James Bowen: Bobin maailma

James Bowen: Bobin maailma 2015 (The World According to Bob 2013) WSOY 260 s. suom. Kimmo Paukku
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Heräsin siihen, kun jokin taputti kevyesti jalkaani ja viiksikarvat pyyhkäisivät poskeani. Avasin silmät ja näin Bobin, jonka naama oli lähellä kasvojani ja joka paineli tassullaan minua polveen.
"Mitä nyt?" kysyin vähän ärtyisästi.
Bob vain kallisti päätään aivan kuin olisi osoittanut bussin etuosaan. Sitten se alkoi tehdä lähtöä penkiltä kohti käytävää ja heitti minuun hieman huolestuneita katseita.
"Mihin oikein olet menossa?" olin aikeissa kysyä, mutta sitten vilkaisin ulos ja tajusin, missä me olimme.
"Voi paska", sanoin ja hyppäsin heti ylös paikaltani.
Nappasin repun käteeni ja painoin stop-nappia viime tingassa. Puoli minuuttia myöhemmin olisi ollut liian myöhäistä. Ilman pienen yövartijani valppautta me olisimme viilettäneet pysäkkimme ohi.

On kulunut yli kaksi vuotta siitä, kun Bob ja James löysivät toisensa. Katukatti Bobissa kerrottiin Bob-kissan ja elämän nurjan puolen nähneen Jamesin yhteisen elämän alkutaipaleesta, kun taas Bobin maailmassa heidän suhteensa on jo melko vankalla pohjalla ajoittaisista vastoinkäymisistä huolimatta. 

En ole viime viikkoina lukenut paljonkaan kiireiden ja myös pienoisen lukujumin vuoksi. Silloinkin kun minulla on ollut vapaa-aikaa, olen löytänyt itseni useammin tuijottamassa televisiosarjoja kuin istumassa nenä kirjassa. Tällä viikolla erään sateisen päivän piristykseksi saapui kuitenkin suuresti odottamani Katukatti Bobin jatko-osa, joka poisti lukujuminkin ainakin hetkellisesti.

Katukatti Bobin lailla Bobin maailma ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta tämä on kirjoja, joissa pääosassa on tarina. Kerronta ei töki, mikä riittää vallan hyvin. Jamesin ja Bobin tarina on valloittava ja sydämeen menevä. Vuorotellen ihastelin Bobin tekoja ja ärsyynnyin ihmisten ajattelemattomaan käytökseen. Kirjassa kerrotaan, että Katukatti Bob on avannut ainakin joidenkin parempiosaisten silmiä kaduilla elävien ja työtään tekevien ihmisten maailmalle. Pidän kirjassa tietenkin Bobin tarinasta, mutta sen yhteiskunnallinen merkityskin on hyvin tärkeä. James tietää, millaista elämä kaduilla on ja hän kertoo siitä kaunistelematta ja rehellisesti. Hän ei yritä väittää olevansa puhdas pulmunen, mutta silti lukija on koko ajan hänen puolellaan. 

James aloitti huumeista vierottautumisen ensimmäisen kirjan aikana ja toisen kirjan aikana hän on päässyt jo siihen pisteeseen, että hänen on aika luopua Subutexista. Vaikka Jamesin elämäntavat ovat muuttumassa terveellisemmiksi, hän kamppailee kirjan aikana monenlaisten terveysongelmien kanssa Bobin tukemana tietenkin. Bob on aivan uskomattoman lojaali Jamesia kohtaan.

En ikinä kyllästy lukemaan kissojen päähänpistoista ja tavoista. Bobin maailma on kissojen ystävän herkkua, jota haluaisi ahmia koko ajan vain lisää. Toivottavasti Bobin ja Jamesin tarina jatkuu myös aikuisten kirjoissa. Lastenkirjoja on Wikipedian mukaan ilmestynyt jo useampi.

Muistaakseni aiemmassa kirjassa ei ollut kuvitusta, ja yllätyin iloisesti jokaisen luvun loppua koristavasta Dan Williamsin loihtimasta kuvasta. Tämä ratkaisu toi mielestäni kirjaan hieman lastenkirjamaisuutta, vaikka Jamesin elämän kuvailu olikin ajoittain sen verran järkyttävää, että ehkäpä pienten lasten on parempi pysyttäytyä Bobista kertovissa lastenkirjoissa, joita ei ole tosin ainakaan vielä suomennettu.

Jotkut ihmiset eivät kuulemma pidä lemmikkien inhimillistämisestä, mihin kirjailija itsekin myöntää syyllistyvänsä. Minua asia ei haitannut lainkaan, mutta joku voisi laskea asian kirjan huonoksi puoleksi.

Maritta Lintunen: Hulluruohola

Ulkoasu: Mika Wist

Maritta Lintunen: Hulluruohola 2014 WSOY 306 s.
lainattu kirjastosta

Palasin Suomeen aavistamatta mikä minua täällä odotti.
On hyvä, ettei ihminen osaa ennustaa tulevia - mitä hän niillä tiedoilla tekisi? Eihän hän ymmärrä edes omaa menneisyyttään. Tuon tietämättömyyden ansiosta tulin vetäistyksi maailmaan, jollaiseen kirjavaa kiertolaiselämää viettäneenäkään en ollut törmännyt.
Nuo kymmenen kuukautta syrjäisessä Hulluruoholassa, autioituneessa Riihen kylässä muuttivat elämäni."Ihminen on itselleen salaisuus loppuun asti."
Se väite tuli todistetuksi minulle perin pohjin.

Sara on saapunut takaisin Suomeen ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen, ja Saran isoisän mielestä lapsenlapsi on liian päämäärätön ja kypsymätön. Sen vuoksi isoisä lupaa Saran puolesta, että tämä ottaa huolehdittavakseen asuntolan, jossa asuu yhteiskuntaan sopeutumattomia yksilöitä. Hulluruoholan asukkaat eivät ole mieleltään sairaita, mutta he poikkeavat muista ihmisistä sen verran, että heitä karsastetaan eikä heillä ole mahdollisuutta sopeutua yhteiskunnan odotuksiin. Sara huomaa sopivansa Hulluruoholan asukkaiden keskuuteen yllättävän hyvin.

Kirjakatalogissa kirja kiinnitti huomioni etenkin erikoisella nimellään ja kiehtovalla kansikuvallaan. Vaikka kuvauskin oli kiinnostava, kirja ei olisi ehkä ilman ulkoasuaan jäänyt mieleen niin vahvasti, että se tuli luetuksi, koska uutuuskirjoja ilmestyi syksyllä niin paljon, etten mitenkään ehtinyt lukea kaikkia, jotka olisin halunnut.

Sara Järä on keskenkasvuinen luikuri, joka karkaa paikalta heti kun tulee ongelmia. [...] Kun Saran äiti kolme vuotta sitten kuoli, hälytyskellot alkoivat soida korvissani. Neljääkymmentä lähentelevä vanhapiika (jonka viinihuuruinen äiti kiipeää suolapurkkia kurottaessaan laholle keittiöjakkaralle sillä seurauksella, että kaatuu metrin korkeudelta ja lyö takaraivonsa tarjoiluvaunun kulmaan menettäen ensin tajuntansa, sitten henkensä) hoiti surutyön nakkaamalla repun selkään ja lähtemällä moneksi vuodeksi ulkomaille.

Saran isoisän käsitys lapsenlapsestaan ei ole kovin imarteleva. Isoisä ei edes yritä ymmärtää Saran aivoituksia ja syitä toimintansa takana. Vaikka Sara käsittelee surua omalla tavallaan, se ei tee Sarasta kylmää ja sydämetöntä ihmistä. Kirjassa näytetään sekä Saran että isoisän näkemykset tilanteesta, jotka ovat aluksi melko vastakkaisia. Lisäksi osa luvuista on Tukholmassa asuvalta Eelis Selanderilta Saralle tulleita sähköposteja. Eelis Selander on alunperin keksinyt idean asuntolasta ihmisille, jotka eivät ole mieleltään sairaita mutta poikkeavat sosiaalisista normeista.

Isoisän mielestä elin kelvotonta kulkurielämää. Tiesin, että se oli läpeensä suunnittelematonta niin työn, talouden kuin miestenkin osalta - halusin olla vaeltelija, joka ei pohdi mitä on kenellekin velkaa.

Sara ei ole löytänyt kotia ja rakkaita vaikka on käynyt monessa paikassa ja tavannut paljon ihmisiä. Yllättäen Hulluruohola alkaa tuntua kodilta, ja asukkaista etenkin Matias Pohjola tekee Saraan lähtemättömän vaikutuksen. Ehkä isoisän idea ei ollutkaan niin pähkähullu, miltä se Sarasta ensin vaikutti.

Harmaasta massasta poikkeavat ihmiset eivät ole mitään kummajaisia vaan ihmisiä iloineen ja suruineen. Yhteiskunnan odotukset ovat usein aivan kohtuuttomia ja liian joustamattomia. Niihin on yksinkertaisempi sopeutua kuin poiketa niistä, mutta kaikkien ihmisten mieli ei mukaudu niiden noudattamiseen. Miksi asiat olisi aina tehtävä samalla tavalla ja "vääränlaista" käyttäytymistä ei hyväksytä?

Hulluruohola on erikoinen kirja. Tavallaan kirja on täysin realistinen eikä sisällä mitään fantastisia elementtejä, mutta silti koko kirjan ajan mukana on vire, joka ei ole aivan tästä todellisuudesta. En muista aiemmin lukeneeni mitään Hulluruoholan tapaista ja kirja jää mieleeni hyvänä ja omanlaisenaan lukukokemuksena.

