Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi vs. Auringon ydin

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi 2000 Tammi 268 s.
lainattu kirjastosta

Adrenaliini on hetkeksi selvittänyt pään mutta nyt kun koetan kaivaa avaimia esiin, sormet tuntuvat talousnakkinipulta. Nainen on menossa kohti porttikäytävää, ja se sopii minulle, koska kännisessä päässäni kehrää puutuneen pakkomielteinen uteliaisuus. Odotan hänen häipyvän kongiin ja kurkistan roskalaatikoiden katveeseen.
Nuori poika nukkuu asvalttipihassa, roskalaatikoiden kupeessa. Hän piirtyy pimeään vain hennosti varjoista erottuvana mustana hahmona. 
Astun lähemmäksi, ojennan käsivarttani. Hahmo ilmeisesti kuulee askeleeni ja nostaa hetkeksi heikosti päätään käpristyneestä asennostaan, avaa silmänsä, ja minä oivallan vihdoinkin mikä se on.
Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.
Tiedän heti että haluan sen. 

Johanna Sinisalo: Auringon ydin 2013 Teos 337 s.
ostettu uutena

Kun koetan pitää edes sieraimiani mustan veden pinnan yläpuolella, se vie minulta niin paljon energiaa, että jokainen pienikin vastoinkäyminen lähes luhistaa. Jos lusikka putoaa lattialle kun syön aamupuuroani, saan kyyneleet silmiini. Kun maskara tahrii taas kerran alaluomeni, paiskaan viattoman harjan pöytään. Olen säpsähtelevä ja ärtyisä; en voi sille mitään, että saan puistatuksia koulutovereideni käytöksestä ja kaikkialta tunkevista vaatimuksista. Vaikka olen ollut jo vuoden eloi-opistossa, ja minun olisi kai pitänyt tottua tiettyihin asioihin, ne kiristävät hermoni äärimmilleen.
Ensiksikin meikkaaminen. Pystyn kyllä ymmärtämään, että elämään kuuluu ikävystyttävää samojen asioiden toistamista. Joka päivä on saatava ruokaa, vaikka juuri edellisenä päivänä olisi syönyt valtavan aterian. Se on ymmärrettävää, koska keho tarvitsee jatkuvasti energiaa. 
Mutta eloisen täytyy joka aamu tummentaa ripset ja kulmakarvat, peittää iho värillisellä voiteella, puuteroida nenän ja otsan kiiltoa näkymättömiin pitkin päivää ja värjättävä yhä uudelleen huulet. Illalla taas täytyy puhdistaa kaikki pois. Aivan kuin antiikin myytin Sisyfos, joka kierittää Helvetissä vuoren huipulle isoa kiveä, ja kivi kuitenkin kierii aina takaisin alas.
Laskin kerran huvikseni, että jos käytän päivässä tunnin tähän touhuun, kahdessa vuodessa minulta on viety kuukausi elämästäni silkkaan joutavuuteen.

Ennen päivänlaskua ei voin alussa valokuvaaja Mikael löytää kerrostalon pihalta peikon, joka hänen on pakko saada omakseen. Peikko saa nimen Pessi Yrjö Kokon kirjoittaman sadun mukaan. Vaikka ihmisen ja peikon yhteiselo ei ole ongelmatonta, Mikael on aivan huumaantunut uudesta asuintoveristaan. Hän ei enää välitä paljon mistään muusta, entinen ihastuskin haalistuu merkityksettömäksi.

Auringon ydin sijoittuu vuoden 2013 Suomen Eusistokraattiseen Tasavaltaan. Niin kuin valtion nimestäkin voi päätellä Suomen Eusistokraattinen Tasavalta ei ole nykyisen Suomen kaltainen melko tasa-arvoinen ja vapaa maa vaan kansalaisia valvotaan tiukasti. Nautintoaineet ovat kiellettyjä, ja chili on äärimmäisen vaarallinen huume. Naisten tehtävä on miellyttää ja palvella miehiä.

