tiistai 30. huhtikuuta 2013

Laura Save: Paljain jaloin

                                                        kuva WSOY:n sivulta

Laura Save: Paljain jaloin 2013 WSOY 375 s.
lainattu kirjastosta

Laura Saven Paljain jaloin on kirja, jonka meinasin ensin jättää lukematta. Pelkäsin, että on liian raskasta lukea syöpään sairastuneen ja kuolleen päiväkirjamerkintöihin perustuva romaani, sillä viime talvena (2011-2012) menetin yhden sukulaiseni syövälle. Viime talvena en hyvin todennäköisesti olisi tätä kirjaa uskaltanut lukea, sillä menetin silloin useammankin läheiseni, joten talvi oli liian synkkä jo ilman surullisia kirjojakin. Nyt uskalsin jo kirjaan kaikesta huolimatta tarttua, mutta varauduin itkemään paljon.

Laura Save on alle kolmekymppinen lääketieteen opiskelija, kun hän saa tietää, ettei hänen polvessaan olekaan kierukkavamma vaan osteosarkooma, reisiluuhun pesiytynyt luusyöpä. Laura on diagnoosin saamiseen asti ollut opiskelija, vaimo ja tuore äiti ja nyt hän on yhden puhelun myötä syöpää sairastava potilas, jonka pitää käydä rankoissa sytostaattihoidoissa ja jolle aiotaan laittaa polveen tekonivel. Paljain jaloin on kertomus Lauran elämästä syöpädiagnoosin kanssa ja siitä huolimatta.

Annanko ihan vääränlaisen ja valheellisen kuvan, kun kerron arjestani ja syövän sairastamisesta ihmisille myös humoristisessa valossa? Toki puhun jonkin verran myös niitä tavanomaisempia synkeitä ajatuksiani siitä, miltä tämä kaikki on tuntunut ja tuntuu nyt, mutta silti pystyn myös heittelemään kepeästi hullunkurisia huomioita sairastamisen varrelta. 
Toivon, että puheestani ja olemuksestani välittyvät kuulijoille kolikon molemmat puolet ja myös se, että en itsekään nähnyt pitkään aikaan tilanteessani muuta kuin itkemisenaiheita. Monet syöpää sairastavat tuskin kaipaavat humoristisia näkökulmia näin vakavaan asiaan. 
Olen vain usein niin vihainen sairaudelleni, että sisuunnun ja päätän, että se ei saa pilata ja ohjata koko elämääni ja että otan siitä kaiken ilon ja hyödyn irti, minkä vain voin. Ja kyllä, minä myös itken usein silmät päästäni kaiken tämän kauheuden vuoksi.
Kun on riittävän kamalaa pitkän aikaa, sellaista, ettei ymmärrys riitä siihen, että omassa nuoressa elämässä voitaisiin joskus keskustella jalan amputoimisesta, henkiinjäämisestä, kävelykyvyn menettämisestä, rintakehän avaamisesta jne., niin jossain pisteessä se alkaa naurattaa, ainakin minua.  

On ihmeellistä ja ihailtavaa, miten Laura voi suhtautua välillä tilanteeseensa huumorilla. Laura peräti jaksaa jatkaa tauon jälkeen lääketieteen opintojaan, sillä vaikka hän ei ehtisi koskaan valmistua, hän voi silti ehtiä auttaa useita potilaita harjoitteluissa ja opetuspotilaita hoitaessa. Lauralla on siis varsin ihailtava asenne. Tietenkin Laura välillä vaipuu epätoivoon, mutta kirjassa on jotakin oudon lohdullista kuitenkin. Aluksi pystyin peräti lukemaan kirjaa itkemättä, mutta myönnän kyllä, että silmissäni oli kyyneleitä luettuani viimeisen sivun loppuun. 

Välillä lukiessa alkoi jo toivoa, että Laura selviäisi ja voisi jatkaa elämäänsä normaalisti. Sitten mieleen tuli, että Laurahan on kuollut, joten hänen tarinallaan on väistämättä surullinen loppu. Tuntuu pahalta, että niin elämänhaluinen nuori ihminen joutui kuolemaan.

Hieman ensin häiritsi, miten Laura käyttää ihmisistä välillä se-pronominia, mutta siihenkin tottui. Paljain jaloin on aito ja rohkea kertomus syövän kanssa elämisestä, ja Laura kuvaa rehellisesti myös ne huonot hetket, jolloin hän kadehtii muita ja pyöriskelee itsesäälissä. 

Kirjan lukeminen saa miettimään omaa arvojärjestystään uusiksi. Ehkä kannattaisi pitää yhteyttä läheisiin enemmän eikä pitää itseään liian kiireisenä ja siirtää soittoa tai vierailua myöhemmäksi. En anna kirjalle tähtiä, sillä mielestäni kirjaa ei voi verrata muihin lukemiini kirjoihin. Vaikuttavan ja koskettavan lukukokemuksen Paljain jaloin tarjoaa, joten suosittelen kirjan lukemaan, vaikka kyynelien vuodatukseen kannattaa varautua.

