sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Charlaine Harris: Dead Ever After

Charlaine Harris: Dead Ever After 2013 338 s. (ilmestynee suomeksi nimellä Sydänverellä huhtikuussa 2014)
lainattu kirjastosta

Dead Ever After on The Southern Vampire Mysteries -kirjasarjan päätösosa, joten jos ei kaikkia aikaisempia kirjoja ole lukenut ja ne aikoo vielä lukea, en suosittele lukemaan bloggaustani. Jonkinlaisia paljastuksia edellisten kirjojen tapahtumista nimittäin tekstini varmasti sisältää. Olen lukenut kaikki kirjat englanniksi, mutta sarjastahan ilmestyy toiseksi viimeinen osa suomeksi tämän vuoden loppupuolella. Tuskin olen täysin väärässä, jos veikkaan, että Dead Ever After suomennetaan vuonna 2014 tai 2015.

When I'd been a child, some people have regarded me with a blend of unease and disgust. Telepathic children can say the worst things at the worst times, and no one likes them for it or forgets that they blurted out something private and secret. Telepathy in a child is nothing short of terrible. Even I, the actual telepath, had felt that way. Some people had been absolutely frightened by my ability, which I hadn't had the skill to conceal. After I'd gained some control over what I said when I "overheard" something startling or awful from the thoughts of a neighbor, I'd seldom seen that expression. I'd forgotten how painful it could be.

Sookie on herättänyt Samin henkiin käyttämällä isoäidiltään perinnöksi saamaansa cluviel doria. Kaikki eivät ole tyytyväisiä Sookien toimintaan pelastavana enkelinä, ja jopa Sam on yllättävän etäinen. Sookiella on muitakin murheita, sillä Eric-vampyyrin on määrä hylätä Sookie. Ericin luoja nimittäin on sopinut Ericin menevän naimisiin Freydan, Oklahoman vampyyrikuningattaren kanssa. Sookien sydänsurut muuttuvat hänen huolistaan vähäisimmiksi, koska osa Sookien lukuisasta vihollisjoukosta päättää lähteä kostoretkelle ja saa Sookien telkien taakse syytettynä murhasta.

Pidin alunperin ideasta, että vampyyrit ovat tulleet ihmisten tietoisuuteen, koska se erotti The Southern Vampire Mysteries -sarjan vampyyrikirjojen massasta. On tietenkin ihan luonnollista, etteivät vampyyrit ole ainoa yliluonnollinen laji Sookie-kirjojen todellisuudessa, mutta silti sarjan edetessä mukaan on tullut hieman liikaa kaikkea uutta. Viimeisessä kirjassa eräs henkilöistä tekee jo sopimuksen paholaisen kanssa. En olisi halunnut Harrisin tuovan mukaan vielä tällaistakin, koska jo Sookien keijusukujuurille kohottelin hämmentyneenä kulmiani.

Vähän vaikuttaa siltä, että Harris kierrättää vanhoja ideoitaan, jottei hänen tarvitsisi keksiä uusia. Ensimmäisessä kirjassa Sookien veljeä Jasonia syytetään murhista, joihin hän ei ole syyllinen, ja juuri edellisessä osassa Sookien rakastettu Eric lavastetaan syyllikseksi murhaan. Viimeisessä osassa eräät Sookien lukuisista vihollisista päättävät saattaa Sookien tilanteeseen, jossa Sookie joutuu syyttömänä kalterien taakse. Minä ainakin aistin jonkinlaista toisintoa edellisien osien juonista. Dead Ever Afterissa tuodaan kyllä hyvin esille, miten paljon Sookien tilanne muistuttaa Jasonin menneisyyttä. Silti olisin ehkä halunnut Harrisin keksivän jotakin hieman omaperäisempää viimeiseen kirjaan. En kaikkia käänteitä osannut ennustaa, mutta silti ne yllätyksetkään eivät tuoneet kovin kummoisia väristyksiä. 

Aloin ensin seurata True Blood -sarjaa ja vasta sitten innostuin lukemaan kirjoja. Välillä minua on häirinnyt, miten eri tavalla asiat menevät televisiossa. Esimerkiksi True Bloodin viidennellä kaudella (spoilerivaroitus!) Tara muutetaan vampyyriksi, kun taas kirjasarjan viimeisessä osassa hän on tuore äiti. Selvästi toisistaan eroavat juonet tietenkin tekevät sarjan seuraamisesta mielekkäämpää, vaikka olisi lukenut myös kirjoja, mutta aika usein minun mielessäni pyörii liikaa, että ei tämä näin mennyt Harrisin kirjassa.

Ilmeisesti minua on melko vaikea miellyttää päätösosilla, sillä petyn todella helposti kirjasarjojen loppuratkaisuihin. Luin juuri ennen Dead Ever Afteria Lauren Oliverin dystopiatrilogian viimeisen osan Requiemin, ja se petti odotukseni vielä pahemmin kuin The Southern Vampire Mysteriesin päättävä kirja. Dead Ever Afteria lukiessa en ollut kuitenkaan tyytyväinen siihen, kenen kanssa Sookie lopulta päätyi yhteen. Se kysymys oli aika keskeinen, koska Sookien rakkaussotkut ovat olleet tärkeässä osassa Harrisin sarjassa. Loppu ei herättänyt oikein mitään kunnollisia tunteita paitsi ärtymystä siitä, että eihän tämän nyt näin kuulunut mennä.

