Anu Ojala: Pommi

Anu Ojala: Pommi 2014 Otava 348 s.
lainattu kirjastosta

- Olisiko ihan mahdoton idea, jos joskus ottaisit esille luomu- ja free range -tuotantoa? Kertoisit jotain tuotantoeläinten arjesta, kuten millaisissa oloissa eläimiä meillä pidetään, Thomas ehdotti ja pyöritteli esitenippua käsissään katsoen odottavasti Miaa. - Aihe on tärkeä...
- No jaa, en mä nyt oikeen tiedä, Mia vastasi venytellen.
- Tämä tuotantojuttu ei ole oikein mun ominta alaa. Suurinta osaa lukijoista ei taida kiinnostaa tollaset asiat, eihän ne koske tavallisia ihmisiä. Meillä ei ole monta maajussia tässä lukiossa, niin etteivät ne yleisöksi asti riitä. Mun pitää ajatella blogin parasta, Mia kohautti olkapäitään.
Thomas ei sanonut hetkeen mitään, katseli vain Miaa.
Mia kallistui Thomasista poispäin.
- Se on harmi, sillä uutta eläinsuojelulainsäädäntöä tehdään parhaillaan, ja olisi tärkeää saada mahdollisimman moni..., Thomas yritti vielä, mutta Mia keskeytti tämän.
- Vaikka olisi mitä lakijuttuja, niin en mä ymmärrä, miten tuotantoeläimet voisivat kuulua mun blogiin! Käy katsomassa, mitä ihmiset kirjoittavat sinne, niin ymmärrät ehkä vähän paremmin, mitä tarkoitan. Mä vähän epäilen, etteivät maatilojen eläimet ketään kiinnosta. Lemmikkieläimiin melkein kaikilla on jokin tatsi, Mia selitti silmät kirkkaina. 

Mia pääsee heti lukioon siirryttyään koulun lemmikkiblogin pitäjäksi. Mia on pestistä innoissaan ja on valmis hehkuttamaan koiria ja kertomaan elämästään rakkaan mopsinsa kanssa. Hän saa kuitenkin erään kommentin, jonka sanomaa ei halua uskoa todeksi. Kommentoija väittää, että mopsit ovat sairaaksi jalostettu koirarotu ja että Roosan päästämät ja Miasta hassuilta kuulostavat äänet ovatkin merkki tukehtumisen partaalla olemisesta. Mia päättää ottaa selville, mikä on totuus. 

Aluksi minua vaivasi suuresti moni kirjaan liittyvä epäuskottavuus. Päähenkilö Mia on varsin naiivi ja epäuskottavan tietämätön. Jos hän on kiinnostunut koirista ja omistaa mopsin, miten hän ei ole muka koskaan kuullut jalostetuilla koiraroduilla esiintyvistä terveysongelmista? Miten noin välinpitämätön ja eläinasioista tietämätön nuori on edes päässyt lukionsa eläinblogin pitäjäksi? Eikö muka kukaan kiinnostuneempi ja kirjallisesti lahjakkaampi ole edes yrittänyt päästä blogistiksi?

Mian rakastuminen Kimiin on myöskin kuvattu ihan liian nopeaksi. Tiedän kyllä, että murrosiässä tunteet ovat kuohuttavampia ja ihastumisetkin nopeampia, mutta silti en pitänyt kovinkaan uskottavana sitä, miten Mia on muutaman vaihdetun sanan jälkeen vakuuttunut siitä, että hänet ja Kim tarkoitettu yhteen. Mian ärsyttävyyttä lisäsi hänen uskomaton ylenkatseisuutensa monia ihmisiä kohtaan. Pommin alussa Mia tuntui niin uskomattoman rasittavalta päähenkilöltä, että meinasin keskeyttää kirjan lukemisen heti alkuunsa.

Jatkoin kuitenkin, koska olin odottanut kirjan ilmestymistä, sillä Pommi kuulosti aiheensa vuoksi kiinnostavalta. Hiljalleen totuin Miaan ja hän kypsyy henkilönä, vaikka suurimman osan kirjasta hän on todella sinisilmäinen. 

Välillä kirja etenee hieman liian kovalla vauhdilla ja rytinällä. Kaipa vain teinin kiinnostuminen eläintuotannon ongelmakohdista ei tehnyt juonta kirjailijan mielestä riittävän lennokkaaksi. Mian käsitykset asioista muuttuvat kirjan aikana totaalisesti. Tosin Mia myös näkee kirjan aikana niin kammottavaa eläinten kohtelua, ettei silmien ammolleen avautuminen ollut kovinkaan yllättävää.

Mielelläni lukisin enemmänkin nuortenkirjoja eläinten oikeuksista. Varmasti on monia nuoria, joita aihe kiinnostaa ja lisäksi Pommin lukeminen voi saada jonkun nuoren miettimään eläinten oloja tarkemmin. Aihe tekee kirjasta kiintoisan ja alkukangertelun jälkeen luin kirjan nopeasti loppuun, vaikka mielestäni aiheessa olisi ollut aineksia vielä parempaankin kirjaan. Takakannen kuvaus ekotrilleristä on varsin osuva, sillä trillerimäisyyttä kirjassa kyllä riittää, vaikka minä jäinkin kaipaamaan hieman realistisempaa lähestymistapaa aiheeseen.

Muualla: Narseskan kirjanurkkaus, Kirjaston kummitus ja Lastenkirjahylly

Hilja Valtonen: Hätävara & Jean Webster: Setä Pitkäsääri

Ylemmän kannen piirros:
Alexander Lindeberg
Alemman kannen kuva: Leena Puranen

Hilja Valtonen: Hätävara 1975 (1938) Otava 156 s. 
ostettu käytettynä

"Ja naisten tapaan haavoitit kielellä."
"Naisten tapaan! Yhtä hyvin miesten tapaan. Kielellään hänkin minua loukkasi."
Maailma on kiero. Pojat ovat siinä aina oikeassa ja tytöt väärässä. Jos tyttö uskaltaa puolustautua, on hän vähintään porsas, äkäsäkki, joka ei ymmärrä leikkiä.
Olen minä kotonakin huomannut, miten isä monesti moittii äitiä samoista virheistä, joita hän itse tekee paljon törkeämmin. "Kultaseni", saattaa isä sanoa äidille lauantaina, "elä puhu pahaa lähimmäisestäsi!" Sunnuntaina hän itse selostaa saman jutun juurtajaksain saarnatuolissa.
Voi, kun minusta kasvaisi viisas nainen, jolle ei jokainen miehen käppyrä voi sanoa: "Millainen porsas olet! Niin naisten tapaista?"

Vappu Kankare huomaa Jali Kinnusen, kun Jali ehdottaa sanavalmista Vappua toverikunnan uudeksi puheenjohtajaksi. Vappu uskoo tunteidensa olevan vihaa, mutta tunteiden ääripääthän ovat yllättävän lähellä toisiaan. Jali ja Vappu päätyvät naimisiin, mutta Vapusta tuntuu, ettei hän ole Jalille kuin hätävara, jonka sai paremman puutteessa.

Hilja Valtonen (1897-1988) oli kansakoulunopettajanakin toiminut kirjailija. Hänen viihderomaaninsa olivat niin suosittuja, että niistä otetut uusintapainokset toivat hänelle kutsumanimen Painosten herratar. Wikipedian mukaan suomalaisen kirjallisuuden on kiitettävä Valtosta modernista, itsenäisestä naistyypistä.

Olen lukenut Hilja Valtoselta aiemmin vain yhden kirjan: Nuoren opettajattaren varaventtiilin. Luin sen toistamiseen viime kesänä ja Valtosesta innostuneena en voinut olla hankkimatta kirjamessuilta löytämääni Hätävaraa. 

Muistan jonkun luonnehtineen Valtosta osuvasti oman aikansa chick litiksi. Allekirjoitan kuvauksen täysin, vaikka nykyisestä chick litistä en niin paljon välitäkään. 1930-luvun valtosmaisesta chick litistä nautin kuitenkin suunnattomasti.

Vaikka kirjassa on selvimmin näkyvissä romanttinen juoni ja kaipaan yleensä kirjalta muutakin, Valtonen taitaa romanttisen kirjallisuuden. Tarinassa on nokkeluutta ja teräviä huomautuksia esimerkiksi sukupuolten eriarvoisesta kohtelusta. Valtosen kieli on usein hulvattoman hauskaa ja omanlaistaan.

Pidin Valtosen esikoisteoksestakin, mutta Hätävara esitteli entisestään terävöityneen ja sukkeloituneen Valtosen. Muistan pitäneeni Valtosen esikoisromaanin päähenkilöstä suunnattomasti, ja niin pidin Vapustakin. Tosin kirjojen naispäähenkilöt muistuttivat hieman toisiaan, mutta he olivat kumpikin juuri sellaisia oman päänsä pitäviä ja sisukkaita naishahmoja, joita ihailen. Vaikka voin aavistaa, että Valtosen muissakin kirjoissa on samantyyppisiä henkilöitä, saatan ihan rehellisesti sanoa, että se ei haittaa yhtään. Onneksi minulla on vielä monta Valtosta lukematta, ja kaksi lukematonta (Vaimoke ja Neiti talonmies) odottaa omassa hyllyssä. 

♥♥♥♥¼

Valtosen Hätävara sopii mainiosti kirjabingon Kotimainen kirja -ruutuun.

Jean Webster: Setä Pitkäsääri 1994 (1918, Daddy-Long-Legs 1912) WSOY 176 s. suom. Tyyni Haapanen-Tallgren
ostettu käytettynä 

Minulla on uusi, järkähtämätön laki: en koskaan, en koskaan lue läksyjä illalla, oli sitten miten monet kirjalliset kokeet tahansa aamulla. Sen sijaan luen ihan tavallisia kirjoja - minun täytyy, ymmärräthän, kun takanani on kahdeksantoista tyhjää vuotta. Sinä et usko, Setä, minkälainen tietämättömyyden kuilu minun sieluni on, itsekin vasta rupean toteamaan sen syvyyksiä. Tytöt, joilla on kunniallinen perhe ja koti ja ystäviä ja kirjasto, tietävät kuin itsestään asioita, joista minä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Esimerkiksi:
En ole lukenut Hanhiäitiä enkä David Copperfieldiä enkä Ivanhoeta enkä Tuhkimoa enkä Sinipartaa enkä Robinson Crusoeta enkä Kotiopettajattaren romaania enkä Liisan seikkailuja ihmemaassa enkä sanaakaan Rudyard Kiplingiltä. En tietänyt että Henrik VIII oli naimisissa useammin kuin kerran ja että Shelley oli runoilija. En tietänyt että ihmiset ennen vanhaan olivat apinoita ja että Eedenin puutarha on kaunis taru. En tietänyt että R. L. S. oli Robert Louis Stevenson ja että George Elliot oli nainen. En ollut koskaan nähnyt Mona Lisan kuvaa enkä (se on totta, mutta sinä et usko sitä) ollut koskaan kuullut puhuttavan Sherlock Holmesista.