Luin marraskuussa Johanna Sinisalon esikoisteoksen ja uutuusromaanin peräkkäin. 13 vuotta ja kuusi teosta näiden kahden välillä näkyivät ja mielestäni hyvinkin positiivisesti. Luin kirjat aikajärjestyksessä, joten ensin oli vuorossa vuonna 2000 Finlandiankin voittanut Ennen päivänlaskua ei voi. Se on kiinnostanut minua ainakin melkein ilmestymisestään lähtien, mutta en sitä kuitenkaan ole saanut luettua. Fantasia oli kirjan ilmestymisen aikoihin kovinkin lähellä sydäntäni ja pidän kyseisestä genrestä vieläkin, vaikka sitä aiempaa harvemmin luen, joten täytyihän minun lukea tämä harvinainen Finlandialla palkittu fantasiateos, joka on vieläpä Sinisalon esikoisromaani. Auringon ydin on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun kuulin kirjan idean, ja kiinnostusta lisäsi vielä se, että kävin kuuntelemassa kirjamessuille Johanna Sinisalon haastattelua uuden kirjansa tiimoilta.

Ennen päivänlaskua ei voin aloittaa lausahdus: "Alan hätääntyä.", kun taas Auringon ydin alkaa hieman monisanaisemmin virkkeellä: "Nostan hamettani, raotan pikkuhousujen kuminauhaa ja työnnän etusormella näytepalan testiin." Sanoisin, että jälkimmäinen aloitus on kiinnostavampi. Se sai ainakin minut miettimään, mistä on kyse. Ensimmäinenkin lause herättää kysymyksiä, mutta se ei anna vielä lupausta mistään kovinkaan omaperäisestä. Toinen aloitusvirke kihelmöittää varsinkin sitten, kun lukija saa tietää, mistä on kyse.

Molemmissa Sinisalon romaaneissa on hyvin samantyyppinen kerrontaratkaisu. Kirjoihin on siroteltu tietokirjatekstejä ynnä muuta materiaalia, joka ei varsinaisesti vie tarinaa eteenpäin, mutta antaa tietoa tarinan taustasta. Molemmat kirjoista ovat vaihtoehtohistorioita. Sinisalon uusimmassa koko Suomen (tai kirjan mukaan Suomen Eusistokraattisen Tasavallan) yhteiskuntajärjestys on erilainen kuin todellisen Suomen. Vanna elää vuotta 2013, mutta naisten asema on hyvin paljon alistetumpi kuin nyky-Suomessa. Sinisalon esikoisromaanissa maailma on muuten todellisen kaltainen, mutta peikkoja on olemassa. Ennen päivänlaskua ei voi menee siis enemmän maagisen realismin puolelle, kun taas Auringon ydin on dystopiaromaani.

Ennen päivänlaskua ei voi kerrotaan enimmäkseen Mikaelin näkökulmasta ja minä-muodossa. Auringon ytimessä minä-kertojana vuorottelevat Vanna/Vera ja Jare. Vanna kirjoittaa myös kirjeitä siskolleen Mannalle, joka on kadonnut, ehkäpä kuollut. Sinisalolle on ilmeisesti hyvinkin tyypillistä ujuttaa kirjaan tietokirjatekstejä, blogitekstejä ym. mausteita. Ensimmäisessä lukemassani Sinisalon kirjassa Enkelten verta blogitekstit olivat olennainen osa kirjaa, ja näissä molemmissa marraskuussa lukemissani on myös samantyyppinen kerrontaratkaisu. Esikoisromaanissa tämä teki kuitenkin varsinkin alun kerronnasta harmittavan katkonaista, mutta Auringon ytimeen sanakirjamääritelmät, kirjeet, kuulustelupäiväkirjat yms. ratkaisut sopivat hyvin ja tekivät kerronnasta vaihtelevaa. Mielestäni Sinisalo on oppinut käyttämään näitä kerrontaelementtejä paremmin, sillä pari vuotta ilmestyneeseen Enkelten verta -kirjaankin ne mielestäni sopivat esikoisteosta paremmin.

Esikoisromaanissa eläinsuojelu on ajoittain esille nouseva aihe, ja Sinisalon uutukaisessa naisten oikeudet on hyvinkin tärkeä teema. Vaikka Auringon ytimen naiset ovat todella sorretussa asemassa, Vanna kritisoi painokkaasti naisten roolia. Hänen on elettävä yhteiskunnan odotusten mukaan, koska on turvallisempaa näytellä pinnallista feminaista, mutta oikeasti häntä kiinnostaa tieto eikä hän ole lainkaan innostunut miesten viekoittelusta, häävalmisteluista tai huolitellusta ulkomuodosta. Feminaisen ulkokuoresta on kuitenkin hyötyä laittomissa chilikaupoissa, sillä kukaan ei osaa epäillä eloisen kauppaavan kiellettyä huumetta. Hän voi puhua epäilyksiä herättämättä miehille, sillä miesten liehittely kuuluu hänen osaansa.