Sookie-kirjat eivät ole mitään kaunokirjallisia mestariteoksia, mutta hyvin ne ovat jaksaneet viihdyttää. Lopun jättämistä negatiivisista tuntemuksista huolimatta vietin mielelläni vielä kerran päivän Sookien ja kumppanien seurassa. Minulla on jopa hieman haikea olo siitä, että olen saanut luettua viimeisen Sookie-kirjan. Reilu kolme vuotta sitten taisin aloittaa kirjojen parissa, ja nyt tämäkin sarja on luettu. En tiedä, kestäisikö tämä kirjasarja uusintalukua. Jos kaipaan Sookien, Ericin ja Billin seuraan liikaa, onhan vielä tv-sarja. Tosin olen hieman kyllästynyt True Bloodiin, ja viidennen kauden käänteet eivät olleet oikein mieleeni. Siksi en ole vielä edes alkanut katsoa kuudetta kautta, vaikka aiempina kesinä olen odottanut True Bloodin uutta kautta melkein yhtä paljon kuin tuoreita mansikoita ja valoisia öitä.

Viimeisen Sookie-kirjan ovat ehtineet lukea ainakin Satu, Maija (jonka bloggauksesta muuten selvisi, että lokakuussa ilmestyy vielä After Dead -niminen kirja, jossa on hieman joidenkin henkilöiden sarjan jälkeisistä vaiheista), Ponna ja Minna Vuo-Cho.

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Dan Brown: Inferno

Dan Brown: Inferno 2013 463 s. (ilmestynyt myös suomeksi nimellä Inferno)
lainattu kirjastosta

The bearded doctor rushed in as well, apparently hearing the call button. He checked Langdon's heart monitor as the young doctor spoke to him in rapid, fluent Italian - something about how Langdon was "agitato" to learn he was in Italy.
Agitated? Langdon thought angrily. More like stupefied! The adrenaline surging through his system was now doing battle with the sedatives. "What happened to me?" he demanded. "What day is it?!"
"Everything is fine," she said. "It's early morning. Monday, March eighteenth." 
Monday. Langdon forced his aching mind to reel back to the last images he could recall - cold and dark - walking alone across the Harvard campus to a Saturday-night lecture series. That was two days ago?! A sharper panic now gripped him as he tried to recall anything at all from the lecture or afterward. Nothing. The ping of his heart monitor accelerated. 

Robert Langdon herää firenzeläisessä sairaalassa ja hänen kahta edeltävää vuorokautta koskevat muistonsa ovat kadonneet Langdonin rakkaan Mikki Hiiri -kellon kera. Pian havahtumisena jälkeen Langdon joutuu nuoren lääkärin Sienna Brooksin kanssa pakomatkalle, jossa on kyse elämästä ja kuolemasta. Danten Inferno johdattaa heidät kauhistuttavan mysteerin jäljille, ja kohta Langdonin ja Brooksin käsissä onkin koko ihmiskunnan tulevaisuus...

Kuulun niihin, jotka viihtyivät Da Vinci -koodin ja Enkeleiden ja demoneiden parissa mainiosti, mutta pettyivät kolmanteen Robert Langdon -kirjoista eli Kadonneeseen symboliin. Dan Brown sijoitti onneksi Infernon Eurooppaan. Olin innoissani, kun moni sanoi Infernon olevan selvä parannus sarjan edelliseen osaan. Kyllä, minunkin mielestäni Inferno on parempi kuin Kadonnut symboli, mutta petyin silti, sillä kahden ensimmäisen osan viehätystä Inferno ei läheskään tarjonnut. Ehkä minä sitten alan kyllästyä Brownin tyyliin tai sitten kirja ei vain ollut niin hyvä kuin kaksi ensimmäistä osaa.

Robert Langdon -kirjat ovat melko kaavamaisia jopa kyllästyttävyyteen saakka. Langdon raahataan melkein väkisin arkielämästään seikkalun keskelle, ja hän joutuu taistelemaan kelloa vastaan yleensä melko vetävän ja älykkään naishenkilön kanssa. Kun soppaan heitetään vielä mukaan hieman symbolien tulkintaa, historiallisia viittauksia ja melkein ärsyttävän monta juonikoukkua, Brownin seuraava menestysteos on aika lailla valmis.

Viihdekirjallisuudella on paikkansa, ja myönnän usein vapaa-ajallani hakevani kirjoista tapaa irrottautua arjesta ja sen huolista. Luen siksi välillä fantasiaa, dekkareita ja jopa chick litiä, vaikka viimeisen pariin melko harvoin haluan. Brownin kirjat eivät tietenkään ole kaunokirjallisia mestariteoksia, mutta yleensä ne onnistuvat tavoitteessaan. Ne tempaisevat lukijan mukaansa sellaisella voimalla, että kirjan ulkoinen todellisuus unohtuu. Infernon parissa minulle ei valitettavasti käynyt niin. En vain kunnolla koukkuuntunut kirjaan. Brown kirjoittaa juonenkoukkuja toisensa perään, mutta silti helposti pystyin laskemaan kirjan käsistäni. Huomasin usein tekeväni mieluummin jotakin aivan muuta kuin lukevani Infernoa, ja kirjan lukemisessa kestikin poikkeuksellisen monta päivää. Vasta viimeisten sadan sivun aikana huomasin kunnolla uponneeni kirjan maailmaan ja odottavani malttamattomana, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Oli Infernossa positiivisiakin seikkoja. Tiedän lukemisen jälkeen enemmän Dantesta ja varsinkin hänen teoksestaan Jumalaisesta näytelmästä, ja räjähdysmäisen väestönkasvun mukanaan tuomat ongelmat olivat toimiva osa juonta. Sienna Brooks oli myös ehkä parhaiten mieleenjäävä Brownin kirjojen henkilöistä tietenkin Robert Langdonin jälkeen. Muistan, että aiemmissakin Langdon-kirjoissa on ollut Langdonin rinnalla toimiva nainen, mutta en saa heistä kenenkään nimeäkään mieleen. Luulisin Siennan säilyvän muistissani pitkään. Loppuratkaisu onnistui yllättämään kunnolla, joten onneksi luin kirjan loppuun asti kangertelusta huolimatta.