Paljain jaloin on luettu monessa blogissa. Käy vaikka katsomassa, miten Annika KJamiOonaKaroliina ja Jaana Märsynaho ovat kokeneet kirjan. 

P.S. Hyvää vappua! Minä vietän vappuani lähinnä torstaiseen italian tenttiin päntäten, mutta toivottavasti muut ehtivät hieman minua enemmän lomailla ja rentoutua vappuna. 

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Gillian Flynn: Gone Girl

Gillian Flynn: Gone Girl 2012 Weidenfeld & Nicolson 395 s. (toukokuussa ilmestyy suomennos nimeltään Kiltti tyttö)
lainattu kirjastosta

Innostuin Flynnin kirjasta suunnattomasti, kun luin Tessan arvostelun kirjasta. Tessa arveli lukeneensa jo vuoden parhaan kirjan, joten täytyihän minunkin näin suurta innostusta herättänyt kirja lukea. Seuraava lukemani arvostelu oli kuitenkin aivan erilainen, sillä Tiinan mielestä kirja oli tylsä. En siis oikein tiennyt, millainen lukukokemus minua odottaa, kun tartuin kirjaan.

At McMann's, the bartender, a big, bearded bear-kid, saw us come in and grinned, poured us both whiskeys, and pushed over the next clue.

When I'm down and feeling blue.
There's only one place that will do.

That one turned out to be the Alice in Wonderland statue at Central Park, which Amy had told me - she'd told me, she knew she'd told me many times - lightened her moods as a child. I do not remember any of those conversations. I'm being honest here, I just don't. I have a dash of ADD, and I've always found my wife a bit dazzling, in the purest sense of the world: to lose clear vision, especially from looking at bright light. It was enough to be near her and hear her talk, it didn't always matter what she was saying. It should have, but it didn't.  

Nickin Amy-vaimo katoaa kuin tuhka tuuleen avioparin viidentenä vuosipäivänä. Ovi on jäänyt auki ja näyttää siltä kuin olohuoneessa olisi kamppailtu. Poliisit päätyvät pian tutkinnassaan siihen, että Nick on murhannut vaimonsa. Nick kuitenkin vakuuttelee syyttömyyttään, vaikka muuta todistaa esimerkiksi Amyn parhaaksi ystäväksi itseään väittävä nainen. Julkinen mielipide myös kääntyy Nickiä vastaan, ja kohta media ja tavalliset ihmiset ovat tuominneet Nickin syylliseksi. Poliisi on myös niin vakuuttunut Nickin syyllisyydestä, että ei tunnu haluavan enää edes pohtia muita vaihtoehtoja sille, mitä Amylle on tapahtunut. Lukija saa tarkastella tapahtumia Nickin näkökulmasta ja välillä tirkistellä, mitä Amy on kirjoittanut päiväkirjaansa ennen katoamistaan.

Kirja vaikuttaa ensisilmäyksellä tavalliselta trilleriltä, jota lukiessa joutuu miettimään, onko Nick murhannut vaimonsa. Gone Girlin puolessavälissä tapahtuu kuitenkin käänne, joka saa huomaamaan, miten nerokkaan kirjan Flynn on kirjoittanut. Tämän käänteen jälkeen en olisikaan malttanut irrottaa otettani kirjasta, mutta oli pakko, sillä luin käänteen bussimatkalla isäni luokse enkä koko vierailua halunnut uhrata lukemiseen. Näin jännittävää kirjaa lukiessa bussimatkat ainakin kuluivat nopeasti.

Kirjassa on muitakin tärkeitä teemoja kuin median yksittäiseen ihmiseen kohdistama ajojahti, mutta en niitä halua mainita, koska ne paljastaisivat liikaa juonesta. Vaikka mielessäni oli välillä epäilyksiä Nickiä kohtaan, silti Nickin kohtelu tuntui kohtuuttomalta. Todisteita paljastetaan ympäri televisio-ohjelmia, ja Nickin yksityisasiat muuttuvat julkisiksi. Media ei tuntuvat ollenkaan ottavan huomioon, millaista tuhoa se voi näillä syytöksillään saada aikaiseksi, jollei Nick olekaan syyllinen. Eihän Nickin syyttömyys ole edes mahdollisuus sen jälkeen, kun media on päättänyt lähestymistapansa tapausta kohtaan.

Haluan lukea lisää Gillian Flynniä! Kyllä, huutomerkki on tarpeellinen, sillä sen verran vetävä juoni Gone Girlissä on. Gone Girliä ei ainakaan voi haukkua ennalta arvattavaksi, vaikka eivät ihan kaikki juonenkäänteet minuun iskeneet yllättäen. Suuri osa juonesta oli kuitenkin sen verran taitavasti punottu, että minulle tuli useampaan kertaan tunne, miten tässä nyt näin tapahtui, en kyllä olisi mitenkään osannut arvata. Dark Places näköjään on onneksi kirjastossa. Siitä tulee siis seuraava Flynnini.

