Graeme Simsion: The Rosie Effect

Graeme Simsion: The Rosie Effect 2014 Penguin Books 418 s.
lainattu kirjastosta

'Jeeesus,' she said. 'You don't have any feelings at all.'
I was suddenly angry. I wanted to shake not just Lydia but the whole world of people who do not understand the difference between control of emotion and lack of it, and who make a totally illogical connection between inability to read others' emotions and inability to experience their own. It was ridiculous to think that the pilot who landed the plane safely on the Hudson River loved his wife any less than the passenger who panicked. I brought the anger under control quickly, but my confidence in Lydia's qualifications to advise me had been reduced.

Tämä bloggaus käsittelee Graeme Simsionin Vaimotesti-kirjan jatko-osaa ja sisältää jonkin verran paljastuksia ensimmäisen osan juonesta.

Sosiaalisesti kömpelö Don on löytänyt itselleen elämänkumppanin, jonka kanssa on ehtinyt olla jo kymmenen kuukautta naimisissa. Nyt Rosien ja Donin yhteiselämä kuitenkin mutkistuu, sillä Rosie on tullut raskaaksi. Rosie on innoissaan tulevasta äitiydestä, mutta Donin sisällä heräävät epäilykset omasta sopivuudestaan isäksi. Kestääkö Donin ja Rosien rakkaustarina elämänmuutoksen?

Keväällä lukemani Simsionin Vaimotesti oli ehdottomasti hauskin pitkään aikaan lukemani teos. Huomasin silloin, että hurmaavista Donista ja Rosiesta kirjoitetaan toinenkin kirja, jonka päätin ehdottomasti lukea. Olen talven pimeyden ja opiskelustressin keskelle kaivannut jotakin hauskuutta ja viime viikolla satuin huomaamaan, että jatko-osa onkin jo ilmestynyt. Kipaisin samana päivänä hakemassa kirjan luettavakseni.

Vaimotestiä lukiessani minulle tuli hyvän kirjan parissa iskevä lukuvimma enkä oikein malttanut tehdä mitään muuta ennen kuin olin saanut kirjan luetuksi. The Rosie Effect ei valitettavasti herättänyt samanlaista reaktiota. Pystyin aivan hyvin keskittymään tenttiin lukemiseen ja lukemaan kirjaa pienissä pätkissä viikon ajan. En aivan tiedä, mikä oli pielessä. En vain tyrskähdellyt hillittömästä naurusta ennen kuin aivan kirjan loppupuolella.

Ehkä perheen perustaminen tuntui aiheena vakavammalta ja vieraammalta kuin deittailukuviot tai mahdollisesti ensimmäisen kirjan tapahtumat vain olivat hauskempia. Onneksi vanha Don on tallella. Bloggausta kirjoittaessani tajusin, että yksi kirjan ongelmista saattaa olla se, että Rosie tuntuu etäisemmältä. Don viettää enemmän aikaa ystäviensä kanssa, ja Rosie, johon rakastuin ensimmäisen kirjan aikana Donin lisäksi, on tietenkin kirjassa läsnä ja tärkeä osa kirjan juonta, mutta ensimmäisessä kirjassa hän oli mielestäni vahvemmin ja aidommin mukana. Tämä Rosien persoonan jääminen hieman taka-alalle on toisaalta ymmärrettävää kirjan juonen kannalta.

The Rosie Effect ei ole niin romantiikkapainotteinen kuin ensimmäinen osa vaan kirja kertoo ennemminkin vakiintuneen parisuhteen arjesta ja sen ongelmista kuin leiskuvista tunteista. Tästä huolimatta haluan antaa Simsionille erityismaininnan siitä, miten hyvin hän onnistuu kirjoittamaan romantiikasta sortumatta kliseisiin. Romanttiset kirjat saavat minut helposti pyörittelemään silmiäni, mutta Simsionin kirjojen kanssa niin ei ole käynyt vielä kertaakaan. Simsion on saanut minut ymmärtämään, että voin pitää romanttisista kirjoista, jos ne ovat älykkäästi ja hersyvästi kirjoitettuja eivätkä sorru ällöromanttisuuteen.

Simsionin toinen kirja ei kolahtanut aivan samalla tavalla kuin ensimmäinen, mutta kuitenkin suosittelen kirjaa niille, jotka ensimmäisestä kirjasta pitivät. Tässäkin on hauskoja hetkiä ja Donin ja Rosien pariin palaaminen oli piristävä kokemus. Jäin miettimään, tuleekohan kolmatta osaa.

Jenni piti toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä.

Graeme Simsion: Vaimotesti

alkuperäisen kannen suunnittelu: Lee Motley

Graeme Simsion: Vaimotesti 2013 (The Rosie Project 2013) Otava 330 s. suom. Inka Parpola
lainattu kirjastosta

Gene ja Claudia yrittivät jonkin aikaa avustaa minua Vaimo-ongelmassa. Valitettavasti heidän lähestymistapansa perustui perinteiseen deittailuparadigmaan, jonka olin jo hylännyt siitä syystä, että onnistumismahdollisuudet eivät olleet vaivannäön eivätkä negatiivisten kokemusten arvoisia. Olen kolmekymmentäyhdeksänvuotias, pitkä, älykäs ja hyväkuntoinen. Tämän lisäksi minulla on suhteellisen korkea asema sekä keskivertoa paremmat tulot apulaisprofessorina. Loogisesti ajatellen minun pitäisi kiinnostaa lukuisia naisia. Eläinkunnassa onnistuisin lisääntymään. 
Minussa on kuitenkin jotakin sellaista, mikä ei vetoa naisiin. Minun ei ole koskaan ollut helppoa löytää ystäviä, ja vaikuttaa siltä, että tämän ongelman syynä olevat vajavaisuudet ovat myös vaikuttaneet yrityksiini saavuttaa romanttinen ihmissuhde. Aprikoosijäätelökatastrofi on hyvä esimerkki tästä.

Don Tillman on genetiikan apulaisprofessori, joka menestyy työssään mutta ei ihmissuhteissa. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyvät käyttäytymissäännöt ovat Donille täyttä hepreaa. Tästä syystä hän ei myöskään ole löytänyt kaipaamaansa elämänkumppania. Sitten hän keksii keinon, jota ei ole vielä koettanut. Hän laatii kyselylomakkeen, jonka potentiaaliset vaimokokelaat voivat täyttää ja jonka vastausten perusteella on helppoa valita sopiva kumppani. Don kohtaa kuitenkin Rosien, joka on täysin sopimaton kumppaniksi, mutta jonka kanssa Donilla on hauskempaa kuin aikoihin.