Muualla: Ullan luetut kirjat, Rakkaudesta kirjoihin, Booking it some more, Aikani kuluksi, Periaatteessa kirjoista, Lukupino, Ja kaikkea muuta, Lukutoukan kulttuuriblogi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja  ja Annelin kirjoissa

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty: Hyvä aviomies 2014 (The Husband's Secret 2013) WSOY 442 s. suom. Helene Bützow
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Vaikka totta puhuen, olisiko kirjeen avaaminen mikään iso juttu? Kuka tahansa nainen avaisi sen saman tien. Cecilia listasi mielessään ystävänsä ja sen, mitä he vastaisivat, jos hän soittaisi heille nyt ja kysyisi mielipidettä.
Miriam Openheimer: Kyllä. Avaa se.
Erica Edgecliff: Onko tuo vitsi, avaa se heti paikalla.
Laura Marks: Sinun pitäisi avata kirje ja lukea se minulle ääneen.
Sarah Sacks: Sarahilta ei kannattaisi edes kysyä, koska hän ei kyennyt tekemään päätöksiä. Jos Cecilia kysyi, halusiko hän kahvia vai teetä, hän istui kokonaisen minuutin otsa syvässä rypyssä, kuin olisi miettinyt tuskaisesti kummankin juoman etuja ja haittoja, ja sanoi lopulta: "Kahvia. Ei, hetkinen, teetä!" Tällaisen päätöksen tekeminen aiheuttaisi Sarahille aivohalvauksen.
Mahalia Ramachandran: Ei missään tapauksessa. Se olisi äärettömän epäkunnioittavaa miestäsi kohtaan. Et saa avata kirjettä.
Mahalialla oli isot ruskeat eettiset silmät, ja hän oli välillä turhan varma itsestään.
Cecilia jätti kirjeen keittiön pöydälle ja meni panemaan kattilan tulelle. 

Cecilia Fitzpatrickin virheetön perheidylli alkaa murtua, kun hän löytää ullakolta aviomiehensä  John Paulin kirjoittaman kirjeen. Mitä ihmettä kirje, joka käsketään lukemaan vasta John Paulin kuoleman jälkeen, voi sisältää? Kun Cecilia vihdoin lukee kirjeen, hän toivoo, että ei olisi ikinä kirjettä nähnyt. Kirje paljastaa salaisuuden, jonka kuulemisen jälkeen elämä ei enää voi palata samoihin uomiin.  

Alustavasti ajattelin, että kirja saattaisi muistuttaa Gillian Flynnin hyytävää Kilttiä tyttöä. Kirjojen samankaltaisuus jää kuitenkin hyvin etäiseksi, ja enemmänkin kirja toi mieleeni joidenkin vuosien takaisen koukuttumiseni kohteen Täydelliset naiset. Sekä Täydellisissä naisissa että Hyvässä aviomiehessä pinnan alle on kätketty salaisuuksia, vaikka ensisilmäyksellä naispäähenkilöiden elämä vaikuttaa täydelliseltä. Cecilian lisäksi kirjassa käsitellään myös Tessin ja Rachelin elämää. Aluksi elämät vaikuttavat erillisiltä, mutta alusta asti on odotettavissa, että jossakin vaiheessa naisten kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Olisin todennäköisesti pitänyt kirjasta enemmän, jolleivät ennakko-odotukseni kirjasta olisi olleet vääränlaisia. Hieman pintaa syvemmältä raapaisevana viihdekirjallisuutena Hyvä aviomies toimii mainiosti.

Välillä kirja sai minut koukkuunsa, mutta kirjan ote ei pitänyt loppuun asti. Odotin, että kirja olisi ollut jännittävämpi, ahdistavampi ja vähemmän ennalta arvattava. John Paulin salaisuus ei tullut minulle kovin radikaalina yllätyksenä. Tosin kirjailija taisi haluta ennen kaikkea keskittyä paljastuksen seurauksiin eikä niinkään paljastusta edeltävän jännityksen rakentamiseen.

En oikein ymmärtänyt, miksi täysin tarinan kannalta turhalta tuntunut Berliinin muuri oli mainittava niin useassa kohdassa. Ensin Cecilia etsii lapselleen Berliinin muurin palasta ullakolta ja löytää vahingossa John Paulin kirjeen. Myöhemmin kirjassa oli monia Berliinin muuriin liittyviä takaumia, jotka eivät mielestäni tuoneet kirjaan mitään kovin merkittävää lisää.

En suosittele kirjaa, jos haluaisit lukea selkäpiitä karmivaa jännitystä, mutta jos kaipaat jännityksellä ja salaisuuksilla kuorrutettua viihdettä, Hyvä aviomies voi olla juuri oikea valinta.

Loppuhuomautuksena sanon vielä, että kansi on minusta lumoavan kaunis ja kiehtova. Se oli katalogin kuvauksen lisäksi asia, joka sai minut kiinnostumaan kirjasta.

Muualla: Sonjan lukuhetket, Oota, mä luen tän eka loppuun, Lukuholistin maistiaiset, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjasähkökäyrä, Ja kaikkea muuta, Leena Lumi, Kirjavinkit, Kasoittain kirjoja, Ei vain mustaa valkoisella, Kujerruksia, Eniten minua kiinnostaa tie, Nenä kirjassa, Booking it some more, Lukuisa, Ihminen välissä, Kirjus, Kirjan pauloissa, Salamatkustaja ja Kirsin kirjanurkka

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat (The Monogram Murders 2014) 2014 WSOY 331 s. suom. Terhi Vartia
lainattu kirjastosta

Hän asetti kupin Jennien eteen ja palasi keittiöön. Pörrötukka oli myös vetäytynyt sinne. Poirot tiesi, miten mielellään kyseinen tarjoilijatar pohti vakioasiakkaittensa käytöstä, joten hän arvasi, että keittiössä oli parhaillaan kehkeytymässä vilkas keskustelu ulkomaalaisesta herrasta ja hänen odottamattomasta vierailustaan Jennien pöytään. Poirot ei yleensä puhunut kahvilan muiden asiakkaiden kanssa enempää kuin oli tarpeen. Lukuun ottamatta niitä kertoja, jolloin hän illasti ystävänsä Edward Catchpoolin seurassa, Scotland Yardin rikosetsivän, jonka kanssa hän tilapäisesti asui samassa täysihoitolassa, hän pysytteli omissa oloissaan tavoitteenaan l'hibernation, talvihorros.
Kahvilan tarjoilijoiden juoruilu ei Poirotia haitannut; hän oli kiitollinen siitä, että he olivat kätevästi poissa. Hän toivoi, että sen ansiosta Jennie saattaisi puhua hänelle suoremmin. "Tarjoan teille mieluusti neuvojani, mademoiselle", Poirot sanoi.
"Erittäin ystävällistä, mutta kukaan ei pysty minua auttamaan." Jennie pyyhki silmiään. "Kunpa joku voisikin! Toivoisin sitä enemmän kuin mitään muuta! Mutta nyt on myöhäistä. Olen nimittäin jo kuollut, tai siis kuolen aivan kohta. En voi piileskellä loputtomiin."
Jo kuollut... Jennien sanat toivat huoneeseen uuden viileän henkäyksen.

Hercule Poirot on lempikahvilassaan, kun sisään ryntää nainen, joka paljastaa olevansa kuolemanvaarassa. Nainen ei kuitenkaan halua Poirot'n yrittävän estää murhaa, sillä nainen väittää saavansa ansionsa mukaan. Samana iltana Poirot saa kuulla ystävältään rikosetsivä Catchpoolilta, että Bloxham-nimisessä hotellissa on tapahtunut kolme murhaa. Murhat liittyvät selvästi toisiinsa, sillä kaikkien uhrien suusta löytyy nimikirjaimin varustettu kalvosinnappi. Poirot alkaa epäillä, että myös kuolemaansa ennustanut nainen liittyy tapaukseen.

Minulle ennestään tuntematon brittikirjailija Sophie Hannah on astunut melko isoihin saappaisiin. Kun kuulin aiemmin tänä vuonna, että Christien perikunta on antanut hyväksyntänsä uudelle Poirot-kirjalle, jonka kirjoittajaksi on valittu Sophie Hannah, olin melko epäileväinen. Agatha Christie on omaa luokkaansa lukijan huijaamisessa ja viihdyttävien murhamysteerien luomisessa. En uskonut, että jonkun muun kirjoittama Hercule Poirot -kirja tuntuisi samalta.

Eihän se tuntunutkaan. Ensi sivuilta lähtien huomasin Christien kirjoista tuttuja piirteitä, mutta silti koko ajan oli vain hyvinkin selvää, että kirja ei ole Christien käsialaa. Sophie Hannah ei ole huono kirjoittaja, ja hän ripotteli melko kiinnostavasti lukijan ja rikosetsivä Catchpoolin pään vaivaksi johtolankoja, jotka eivät tuntuneet yhdistyvän toisiinsa ennen kuin Poirot paljastaa kokonaiskuvan. Silti se jokin jäi puuttumaan.  

Minusta tuntui, että kirjailija oli takertunut joihinkin Poirotin ominaisuuksiin liiankin tiukasti ja korosti niitä liikaa. Poirot tuntui tutulta mutta osittain myös vieraalta. Hannah ei ollut onnistunut tuomaan häntä kirjansa sivuille juuri oikeanlaisena. Kirja tuntui vain himmeältä jäljitelmältä, ja olisin pitänyt kirjasta enemmän, jollen olisi väistämättä verrannut Hannahin tuotosta Christien aikaansaannoksiin. Tästä tunnustuksesta huolimatta olen varma, että en olisi muutenkaan pitänyt kirjaa mitenkään erityisen huikaisevana dekkarina.

Loppuratkaisu onnistui yllättämään, mitä aina toivonkin dekkarilta. Se kuitenkin tuntui liiankin epäuskottavalta. Christien omatkin loppuratkaisut olivat välillä melko mielikuvituksellisia, mutta silti niitä lukiessani en miettinyt, miksi ihmeessä kirja loppuu näin.

Keskustelimme viime kirjabloggaajien tapaamisessa kirjan kansikuvan hämäävyydestä. Kansi kieltämättä voi saada ensin uskomaan, että kirja olisi Christien kirjoittama. Tosin suomalainen kansi on vähemmän harhaanjohtava kuin esimerkiksi tämä. Kenenköhän arvelisit ensivilkaisulla kirjoittaneen kansien sisällä olevan tarinan? Onhan oikean kirjailijan nimi alanurkassa pienellä, mutta Agatha Christien nimi komeilee kansikuvan yläosassa paljon isommalla. Ei ole kovin vaikea huomata, kenen nimellä kirjaa myydään. 