ÄLÄ LUE, JOS ET OLE LUKENUT KIRJAA! Flynnin Gone Girl on epäluotettavan kerronnan taidonnäyte. Lisäksi harvoin olen lukenut kirjan, jossa on niin paljon tunteita herättävä hahmo kuin Amy on. Ensiksi Amy herättää sääliä, mutta käänteen jälkeen Amy on niin inhottava henkilö kuin vain voi olla. En olisi halunnut Amyn "voittavan", joten loppu jätti siksi minut tyytymättömäksi. VOI JATKAA LUKEMISTA!

Osallistun Flynnin kirjalla Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen. Voisin sanoa jo nyt, että tämä on yksi kirjoista, jota harkitsen yhdeksi ehdokkaakseni Blogistanian Globalia -kilpaan. Olen ymmärtänyt, että äänestyksessä saisi asettaa ehdolle myös sellaisia tänä vuonna suomeksi ilmestyneitä kirjoja, jotka itse on lukenut muulla kielellä kuin suomeksi.

Mainitsin jo arvostelun alussa kaksi muuta, jotka ovat Gone Girlin arvostelleet. Gone Girl on arvosteltu myös esimerkiksi Minna Jaakkolan ja Norkun blogeissa.

Antaisin kirjalle todennäköisesti täydet viisi tähteä, jollei kirja puoleenväliin asti olisi ollut osittain vain keskiverto ihan kiinnostava kirja eikä lopetus olisi tuottanut minulle pientä pettymystä. Todella hyvänä kirjaa pidin kuitenkin ja ehdottomasti suosittelen tämän lukemaan. Suomennoskin ilmestyy kuitenkin ihan kohta.
 
**** 1/2  

torstai 25. huhtikuuta 2013

11 vastausta

Lukutoukka / Krista haastoi minut, joten kiitos hänelle. Olen tehnyt samaisen haasteen kuitenkin jo kahdesti aiemmin, enkä kerro enää 11 asiaa itsestäni enkä myöskään 11 kirja-aiheista asiaa. Vastaan vain Kristan esittämiin yhteentoista kysymykseen.

1. Voice of Finland vai Idols?
- Idolsia seurasin monta kautta ja Voice of Finlandia seurasin vain osan ensimmäisestä kaudesta Mikko Herrasen takia. Olin Mikko Herrasen fani jo ennen Voice of Finlandia, sillä pidän hänen entisen bändinsä Rustin musiikista. Silti Voice of Finlandin konsepti on minulle enemmän mieleen, joten valitsen sen.
2. Tuomas Kyrö vai Miika Nousiainen?
- En voi valita, sillä en ole lukenut kummankaan kirjoja.
3. Kirjeet vai sähköposti?
- Sähköpostilla hoidan enimmäkseen asioitani, ja kirjeen kirjoittamisesta on aikaa. Silti perinteiset kirjeet ovat aivan ihania, joten ne voittavat sähköpostin.
4. Fantasia vai tositarina?
- Vastaus riippuu paljon mielialasta. Pidän molemmista, mutta ehkä kuitenkin luen enemmän fantasiakirjallisuutta kuin tositarinoita.
5. Rock vai pop?
- Rock.
6. Näytelmä vai elokuva?
- Elokuva.
7. Cheek vai Elastinen?
- En ole kummankaan suuri fani, mutta jos täytyy valita, niin Elastinen.
8. Tulevaisuus vai menneisyys?
- Tulevaisuus. Toivon, että sillä on annettavana minulle vielä paljon ihania ja kiehtovia asioita.
9. Puhdistus vai Stalinin lehmät?
- En ole lukenut kumpaakaan. Puhdistus on kuitenkin omassa hyllyssä ja kuuluu TBR10-haasteeseeni, joten aion ihan oikeasti lukea sen vihdoin ja viimein tänä vuonna.
10. Hiljaisuus vai äänet?
- Se, kumpaa suosin, riippuu mielialasta. Jotkin äänet ovat hyvin kauniita, mutta joskus hiljaisuus on juuri se, mitä kaipaan ja tarvitsen.
11. Komedia vai draama?
- Draama.

En haasta tälläkään kertaa ketään, sillä uusien kysymysten keksiminen on vaikeaa ja tämä on kiertänyt jo niin monessa blogissa.

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Juhana Pettersson: Sokerisamurai 2013 Into 316 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Pidän kirjoista, jotka kertovat muusikoista enkä mielestäni provosoidu kovin helposti. Nämä voisi mainita tärkeiksi syiksi sille, miksi tartuin Juhana Petterssonin esikoisromaaniin. 