Silmäilin kirjan lukemisen aikana Bokbabbelin bloggauksen Infernosta. Ehkä siksi kiinnitinkin huomiota asiaan, josta bloggauksen kirjoittaja huomauttaa. Infernossa ei mitenkään viitata aiempien kirjojen tapahtumiin. Eräässä vaiheessa Robert Langdon miettii, miten hän on kuluneen vuorokauden aikana oppinut, ettei kehenkään kannata luottaa. Luulisi hänen oppineen tuon läksyn jo edeltävien kirjojen tapahtumien aikana, sillä kyllähän hänen niissäkin olisi pitänyt miettiä tarkkaan, kehen on syytä luottaa ja kehen ei.

En jää henkeäni pidättäen odottamaan seuraavaa Robert Langdon -kirjaa, mikä taitaa olla ihan hyvä juttu, sillä todennäköisesti viidennen osan ilmestymiseen on vielä monta vuotta, mutta kyllä minä senkin luen sitten joskus. Toivon, että seuraava Brownin kirja olisi positiivinen yllätys, koska kolmas ja neljäs osa ovat olleet minulle pienoisia pettymyksiä. Vaikka Inferno miellytti minua enemmän kuin Kadonnut symboli, toivon, että Brown kirjoittaisi vielä joskus Enkeleihin ja demoneihin verrattavissa olevan romaanin tai sitten minun täytyy vain tyytyä lukemaan ensimmäinen osa jälleen uudelleen.

Inferno muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Olipa kerran kirjablogi, Lillin kirjataivas, Kaleidoscope, There's no such thing as too many books, Kirjaimellista ja Kingiä, kahvia ja empatiaa.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Isaac Marion: Warm Bodies

Isaac Marion: Warm Bodies 2011 239 s.
lainattu kirjastosta

No one I know has any specific memories. Just a vague, vestigial knowledge of a world long gone. Faint impressions of past lives that linger like phantom limbs. We recognize civilization - buildings, cars, a general overview - but we have no personal role in it. No history. We are just here. We do what we do, time passes and no one asks questions. But like I've said, it's not so bad. We may appear mindless, but we aren't. The rusty cogs of cogency still sin, just geared down and down till the outer motion is barely visible. We grunt and groan, we shrug and nod, and sometimes a few words slip out. It's not that different from before.
But it does make me sad that we've forgotten our names. Out of everything, this seems to me the most tragic. I miss my own and I mourn for everyone else's, because I'd like to love them, but I don't know who they are.

R on zombi, jonka on vaikea ilmaista itseään puhumalla ja joka ei muista nimestään muuta kuin, että se taisi alkaa R-kirjaimella. R:n elämä muuttuu, kun hän syö Julien poikaystävän. Kun zombi syö ihmisen aivot, zombin pään täyttävät syödyn muistot. Perryn syömisen myötä R kiintyy Julieen ja haluaa suojella häntä muilta zombeilta. Tästä alkaakin epätodennäköinen zombipojan ja ihmistytön välinen epätodennäköinen rakkaustarina, josta ei vaikeuksia puutu.

En ole kovin innostunut zombeista. Epäilisin, että syy siihen, miksi vampyyrit ovat voittaneet nämä toiset kauhuleffoista tutut olennot, on se, miten vampyyrien sielunelämästä kerrotaan edes joskus. Zombit ovat melkein aina vain ihmisten aivoja syöviä ja öriseviä eläviä kuolleita, ja yleensä on melko merkityksetöntä, onko ihmisiä vastassa zombeja vai joitakin muita hirviöitä. Warm Bodies kiinnosti minua siksi, että ihmiseen rakastuva zombi kuulosti uudelta ja raikkaalta idealta. Tätähän minä juuri olen kaivannut. Kirjaa, jossa zombit ovat muutakin kuin tunteettomia ja etäisiksi jääviä vihollisia. 

R:n ajatukset ilmaistaan välillä todella kauniisti. Ajoittain lukija melkein unohtaa, että kertoja on zombi. Vaikka R:llä on suuria vaikeuksia ilmaista ajatuksiaan ääneen, ongelmat eivät ulotu hänen sisäiseen puheeseensa. Kun Julie tekee erottelun elävien ihmisten ja zombien välillä, R ajattelee, miten hän mieluiten pitäisi zombejakin ihmisinä. R onkin hyvin inhimillinen ja pidin R:stä paljon. Voisin sanoa, että ajattelin R:ää ihmisenä, jolla vain sattuu olemaan poikkeuksellisia ongelmia.

Zombit eivät voi vastustaa aivoja, koska niiden mukanaan tuomat muistot saavat heidät hetkeksi tuntemaan itsensä eläviksi. Zombit eivät voi luonnolleen mitään eivätkä selviä muuten kuin syömällä ihmisen lihaa. Tämä oikeastaan herättää lukijassa kysymyksen, ovatko zombit pahoja vai vain luontonsa vankeja. Kuitenkin tuntui ihmeelliseltä, miten helposti Julie antaa R:lle anteeksi, kun Julie saa tietää, että R oli se, joka söi Perryn. Vaikka Julie tiedostaa hyvin, että R:n on elettävä ihmislihalla, olisin olettanut, että Julie olisi edes hetken ajan ollut R:lle vihainen. Mielestäni tällainen olisi ollut luonnollisempi reaktio kuin Julien "No ethän sinä voinut asialle mitään, en minä siksi voi syyllistää sinua teostasi" -suhtautuminen.