Rehellisesti sanottuna en pidä tämän uuden Hercule Poirot -mysteerin julkaisua kovinkaan tarpeellisena, vaikka olinkin niin utelias, etten malttanut kirjaa olla lukematta. Kirja oli varsin nopealukuinen, ja alun tökkimisestä huolimatta en lopulta olisi todellakaan pystynyt jättämään kirjaa kesken. Silti mielestäni kirja oli vain keskinkertainen salapoliisikirja, jonka pariin ainakaan minun ei tee mieli palata toiste. Seuraavan kerran nautin Hercule Poirotin seurasta lukemalla itsensä rikosten kuningattaren teoksen, sillä niiden pariin haluan palata yhä uudelleen.
Muualla: Blogisisko, Kanervanvarpu ja Hemulin kirjahylly

Hilja Valtonen: Hätävara & Jean Webster: Setä Pitkäsääri

Ylemmän kannen piirros:
Alexander Lindeberg
Alemman kannen kuva: Leena Puranen

Hilja Valtonen: Hätävara 1975 (1938) Otava 156 s. 
ostettu käytettynä

"Ja naisten tapaan haavoitit kielellä."
"Naisten tapaan! Yhtä hyvin miesten tapaan. Kielellään hänkin minua loukkasi."
Maailma on kiero. Pojat ovat siinä aina oikeassa ja tytöt väärässä. Jos tyttö uskaltaa puolustautua, on hän vähintään porsas, äkäsäkki, joka ei ymmärrä leikkiä.
Olen minä kotonakin huomannut, miten isä monesti moittii äitiä samoista virheistä, joita hän itse tekee paljon törkeämmin. "Kultaseni", saattaa isä sanoa äidille lauantaina, "elä puhu pahaa lähimmäisestäsi!" Sunnuntaina hän itse selostaa saman jutun juurtajaksain saarnatuolissa.
Voi, kun minusta kasvaisi viisas nainen, jolle ei jokainen miehen käppyrä voi sanoa: "Millainen porsas olet! Niin naisten tapaista?"

Vappu Kankare huomaa Jali Kinnusen, kun Jali ehdottaa sanavalmista Vappua toverikunnan uudeksi puheenjohtajaksi. Vappu uskoo tunteidensa olevan vihaa, mutta tunteiden ääripääthän ovat yllättävän lähellä toisiaan. Jali ja Vappu päätyvät naimisiin, mutta Vapusta tuntuu, ettei hän ole Jalille kuin hätävara, jonka sai paremman puutteessa.

Hilja Valtonen (1897-1988) oli kansakoulunopettajanakin toiminut kirjailija. Hänen viihderomaaninsa olivat niin suosittuja, että niistä otetut uusintapainokset toivat hänelle kutsumanimen Painosten herratar. Wikipedian mukaan suomalaisen kirjallisuuden on kiitettävä Valtosta modernista, itsenäisestä naistyypistä.

Olen lukenut Hilja Valtoselta aiemmin vain yhden kirjan: Nuoren opettajattaren varaventtiilin. Luin sen toistamiseen viime kesänä ja Valtosesta innostuneena en voinut olla hankkimatta kirjamessuilta löytämääni Hätävaraa. 

Muistan jonkun luonnehtineen Valtosta osuvasti oman aikansa chick litiksi. Allekirjoitan kuvauksen täysin, vaikka nykyisestä chick litistä en niin paljon välitäkään. 1930-luvun valtosmaisesta chick litistä nautin kuitenkin suunnattomasti.

Vaikka kirjassa on selvimmin näkyvissä romanttinen juoni ja kaipaan yleensä kirjalta muutakin, Valtonen taitaa romanttisen kirjallisuuden. Tarinassa on nokkeluutta ja teräviä huomautuksia esimerkiksi sukupuolten eriarvoisesta kohtelusta. Valtosen kieli on usein hulvattoman hauskaa ja omanlaistaan.

Pidin Valtosen esikoisteoksestakin, mutta Hätävara esitteli entisestään terävöityneen ja sukkeloituneen Valtosen. Muistan pitäneeni Valtosen esikoisromaanin päähenkilöstä suunnattomasti, ja niin pidin Vapustakin. Tosin kirjojen naispäähenkilöt muistuttivat hieman toisiaan, mutta he olivat kumpikin juuri sellaisia oman päänsä pitäviä ja sisukkaita naishahmoja, joita ihailen. Vaikka voin aavistaa, että Valtosen muissakin kirjoissa on samantyyppisiä henkilöitä, saatan ihan rehellisesti sanoa, että se ei haittaa yhtään. Onneksi minulla on vielä monta Valtosta lukematta, ja kaksi lukematonta (Vaimoke ja Neiti talonmies) odottaa omassa hyllyssä. 

♥♥♥♥¼

Valtosen Hätävara sopii mainiosti kirjabingon Kotimainen kirja -ruutuun.

Jean Webster: Setä Pitkäsääri 1994 (1918, Daddy-Long-Legs 1912) WSOY 176 s. suom. Tyyni Haapanen-Tallgren
ostettu käytettynä 

Minulla on uusi, järkähtämätön laki: en koskaan, en koskaan lue läksyjä illalla, oli sitten miten monet kirjalliset kokeet tahansa aamulla. Sen sijaan luen ihan tavallisia kirjoja - minun täytyy, ymmärräthän, kun takanani on kahdeksantoista tyhjää vuotta. Sinä et usko, Setä, minkälainen tietämättömyyden kuilu minun sieluni on, itsekin vasta rupean toteamaan sen syvyyksiä. Tytöt, joilla on kunniallinen perhe ja koti ja ystäviä ja kirjasto, tietävät kuin itsestään asioita, joista minä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Esimerkiksi:
En ole lukenut Hanhiäitiä enkä David Copperfieldiä enkä Ivanhoeta enkä Tuhkimoa enkä Sinipartaa enkä Robinson Crusoeta enkä Kotiopettajattaren romaania enkä Liisan seikkailuja ihmemaassa enkä sanaakaan Rudyard Kiplingiltä. En tietänyt että Henrik VIII oli naimisissa useammin kuin kerran ja että Shelley oli runoilija. En tietänyt että ihmiset ennen vanhaan olivat apinoita ja että Eedenin puutarha on kaunis taru. En tietänyt että R. L. S. oli Robert Louis Stevenson ja että George Elliot oli nainen. En ollut koskaan nähnyt Mona Lisan kuvaa enkä (se on totta, mutta sinä et usko sitä) ollut koskaan kuullut puhuttavan Sherlock Holmesista.

Jerusha Abbot on 18-vuotias orvoksi jäänyt tyttö, joka asuu orpokodissa ja auttaa muista orvoista huolehtimisessa. Jerusha, joka mieluummin käyttää itsestään nimeä Judy, ei voi uskoa hyvää onneaan, kun rikas tuntematon mies lupautuu rahoittamaan Judyn korkeakouluopinnot. Vastineeksi tukija haluaa Judyn kirjoittavan hänelle kirjeen kuukaudessa.

Jean Webster (1876-1916) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka kannatti romaaneissaan naisten koulutusta. Setä Pitkäsääri on kirjeromaani, joka koostuu Judyn setä Pitkäsäärelle osoittamista kirjeistä. Setä Pitkäsäärelle on ilmestynyt myös jatko-osa nimeltään Paras vihollinen.

Judyn kirjeistä huokuu innostuneisuus opiskelua ja uusia asioita kohtaan. Välillä Judy haluaa osoittaa setä Pitkäsäärelle, että Judyn opintojen rahoittaja saa rahoilleen vastinetta ja siksi kirjoittaa yhden kirjeistä melkein kokonaan ranskaksi. Sisäoppilaitoselämä on täysin erilaista kuin Judyn aiempi elämä, ja varsinkin ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Judy saa monia uudenlaisia kokemuksia.

Judy on vuorotellen katkera ja kiitollinen tukijalleen. Setä Pitkäsääri on ehdottanut, että Judy kutsuisi häntä nimellä herra Smith, mutta Judysta nimitys kuulostaa persoonattomalta, joten Judy osoittaa kirjeensä setä Pitkäsäärelle. Judy teeskentelee välillä kirjoittavansa perheelleen, kun hän oikeasti kirjoittaa setä Pitkäsäärelle. Setä Pitkäsäärestä tulee hänelle puuttuvien sukulaisten korvike, ja Judy on välillä suutuksissa ja ymmällään siitä, miksei setä Pitkäsääri vastaa hänen kirjeisiinsä. Katkeruuskohtauksia seuraa katumus, sillä kaikesta huolimatta setä Pitkäsääri on muuttanut Judyn elämää suuresti. 

Minulle tuli Jerusha Abbottista mieleen Montgomeryn Uudenkuun Emilia. Molemmat ovat jääneet nuorina orvoiksi ja kumpikin tähtää kirjailijan uraan. Tosin Judyn kirjailijahaaveisiin vaikuttaa setä Pitkäsäären toiveet, kun taas Emilian unelmia lähipiiri vastustaa. Runotytöissä on myös päähenkilön kirjoittamia kirjeitä, sillä Emilia kirjoittaa ensin kirjeitä kuolleelle isälleen.

♥♥♥♥½

Muualla: Kirjan viemää, Saran kirjat, Lukisinkohan, Lumiomena ja Lurun luvut.

James Bowen: Katukatti Bob - Kissa joka muutti elämäni

James Bowen: Katukatti Bob - Kissa joka muutti elämäni 2014 (A Street Cat Named Bob 2012) WSOY 265 s. suom. Kimmo Paukku
lainattu kirjastosta

Jos olisin ollut kissa, olisin nyt elänyt yhdeksättä elämääni.

