 |
| kansi: Emilian Gregory & Fanelie Rosier |
lainattu kirjastosta
Things die. But they don't always stay dead. Believe me, I know.
There's a race of vampires on this earth who are literally the walking dead. They're called Strigoi, and if you're not already having nightmares about them, you should be. They're strong, they're fast, and they kill without mercy or hesitation. They're immortal, too - which kind of makes them a bitch to destroy. There are only three ways to do it: a silver stake through the heart, decapitation, and setting them on fire. None of those is easy to pull off, but it's better than having no options at all.
There are also good vampires walking the world. They're called Moroi. They're alive, and they possess the incredibly cool power to wield magic in each of the four elements - earth, air, water, and fire. (Well, most Moroi can do this - but I'll explain more about the exceptions later). They don't really use the magic for much anymore, which is kind of sad. It'd be a great weapon, but the Moroi strongly believe magic should only be used peacefully. It's one of the biggest rules in their society. Moroi are also usually tall and slim, and they can't handle a lot of sunlight. But they do have superhuman senses that make up for it: sight, smell, and hearing.
Both kinds of vampires need blood. That's what makes them vampires, I guess. Moroi don't kill to take it, however. Instead, they keep humans around who willingly donate small amounts. They volunteer because vampire bites contain endorphins that feel really, really good and can become addictive. I know this from personal experience. These humans are called feeders and are essentially vampire-bite junkies.
Rose ei pysty unohtamaan ohjaajaansa Dimitriä, vaikka olosuhteet eivät ole heidän suhteelleen myönteiset. Heistä molemmista on tulossa Lissan suojelijoita. Jos he antaisivat tunteilleen vallan, vaarallisen tilanteen koittaessa Lissalle voisi käydä huonosti. Rosen henkilökohtaiset ongelmat työntyvät Rosen mielen perukoille, kun ylhäinen moroi-perhe murhataan. Strigoit eivät olisi voineet toteuttaa murhia ilman ihmisten avustusta. Eikö päivänvalokaan tuo enää turvaa?
En ole ikinä ollut kovin innoissani ihmissusista tai zombeista, vaan vampyyrit ovat olleet se minun juttuni. Pidän niiden mystisyydestä, synkkyydestä ja pelottavuudesta. Niissä on jotakin äärimmäisen paljon minua kiehtovaa. Vampyyribuumin myötä markkinoille on kuitenkin tullut vaikka minkä tasoista vampyyrikirjallisuutta, ja siksi en enää lue mitä tahansa romaania vain siksi, että takakannessa mainitaan nuo yön olennot. Vampire Academy -sarjasta kiinnostuin, sillä siitä oli kirjoitettu paljon ylistyssanoja Goodreads-sivustolla. Vielä kun minulla on heikko kohta sisäoppilaitokseen sijoittuviin teoksiin, en malttanut olla ottamatta selvää, onko sarja niin hyvä kuin monet väittivät.
Luin sarjan ensimmäisen osan Vampire Academyn maaliskuussa. Ensimmäinen osa olikin mieleeni. Vampyyreja ei kuvata aivan perinteisesti, mutta Meadin tapa jakaa vampyyrit strigoihin ja moroihin toimii. Strigoit vastaavat perinteistä kuvaa vampyyreista: ne tappavat saadakseen ravintoa, eivät tunne armoa saalistaan kohtaan ja niitä ei todellakaan haluaisi kohdata pimeällä kujalla. Moroit tarvitsevat myös verta, mutta ottavat sitä vain halukkailta verenluovuttajilta. Strigoiden ja moroiden lisäksi on vielä dhampireja, jotka ovat puoliksi ihmisiä ja puoliksi vampyyreja. Dhampirit suojelevat moroita, sillä dhampirit eivät voi saada keskenään lapsia vaan toisen vanhemman on oltava moroi.
Frostbite on edeltäjäänsä painottuneempi päähenkilöiden rakkauskuvioihin jännittävien käänteiden kustannuksella. Tämä onkin osasyy siihen, miksi pidin sarjan ensimmäisestä osasta tätä kirjaa enemmän. En väitä, ettei kirjassa saisi olla romantiikkaa, mutta haluan, että teos tarjoaa jotakin muutakin kuin kolmiodraamaa ja rakkaussotkuja. Kirjassa on oltava muukin kuin rakkauteen keskittyvä juoni tai minä tylsistyn. Tässä sarjan toisessa osassa on selvästi toinenkin juonikuvio, mutta se ei mielestäni ole riittävän kiehtova tai jännittävä. Strigoit ovat sarjan pahiksia, mutta silti ne eivät onnistuneet saamaan aikaan kauhunväristyksiä.
Henkilökuvaukset menivät ensimmäisessä osassa syvemmälle pinnan alle. Lissan masennus ja itsetuhoisuus toivat Lissan lähelle ja tekivät hänestä uskottavan hahmon. Frosbitessa Lissa tuntuu kuitenkin yhtäkkiä olevan melkeinpä onnensa kukkuloilla ja niin rakastunut Christianiin. Koin tämän täydellisen Lissan mielialan suunnanmuutoksen liian radikaaliksi, jotta se olisi tuntunut oikeasti mahdolliselta.
Aion kuitenkin jatkaa sarjan parissa. Molemmat lukemani Vampire Academy -kirjat ovat olleet nopeasti ahmittavissa ja sopivan kevyitä ilman liian sokerista höttöisyyttä. Tosin vaikka ensimmäinen kirja oli enemmän makuuni, luin sen jo maaliskuussa ja vasta nyt lähes puolen vuoden kuluttua sain tartuttua Frostbiteen. Vampire Academy -bloggauksessani kirjoitin, miten en malttaisi odottaa, koska saan seuraavan kirjan käsiini. Ilmeisesti maltoin ja aika hyvin, mutta tämä pitkä tauko johtui osittain kyllä siitä, että Frostbite tuntui olevan aina lainassa. Lopulta varasin kirjan.
Tämä on vähän sellainen kirja, että sanottavaa on vaikea keksiä. Olen huomannut, että ihan hyvistä kirjoista on aika hankalaa kirjoittaa.
Suosittelen kirjaa paranormaalin romantiikan ystäville.