Zombien elämässä on samankaltaisia piirteitä kuin ihmiselämässä. Zombit menevät naimisiin, ja vaikka he eivät pysty lisääntymään keskenään, heille määrätään zombilapsia. Zombit eivät kuitenkaan kiinny samalla tavoin lapsiinsa kuin ihmisvanhemmat, sillä vaikka lapsi sattuisi kuolemaan, menehtynyt lapsi korvataan helposti uudella eivätkä zombivanhemmat jää suremaan. Zombilapset käyvät myös koulua, vaikka heille opetetaankin perinteisten matematiikan ja historian sijasta ihmisten saalistustapoja.

Kirjassa on kaksi osaa. Valitettavasti toinen osa latisti hyvän kirjan ihan hyväksi. Tämän ehkä selittää se, että ensin oli I Am a Zombie Filled With Love -novelli ja vasta sitten Warm Bodies. Novelli on melkein suoraan osa Warm Bodiesia, vaikka päähenkilön nimi on eri kirjain, romaanissa kertoja ei osaa lukea ja loppuratkaisu on eri. 

Voin suositella Warm Bodiesia lukijalle, joka haluaa kokea hieman erilaisen rakkaustarinan. Kielletty rakkaus on tietenkin ideana hieman kulunut, mutta Warm Bodies tarjoaa tuoreen lähtökohdan perinteiselle asetelmalle. Kirjaan kannattaa myös tarttua, vaikka ei olisi kovin innoissaan zombi-ilmiöstä. Kirjan lukemisen jälkeen on selvää, ettei zombeja ole pakko kuvata aina samalla tavalla.

Isaac Marion on vahvistanut, että hän kirjoittaa Warm Bodiesille jatko-osaa. Todennäköisesti senkin luen, vaikka vähän pelkään, että petyn. Warm Bodiesin lopetus oli pettymys, ja valitettavasti luulen, että se enteilee myös ensimmäistä huonompaa toista osaa.

Tästä erilaisesta zombikirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Oona, AnuNuubaReta ja Kirjakulkuri

torstai 27. kesäkuuta 2013

Hitomi Kanehara: Käärmeitä & lävistyksiä

Hitomi Kanehara: Käärmeitä & lävistyksiä 2009 Sammakko (Hebi ni piasu 2004) 124 s. suom. Sami Heino
lainattu kirjastosta

"Tiedätkö mikä kaksihaarainen kieli on?"
"Sellainen joka on halkaistu kahtia?"
"Joo, niin kuin käärmeen- tai liskonkieli. Paitsi että joskus... se ei ole käärmeen eikä liskon suussa."
Hän otti savukkeen huuliltaan ja työnsi kielensä ulos. Sen kärki oli halkaistu kahtia, täsmälleen kuin käärmeellä. Katselin lumoutuneena, kun hän nosti kielen oikeanpuoleista haaraa ja nappasi tupakan taidokkaasti kielen muodostaman V:n pohjukkaan.
"Vau..."
Silloin näin ensimmäistä kertaa kaksihaaraisen kielen.
"Hommaisit sinäkin tällaisen", hän sanoi, ja asiaa sen kummemmin ajattelematta huomasin nyökytteleväni.

Lui on muiden silmissä Barbie-tyttö, joka tapaa käärmekielisen Aman. Ama saa Luinkin kiinnostumaan kielen halkaisusta ja myös itsestään. Tatuointi- ja lävistysliikkeen omistava Shiba tekee Luille ensin kielilävistyksen ja sitten alkaa suunnitella Luille tatuointia, joka voi koitua Luille hieman liian kalliiksi...

Koska olen asioinut parissa (tosin suomalaisessa) lävistysliikkeessä, rohkenisin kommentoimaan sitä, miten oudolta kirjan lävistys- ja tatuointiliike vaikuttaa. Ihmettelin suuresti, kun Luin kielilävistys tehtiin lävistyspyssyllä. Lävistyspyssyllähän nyt ei saisi tehdä edes niitä korvareikiä muun muassa siksi, että kudos vahingoittuu enemmän, jos tylsä koru runnotaan voimalla kudoksen läpi. Kirjan lävistäjä-tatuoijan Luille esittämät kommentit ovat myös vähintään kummallisia ja tatuoinnin maksun ottaminen ns. luonnossa kuulostaa myös hyvin epäammattimaiselta.

Kirjan henkilöt olivat välillä oudon tunteettomia, vaikka lopussa näkyi jo selvästi myös vahvoja tunteita. Lui ei välillä hätkähtänyt tilanteista, joista mielestäni moni olisi hämmentynyt. Kirjan henkilöt jäivät melko etäisiksi ja ainoastaan Shiba onnistui herättämään minussa sen kummempia tunteita. Nekin tunteet olivat lähinnä inhonsekaisia.

Kirjassa ei ollut kovin kummoista juonta. Jonkinlaisen sanoman huomasin lopussa tavoittaneeni, mutta kirja ei onnistunut koskettamaan. Lähinnä mieleen jäivät hieman erikoiset ihmiset ja järkyttävän yksityiskohtaiset kuvailut. Välillä voin pahoin ja olisin todennäköisesti jättänyt kirjan kesken, jollei Käärmeet & lävistykset olisi ollut vain hieman yli 100-sivuinen. Kirja ei vain jaksanut kiinnostaa loppuun asti.

Luen välillä melko shokeeraaviakin kirjoja, mutta tämä kirja taisi olla hieman liikaa sietokyvylleni. Rehellisesti sanottuna en ymmärrä, miksi kirja on ollut Japanissa niin arvostettu ja menestynyt, mutta ehkä vika on sitten vain minussa lukijana. Kirja oli ihan hyvin kirjoitettu, mutta mikään kirjan elementeistä ei vain oikein riittänyt herättämään minussa muita tuntemuksia kuin vastenmielisyyttä.