"Äiti, äiti, mä sain sen, mä pääsin, mä oon siinä bändissä, ne otti mut."
"Sehän on upeeta, rakas." Äiti on hetken hiljaa. Hän on niin liikuttunut, ettei saa puhuttua. Äiti liikuttuu aina, kun menestyn. "Mä halaisin sua, jos olisin siellä. Halataan heti kun pääset kotiin. Mä olen niin ylpeä susta. Sä olet niin kaunis ja lahjakas, että niiden oli vaan pakko rakastaa sua."
Tiesin että tämä tekisi äidin onnelliseksi. Pysähdyn koulun pihalta jalkakäytävälle johtaville portaille, koska en malta lähteä mihinkään suuntaan.
"Ne oli tosi tylyjä siellä haastattelussa, mutta ne otti mut silti."
"Se on tosi hienoa, Stella. Äitisi on niin onnellinen sun puolesta. Tää on vasta alkua."
"Mä en olisi onnistunut ilman sua, äiti."   

Sugar Samurai on kahdesta ennalta toisilleen tuntemattomasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevasta tytöstä koottu bändi. Toinen Lumin ja Stellan löytäneistä miehistä ehdottaa puoliksi vitsillä, että Sugar Samurain konseptina olisi Lumin ja Stellan mainostemppuna toimiva lesbosuhde. Stella ottaa ehdotuksen tosissaan ja alkaa käyttäytyä julkisesti niin kuin hän ja Lumi seurustelisivat. Lumille suhde Stellan kanssa ei kuitenkaan ole pelkkä julkisuustemppu, sillä hän huomaa pikkuhiljaa rakastuvansa bänditoveriinsa. Lumin sydämeen sattuu, kun Stella flirttailee keikkojen jälkeen miehille ja pitää Lumia vain ystävänään. Stella on kunnianhimoinen ja on päättänyt, että hänestä tulee menestyvä muusikko. Stellan keinot saavuttaa kuuluisuus ovat vähintäänkin kyseenalaiset, sillä hänelle on aivan sama, ketä hänen pitää mielistellä päästäkseen huipulle. Lumi pitää Sugar Samuraita ohimenevänä ilmiönä eikä ole niin omistautunut bändille kuin Stella. Mikä on bändin ja ennen kaikkea sen muodostavien tyttöjen kohtalo?

Sugar Samurai on kaksijäseninen tyttöbändi, jonka jäsenet uskottelevat olevansa parisuhteessa keskenään. Kuulostaako tutulta? Minä en ainakaan voinut välttyä mielleyhtymistä erääseen venäläiseen tyttöbändiin, joka 2000-luvun alussa herätti kohua myös Suomessa. Kirjailija on tämän tietenkin tiedostanut itsekin ja ujuttanut tekstiinsä erään kirjan henkilön esittämän väitteen siitä, että Sugar Samurai on vain t.A.T.u.-kopio.

Sugar Samurain ulkokuori on mahdollisimman myyväksi kiillotettu ja jopa teennäinen, ja eräs Lumia ja Stellaa haastatteleva toimittaja jopa toteaa Sugar Samurain olevan feikein bändi, jota hän on koskaan haastatellut. Siloisen pinnan alla kuitenkin kuohuu ja musiikkibisneksen raadollisuus iskee lukijan tietoisuuteen välillä liiankin kovaa. En tietenkään tiedä, millaista muusikkojen elämä on kulissien takana, mutta ei pelkkänä musiikin kuuntelijanakaan voi välttyä siltä, miten usein naisartistien imago perustuu vahvasti seksiin. Musiikkivideoissa on usein vähäpukeisia naisia, joiden lahjat tai lahjattomuus peittyvät muihin avuihin. 

Kirjan päähenkilöt herättivät minussa ristiriitaisia tunteita. Ensin Stella tuntui ärsyttävän laskelmoivalta ja kylmältä ihmiseltä, mutta lopulta aloin hieman sääliä Stellaa. Stellan äiti minua inhotti. Miten kukaan voi kasvattaa lapsiaan sillä tavoin? Stellan äidin arvojärjestys on aivan päälaellaan ja menestys, raha ja vaikutusvalta voittavat ne oikeasti tärkeät arvot. Oikeastaan vähiten järkyttävä Stellan äidin neuvoista oli se, kuinka hän kehoittaa tytärtään jättämään poikaystävänsä, sillä poikaystävä ei ole oikea Stellalle. Minä luin kommentin niin, että Kosmo, Stellan poikaystävä, ei ole kukaan, josta voi hyötyä. Hän ei ole kuuluisa, oikealla alalla eikä rikas, joten hän ei voi tehdä Stellasta menestyvää tähteä. Vaikka Stella selvästi hyväksikäyttää monia ihmisiä oman mielensä mukaan, jollakin tapaa pidin Stellaa lopulta myös uhrina. Sokerisamuraissa hyväksikäyttäjän ja hyväksikäytettävän ero onkin melko häilyvä. Lumista pidin kirjan alkupuolella melko paljonkin. Hänessä oli jotakin hieman naiivia ja helposti lähestyttävää, mutta kirjan aikana Lumikin muuttuu ihmiseksi, josta en erityisemmin pidä. Tunteeni Sokerisamurain päähenkilöitä kohtaan kulkevat aivan vastakkaisiin suuntiin kirjan edetessä. 