Kummassakin kirjassa ovat läsnä erilaiset riippuvuudet. Ennen päivänlaskua ei voin Mikaelia voi sanoa seksiriippuvaiseksi ja Auringon ytimen päähenkilöillä on kummallakin oma addiktiohistoriansa. Vanna on vieläkin riippuvainen kapsaisiinista ja Jare on riippuvainen riskinotosta. Jaren addiktio ilmenee ensin Kansallisloton pelaamisena ja myöhemmin chilin diilaamisena.

Auringon ydin oli yksi parhaita kotimaisia viime vuonna lukemiani kirjoja, mutta Ennen päivänlaskua ei voi jäi vain keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Naisten oikeuksia käsittelevä dystopia on vain enemmän minun juttuni kuin suomalaisen mytologian henkiinherättävä romaani, ja mielestäni Johanna Sinisalo on kehittynyt kirjailijana huimasti. Sinisalon uusin on juoneltaan jännittävämpi kuin hänen esikoisteoksensa, joka ei onnistunut liimaamaan minua ääreensä. Varmasti on ihmisiä, jotka pitävät Sinisalon esikoisteosta loistavana, mutta minä en vain satu kuulumaan niihin. Enkelten verta ja Auringon ydin ovat kuitenkin olleet niin paljon minun makuuni, että ehdottomasti aion lukea Sinisaloa jatkossakin. 

Ennen päivänlaskua ei voi on näkynyt muun muassa näissä blogeissa: Kirjavinkit, Kaleidoscope, Kirjakko, Morren maailma, Yöpöydän kirjat, Luettua, Kaiken voi lukea!, Jokken kirjanurkka ja Amman lukuhetki.

Auringon ydintä on maisteltu muun muassa seuraavissa blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi, Aamuvirkku yksisarvinen, Booking it some more, Lukuneuvoja, Kirjasfääri, Eleonooran luetut, Villasukka kirjahyllyssä, Hallanhenki, Kannesta kanteen, sivusta sivuille, Mari A:n kirjablogi ja Kirjakaapin kummitus.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

kansi: Hannu Mänttäri & Miika Immonen

Johanna Sinisalo: Enkelten verta 2011 Teos 273 s.
lainattu kirjastosta

Mutta itseeni kohdistuvaa epämukavuutta, onnettomuuksia ja vääryyttä en halua kohdata. Se lienee minun ja koko muun maailman yhteinen piirre. Haluaisimme siirtää kaikkien epämiellyttävien totuuksien myöntämistä loputtomiin.
Ehkä viime aikojen tapahtumat ovat olleet merkki siitä, että olen väistellyt ja töninyt ikävyyksiä luotani niin kauan, että jokin kosminen tinki on vihdoin tullut ylitsevuotavan täyteen.
Siitä on yhdeksän päivää, kun havaitsin pesän tyhjenneen. 
Yhdeksän päivää, kun näin sinisten valojen välkkyvän Toivonojalla.
Asiat tapahtuvat nipuissa. Hyvä onni tuottaa lisää hyvää, ja onnettomuus poikii aina toisen.
Pesille meno on nyt kuin tietäisi suurvaltojen uhitelleen toisilleen jo pitkään, niiden asettaneen kellonajan jonka jälkeen ohjukset lähtevät siiloistaan mikäli vastapuoli ei taivu vaateisiin, ja nyt tuo kirjaimellinen deadline on käsillä ja minun pitää avata televisio ja katsoa uutisista, onko maailmanloppu tullut.

Orvon mehiläispesä on salaperäisesti tyhjentynyt ja vain kuollut kuningatar on jäänyt jäljelle. Mehiläisten joukkokatoamisista on kerrottu uutisissa. Onko tämä mystinen ilmiö saapunut nyt myös Suomeen ja Orvon mehiläistilalle? Orvo ei halua uskoa siihen. Orvon poika Eero on vannoutunut eläinaktivisti, joka pitää eläinoikeusblogia. Eeron mielipiteet herättävät voimakkaita tunteita sekä puolesta että vastaan. Eerolle on tapahtunut jotakin, mikä painaa Eeron isän mieltä. Orvo löytää reitin toiseen todellisuuteen. Voiko Orvo kuitenkaan paeta vai onko hänen kohdattava raadollinen todellisuus?