Kansi on ehdottomasti liian kaunis sisältöön verrattuna. Tupakka tuo jonkinlaista rosoa, mutta muuten kirja vaikuttaa kannen perusteella ehkä jopa melkein nuortenkirjalta. Minä en sitä sellaisena kuitenkaan pitäisi.

Kirja kuulosti idealtaan sellaiselta, että voisin kiinnostua. Kirja ei kuitenkaan innostanut, enkä varmaan lue enää mitään Hitomi Kaneharalta. Sen voin sanoa, että hän kirjoittaa poikkeuksellisen rohkeasti, joten varmasti tällaisellakin kirjallisuudella on lukijansa. 

Käärmeitä & lävistyksiä muissa blogeissa:
Lukuhoukka lukee ja kirjoittaaKirjanurkkausVinttikamarissa ja Kaleidoscope.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta 2013 Siltala 125 s.
lainattu kirjastosta

"Asuuko rakkaus sydämessä vai päässä?"

Viljami saa tekstiviestin, jossa kerrotaan hänen olevan tuleva isä. Viljami kokee isyyden olevan hänestä niin kovin kaukana, eikä lapsen äitikään ole hänen elämänsä suuri rakkaus. Veera on hänelle kuin sisko, jonka kanssa hän päätyi sänkyyn vain alkoholin juovuttamana. Nyt tästä humalaisesta erehdyksestä on koitumassa elämän pituinen seuraus. Viljamin tarinan ohella kirjassa kerrotaan vuodesta 1938. Oskari luulee saavansa Iidasta vaimon, mutta Iida haluaakin muuta. Iida kohtaa Eliaksen, ja tämä tapaaminen muuttaa kaiken...
 
On melko kulunutta sanoa kirjan kieltä kauniiksi. En kuitenkaan tiedä, millä muulla adjektiivilla Inka Nousiaisen käyttämää kieltä voisi kuvailla kuin uskomattoman kaunis. Kerronta on soljuu eteenpäin aaltojen lailla, ja sanat menevät suoraan sydämeen. Kun Nousiainen kirjoittaa Iidan oli pakko mennä yöpaidassaan hetkeksi portaille, vetää keuhkonsa täyteen sateenjälkeistä raikkautta ja katsella uutta voimaa uhkuvia kukkia jotka oikaisivat jo käpristymään päässeet terälehtensä pöyhkeinä, vimmatusti tuoksuen, aistin kukkien tuoksun kuin olisin luonnon keskellä. Voisin lainata kirjasta niin montaa kohtaa, mutta sitten tämä blogiteksti olisikin vain sitaatteja Kirkkaat päivä ja ilta -teoksesta. Minun pitäisi lainata oikeastaan koko kirja, jotta voisin kertoa, mitkä olivat lempikohtiani.

Iidan tarinaa eteenpäin vievät luvut alkavat aina otsikoksi nostetulla pätkällä kerrontaa. Otsikot ovat harvinaisen onnistuneita, sillä usein en otsikoihin kiinnitä kuin hetkellistä huomiota. Tätä kirjaa lukiessani viipyilin otsikoissa muun tekstin lisäksi. Kirjan nimi on myös juuri oikea kirjan tunnelmaan.

Kiinnyin Kirkkaat päivä ja ilta -kirjan henkilöihin vahvasti, vaikka vietin heidän seurassaan elämästäni vain puolitoista tuntia. Lopun luin kyyneleet silmissä enkä olisi halunnut sulkea kirjaa viimeisen sivun jälkeen.

Olen huomannut viime aikoina nauttineeni erityisesti kirjoista, joissa vuosikymmenien erottamat tarinat kietoutuvat yhteen. Ensin lukija ei arvaa, miksi tarinoiden kuljettaminen rinnakkain on niin olennaista. Sitten tapahtuu jotakin, minkä jälkeen tietää, miksei kumpaakaan tarinaa voisi kertoa yksin. Nousiainen on mahduttanut sivumäärältään vähäiseen kirjaan ihmiselämää suuremman tarinan.

Kirjan lukemisesta on kulunut jo useampi päivä, ja olen yhä sanaton. Siksi tämä bloggaus jää tavallista lyhyemmäksi ja sisältää poikkeuksellisen monta suoraa lainausta kirjasta. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille, jotka pitävät kieltä tärkeänä osana lukuelämystä ja myös niille, jotka eivät usko, että ohuessa kirjassa voidaan kertoa tarina, joka jättää jälkensä sydämeen. 

Kirkkaat päivä ja ilta on näkynyt myös Riinan ja Katjan blogeissa. Molemmissa teksteissä on linkkejä myös muihin kirjasta bloganneisiin.

Ja sitten. Kaiken tämän jälkeen. Mikä lie perhosen siiven räpsähdys, joku pieni liike jonkun toisen elämässä, ehkä se miten joku jossakin napsautti kiinni lääkerasian kannen tai käänsi avainta lukossa, ehkä se miten madagaskarilainen palmu teki jossakin itsemurhan kukkimalla liian mahtipontisesti tai sitten ihan vaan... niin. Liian suuri määrä viiniä (sekä teehen sekoitettu viski) sysäsi heidät yhtenä iltana toistensa syliin.