Tämä kappale kannattaa ehkä jättää väliin, jollei kirjaa ole lukenut. Kirjan loppua voisi varmasti joku pitää melkein onnellisena, mutta minulle jäi lopetuksestakin surullinen olo. Lumi ja Stella tuntuivat takertuvan johonkin jo menetettyyn ja toimimattomaan, sillä eivät uskalla päästää irti tarinastaan tai toisistaan. Voi jatkaa lukemista.

Yleensä en pidä kirjoista, joita ei ole kirjoitettu kirjakielellä. Mietin siis hieman, mitäköhän tästä tulee, kun aloin lukea Sokerisamuraita ja kirjan ensimmäinen kappale oli tällainen: 
"Ootsä kans hakemassa tähän bändiin?" tyttö kysyy multa. Seison Museokadulla ja mietin miten pääsen portista sisään. Oon menossa sisäpihalle mutta se ois helpompaa jos tässä ois vaikka joku summeri. Tytöllä taitaa olla sama ongelma. Sillä on puhelin kädessä, joten mä toivon että se on soittanut jollekulle. 
Huomasin, että olin liian ennakkoluuloinen kirjan kieltä kohtaan, sillä toiseen lukuun päästyäni minulle selvisi, että Lumin näkökannasta kirjoitetut luvut ovat esimerkkini kaltaisella kielellä ja Stellan toimiessa kertojana kieli on huoliteltua kirjakieltä. Tällainen eri kertojien erottaminen toimii lopulta todella hyvin. Minua ei kauan häirinnyt Lumin tapa käyttää kieltä, ja mielestäni Lumin ja Stellan käyttämän kielen eroavuus kuvaa heitä hyvin ihmisinä.

En voi suositella kirjaa kellekään, joka provoituu helposti. Kirjassa käsiteltävät aiheet ovat rankkoja, sillä kirjaan mahtuu musiikkibisneksen pimeän puolen lisäksi muun muassa raiskaus. Sanoisin, että tämä on kirja, jota ei kannata tuomita pelkän ulkokuoren perusteella. Ehkä tähän kannattaa tarttua myös jonkun sellaisen, joka ei yleensä tällaista kirjallisuutta lue. Edellinen lause sai minut pohtimaan, mihin genreen Sokerisamurai pitäisi luokitella. Tämän kirjan tunkeminen johonkin lokeroon on vaikeaa, ja pidän parempana, että en edes yritä. Juhana Petterssonin Sokerisamurai on piristävän erilainen esikoisromaani, jonka en usko jättävän ketään kylmäksi. Oli sitten kirjan aiheuttama reaktio positiivinen tai negatiivinen. 

Petterssonin esikoisromaanin ovat arvostelleet lisäkseni Ahmu, Krista ja Taika.

Sokerisamurain myötä koin yhden uuden kotimaisen kirjailijan lisää.

****+

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Ally Condie: Matched

Ally Condie: Matched 2010 366 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Tarkoitettu)
lainattu kirjastosta

Ally Condien dystopia-trilogian aloitusosa on odottanut jo jonkin aikaa lukemista. Olen useammastakin blogista lukenut, että Condien kirjat muistuttaisivat Lauren Oliverin Delirium-trilogiaa, mutta olisivat huonompia ja pitkäveteisempiä. Delirium-trilogiasta olen pitänyt paljon, mutta en silti ollut varma, jaksaisiko "huonompi Delirium" pitää minua otteessaan. 

The almost-snow reminds me of a line from a poem we studied this year in Language and Literacy: "Stopping by Woods on a Snowy Evening." It is one of my favorites of all the Hundred Poems, the ones our Society chose to keep, back when they decided our culture was too cluttered. They created commissions to choose the hundred best of everything: Hundred Songs, Hundred Paintings, Hundred Stories, Hundred Poems. The rest were eliminated. Gone forever. For the best, the Society said, and everyone believed because it made sense. How can we appreciate anything fully when overwhelmed with too much?

Cassia elää Yhteiskunnassa, jossa Yhteiskunta päättää yksilön puolesta käytännössä kaiken. Ihmisille määrätään heille tilastollisesti paras kumppani ja sopivin työpaikka. Kaikki ihmiset, lähes poikkeuksetta, kuolevat päivänä, jona he saavuttavat 80 vuoden iän. Cassia on täyttänyt juuri 17 vuotta, ja syntymäpäivänään hän osallistuu parijuhlaan, jossa hänelle esitellään tulevaisuuden kumppani. Yleensä kumppani on joku ennalta tuntematon ihminen, mutta Cassialle onkin valikoitunut Xander, Cassian hyvä ystävä. Kun Cassia on palannut kotiin ja aikoo katsoa Xanderin tietoja saamaltaan mikrosirukortilta, Xanderin kasvot muuttuvatkin hetkeksi toisen hänen tuntemansa pojan, Kyn, kasvoiksi. Cassia on ihmeissään. Onko Xander vai Ky hänen oikea parinsa? Vaikuttaa siltä, eterehtymätön Yhteiskunta on tehnyt virheen. Kyn kasvojen näkemisestä alkaa tapahtumaketju, joka saa Cassian kyseenalaistamaan koko entisen elämänsä.