Luimme Annikan ja Kristan kimpassa Johanna Sinisalon Enkelten verta. Minun on monen vuoden ajan tehnyt mieli tutustua Johanna Sinisalon teoksiin, sillä ne ovat kuulostaneet juuri sellaisilta, joista voisin pitää. Minulla on tällä hetkellä kirjastosta lainattuna myös Ennen päivänlaskua ei voi, joten hyvin todennäköisesti jatkan pian tutkimusretkeäni Sinisalon maailmaan.

Millainen ensikosketukseni Johanna Sinisaloon sitten oli? Enkelten verta tarjosi paljon tietoa ja hivenen maagisuutta. Annikan ja Kristan mielestä kirja oli ehkä liiankin tietokirjamainen, mutta minua varsinkin Eeron kirjoittamien blogitekstien tieto-osuus kiehtoi. Mehiläisiin liittyvät myytit ja niiden elintavat eivät ehkä kiinnostaneet niin paljon, mutta en minä niistäkään lukiessani haukotellut tylsistymisestä.

Tapahtumia avataan hiljalleen. Minä-kertojana toimiva Orvo tiputtelee pikkuhiljaa vihjeitä siitä, miten on käynyt. En ole varma, oliko tämä ensimmäinen kerta, kun luin kirjan, jossa tavallisten kerrontaosuuksien väliin on upotettu blogitekstejä. Tähän kirjaan tällainen kerrontaratkaisu sopii erinomaisesti. Jos EVKA:n (Eläinten vallankumousarmeija) toiminnasta olisi kerrottu tavallisen kerronnan tavoin, kirjasta olisi ehkä tullut liian tietokirjamainen. Nyt tunsin Eeron kiihkon ja blogin kommentit kertoivat vastakkaisista mielipiteistä. Lopussa kirjailija kertookin, että osa eläinoikeuskeskustelujen aineistoista perustuu oikeisiin Internet-keskusteluihin. En ole yllättynyt, sillä tämän kirjasta aistii. Huomasin myös yhtäläisyyksiä kirjan blogiteksteissäkin mainitun Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -teoksen kanssa.

Eläinten oikeuksien tunnustamista, tai oikeastaan tunnustamatta jättämistä, argumentoidaan täysin samoin kuin joskus kaukaisina aikoina valkoisesta poikkeavien ihmisrotujen alemmuutta. Tai vaikkapa naisen.

Eläinten oikeudet ovat asia, jotka herättävät paljon tunteita ja ajatuksia minussa ja varmasti myös monessa muussa ihmisessä. Pystyin hyvin ymmärtämään Eeron ajatuksia, vaikka hänen käyttämänsä keinot olivat makuuni liian radikaaleja. Ennen kaikkea ajattelen, että lihatuotannon haitoista olisi valistettava ihmisiä. Mutta entä silloin, kun kukaan ei suostu kuuntelemaan, sillä totuus on liian karmiva? Mitä silloin on tehtävä? Eero ja EVKA valitsevat teot ennemmin kuin sanat tai oikeastaan he käyttävät tekoja, kun sanat eivät ole saaneet muutosta aikaan. Heidän päälleen ryöppyää paljon vihaa ja vastalauseita. Heidän tekojaan kritisoidaan vääriksi ja heidän suunsa pitäisi kommentoijien mielestä tukkia, sillä se pilaa ihmisten elinkeinon. Mielessäni kaikui vain, mutta entä eläimet. Lihatuotannossa ei ole kyse vain elinkeinosta vaan elävistä olennoista. Millaiset lehmien, sikojen ja kanojen olot ovat ja miten ne teurastetaan? Silmien sulkeminen olisi niin paljon helpompaa, sillä silmien ollessa auki niiden eteen avautuu liiankin kammottava todellisuus. Eeron blogitekstit ovat provosoivia, mutta ainakin ne herättävät keskustelua. Ne eivät jätä ketään kylmäksi, vaikka osa kommentoijista yrittää kiivaasti kieltää blogitekstien asiapitoisuuden. Näitä asioita pohdistelin paljon kirjaa lukiessani, mutta en kirjoita näistä jutuista enempää tähän bloggaukseen. Tämä on kuitenkin kirjabloggaus, ja Enkelten verta -kirjassa oli muutakin. Sinisalon kirja on fiktiota, mutta Enkelten verta -romaanin tekstiä ei voi täysin pitää vain kirjailijan mielikuvituksen tuotoksena. Faktan ja fiktion sekoittaminen tekikin kirjasta minulle unohtumattoman lukuelämyksen.