Jerusha Abbot on 18-vuotias orvoksi jäänyt tyttö, joka asuu orpokodissa ja auttaa muista orvoista huolehtimisessa. Jerusha, joka mieluummin käyttää itsestään nimeä Judy, ei voi uskoa hyvää onneaan, kun rikas tuntematon mies lupautuu rahoittamaan Judyn korkeakouluopinnot. Vastineeksi tukija haluaa Judyn kirjoittavan hänelle kirjeen kuukaudessa.

Jean Webster (1876-1916) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka kannatti romaaneissaan naisten koulutusta. Setä Pitkäsääri on kirjeromaani, joka koostuu Judyn setä Pitkäsäärelle osoittamista kirjeistä. Setä Pitkäsäärelle on ilmestynyt myös jatko-osa nimeltään Paras vihollinen.

Judyn kirjeistä huokuu innostuneisuus opiskelua ja uusia asioita kohtaan. Välillä Judy haluaa osoittaa setä Pitkäsäärelle, että Judyn opintojen rahoittaja saa rahoilleen vastinetta ja siksi kirjoittaa yhden kirjeistä melkein kokonaan ranskaksi. Sisäoppilaitoselämä on täysin erilaista kuin Judyn aiempi elämä, ja varsinkin ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Judy saa monia uudenlaisia kokemuksia.

Judy on vuorotellen katkera ja kiitollinen tukijalleen. Setä Pitkäsääri on ehdottanut, että Judy kutsuisi häntä nimellä herra Smith, mutta Judysta nimitys kuulostaa persoonattomalta, joten Judy osoittaa kirjeensä setä Pitkäsäärelle. Judy teeskentelee välillä kirjoittavansa perheelleen, kun hän oikeasti kirjoittaa setä Pitkäsäärelle. Setä Pitkäsäärestä tulee hänelle puuttuvien sukulaisten korvike, ja Judy on välillä suutuksissa ja ymmällään siitä, miksei setä Pitkäsääri vastaa hänen kirjeisiinsä. Katkeruuskohtauksia seuraa katumus, sillä kaikesta huolimatta setä Pitkäsääri on muuttanut Judyn elämää suuresti. 

Minulle tuli Jerusha Abbottista mieleen Montgomeryn Uudenkuun Emilia. Molemmat ovat jääneet nuorina orvoiksi ja kumpikin tähtää kirjailijan uraan. Tosin Judyn kirjailijahaaveisiin vaikuttaa setä Pitkäsäären toiveet, kun taas Emilian unelmia lähipiiri vastustaa. Runotytöissä on myös päähenkilön kirjoittamia kirjeitä, sillä Emilia kirjoittaa ensin kirjeitä kuolleelle isälleen.

♥♥♥♥½

Muualla: Kirjan viemää, Saran kirjat, Lukisinkohan, Lumiomena ja Lurun luvut.

Graeme Simsion: Vaimotesti

alkuperäisen kannen suunnittelu: Lee Motley

Graeme Simsion: Vaimotesti 2013 (The Rosie Project 2013) Otava 330 s. suom. Inka Parpola
lainattu kirjastosta

Gene ja Claudia yrittivät jonkin aikaa avustaa minua Vaimo-ongelmassa. Valitettavasti heidän lähestymistapansa perustui perinteiseen deittailuparadigmaan, jonka olin jo hylännyt siitä syystä, että onnistumismahdollisuudet eivät olleet vaivannäön eivätkä negatiivisten kokemusten arvoisia. Olen kolmekymmentäyhdeksänvuotias, pitkä, älykäs ja hyväkuntoinen. Tämän lisäksi minulla on suhteellisen korkea asema sekä keskivertoa paremmat tulot apulaisprofessorina. Loogisesti ajatellen minun pitäisi kiinnostaa lukuisia naisia. Eläinkunnassa onnistuisin lisääntymään. 
Minussa on kuitenkin jotakin sellaista, mikä ei vetoa naisiin. Minun ei ole koskaan ollut helppoa löytää ystäviä, ja vaikuttaa siltä, että tämän ongelman syynä olevat vajavaisuudet ovat myös vaikuttaneet yrityksiini saavuttaa romanttinen ihmissuhde. Aprikoosijäätelökatastrofi on hyvä esimerkki tästä.

Don Tillman on genetiikan apulaisprofessori, joka menestyy työssään mutta ei ihmissuhteissa. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyvät käyttäytymissäännöt ovat Donille täyttä hepreaa. Tästä syystä hän ei myöskään ole löytänyt kaipaamaansa elämänkumppania. Sitten hän keksii keinon, jota ei ole vielä koettanut. Hän laatii kyselylomakkeen, jonka potentiaaliset vaimokokelaat voivat täyttää ja jonka vastausten perusteella on helppoa valita sopiva kumppani. Don kohtaa kuitenkin Rosien, joka on täysin sopimaton kumppaniksi, mutta jonka kanssa Donilla on hauskempaa kuin aikoihin.

Luin kirjan todella nopeasti, sillä huolimatta ystävän kanssa vietetystä ajasta olin lukenut kirjan vajaa vuorokausi aloittamisen jälkeen. Junamatkat kuluivatkin enimmäkseen Vaimotestin parissa, vaikka aikomuksenani oli lukea tenttiin. Krhm, minun ei pitäisi aloittaa hyviä kirjoja, kun tentti lähestyy. Milloinkohan tämän opin?

Kirjaa mainostettiin sopivaksi älykkäiden romanttisten komedioiden ystäville. En ole sellaisia paljonkaan katsonut, sillä oikeasti älykkäitä ja hauskoja romanttisia komedioita ei kohdalleni ole montaakaan osunut. Kirja oli kuitenkin juuri sopiva minulle. Huumori ei tuntunut pakotetulta vaan se oli juuri sellaista lämmintä tilannekomiikkaa, joka saa minut nauramaan. Romanttinen virekin oli juuri sopivalla tasolla.

Kuitenkin kirjan lukemisen jälkeen jäin miettimään, miten sopivaa on nauraa sille, ettei joku osaa käyttäytymissääntöjä. Tosin ymmärsin usein myös Donin ajattelutavan ja lähinnä nauroin sille, miten yhteiskunnassa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä on tietyt säännöt, joiden mukaan kaikkien oletetaan toimivan. Jos niitä ei opi ja niiden mukaan ei toimi, ihmistä pidetään hieman outona. Miksi kaikkien pitäisi toimia samoin? Loppujen lopuksi Donin toimintatavat olivat hyvinkin järkeenkäypiä ja aikaa säästäviä. Ehkä en itse haluaisi elää niin rutiininomaista elämää, mutta ymmärrän kyllä, jos jollekulle ihmiselle rutiinit tuovat turvaa. Tarina kerrotaan onneksi Donin näkökulmasta, minkä vuoksi kirja ei tunnu pilkkaavalta vaan ymmärtävältä.

Kirjassa on kyse myös vanhasta mutta paikkansa pitävästä sananlaskusta: Rakkaus on sokea. Sananlasku tosin taidetaan usein lausua hieman negatiiviseen sävyyn, mutta kirjassa sen ajatus kääntyy positiiviseksi. Rosie ei täytä Donin vaatimuksia, vaikka Don ajatteli, että hän on keksinyt täydelliset kriteerit täydellisen kumppanin löytämiseen. Toisaalta täydellisen kumppanin etsiminen taitaa usein olla aika tuhoon tuomittu yritys, ja epäilen, ettei näennäisesti täydellinen kumppani olisikaan elämänkumppaniksi täydellinen. Romanttinen kemia ei kysy, täyttääkö potentiaalinen kumppani joitakin ehtoja kuten Donkin saa huomata.

Joissakin lukemissani bloggauksissa Donia on verrattu Rillit huurussa -sarjan Sheldoniin. En Rillit huurussa -ohjelmaa seuraa, mutta kirja sai minut arvelemaan, että voisin tykätä myös kyseisestä TV-sarjasta.

♥♥♥♥¼

Susa kuvailee kirjan olevan nautinnollista, koomista, hyväntahtoista ja varmasti sydämelle hyvää tekevää.
Paulan mukaan kirja on jännittävä matka kaikkeen järjellisesti suhtautuvan pääkopan sisälle.
Annin mielestä Vaimotesti on kerrassaan ratkiriemukas kirja.
Minna epäili ensin, kantaako näin omalaatuinen idea läpi kokonaisen romaanin. Pelko oli kuitenkin turha.
Linnea olisi kaivannut kirjalta jotakin enemmän, ehkäpä vähemmän ennalta-arvattavuutta.
Marian mukaan kirja pursuaa lämpöä ja hyväntuulista huumoria.

Chris Columbus & Ned Vizzini: Hurjien tarinoiden talo

Kannen kuva: Greg Call

Chris Columbus & Ned Vizzini: Hurjien tarinoiden talo 2014 (House of Secrets 2013) Otava 500 s. suom. Ilkka Rekiaro kuv. Greg Call
lainattu kirjastosta

Sea Cliff oli kukkuloille rakennettujen isojen omakotitalojen alue. Suurin osa taloista oli aurinkoisen kadun varrella, missä riviin istutettujen nuorten puiden latvukset oli saksittu täydellisiksi ympyröiksi. Mutta talo, jota Walkerit katselivat, oli hieman kauempana alueelle nimen antaneen rantajyrkänteen reunalla, niin kaukana kadusta, että Brendan mietti, lepäsikö puolet talosta paalujen varassa. Smaragdinvihreä nurmikko erotti talon kadusta, ja ruohoa varjosti kolme muhkeaa honkaa. Talossa oli kullanväriset ja vaaleanruskeat ikkunanpokat ja räystäät - ne korostivat syvänsinisiä lautaseiniä. Moitteettoman siisti sorapolku pujotteli puiden välistä etuovelle.
"Olen ajanut tästä pyörällä ohi vaikka miten monta kertaa, mutta en ole ennen huomannut taloa", Cordelia sanoi.
"Koska sinulla on aina nokka typerissä kirjoissa", sanoi Brendan.
"Mitenkähän minä luen samalla kun ajan pyörällä, älyvälkky?"
"Kuuntelet äänikirjoja." 

Brendan, Cordelia ja Eleanor Walker ovat joutuneet tottumaan elintason huononemiseen lääkäri-isänsä tekemän kohtalokkaan virheen vuoksi. Walkerin perhe etsii uutta kotia, mutta huonon rahatilanteen vuoksi heille esitellään aikamoisia murjuja. On hieman epäilyttävää, kun yhtäkkiä löytyykin linnamainen vanha talo, jonka myyntihinta on heille juuri sopiva. Talo on ollut aiemmin kirjailija Denver Kristoffin omistuksessa, ja Kristoffin tyttären Tuulinoidan tahdosta lapset tempautuvat osaksi Kristoffin luomien tarinoiden maailmaa. He joutuvat kohtaamaan seikkailunsa aikana niin hyväntahtoisen jättiläisen kuin pahantahtoisia merirosvoja. Onko Kristoffin kirjojen maailmasta mitään muuta pakokeinoa kuin mahtavan Tuhon ja tahdon kirjan luovuttaminen Tuulinoidalle? 

