Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa 2014 (Au revoir là-haut 2013) Minerva 543 s. suom. Sirkka Aulanko
lainattu kirjastosta

Édouard Péricourt kuului onnen suosikkeihin.
Hänen käymissään kouluissa kaikki olivat samanlaisia kuin hän, rikkaiden poikia, joille ei voinut tapahtua mitään pahaa; he syntyivät maailmaan täynnä itsestäänselvyyksiä ja itseluottamusta, joka oli kerääntynyt lukemattomien heitä edeltäneiden vauraiden sukupolvien aikana. Édouardin tilanne oli sikäli muita huonompi, että hän oli päälle päätteeksi vielä onnekas. Ihminen voi saada anteeksi niin rikkauden kuin lahjakkuuden, mutta ei onnekkuutta, se on turhan epäreilua.
Oikeastaan hänen onnekkuutensa oli ennen muuta hyvää itsesäilytysvaistoa. Kun vaara oli suuri ja tilanne alkoi näyttää uhkaavalta, jokin varoitti häntä, hänellä oli sellaiset tuntosarvet, ja sitten hän teki parhaansa selviytyäkseen pelkällä säikähdyksellä. Kun nyt tänä marraskuun toisena päivänä vuonna 1918 näkee Édouard Péricourtin vääntelehtivän mutaisessa maassa toinen jalka tohjona, saattaa tietysti ihmetellä, onko hänen onnensa ehtynyt ja vieläpä kääntynyt vastaiseksi. Mutta ei asia sentään niin ole, ei aivan, sillä hän saa pitää jalkansa. Hän tulee ontumaan koko loppuikänsä mutta kahdella jalalla.

Albert Maillard ja Édouard Péricourtin elämät yhdistyvät ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa yllättäen, kun Édouard pelastaa Albertin hengen. Albert jää Édouardille kiitollisuuden velkaan ja hoivaa pahoin loukkaantunutta sotatoveriaan. Kun Édouard ei halua palata kotiin, Albert ryhtyy uskaliaaseen yritykseen, joka voi paljastuessaan olla kohtalokas kummallekin nuorukaiselle. Sota on jättänyt kumpaankin nuorukaiseen jälkensä. Albertin arvet eivät vain ole niin näkyviä kuin Édouardin.

Pierre Lemaitre oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Ilmeisesti Näkemiin taivaassa onkin ensimmäinen häneltä suomennettu romaani. Hän on tullut aiemmin tunnetuksi lähinnä dekkarikirjailijana. Vaikka Näkemiin taivaassa -teoksessa on oma jännityksensä, se ei varsinaisesti ole kuitenkaan dekkari. Lemaitre on palkittu kirjasta arvostetulla Goncourt-palkinnolla, joka myönnetään vuoden parhaan ja omaperäisimmän proosateoksen kirjoittajalle. Palkinnon ovat saaneet muun muassa Simone de Beauvoir, Marguerite Duras, Marcel Proust ja viime vuonna kirjallisuuden Nobelilla palkittu Patrick Modiano.

En usein lue sota-aikaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Tämäkään kirja ei herättänyt mielenkiintoani ennen kuin luin erään bloggaajan arvion (EDIT: sen jälkeen kun kävin bloggauksen kirjoittamisen jälkeen vierailulla muissa tästä kirjoittaneista blogeista, epäilen vahvasti, että Annelin bloggaus herätti mielenkiintoni), joka sai minut arvelemaan, että Näkemiin taivaassa voisi olla minulle mieleinen kirja. Onneksi Anneli onnistui vakuuttamaan minut siitä, että Lemaitren teos on lukemisen arvoinen, sillä kirja yllätti positiivisesti.

Kirjan kerrontatyyli on vetävä ja se saa lukemaan kirjaa melko nopeasti eteenpäin. Tarina ei kuitenkaan etene liian vauhdikkaasti. Kirjailija on loihtinut varsinkin päähenkilöihin sopivasti syvyyttä, ja kukaan kirjan henkilöistä ei tunnu epäuskottavalta. Häijy ja itsekäs d'Aulney-Pradelle menestyy sodanjälkeisessä maailmassa, mutta lukijan sympatiat puolelleen saaneet Maillard ja Péricourt joutuvat kohtaamaan elämässään monenlaisia vaikeuksia. Elämä näyttäytyy tässä mielessä varsin epäoikeudenmukaisena. Lukemalla selviää, saavatko Maillard ja Péricourt hyvityksen kärsimyksilleen ja saako paha eli d'Aulney-Pradelle palkkansa. 