Mutta mihin ihmeeseen vedetään sitten raja, jos aletaan antaa eläimille oikeuksia? Ihmisoikeudet on helppo ymmärtää, sillä ihminen on laji, joka on tietoinen ja käyttäytyy tietoisen olennon tavoin. Eläimet ovat lähempänä koneita ja robotteja. Kuten tietokoneet, ne reagoivat ulkoiseen maailmaan monimutkaisilla tavoilla, mutta niillä ei ole "ketään kotona". Eihän niillä ole kieltä, tiedettä, taidetta, teknologiaa, minkäänlaista kulttuuria. Näkyykö niiden viisaudesta muka todisteita? Missä ovat katedraalit ja monumentit? Eläimillä on vaistoja ja refleksejä, vain ihminen tekee valintoja. 

Ihmettelin kuitenkin, miksi Eero piti anonyymia blogiaan niin helposti tunnistettavalla nimimerkillä. Hän kertoo ensimmäisessä blogissaan koko nimensä ja toisen blogin pitäminen nimimerkillä ET on melko paljastavaa. Eero vihjailee jo ensimmäisessä blogissaan perustaneensa uuden blogin. Sitten nettiin ilmestyy eläinoikeusblogi, ja sitä pitää ihminen, jonka nimimerkkinä ovat Eeron etu- ja sukunimen alkukirjaimet.  

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka kaipaavat realismia pienellä ripauksella maagisia mausteita eivätkä pety, jos kirja antaakin enemmän kuin vain tavan paeta arkielämää. 

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kirjablogista ja Annika on kirjoittanut kirjasta Rakkaudesta kirjoihin -blogissaan. 

Minna Lindgren: Kuolema ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Kuolema ehtoolehdossa 2013 Teos 302 s.
lainattu kirjastosta

Ihmiset soittivat ovikelloa hyvin eri tavoin, vaikka sen pitäisi olla mekaaninen laite eikä varsinaisesti mikään soitin. Kenen tahansa temperamentin ja mielentilan pystyi kuulemaan siitä, miten hän vaati ovea auki. Nyt Siirin oven takana oli soittaja, joka oli täynnä energiaa ja ilmeisesti kiireinen, kenties suorastaan hätäinen, joten hän ei ollut Ehtoolehdon asukas, ei myöskään siivooja tai kukaan muu työnsä puolesta ovikelloja soittava, ei Sinikka Sundström, koska Sundström ei ollut energinen ja innokas, eikä Virpi Hiukkanen, koska hän ei soittanut ovikelloa vaan tuli omilla avaimilla sisään. Joten soittajan täytyi olla Mika Korhonen.

Palvelutalo Ehtoolehdossa tapahtuu kummia. Nuori kokkipoika Tero kuolee, vanhuksien lääkitystä nostetaan syyttä suotta ja asukkaita laskutetaan turhaan. Palvelukodissa asuvat ystävykset Siiri ja Irma, jotka ajelevat mielellään raitiovaunulla ympäri Helsinkiä ja jotka eivät pelkää kuolemaa vaan dementiaosastolle päätymistä. Irma ei kuitenkaan ole enää oma itsensä, ja Siiri alkaa pelätä, mitä hänen ystävälleen on tapahtumassa.

En muista, olenko ikinä ennen lukenut kirjaa, jonka päähenkilöt ovat yhdeksänkymppisiä. En myöskään muista, milloin olisin lukenut näin hauskan kirjan. Yleensä välttelen huumoripitoisia kirjoja, koska useimmiten niiden hauskuus ei oikein tavoita minun huumorintajuani. Kuolema ehtoolehdossa on tragikoominen, mutta osa päähenkilöiden Siirin, Irman ja Anna-Liisan elämänmenosta ja sutkautuksista todella kutkuttivat myös minun ei-niin-herkkiä nauruhermojani. Lindgren osaa tehdä pikkutarkkoja maailmanmenosta havaintoja, joita esittämällä hän saa lukijan huomaamaan, miten paljon asiat ovat muuttuneet entisestä. Välillä esimerkiksi suomen kielen muutokset johtavat pienoisiin väärinkäsityksiin, joista Lindgren on kirjoittanut hersyvän hauskasti.