Luin kirjan todella nopeasti, sillä huolimatta ystävän kanssa vietetystä ajasta olin lukenut kirjan vajaa vuorokausi aloittamisen jälkeen. Junamatkat kuluivatkin enimmäkseen Vaimotestin parissa, vaikka aikomuksenani oli lukea tenttiin. Krhm, minun ei pitäisi aloittaa hyviä kirjoja, kun tentti lähestyy. Milloinkohan tämän opin?

Kirjaa mainostettiin sopivaksi älykkäiden romanttisten komedioiden ystäville. En ole sellaisia paljonkaan katsonut, sillä oikeasti älykkäitä ja hauskoja romanttisia komedioita ei kohdalleni ole montaakaan osunut. Kirja oli kuitenkin juuri sopiva minulle. Huumori ei tuntunut pakotetulta vaan se oli juuri sellaista lämmintä tilannekomiikkaa, joka saa minut nauramaan. Romanttinen virekin oli juuri sopivalla tasolla.

Kuitenkin kirjan lukemisen jälkeen jäin miettimään, miten sopivaa on nauraa sille, ettei joku osaa käyttäytymissääntöjä. Tosin ymmärsin usein myös Donin ajattelutavan ja lähinnä nauroin sille, miten yhteiskunnassa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä on tietyt säännöt, joiden mukaan kaikkien oletetaan toimivan. Jos niitä ei opi ja niiden mukaan ei toimi, ihmistä pidetään hieman outona. Miksi kaikkien pitäisi toimia samoin? Loppujen lopuksi Donin toimintatavat olivat hyvinkin järkeenkäypiä ja aikaa säästäviä. Ehkä en itse haluaisi elää niin rutiininomaista elämää, mutta ymmärrän kyllä, jos jollekulle ihmiselle rutiinit tuovat turvaa. Tarina kerrotaan onneksi Donin näkökulmasta, minkä vuoksi kirja ei tunnu pilkkaavalta vaan ymmärtävältä.

Kirjassa on kyse myös vanhasta mutta paikkansa pitävästä sananlaskusta: Rakkaus on sokea. Sananlasku tosin taidetaan usein lausua hieman negatiiviseen sävyyn, mutta kirjassa sen ajatus kääntyy positiiviseksi. Rosie ei täytä Donin vaatimuksia, vaikka Don ajatteli, että hän on keksinyt täydelliset kriteerit täydellisen kumppanin löytämiseen. Toisaalta täydellisen kumppanin etsiminen taitaa usein olla aika tuhoon tuomittu yritys, ja epäilen, ettei näennäisesti täydellinen kumppani olisikaan elämänkumppaniksi täydellinen. Romanttinen kemia ei kysy, täyttääkö potentiaalinen kumppani joitakin ehtoja kuten Donkin saa huomata.

Joissakin lukemissani bloggauksissa Donia on verrattu Rillit huurussa -sarjan Sheldoniin. En Rillit huurussa -ohjelmaa seuraa, mutta kirja sai minut arvelemaan, että voisin tykätä myös kyseisestä TV-sarjasta.

♥♥♥♥¼

Susa kuvailee kirjan olevan nautinnollista, koomista, hyväntahtoista ja varmasti sydämelle hyvää tekevää.
Paulan mukaan kirja on jännittävä matka kaikkeen järjellisesti suhtautuvan pääkopan sisälle.
Annin mielestä Vaimotesti on kerrassaan ratkiriemukas kirja.
Minna epäili ensin, kantaako näin omalaatuinen idea läpi kokonaisen romaanin. Pelko oli kuitenkin turha.
Linnea olisi kaivannut kirjalta jotakin enemmän, ehkäpä vähemmän ennalta-arvattavuutta.
Marian mukaan kirja pursuaa lämpöä ja hyväntuulista huumoria.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Kansi: Satu Kontinen

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti 2014 Myllylahti 290 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Oven savulasin läpi näkyi lähestyvä varjo, ja asettelin hymyä valmiiksi huulille. Ovi aukesi ja hymyni jäätyi irveeksi.
"Morjens", Liila tervehti savuke suupielessä roikkuen. Tapansa mukaan hän ei kunnioittanut perhetapaamista asuvalinnallaan, vaan oli pukeutunut violetin ja oranssin kirjavaan kaapumaiseen rytkyyn, jonka päälle oli kietaistu vihreä verkkomainen villatakki. Mustat hiukset olivat kahdella sykeröllä joista roikkui irrallisia suortuvia. Kampauksentapainen oli viimeistelty päälaelle nostetuilla myrkynvihreillä paksusankaisilla silmälaseilla, jalassa kolisivat maihinnoususaappaat. Hän näytti prätkäjengiläisen ja puunhalaajahipin rakkauslapselta, ja kun hän kiepautti tupakan suupielestä toiseen, ilmassa tuulahti viskin aromia. Mutta ainakin hän vielä tuli ulos polttamaan.
"Mitäs kuuluu!" Liila ei kysynyt vaan ikään kuin komensi. Pojat hyppäsivät halaamaan hänen laihoja kinttujaan.
"Mitäpä tässä." Jarno hymyili. "Töitä ja perhe-elämää."
"Just just", Liila totesi ja se kuulosti korvissani tuomitsevalta, ikään kuin hänellä olisi jotakin kunnollisten ihmisten tavallista elämää vastaan. Luultavasti olikin.

Airi Kivikko on todella ihastunut miehensä sukuun, mutta viime aikojen sukujuhlia on pilannut Lampisen suvun omalaatuinen Liila-täti. Airin mielestä Liila on aivan sietämätön ja hirveä, mutta muu suku tuntuu nauttivan Liilan seurasta. Onko Liilalla kenties maagisia lahjoja, joilla hän saa lumottua ihmiset puolelleen? Kun Liilasta tulee lähes sukulaisen lisäksi työkaveri ja työpaikalla alkaa tapahtua kummia asioita, Airi alkaa vakuuttua siitä, että Liilalla täytyy olla salaisia kykyjä.