Cassia kypsyy kirjan aikana selvästi, ja olen iloinen, että hän alkaa kyseenalaistaa Yhteiskunnan sääntöjä ja jopa kapinoida niitä vastaan. Minua puistattaa jo ajatus elämisestä Yhteiskunnassa, jossa on säilytetty vain 100 runoa, kertomusta, maalausta ja musiikkikappaletta, sillä ihmiset eivät muka kestäisi suurempaa määrää taidetta vaan joutuisivat liian suurien tunnekuohujen valtaan. Osa teoksista on tietenkin hävitetty siksi, että niiden sisältö voisi herättää Yhteiskunnan jäsenissä kapinallisia ajatuksia. 

Matched on selkeästi hidastempoinen kirja. Välillä kirjassa on jopa hieman tylsiä kohtia, joissa ei ole paljon muuta ideaa kuin Cassian sisäinen herääminen Yhteiskunnan epäkohtiin. Kirjassa on myös paljon Cassian pohdintaa siitä, miten hän tuntee kiintymystä väärää poikaa kohtaan. Missään vaiheessa en kuitenkaan halunnut kirjaa jättää kesken, sillä kuitenkin halusin tietää, mitä Cassialle ja Kylle tapahtuu.

Condien trilogian aloitusosan juonenkäänteet eivät olleet kovin yllättäviä. VAROITUS PIENOINEN JUONIPALJASTUS! Tiesin jo ennen lukemista, että Yhteiskunta laittaa vanhusten ruokaan myrkkyä, sillä asia oli mainittu eräässä lukemassani arvostelussa. Silti jos en olisi vanhusten kohtaloa tiennyt, olisin sen melko varmasti arvannut. Ei tarvita suurta neroa päättelemään, että jos vanhukset kuolevat aina samaan aikaan ja on säädetty laki, jonka mukaan kukaan ei saa syödä heidän kanssaan samaa ruokaa, Yhteiskunnalla on osansa vanhusten kuolemissa. JUONIPALJASTUS PÄÄTTYY!

Condien käyttämä kieli on näköjään saanut monelta kehuja, mutta minuun se ei mitenkään erityistä vaikutusta tehnyt. Pidin kieltä ihan sujuvana, mutta en kuitenkaan rakastunut Condien tapaan kirjoittaa.  

Aion lukea jossakin vaiheessa trilogian kaksi muutakin osaa, mutta en varmaan ihan heti. Kiinnostus tuleviin tapahtumiin syntyi, mutta en kuitenkaan odota tulevien tapahtuminen lukemista niin paljon, että haluaisin seuraavan kirjan saada heti käsiini. Matched on helppolukuinen välipala, joka ei jää pyörimään mieleen lukemisen jälkeen. Vaikka kirjassa oli joitakin surullisia tapahtumia, minkäänlaista tunteiden vuoristorataa en lukiessani kokenut. En eläytynyt kirjaan niin vahvasti kuin esimerkiksi jo mainitsemaani Delirium-trilogiaan. Luultavasti joku vähemmän dystopia-kirjoja lukenut voisi pitää Condien kirjasta enemmän kuin minä. Silti suosittelisin ennemmin tutustumaan esimerkiksi Oliverin trilogiaan tai Shustermanin Unwindiin, jota ei vain voi suositella kylliksi. Tämän Condien kirjan voi lukea sitten, jos genreen ihastuu ja haluaa lukea dystopia-kirjan toisensa perään. Näin minulle on nimittäin käynyt.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

mä kirja on arvostelu myös esimerkiksi NafisaninMinna JaakkolanAnun ja marjiksen blogeissa.

*** 1/2   


tiistai 23. huhtikuuta 2013

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä 2011 Atena (Eating Animals 2009) 389 s. suom. Antti Immonen ja Suomen oloja käsittelevät loppusanat on kirjoittanut Salla Tuomivaara Eläinsuojeluliitto Animaliasta
lainattu kirjastosta

Totean heti alkuun, että tästä arvostelusta näkyy minun subjektiivinen mielipiteeni lihansyönnistä. En edes yritä antaa olla sen näkymättä. Olen ollut reilun kymmenen vuoden ajan kasvissyöjä, joten on aika selvää, ettei suhtautumiseni lihantuotantoon (ja -syöntiin) ole se kaikkein positiivisin. Jonathan Safran Foerin kirja on ollut pitkään lukulistallani, mutta sain luettua sen vasta nyt, kun olen kirjoittanut kirjallisen viestinnän kurssille esseetä lihansyönnin haittapuolista.