Helen Wells: Kitty saa hopeasiivet & Helen Wells: Kitty lentoemäntä

Helen Wells: Kitty saa hopeasiivet 1963 (2. painos) Tammi (Silver Wings for Vicki 1947) 151 s. suom. Vilho Hokkanen
omassa kirjahyllyssä

Luin Helen Wellsin Ursula- ja Kitty-kirjoja ala-asteen viimeisillä luokilla innokkaasti. Koko Kitty-sarja ei ole Helen Wellsin kynästä eikä kirjoja ole valitettavasti suomennettukaan kuin viisi (kiitos jälkimmäisestä informaatiosta Saralle!). Sen sijaan ruotsiksi on koko sarja ilmeisesti käännetty, mutta valitettavasti kirjastossa ei ole kuin viisi suomeksi käännettyä osaa. Ehkä yritän hankkia näitä pikkuhiljaa omaan hyllyyn vaikka sitten ruotsiksi, koska alkuperäiskieliset Vicki Barr -kirjat ovat melko hintavia. Tässä bloggauksessa kerron ajatuksiani kahdesta ensimmäisestä Kitty-kirjasta, jotka luin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen uudelleen.

Kitty kääntyi selälleen ja tuijotti lehden sivua. Hänen silmänsä olivat siniset kuin tänä rauhallisena sunnuntaiaamuna hänen yllään kaartuva kesäinen taivas. Hän huoahti haikeasti. Kitty Barr oli kaikkea muuta kuin seikkailijattaren näköinen. Hän oli pienikokoinen, hienopiirteisten kasvojen ilme oli miltei arka, ja hänellä oli pehmeä tuhkanvaalea tukka. Hän näytti hyvin hennolta, mutta hentoudestaan huolimatta hänellä oli vahvat ja jäntevät lihakset ja pihvi maittoi hänelle mainiosti. Hän saattoi olla haaveellisen näköinen, mutta itse asiassa se oli tarkkaavaisuutta, jolla tämä nuori tyttö oli syventynyt miettimään jotakin puuhaa - tai kujetta.
Hento viehättävyys, pienuus ja vaaleus saivat Kittyn näyttämään pehmeältä kuin kermakaakku. Itse asiassa hän oli vahva kuin nuori puu. Hän suoristi sinisen esiliinansa helmaa ja huokaisi jälleen. - Jos minä haen tätä lentoemännän paikkaa, hän ajatteli harmissaan, tiedän kyllä, mitä minulle sanotaan. 'Suokaa anteeksi, neiti Barr, mutta mielestämme te olette liian nuori ja liian arka ettekä ehkä ole tarpeeksi vahvakaan.'
Kimallus sinisissä silmissään - mutta ei mikään runollinen kimallus - Kitty alkoi jälleen lukea ilmoitusta.

Kitty Barr huomaa sanomalehdessä ilmoituksen, joka on tytöille jotka tahtovat matkustaa, tavata ihmisiä - seikkailla. Vaikka Kitty on opiskellut kahden vuoden ajan yliopistossa, lentoemännän työ vaikuttaa paljon yliopisto-opintoja hauskemmalta vaihtoehdolta. Kitty vain sattuu valitettavasti olemaan muutamaa kuukautta vaille 21 vuotta, joka on alaikäraja lentoemännän toimelle. Kitty ei kuitenkaan anna tällaisen harmillisen seikan estää itseään ja menee silti haastatteluun. Nuoresta iästään huolimatta hänet valitaankin lentoemännäksi valmistavalle kurssille. Kitty läpäisee kurssin ja häntä odottavat uuden ammattinsa tuomat haasteet. Lentoemännän toimeen totuttelun lisäksi Kittyn mieltä vaivaa strutsinnahkaisten laukkujen mysteeri.

Kitty-kirjat taitavat olla ainoita lukemiani tyttökirjoja, joissa on päähenkilönä nuori lentoemäntä. Tämä onkin yksi syy, miksi Kitty Barrin seikkailuista kertovasta sarjasta pidän. Muistan jopa hieman haaveilleeni lentoemännän ammatista kirjoja lukiessani, vaikka nämä unelmat eivät kovin vakavia olleet.

Kitty on henkilö, josta ei oikein voi olla pitämättä. Hän tekee välillä virheitäkin, mutta ne tekevät hänestä vain inhimillisemmän. Kitty on hurmaava ja neuvokas nuori nainen, joka olisi varmasti hauskaa seuraa oikeassakin elämässä. Kitty on myös hyvin uskollinen ystävä. Tämä luonteenpiirre korostuu vielä selvemmin Kitty lentoemäntä -kirjassa. 

Joistakin suomennoksen sanoista tulee nykylukijalle hauskoja mielikuvia. Esimerkiksi kurssihaastattelu on kirjassa puhuttelu. Puhuttelusta tulee minulle mieleen lähinnä nuhtelu, jonka opettaja pitää oppilaalleen. Viisikymmentä vuotta ehtii jo jonkin verran muuttaa kieltä, ja tuollaisten sanojen huomaaminen oli ihan hauska lisä lukukokemukseen.

Kirjan seikkailu on melko yksinkertainen eikä kovin jännittävä. Strutsinnahkaisia laukkuja kuljettavat miehet olisi mielestäni voinut jättää kirjasta kokonaan poiskin, mutta todennäköisesti kirjan kohderyhmän mielestä ripaus jännittävyyttä tekee kirjasta vielä mielenkiintoisemman. Olen unohtanut, miten suhtauduin Kitty-kirjojen seikkailulliseen puoleen hieman yli 10-vuotiaana, mutta ainakin mieleeni oli jäänyt paljon selvemmin lentoemännän elämän kiehtovuus kuin kirjojen sisältämät mysteerit.

Kitty saa hopeasiivet ei ehkä ole kaikkein parhaimpia tyttökirjoja, mutta Kitty-kirjojen kautta tavoittaa hyvin tyttökirjoille ominaisen tunnelman.