Myönnän, että minulla oli hieman ennakkoluuloja kirjaa kohtaan. Idea kuulosti kiinnostavalta, mutta Chris Columbuksen, joka on minulle tuttu Harry Potter -elokuvien ohjaajana, ryhtyminen kirjailijaksi hieman arvelutti siitäkin huolimatta, että hän oli ottanut kirjailijakumppanikseen nuortenkirjailijan Ned Vizzinin (1981-2013).

Aluksi kirja ei tuntunutkaan yhtään minun kirjaltani. Cliffhangereihin päättyvät lyhyet luvut tekevät kerronnasta töksähtelevää, ja kirjan maailmaan uppoutuminen ei onnistunut, sillä jotenkin tunnelma ei vain tuntunut riittävän maagiselta, vaikka kirjassa vilisikin fantasiaelementtejä. Sata sivua luettuani mietin jopa keskeyttämistä. En pitänyt kirjaa täysin surkeana, mutta ajattelin, että voisin käyttää lukuaikani johonkin parempaan teokseen.

Alun jälkeen kirja kuitenkin alkoi ottaa minusta otettaan. Loppujen lopuksi kirja oli todella nopealukuinen ja ajoittain myös jännittävä. Olisin pitänyt kirjasta varmaankin 10-13-vuotiaana enemmän, vaikka tuskin silloinkaan olisin kirjaan täysin rakastunut. Nyt kirja jäi ihan hyväksi kirjaksi, jossa oli muutama hauska ja älykäs oivallus.

Kirjassa viljellään populaarikulttuuriviittauksia. Ne kuitenkin saivat minut miettimään, miten tuttuja esimerkiksi Buffy, vampyyrintappaja ja Mick Jagger ovat nykyajan lapsille. Tosin en tietysti voi tietää, näytetäänkö Buffya ahkerasti uusintoina Yhdysvalloissa, mutta silti minulle jäi tunne, että viittauksia ei ollut mietitty aivan loppuun asti. Mielestäni kirjailijoiden täytyisi muistaa kohderyhmänsä ja heidän elinpiirinsä.

Columbus on kertonut, että Pottereiden suosio ja vaikutus nuoriin lukijoihin inspiroi häntä kirjoittamaan. Huomasinkin useita samantyyppisiä aineksia kuin Pottereissa, vaikka Hurjien tarinoiden taloa ei onneksi voi mitenkään moittia Potter-kopioksi. Kuitenkin esimerkiksi kirjan keskeinen miljöö Kristoffin talo meren äärellä muistutti minua Tylypahkasta. Tähän suuntaan ajatuksiani tosin ohjasi takakannen Rowling-sitaatti ja Columbuksen tausta, joten ehkäpä en olisi verrannut kirjan aineksia Potteriin niin helposti muuten.

Kristoffin talo on mielikuvitusta kutkuttava luomus. Lapsilukija voi varmasti hyvin kuvitella fysiikan lakeja uhmaavan linnamaisen talon, jossa on salahuoneita ja luurangot eläviksi muuttava ullakko. Talo ja idea seikkailusta kirjojen maailmassa ovatkin kirjan parasta antia. Kukapa ei olisi haaveillut pääsevänsä osaksi lempikirjojensa maailmaa?

On aivan mahdollista, että luen trilogian muutkin osat, mutta en ole aivan varma, mikä on sarjan kohtalo, sillä toinen kirjoittajista Ned Vizzini kuoli viime vuonna. En sitten tiedä, aikooko Chris Columbus jatkaa sarjan parissa yksin tai ottaa jonkun muun kirjailijakumppanikseen. Trilogiasta suunnitellaan myös elokuvaversiota.
Edit. Asiaa tarkemmin tutkiessani huomasin, että toinen osa onkin jo julkaistu. Kaipa viimeinenkin sitten joskus ilmestyy.

Uskon, että kirja voi miellyttää yhtä lailla sekä poikia että tyttöjä, mutta en suosittele kirjaa alle kymmenvuotiaille, sillä kirjassa on joitakin melko karmivia tapahtumia.

♥♥♥¼

Hurjien tarinoiden talo -trilogia
Hurjien tarinoiden talo 2014 (House of Secrets 2013)
Battle of the Beasts 2014

Kati Hiekkapelto: Suojattomat & arvonta (päättynyt)

Kannen suunnittelu:  Timo Tervoja

Kati Hiekkapelto: Suojattomat 2014 Otava 298 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Sairaanhoitaja oli tulossa tunnin päästä. Sammy odotti jo. Nainen oli niin kaunis. Hän toi mukavia pillereitä. Olo oli alkanut muuttua siedettäväksi. Oikeastaan Sammylla oli pitkästä aikaa lähes hyvä olla. Ainoastaan jatkuva pelko kotiin palauttamisesta häiritsi. Se nakersi hänen sisuksiaan kuin rotta, täytti hänet hetkittäin kuristavalla kauhulla, joka salpasi hengen. Hän oli paperiton. laiton. Mitä tarkoittaa laiton ihminen? Eikö hänellä ollut lupaa rakentaa elämäänsä, tehdä töitä ja perustaa perhettä? Eikö hänellä ollut oikeutta olla olemassa? Onneksi hänellä ei ollut vielä lapsia. Sammy tunsi pari paperitonta perhettä, joiden lapset olivat olleet koulussa Suomessa, omaksuneet jo suomen kielen, saaneet ystäviä, oppineet maan tavoille siinä ajassa, kun vanhemmat odottivat viranomaisten päätöstä, lupaa jäädä. Ja sitten he vuosien jälkeen eivät saaneetkaan sitä. Heidät oli toimitettu pois. Lasten koulutien katkeaminen saati perheelle aiheutuva stressi ei paljon painanut päätöksenteossa, Maahanmuuttovirasto tuijotti vain virallisia tiedotteita kunkin maan tilanteesta ja jos jossakin oli päätetty, että maa oli turvallinen, niin sitä se sitten oli. Niin kuin esimerkiksi Pakistan. Sammy tuhahti. Hän kyllä tiesi kaiken sen maan turvallisuudesta. Sitä paitsi turvallisuus oli aina suhteellinen käsite. Jos sitä tarkasteltiin valtaväestön näkökulmasta, olivat kaikki paikat turvallisia. Turvattomuus on vähemmistöjen ja köyhien ongelma. Ja kuka oli niin hullu, että vaaransi itsensä ja lapsensa paetessaan kotimaastaan - usein se tapahtui velkaantumalla häikäilemättömille salakuljettajille - halusi viettää vuosikausia epävarmuudessa ja jopa pompoteltavana maasta toiseen, ellei hätä kotona olisi ollut todellinen?

Anna Feketellä on taas monta tapausta tutkittavana. Vanha mies on joutunut yliajon uhriksi, mutta tapaus ei vaikuta niin selvältä kuin päälleajot yleensä. Miksei tien vieressä olevassa lumessa ole lainkaan jalanjälkiä? Annan ystävät pyytävät Annaa auttamaan käännytyspäätöksen saanutta nuorta Sammya. Anna löytää Sammyn, mutta löytöpaikka on varsin epäilyttävä. Annan työkaverilla on myös kiireistä, sillä hän on päättänyt estää maahanmuuttajajengi Black Cobran rantautumisen Suomeen.

Hiekkapellon esikoisdekkari Kolibri ilmestyi viime vuonna, ja Hiekkapellon luoma Anna Fekete tuntui tuovan raikkaan tuulahduksen suomalaiseen dekkarikirjallisuuteen. Halusin ehdottomasti jatkaa Hiekkapellon dekkareiden parissa, vaikka esikoisteos ei ollutkaan minusta aivan täydellinen dekkari. Loppuratkaisu tuntui hieman hätiköidyltä ja aiheita oli ehkäpä jopa liikaa. 

Hetki ei ollut otollisin Suojattomien lukemiselle, sillä tänä vuonna lukufiilikseni ei ole ollut oikein dekkareille sopiva. En päässyt kehutussa Varistytössäkään alkua pidemmälle ennen kuin laitoin sen hyllyyni odottamaan suotuisampia aikoja. Tiedän, että tämä on yksi ja Hiekkapellon kirjasta riippumaton syy sille, miksen pitänyt Suojattomista enempää.

Hengästyin Kolibria lukiessani, ja hengästyminen oli lähellä myös toisen Hiekkapellon dekkarin parissa. Kirjassa oli taas melko paljon aiheita, vaikka kokonaisuus olikin hieman hallitumpi kuin Kolibrissa. Ei ole kirjailijan vika, etteivät huumerikokset ole minulle dekkareiden kiinnostavinta antia. Vaikka huumesotkut eivät kirjaa varsinaisesti huononnakaan, lukukokemustani ne heikentävät.

Anna Feketeä pidän edelleen hyvin kiehtovana dekkaripoliisina. Leena Lehtolaisenkin Maria Kallio -dekkareissa on poliisina vietnamilaislähtöinen Anu, mutta Anu jää kuitenkin sivuhenkilön rooliin. Hiekkapelto tuo kirjoissaan hyvin esille Suomen monikulttuurisuuden ja väestön erilaiset suhtautumistavat maahanmuuttajiin.

Hiekkapellon dekkarit tarjoavat muutakin kuin viihdettä. Rasismi on läsnä ensimmäisessäkin osassa, mutta etenkin toisessa kirjassa Hiekkapelto paneutuu maahanmuuttopolitiikkaan liittyviin vakaviin kysymyksiin. Minusta tuntuu, että monet maahanmuuttajiin negatiivisesti suhtautuvat eivät ota kunnolla huomioon sitä, miten huonoista olosuhteista maahanmuuttaja voi olla lähtöisin. Tuskinpa kovin moni on valmis jättämään juuriaan, ystäviään ja jopa sukuaan kovin kevyin perustein. Suojattomien Sammylla on traumoja, joita hän yrittää pakoilla huumeiden tarjoamaan illuusioon. Kun Sammy on onnistunut saamaan uudelleen elämän syrjästä kiinni, hänet ollaankin heittämässä takaisin kotimaansa vaaroihin.

Kirjailijan oma näkemys maahanmuuttoasioista heijastuu vahvasti. Ainakin minä tulkitsen Sammyn ja Annan mielipiteiden olevan myös Hiekkapellon omia. Anna Feketen vastapuolena on kollega Esko, joka ei halua ulkomaalaisia elämään suomalaisten veronmaksajien rahoilla. Suojattomissa Esko ei kuitenkaan ole niin vihamielinen Annaa kohtaan kuin aluksi ja Eskosta paljastuu jopa aivan uusi puoli.

Loppuratkaisu tuntui jälleen hieman epätyydyttävältä, vaikka se olikin mielestäni parempi kuin Hiekkapellon esikoisdekkarissa. Moitteistani huolimatta kokonaisuudessaan Suojattomat on kelpo dekkari, ja aion lukea Hiekkapellon tulevatkin jännityskirjat.