Sotatantereella ollaan vain kirjan alussa, ja suurin osa kirjan reilusta 500 sivusta käytetään sodan vaikutuksien kuvaamiseen. Tämä onkin ainakin minua kiinnostavin lähestymistapa sotaan. Édouardin isä tajuaa vasta poikansa menetettyään, miten paljon hän poikaansa loppujen lopuksi rakasti, kun taas d'Aulney-Pradelle käyttää häikäilemättä hyväkseen sodan jälkeistä huonoa rahatilannetta.

Näkemiin taivaassa kuvaa ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan lisäksi ystävyyttä. Vaikka teoksessa on joitakin sydäntäriipiviä tapahtumia, romaani ei jättänyt jälkeensä samanlaista ahdistunutta oloa kuin jotkin sota-aikaan sijoittuvat kirjat. Ei Näkemiin taivaassa tietenkään mikään hyvän mielen kirja ole. Varsinkin d'Aulney-Pradellen teot pöyristyttivät ja tuntuivat aivan uskomattomilta, ja loppu sai melkein kyyneleet silmiini.

Suosittelen kirjaa niillekin, jotka yleensä jättävät sotakirjat suosiolla muille lukijoille. Tälle kirjalle kannattaa antaa mahdollisuus.

Muualla: Kirjavinkit, Leena Lumi, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Oksan hyllyltä, Kulttuuri kukoistaa ja Annelin lukuvinkit

Pysähdyin kirjan myötä Idän pikajuna -haasteessa Pariisiin.
-------------------
Lisäsin blogin otsikon paikalle vihdoinkin itse ottamani valokuvan. Anna minun lukea enemmän on varmaan blogin alkuajoista lähtien lukenut violetilla taustalla, ja kyllästyin tähän ratkaisuun jo kauan sitten. Nyt blogi näyttää jälleen hieman enemmän minulta.

Anni Polva: Tiina aloittaa oppikoulun

Kansikuva: Maija Karma

Anni Polva: Tiina aloittaa oppikoulun 1989 (16. painos, 1. painos ilmestyi 1957) Karisto 140 s.
lainattu kirjastosta

- Minne sinä muka pääsit? Leila tuhahti. Hän oli kaksi vuotta Tiinaa vanhempi ja tunsi arvonsa. - Sinä hosut ja touhuat niin mahdottomasti, että sinusta ei saa mitään selkoa.
- Oppikouluun. Yhteislyseoon. Kävin juuri kuulemassa. Tiina oli iloa ja ylpeyttä tulvillaan.
-Kyllä ne raukat sinusta riesan saavat. Toivottavasti et joudu meidän luokalle. Leila kävi itsekin yhteislyseota. Hän oli aloittanut sen edellisenä vuonna, mutta jäänyt keväällä luokalleen. Häntä harmitti, että Tiina oli korotettu oppikoululaiseksi, niin että hän oli menettänyt erikoisasemansa pihapiirissä. Edellisenä vuonna hän oli ollut pihan ainoa tyttö, joka oli käynyt oppikoulua ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa hän oli muistuttanut siitä toisille. Aina kun oli tullut riita tai mielipide-eroavaisuuksia, hän oli huomauttanut ylimielisen arvokkaasti, ettei hänen kannattanut seurustella tyhmempien kanssa.
- Ne eivät ymmärrä yhtään mitään.

Tiina on vallan innoissaan oppikouluun pääsystä. Oppikoulun alkutaipale ei kuitenkaan suju kommelluksitta, sillä onhan kyseessä Tiina, jolle aina sattuu ja tapahtuu. 

Anni Polvan (1915-2003) syntymästä tulee tänään kuluneeksi 100 vuotta. Sen vuoksi tänään kirjablogeissa ilmestyy tiuhaan tahtiin bloggauksia Polvan kirjoista. Listan tänään ilmestyvistä Polva-bloggauksista voi käydä katsomassa Kulttuuri kukoistaa -blogista. Anni Polva oli varsin tuottelias kirjailija, jonka kirjoja on Wikipedian mukaan myyty lähes kolme miljoonaa kappaletta. Minulle Anni Polva oli ennen tätä haastetta tuttu vain Tiina-kirjoistaan. Tiesin, että hän on kirjoittanut muutakin, mutta en ollut tutustunut muuhun Polvan tuotantoon. Vaikka tämä bloggaus käsittelee Tiina-kirjaa, luin tempausta varten toisenkin Polvan kirjan, josta kirjoittamani bloggaus ilmestyy tänään yhdeksän aikaan illalla.