Luin Anu Holopaisen fantasiakirjoja reilu kymmenen vuotta sitten. Pidin niistä suuresti, mutta silti hänen kirjojensa lukeminen jossakin vaiheessa jäi muun fantasian ohessa. Viime aikoina minua on alkanut houkutella ajatus varsinkin Welman tyttöjen pariin palaamisesta, ja kun huomasin Holopaisen tekevän uuden aluevaltauksen maagisen chick litin puolelle, Ilmestyskirjan tätikin alkoi kiinnostaa. Luinhan viime kesänä Sophie Kinsellan maagisella realismilla maustetun Twenties Girlin, joten arvelin, että Holopaisen uutuuskin voisi olla minulle mieleistä chick litiä.

Heti alku ei minua aivan vakuuttanut, mutta pikkuhiljaa pääsin kirjan maailmaan sisälle. Lopulta kirjan luettuani mietin, että tällaista voisin lukea lisääkin. Arkisen ja maagisen yhdistelmä on minun mieleeni. En olisi tätä todennäköisesti määritellyt chick litiksi, jollei jo kannessa kirjaa luokiteltaisi kyseisen genren edustajaksi. Vaikka tiedän, että tämänkin voi chick litin alaan laskea, sillä kirja todellakin käsitteli modernin naisen elämän ongelmia kevyesti ja humoristisesti, minulle chick lit merkitsee ennen kaikkea miespulmia ja ulkonäkökeskeisyyttä. Pidän enemmän tällaisesta hieman syvällisemmästä chick litistä. Vaikka kirja on kerrottu naisnäkökulmasta, Holopainen käsittelee kirjassaan monen ihmisen, niin naisten kuin miestenkin, elämää koskettavia huolia.

Kirjassa käsitellään työpaikkojen yt-neuvotteluja ja työstressiä. Kirja ei ole tarkoitettu vain pelkäksi ajankuluksi vaan siitä on luettavissa kritiikkiä kustannusten karsimiselle työntekijöiden kustannuksella. En ole itse vielä työelämässä, mutta voin kuvitella, että Airin ja Airin työkavereiden tuntemukset ja reaktiot irtisanomisiin ovat hyvinkin realistisia. Tietenkin kirjassa on myös maaginen vivahteensa, mutta suurimmaksi osaksi kirja voisi olla valitettavasti täyttä totta. En ole aiemmin lukenut kirjallisuutta, jossa keskitytään nykyisen työelämän ongelmiin, mutta uskallan silti arvella, että Ilmestyskirjan tädissä oli tartuttu aiheeseen melko tuoreella otteella. Airilla on myöskin vaikeuksia työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisessa, ja uskon, että näihinkin ongelmiin moni lukija voi samaistua.

Airin suhtautuminen Liilaan tuntui melko ihmeelliseltä. Miten Airi voi olla niin ennakkoluuloihinsa jumittunut? Liila oli hänelle ystävällinen silloinkin, kun Airi ei pakosti ystävällisyyttä olisi osakseen ansainnut. Erilaiset luonteet ovat kirjassa todellisessa törmäyskurssissa. Luulisin kuitenkin, että tosielämässä ihmiset sietävät kumppaninsa ärsyttäviä sukulaisia paremmin kuin Airi. Tunsin aikamoista myötähäpeää, kun hän alkoi avautua Liilan kauheudesta sukujuhlissa. Liilan ja Airin suhteen oli varmasti tarkoituskin olla kärjistetyn räjähdysaltis, ja se oli tärkeä osa kirjan ideaa, mutta silti Airin käytös sai minut monta kertaa pyörittelemään silmiäni.

Ilmestyskirjan täti oli varsin mukava luettava, mutta aivot narikkaan -kirjallisuudeksi en tätä luokittelisi. Hyvä niin. Jos kaipaat viihdyttävää kirjaa, joka voi saada sekä nauramaan että ajattelemaan, Ilmestyskirjan täti on hyvä vaihtoehto.

♥♥♥♥

Kristan mielestä on ihanaa, että Suomessa kirjoitetaan hyvää viihdekirjallisuutta.

Chelsea Handler: My Horizontal Life

Chelsea Handler: My Horizontal Life 2007 (2005) Arrow Books 213 s. (ilmestynee kesäkuussa suomeksi nimellä Elämäni vaakatasossa. Yhden yön juttuja)
lainattu kirjastosta

Many people feel like a one-night stand is something to be ashamed of or embarrassed by. I disagree. There are many ways to get to know someone, and my personal favorite is seeing them naked in Happy Baby pose.
I also feel it is important to have sex soon after meeting someone in order to find out if you have sexual chemistry together. Otherwise, you could wait two to three months after you start dating someone only to discover that your new boyfriend is bad in bed, or even worse, is into anal beads and duct tape.
I can remember my first one-night stand like it was yesterday. Well, maybe not the first. Or the second... or the fifth. I'll just begin with what I can remember and not concern myself with order.
It was a starry summer night at the Jersey shore. Picture violins and a harmonica. Now picture the harmonica up my ass. I think it's safe to say that the Jersey shore, specifically an area called Belmar, isn't what pops into mind when thinking of romance.
I was around eighteen at the time. It's hard to say since I started lying about my age as soon as I got my boobs. My girlfriend Ivory and I had just graduated from high school and decided to celebrate by the water. Ivory and I had met freshman year and had been close ever since. Her parents came to America from Cuba long before Ivory was born. They had since tried to prove their loyalty to America with every child they'd had. Her brother's name is Cincinnati and she has a sister named July, presumably after the fourth. Somewhere along the way, they also converted to Judaism. 

Chelsea Handler tekee muun muassa koomikon ja näyttelijän töitä, ja häneltä on ilmestynyt myös neljä kirjaa. Hyvin myynyt My Horizontal Life on kirjoista ensimmäinen. Niin kuin nimestäkin voi jo päätellä, Handler kirjoittaa omista sänkypuuhistaan. Handler ei kuitenkaan ole kovin innokas sitoutumaan vaan harrastaa mieluummin vaakamamboa milloin kenenkin haluttavan miehen kanssa. Esikoisteoksessaan hän kertoo yhden yön juttujen aiheuttamista hauskoista tilanteista.