Jonathan Safran Foer alkoi tutkia eläinten syömistä, kun hänen poikansa syntyi. Safran Foer oli pitkään ollut epävarma siitä, miten lihansyöntiin pitäisi suhtautua ja lapsen syntymän myötä hänen oli alettava ajatella asioita myös poikansa kannalta. Hän ei voinut enää ummistaa silmiään ja syödä satunnaisesti lihaa ottamatta tarkemmin selvää lihatuotannosta.

Ennen Eläinten syömisestä -kirjan lukemista luulin, että kirjassa esitetään yksipuolinen kuva lihatuotannosta. Lihatuotanto on pahasta aina ja lihantuottajille ei anneta puheenvuoroa. Olin väärässä, sillä kirjailija itsekin myöntää lopulta tukevansa eettisempää eläintuotantoa. Kirjassa on tällaisesta esimerkkinä farmari Frank, joka kohtelee kasvattejaan mahdollisimman hyvin. Kuitenkin myös Frankin tilalla kasvaneilla linnuilla on kohtalona ennenaikainen kuolema. Onko oikein, että kanat tapetaan 35-39 päivän ikäisinä, vaikka kanan luontainen elinikä olisi viidestä seitsemään vuotta? Entä munijakanojen tarpeettomat kukkopojat, joiden elämä loppuu ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan?

Eläinten syömisestä keskittyy Yhdysvaltojen lihateollisuuteen ja sen ongelmiin. Kirjan lopussa on 15 sivun mittainen kirjoitus eläinten oloista Suomessa. Vaikka ongelmat eivät ole ehkä niin pahoja Suomessa kuin Yhdysvalloissa, tämän suomenkieliseen painokseen lisätyn kirjoituksen lukemisen jälkeen ei voi ajatella, että kyllähän niitä ongelmia tietysti muualla on, mutta Suomessa on kaikki aivan toisin ja niin paljon paremmin. Luin tämän Suomen oloja käsittelevän kirjoituksen useasti. Tietenkin se on suomalaisen näkökannasta kirjan kiinnostavinta antia, mutta käytin sitä myös esseeni lähteenä, joten myös siksi perehdyin siihen vielä huolellisemmin kuin varsinaiseen Safran Foerin tekstiin. Oli surullista lukea, että Pohjoismaat ovat pikkuhiljaa menettäneet asemansa eläinsuojelun kärkimaina. Suomessa pidetään tärkeänä sitä, että ruokaa saataisiin tuotettua yhtä halvalla kuin muissakin läntisissä maissa. Siksi vaatimuksiin eläinsuojenormien kiristämisestä onkin vastattu, että Suomella ei ole varaa tehdä tiukempia säädöksiä kuin muualla. Lisäksi myös Suomessa lihateollisuus on halunnut nopeakasvuisempia ja runsastuottoisempia eläinkantoja, mikä on johtanut siihen, että nykyisin käytettävät eläinkannat ovat usein rakenteellisesti aiempaa sairaampia.

Mikään kielellinen taidonnäyte Safran Foerin kirja ei ole, ja joitakin tönkköjä anglismeja suomentaja on jättänyt tekstiin, mutta eipä tämän kirjan tarkoituksena olekaan olla kirjallinen mestariteos. Kirjan tärkeys on sen sanomassa ja tuomassa tiedossa. Minulle kirja ainakin tarjosi paljon uutta informaatiota, vaikka luulisin kuitenkin olevani keskivertoa paremmin perehtynyt lihatuotannon haittoihin. Olen aiemminkin tiedostanut, että myös muita eläinkunnan tuotteita tuotetaan tavoilla, jotka eivät vastaa moraalikäsityksiäni. Jos eläisin täysin näkemysteni mukaisesti, olisin vegaani. En kuitenkaan ole, minkä vuoksi tunnen välillä omatuntoni kolkuttavan. Kirjassa kuvataan välillä niin huonoa eläinten kohtelua, että mieleni teki olla uskomatta. Ei kukaan voi kohdella eläimiä tuolla tavoin, joskus jopa tarpeettoman sadistisesti, mutta kai sitä vain valitettavasti on pakko uskoa.

Voisin suositella kirjaa kaikille, sillä tämä on sopivaa luettavaa niin aktiivivegaanille kuin lihan suurkuluttajalle. Mielestäni kaikkien pitäisi tietää kirjassa kerrottavat lihateollisuuteen liittyvät epäkohdat, vaikka kaikki asiat eivät, onneksi, ole täysin samalla tavalla täällä Suomessa kuin Yhdysvalloissa.

Kirjasta on kirjoitettu myös muun muassa Kirjaplaneetta-, Kirjanurkkaus- ja Kaiken voi lukea -blogeissa.

Eläinten syömisestä on 15. luettu kirja TBR100-listaltani.

Ensin mietin, onko tälle kirjalle sopivaa antaa edes tähtiä, mutta sitten päädyin siihen, että Eläinten syömisestä ansaitsee täydet viisi tähteä, koska se on niin vaikuttava ja tärkeä kirja.