Anna Fekete -sarja
Kolibri (2013)
Suojattomat (2014)

♥♥♥½

Muun muassa näissä blogeissa on myös kirjoitettu Suojattomista: Mustikkakummun Anna, Lukutoukan ruokalista, Lukukausi - kirjallisia elämyksiä, Kirjavalas, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Annelin lukuvinkit, Kirjoitan ja luen, siis olen ja Kirsin kirjanurkka.

En halua tilanpuutteen vuoksi jättää Suojattomia omaan hyllyyni, joten keksinkin, että voisin järjestää pienen arvonnan. Jos Hiekkapellon toinen dekkari kiinnostaa, kirjan arvontaan voi osallistua kommentoimalla. Lukijakseni kirjautuneet tai kirjautuvat voivat saada myös toisen arvan. Jos haluat kommentoida mutta et halua osallistua arvontaan, mainitse kommentissa, että jätät tällä kertaa arvonnan väliin. Suojattomien uuden omistajan arvon keskiviikkoiltana 21.5., joten osallistumisaika päättyy toukokuun 21. päivänä klo 18.00. Jos sinua ei voi tavoittaa oman blogin kautta, liitä kommenttiisi sähköpostiosoite. Jos et näin halua tehdä, muistathan käydä katsomassa arvonnan tulokset 21.5..

Arvonta on päättynyt. Kiitos osallistujille.

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus 2010 (Purple Hibiscus 2003) Otava 326 s. suom. Kristiina Savikurki
lainattu kirjastosta

Noilla sanoilla minäkin rauhoittelin itseäni seuraavalla viikolla loppukokeissa. Toistin ne taas hiljaa mielessäni viimeisenä koulupäivinä, kun istuin kotimatkalla Kevinin kyydissä todistus tiukasti rintaa vasten painettuna. Sisarien antamia todistuskuoria ei ollut sinetöity. Olin suoriutunut luokan toiseksi parhaana. Arvio oli esitetty numeroin: 2/25. Luokanvalvojani, sisar Clara, oli kirjoittanut todistukseen: "Kambili on ikäistään älykkäämpi, hiljainen ja vastuuntuntoinen." Koulun rehtorin, kunnianarvoisan äiti Lucyn arviossa sanottiin: "Kuuliainen ja loistava oppilas ja tytär, josta voi olla ylpeä." Mutta minä tiesin, ettei isä olisi minusta ylpeä. Hän oli moneen otteeseen muistuttanut Jajalle ja minulle, ettei hän maksanut suuria summia Tahrattoman Sydämen tyttärien ja Pyhän Nikolauksen kouluille, jotta me antaisimme jonkun toisen nousta priimukseksi. Hänen koulunkäyntiinsä ei kukaan ollut uhrannut rahaa, ei ainakaan hänen jumalaton isänsä, meidän Papa-Nnukwumme, mutta silti hän oli aina ollut luokkansa paras. Halusin kovasti tehdä isän ylpeäksi ja pärjätä yhtä hyvin kuin hän oli pärjännyt. Toivoin hänen koskettavan niskaani ja sanovan, että olin täyttänyt Jumalan tarkoituksen. Toivoin hänen rutistavan minua ja sanovan, että siltä jolle on paljon annettu,voidaan myös vaatia paljon. Toivoin hänen hymyilevän silä aurinkoisella tavallaan, joka valaisi hänen kasvonsa ja sai sisälläni läikähtämään lämpimästi. Mutta olin tullut toiseksi. Minussa oli epäonnistumisen tahra.

Kambili on 15-vuotias nigerialainen tyttö, joka elää uskovaisen isänsä varjossa. Hänen ja Jaja-veljen on elettävä isän tekemän lukujärjestyksen mukaan, ja tottelemattomuuden palkkana on vähintäänkin selkäsauna. Kun isä vastentahtoisesti antaa luvan vierailuun Ifeoma-tädin luona, lapset huomaavat, että toisenlainen elämä on mahdollista. Ifeoman luona elämä on niukempaa mutta myös iloisempaa.

En muista aiemmin lukeneeni afrikkalaista kirjallisuutta, mistä lukukumppanini Krista hämmästyi suuresti. Olen tietenkin kuullut paljon kehuja muun muassa Adichien kirjoista, sillä sijoittuihan hänen uusin kirjansa Blogistanian Globalia 2013 -äänestyksessä toiseksi. Kun Krista ehdotti seuraavaksi yhteislukukirjaksi Adichien esikoisteosta, suostuin mielihyvin. Joskus tarvitsen sysäyksen lukemiselle ja uskon, että tämä sysäys saa minut jatkossa tarttumaan vielä moniin Adichien ja muiden afrikkalaisten kirjailijoiden teoksiin.

Kambili on kirjan minä-kertoja ja lukijalle välittyy hyvin Kambilin epävarmuus ja isän sortama tahto. Kambili miettii useasti, miten muut pystyvät puhumaan eivätkä heidän sanansa takerru kurkkuun. Kambili on niin tottunut olemaan kiltti ja hiljainen, ettei hän ensin uskalla käyttäytyä muuten silloinkaan, kun hänellä olisi lupa elää vapaammin Ifeoma-tädin luona. Vaikka Kambili yrittää elää mahdollisimman hyvin isänsä käskyjen mukaan, silti isä on usein tyytymätön. Isä ei hyväksy muun kuin parhauden. Kun äidin keskenmeno häiritsee Kambilin opiskelua ja hän tulee ensimmäistä kertaa toiseksi ensimmäisen sijan sijaan, isän mielestä Kambili on epäonnistunut. 

Eugene-isän käytös on hyvin kaksijakoista. Hän ei ole väleissä oman isänsä kanssa, sillä pitää isäänsä pakanana. Hän eristää omat lapsensakin Papa-Nnukwusta. Hänen välinsä omaan siskoonsakaan eivät ole kovin hyvät. Vaimon ja lapset hän pitää kovassa kurissa ja Herran nuhteessa ja tottelemattomuudesta palkka on ruumiillinen kurinpalautus. Sukunsa ulkopuolisille ihmisille hän näyttäytyy hyväntekijänä ja rohkeana miehenä. Tosin myös lastensa rangaistukset hän perustelee lastensa omalla parhaalla. Rangaistuaan Kambilia Papa-Nnukwun kanssa oleskelusta isä toteaa: Kaiken minkä teen, minä teen sinun omaksi parhaaksesi. Kai sinä sen tiedät?

"Valkoiset lähetyssaarnaajat toivat meille oman jumalansa", Amaka sanoi. "Jumalan, joka on samanvärinen kuin he, jota palvellaan heidän kielellään ja joka on kääritty heidän valitsemaansa pakettiin. Nyt kun me viemme heidän jumalansa takaisin heille, eikö meidän pitäisi edes paketoida se uudelleen?"

Eugene-isä pitää englantia sivistyksen kielenä eikä mielellään puhu äidinkieltään igboa. Eugenen sisko Ifeoma pitääkin Eugenea liikaa kolonialismin tuotteena.

Purppuranpunainen hibiskus oli pysäyttävä ja tunteita herättävä kirja. En voinut olla inhoamatta Kambilin isää ja toivomatta, että perheen elämä järjestyy parhain päin. Ymmärrän hyvin, miksi lopussa kävi niin kuin kävi.

♥♥♥♥¼

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kulttuuriblogista.

Kirjanaisen lukeminen takkusi aluksi, mutta sitten tarina tempasi mukaansa hänet mukaansa ja siitä kutoutui lopulta vetävä teos, jota hän ei malttanut laskea käsistään.
Margitin mukaan Purppuranpunainen hibiskus on perinteistä kertomakirjallisuutta ilman mitään kikkailuja eli juuri sellaista kirjallisuutta, jota hän lukee mielellään.
Kirja jätti Annikan potemaan jonkinlaista euforian täyteistä krapulaa.

Myös Chimamanda Ngozi Adichien haastattelu on mielenkiintoista luettavaa.

Markus Zusak: Kirjavaras (kirjana ja elokuvana)

Markus Zusak: Kirjavaras 2014 (2008) (The Book Thief 2005) Otava 556 s. suom. Pirkko Biström
kirja saatu Blogat-yhteistyönä

Kun olimme ensimmäisen kerran samoilla tienoilla, Hans oli kahdenkymmenenkolmen ja taisteli Ranskassa. Suurin osa hänen joukkueensa nuorista miehistä halusi innokkaasti taistella. Hans ei ollut asiasta niinkään varma. Olin matkan varrella vienyt muutamia heistä, mutta voisi sanoa, etten kertaakaan ollut edes vähällä koskettaa Hans Hubermannia. Hänellä oli liian hyvä onni tai hän ansaitsi jäädä henkiin tai sitten hänen hengissä pysymiseensä oli jokin hyvä syy.
Armeijassa hän oli huomiota herättämättömän tavanomainen. Hän juoksi keskitasoisesti, kiipesi keskitasoisesti ja osasi ampua sen verran suoraan, ettei häpäissyt esimiehiään. Hän ei myöskään ollut missään niin hyvä, että hänet olisi valittu ensimmäisten joukossa juoksemaan suoraan minua kohti.

***PIENI MUTTA HUOMIONARVOINEN***
HUOMAUTUS
Vuosien mittaan olen nähnyt paljon nuoria miehiä, jotka luulevat juoksevansa toisia nuoria miehiä kohti. 
Väärin.
He juoksevat minua kohti. 

Kuolema kohtaa Lieselin ensimmäistä kertaa junamatkalla, jonka aikana Kuolema vie Lieseliltä pikkuveljen. Veljensä kuoleman vuoksi Lieselillä ei ole ketään tuttua turvanaan, kun hän saapuu ottovanhempiensa Hans ja Rosa Hubermannin luokse. Hän kaipaa äitiään, mutta löytää ystävän naapurissa asuvasta Rudysta. Ottoisä alkaa opettaa Lieseliä lukemaan öisin. Sanoista tulee Lieselille rakkaita ja hän hankkii luettavaa itselleen erikoisilla tavoilla. Ensimmäinen kirja tarttui hänen mukaansa pikkuveljen hautajaisista ja toisen Liesel nappasi kytevästä kirjakokosta. Kun Hansin ystävän poika saapuu Hubermannien luokse pyytämään ystävän palvelusta, Liesel saa uuden ystävän kellariin piilotetusta juutalaisesta.

Olin kuullut Zusakin kirjasta paljon ennen tätäkin vuotta ja olin lisännyt kirjan lukulistallekin. Kuitenkaan se ei ollut päätynyt luettavakseni ennen kuin universumi tuntui muistuttavan minua kirjasta joka toinen päivä. Ensin luin Hurjan hassun lukijan bloggauksen, josta minulle selvisi, että kirjan minä-kertojana on kuolema. Tuumasin silloin, että kuulostaapa mielenkiintoiselta. Sitten Irene hehkutti Kirjavarkaan maasta taivaisiin, ja kun syntymäpäiväarvontani yhteydessä kyselin kirjavinkkejä, kaksi osallistujaa suositteli Kirjavarasta. Sitten minulle vielä tarjoutui tilaisuus saada pokkari ja kaksi elokuvalippua bloggausta vastaan, joten vihdoin vuosien harkinnan jälkeen sain luettua Kirjavarkaan. Nyt vain ihmettelen, miksen lukenut kirjaa jo aiemmin.