Sain tietää My Horizontal Lifen olemassaolosta katsoessani abookaffairin book haul -videota. Vloggaaja sanoi pitävänsä Chelsea Handleria hulvattomana. Kun huomasin, että kirja on hankittuna kirjastoon, päätin kokeilla, sillä yritän päästä ennakkoluuloistani hauskoiksi tarkoitettuja kirjoja kohtaan. Viime aikoina ne ovatkin oikeasti onnistuneet naurattamaan minua, ja nauraminen on tietysti aina kivaa, joten tämäkin kirja ansaitsi mahdollisuuden.

Nauroinkin jo heti ensimmäisten sivujen aikana, mutta kokonaisuutena kirja ei ollut hauskin lukemani. Jotkin tapaukset naurattivat paljon, jotkin eivät yhtään, mutta pieninä annoksina luettuna kirja oli sangen viihdyttävä. Minulle tuli vahvasti mieleen Sinkkuelämää-tv-sarja, joka tosin on mielestäni vieläkin hauskempi. 

Handler on rohkeasti sinut seksuaalisuutensa kanssa eikä hän häpeile tai peittele sitä. Kirjassa tosin puhutaan enemmän seksistä kuin varsinaisesti harrastetaan sitä. My Horizontal Lifessa on myös monia läheltä piti -tilanteita, koska Handler toteaakin viime hetkellä, ettei kumppani olekaan aivan mieluinen. Jotkin tapaukset saivat minut hieman epäilemään, onko Handler välillä hieman liioitellut, sillä osa sattumuksista tuntui melko uskomattomilta.

Kirjoitustyyli oli välillä melko töksähtelevä. Tosin tämä onkin Chelsea Handlerin esikoisteos ja ennen kirjan kirjoittamista hän on todennäköisesti naurattanut ihmisiä lähinnä suullisilla kertomuksilla, joten hänellä ei pakosti ole paljon kokemusta kirjoittamisesta. Kirjassa onkin olennaisinta sisältö eikä tyyli, mutta vähemmän hauskoissa kohdissa tyyli alkoi välillä häiritä.

Miehet tuntuivat kirjassa hyvin esineellistetyiltä. Chelsea tarkasteli heitä lähinnä seksiobjekteina ja pelkiksi kavereiksi kelpasivat lähinnä he, jotka eivät avioliiton tai seksuaalisen suuntautumisen vuoksi olleet potentiaalisia petikumppaneita.

Vaikka My Horizontal Life oli aika ajoin melko nauruhermoja kutkuttava, en todennäköisesti lue muita Handlerin teoksia. Kirjaston hyllystä niitä ei löydy, ja koin ainakin Handlerin esikoisteoksen vain kertakulutustavarana, joten en halua Handlerin kirjoja itsellenikään hankkia.

♥♥♥¼

Blogien lastenkirjaviikko: David Walliams: Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu 2014 (Mr Stink 2009) Tammi 256 s. suom. Jaana Kapari-Jatta kuv. Quentin Blake
lainattu kirjastosta

Chloe ei ollut samalla tavalla koditon, mutta sydämessään hän tunsi itsensä kodittomaksi.




Koska Chloe oli ollut niin paljon yksin, hänen mielikuvituksensa oli muuttunut syväksi metsän siimekseksi. Se oli taikapaikka, jonne saattoi paeta, ja se oli paljon jännittävämpi kuin todellinen elämä. Chloe oli kirjoittanut kouluvihkoonsa tarinan tytöstä, joka lähetetään sellaiseen kouluun (tarina perustui löyhästi hänen omaan elämäänsä), jossa opettajat ovat salaa vampyyreita. Se oli hänen mielestään paljon jännittävämpää kuin tylsät yhtälöt, mutta äiti oli selvästikin eri mieltä. 

Chloea on kielletty juttelemasta vieraiden ihmisten kanssa, mutta äitinsä varoituksista huolimatta hän tutustuu kodittomaan herra Lemuun ja herra Lemun koiraan. Chloen äiti pyrkii parlamenttiin ja haluaa kodittomat ihmiset pois kaduilta haisemasta. Chloe pelästyy ja päättää tarjota herra Lemulle asuinsijan kotinsa vajasta.

Huomasin eilen, että tällä viikolla vietetään blogeissa lastenkirjaviikkoa. Blogissani vilahtelee aika taajaan lanu-kirjallisuutta, mutta lanu-kirjojen lukemiseni painottuu yleensä nuortenkirjallisuuteen. Lastenkirjaviikko olikin oiva kannustin lastenkirjojen lukemiseen. En kirjoita bloggauksiani annettujen otsikkojen perusteella, sillä osa oli selvästi suunnattu lapsellisille bloggaajille ja muutenkin halusin lukea kirjastopinojani matalammiksi, sillä kesällä haluaisin keskittyä omien kirjojeni lukemiseen. Jos olisin kirjoittanut esimerkiksi lastenkirjasta, joka on jäänyt mieleeni lapsuudestani, saisitte lukea Ronja ryövärintyttärestä tai Pikku Prinssistä, mutta tällä kertaa keskityn kirjoihin, jotka ovat minulle aivan uusia tuttavuuksia. Lapsuuden rakkaimpia kirjoja tulen uusintalukeneeksi muutenkin.

Kiinnostuin David Walliamsin Herra Lemusta tammikuussa, kun se alkoi saada bloginäkyvyyttä. Rakastin lapsena Roald Dahlin kirjoja, joten minulle tuttu ja rakas kuvittaja Quentin Blake ja kiehtovan kuuloinen idea herättivät mielenkiintoni. Aluksi hieman pelkäsin, että Herra Lemu on toisinto Dahlin kirjoista, mutta ymmärsin pian, että pelkoni oli turha. Ymmärrän, miksi Walliamsia on verrattu Dahliin ja varsinkin Quentin Blaken omintakeinen kuvitus saa kirjan hengen ajoittain tutuksi, mutta Walliams ei todellakaan ole kopioinut Dahlia. Molemmat herrat onnistuvat naurattamaan, mutta silti heillä on oma tyylinsä. Walliams on ainakin Herra Lemun perusteella realistisempi ja Dahlin tyyliä voisi kuvata ajoittain fantastiseksi ja ajoittain maagisella realismilla maustetuksi.