Luin ainakin suurimman osan Tiina-kirjoista ala-asteikäisenä. Ne eivät olleet minulle aivan yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi Neiti Etsivät, mutta pidin siitä, että pääsin uppoamaan entisaikojen nuorten elämään. Olen aina tykännyt lukea erilaisista koulujärjestelmistä. Äitini kävi oppikoulun ja piti lapsuudessaan Tiina-kirjoista. Nämä syyt innostivat minua myöskin Tiina-kirjojen pariin ala-asteella. Valitsin tämän kirjan Anni Polva -haasteeseen juuri siksi, että nimen perusteella päättelin kirjan keskittyvän juuri Tiinan koulunkäyntiin. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon koulun ulkopuolisiakin asioita, koulukuvausta oli mukavan paljon. Sain siis sitä, mitä odotinkin.

Tiina on hyvin oikeamielinen, hyväsydäminen ja nokkela tyttö. Välillä kirjaa lukiessa tuntui, että näitä piirteitä korostettiin liikaakin. Tiina tuntui jo liiankin täydelliseltä. Hän ei vain voinut tehdä mitään kovinkaan väärin.

Erästä tapahtumaa pohjustettiin kirjassa yllättävän paljon siihen nähden, miten nopeasti tapahtuma lopulta sivuutettiin. Muutenkin luvut tuntuivat osittain melko irrallisilta. Edellisen luvun tapahtumiin ei enää viitattu lainkaan, ja ne tuntuivat jo melkein unohtuneen.

Menneiden vuosikymmenten tyttökirjoihin on aina mukava palata. Tiina aloittaa oppikoulun täytyi pyytää kirjaston varastosta. Toivon, että uudetkin lukijat löytäisivät Tiinat, vaikka niitä ei enää olekaan niin helppo saada käsiinsä kuin lapsuudessani, jolloin ne olivat kirjaston hyllyssä esillä. Ehkäpä Anni Polvan juhlavuosi saa kirjastot noutamaan Polvan kirjoja varsinaisen kirjaston puolelle. Joistakin Polvan kirjoista ilmestyy tänä vuonna myös uusia painoksia, joten tänä vuonna Polva saa toivottavasti monia uusiakin lukijoita.

Muualla: Sheferijm, Kirjan pauloissa, Luetaanko tämä?

Tiina-sarja

Tiina, 1956
Tiina aloittaa oppikoulun, 1957
Tiina kesälaitumilla, 1958
Tiina toimii, 1959
Tiina ei pelkää, 1960
Tiinalla on hyvä sydän, 1961
Tiina epäilee Juhaa, 1962
Tiina seikkailee, 1963
Tiina on aina Tiina, 1964
Tiinan uusi ystävä, 1965
Tiina saa ehdot, 1966
Tiinastako näyttelijä, 1967
Tiinaa harmittaa, 1968
Tiinalla on hauskaa, 1969
Tiinaa ei ymmärretä, 1970
Tiinan ampiaiskesä, 1971
Tiinaa tarvitaan, 1972
Tiina joutuu sairaalaan, 1973
Tiinakin ratsastaa, 1974
Tiina ottaa vastuun, 1976
Tiinalle otetaan pikkusisko, 1978
Tiina ei löydä Tinttamaria, 1979
Tiina saa suukon, 1980
Tiina eksyy, 1981
Tiina etsii juuriaan, 1982
Älä itke, Tiina, 1983
Tiina ja vieras poika, 1984
Tiina vauhdissa, 1985
Taitaa olla rakkautta, Tiina, 1986

Piper Kerman: Orange Is the New Black

Piper Kerman: Orange Is the New Black 2014 (2010) Abacus 340 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Orange Is the New Black - vuosi vankilassa)
lainattu kirjastosta

What made me finally recognize the indifferent cruelty of my own past wasn't the constraints put on me by the U.S. government, nor the debt I had amassed for legal fees, nor the fact that I could not be with the man I loved. It was sitting and talking and working with and knowing the people who suffered because of what people like me had done. None of these women rebuked me - most of them had been intimately involved in the drug business themselves. Yet for the first time I really understood how my choices made me complicit in their suffering. I was the accomplice to their addiction.
A lengthy term of community service working with addicts on the outside would probably have driven the same truth home and been a hell of a lot more productive for the community. But our current criminal justice system has no provision for restorative justice, in which an offender confronts the damage they have done and tries to make it right to the people they have harmed. (I was lucky to get there on my own, with the help of the women I met.) Instead, our system of 'corrections' is about arm's-length revenge and retribution, all day and all night. Then its overseers wonder why people leave prison more broken than when they went in.