Luen harvoin natsi-Saksaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Kyseessä on ihan tietoinen valinta, sillä kyseinen ajanjakso saa minut vain niin ahdistuneeksi ja surulliseksi, että yleensä haluan ennemmin säästää itseni siltä. Se onkin yksi syistä, miksi luin Kirjavarkaan vasta nyt. Osasin varautua siihen, että tuskin pystyn lukemaan kirjaa kuivin silmin. Enpä usko, että kukaan on kovin yllättynyt, jos sanon, että kirja on harvinaisen koskettava lukuelämys.

Pidin suunnattomasti Zusakin ratkaisusta käyttää Kuolemaa minä-kertojana. Natsi-Saksassa kuolema lymyili aina ainakin nurkan takana, joten ratkaisu oli kirjan tapahtuma-aikaan sopiva ja persoonallinen. Joidenkin lukijoiden mielestä Kuoleman tekemät sivuhuomautukset (esimerkki alun lainauksessa) tekevät kerronnasta inhottavan töksähtelevää, mutta minä pidin niistäkin. Täytyihän niihin hetki totutella, mutta loppujen lopuksi nekin toivat kerrontaan ainutlaatuisuutta ja nokkeluutta. Viittaukset tulevaan olivat hieman häiritsevämpiä ja kirja olisi toiminut ilman niitäkin, ehkä osittain jopa paremmin.

Kirjavaras sai aikaan halun lukea lisää ajanjaksoon liittyvää kirjallisuutta. Kirja oli ajoittain hyvinkin raastava, niin kuin arvelinkin, mutta toisaalta se vei ison palan sydäntäni. 

♥♥♥♥♥

Niin kuin kirjan nimeen sopii Kirjavarkaasta on kirjoitettu todella monessa kirjablogissa: Järjellä ja tunteella, Kirjojen rakastaja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, La petite lectrice, Luettua, Rivien väleissä, Notko, se lukeva peikko, Sallan lukupäiväkirja, Kirjaneidon tornihuone, Kirjojen parissa, Nenä kirjassa, Kirjahullun mietteitä, Todella vaiheessa, Yöpöydän kirjat, Tarinauttisen hämärän hetket, Lukuisat kissanpäivät, Kirjapäiväkirjani, Satun luetut, Kuvia ja sanoja, Lukematon maailma, Uusi Kuu, Books Under the Stairs, Pihin naisen elämää, Insinöörin kirjahylly, Kaikkea kirjasta, Kirjan viemää ja Pilvien tarkkailuun.

Kirjavaras K-12 kesto: 2 h 12 min ensi-ilta: 4.4.

En ole ennen blogiini elokuvista kirjoitellut, mutta kevään ja kesän aikana on tulossa ensi-iltaan ainakin kolme kirjallista elokuvaa, jotka haluaisin nähdä. On siis hyvinkin mahdollista, että lausun sanasen The Fault in Our Starsin (11.7.), Vampire Academyn ja Divergentin (9.4.) (linkit vievät kirjabloggauksiini ja suluissa on ensi-iltapäivämäärä) elokuvaversioista. Tosin Vampire Academyn googlettaminen jätti minut hieman hämmennyksiin, sillä elokuvaa ei löydy Finnkinon tulevasta ohjelmistosta, vaikka olen melkein varma, että se siellä jossakin vaiheessa oli. En siis ole täysin selvillä, onko Vampire Academy tulossa Suomen elokuvateattereihin ja jos on, niin milloin.

Eilisiltana kävin katsastamassa Kirjavarkaan elokuvasovituksen. Odotukseni olivat aika korkealla, sillä kirja oli mielestäni loistava. Elokuva ei onneksi pettänyt odotuksiani, vaikka tarina olikin tuoreena mielessä. Vaikka tarina olikin tuttu, mielestäni se on niin vahva, ettei se kulu kerrasta tai kahdesta. Elokuva ei ollut täysin kopio kirjasta vaan joitakin eroavuuksia huomasin, mitä pidin vain hyvänä, sillä lisätyt kommentit ym. tuntuivat tunnelmaan sopivilta ja osa niistä oli aika hauskoja.

Elokuva alkoi kirjan tavoin synkästi. Kertojaääni muistuttaa jokaisen kuolevaisuudesta ja Lieselin pikkuveli menehtyy junamatkalla. Elokuva toi kyyneleet silmiini useasti, vaikka osasin varautua surullisiin kohtiin.

Vuonna 2000 syntyneen ja Lieseliä esittäneen Sophie Nélissen näyttelijäsuoritus oli varsin uskottava ja hyvä. Uskon, että kyseisestä näyttelijästä kuullaan vielä paljon, sillä hänessä on ehdottomasti se jokin, taika saada henkilö eläväksi. Muutenkin näyttelijät tuntuivat minusta osiinsa sopivilta ja suoriutuivat hyvin.

Vaikka kirjassa oli myös siroteltu saksankielisiä sanoja kerronnan sekaan, elokuvassa ne tuntuivat häiritseviltä. Aluksi jo toivoin, että elokuvassa puhuttaisiin koko ajan saksaa, sillä nyt Saukerlit ja Saumenschit tuntuivat niin oudoilta englanninkielisen puheen seassa. Ei natsi-Saksassa ole varmasti puhuttu niin, joten mieluummin olisin ottanut dialogin kokonaan englanniksi tai kokonaan saksaksi. Muuten ajan henki oli tavoitettu hienosti. Hakaristit lasten takeissa ja juutalaisten pahoinpitelyt tuntuivat hyvin pysäyttäviltä.

Elokuvaseuralaiseni piti elokuvasta, mutta koki kertojaäänen melko irralliseksi ja oudoksi ratkaisuksi. Koimme molemmat elokuvaa katsoessamme melkoisen tunnemyrskyn ja keskustelimme elokuvan jälkeen natsi-Saksan ajan käsittämättömyydestä.

Kirjavaras tuli ensi-iltaan eilen, joten olin yllättynyt yleisön määrän vähyydestä. Ehkäpä aihe ole kaikkein mediaseksikkäin, mutta elokuva on kuitenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Kiitos kirjasta ja elokuvalipuista SF Film Finlandille!

Kirjavarkaan filmatisoinnin ovat ehtineet käydä katsastamassa myös Minna Vuo-Cho ja Linnea.

Leena Wallenius: Lotta, lentoemäntäoppilas

kansi: Vincent Baccum

Leena Wallenius: Lotta, lentoemäntäoppilas 1994 Otava 176 s.
lainattu kirjastosta

Kuumeisesti oppilaat alkoivat selata listoja löytääkseen oppilaslentojensa numeron. Lotalle oli merkitty kuusikymmentäkuusi. Sehän oli aamulento Frankfurtiin! Miten ihanaa! Ensimmäinen ulkomaanlento.
- Mä pääsen Frankkiin, Lotta kiljaisi.
- Ja mä Kajaaniin, Pupu valitti surkealla äänellä.
Marleenan ilme ei ollut yhtään onnellisempi.
- Poriin.
Sieltä täältä kuului muitakin pettyneitä huokauksia riemunkiljahdusten joukosta. Oli epäoikeudenmukaista, että jotkut pääsivät ulkomaille.
- Rauhoittukaa, Milla hymyili. - Kaikki pääsevät ulkomaille. Odottakaa vain seuraavaa listaa.

Lotta opiskelee vanhempiensa mieliksi liikunnanopettajaksi, mutta hän on huomannut, että hänen sydämensä halajaa muualle. Hän pyrkii vanhemmiltaan salaa lentoemännäksi ja hänet hyväksytään. Siitä alkaakin kouluttautuminen uuteen työhön eikä Lotan sydän säästy myöskään komean lentäjän aiheuttamilta pamppailuilta.

Kun kirjoitin kesällä kahdesta ensimmäisestä Kitty-lentoemännästä kertovasta kirjasta, Sara mainitsi, että Kitty-sarjan suomalainen vastine on Leena Walleniuksen Lotta-kirjat. Väitin silloin, etten ole koko sarjasta aiemmin kuullutkaan, mutta nyt ensimmäisen osan luettuani epäilen vahvasti, että olen sarjaan tutustunut jo lapsena. Tämän siitä saa, kun lapsuudessa ahmi kirjoja mutta ei merkannut luettuja mihinkään muistiin.

Kaipasin toisen Kitty-kirjan parissa enemmän kuvausta lentoemännän työstä ja Lotta, lentoemäntäoppilas täyttikin siinä mielessä paremmin odotukseni. Lentoemännän työ tuntuu vieläkin kiehtovalta, joten lentoemäntänä itsekin työskennelleen Walleniuksen kuvaus lentoemännän koulutuksesta ja työtehtävistä oli hyvin mielenkiintoista ja nopeaa luettavaa.

Yleensä Lotan ystäviä moitittiin milloin mistäkin, mutta Lotta selvisi mainiosti niin kävelystä kuin tyylikkäästä pukeutumisesta. Vaikka hän mokaili ensimmäisellä harjoituslennollaan, siitäkään hän ei saanut muuta kuin kiitosta, koska hän selvisi tilanteesta omatoimisesti. Lottaa vaivaa siis hahmona epäuskottava täydellisyys, mutta se ei kuitenkaan paljon lukukokemusta haitannut.

Kirjassa mainittiin monia vakavia aiheita kuten parisuhdeväkivalta, mutta ne sivuutettiin melko nopeasti. Lopussa kerrotaan, että kaikille tuoreille lentoemännille ei pakosti riitä töitä, koska Suomi kärsii laman kourissa. Saa nähdä, miten lama näkyy seuraavissa kirjoissa. Olettaisin, että sen on jotenkin pakko näkyä, koska lopussa vihjailtiin, että työpaikan saaminen ei ole itsestäänselvyys. Minua häiritsi myös, että Lotta sanoo olevansa rakastunut ennen kuin on edes keskustellut niin sanotun rakkauden kohteensa kanssa.

Aion lukea seuraavatkin osat, sillä pääosin viihdyin mainiosti Lotan ja kumppaneiden parissa, vaikka kirja ei kovin pysyvää muistijälkeä jätäkään. Kirjastossa Lotta-kirjat olivat päätyneet jo varaston puolelle, mutta onneksi ne ovat sieltäkin lainattavissa.

Lukutoukan kulttuuriblogin Krista on lukenut Lotta-kirjoja myös nuoruudessaan ja ensimmäisen osan mukanaan tuoma nostalgiatrippi sai hänet hyvälle tuulelle.