Olin ehtinyt soittaa hädin tuskin viittä minuuttia, kun kohdalleni seisahtui ryhmä nuoria. He olivat ilmiselvästi brasilialaisia, koska heillä kaikilla oli yllään Brasilian maajoukkueen pelipaidat ja he puhuivat kieltä, jonka tunnistin portugaliksi. Yksi heistä, nuori tyttö, kyyristyi ja alkoi silittää Bobia.
"Ah, gato bonito", tyttö sanoi.
"Hän sanoo, että sinulla on kaunis kissa", yksi pojista tulkkasi avuliaasti. 
He olivat aivan tavallisia nuoria Lontoon-matkallaan, mutta he näyttivät olevan Bobin lumoissa. Pian monet muutkin seisahtuivat katsomaan, koska halusivat tietää mistä hämminki johtui. Puolisenkymmentä brasilialaista nuorta ja muuta ohikulkijaa alkoi penkoa taskujaan ja heittää kolikoita kitarakoteloon.
"Et tainnut sittenkään olla niin hirvittävän huono seuralainen, Bob. Pyydän sinut mukaan vähän useamminkin", hymyilin Bobille. 

Kun James Bowen saapuu eräänä päivänä kotiin, hänen asuintalonsa rappukäytävässä pyörii tuntematon kissa. Kissan omistajaa ei löydy, joten lopulta James ottaa eläinlääkärin hoitoa tarvitsevan kissan kotiinsa. Aika kissan ottamiselle ei ole otollinen, sillä James on metadonihoidossa toipuakseen heroiiniriippuvuudesta. Hän ei ole varma, pystyykö hän ottamaan vastuulleen elävän olennon. Bob ei kuitenkaan suostu hylkäämään Jamesia, ja erilaisten sattumien kautta Bobista tulee myös Jamesin seuralainen katumuusikon hommissa. Katumusisoinnin loputtua James alkaa myydä Bobin kanssa Big Issue -lehteä ja Bobiin ihastuneiden ihmisten kuvaamat Youtube-videot tekevät Bobista julkkiksen. 

Luin Katukatti Bobin maratonin aikana, mutta uskon, että kirja olisi vienyt muutenkin niin mennessään, etten olisi malttanut laskea sitä montaa kertaa käsistäni. Tarina oli hurmaava, koskettava ja hyrisyttävä molempien päähenkilöiden Bobin ja Jamesin tavoin. Huomasin luettuani, että Bobista on ilmestynyt toinenkin kirja The World According to Bob, jonka taidan haluta omaan hyllyyni. Katukatti Bob -kirjakin täytyy varmaan hankkia omaksi, sillä kirja sisältää tarinan, johon haluan vielä palata.

Vaikka Bobin tarina on kirjassa pääosassa, myös Bobin omistajan Jamesin elämän kolhut käyvät ilmi. Kirja saa ajattelemaan kodittomien kohtelua. Vaikka entinen huumeriippuvainen tai muuten elämän kolhima ihminen haluaisi muuttaa elämäntapojaan, monet eivät anna siihen kunnollista mahdollisuutta. Työpaikan saaminen on hankalaa, melkeinpä mahdotonta. Silti jotkin ihmiset tuntevat oikeudekseen kehottaa kaduilla olevia hankkimaan työpaikan, vaikka katumuusikot ja muut vastaavat yrittävät vain hankkia elantonsa. Heilläkin on ihan yhtäläinen oikeus elämään kuin muilla ihmisillä eivätkä he tarvitse muiden vaikeuksien lisäksi osakseen myös halveksuntaa. 

Kissat ovat aina omia persoonallisuuksiaan, ja niin on Bobkin. Tunnistin hänessä joitakin samoja piirteitä kuin omassa kissassani, mutta kokonaisuutena hän oli aivan omanlaisensa. Tuhahdan mielessäni aina, kun väitetään, etteivät kissat välitä kenestäkään muusta kuin itsestään ja ettei ihmisillä ole kissoille kuin välinearvoa ruokkijoina ja hoitajina. Mielestäni Bobinkin käytös osoittaa jälleen kerran, että tuollainen väite ei vain pidä paikkaansa. Lukija voi nauttia ihmisen ja kissan vahvistuvan suhteen kuvauksesta. Vaikka kehenkään ei voi oikeasti tutustua vain kirjan välityksellä, silti kirja jätti samankaltaisen tunteen kuin olisin juuri saanut elämäänsä kaksi uutta tuttavuutta.

Varsinaisen tarinan lisäksi kertoja kertoo välillä ripauksia kissatietoutta. Hän pohdiskelee muun muassa sitä, miksi kissat pesevät itseään niin usein. Olen aika suuri kissojen rakastaja, ja omien kissojen vuoksikin olen lukenut jonkin verran kissatietokirjoja. Siksi kissatietoiskut sisälsivät suurimmaksi osaksi tuttua informaatiota, mutta luin nekin kohdat silti mielelläni.

Bobista tehtyjä Youtube-videoita löytyy aika monta, mutta erityisesti tätä katsoessa näkee monia kirjassa mainittavia asioita kuten Jamesin hartioilla matkustavan Bobin. 

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kissojen ystäville.  

♥♥♥♥♥

Muualla: Tassuttelua

Katukatti Bobin kannessa komeilee itseoikeutetusti Bob-kissa, joten kirja sopii erinomaisesti kirjabingon Kannessa eläinkuva -ruutuun.

Tove Jansson: Taikatalvi

Tove Jansson: Taikatalvi 2010 tarkistettu suomennos (Trollvinter 1957) WSOY 121 s. suom. Laila Järvinen ja suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä
lainattu kirjastosta

Kellot kävivät taas. Tunteakseen itsensä vähemmän yksinäiseksi Muumipeikko oli vetänyt talossa jokaisen kellon. Koska aika oli joka tapauksessa mennyt sekaisin, hän oli pannut ne näyttämään eri tunteja - ehkäpä jokin niistä sattuisi oikeaan.
Ne löivät silloin tällöin, välistä soi herätyskellokin, ja se tuntui hyvin lohdulliselta. Silti Muumipeikko ei saanut mielestään kauheaa havaintoaan: aurinko ei noussut enää. Se oli totista totta; aamu toisensa jälkeen valkeni jonkinlaisena harmaana hämäränä ja painui taas vähitellen pitkäksi talviyöksi - mutta aurinko ei näyttäytynyt koskaan. Se oli kerta kaikkiaan kadonnut - ehkä se oli pyörähtänyt ulos avaruuteen. Aluksi Muumipeikko ei tahtonut uskoa sitä. Hän odotti kauan.
Joka päivä hän meni merenrantaan ja asettui odottamaan kuono itään päin. Mutta mitään ei tapahtunut. Silloin hän palasi kotiin, sulki kattoluukun jälkeensä ja sytytti rivin kynttilöitä kaakeliuunin reunustalle. Se joka asui tiskipöydän alla ei ollut vieläkään tullut piilostaan syömään, mutta eli varmaan itsekseen hyvin salaista ja merkittävää elämää.

Muumit nukkuvat marraskuusta huhtikuuhun, mutta yllättäen Muumipeikko havahtaakin hereille kesken talviuniensa. Muu perhe jatkaa uniaan ja muistakin tutuista olennoista vain pikku Myy on valveilla. Muumipeikko kaipaa perhettään ja kevättä mutta tutustuu talven aikana muun muassa uimahuoneessa asuvaan Tuu-tikkiin.

Olen tänä vuonna lukenut toisen ja kolmannen romaanimuotoisen Muumi-kirjan, mutta nyt hyppäsin neljännen ja viidennen yli ja uppouduin kuudenteen ja kehuttuun Taikatalveen. Pidin ensimmäisistäkin Muumi-kirjoista, mutta Taikatalvi jätti minut vielä ihastuneemmaksi. Voi kunpa olisin lukenut tämän jo jouluaattona, kun vesisade latisti joulutunnelman. Kirja olisi saanut varmasti jouluun kaipaamaani talven tuntua. Tosin kirja sopi mielentilaani varsin hyvin, vaikka kirjaa lukiessani kevät olikin jo pitkällä.

Taikatalvessa on aiemmin lukemistani Muumi-kirjoista poikkeava henkilökavalkadi. Vihdoinkin sain lukea pikku Myyn edesottamuksista, ja Tuu-tikki oli myös varsin kiehtova hahmo. Jotkin aiemmista kirjoista tutut hahmot ovat läsnä vain nukkuvina ja Muumipeikon ajatuksissa. Myöskään talveen sijoittuvat Muumi-kirjat eivät ole yleisiä, sillä muumithan nukkuvat talviunta. Jansson taitaa talvitunnelman luomisen, ja vaikka ulkona ei ollut lunta eikä pakkasta, pystyin tuntemaan ihollani purevan kylmyyden ja aistimaan talvisuuden.

Taikatalvi on ilmestynyt kymmenen vuotta Taikurin hatun jälkeen ja mielestäni Jansson on kehittynyt kirjailijana sinä aikana. Kaikki aiemmissakin Muumi-kirjoissa ihastuttaneet piirteet tuntuivat vielä jotenkin korostuneemmilta ja paremmin onnistuneilta. Aiemmin lukemani Muumi-kirjat olivat hyvin vauhdikkaita, mutta Taikatalvessa oli enemmän kuvailua, vaikka ei tapahtumistakaan ollut puutetta. Taikurin hatussa tapahtui mielestäni liikaakin, mutta Taikatalvessa nautin ennen kaikkea maagisesta talvitunnelmasta.

Taikatalvesta tuli ehdottomasti suosikkini tähän mennessä lukemistani Muumi-kirjoista. Saa nähdä, onko kirja suosikkieni joukossa vielä luettuani lukemattomat Muumit. 

♥♥♥♥½

Kaisa Reetta  kuvailee kirjaa ennen kaikkea kertomukseksi nuoren Muumipeikon itsenäistymisestä, siirtymisestä lapsuuden turvallisista ympyröistä kohti nuoruutta.
Joken mukaan kirjan teho on tunnelman luomisessa, Muumipeikon tunteissa kylmässä autiossa lumimaailmassa ja talvisen autiuden kuvauksessa.
Amma kuunteli Taikatalven äänikirjana ja hänellä oli aluksi huomattavia vaikeuksia päästä tarinaan sisälle. 
Saran mielestä Muumi-romaaneihin sopii sanonta "Hyvä kirja ei katso ikää".
Villasukka kirjahyllyssä mainitsee, että Tove Janssonin tekemää kuvitusta on pysähdyttävä ihailemaan.
Taikatalvi on ollut aina yksi Elma Ilonan suosikeista Muumi-kirjojen joukossa ja talvinen tarina oli aikuisena yhtä lumoava kuin ennenkin.