Brittiläinen Pokka pitää on yksi lempikomediasarjoistani ja ajoittain Chloen äidin hienostelu toikin mieleen Hyacinth Bucketin (jonka sukunimeä ei todellakaan lausuta samoin kuin ämpäri vaan hienostuneesti Bouquet). Chloen äidillä on myös pakkomielle Murene-sukunimen lausuntatavasta.  Hän väittää, että sukunimi lausutaan Myrenee, mutta Chloen isä on toista mieltä.

Nauroin monesti ääneen, vaikka harvat kirjat osuvat nauruhermooni. Vaikka Herra Lemu sisältää paljon ratkiriemukasta huumoria, kirja käsittelee myös vakavia aiheita, joista on varmasti hyvä keskustella lapsen kanssa. Chloe on koulukiusattu. Pelkästään koulukaverit eivät huomauttele hänen painostaan vaan jopa hänen äitinsä tekee siitä ilkeitä huomautuksia. Hän jää pikkusiskonsa Annabellen varjoon ja arvelee, ettei äiti välitä hänestä paljonkaan. Chloe on myös kuullut vanhempiensa riitoja, joissa on väläytelty avioeron mahdollisuutta. 

Koulukiusaaminen ja vanhempien huonot välit koskettavat monenkin lapsen elämää. Ne saattavat olla vaiettuja asioita, mutta kirjojen myötä aihepiireistä on todennäköisesti helpompi keskustella enemmänkin. Arvelisin, että kirja saa vanhemmatkin miettimään, kohtelevatko he lapsiaan tasapuolisesti. Herra Lemussa toisen lapsen suosiminen on hyvin kärjistettyä, mutta pienemmätkin asiat voivat saada lapsen tuntemaan olonsa sisarustaan vähempiarvoiseksi.

Chloen käytös on hyvä esimerkki suvaitsevaisuudesta. Ihmiset ovat erilaisia, mutta heitä ei kannata tuomita toisen luokan kansalaisiksi vain ulkonäön ja hajun perusteella.

Minulla ei ole omia lapsia, mutta jos joskus sellaisia saan, yhteiset lukuhetket ovat varmasti tärkeä osa yhdessä vietettyä aikaa. Muistelen lämmöllä niitä aikoja, kun äitini jaksoi lukea minulle kirjan toisensa perään.

♥♥♥♥

Kuvan on tehnyt Eucco.

Muissa blogeissa: Luen ja kirjoitan, Kirjojen keskellä, Lukuisa, Opuscolo - kirjasta kirjaan, Lumiomena, Hemulin kirjahylly, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Muumilaakso / Mumindalen.  

Holly Smale: Geek Girl - Matalalentoa mallitaivaalla

Holly Smale: Geek Girl - Matalalentoa mallitaivaalla 2013 (Geek Girl. From Geek to Chic... 2013) Tammi 358 s. suom. Kaisa Kattelus
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

"Viidentoista? Perfectomondo, pikku Kisuliini. Se tietää ilmaista julkisuutta."
Veri pakenee kasvoistani. Ilmaista julkisuutta? Voi ei, hän aikoo tehdä minusta varoittavan esimerkin muille hattuvandaaleiksi havitteleville alaikäisille.
"Ennen kuin viet minua mihinkään", sanon nopeasti, "minun pitää etsiä paras ystäväni. Hän ei tiedä, mihin olen mennyt."
Mies pysähtyy ja käännähtää vapaa käsi lanteellaan. 
"Pikku Vihantaiseni, kunhan olen saanut sinusta valokuvan, saat kipsutella-kapsutella mihin ikinä mieli tekee." Ja sitten hän nauraa heleästi.
Jähmetyn. "Valokuvan?"
"Niin, pikku Rommirusinaiseni. Voisin tietysti piirtääkin, mutta päämajassa sitä ei viime kerralla pidetty kovin hyvänä pilana." Hän kihertää ja tuuppaa minua ranne löysänä. "Ai niin", hän jatkaa ohimennen. "Minä olen muuten Wilbur. Siis -bur, ei -iam. Infinity Modelsista."  

Harriet on tyttö, jonka repussa lukee nörtti. Harriet ei sanaa reppuunsa ole kirjoittanut, mutta hän itsekin myöntää vastaavansa nörtin sanakirjamääritelmää. Hän ei ole lainkaan kiinnostunut muodista vaan hänen mielestään muoti on vain vaatteita. Harriet lähtee kuitenkin parhaan ystävänsä Natin seuraksi muotimessuille, joiden aikana Nat toivoo malliagenttien löytävän hänet ja huomaavan hänen potentiaalinsa. Messujen aikana toinen tytöistä tuleekin löydetyksi, mutta malliagentin löytö on Natin sijasta Harriet. Luokkatoverinsa Alexan vainoama Harriet haluaa elämänsä muuttuvan ja suostuu lähtemään Moskovaan mallikeikalle. Moskovassa Harriet kävelee ensimmäistä kertaa elämässään korkokengillä ja ihastuttaa muotinäytöksessä. Kotiin palattuaan hänellä on vastassa verisesti loukkaantunut paras ystävä ja perheongelmia.

Geek Girl on todella nopealukuinen ja viihdyttävä nuortenkirja. Kiinnyin Harrietiin henkilönä, vaikka hänen kaikkitietävyytensä hieman ärsyttävä luonteenpiirre onkin. Luin kirjaa eilisiltana vielä silloinkin, kun silmäluomeni eivät meinanneet enää pysyä auki, sillä en olisi malttanut jättää kirjaa kesken. Pakko kuitenkin oli, mutta tämä yön pimeille tunneille lukeminen kertoo, että Geek Girl on vetävä ja hauskakin kirja.

Kirja sijoittuu uskottavuuden rajamaille, mutta toisaalta kirjan kerrotaan sisältävän omaelämäkerrallisia aineksia. Geek Girlin kirjoittaja Holly Smale on nimittäin löydetty 15-vuotiaana, ja hän on työskennellyt mallina. Uskoisin kirjassa olevan melko paljon fiktiota, sillä sen verran epätodennäköisiltä jotkin tapahtumat tuntuivat, mutta tuohan kirjailijan mallitausta lisää uskottavuutta kirjan sisältämälle mallimaailman kuvaukselle. Mallimaailma tuntui kuitenkin hieman sivuseikalta muihin kirjan teemoihin verrattuna. Sanoisin, että kirja on oikea rehellisyyden puolustuspuhe ja kertomus vaikeuksien yli kantavasta ystävyyden voimasta.