 ♥♥♥¼

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

Päällyksen suunnittelu: Piia Aho

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt 2007 Otava 315 s.
lainattu kirjastosta

Äiti julkaisi syksyn alun päiväkirjamerkintäni osana omaa kirjaansa. Kun Kastaja sai tietää sen, hän oli kuohuksissaan. Miten äitini saattoi käyttää oman tyttärensä intiimiä päiväkirjaa sillä tavalla hyväkseen. Olin vielä silloin sen verran lamaantunut ja epävarma etten oikein uskaltanut nauraa Kastajan jutuille. Kuuntelin vain hiljaa. Hän puhui siitä jatkuvasti, taukoamatta, ja muistutti minua miten juuri hän oli viimeinkin pelastanut minut kaikelta pahalta, hän se oli kirkastanut ruumiini ja sieluni, irrottanut minut entisestä yhdentekevästä ja vahingollisesta elämästäni. Nyt olin Ruut, Kastajan oma.

Jasmin on kiltti tyttö, joka harrastaa muun muassa cheerleadingia. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän kohtaa Lindan, kokeneen ja ilman rajoja kasvaneen ikätoverinsa. Jasmin alkaa lintsata ja lopettaa hänelle ennen rakkaat harrastukset. Linda istuttaa haaveensa pääsystä Miamiin myös Jasminin mieleen, ja tytöt alkavat työskennellä lemmikkieläinliikkeessä saadakseen kokoon matkarahat. Jasminin ja Lindan uusi työpaikka on kuitenkin muutakin kuin ulkoapäin näyttää, ja he ajautuvat osaksi nuoria tyttöjä hyväksikäyttävää seksibisnestä. Jo kirjan alussa Jasmin kertoo olevansa kadonnut, ja Jasminin tarinaa aletaan kertoa pääosin takautumien avulla. Kirjassa on kolme kertojaa: Jasmin, Jasminin äiti ja Randi, Lemmikkikaupan todellisesta ansiokeinosta hämmentynyt työntekijä.

Olen lukenut Anja Snellmanilta aiemmin yhden kirjan, Ivana B.:n. En ole rakastunut Snellmanin kirjoitustyyliin, mutta hän osaa valita todella puhuttelevia aiheita. Lemmikkikaupan tytöt herätti kiinnostukseni siitä lukemieni bloggauksien ansiosta ja sijoittuihan kirja myös Helsingin Sanomien järjestämässä 2000-luvun paras kotimainen romaani -äänestyksessä sijalle 84. Tiedän lukevani jatkossakin Snellmanin tuotantoa, sillä aiheet kiinnostavat ja saatanhan vielä joskus lukea Snellmanin teoksen, joka on minulle täysosuma.

Pidin siitä, että tarinaa kerrotaan osittain Jasminin, sieppauksen uhrin, näkökulmasta. Kuitenkaan tarina ja henkilöt eivät tulleet kovin lähelle eikä teos ollut niin koskettava ja satuttava kuin aiheen puolesta olisi voinut ajatella. Tarinan olisi voinut mielestäni kertoa vain äidin ja tyttären katsantokannoista. Randin osuuksia lukiessani odotin, milloin pääsen taas lukemaan Jasminin koettelemuksista ja äidin surusta. Nyt tuntui siltä, että kirjailija olisi halunnut mukaan mahdollisimman monta tapaa nähdä tapahtumat, vaikka vähempikin olisi riittänyt. Kaksi kertojaa olisivat ehkä tehneet romaanista ehjemmän kokonaisuuden.

Jasminin äiti tuntui liiankin hyväuskoiselta. Jasminin cheerleading-joukkueen valmentaja soitti äidille kerran ja kysyi, miksi lahjakas tyttö lopetti yhtäkkiä harrastuksensa. Äiti uskoi yhtään kyseenalaistamatta Jasminin epäuskottavan tekosyyn. Kaipa tähän vaikutti äidin kiireet ja halu ummistaa silmät ongelmilta. Tällainen käytös on varmaan mahdollista, mutta minusta kyseinen kohta vaikutti hyvin oudolta.

Jasmin joutuu aikuistumaan liian nopeasti. Linda nauraa Jasminin lapselliselle yöpuvulle eikä Jasmin kehtaa myöntää olevansa kovin kokematon ja nauttivansa cheerleading-harrastuksestaan. Yhtäkkiä Jasminin entiset kiinnostuksenkohteet tuntuvat kovin epäkypsiltä. Jasminin työskennellessä Lemmikkikaupassa rajat haihtuvat, kunnes niitä ei enää edes muista. Melkein huomaamattaan Jasmin ei ole enää neitsyt ja eihän ekalla kerralla tullut vertakaan. Jasminin siepannut Kastaja kokee pelastaneensa Jasminin, mutta Jasmin ja lukija ovat hyvin eri mieltä. Toisaalta ei ole selvää, haluaako Jasmin enää edes kotiin.

Ihmettelin, miten Jasmin voi tietää niin paljon siitä, mitä hänen kotimaahansa jääneille läheisille tapahtuu. Hän on lukenut äitinsä kirjan, mutta tuskinpa siinä kaikkia Jasminin kerrontaosuuksien tietoja kerrotaan. Ehkä Jasminin kaikkitietävyys johtuu seikoista, jotka avoimeksi jäävä loppu antaa lukijan itsensä pääteltäviksi.

En ensin edes tajunnut olevani jo epilogissa ja kummastelin, kun yhtäkkiä huomasinkin lukevani prostituution historiasta. Historiaosuus tuntui hyvin irtonaiselta osuudelta. Sitten katsoin luvun alkua ja ymmärsin lukevani jälkisanoja. Lopun selostus seksikaupan historiasta toi tietooni kiinnostavia faktoja, mutta silti en kokenut sitä täysin tarpeelliseksi osaksi kirjaa. Tosin epilogin lukemisen jälkeen on todellakin selvää, että Anja Snellman on tehnyt paljon pohjatyötä Lemmikkikaupan tyttöjä varten.

Muissa blogeissa: Sallan lukupäiväkirja, Kirjavinkit, Mitä eniten haluat, Ankin kirjablogi, Olipa kerran kirjablogi, Morren maailma, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kuuttaren lukupäiväkirja, Sivulliset, Kaukana kaikesta pahasta, Kujerruksia, Rakkaudesta kirjoihin, Vinttikamarissa, Kesämökin kirjahylly, kirjan luin..., Kirjakepponen, Insinöörin kirjahylly, Keittiön pöydän ääreltä, Tea with Anna Karenina, Booking it some more, Luettua ja Student's bookdiary.

Marisha Pessl: Yönäytös

kannen kuva: Corbis/SKOY

Marisha Pessl: Yönäytös 2013 (Night Film 2013) Otava 721 s. suom. Laura Beck
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

"Tiesittekö todella? Koska minulle se oli mysteeri."
"Te olitte ärsyttänyt häntä jotenkin." Hän hymyili yllättyneelle ilmeelleni. "Kai te olette huomannut, miten ilma Cordovan ympärillä vääristää kaiken. Kun häntä pääsee lähemmäs, valon nopeus hidastuu, informaatio sekoittuu, rationaalliset ihmiset muuttuvat epäloogisiksi ja hysteerisiksi. Se on käyristynyttä avaruustaikaa, samalla tavoin kuin jättiläismäisen auringon massa taivuttaa aluetta ympärillään. Ihminen ohjentaa kätensä koskeakseen jotakin aivan lähellä olevaa ja huomaa ettei se ole koskaan siinä ollutkaan. Olen saanut kokea sen itsekin."

Ashley Cordova menehtyy 24-vuotiaana. Kuuluisan elokuvaohjaajan, Stanislas Cordovan, Ashley-tyttären kuolema vaikuttaa masentuneen nuoren naisen itsemurhalta, mutta toimittaja Scott McGrath ei voi tyytyä tähän vastaukseen. Hän on tutkinut Stanislas Cordovan elämää jo vuosia sitten. Silloin Scott sai huonon maineen toimittajana ja hänen vaimonsakin lähti toisen miehen matkaan. Nyt Scottista tuntuu, että hänellä ei ole enää mitään menetettävää, mutta hän saattaa olla väärässä. Kestääkö Cordovien elämä lähempää tarkastelua? Joutuuko Scott kohtaamaan omat painajaisensa?

Haettuani Yönäytöksen postista selailin kirjaa täysin ihastuneena. Tässähän on kuviakin! En kuitenkaan aloittanut kirjaa ennen lukutaitokampanjaa, sillä kampanjaviikko ei oikein ollut sopiva hetki yli 700-sivuisen romaanin lukemiselle. 

Yönäytös on romaaniksi poikkeuksellisen visuaalinen kokemus, ja se sopiikin elokuva-aiheen kanssa hyvin yhteen. Kirjassa on populaarikulttuuriviittauksia esimerkiksi Pulp Fictioniin, ja nämä yhdistävät Pesslin teoksen sulavasti todellisuuteen. Yönäytöksen tarinaa viedään eteenpäin tavallisen kerronnan ohella muun muassa valokuvien, lehtiartikkelien ja Mustan Taulun, cordoviittien salaisen ja suljetun Internet-sivuston, avulla. Tällainen toteutus tuokin kirjaan aivan erityisen loppusilauksen.

Romaanin pahaenteinen tunnelma kietoutuu lukijan ympärille. Se tukehduttaa ja riipii sisältäpäin. En ole pitkään aikaan kokenut mitään näin synkkää ja karmivaa ja olen hieman ihmeissäni, että en katsellut Yönäytöstä myös nukkuessani. Ehkä minun on oltava iloinen, sillä kirjan pelottavuus oli omaa luokkaansa jo hereillä ollessakin.

Luulin jo pettyväni loppuun, kunnes Pessl tarjoilikin jotakin, mikä oli juuri sopiva lopetus tälle kirjalle. Harvoin tulee lukeneeksi kirjan, joka on aivan loistava ensimmäiseltä sivulta viimeiselle ja josta ei olisi tarvinnut jättää yhtään mitään pois. Onhan Yönäytös varsinainen tiiliskivi, mutta olen samaa mieltä Annikan kanssa siitä, että kirja ei tunnu 700-sivuiselta. Tietenkin tähän vaikuttaa se, että kirjassa on runsaasti muutakin kuin tekstiä, mutta myös vetävä juoni on osasyy kirjan nopealukuisuuteen.

Olen lukenut kirjan, jonka maailmasta olisin halunnut pitää tiukasti kiinni. En oikein tiedä, miten mikään tuntuu miltään Yönäytöksen tarjoaman lukuelämyksen jälkeen. Olen viime päivien aikana pelännyt ja haukkonut henkeäni. Olen uskonut kirjan tarinaan, vaikka se kulkee luonnollisen ja yliluonnollisen rajamailla. Kauhuelokuvien ystävänä olen todella harmissani, että Stanislas Cordovan elokuvia ei oikeasti ole. Tosin en tiedä, olisinko menettänyt loppuelämäni unet, jos voisin mennä katakombeihin katsomaan cordoviittien seurassa esimerkiksi Isolaatti 3:a tai Peukaloruuvia.

Suosittelen kirjaa lukijalle, joka on valmis kohtaamaan pelon.

Pelottele julmuus pois itsestäsi.

Yönäytöstä on katseltu myös näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella ja Oisko tulta?

P.S. Olen myös aivan innoissani siitä, että näen muutaman viikon päästä Marisha Pesslin. Hänen nimittäin pitäisi tulla Turun kirjamessuille.