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua

Alkuperäispäällys: Y. Bora Ülke

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua 2014 (Don't Turn Around 2012) WSOY 350 s. suom. Inka Parpola
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän oli melko varma siitä, että oli löytänyt oikean sivuston. Näytti siltä, että kyseessä oli jonkinlainen lääketieteellinen tutkimuslaitos, joskin tutkimuksen kohde oli haudattu koodinimien jonon alle. Hän kaiveli vielä lisää, mutta suurin osa yrityksen tiedostoista oli lukittu sellaisten palomuurien taakse, jotka torjuivat hänen ensimmäiset kuvainnolliset yrityksensä heittää köysitikkaat niiden yli. Peter tiesi, että mikäli hänellä olisi riittävästi aikaa, hän pystyisi ohittamaan ne - hän oli aikoinaan hakkeroitunut kenenkään huomaamatta Pentagonin, FBI:n ja Scotland Yardin tietokantoihin ihan vain huvin vuoksi. Kysymys kuuluikin, saattoiko mikään, mihin Bob oli sotkeutunut, olla etsintätyöhön uhratun ajan arvoista.
Todennäköisesti ei, Bob päätti. Hän haukotteli ja sammutti tietokoneen.
Minuuttia myöhemmin hänen kotitalonsa etuovi potkittiin rikki.  

Noa Torson herää sairaalavuoteessa itselleen tuntemattomasta paikasta, jonne päätymisestä hänellä ei ole mitään muistikuvia. Hän on menettänyt elämästään kolme viikkoa, ja rintakehässä on leikkausarpi. Noa ei todellakaan aio jäädä sairaalavuoteeseen vaan aloittaa hurjan pakomatkan. Mitä hänelle on oikein tehty ja miksi häntä jahdataan kokonaisen miesjoukon voimin? Peter Gregory inhoaa isänsä tekopyhyyttä ja on sen vuoksi perustanut hakkeriyhteisön, jonka tavoitteena on rangaista heikompiaan hyväksikäyttäviä ihmisiä. Eräänä päivänä hän löytää sattumalta isälleen kuuluvia papereita, jotka käsittelevät projektia nimeltä Persefone. Peter ehtii tutkia projektin taustaa vain pienen hetken, ennen kuin hänen kotiinsa tunkeutuu mies, joka väittää tuntevansa Peterin vanhemmat ja vie mukanaan Peterin tietokoneen. Peter päättää pyytää apua yhdeltä hakkeriyhteisönsä taitavimmista jäsenistä, joka sattuu olemaan juuri Noa.

Voin jo heti aluksi todeta, että enpä ole pitkään aikaan koukuttunut johonkin sarjaan näin nopeasti ja pahasti. Toinen osa on ilmestynyt jo englanniksi ja päätösosakin ilmestyy alkukielellä elokuussa. Kirjastosta jatko-osia ei löydy ja muutenkin haluan sarjan omaan hyllyyni, joten täytynee kirjashoppailla toinen osa piakkoin.

WSOY:n sivuilta ottamassani kansikuvassa sitaatti ei näköjään näy, mutta suomenkielisen version kannessa kirjaa verrataan Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia -teokseen. Kerrankin etukannen vertaus menestysteokseen osui oikeaan. Noa Torson voisi olla Lisbeth Salanderin pikkusisko, mutta silti kirja ei tuntu halvalta Larsson-kopiolta. Idea on erilainen ja scifimpi. Kerrontatyyli on vauhdikkaampi ja enemmän toimintaan keskittyvä.

Noa Torson on entinen lastenkotinuori, joka on menettänyt vanhempansa pienenä ja jolla ei ole ollut onnea sijaisperheiden kanssa. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Noa ei ole saanut rakkautta vaan lähinnä vain kokemuksia, jotka ovat lisänneet aikuisiin kohdistuvaa luottamuksen puutetta. Noa on leimattu ongelmanuoreksi, sillä hän on istunut pari lyhyttä vankilatuomiota, mutta syyt tuomioihin ovat varsin inhimillisiä. Toinen vankilatuomioista johtui siitä, että Noa varasti sijaisvanhempiensa auton, jotta olisi voinut vierailla vanhempiensa haudalla.

Noa on hyödyntänyt tietokonenerouttaan luomalla itselleen uuden identiteetin ja mahtavat sijaisvanhemmat. Hän ei halua enää joutua heiteltäväksi perheestä toiseen vaan Noa on aloittanut itsenäisen elämän. Nyt hänet on valittu tutkimuskohteeksi siksi, ettei kukaan osaa kaivata Noaa. Noa on juuri sellainen naishahmo, joita kirjoissa ei voi olla liikaa. Hän on älykäs, itsenäinen ja henkisesti vahva vaikka onkin kokenut kovia. Peter jää minusta selvästi etäisemmäksi ja mielenkiinnottomammaksi hahmoksi, mutta hän toimii ihan hyvänä vastaparina Noalle.

Kirja ei ole mikään tyypillinen dystopiakirja, mutta siinä on silti aistittavissa dystopisia elementtejä. En oikein voi puida asiaa enempää, sillä vahvimmat dystopiset piirteet paljastuvat lopussa. Vaikka mainitsen dystopiset vivahteet, kirja on mielestäni varsin raikas nuortenkirja eikä ole juuttunut nuortenkirjallisuuden kliseisiin. En ainakaan ole lukenut muita nuorille suunnattuja teknojännäreitä, vaikka todennäköisesti niitä on olemassa.

Suosittelen kirjaa tietokoneiden parissa kasvaneille nuorille, jotka tarttuvat harvemmin kirjaan, sillä uskon vähemmän innokkaiden lukijoidenkin voivan innostua Gagnonin sarjasta. Tosin toivon kyllä myös muunlaisten ihmisten tutustuvan Gagnonin trilogiaan, mutta varoitan, että siihen on helppo jäädä koukkuun.

♥♥♥♥½

PERSEFONE-trilogia
Kukaan ei kaipaa sinua 2014 (Don't Turn Around 2012)
Don't Look Now 2013
Don't Let Go elokuussa 2014

Maria Kinnusen mukaan kirja alkaa nopeatempoisesti ja sellaisena se myös jatkuu.
Millan mielestä koko teoksen ajan kirjassa säilyy ahdistunut ilmapiiri ja sopivan salamyhkäinen ote henkilöihin.
Kirjus toteaa tämänkin kirjan osoittavan, että ihmisen pahin vihollinen on toinen ihminen.
Anunkin mielestä Peter jäi Noan varjoon.
Kirjakulkurin kirja vei mennessään.

K. M. Peyton: Christina - Kartanon varjoissa

Päällys: Matti Kota

K. M. Peyton: Christina - Kartanon varjoissa 1982 (Flambards 1967) WSOY 224 s. suom. Sirkka Salonen
lainattu kirjastosta

"Kaikki täällä ovat hulluja omalla tavallaan", hän tuumi. Mark joka saattoi olla joskus niin miellyttävä, mutta kuitenkin niin kovin töykeä, oli kaksi vuotta vanhempi kuin hän mutta tuntui kokonaista sukupolvea vanhemmalta. "Hän sopii tänne", Christina tuumi. "Mutta William..." William ei tulisi mukautumaan koskaan. William oli tuomittu taistelemaan vastaan, Christina ajatteli. Hän arveli että William menettäisi pelin, hän oli niin herkkä. William ei itkenyt enää, mutta hänen huoneestaan kuului jysäys ja sitten laahustavaa ääntä. "Mitä hän oikein tekee?" Christina ihmetteli korviaan heristäen. Hiljaisuus. William oli kolmentoista mutta pelkkä lapsi Markin rinnalla. "Ja mikä minä sitten olen?" Christina mietti ja näki itsensä olentona, joka oli oppinut sopeutumaan valittamatta mihin hänet sitten pantiinkin, koska hänen oli pakko mukautua. Hän oli tehnyt aina kuten käskettiin, sillä hänet oli uhattu toimittaa useammin kuin kerran orpokotiin, mikäli hän olisi hankala (ei tosin Grace-täti joka oli kiltti). Jäisikö hän tosiaan Flambardsiin ja menisi naimisiin Markin kanssa? Grace-täti oli kirjoittanut mutta ei ollut maininnut mitään hänen paluustaan. Christina makasi kuuta katsellen ja ajatteli edessään olevia pitkiä vuosia Flambardsin ahdistavassa ilmapiirissä. "Parempi täällä on kuin orpokodissa", hän tuumi. Ja Markista hän saisi erittäin komean aviomiehen. Ja sitten, yhtäkkiä, hän muisti Dickin, kultaisen ja hellän Dickin, joka oli aina kiltti hänelle, ja hän ajatteli: "Mikä vahinko etten voi mennä naimisiin Dickin kanssa." Hän nukahti eikä kuullut jysähtelyä ja laahustusta, joka jatkui edelleen Williamin huoneessa, eikä tukahtuneita, tuskaisia nyyhkytyksiä.

Christina Parsons on orvoksi jäänyt tyttö, jota on pompoteltu sukulaisen luota toisen luoksi. Tällä kertaa vuorossa on ärhäkkä eno Russell, jolla on jo kaksi omaa poikaa: Mark ja William. Mark saa osakseen Russellin ihailun, sillä hän jatkaa isänsä jalanjäljissä innokkaana metsästäjänä. William taas on isänsä mielestä aivan vääränlainen, sillä Russell ei osaa arvostaa älykkyyttä ja tulevaisuuden teknologian taitamista.  

Saran kirjat -blogi on oikea aarreaitta, jos kaipaa vinkkejä hyvistä tyttökirjoista. Christina-kirjat löysin aivan sattumalta, kun etsin Saran blogista tietoa jostakin aivan muusta ja pelkkä bloggaus sai minut niin hurmaantuneeksi, että oli pakko pyytää ensimmäistä osaa lainaksi kirjaston varaston uumenista.