*****

EDIT P.S. Minähän ehdin jo aivan unohtaa. Hyvää kirjan ja ruusun päivää! Minä en juhlistanut sitä muuten kuin käymällä kirjastossa, mutta houkuttelevaa luettavaa sieltä lähti mukaani, joten olen tyytyväinen.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia

kansi: Eeva Sivula / Dog design
Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia 2013 Teos 164 s.
lainattu kirjastosta

Kaksi kuukautta Krohnin uusinta piti kärsivällisesti odottaa kirjastosta. Krohn on suosittu, ja ymmärrän hyvin syyt suosioon Hotel Sapiensin lukemisen jälkeen. Krohnin kirjoista Ihmisen vaatteissa  vaikutti tutulta kansikuvansa perusteella, mutta päädyin kuitenkin juonikuvauksen luettuani siihen, että en ole todennäköisesti sitä lukenut vaan katsellut vuosia sitten kirjastossa. Hotel Sapiens oli siis luultavasti ensimmäinen Krohnini. Sain luettua Krohnin uutuuskirjan päivällä, mutta ennen arvostelun kirjoittamista minun piti antaa kirjan herättämien ajatusten hautua hetki. Siltikään en ole aivan varma, mitä tästä kirjasta pitäisi sanoa.

Tämä talo on myös sairaala ja lääketieteellinen tutkimuslaitos, sillä talon asukkaita tutkitaan ikään kuin he olisivat harvinaisen taudin tartuttamia. Ja pahan, parantumattoman taudin kantajia me olemmekin: taudin nimeltä ihmisyys.
Hotel Sapiens on tietysti myös vankila ja rangaistuslaitos, ei ainoastaan siksi, että täällä asuu myös entisiä kriminaaleja, vaan siksi, että kaikki me olemme vankeja ja rikollisia. Turha kysyäkään, mistä meitä rangaistaan. Sairautemme, yhteinen krooninen vaivamme, on samalla rikoksemme.

Hotel Sapiens on paikka, jota voisi kuvata vaikka miksi. Se on yhtaikaa muun muassa parantola, vankila, pakolaisleiri ja koulutuskeskus. Ihmiset valmistivat aikoinaan Kaitsijat, joiden holhokeiksi Hotel Sapiensin asukkaat ovat päätyneet. Osa asukkaista pitää Kaitsijoita peräti pyhimyksinä, mutta suurin osa inhoaa niitä. Onpa eräs asukkaista jopa valittanut, että Kaitsijoiden haluna on riistää holhokeiltaan inhimillisyys.

Hotel Sapiensin asukkaille käy luennoimassa monia jo kuolleiden luonnollisten ihmisten kopioita. Näiden Ennallistettujen opetukset vain voivat olla suurimmaksi osaksi puuta heinää. Esimerkiksi Descartesin cogito-argumentti on muuttunut muotoon Näen unta, olen siis olemassa.

Hotel Sapiensia lukiessani kävin koko tunneskaalan lävitse itkusta nauruun. Ensimmäisten sivujen aikana silmiini nousi kyyneliä ihan vain siksi, että Krohnin käyttämä kieli on niin kaunista. Tällaista reaktiota en ole ennen kokenut, joten olin yllättynyt. Naurua taas purskahteli minusta, kun luin Krohnin kertomusta miehestä, joka pelkää vähän kaikkea mahdollista eläviä olentoja esittävistä elottomista esineistä keltaisuuteen.

Kansilehdessä kuvataan Krohnia kirjoittajaksi, jota ei pysty jäljittelemään kukaan muu kuin hän itse. Ainakin Hotel Sapiensin perusteella tämä on täysin tosi väite, sillä minä en ainakaan ole lukenut ikinä mitään vastaavaa.

Niin kuin jo kirjan nimi kertoo Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia on kokoelma kertomuksia, mutta parhaimman vaikutuksen nämä kertomukset tekevät osana kokonaisuutta. Hotel Sapiensia olisi pitänyt ehkä nautiskella pieninä annoksina, mutta en minä malttanut. Todennäköisesti luen tämän kirjan joskus uudestaan, ja silloin toivottavasti maltan lukea hitaammin.

Hotel Sapiens on viisas kirja. Se haastaa lukijan ajattelemaan, ja vaikka kirja on kirjoitettu dystopiaksi, se saa miettimään nykyisen maailmamme epäkohtia. Onhan kirjassa joitakin selviä fantasiaelementtejä kuten varjo, joka eroaa ihmisestään ja lähtee kulkemaan omia polkujaan, mutta pääasiassa kirjan aiheet laittavat pohtimaan. Hotel Sapiens ei päästä lukijaa helpolla. Vaikka kirja on alle 200-sivuinen, noihin sivuihin mahtuu paljon asiaa.

Tämä on jotakin niin upeaa, että sanani eivät riitä. Enemmän Hotel Sapiensiin liittyviä sanoja on esimerkiksi Suketuksen, Ilselän ja Valkoisen kirahvin blogeissa.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen ja koin yhden minulle uuden kotimaisen kirjailijan lisää.

*****