Kirjalla on myös vakava puolensa. Kuolema ehtoolehdossa kärjistää vanhustenhoidon epäkohtia ja saa lukijan miettimään, millaisella laidalla iäkkäiden ihmisten hoito Suomessa on. Toivottavasti ei ihan kirjassa kuvatun kaltaisella, mutta varmasti parantamisen varaa olisi vaikka kuinka. Palvelukoti Ehtoolehto laskuttaa jokaisesta mahdollisesta palvelusta ja siellä asuvien ikäihmisten lääkitykset eivät taida olla ihan kohdillaan.

Kuolemaa ehtoolehdossa voisi kai osittain kutsua dekkariksi, mutta minä en sellaisena kirjaa kokenut. Kyllähän Siiri tovereineen selvitti salamyhkäisiä tapahtumia, mutta luin kirjan kritiikkinä vanhustenhoidon epäkohdille, tarkkasilmäisinä huomioina nykyisestä maailmasta ja myös hurmaavana kertomuksena kuolemattomasta ystävyydestä.

Kirjan lukija voi muodostaa oman mielipiteensä siitä, mitä kirjassa sitten oikeasti tapahtui. Asioiden jättäminen avoimiksi toimii Lindgrenin kirjassa, vaikka en ole vielä ihan tietoinen, mille kannalle lopulta jään. Onko palvelukoti Ehtoolehto ihan tavallinen vai ei?

En ihan rakastunut eli taidan olla poikkeuksellinen tämän lukenut bloggaaja. Kirja ei temmannut minua täysillä mukaansa, eikä minun tarvinnut unohtaa muuta elämää kirjaa lukiessa. Silti viihdyin mainiosti Kuolema ehtoolehdossa -romaanin parissa. Minna Lindgrenille kiitokset erilaisesta kirjaideasta ja älykkäästi kirjoitetusta romaanista.

Minna Lindgrenin Kuolema ehtoolehdossa -romaanista on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:
Amman kirjablogi
Annelin kirjoissa
Annelin lukuvinkit
Hemulin kirjahylly
Kirjasfääri
Kirjojen keskellä
Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Lukuneuvoja
Lukutoukan kirjablogi
Lukutoukan ruokalista
Notko, se lukeva peikko
Oota, mä luen tän eka loppuun
Pisara
Rakkaudesta kirjoihin

****

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

                                                        kansi: Ville Tiihonen
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 2012 Teos 266 s.
lainattu kirjastosta

Muistoilla on oma muotonsa, eikä se ole aina sama kuin elämän. Kun nyt ajattelen tuota päivää, etsin enteitä ja merkkejä siitä, mitä oli tulossa, ja joskus uskon näkeväni niitä. Se on outo ja ontto lohtu, joka ei koskaan kanna kauan. Entismaailman näkijät lukivat tulevaa teelehdistä. Mutta ne ovat vain teelehtiä, menneen tummia jäänteitä, eivätkä ne muodosta muuta polkua kuin omansa. Muisti on sen sijaan liukas ja lumeinen ja hajallaan, eikä sen polkuihin voi luottaa.

Maapallolla on paha vesipula. Veden käyttöä säännöstellään, ja veden piilottaminen on suuri rikos, jonka vuoksi ihmisiä teloitetaan. Noria kuuluu teemestarien sukuun, ja hänestä on tulossa isänsä tavoin teemestari siitäkin huolimatta, että Noria on tyttö ja teemestarit ovat yleensä miespuolisia. Vesirikollisia etsivät sotilaat alkavat kuitenkin epäillä, että Norian perheellä on salaisuus, sillä teeseremonioissa juotava tee maistuu erityisen hyvältä ja teemestarin perheen puutarha kukoistaa poikkeuksellisen vehreänä...