Kymmenen ikävuoden molemmin puolin ahmin hevoskirjoja. Luin varmaan kaikki käsiini saamat kirjat, joissa olivat aiheena hevoset tavalla tai toisella. Tutuiksi tulivat niin Jalon sisarusten lukuisat hevoskirjasarjat, hevostietokirjat ja Uma Aaltosen hevosen näkökulmasta kirjoitetut kysy ja vastaa -kirjat. Pahimman hevoshulluuskauteni jälkeen en ole lukenut kai lainkaan hevoskirjoja, vaikka hevosista edelleen pidänkin ja lapsuudenkotini kirjahyllyt pursuavat kaikennäköisiä hevoskirjoja.

Aluksi Christina - Kartanon varjoissa tuntui tyypilliseltä hevoskirjalta, johon toivat genrestä erottuvuutta lähinnä kartanomiljöö ja hevosten kietoutuminen metsästysharrastukseen. Huomasin kuitenkin pian olevani väärässä, sillä Peyton kritisoi hyvinkin vahvasti Christinan äänellä luokkajakoa. Christina ystävystyy tallirenki Dickin kanssa ja hän huomaa pian, että Dickin asema hänen alapuolellaan on epäoikeudenmukainen. Hevosiakin kohdellaan Flambardissa paremmin kuin palvelijoita.

"Meillä kaikilla on oma paikkamme. Sinä väität että on kysymys pelkästä onnesta - "
"No se ei riipu älykkyydestä. Pitäisi riippua mutta ei vain riipu. On pelkkää onnenkauppaa, syntyykö ihminen orjaksi vaiko orjapiiskuriksi."
Christina nauroi. "Sinun jutuissasi ei ole päätä eikä häntää. Kuka tässä, luojan tähden, on orja? Fowlerko? Hänhän on mielellään työssä täällä. Se on hänen koko elämänsä, ei hän muuta haluakaan."
"Niin, Fowlerille kyllä. Hänhän nyt ei halua niin kovin paljon. Mutta ajatellaan nyt vaikka Dickiä. Oletko sinä nähnyt, miltä hän näyttää joskus kun Mark karjuu hänelle? Dick tietää hallitsevansa asiat paremmin kuin Mark, on yhtä hyvä ratsastaja kuin Mark ja saa hevosesta enemmän irti kuin Mark. Mutta Mark saa aina komentaa Dickiä. Miten sitä voi pitää oikeudenmukaisena?"
"Dickhän voi lähteä koska tahansa, jos hän ei pidä siitä, ja hankkia itselleen uuden työpaikan. Ei siinä ole minusta mitään epäoikeudenmukaista."
"Ei olisikaan, jos Dick voisi lähteä ja hankkia uuden työpaikan. Mutta jos Dick tahtoo uuden työpaikan, hänen on saatava hyvät suositukset isältä tai Markilta. Ja mitä hän voi tehdä, jos he eivät suostu antamaan hänelle suosituksia? Miten sinä voit väittää ettei hän ole orja?"
"Sen vuoksi, että hän saa palkkaa ja hän pitää työstään."
"Tiedätkö sinä minkä verran hän saa palkkaa?"
"En."
"Hänen viikkopalkkansa on kymmenen šillinkiä. Siitä hän maksaa vuokran ja elättää sairaan äitinsä. Minun käsitykseni mukaan on varsin laiha lohtu, että hän sattuu pitämään työstään."

Mark edustaa vanhaa maailmaa ja William pyrkii teoillaan osaksi uutta. Christinan on aluksi vaikea uskoa, että lentokoneella pystyy oikeasti lentämään ja että autot voivat jossakin vaiheessa syrjäyttää hevoset. Kirjan loppupuolella tulee selväksi myöskin ilmassa leijuva sodan uhka ja Wikipediasta luinkin, että sarja sijoittuu osittain ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Christinan rakkauskuviot olivat melko tärkeä osa kirjaa ja luulisin niillä olevan vielä isompi rooli seuraavissa osissa. Välillä tuntui, että aika kului ehkä hieman liiankin nopeasti, mutta Peyton ei vain ole ilmeisesti halunnut kertoa Christinan varhaisnuoruudesta kovinkaan tarkasti. Christina varttui melko nopeasti 12-vuotiaasta 15-vuotiaaksi.

Ihmettelin kovasti, ettei ainakaan minun lukemani kirjan alkusivuilla ollut kirjan nimeä, julkaisuvuotta tai kääntäjän nimeä. Kirjan ensimmäiset sivut ovat täysin valkoiset ja ennen ensimmäistä lukua ei ole minkäänlaisia julkaisutietoja. Rupesinkin miettimään, onko tämä ollut jonkinlainen virhe vai mikä asiaan on ollut syynä. Olen aiemminkin lukenut WSOY:n kustantamia ja vuosikymmeniä sitten ilmestyneitä kirjoja enkä muista ennen törmänneeni tällaiseen ratkaisuun. Löysin kaipaamani tiedot onneksi Kirjasammon sivuilta, mutta ihmetystä julkaisutietojen puuttuminen minussa aiheutti.

Olisin pitänyt kirjasta varmaankin vielä enemmän, jos olisin lukenut tämän nuorempana, mutta nytkin luettuna Christina - Kartanon varjoissa oli melko valloittava kirja, jossa oli yllättävän paljon syvyyttä.

♥♥♥¾

Muualla: Alas taikavirtaa

Vanhan kirjan arvostuspäivä: Asko Martinheimo: Tuhkanaama ja Taivaantakoja

Asko Martinheimo: Tuhkanaama ja Taivaantakoja 1995 (1987) WSOY 287 s.
saatu lahjaksi

Seitsemän sinistä munaa se muni. Ne ovat ne seitsemän Sinistä Vuorta. Viisi rautamunaa Sulkalintu muni, kuudennen hopeaisen, seitsemännestä synnytti metsän puut, niityn kukat, peurat metsiin, kalat vesiin, linnut puihin laulamaan. Viimeiseksi herätti ihmisen Sinisten Vuorten saarta asumaan. Ihmiselle Taivaantakoja sanoi:
- Kohenna minun ahjoni tulta, paina minun pajani palkeita, että voisin takoa kuun ja tähdet. Tehdään maa hyväksi, ja se on sinun, mutta kirkkaaseen hopeaan älä koske, sillä se on tarkoitettu taivaan tulia varten.
Ihminen ryhtyi kohentamaan Taivaantakojan ahjon tulta ja painamaan hänen pajansa palkeita. Korkealle ja painamaan hänen pajansa palkeita. Korkealle leiskuivat liekit, vielä korkeammalle kohosivat kuu ja tähdet, jotka Taivaantakoja sytytti kirkkaasta hopeasta ahjonsa tulessa öistä taivasta valaisemaan.
Mutta Jäähiset kuiskivat ihmisen korvaan:
- Ei kaikkea hopeaa taivaalla tarvita. Ota palkkasi palkeiden painamisesta.
Ja ihminen otti. Hän otti salaa ja kätki kirkasta hopeaa kivien alle, sillä hän halusi osansa taivaan valoista, jotka eivät koskaan sammu eivätkä vähene.
Mutta Taivaantakoja huomasi ihmisen vilpin ja suuttui. Jäähiset hän karkotti Kylmien Tuulten meren taakse, lukitsi hopean Suureen Arkkuun ja asetti Sulkalinnun sen vartijaksi. Ihmiselle hän luki kovat sanat:
- Olkoon sinun osasi ruostuva rauta. Sitä sinun tulee katuvaisena louhia vuorten uumenista, koska kajosit kirkkaaseen hopeaan.
Murheissaan ihminen lähti vuorten rautaa louhimaan. Päähänsä hän painoi nahkaisen kypärän. Hän oli ensimmäinen patalakki, kaiken alku.

Puupo Tuhkanaama ei ole patalakkien arvoasteikolla kovinkaan korkealla. Hän on sepän opissa palkeenpolkijana eikä aina osaa käyttäytyä kuin kunnon patalakki. Kuitenkin kun vaskipaitojen päällikkö Jonka-nimeä-ei-pidä-mainita vaatii patalakeilta kohtuuttomien verojen joukossa muun muassa Kirjoitusten vartijan sulkakynän, jonkun on matkustettava Sinisten Vuorten saarelle pyytämään Taivaantakojalta uutta Sulkalinnun siipisulkaa. Muuten Taivaantakojan ja patalakkien liitto on vaarassa. Puupo tarjoutuu vapaaehtoiseksi ja hän lähtee vaaroja täynnä olevalle matkalle.

Tämä viikko on lukemisen juhlaa. Kirjabloggaajatkin halusivat juhlia Lukuviikkoa ja muistuttaa, että myös sesongin ulkopuoliset kirjat voivat olla hyvinkin lukemisen arvoisia. Siksi tänään monessa blogissa julkaistaan bloggaus hieman vanhemmasta kirjasta. Eri lukijat ovat määritelleet vanhuuden hieman eri tavoin, ja minä päädyin lukemaan muutama vuosi ennen syntymääni ilmestyneen kotimaisen fantasiateoksen.

Asko Martinheimo (1934 - 2002) oli suomalainen palkittu ja tuottoisa kirjailija. Hän sai muun muassa Topelius-palkinnon kahdesti (toisen kerran juuri Tuhkanaamasta ja Taivaantakojasta), Väinö Linnan palkinnon ja Anni Swan -mitalin.

Vaikka Asko Martinheimon Tuhkanaama ja Taivaantakoja on saanut aikanaan Topelius-palkinnon, sanoisin, että kirja on nykyään aika unohdettu. En itsekään muistanut kirjan olemassaoloa ennen kuin huomasin sen kirjahyllyssä isäni luona käydessäni ja mieleeni tuli, että minähän pidin tuosta kirjasta aika paljon silloin kymmenvuotiaana.

Pidän fantasiakirjoissa suunnattomasti siitä, jos kirjailija sanoo vain kirjoittaneensa tarinan muistiin löytämiensä kirjoitusten perusteella. Tuhkanaaman ja Taivaantakojan alussa lukee Patalakkikansan Kirjoitusten Vartijoiden vanhoista nahkakääröistä ja Puupo Vahvajalan hyvin säilyneestä kronikasta koonnut ja muistiin merkinnyt Asko Martinheimo. Varsinkin lapsena tällainen fantasiakirjan esittäminen totena toi eskapismiin lisäsäväyksen.