Piper temmataan turvallisesta ja auvoisesta elämästään, kun hän joutuu vankilaan yli kymmenen vuotta tehdyn huumerikoksen vuoksi. Hän ei lainkaan tiedä, mikä häntä odottaa. Hän saa huomata, että vankila on täynnä erilaisia ihmisiä ja ihmiskohtaloita, joiden parissa eläminen jättää elämänpituisen jäljen.

En ole nähnyt suosittua Netflix-sarjaa Orange is the New Black jaksoakaan. Kuitenkin kun keväällä huomasin, että sarja perustuu kirjaan, Kermanin omaelämäkerrallinen teos meni välittömästi lukulistalle. Aluksi luin kirjaa innostuneesti eteenpäin, mutta noin puolivälin tienoilla muut kirjat veivät voiton. Mielestäni kirja sopiikin parhaiten pieninä annoksina nautittavaksi. Vaikka kyseessä on yhden ihmisen vankilakokemus, kerronta eteni melko episodimaisesti. Pysyin hyvin kärryillä tapahtumista, vaikka luinkin kirjaa kokonaisen kuukauden ajan.

Kirjassa näkyy selvästi kontrasti Kermanin entiseen elämään. Hän on elänyt nuoruuden erehdystensä jälkeen varsin kunnollista elämää, ja menneet lainrikkomukset tulevat täytenä yllätyksenä niin hänen miesystävälleen kuin suvulleenkin. Vankilaelämänkin piirteitä Kerman vertaa usein vankilan ulkopuoliseen elämään. Kaunokirjallisesti teos ei ole mitenkään huikea, mutta joissakin kirjoissa sisältö on sanoja ja tyyliä tärkeämpää.

Kerman joutuu odottamaan vankilatuomiotaan vuosia, ja ennen vankilaan astumista hän kokee vahvaa syyllisyyttä perheelleen aiheuttamasta tuskasta. Vaikka tämä syyllisyys säilyy vankilassa vietetyn ajankin, vankilassa ollessaan hän oppii myös ymmärtämään, millainen vaikutus hänen osuudellaan huumebisneksessä on. Vaikka Kerman oli vain pieni ratas suuressa huumebisneskoneistossa, hän näkee, miten pahasti huumeet voivat pilata ihmisten elämän. Tosin hän on sitä mieltä, että tämän ymmärtämiseen olisi ollut yhteiskunnalle paljon hyödyllisempikin tapa: yhdyskuntapalvelu huumeriippuvaisten parissa.

Kerman esittää tiukkaa kritiikkiä Yhdysvaltain vankilajärjestelmää kohtaan. Jotkin rikokset olisi järkevämpi sovittaa esimerkiksi yhdyskuntapalvelulla, ja kirja sisälsi muutaman sydäntäsärkevän kuvauksen joko liian nuorista tai liian vanhoista vankilaan laitetuista. Yhdysvalloissa huolehditaan liian huonosti siitä, miten vangit sopeutuvat uudelleen osaksi vankilan seinien ulkopuolista maailmaa. Kermanin kuvailemat pian vapautuville vangeille annetut vinkit olivat täysin riittämättömiä.

Kirja on kertomus vankilassa selviämisestä, mutta se on myös koskettava tarina ystävyydestä ja toisten auttamisesta. Heti kun Kerman saapuu vankilaan, hänelle ollaan tarjoamassa erilaisia vankilaelämässä tarpeellisia asioita suihkutossuista käytännön vinkkeihin.Vankilasta vapautumisen jälkeen hänelle jäi elinikäisiä ystäviä, joista tosin osa on valitettavasti joutunut uudelleen vankilaan.

Orange Is the New Black oli vihdoinkin ensimmäinen lukemani kirja Hei me lusitaan! -haasteeseen. Pääsin eristyksestä tavalliseen selliin.

Piper Kerman puhuu kokemuksistaan ja kirjaan perustuvasta televisiosarjasta.