En voi olla huomioimatta kirjan kieltä heti ensimmäiseksi, sillä se on jotakin todella poikkeuksellisen hienoa. Olisin nauttinut kirjasta todella jo ihan sanojen käytön vuoksi, vaikka juoni olisi ollut täysin mielenkiinnoton. Juoni kuitenkin kiinnosti myös, joten upea kieli ja hyvä juoni tekevät kirjasta hyvin mieleenpainuvan lukukokemuksen. Sanoisin kuitenkin kielen voittavan juonen. Jollei Itäranta olisi niin taitava käyttämään suomen kieltä, en olisi ihastunut kirjaan näin paljon.

Itärannan luoma uhkaava tulevaisuudenkuva on realistisempi kuin muiden lukemieni dystopia-kirjojen maalailemat uhkanäkymät. Vaikka länsimaalaisen on helppo pitää puhdasta vettä selviönä, joissakin maapallon kolkissa puhtaasta vedestä on pula. Toisaalta Teemestarin kirjassa vesi ei ehkä ole niin vähissä kuin sotilasvalta antaa ihmisten uskoa. Ehkä veden tiukka kontrollointi johtuu enemmän halusta hallita ihmisten elämää kuin veden loppumisen vaarasta.

Valmistujaisseremoniansa aikana Noria saa arvostelua muun muassa sukupuolensa vuoksi. "Niin on kirjoitettu vanhoihin teksteihin", Niiramo vastasi. "Li Song kirjoittaa: älköön nainen kävelkö teemestarin polkua, ellei ole valmis luopumaan naisen elämästä." Minulle tuli väistämättä mieleen naispappeuskeskustelu ja vetoaminen Paavalin sanoihin Nainen vaietkoon seurakunnassa. Tällainen ikivanhaan tekstiin vetoaminen raivostuttaa minua ei vain naisena vaan ihmisenä. Jossakin on kirjoitettu, että naisella ei ole oikeutta tai kykyä tehdä jotakin asiaa, ja tähän kirjoitukseen vedotaan sitten tuhansia vuosia myöhemmin. Väitteelle ei anneta mitään kunnollisia perusteita vaan vedotaan vain jonkin kunnioitetun teoksen kohtaan, jota lukiessa pitäisi ottaa huomioon sen kirjoittamishetki.
 
Kertojan viittaukset tuleviin tapahtumiin on yksi keinoista pitää lukijan mielenkiinto yllä. Joissakin kirjoissa tällainen entä jos olisinkin tiennyt tulevan voi olla lähinnä ärsyttävä kerronnan piirre, mutta Teemestarin kirjassa tulevaan viittaaminen toimii hyvin. Jotkin viittaukset tosin saivat minut odottamaan ehkä vielä hieman enemmän kuin mitä lopulta sain.

Lopun lukemisen jälkeen minulle jäi vielä kysymyksiä. Kirja jättää siis pohtimaan, mutta jotkin asiat jäivät harmittavankin avoimiksi. Kirjailijan ei tietenkään tarvitse aina selittää kaikkea vaan on usein hyvä asia, että lukijalle jää pohdittavia asioita. Silti Teemestarin kirjan olisi täytynyt kertoa hieman enemmän, jotta olisin ollut täysin tyytyväinen.

Kirjassa toistuvan virkkeen Seremonia on ohi, kun vesi on lopussa voi kääntää helposti ajatukseksi siitä, miten elämää ei ole, jos vettä ei ole. Virke toistui kirjan aikana monesti, ja minä ainakin tulkitsin sen korostavan ei vain sitä, miten tärkeää vesi on teeseremonialle vaan millainen elintärkeä merkitys vedellä on elämän jatkumiselle.

Näin vahva esikoiskirja saa odottamaan Itärannan tulevilta kirjoilta paljon. Vaikka dystopia-kirjallisuus ei yleensä innostaisi, tähän kirjaan suosittelen kuitenkin tarttumaan.

Emmi Itärannan esikoisromaanin on moni bloggaaja lukenut. Teemestarin kirjasta on blogannut muun muassa Riina (Upotus), Minna Jaakkola, Riina (Kirjanrakastaja), Salla, Kirsi, Heidi H. ja Norkku.