Minulle tuli kirjasta hieman mieleen J. R. R. Tolkienin klassikkoteos Taru sormusten herrasta. Molemmissa lähetetään aika epätodennäköinen henkilö vaaralliselle matkalle ja he kohtaavat matkan varrella erilaisia koettelemuksia. Olin varsin tyytyväinen siihen, että patalakkien ennustettu pelastaja oli sepän nuhjuinen oppipoika eikä arvostettu metsämies tai vastaava. Ryysyistä rikkauteen -tarinoita tietenkin on kirjoitettu paljon, mutta tässä oli jotakin erityisen lumoavaa.

Puupon ihmetys siitä, että kaikki kansat eivät uskokaan Taivaantakojan luoneen maailmaa oli myöskin kiintoisaa. Niin kuin tosielämässäkin myös Martinheimon kirjan eri kansoilla on eri jumalat ja erilaiset uskomukset. Taivaantakojaa ei taideta kertaakaan varsinaisesti kutsua jumalaksi, mutta kyllä hän selvästi on sellaiseen verrattavissa. Bloggauksen alussa oleva lainaus kertoo mielestäni patalakkien syntiinlankeemuskertomuksen. Tosin uskonnolliset viittaukset eivät ole niin selviä kuin esimerkiksi Narnioissa, joten tällaisten seikkojen takia ei kirjaa kannata vierastaa.

Muita blogitekstejä kirjasta ei ole tainnut ilmestyä, mutta suosittelen kirjaa lämpimästi fantasian ystäville. Esimerkiksi Petteri Hannilan Kaukamoisesta pitäneet voisivat tykätä myös tästä. Patalakkikansan vaiheista on kirjoitettu myös toinen kirja Jäähisten mahti, jonka sain äidiltäni kymmenvuotissynttärilahjaksi Tuhkanaaman ja Taivaantakojan lisäksi. Aion ehdottomasti uusintalukea myös sen jossakin vaiheessa.
  
♥♥♥♥

Päivän logo on Niinan tekemä.

Vanhan kirjan päivää vietetään myös ainakin näissä blogeissa (lisäykset mahdollisia):
Kulttuuri kukoistaa
Kirjava kukko
Muumilaakso / Mumindalen
Sockerslott
Nenä kirjassa
Tuulevin lukublogi
Oksan hyllyltä
P.S. Rakastan kirjoja
Kirsin kirjanurkka
Café pour les idiots
Kirjakko ruispellossa
Kirjasfääri
Calendula
Kujerruksia
Yöpöydän kirjat
Sinisen linnan kirjasto
Routakoto
Tarukirja
Orfeuksen kääntöpiiri
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Todella vaiheessa
Kirja joka maasta
Kirjan jos toisenkin
Kirjojen keskellä
Hyönteisdokumentti
Lurun luvut
Hemulin kirjahylly
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Kirjasähkökäyrä
Koko lailla kirjallisesti
Kaikkea kirjasta

Blogien lastenkirjaviikko: Tove Jansson: Taikurin hattu & Muumikirjat ja minä -haaste

Tove Jansson: Taikurin hattu 2010 tarkistettu suomennos (Trollkarlens hatt 1948) WSOY 140 s. suom. Laila Järvinen ja suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä
lainattu kirjastosta

Oli heinäkuun loppupuoli ja Muumilaaksossa oli hirveän kuuma. Eivät edes kärpäset jaksaneet surista. Puut näyttivät väsyneiltä ja tomuisilta, joki kuivui ja juoksi kapeana ja ruskeana läpi nuokkuvien niittyjen. Vesi ei enää kelvannut Taikurin hatussa valmistettavaksi mehuksi (hattu oli jälleen otettu armoihin ja se oli lipastolla peilin alapuolella).
Aurinko hellitti päivästä toiseen kukkuloiden välissä olevaan laaksoon. Kaikki pikku mönkijät ryömivät viileihin maanalaisiin käytäviinsä, linnut olivat vaiti. Mutta Muumipeikon ystävät hermostuivat kuumuudesta ja kuljeskelivat ympäriinsä riidellen keskenään.
- Äiti, sanoi Muumipeikko, - keiksi meille jotakin tekemistä! Me vain riitelemme, ja on niin kuuma!
- Niin, rakas lapsi, sanoi Muumimamma. - Minä olen huomannut sen ja tuntuisi hyvältä, jos olisitte jonkin aikaa poissa näkyvistä. Ettekö voisi muuttaa pariksi päiväksi luolaan? Siellä on vilpoisampaa, ja voitte lekotella meressä rauhoittumassa vaikka koko päivän jos haluatte.
- Saammeko nukkuakin luolassa? Muumipeikko kysyi ihastuneena.
- Tietenkin! sanoi Muumimamma. - Älkääkä tulko kotiin ennen kuin olette taas iloisia!

Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu löytävät silinterihatun, joka ei ole kuitenkaan ihan tavallinen hattu. Eipä aikaakaan, kun se on käyttänyt taikavoimiaan muun muassa munankuoriin. Kirjan aikana ehditään myös matkustaa Hattivattien saarelle ja kohdata Tiuhti, Viuhti, Mörkö ja Taikuri. 

Olin jälleen melko hyvin selvillä, mitä tuleman pitää, koska olin juuri katsonut Muumi-piirrettyjen Taikurin hatun tapahtumiin keskittyvät jaksot. Kirja on siirretty melko tarkasti piirretyksi, vaikka joitakin pieniä poikkeamia juonessa huomasinkin. Esimerkiksi kirjassa Mörkö halusi itselleen Taikurin hatun, mutta sarjassa hän kelpuutti näkinkengän. Muumipeikossa ja pyrstötähdessä keskityttiin yhteen seikkailuun, mutta Taikurin hatussa tapahtumia on niin paljon, että televisiosarjassa kirjan tapahtumista on monta jaksoa. 

Tiuhti ja Viuhti -kieli oli ihastuttava pieni yksityiskohta ja minua ihmetytti ja harmitutti, että suomenkielisessä televisiosarjassa Tiuhti ja Viuhti puhuvat tavallisesti (toisin on esimerkiksi ruotsinkielisessä). Puhuimmeti sitäti hetkenti, mutta palasimmeti pianti tavalliseenti puhetapaanti.

Muumipeikon ja pyrstötähden tavoin kirjassa on läsnä sekä materialismi että materialismin vastaisuus. Maallisen ominaisuuden kerääminen on Nipsulle tärkeää ja hän joutuu kirjan aikana pulmaisaan tilanteeseen, kun hänen pitäisi päättää, vaihtaako korkkivyön talvitalismaaniin. Nipsu ei osaa tehdä päätöstä ja lopulta Nipsu pitää korkkivyön ja jakaa talvitalismaanin Muumipeikon kanssa. Nuuskamuikkunen ei välitä omistamisesta, sillä ainoastaan huuliharppu on esine, jota ilman hän ei voi elää. Myös lopussa paljastuu, mikä on kenellekin tärkeää: Niiskuneidille kauneus (ja Muumipeikon osoittama ihailu) ja Muumimammalle lastensa hyvä mieli. 

♥♥♥♥¼

Muissa blogeissa: Jokken kirjanurkka, Lukuisa, Ei vain mustaa valkoisella, Sallan lukupäiväkirja, Kirjakaapin kummitus, NONO, Olgan lukupäiväkirja, Kristiinan lukupäiväkirja, Kaleidoscope, Kirjakaapin avain, Lukutoukan kulttuuriblogi, Maailman ääreen ja Kaisa Reetta T.

Blogeissa on pyörinyt Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogista lähtöisin oleva Muumikirjat ja minä -haaste. Haaste heitettiin minullekin peräti kolmelta suunnalta (kiitos Kirjaneito, Minna Siikilä ja Marjaana!) ennen kuin ennätin ottaa siitä kopin. 

Haasteen säännöt:

- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Vaikka olin jo lapsena innokas lukija, en jostakin syystä tullut lukeneeksi Muumeja. Sarjaa katsoin satunnaisesti ja Muumi-tarinat ovatkin sen vuoksi hyvin tuttuja, mutta kirjat kiinnostivat vain varovaisesti. Muistelisin kerran aloitelleeni yhtä äitini hyllystä löytynyttä Muumikirjaa (epäilisin kyseessä olleen Muumipappa ja meri), mutta syystä tai toisesta en päässyt alkua pidemmälle.

Tove Jansson -juhlavuoden innoittamana päätin, että nyt on oiva tilaisuus korjata aukko sivistyksessäni ja tutustua Muumeihin kirjamuodossa. Luin kuukausi sitten Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan ja sen jälkeen olen kantanut kirjastosta kotiin sekä Taikurin hatun että Taikatalven, joista jälkimmäinen odottaa vielä lukemattomana. Muumi-innostus on tarttuvaa laatua, sillä kuten jo aiemmin mainitsin Muumipeikko ja pyrstötähti vietiin melkein käsistäni ja nyt poikaystäväni lukee jo Taikurin hattua. Olemme myös katselleet yhdessä Muumi-piirrettyjä.

Muumi-kirjat ovat kestäneet todella hyvin ajan, enkä ole yhtään ihmeissäni, että ne ovat saaneet klassikkoaseman. Kaksi lukemaani Muumi-kirjaa ovat saaneet minut sen verran ihastuneeksi, että todennäköisesti luen kaikki Janssonin kirjoittamat ja kuvittamat Muumi-seikkailut juhlavuoden aikana. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.  

Lennätän haasteen eteenpäin Kristalle, Annikalle ja noreenielle.

Kuvan on taiteillut Eucco.