Muualla: Kirjavinkit, Rakkaudesta kirjoihin, Vinttikamarissa, Kaiken voi lukea!, Todella vaiheessa, Eilispäivän kirjat, Kirjasirkus, Diary of the Page Turner, Tuhansia sivuja ja Lukutoukan kulttuuriblogi

Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa 2014 (The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There 2012) Gummerus 353 s. suom. Sarianna Silvonen kuv. Ana Juan
lainattu kirjastosta

"En halua olla prinsessa", hän sanoi vihdoin. "Ette voi pakottaa minua." Hän tiesi aivan hyvin mitä prinsessoille tapahtui, koska prinsessoista kirjoitettiin usein kirjoja. Joko heille tapahtui kamalia asioita, heidät siepattiin ja kirottiin ja heidän sormiaan pisteltiin ja heidät myrkytettiin ja lukittiin torneihin, tai sitten he vain odottelivat kunnes prinssi oli päässyt tarinan loppuun ja ehti naimaan heidät. Oli sitten kummin päin tahansa, Syyskuu ei halunnut prinsessahommiin. Jos johonkin sellaiseen täytyy ryhtyä, hän järkeili, parasta olla sitten saman tien kuningatar. Kuningattaren ajatteleminen toi hänen mieleensä kuitenkin Halloweenin, ja hän tiukensi otettaan kupistaan.

Syyskuun ensivierailusta Satumaahan on melkein vuosi. Joskus hän epäilee, että Satumaa oli vain hänen alitajuntansa kehittämää unta, mutta sitten hän vilkaisee taakseen ja näkee varjonsa puuttuvan. Syyskuun varjo kun jäi Satumaahan. Syyskuu pelkää, että seuraavaan kertaan Satumaassa on liian kauan, mutta eräänä päivänä hän päätyykin Satumaahan jälleen ihan yllättäen. Hän luulee tällä kertaa pääsevänsä viettämään rauhaisaa aikaa ystäviensä kanssa, mutta joutuukin jälleen seikkailuun. Tällä kertaa Satumaan asukkaiden varjoja on alettu varastaa ja Satumaan taikuus vähenee varjojen mukana. Syyskuu matkustaa Alimaahan saadakseen varjot takaisin ja saa huomata, että hänen oma varjonsa on Alimaan hallitsija.

Ihastuin alkuvuodesta Valenten Satumaa-kvartetin ensimmäiseen osaan ja toinen osa meni täytyy ehdottomasti lukea pian -kirjojen listalle. Pian on suhteellinen käsite ja toinen osa on hetken ehtinyt jo olla minulla kirjastosta lainassa. Tartuin tähän kuitenkin vihdoin tällä viikolla, kun kaipasin sairauden vuoksi jotakin piristävää ja sopivan kevyttä luettavaa.

Valenten käyttämä ja suomentajan onnistuneesti kääntämä rikas kieli ja osuvat kielikuvat viehättivät myös ensimmäisessä osassa, ja mitenkä sanataituri lahjoistaan pääsisi, joten toinen osa oli yhtä ilmeikkäästi ja satumaisesti kerrottu. Kirjailijan luomasta Satumaasta ei mielikuvitusta puutu eikä hän ole tyytynyt vanhoihin satuolentoihin vaan Syyskuu tapaa niin Alimaan portinvartijan monimuotoisen sibyllan kuin kivien avulla muistinsa säilyttävän järlopin.

Vaikka kirja on satumaista fantasiaa, siinä käsitellään myös vakavia realistisia aiheita. Syyskuu ei sovi joukkoon ja luokkakaverit kiusaavat häntä levittämällä perättömiä huhuja. Isä on edelleen sodassa ja äidin huomio on harvinaista herkkua. Syyskuuta repii kahtaalle kaipuu Satumaata ja toisaalta vanhempiaan kohtaan. Hänen todelliset ystävänsä ovat Satumaassa, mutta toisaalta hänen täytyy sopeutua siihen, että hänellä on kaksi kotia, joista toisessa on mahdollista vain vierailla.

Syyskuu täyttää kirjan alussa 13 vuotta ja hän miettiikin kirjan kuluessa paljon tulevaisuuttaan. Hän ei tiedä, mitä tekee aikuisena ja hämmästelee, kun muut ovat selvillä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Syyskuu alkaa selvästi siirtyä lapsuudesta nuoruuteen ja kokee kirjan aikana muun muassa ensisuudelmansa ja uuden sydämensä tuottamat vaikeudet.

Kirja ei ehkä ole antoisimmillaan ihan pienimmille lukijoille, mutta noin yhdeksänvuotiaalle lapselle uskaltaisin jo Valenten kirjaa suositella. Tietysti kirja avautuu eri tavalla hieman vanhemmalle, mutta uskon, että Syyskuun ihastuttavan vahvasta ja omapäisestä hahmosta ja kirjan satumaisesta tunnelmasta voisi olla iloa monelle lapsellekin.