Lyhyesti: maratonilla luettua osa 1 (Vii5i, Uniensieppaaja & Karkkiautomaatti)

Ursula Poznanski: Vii5i 2013 (Fünf 2012) Atena 421 s. suom. Anne Mäkelä
lainattu kirjastosta

Onneksi olkoon, löysit kätkön!
Tämä rasia on osa eräänlaista peliä, nykyaikaista satelliittipaikannukseen perustuvaa aarteenmetsästystä. Jos löysit rasian sattumalta, peli on nyt sinun osaltasi ohi. Sulje rasia heti ja laita se takaisin samaan paikkaan, josta sen otitkin. Niin on parasta sinun kannaltasi, usko pois.
Jos löysit rasian tarkoituksella, et ehkä olekaan ihan niin tyhmä kuin kaltaisillasi on tapana olla. Olen varma siitä, että "aarrearkkuni" sisältö herättää mielenkiintosi. Toisin kuin tässä pelissä yleensä vaaditaan, sinun ei tarvitse palauttaa rasiaa piiloonsa. Ota se mukaasi ja etsi siitä sormenjälkiä. Tietyssä mielessä niitä löytyy varmasti. 
TFTH

Lehmälaitumelta löytyy kuollut nainen, jonka jalkapohjiin tatuoidut koordinaatit saavat poliisit mukaan karmivaan peliin. Koordinaatit johdattavat etsivä Beatrice Kasparyn ihmiskäden sisältävän rasian luokse. Rasiassa on myös ohjeet, miten seuraavan pisteen koordinaatit on mahdollista selvittää. Tästä alkaa ajojahti, joka kuitenkin tuntuu murhaajan tarkkaan ohjailemalta.

Vielä pari vuotta sitten en ollut kuullutkaan geokätköilystä. En sitä vieläkään itse harrasta, mutta nykyään tunnen muutaman innokkaan geokätköilyharrastajan. En tiedä, olisinko uskaltanut tähän kirjaan edes tarttua, jos geokätköily kuuluisi omiin harrastuksiin. Sen verran hyytävää menoa osasin odottaa kirjassa olevan. Jännitystä kirjasta ei todellakaan puuttunut ja myönnän olleeni hieman peloissani, kun menin kirjan luettuani nukkumaan. Beatrice Kaspary on uskottava päähenkilö, jonka menneisyydessä on synkkiä haamuja ja jolla on vaikeuksia työn ja äitiyden yhdistämisessä. Mietin, onko Vii5i sarjan aloitusosa, ja arveluni olivat oikeassa. Saksaksi on jo ilmestynyt sarjan toinen osa, ja toivon todella, että se käännetään myös suomeksi. Kyllä sen lukeminen saksaksikin varmaan luonnistuisi, mutta saksani on sen verran ruosteessa, että piinaavan hidasta kirjan kahlaaminen saksaksi varmasti olisi.

Poznanskin ensimmäisestä trilleristä on kirjoittanut muun muassa Annika. 

Monica Hughes: Uniensieppaaja 1990 (The Dream Catcher 1986) WSOY 206 s. suom. Saima-Liisa Laatunen
ostettu käytettynä

Kuudennella luokalla useimmat oppilaat alkoivat osoittaa omia erityisiä ESP-taitojaan. Se oli vaikeaa aikaa heille kaikille, koska heitä ikään kuin revittiin kahtaalle. Toisaalta heidän omat erityislahjansa vetivät puoleensa, toisaalta heillä oli yhteinen tarve sulautua kokonaisuuteen, verkoston osaksi. Mutta hän itse ei ollut osoittanut merkkejä minkäänlaisesta hyödyllisestä lahjakkuudesta. Parantamaan hän ei pystyisi: hänen kouransa olivat niin kömpelöt, että sairaat luultavasti käskisivät häntä painumaan matkoihinsa. Hän ei pystynyt saamaan telepaattista yhteyttä kehenkään Kaupungin asukkaaseen, ei kyennyt edes muodostamaan häneltä edellytettyä pikkuruista verkoston osasta pilaamatta koko asiaa. Ja taatusti hänestä ei voisi tulla Opettajaa, koska hänessä ei ollut merkkejä muista taidoista. Hänellä oli ainoastaan päiväunensa. Typerät ja hyödyttömät unelmat.

Ruut on pian 15 vuotta täyttävä tyttö, joka kokee itsensä ulkopuoliseksi ja turhaksi. Pian hänelle määrätään tehtävä, joka vastaa hänen erityisiä lahjojaan. Hänellä ei kuitenkaan tunnu olevan samanlaisia lahjoja kuin muilla. Ruut päättää karata, mutta hänet noudetaan takaisin Arkki Kolmoseen. Ruut saa myös oppia, että hänellä on erityinen tehtävä ja hän onkin hyödyllinen osa Arkki Kolmosen yhteisöä. Ruutin näkyjen vuoksi Arkki Kolmosesta lähtee ihmisjoukko kohti Arkki Ykköstä, jonka asukkaita Ruutin näyt ilmeisesti koskevat. Ruut ja muut matkalle lähtijät eivät kuitenkaan osaa odottaa vastaanottoa, joka odottaa heitä Arkki Ykkösessä.

Luin Hughesin Tietokoneen vangit viime kuussa. Pidin kirjasta vielä nykyäänkin niin paljon, että halusin kokea uudelleen myös sarjan toisen osan Uniensieppaajan. Uniensieppaajaa lukiessa en kuitenkaan ollut enää niin varma, olenko lukenut myös tämän kirjan lapsena. Kirja ei vain tuntunut niin tutulta kuin sarjan ensimmäinen osa. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämänkin osan, sillä vaikka kirja ei ollut kovin jännittävä ja ehkä aikuislukijan silmiin liiankin opettavainen, viihdyin Uniensieppaajan parissa. Ulkopuolisen asema ei tosielämässä muutu ihan niin helposti kuin Ruutille käy, mutta toisaalta olisin ollut kovin surullinen, jos Ruut olisi jäänyt syrjityksi ja yksinäiseksi. Mielelläni lukisin myös lisää Arkki Ykkösen ja Arkki Kolmosen asukkaiden vaiheista, mutta tämä jää vain toiveeksi, sillä Arkki Ykkönen -sarjaan kuuluvat vain nämä kaksi kirjaa.

Inka Nousiainen: Karkkiautomaatti 2003 Otava 159 s.
saatu ystävältä

Olen edelleen kaulakuopassasi eikä minulla ole enää mitään sanottavaa. Sinullakaan ei tunnu olevan, ja se sopii minulle. Olen tyytyväinen kun nyt olemme näin. Olen vähällä kysyä, mitä mietit, mutta päätänkin olla kysymättä. 
Sinä olet siinä ja se riittää juuri nyt. Kuka ikinä oletkaan, nimesi voisi olla mikä tahansa. Tomas. Ville. Antti. Mikko. Aleksi. Sebastian. Tuukka. Minun Tuukkani.
Kukaan ei omista täällä ketään ja silti ihmiset käyttävät omistusliitteitä puhuessaan läheisistään, lapsistaan varsinkin, vaikka lapsiaankaan kukaan ei omista loppujen lopuksi yhtään sen enempää kuin naapureitaankaan.

Vilja haaveilee omasta karkkiautomaatista ja ihmettelee, miten odotettujen elämän etappien saavuttaminen ei tunnu lopulta oikein miltään. Viljalla on suhde Tuukkaan, mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä eikä ihan ehkä edes suhteelta.

Olisin kenties pitänyt Karkkiautomaatista ainakin hieman enemmän, jolleivät odotukset olisi olleet liian korkealla Kirkkaat päivä ja ilta -ihastukseni vuoksi. Ehkä Nousiainen on kehittynyt kymmenen vuoden aikana kirjoittajana tai sitten Karkkiautomaatin aihe ei ollut vain minua varten. Ehkä syynä ovat molemmat. Kaunista kieltä Karkkiautomaatissakin on ajoittain, mutta silti tämän kieli jää kauas Kirkkaat päivä ja ilta -teoksen eteerisestä kauneudesta. Karkkiautomaatti ei vain onnistunut tavoittamaan tunteitani ja jäi lukukokemuksena ihan hyväksi. Tätä kirjaa en sijoita joulukuussa vuoden lukuelämysten joukkoon, vaikka Nousiainen listalleni melko varmasti pääseekin. Kirja vain on eri.

Täältä voi käydä lukemassa jonkun muun mietteitä Inka Nousiaisen Karkkiautomaatista.

Johanna Holmström: Itämaa

Johanna Holmström: Itämaa 2013 (Asfaltsänglar 2013) Otava 333 s. suom. Tuula Kojo
lainattu kirjastosta

- Mutta Samira. Ystäväiseni. Miksi luulet, että sitä sanotaan sotamaalaukseksi? Jokainen totalitaarinen valtio on kieltänyt meikkaamisen ja yrittänyt sanella, miten naisten pitää pukeutua. Hame ylös, housut alas, peitä itsesi, pese naamasi, maalaa vain paksummin, ansaitset sen... Afganistanissa talibanit ampuvat naisia, jos nämä rohkenevat yksin ulos kadulle mennäkseen lääkäriin. Aseistautumattomia naisia. Naisenruumis on itsessään ase. Joten on meidän velvollisuutemme mennä ulos. Meidän pitää mennä ulos kaikkien niiden naisten puolesta, jotka eivät voi.
Niin sanoi Jasmina ja raahasi Samiraa mukanaan, mutta jokaisella askelella, jonka Samira otti, korkojen kopina takoi selkäpiissä huutaen: haram, haram, haram, haram, haram.

Ja sitten ne katseet. Äiti oli varoittanut häntä katseista, mutta hän ei ollut osannut kuvitella, miltä se tuntuisi. Tietysti miehet olivat katselleet häntä ennenkin. Katseet olivat pyyhkineet hänen ihoaan, poskiaan, huuliaan. Mutta ahtaissa baareissa katseet olivat ihan toinen juttu. Ne olivat luonnottomia. Raakoja. Ne sanoivat sellaista, mistä hän ei pitänyt. Ne käyttivät hänestä nimeä qahba, šarmuta, kaikkia niitä rumia nimiä, joita käytettiin tytöistä jotka juoksivat ympäriinsä. Katseet tarrasivat kiinni hänen rintoihinsa ja takamukseensa, ja hän tunsi itsensä niiden edessä voimattomaksi. Niitä oli mahdoton kontrolloida. Kun hän seisoi baaritiskillä ja tutkiskeli loputtomia pullorivejä ja yritti päättää mitä ottaisi, puristuneena miesten väliin, jotka päästivät hänet eteen vain jos halusivat, ja edessään baarimikko, joka vältteli hänen katsettaan, hän tunsi käden takamuksellaan. Se hapuili hameen alle noin vain, ja hän kääntyi, koko vartalo kylmänä pelosta. Sai käden kiinni, ja se vetäytyi.