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti 2010 (Kometen kommer 1946 ja Kometjakten 1968) WSOY 144 s. suom. Laila Järvinen ja Päivi Kivelä
lainattu kirjastosta

- No ehkä pieni, sanoi Piisamirotta. - Kiitos, kiitos. Nyt tuntuu paremmalta. Ei suuri tuho minua paljonkaan huoleta, mutta ei sitä kuitenkaan halua, että vatsaa viluttaa kun tuho tulee.
- Eipä tietenkään, sanoi äiti. - Mutta tuskin tästä sateesta tuhotulvaa tulee.
Piisamirotta tuhahti.
- Rouva ei tiedä mistä minä puhun, hän sanoi. - Ettekö ole tunteneet jotain outoa ilmassa viime aikoina? Eikö teillä ole ollut aavistuksia? Eikö teidän niskaanne ole joskus kihelmöinyt?
- Eei, sanoi Muumimamma hämmästyneenä.
- Onko se jotain vaarallista? kuiskasi Nipsu tuijottaen Piisamirottaa.
- Ei sitä koskaan tiedä, mumisi Piisamirotta. - Maailmankaikkeus on niin suuri ja maapallo niin hirveän pieni ja surkea...
- Eiköhän nyt ole parasta mennä nukkumaan, sanoi äiti kiireesti. - Kauhutarinat eivät ole hyväksi myöhään yöllä.
Hetken kuluttua kaikki valot olivat sammuneet ja koko talo nukkui. Mutta sade ja myrsky jatkuivat aamuun asti.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Tove Janssonin syntymästä. Tämän juhlavuoden kunniaksi sekä Les! Lue! -blogin Reeta että Opuscolon Valkoinen kirahvi ovat haastaneet lukemaan Tove Janssonia ja Jansson-aiheisia kirjoja. 

Vaikka katsoin lapsena monen monta jaksoa Muumi-piirrettyjä, en ole ikinä lukenut Janssonin kirjoja. Päätin korjata tämän vääryyden juhlavuoden aikana, mutta en ollut aivan varma, mistä Muumi-kirjasta olisi hyvä aloittaa. Ensimmäinen Muumi-kirja ei taida olla pidetyin, joten kronologinen järjestys ei tällä kertaa houkuttanut. Mietiskelin valinnan vaikeutta myös Valkoiselle kirahville, joka antoikin monta suositusta. Helmikuiseen mielentilaani tuntui parhaiten sopivan seikkailullinen ja toisaalta sodan ajan perspektiivi, joten päädyin lainaamaan ensimmäisenä Muumipeikko ja pyrstötähden.

Katsoin viime kesänä samannimisen elokuvan, joten kirjan tarina ei ollut minulle enää uusi. Kirjassa Muumitalon oven taakse ilmestyy Piisamirotta, jonka oma koti on sortunut. Piisamirotta ennustaa tuhoa, ja Piisamirotan uhkaavat sanat saavat Nipsun ja Muumipeikon pelästymään. He lähtevät matkalle kohti tähtitornia ja matkan aikana heille paljastuu, että Muumilaaksoa uhkaa todellakin pyrstötähti. 

Mikään kirja ei ole vähään aikaan saanut minua nauramaan niin paljon kuin Muumipeikko ja pyrstötähti. Hahmojen väliset dialogit ovat vallan mainioita ja välillä jopa hyvällä tavalla hämmentäviä, poikaystäväni kuvaili niitä jopa absurdeiksi. Tove Janssonin kuvitus tuo kirjaan oman viehätyksensä ja olen aiemmin ihastellut Tove Janssonin töitä ainakin J.R.R. Tolkienin Hobitti-suomennoksessa. 

Olen katsonut Muumeja sen verran, että Muumi-hahmot kuulostivat päässäni aivan piirrettyjen hahmojen suomenkielisiltä ääninäyttelijöiltä. Jäin hieman kaipaamaan Pikku Myytä, joka on suosikkini. Tosin Nuuskamuikkusen materialismin vastaisuus ja luonne ovat tehneet hänestä toisen suosikkihahmoni, joten Pikku Myyn puuttuminen harmitti vain hetkittäin. Myös Piisamirotta viehättää minua pessimismistään huolimatta tai ehkäpä juuri sen vuoksi.  

Muumipeikko ja pyrstötähti oli varsin mainio valinta ensimmäiseksi Muumi-kirjaksi. Olisin nauttinut kirjasta ehkä vielä enemmän, jollei tarina olisi ollut niin tuttu, mutta kirja tempasi mukaansa, vaikka ei suuria yllätyksiä tarjoillutkaan. Aion ehdottomasti lukea lisää Muumi-kirjoja.

Poikaystäväni ei ole kaltaiseni himolukija, vaikka hänellä onkin aina jokin kirja kesken (kirjat vain yleensä ovat kesken monia kuukausia). Hän kuitenkin pyysi minua lukemaan Muumipeikkoa ja pyrstötähteä ääneen, mutta olen melko tottumaton ääneen lukemiseen, joten en jaksanut lukea kauan. Kuitenkin kun olin saanut luettua kirjan itsekseni loppuun, poikaystävä kävi sieppaamassa kirjan itselleen. Tämä kirja ei siis vielä palaudukaan kirjastoon.

Muualla:
Luettua, Lukutoukan kulttuuriblogi, Luen, mutta en kirjoita, Ilselä, Vauhkon kirjat ja kirjaimet, Kirjaurakka, Jokken kirjanurkka, Lukuisa, Käännä jo sivua, Kirjaston kummitus, Kaleidoscope, Kalaksikukko, Kirjamaa, Kirjojen keskellä ja Satua.
 

♥♥♥♥¼

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat 2014 (La première chose qu'on regarde 2013) WSOY 238 s. suom. Leena Leinonen
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Ei ihmistä kouli aika vaan se, mitä hän kokee.

Paljastan kirjasta erään seikan, joka ei aivan heti alussa selviä, mutta mielestäni se ei ollut kovin yllättävä käännekohta.

- Kerran halusin lähteä Yhdysvaltoihin tapaamaan häntä.
Halusin, että hän näkisi itsensä. Että hän voisi kuvitella, mitä minun elämäni on hänen kasvojensa kanssa. Hänen huuliensa, hänen poskipäidensä, hänen rintojensa. Ajattelin että hänestäkin voisi tuntua kammottavalta se, että hän on olemassa kahtena kappaleena. Että hän saisi tietää, ettei hän ole ainutlaatuinen. Eikä harvinainen. Kolme kuukautta sitten Beauté Conseils -sivuston toimitus nimitti hänet maailman kauneimmaksi naiseksi. (Hän hymyili katkerasti.) Minä olen maailman kaunein nainen, Arthur. Maailman kaunein nainen, ja minulla on maailman paskin elämä. Mikä häntä ja minua erottaa? Sekö, että minä synnyin kaksi vuotta häntä myöhemmin? Kaksi vuotta liian myöhään? Sekö, että hän on valo, minä olen varjo? Miksi meidän elämiämme ei voi vaihtaa keskenään?

Arthur Dreyfuss on parikymppinen mies, joka pitää isoista rinnoista. (Kerrottakoon tämä heti ensimmäisenä, sillä niin tehdään myös kirjassa.) Kauniit naiset eivät jää enää vain haaveiden tasolle, kun Arthurin oven taakse ilmestyy Scarlett Johansson.

En olisi varmaan kiinnostunut Katseenvangitsijoista, jollen olisi pitänyt Delacourtin viime vuonna suomennetusta Onnen koukuista. Jo ensimmäinen virke sai minut epäilemään kirjan sopivuutta minulle lukijana. Arthur Dreyfuss piti isoista rinnoista. Alussa kuvattiin Arthurin fantasioita ja menestystä naisrintamalla ja pelkäsin kirjan olevan yhtä miehinen ja epäkiinnostava loppuun saakka. Epäily jatkui lähelle sivua sata, mutta onneksi tarina alkoi saada muitakin ulottuvuuksia. Aika miehiseltä tämä silti kokonaisuudessaankin tuntui. Vaikka en olisi tiennyt Katseenvangitsijoiden olevan mieskirjailijan teos, olisin asian arvannut hyvinkin pian.

Alku oli niin absurdi, että epäilin hetken kyseessä olevan Arthurin fantasia. Kuuluisasta näyttelijästä unelmoiminen olisi tuntunut luonnolliselta jatkolta Arthurin naisihanteen kertomiselle.

Kirjassa keskitytään ajoittain julkisuuden henkilöiden ja ulkonäön palvonnan kritisointiin. Delacourt oli varmasti tietoisesti halunnut tuoda kirjaan mukaan vertauksia tunnettuihin henkilöihin. Arthur Dreyfuss on komeampi versio Ryan Goslingista, ja eri ihmiset vertaavat Jeaninea vaikka kehen. Pinnallisuuden kritisointi tekikin kirjasta hitusen syvällisemmän kuin alku antoi olettaa.

Jeaninella on vahva kaipuu omalle identiteetille. Hän ei halua olla aina halutumpi Scarlett Johanssonina tai muuna julkkiksen ulkoisena kopiona vaan hän haluaa saada arvostusta ja rakkautta omana itsenään. Kauneus on ollut Jeaninen taakka lapsuudesta lähtien ja hänen isoäitinsä totesikin kerran osuvasti, miten pahinta mitä voi tapahtua on olla maailman kaunein tyttö.

Delacourtin tyyli tökki välillä. En muista, että minulla olisi ollut Onnen koukkujen kanssa samaa ongelmaa, vaikka tyylissä jotakin samaa tietenkin oli, koska kirjailija ja myös suomentaja olivat samat. Kävinkin lukemassa bloggaustani Onnen koukuista ja huomasin jopa erityisesti kehuneeni kieltä. Olen hieman hämmentynyt. Tosin kirjassa oli joitakin lauseita, jotka toimivat hyvin mietelauseina kuten tuo bloggauksen alkuun laittamani Ei ihmistä kouli aika vaan se, mitä hän kokee.

Katseenvangitsijat ei jää mieleeni syvällisimpänä mutta ei myöskään pinnallisimpana lukemanani kirjana. Asian painavuus oli mielestäni aika samalla tasolla kuin Onnen koukuissakin, johon tosin ihastuin enemmän.
Ilselän Minna ei tajua, mikä juttu rinnoissa on, mutta kehuu Delacourtin tapaa kuvata ihastumisen ja rakastumisen tunteita.

Katseenvangitsijat on toinen lukemani kirja omaan Vive la France! -haasteeseeni.

♥♥♥