♥♥♥♥¾

Satumaa-kvartetti
Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla 2013
Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa 2014
The Girl Who Soared Over Fairyland and Cut the Moon in Two 2013

Niina T. toteaa Valenten ammentavan kertomukseensa raikkaasti satujen kerrontaperinnettä ja antiikin mytologioita.
Liinan mielestä toinen osa on vähintään yhtä sympaattinen ja ihana kuin ykkösosakin.
Mikko kuvailee kirjaa edeltäjänsä tavoin vauhdikkaaksi seikkailuksi, joka kiitää oudosta tilanteesta toiseen.
Juha Salmi toteaa kirjan sopivan niin vanhoille kuin nuorille lukijoille, jotka kaipaavat elämäänsä seikkailua Satumaassa.
Raija kuvailee Satumaata ja varjojen valtakuntaa omanlaisiksi ihmemaiksi. Ne ovat mielikuvitusrikkaita, kiehtovia, haltioittavia ja ehkä jopa pelottavia omine epämääräisyyksineen.
Maria Kinnunen miettii, voiko Catherynne M. Valentea ylistää liikaa.

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

Kansi: Mervi Kattelus

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi 2014 Torni 251 s.
kirjailijalta pyydetty arvostelukappale

- Kyllä koulun sulkeminen oli semmoinen ratkaisu, että tätä menoa kylä kuihtuu ennätysvauhdilla. Eihän tänne tule lapsiperheitä, eivätkä vanhuksetkaan pysty asumaan kotonaan, kun ei ole palveluja. Meiltä viedään elämisen mahdollisuudet. Miksi ne kauppa-autonkin lopettivat? Kun ei muka kannata... Mihin tämä maailma on menossa, jos aina vain lasketaan sitä, mikä rahallisesti kannattaa? äiti huokaisi.
- Kauppa-auto ei ole kunnan heiniä, isä totesi kuivasti.
- Aivan sama. Mutta kaikki loppuu. Ja sekin tuntuu hullulta, ettei enää edes Hakomäeltä tahdo saada palveluja. Kaikki asiat pitää hoitaa naapuripitäjässä. Linja-autojakaan ei kulje muuta kuin kouluaikoina.
Mari tuhahti.
- No, miksi te ette tee mitään asian eteen, vaan veisaatte samaa virttä vuodesta toiseen. Tekisitte jotakin, ettekä vain valittaisi koko ajan.
- Äläpä sinä sekaannu asioihin, joista et tiedä yhtään mitään, isä sanoi.
- Ai, en tiedä vai?
Raija hymyili ymmärtäväisesti.
- Mari on aivan oikeassa, että jonkun pitäisi tehdä jotakin.
- Se on raha mikä ratkaisee, eivätkä kylät ole kuin rasitteena kunnille, Risto sanoi.
- Nuorena sitä jaksaa uskoa, että maailma voi muuttua paremmaksi.

Mari ja Henna ovat ystävykset, jotka asuvat hiljenevässä Leivonkylässä. Lapsuuden usko parempaan huomiseen on mennyt ja aikuisten valitus ilman tekoja tuntuu ärsyttävältä. Kun kylään saapuu Antti, tytöt saavat rohkeutta toimia hiljaisen hyväksymisen sijaan. 

Vaikka nykyään olen kaupunkilainen, suurimman osan elämästäni olen asunut pienissä paikoissa. Asumishistoriaani lukeutuu niin kaksi 2000-3000 asukkaan kuntaa kuin yksi pikkukaupungin sivukylä. Toinen entisistä asuinkunnistani ei ole enää itsenäinen vaan osa kaupunkia. Toisen ongelmana on iäkkäisiin painottuva ikärakenne. Kunta ei myöskään ole onnistunut kovin hyvin lapsiperheiden houkuttelussa. Nuoret lähtevät yleensä viimeistään lukion jälkeen muualle eikä suurin osa palaa takaisin. Lukio ilmeisesti jatkuu yhä parin vuoden takaisesta lopetusuhasta huolimatta, mutta saa nähdä, auttaako kolmas erikoislinja elvyttämään lukion elinkelpoiseksi. Sivukylästä palvelut ovat vain vähentyneet, kauppamatka on nykyään viitisentoista kilometriä ja asukkaat muuttavat mieluummin parempien palvelujen ääreen. Näistä syistä Kaarlelan nuortenromaanin aihe tuntui hyvinkin läheiseltä. 

Luen aika harvoin realistisia nuortenkirjoja. Onneksi kuitenkin tartuin Menneen talven lumeen, sillä lukuelämykseni oli harvinaisen tunteikas. Vaikka tapahtumat eivät olleet suoraan elämästäni, moni tapahtuma herätti mielessäni muistoja. Nuoruuden epävarmuus ja kaipuu johonkin parempaan tuntuivat hyvin tutuilta.