Kitty lentoemäntä 1962 Tammi (Vicki Finds the Answer 1947) 148 s. suom. Vilho Hokkanen
saatu lahjaksi

Kitty palaa lomalta töihin ja tapaa lentokoneessa karkumatkalla olevan Joanin. Joanin perheellä on suuria ongelmia, ja Kitty päättää auttaa heitä niiden selvittämisessä.

Kitty lentoemäntä -kirjan suomenkielinen nimi on hieman hämäävä, koska lentoemännyydestä kirjassa kerrotaan todella vähän. Pääpaino on seikkailussa, joka ei ollut edes kovin jännittävä, joten pidin kirjasta vähemmän kuin ensimmäisestä Kitty-kirjasta. Toivottavasti kolmannessa kirjassa on ensimmäisen kirjan tapaan enemmän lentoemännän elämää ja vähemmän seikkailua. Nautin siitä seikkailun ja lentoemännyyden suhteesta paljon enemmän.

Ensimmäisen kirjan aikana Kittyllä on kaksi ihailijaa, vaikka toinen heistä on selvästi enemmän Kittyn mieleen. Toisessa kirjassa Kitty onkin tehnyt jo odotettavissa olleen valinnan, ja kirjassa on pienen pieni ripaus myös romantiikkaa. 

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Antti Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomainen: Parantaja 2010 Helsinki-kirjat 223 s.
lainattu kirjastosta

Kotimatkalla Lassin kysymykset kirjoittamisen jatkamisesta nousivat uudelleen mieleeni. En ollut sanonut mitä ajattelin, en ollut halunnut. Lassi ei ollut ihminen, jolle olisin uskoutunut tai johon olisin luottanut yhtään enempää kuin oli pakko. Mutta mitä sitten olisin sanonut, minkä perusteen antanut toiminnalle, jolla ei ollut minkäänlaista tulevaisuutta? Olisin kertonut totuuden.
Kirjoittamisen jatkaminen oli elämän jatkamista. Enkä jatkanut elämää tai kirjoittamista sen takia, että olisin kuvitellut enää löytäväni lukijoita. Ihmiset yrittivät selviytyä päivästä toiseen, ja runoudella oli siinä hyvin vähän tekemistä. Syy jatkamiseen oli täysin itsekäs.
Kirjoittaminen toi päiviini ryhdin ja rutiinin. Sanat, lauseet ja lyhyet rivit toivat elämään järjestystä, joka ympäriltä oli kadonnut. Kirjoittaminen tarkoitti sitä ettei hauras lanka eilisen, tämän päivän ja huomisen välillä katkennut.

Pari kirjabloggaajaa äänesti Tuomaisen Parantajaa yhdeksi 2000-luvun parhaista kotimaisista romaaneista. Dekkari dystopialla maustettuna kuulosti mielenkiintoiselta, joten ajattelin, että luen kirjan joskus. Kun Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika jo intoutui arvelemaan tätä aivan minun kirjakseni, en voinut olla varaamatta kirjaa kirjastosta. Kovat ennakko-odotukset voivat joskus kostautua, ja niin ehkä tapahtui tämänkin kirjan kohdalla.

Ilmastonmuutos on mullistanut maailman. Ihmisten keskuudessa riehuvat kulkutaudit, ja usko parempaan huomiseen alkaa tuntua toivottomalta. Helsinkiläinen Tapani Lehtinen ei saa Johanna-vaimoonsa yhteyttä. He ovat koko kymmenvuotisen yhteisen elämänsä ajan lähettäneet toisilleen vähintään muutaman sanan parin tunnin välein. Nyt Johannasta ei ole kuulunut mitään vuorokauteen, ja Tapani on varma, että Johannalle on tapahtunut jotakin. Poliisilaitoksella vallitsee työvoimapula ja poliiseilla ei riitä kunnolla resursseja edes Parantaja-nimisen sarjamurhaajan kiinni saamiseen. Tapani saa selville, että Johanna on tehnyt lehtijuttua Parantajasta, ja siksi Tapani tarjoaa apuaan poliiseille. Hänen avuntarjouksensa hyväksytään, koska tilanne on niin huonolla tolalla.

Kirja lähti hyvin käyntiin. Naurahdin jo toisella sivulla pienoisesti, kun uutisissa kerrotaan ensin monesta pandemiavaroituksesta ja kolmestatoista käynnissä olevasta sodasta tai aseellisesta selkkauksesta ja sitten loppukevennyksessä juuri valittu Miss Suomi uskoo kaiken olevan keväällä paljon paremmin.

Tuomainen on luonut hyvin kirjan tunnelmaan sopivan murhaajan. Parantaja-niminen tappaja ilmoittaa olevansa tuhoaan kohti kulkevan maailman viimeinen totuuden ääni, sairaan maapallon parantaja. Parantaja vaikuttaa siis ottaneen äärimmäiset keinot käyttöön epätoivoisessa tilanteessa. Eipä yksittäisten ihmisten murhaaminen tietenkään ole mikään ratkaisu ilmastonmuutokseen, mutta toisaalta Tuomaisen luomassa epätoivoisessa tulevaisuuskuvassa ihminen voi ajautua epäilyttäviin menetelmiin. Onneksi Tuomainen ei ole kehitellyt tavanomaista pahista vaan ottaa huomioon kirjansa olosuhteet.

Takerruin todella kovasti siihen, että kirjassa ihmisistä puhutaan se-pronominilla. Ensimmäisessä luvussa on yksi kerta, kun ihminen on hän, ja sen jälkeen kaikki ovat vain se. Ehkä tämä on jonkinlainen tietoinen tyyliratkaisu, mutta minulle jäi kyseisestä vain ärsyyntynyt olo. Tiedän, että jään jumiin välillä epäolennaisiin asioihin, mutta tämä vain sattui olemaan asia, joka häiritsi suuresti koko kirjan ajan.