Samiran ja Leilan äiti on suomenruotsalainen muslimiksi kääntynyt nainen ja isä bussikuski. Sarah-äiti yrittää saada haluamansa avioliiton ja perhe-elämän noudattamalla tiukasti Koraanin määräyksiä. Vai ovatko ne edes Koraanista, sillä Leila ei ainakaan löydä tuosta muslimien pyhästä kirjasta samoja sääntöjä kuin äitinsä? Äiti yrittää saada Leilan elämään kuin kunnon muslimitytön kuuluu. Samira on jo muuttanut pois kotoa ja makaa nyt sairaalassa koomassa. Leila lintsaa koulusta, koska haluaa viettää kaiken liikenevän ajan tajuttoman siskonsa sairaalapedin äärellä. Ei ihmekään, sillä koulussa Leilalla ei ole ketään. Luokan suosituimpiin kuuluva Lindakaan ei myönnä pitävänsä Leilasta muuten kuin koulumaailman ulkopuolella. Linda palvoo Britney Spearsia ja ahmii kaiken saatavilla olevan tiedon idolistaan. Linda kulkee Britneyn jalanjälkiä ja huomaa suosion katoavan yhtä äkisti kuin tulevan.

Suuren osan kuluneesta kuusta olen haahuillut kirjasta toiseen. En ole oikein osannut päättää, mitä lukea ja olen lukenut keskinkertaisia kirjoja toisensa perään. Tämä ei tietenkään ole ollut tarkoituksellista, koska kyllähän minä yritän valita luettavakseni kirjoja, joiden arvelen olevan mieleeni. Muutama positiivinen poikkeus onneksi on mahtunut joukkoon, mutta olen kaivannut kunnolla ravisuttavia ja ihon alle pääseviä lukuelämyksiä. Itämaa ei aivan ollut sellainen, mutta luin kirjan päivässä, ja pääsin jälleen kosketuksiin lukemisen ilon kanssa. Holmströmin kirja itketti ja sai unohtamaan ne muut asiat, jotka ovat viime aikoina tuntuneet usein keskeneräistä kirjaa vetovoimaisemmilta.

Itämaa on kertomus nuorista, jotka joutuvat kasvamaan suomalaisen kulttuurin ja islamin uskonnon ristipaineessa. Samira yrittää viettää tavallista nuorten elämää, mutta joutuu vilkuilemaan jatkuvasti olkansa yli baarissa istuessaan. Leila pukeutuu poikamaisesti, ja hänen mielestään pojan vaatteet suojaavat ihan yhtä hyvin epätoivotulta huomiolta kuin hijab. Sarah yrittää epätoivoisesti saada tyttärensä sopimaan kunnollisen muslimitytön muottiin, mutta Samira ja Leila eivät helposti alistu elämään äitinsä tahdon mukaan.

Koulukiusaaminen kohoaa myös keskeiseksi Itämaan aiheeksi. Leila on ollut koko yläasteen ulkopuolinen. Suosittu Linda kohtelee Leilaa tylysti koulun seinien sisällä, mutta niiden ulkopuolella he ovatkin läheisiä ystäviä. Nuorten keskuudessa nokkimisjärjestys voi muuttua yhdessä yössä, minkä muutama kirjan henkilö saa kokea nahoissaan.

Itämaassa tuodaan esille, miten pojille sallitaan paljon enemmän kuin tytöille. Niin se on muslimien keskuudessa, mutta muissa kulttuureissa on myös eri säännöt tytöille ja pojille. Samira pohtii ystävänsä kanssa, miten muslimityttöjen luonne tai saavutukset eivät loppujen lopuksi merkitse mitään. Lopulta on tärkeää vain, onko verta häävuoteen lakanoissa vai ei. Jos ei ole, muslimitytön kohtalo on yleensä määrätty. Ei ole väliä, onko tyttö oikeasti menettänyt neitsyytensä vai rikkonut immenkalvonsa muussa toiminnassa. On kuitenkin hienoa, miten kirjassa tuodaan esille, että uskoa voi monella eri tavalla saman uskonnon sisällä. Tietenkin on aina ihmisiä, joiden mielestä on tietty ainoa oikea tapa uskoa, mutta minun mielestäni näin ei todellakaan ole.

Olisi tuntunut sopivammalta, jos kirjan nimenä olisi ollut suora käännös alkuperäisestä eli Asfalttienkelit. Kirjassa selitetään ilmauksen karmaiseva merkitys, ja Itämaa tuntuu kovin valjulta alkuperäisteoksen nimeen verrattuna.

Itämaa on näkynyt myös näissä blogeissa: Kirjasfääri, Lukutoukan kirjablogi, Mari A:n kirjablogi, Kirjavinkit, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjasähkökäyrä, From Karoliina, With Love, Annelin kirjoissa ja Kirjavalas.

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick 2013 Otava 283 s.
lainattu kirjastosta

Elämä sotatoimialueella kutoutuu äärimmäisen kauhun ja äärimmäisen ikävystymisen hetkistä. Vietimme päivämme odotellen, korttia pelaten ja tupakkaa poltellen. Olimme onnistuneet salakuljettamaan mukanamme pikku pullon intialaista viskiä hätätilanteiden varalta. Ja jos Camp Aberdeeniin juuttuminen ei ollut hätätilanne, niin en tiedä mikä olisi.
Kyvyttömyyteni pysyvään parisuhteeseen vaivasi minua näinä hiljaisina hetkinä. Aina välillä tunsin tuskan piston, kun ajattelin Markia.
Mutta uudet, isommat ongelmamme saivat senkin murheen unohtumaan.

Anna S. on suomalais-brittiläinen sotakirjeenvaihtaja, jonka asemapaikka on Kabul. Annan sydän on säröillä epäonnistuneen suhteen jäljiltä, mutta hän ei anna pienten sydänsurujen haitata uuden miehen etsimistä. Anna tapaakin Herra Herkun, mutta heidän tutustumisensa ei suju aivan ongelmitta. Omien suhdesotkujensa lisäksi Annan mieltä painaa Kelly-nimisen ystävänsä kelvoton Richard-poikaystävä, joka on sekaantunut hämäriin asekauppoihin. Kelly ja Anna aloittavat Operaatio Lipstickin, jonka tavoitteena on saada Richard tilille teoistaan.

Luen melko harvoin chick litiä, mutta aina välillä tuntuu siltä, että tämä ns. kanakirjallisuus voisi olla mielentilaani sopiva vaihtoehto. Kiinnostuin Pia Heikkilän esikoiskirjasta, koska sotakirjeenvaihtaja chick lit -romaanin päähenkilönä sai kirjan kuulostamaan erilaiselta ja tutustumisen arvoiselta. Osittain Operaatio Lipstick törmäsi siihen, mitä minä pidän syynä sille, miksen kovin usein chick litiin tartu. Varsinkin aluksi henkilöiden näkemykset tuntuivat auttamattoman pinnallisilta. Miesten ulkonäköä korostetaan liikaa ja en jaksaisi lukea sivu sivun perään huokailua siitä, miten herkullinen takapuoli jollakulla on tai miten hyvä valloitus tuokin mies olisi. Lisäksi miehen löytäminen tuntuu chick lit -kirjojen henkilöille hieman liian tärkeältä asialta. Minusta oli outoa, että Anna oli unelmissaan jo omissa häissään, vaikka ensitreffit tämän unelmien miehen kanssa olivat vasta edessä. Tiedostan kuitenkin, että tiettyyn pinnallisuuteen ja miesten jahtaamiseen on varauduttava, kun alan lukea chick lit -kirjaa. Jokin tällaisessa kepeydessä ja yllätyksettömyydessä kiehtoo aika ajoin, joten joitakin kertoja vuodessa luen chick litiä, viihdyn melko hyvin, mutta ärsyynnyn aina niistä samoista vanhoista jutuista.

Operaatio Lipstick ei ollut kuitenkaan genren kaikkein keveimmästä päästä tapahtumapaikkansa vuoksi. Annan elämään mahtuu vaarallisia tilanteita. Tavallaan ymmärrän, miten Anna haluaa keskittyä välillä myös juhlimiseen ja miesseikkailuihin, koska kyllähän ihminen melkein pakosti kaipaa ääriolosuhteissa myös hauskuutta ja keveyttä elämäänsä. Pia Heikkilällä on itsellään kokemusta samasta työstä kuin Operaatio Lipstickin päähenkilöllä, ja hän onkin todennut, että kirjasta kymmenen prosenttia on Pia Heikkilää, loppu keksittyä. Oikeassa elämässä ei Heikkilän mukaan niin paljon bailata. Luulisin huomanneeni ainakin osittain, mikä perustuu todellisuuteen, ja sain jonkinlaisen kuvan siitä, millaista sotakirjeenvaihtajan elämä on. Tietenkin tämä kuva on viihteellinen eikä perustu täysin todellisuuteen, mutta mielestäni Operaatio Lipstick oli hieman keskinkertaista parempi genrensä edustaja juuri tämän todellisuuspohjansa vuoksi.

Chick litissä ei paljon kielellä leikitellä, eikä Operaatio Lipstickiä lukiessa huomio kiinnity mitenkään erityisesti kieleen. Kieli on perushyvää eli siinä ei ole mitään suurempia kömmähdyksiä, mutta toisaalta ei myöskään mitään massasta erottavia piirteitä. Annan elämä vei aluksi sen verran mennessään, että luin kirjan alkuosan melko nopeasti. Toisessa osassa oli enemmän jännitystä, mutta mielenkiintoni lopahti ensiviehätyksestä.

Operaatio Lipstickin ihmiskuvaukset eivät ole kovin syvällisiä, vaikka Annan hahmon kohdalla on hienoista syvenemistä huomattavissa kirjan edetessä. Esimerkiksi Annan inhoama Shabita-niminen toimittaja on kärjistetyn itsekeskeinen ja ärsyttävä.

Operaatio Lipstick on ilmestynyt ensin englanniksi nimellä Operation Lipstick. Joitakin kohtia Pia Heikkilä on muuttanut suomennokseen. Ainakin suomenkielisessä teoksessa Anna on suomalais-brittiläinen, mutta Operation Lipstickissä Annalla onkin tanskalaisia sukujuuria suomalaisten sijaan. Heikkilä on perustellut tätä muutosta sillä, että hän on kirjoittanut englanninkielisen teoksen brittilukija mielessään ja Suomi voisi olla tällaiselle lukijalle liian tuntematon maa. Ehkä muiden maiden lukijat ovat erilaisia, mutta minun mielenkiintoni heräisi, jos kirjan henkilö olisi jostakin minulle oudosta maasta. Todennäköisesti etsisin tietoa kyseisestä maasta ja oppisin siis jotakin uutta.

Suosittelen kirjaa lukijalle, joka kaipaa pienoista vaihtelua chick lit -kirjallisuuteen. Minkäänlaista elämää mullistavaa lukukokemusta Operaatio Lipstick ei tarjoa, mutta kyllä kirjan parissa viettää yhden melko viihdyttävän kesäpäivän.

Operaatio Lipstick muissa blogeissa: Calendula, Kirjavinkit, Kirsin kirjanurkka, Kirjallisena. Minna, Mari A:n kirjablogi ja Kirjasfääri.