Tiedän kirjan aiheen vaikuttaneen siihen, miten paljon päähenkilöt puhuivat kylän kuolemisesta, mutta silti kylän näivettymisen jatkuva läsnäolo nuorten keskusteluissa ei tuntunut aivan uskottavalta. Ainakin minä omassa elämässäni olen kokenut, että nämä asiat olivat jatkuvasti hiljaisesti läsnä, mutta ne lausuttiin harvemmin ääneen. Keskustelin ystävieni kanssa yleensä aivan muusta kuin siitä, miltä kotikuntamme tulevaisuus näyttää. Tosin kirjailija on päättänyt valita hieman radikaalimman lähestymistavan aiheeseen, ja koska Mari, Henna ja Sähikäinen olivat poikkeuksellisen yhteiskunnallisesti aktiivisia nuoria, tavallaan oli ymmärrettävää, että he myös puhuivat aiheesta keskivertonuorta useammin.

Pidin siitä, että Kaarlela kuvasi uskottavasti Marin ja Hennan matkaa kohti aikuisuutta, vastuuta ja valintoja. Nuoruus on täynnä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta aikuisuus on houkutteleva ja melkein kosketusetäisyydellä, mutta toisaalta välillä yllättää kaipuu turvalliseen lapsuuteen, jolloin kaikki asiat tuntuivat paljon yksinkertaisemmilta. Vanhemmat yrittävät välillä ymmärtää, mutta silti he eivät vain voi täysin muistaa, miltä tuntui olla teini-ikäinen varsinkaan, koska ajat ovat muuttuneet. Nuoruus on suloisenkitkerä sekoitus haikeutta ja helpottuneisuutta. 

Kaarlela oli valinnut kerrontaansa erään tavan, joka häiritsee minua. Dialogeissa ihmisistä voi käyttää se-pronominia, mutta kerronnassa se töksähtää korviin. Tosin totuin siihen kirjan edetessä enkä siihen lopulta enää kiinnittänyt huomiota, mutta aluksi se oli minulle pienoinen kompastuskivi.

Pääasiassa kuitenkin nautin Kaarlelan seesteisestä kirjoitustyylistä. Hän tekee hyviä huomioita arkipäiväisistä asioista ja ilmaisee huomionsa tarkkanäköisesti. Kaarlela on selvästi taitava kertomaan arkielämän pieniä tarinoita, jotka helposti jäävät suurien tapahtumien jalkoihin. Saara on kiinnostanut minua ennenkin, mutta Menneen talven lumen myötä se nousi vielä korkeammalle lukulistallani. 

♥♥♥¾

Kaarlelan nuortenromaani sai Rouva Huun haikailemaan tällaisen konstailemattoman realistisen nuoruuden kuvauksen perään.
Krista piti kovin paljon Kaarlelan tavasta kirjoittaa.
Mari Saavalainen toteaa Menneen talven lumen sopivan niin nuoren kuin aikuisen luettavaksi.
Maijan mukaan Kaarlela kirjoittaa sulavasti ja nuorten puhekieli tuntui Maijan korvaan luontevalta.
Anita sai kokea lukiessaan takaumia omasta nuoruudestaan.
Jonnan mielestä tarina on viehättävä ja todenmakuinen ja hän toivoo kirjan löytävän tiensä varsinaisen kohderyhmänsä käsiin.

Holly Smale: Geek Girl - Matalalentoa mallitaivaalla

Holly Smale: Geek Girl - Matalalentoa mallitaivaalla 2013 (Geek Girl. From Geek to Chic... 2013) Tammi 358 s. suom. Kaisa Kattelus
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

"Viidentoista? Perfectomondo, pikku Kisuliini. Se tietää ilmaista julkisuutta."
Veri pakenee kasvoistani. Ilmaista julkisuutta? Voi ei, hän aikoo tehdä minusta varoittavan esimerkin muille hattuvandaaleiksi havitteleville alaikäisille.
"Ennen kuin viet minua mihinkään", sanon nopeasti, "minun pitää etsiä paras ystäväni. Hän ei tiedä, mihin olen mennyt."
Mies pysähtyy ja käännähtää vapaa käsi lanteellaan. 
"Pikku Vihantaiseni, kunhan olen saanut sinusta valokuvan, saat kipsutella-kapsutella mihin ikinä mieli tekee." Ja sitten hän nauraa heleästi.
Jähmetyn. "Valokuvan?"
"Niin, pikku Rommirusinaiseni. Voisin tietysti piirtääkin, mutta päämajassa sitä ei viime kerralla pidetty kovin hyvänä pilana." Hän kihertää ja tuuppaa minua ranne löysänä. "Ai niin", hän jatkaa ohimennen. "Minä olen muuten Wilbur. Siis -bur, ei -iam. Infinity Modelsista."  