Malliagentti Wilburin käyttämät hellittelynimet ovat todella naurettavia. En voi kuvitella, että kukaan oikea ihminen kutsuisi aikuista naista pikku Ovenkarmiksi. Todennäköisesti näiden nimitysten on tarkoitus ollakin aivan uskomattomia ja hauskoja. Harrietin isä on henkilöhahmona mielestäni epäuskottava. Hän ei ole kovinkaan isällinen ja on oudon innostunut Harrietin mallin urasta. Harrietin isä vaikuttaa siltä kuin hän haluaisi julkisuuteen Harrietin siivellä tai vähintään tapaamaan julkisuuden henkilöitä. Hänen ylihössöttävä käytöksensä tuntuu minusta enemmän äitimäiseltä kuin isän rooliin sopivalta.

Olin iloinen siitä, että tässä kirjassa mallin elämä ei ollut todellakaan pelkkää glamouria vaan itse asiassa melkein kaikkea muuta. Harrietia syrjitään myös mallimaailmassa koulumaailman tavoin, ja muut mallit ovat kateellisia siitä, miten uusi kasvo sai loistavan sopimuksen, jota he myös olivat tavoitelleet. Kuitenkin jos joku haluaa lukea vielä nuortenkirjan, joka kuvaa mallimaailmaa vielä raadollisemmin ja todennäköisesti uskottavammin, suosittelen Susanne Fülscherin Mustaa kajalia -kirjaa. Kyseinen kirja kuuluu Signal-sarjaan, joka erottui muista nuoruudessani lukemistani nuortenkirjasarjoista rankoilla aiheillaan.

Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat itsekin olleet tai ovat vieläkin hieman nörttejä. 

Muissa blogeissa: Olipa kerran kirjablogi ja Hemulin kirjahylly.

Sophie Kinsella: Twenties Girl

kannen kuva: Lucy Truman (New Division)

Sophie Kinsella: Twenties Girl 2009 Bantam Press 432 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Kevytkenkäinen kummitus)
lainattu kirjastosta

OK. I'm starting to panic here. I'm having a hallucination. A full-on, walking, talking hallucination. And it's coming towards me.
'You can see me.' She points a white finger at me and I shrink back in my seat. 'You can see me!'
I shake my head quickly. 'I can't.'
'And you can hear me!'
'No, I can't.'
I'm aware of Mum at the front of the room, turning to frown at me. Quickly I cough, and gesture at my chest. When I turn back, the girl has gone. Vanished.
Thank God for that. I thought I was going crazy. I mean, I know I've been stressed out recently, but to have an actual vision -
'Who are you?' I nearly jump out of my skin as the girl's voice punctuates my thoughts again. Now suddenly she's striding down the aisle towards me. 'Who are you?' she demands. 'Where is this? Who are these people?'
Do not reply to the hallucination, I tell myself firmly. It'll only encourage it. I swivel my head away, and try to pay attention to the vicar.

Lara Lington on juuri joutunut poikaystävänsä Joshin jättämäksi ja hänen uransa kykyjenmetsästäjänä ei ole alkanut kovin ruusuisesti. Laran 105-vuotias isotäti on kuollut, ja Lara menee Sadie-isotätinsä hautajaisiin, vaikka suku on unohtanut tädin vanhainkotiin Sadien vanhoina päivinä. Hautajaisiin ei ilmesty kovin montaa ihmistä, ja paikalle saapujatkin ovat hautajaisissa joistakin ihan muista motiiveista kuin Sadien pitkän elämän kunnioittaminen. Lara on melko tylsistynyt, kunnes nuori nainen kiinnittää hänen huomionsa. Tässä nuoressa naisessa on vain se kumma seikka, ettei kukaan muu hautajaisväestä vaikuta näkevän häntä. Sadie-isotäti on saapunut omiin hautajaisiinsa, ja hän vaatii Laraa etsimään hukassa olevan kaulakorun. Lara päätyy keskeyttämään hautajaiset ja tekemään asioita, joita ei olisi ikinä kuvitellut tekevänsä kuten pyytämään tuntematonta miestä treffeille ja tanssimaan charlestonia. Hänen on myös saatava Josh takaisin ja pidettävä yritys pystyssä, kun hänen yrityskumppaninsa viettää lomaa Goalla. Sadien kaulakorun löytäminenkin on helpommin sanottu kuin tehty.

Krista määräsi minulle Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa luettavaksi Sophie Kinsellan Kevytkenkäisen kummituksen, koska hän oli huomannut, että luen harvoin chick litiä. Krista oli aivan oikeassa, sillä Twenties Girl on vasta blogini viides kirja, joka saa chick lit -tunnisteen. Pidän chick litiä melko höttöisenä ja ennalta-arvattavana kirjallisuuden lajina. Luen genreä välillä, sillä joskus kaipaan jotakin todella kepeää ja helppoa luettavaa. Silti kovin usein en chick litiin tule tarttuneeksi siksi, että lukemani chick lit -kirjat ovat lukuelämyksinä jääneet melkein poikkeuksetta ihan hyvän tasolle. 

Sophie Kinsellalta olen lukenut aiemmin kirjat Can You Keep a Secret? ja The Secret Dreamworld of a Shopaholic. Jälkimmäisen romaanin luin alkuvuodesta ja vasta lukiessani muistin, että minähän olin lukenut kirjan jo aiemminkin. Ensimmäisen olen ostanut joskus yläasteikäisenä omaan hyllyyni muistaakseni siksi, että halusin luettavaksi jotakin melko helppoa englanninkielistä kirjallisuutta. En ole mitenkään suuresti ihastunut Sophie Kinsellan kirjoihin, ja tuskin olisin lukenut Twenties Girliä, jollei Krista olisi minua haastanut. Olin etukäteen hieman epäileväinen, koska chick litin ja yliluonnollisten vivahteiden yhdistelmä ei kuulostanut aivan minun jutultani. Toisaalta ajattelin, että ainakin tässä kirjassa on jotakin hieman erilaista kuin aiemmin lukemassani chick lit -kirjallisuudessa.