****1/2

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia

kansi: Eeva Sivula / Dog design

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia 2013 Teos 164 s.
lainattu kirjastosta

Kaksi kuukautta Krohnin uusinta piti kärsivällisesti odottaa kirjastosta. Krohn on suosittu, ja ymmärrän hyvin syyt suosioon Hotel Sapiensin lukemisen jälkeen. Krohnin kirjoista Ihmisen vaatteissa  vaikutti tutulta kansikuvansa perusteella, mutta päädyin kuitenkin juonikuvauksen luettuani siihen, että en ole todennäköisesti sitä lukenut vaan katsellut vuosia sitten kirjastossa. Hotel Sapiens oli siis luultavasti ensimmäinen Krohnini. Sain luettua Krohnin uutuuskirjan päivällä, mutta ennen arvostelun kirjoittamista minun piti antaa kirjan herättämien ajatusten hautua hetki. Siltikään en ole aivan varma, mitä tästä kirjasta pitäisi sanoa.

Tämä talo on myös sairaala ja lääketieteellinen tutkimuslaitos, sillä talon asukkaita tutkitaan ikään kuin he olisivat harvinaisen taudin tartuttamia. Ja pahan, parantumattoman taudin kantajia me olemmekin: taudin nimeltä ihmisyys.
Hotel Sapiens on tietysti myös vankila ja rangaistuslaitos, ei ainoastaan siksi, että täällä asuu myös entisiä kriminaaleja, vaan siksi, että kaikki me olemme vankeja ja rikollisia. Turha kysyäkään, mistä meitä rangaistaan. Sairautemme, yhteinen krooninen vaivamme, on samalla rikoksemme.

Hotel Sapiens on paikka, jota voisi kuvata vaikka miksi. Se on yhtaikaa muun muassa parantola, vankila, pakolaisleiri ja koulutuskeskus. Ihmiset valmistivat aikoinaan Kaitsijat, joiden holhokeiksi Hotel Sapiensin asukkaat ovat päätyneet. Osa asukkaista pitää Kaitsijoita peräti pyhimyksinä, mutta suurin osa inhoaa niitä. Onpa eräs asukkaista jopa valittanut, että Kaitsijoiden haluna on riistää holhokeiltaan inhimillisyys.

Hotel Sapiensin asukkaille käy luennoimassa monia jo kuolleiden luonnollisten ihmisten kopioita. Näiden Ennallistettujen opetukset vain voivat olla suurimmaksi osaksi puuta heinää. Esimerkiksi Descartesin cogito-argumentti on muuttunut muotoon Näen unta, olen siis olemassa.

Hotel Sapiensia lukiessani kävin koko tunneskaalan lävitse itkusta nauruun. Ensimmäisten sivujen aikana silmiini nousi kyyneliä ihan vain siksi, että Krohnin käyttämä kieli on niin kaunista. Tällaista reaktiota en ole ennen kokenut, joten olin yllättynyt. Naurua taas purskahteli minusta, kun luin Krohnin kertomusta miehestä, joka pelkää vähän kaikkea mahdollista eläviä olentoja esittävistä elottomista esineistä keltaisuuteen.

Kansilehdessä kuvataan Krohnia kirjoittajaksi, jota ei pysty jäljittelemään kukaan muu kuin hän itse. Ainakin Hotel Sapiensin perusteella tämä on täysin tosi väite, sillä minä en ainakaan ole lukenut ikinä mitään vastaavaa.

Niin kuin jo kirjan nimi kertoo Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia on kokoelma kertomuksia, mutta parhaimman vaikutuksen nämä kertomukset tekevät osana kokonaisuutta. Hotel Sapiensia olisi pitänyt ehkä nautiskella pieninä annoksina, mutta en minä malttanut. Todennäköisesti luen tämän kirjan joskus uudestaan, ja silloin toivottavasti maltan lukea hitaammin.

Hotel Sapiens on viisas kirja. Se haastaa lukijan ajattelemaan, ja vaikka kirja on kirjoitettu dystopiaksi, se saa miettimään nykyisen maailmamme epäkohtia. Onhan kirjassa joitakin selviä fantasiaelementtejä kuten varjo, joka eroaa ihmisestään ja lähtee kulkemaan omia polkujaan, mutta pääasiassa kirjan aiheet laittavat pohtimaan. Hotel Sapiens ei päästä lukijaa helpolla. Vaikka kirja on alle 200-sivuinen, noihin sivuihin mahtuu paljon asiaa.

Tämä on jotakin niin upeaa, että sanani eivät riitä. Enemmän Hotel Sapiensiin liittyviä sanoja on esimerkiksi Suketuksen, Ilselän ja Valkoisen kirahvin blogeissa.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen ja koin yhden minulle uuden kotimaisen kirjailijan lisää.

*****