Harriet on tyttö, jonka repussa lukee nörtti. Harriet ei sanaa reppuunsa ole kirjoittanut, mutta hän itsekin myöntää vastaavansa nörtin sanakirjamääritelmää. Hän ei ole lainkaan kiinnostunut muodista vaan hänen mielestään muoti on vain vaatteita. Harriet lähtee kuitenkin parhaan ystävänsä Natin seuraksi muotimessuille, joiden aikana Nat toivoo malliagenttien löytävän hänet ja huomaavan hänen potentiaalinsa. Messujen aikana toinen tytöistä tuleekin löydetyksi, mutta malliagentin löytö on Natin sijasta Harriet. Luokkatoverinsa Alexan vainoama Harriet haluaa elämänsä muuttuvan ja suostuu lähtemään Moskovaan mallikeikalle. Moskovassa Harriet kävelee ensimmäistä kertaa elämässään korkokengillä ja ihastuttaa muotinäytöksessä. Kotiin palattuaan hänellä on vastassa verisesti loukkaantunut paras ystävä ja perheongelmia.

Geek Girl on todella nopealukuinen ja viihdyttävä nuortenkirja. Kiinnyin Harrietiin henkilönä, vaikka hänen kaikkitietävyytensä hieman ärsyttävä luonteenpiirre onkin. Luin kirjaa eilisiltana vielä silloinkin, kun silmäluomeni eivät meinanneet enää pysyä auki, sillä en olisi malttanut jättää kirjaa kesken. Pakko kuitenkin oli, mutta tämä yön pimeille tunneille lukeminen kertoo, että Geek Girl on vetävä ja hauskakin kirja.

Kirja sijoittuu uskottavuuden rajamaille, mutta toisaalta kirjan kerrotaan sisältävän omaelämäkerrallisia aineksia. Geek Girlin kirjoittaja Holly Smale on nimittäin löydetty 15-vuotiaana, ja hän on työskennellyt mallina. Uskoisin kirjassa olevan melko paljon fiktiota, sillä sen verran epätodennäköisiltä jotkin tapahtumat tuntuivat, mutta tuohan kirjailijan mallitausta lisää uskottavuutta kirjan sisältämälle mallimaailman kuvaukselle. Mallimaailma tuntui kuitenkin hieman sivuseikalta muihin kirjan teemoihin verrattuna. Sanoisin, että kirja on oikea rehellisyyden puolustuspuhe ja kertomus vaikeuksien yli kantavasta ystävyyden voimasta.

Malliagentti Wilburin käyttämät hellittelynimet ovat todella naurettavia. En voi kuvitella, että kukaan oikea ihminen kutsuisi aikuista naista pikku Ovenkarmiksi. Todennäköisesti näiden nimitysten on tarkoitus ollakin aivan uskomattomia ja hauskoja. Harrietin isä on henkilöhahmona mielestäni epäuskottava. Hän ei ole kovinkaan isällinen ja on oudon innostunut Harrietin mallin urasta. Harrietin isä vaikuttaa siltä kuin hän haluaisi julkisuuteen Harrietin siivellä tai vähintään tapaamaan julkisuuden henkilöitä. Hänen ylihössöttävä käytöksensä tuntuu minusta enemmän äitimäiseltä kuin isän rooliin sopivalta.

Olin iloinen siitä, että tässä kirjassa mallin elämä ei ollut todellakaan pelkkää glamouria vaan itse asiassa melkein kaikkea muuta. Harrietia syrjitään myös mallimaailmassa koulumaailman tavoin, ja muut mallit ovat kateellisia siitä, miten uusi kasvo sai loistavan sopimuksen, jota he myös olivat tavoitelleet. Kuitenkin jos joku haluaa lukea vielä nuortenkirjan, joka kuvaa mallimaailmaa vielä raadollisemmin ja todennäköisesti uskottavammin, suosittelen Susanne Fülscherin Mustaa kajalia -kirjaa. Kyseinen kirja kuuluu Signal-sarjaan, joka erottui muista nuoruudessani lukemistani nuortenkirjasarjoista rankoilla aiheillaan.

Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat itsekin olleet tai ovat vieläkin hieman nörttejä. 

Muissa blogeissa: Olipa kerran kirjablogi ja Hemulin kirjahylly.