Aluksi kirja ei aivan saanut minua otteeseensa. Huomasin, jos jonkin jutun olisi kuulunut olla hauska, mutta en nauranut. Sadie oli kirjan alussa aivan uskomattoman ärsyttävä henkilö, ja Lara herätti minussa monta kertaa myötähäpeän tunteita, sillä hän eli omissa haavelinnoissaan, joissa Josh oli hänelle se ainoa oikea. Hän ei suostunut kuuntelemaan muiden järkeviä sanoja ja tuntui kuvittelevan, että hänen elämästään tulisi täydellistä, jos hän vain saisi Joshin takaisin. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin lämmetä kirjalle. Huomasinkin välillä suustani pyrkivän ulos naurunpurskahduksen ja kirjan henkilöjenkin muuttuvan siedettävämmiksi. 

Loppujen lopuksi epäluuloni kummitusten ja chick litin yhdistämistä kohtaan olivat turhia. Aaveet sopivat chick litin epätodelliseen, jopa satumaiseen tunnelmaan. Voisin valittaa, miten Laran elämä oli melko epäuskottavaa, mutta kai chick lit on eräänlaista haaveilukirjallisuutta. Asiat eivät todellisessa elämässä mene yleensä ihan niin kuin chick lit -kirjoissa, mutta ihmiset tarvitsevat unelmia ja niiden toteutumisestahan chick lit -kirjat yleensä kertovat. Ainakin Sophie Kinsellan kirjat ovat kokemukseni mukaan sellaisia, jotka voisivat hyvin loppua satujen tapaan lauseeseen: Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Chick litiä voisi mielestäni kutsua aikuisten naisten saduiksi. Päähenkilöt eivät ole varsinaisia prinsessoja, mutta silti he löytävät itselleen täydellisen oman prinssin ja muutkin heidän elämänsä ongelmat ratkeavat uskomattomalla ja parhaalla mahdollisella tavalla.

Twenties Girl on paras tähän mennessä lukemani Sophie Kinsella. Tässä kirjassa oli jopa muutama käänne, jotka onnistuivat yllättämään minut eikä tämä ollut aivan niin kaavamainen kuin aiemmat tutkimusmatkani Kinsellan tuotantoon. En rakastunut, mutta melko matalalla olleet odotukseni ylittyivät. 

Sophie Kinsellan yliluonnollista chick litiä muissa blogeissa: Kirjavinkit, Once upon a time..., Kirjojen keskellä, Kirjan viemää, Ja kaikkea muuta, Kirjapeto, There's no such thing as too many books ja Kujerruksia.

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons 2002 (1990) 212 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Lohikäärmeen prinsessa)
omassa kirjahyllyssä

"Aren't you a little slow?" she asked irritably. "There've been eight knights here before you."
"Eight?" the prince said, frowning. "I thought by now there'd have been at least twelve. Perhaps I'd better come back later."
Cimorene stared at him in surprise. "Why?"
"Well, it would look better," Therandil explained seriously. "There's not much glory in defeating a dragon that hasn't already beaten ten or fifteen people at least. Sir Gorolax of Mirstwold won't even consider going after a dragon whose score is less than forty-five. I don't think I want to risk waiting that long, but eight just doesn't seem like enough."
"You're going to go away and wait until Kazul has defeated fifteen knights before you come back to rescue me?" Cimorene said. She found Therandil's smug confidence very annoying, but she didn't like to say so straight out.
"Not if you'd rather be rescued now, of course," Therandil said hastily. "Though you ought to consider the advantages, and I expect it won't be so very long..." His voice trailed off, and he looked at her hopefully.

Luin Lumotun metsän kronikat -sarjan ollessani hieman yli kymmenvuotias. Olin innoissani, kun uusi osa saapui kirjastoon ja taisin ihailla päähenkilöä prinsessa Cimorenea aika lailla. Alkuvuodesta muistin, miten innoissani tästä sarjasta olin lapsena ja päätin, että voisin lukea kirjat uudelleen. Suomalaisen verkkokaupassa ei joutunut maksamaan alkuperäiskielisestä sarjan aloitusosasta montaa euroa, joten päätin hankkia kirjan omaan hyllyyn. Kirjastosta lainatut kirjat valitettavasti usein päihittävät omat kirjat, koska kirjaston kirjoja ei voi pitää ikuisesti luonaan, joten kului useampi kuukausi, ennen kuin ehdin lukea Dealing with Dragonsin.

Prinsessa Cimorene on prinsessa, joka haluaisi tehdä arvolleen sopimattomia asioita. Hänen isänsä kieltää kuitenkin miekkailutunnit, taikuuden opettelun, latinan opiskelun ja kaiken muunkin mielenkiintoisen. Lopulta Cimorene joutuu karkaamaan kotoaan, sillä muuten hänet naitettaisiin prinssille, joka ei ole myöskään kovin kiinnostava. Cimorenesta tulee ensimmäinen vapaaehtoinen lohikäärmeen prinsessa, mutta hänen vaikeutensa eivät lopu tähänkään päätökseen. Prinssit yrittävät nimittäin ahkerasti pelastaa hänet, ja Cimorenen täytyy selittää prinssille prinssin perään, miten hän viihtyy oikein hyvin Kazulin prinsessana.

Prinsessa Cimorene on todella piristävän erilainen prinsessa. Hän ei kaipaa pelastavaa prinssiä vaan toimii itsenäisesti ja ajattelee omilla aivoillaan. Mielestäni tällaista henkilöä kaipaisivat myös lapsille luettavat sadut, sillä satujen prinsessat ovat usein ärsyttävän avuttomia. Kunhan he vain ovat riittävän kauniita ja avun tarpeessa, prinssi jo rientää pelastamaan heidät ja hän saa prinsessan ohella puoli valtakuntaa. En pidä tällaisia prinsessoja kovin hyvinä samaistumisen kohteina nuorille tytöille. Prinsessa Cimorenessa on särmää, nokkeluutta ja älyä, jollaista olisi hyvä olla muillakin satujen prinsessoilla.

Viittaukset kaikille tuttuihin satuihin ovat kiehtovia. Prinsessa Cimorene ei välitä siitä, miten kunnollinen prinsessa yleensä toimii, mutta hän tiedostaa sen, kuinka hänen toimintansa on kohahduttavaa. Dealing with Dragonsin puhuva sammakkokaan ei ole lumottu prinssi vaan sammakko, joka on oppinut puhetaidon monilta tapaamiltaan sammakkoprinsseiltä. 

Kirjan varsinainen juoni ei ollut kovin jännittävä. Oli melko selvää, millainen loppuratkaisu on ja siihen johtaneet tapahtumat olivat melko turvallisia. Nautinkin enemmän Cimorene-prinsessan ja Kazul-lohikäärmeen arjesta kuin varsinaisesta seikkailusta. 

Pidin lukujen otsikoista. Niissä kuvataan hauskasti ja sopivan salaperäisesti, mitä luvussa ainakin tapahtuu. Esimerkiksi ensimmäisen luvun nimi on In Which Cimorene Refuses to Be Proper and Has a Conversation with a Frog.

Dealing with Dragons on hauska ja viihdyttävä sadunomainen romaani lapsille ja lapsenmielisille. Juoni on ehkä hieman liian heppoinen aikuiseen makuun, mutta kirjan muut elementit korvaavat tarinassa olevat puutteet. Noin kymmenvuotiaille lukijoille kirja voi olla erittäin mieleistä luettavaa. Kyllä sarja uusintaluvunkin kestää, joten aion vielä tarttua sarjan muihinkin osiin.

Prinsessa Cimorenen seikkailuista ovat kirjoittaneet ainakin Emilie ja Titania. 

Minna Lindgren: Kuolema ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Kuolema ehtoolehdossa 2013 Teos 302 s.
lainattu kirjastosta

Ihmiset soittivat ovikelloa hyvin eri tavoin, vaikka sen pitäisi olla mekaaninen laite eikä varsinaisesti mikään soitin. Kenen tahansa temperamentin ja mielentilan pystyi kuulemaan siitä, miten hän vaati ovea auki. Nyt Siirin oven takana oli soittaja, joka oli täynnä energiaa ja ilmeisesti kiireinen, kenties suorastaan hätäinen, joten hän ei ollut Ehtoolehdon asukas, ei myöskään siivooja tai kukaan muu työnsä puolesta ovikelloja soittava, ei Sinikka Sundström, koska Sundström ei ollut energinen ja innokas, eikä Virpi Hiukkanen, koska hän ei soittanut ovikelloa vaan tuli omilla avaimilla sisään. Joten soittajan täytyi olla Mika Korhonen.

Palvelutalo Ehtoolehdossa tapahtuu kummia. Nuori kokkipoika Tero kuolee, vanhuksien lääkitystä nostetaan syyttä suotta ja asukkaita laskutetaan turhaan. Palvelukodissa asuvat ystävykset Siiri ja Irma, jotka ajelevat mielellään raitiovaunulla ympäri Helsinkiä ja jotka eivät pelkää kuolemaa vaan dementiaosastolle päätymistä. Irma ei kuitenkaan ole enää oma itsensä, ja Siiri alkaa pelätä, mitä hänen ystävälleen on tapahtumassa.

En muista, olenko ikinä ennen lukenut kirjaa, jonka päähenkilöt ovat yhdeksänkymppisiä. En myöskään muista, milloin olisin lukenut näin hauskan kirjan. Yleensä välttelen huumoripitoisia kirjoja, koska useimmiten niiden hauskuus ei oikein tavoita minun huumorintajuani. Kuolema ehtoolehdossa on tragikoominen, mutta osa päähenkilöiden Siirin, Irman ja Anna-Liisan elämänmenosta ja sutkautuksista todella kutkuttivat myös minun ei-niin-herkkiä nauruhermojani. Lindgren osaa tehdä pikkutarkkoja maailmanmenosta havaintoja, joita esittämällä hän saa lukijan huomaamaan, miten paljon asiat ovat muuttuneet entisestä. Välillä esimerkiksi suomen kielen muutokset johtavat pienoisiin väärinkäsityksiin, joista Lindgren on kirjoittanut hersyvän hauskasti.

Kirjalla on myös vakava puolensa. Kuolema ehtoolehdossa kärjistää vanhustenhoidon epäkohtia ja saa lukijan miettimään, millaisella laidalla iäkkäiden ihmisten hoito Suomessa on. Toivottavasti ei ihan kirjassa kuvatun kaltaisella, mutta varmasti parantamisen varaa olisi vaikka kuinka. Palvelukoti Ehtoolehto laskuttaa jokaisesta mahdollisesta palvelusta ja siellä asuvien ikäihmisten lääkitykset eivät taida olla ihan kohdillaan.

Kuolemaa ehtoolehdossa voisi kai osittain kutsua dekkariksi, mutta minä en sellaisena kirjaa kokenut. Kyllähän Siiri tovereineen selvitti salamyhkäisiä tapahtumia, mutta luin kirjan kritiikkinä vanhustenhoidon epäkohdille, tarkkasilmäisinä huomioina nykyisestä maailmasta ja myös hurmaavana kertomuksena kuolemattomasta ystävyydestä.

Kirjan lukija voi muodostaa oman mielipiteensä siitä, mitä kirjassa sitten oikeasti tapahtui. Asioiden jättäminen avoimiksi toimii Lindgrenin kirjassa, vaikka en ole vielä ihan tietoinen, mille kannalle lopulta jään. Onko palvelukoti Ehtoolehto ihan tavallinen vai ei?

En ihan rakastunut eli taidan olla poikkeuksellinen tämän lukenut bloggaaja. Kirja ei temmannut minua täysillä mukaansa, eikä minun tarvinnut unohtaa muuta elämää kirjaa lukiessa. Silti viihdyin mainiosti Kuolema ehtoolehdossa -romaanin parissa. Minna Lindgrenille kiitokset erilaisesta kirjaideasta ja älykkäästi kirjoitetusta romaanista.

Minna Lindgrenin Kuolema ehtoolehdossa -romaanista on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:
Amman kirjablogi
Annelin kirjoissa
Annelin lukuvinkit
Hemulin kirjahylly
Kirjasfääri
Kirjojen keskellä
Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Lukuneuvoja
Lukutoukan kirjablogi
Lukutoukan ruokalista
Notko, se lukeva peikko
Oota, mä luen tän eka loppuun
Pisara
Rakkaudesta kirjoihin

****