Kirja erottuu genrestään omaperäisen ideansa vuoksi. Dystooppisia dekkareita voi olla muitakin, mutta minä en ole aiemmin tällaista yhdistelmää kokenut. Silti kirja ei saanut minua haukkomaan henkeä eikä tuonut minulle muuta kuin hetkellisen viihdykkeen. Jossakin vaiheessa minulla oli jo rauhaisia perhosia vatsan pohjassa, mutta en lopulta kunnolla edes ihastunut kirjaan. Olisin ehkä pitänyt kirjasta enemmän, jollei minulla olisi ollut niin suuria ennakko-odotuksia. Valmistauduin siihen, että kirja kolahtaa ja kovaa ja odotin jotakin täysin ainutlaatuista. Kirja ei kuitenkaan tarjonnut minulle niin paljon kuin odotin, joten pienoisesti petyin, vaikka kirja on hyvä ja erilainen genrensä edustaja. Muutama muukin kirjasta kirjoittanut olisi kaivannut kirjalle lisää pituutta. Minunkin mielestäni tarina jäi hieman pintaraapaisuksi, koska se oli mahdutettu hieman yli 200 sivuun.

Lopetus jäi kuitenkin mieleen. Minulla on hieman ristiriitainen suhtautuminen avoimiin loppuihin. Joskus pidän niistä ja joskus jään kaipaamaan jotakin enemmän. Parantajan lopetus jätti kuitenkin juuri sopivasti langanpäitä solmimatta ja muodostin aika vahvan mielipiteen siitä, mitä viimeisen rivin jälkeen tapahtuu.

Parantaja on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Jos vaikka lukisi...Kaiken voi lukea!Rakkaudesta kirjoihinOota, mä luen tän eka loppuunMimun kirjat ja Iltaluvut.

Louise Boije af Gennäs: Stjärnor utan svindel

Louise Boije af Gennäs: Stjärnor utan svindel 1996 535 s.
lainattu kirjastosta

Upotus-blogin Riina kirjoitti kevättalvella Louise Boije af Gennäsin Stjärnor utan svindelistä niin tunteikkaasti, että kirja meni lukulistalle. Luen melko vähän ruotsiksi, joten hieman jännitti, miten yli 500-sivuisen kirjan lukeminen sujuu ruotsin kielellä. Alku hieman takeltelikin, mutta niin kuin ennenkin lukiessa jotenkin tottui vieraaseen kieleen eikä lukeminen ollut enää kovin kangertelevaa.

Någonstans mellan trettio och fyrtio går livet in i bestämd form. Det är inte längre kärlek, förhållande, karriär och barn; det är kärleken, förhållandet, karriären och barnen. Eller avsaknaden av dem, tomheten trots dem, och med dem. Det blev inte mer än så här, och det skär överallt när man jämför med sina rosafärgade flickdrömmär, med hur det ändå kunde ha blivit om man hade valt annorlunda, någon gång för länge sedan när allting fortfarande var möjligt, när livet ännu fortskred i obestämd form.
Vem ger oss våra flickdrömmar? Är det verkligen dockmakarna och filmskaparna? Är det inte snarare så att en människa föds med en obegränsad kapacitet för önskningar och fiktioner? Vår vilja som barn är gränslös, vår fantasi likaså. Vi vet instinktivt att livet är stort och obegränsat, att allting är möjligt för oss. Men när vi växer upp förstår vi så småningom att det kommer att krävas ett aktivt handlande; vi måste göra val. Välja bänkkamrat och bästis, fotboll eller hockey, flickvän och pojkvän. Vi har livet i vår hand, vi kan forma det.
Med detta kommer naturligtvis fasan, svindeln; skräcken att handla fel, att göra någonting oåterkalleligt i form av ett val som vi sedan bittert kommer att ångra och aldrig kunna rätta till.

Sophie on kirjailija, joka on naimisissa Lukasin kanssa. Sophieta pyydetään keskusteluohjelmaan, jossa pohditaan kirjallisuuden sukupuolirooleja. Eräs toinen osallistuja jää Sophien mieleen, sillä Kaja on vahva ja kiehtova persoona. Sophien ja Lukasin avioliitto on alkanut väljähtyä eikä heidän välillään enää loimua polttava rakkauden liekki. Lukas ei aina kuuntele Sophien mielestä tarpeeksi, ja kun Sophielle tulee eräänä päivänä murheita, hän kääntyykin Kajan puoleen. Kaja on läsnä oikealla tavalla, kun Sophie tarvitsee kuuntelijaa ja Kaja alkaa pian olla Sophien mielessä huomattavan usein. Sophien ja Kajan suhde ei ole pelkkää läheistä ystävyyttä, ja Sophien onkin tehtävä vaikea valinta: Kaja vai Lukas?

Takakannen perusteella ajattelin jo, että kun Sophie tapaa Kajan, Sophie jättää Lukasin heti. Onneksi niin ei käynyt vaan Sophien ja Lukasin suhteesta kerrotaan ensin perusteellisesti. Sophien valinta ei ole helppo, sillä Lukas on tuttu ja turvallinen, mutta Kaja kiehtova ja haastava. En kerro, kumman Sophie lopulta valitsee, mutta kirja jatkuu vielä monta sivua valinnan jälkeenkin.

Stjärnor utan svindel on tietenkin ilmestynyt jo 17 vuotta sitten, mutta silti tuntuu oudolta, että kirjassa ihmetellään useasti sitä, miten Kaja on hyvännäköinen mutta silti kiinnostunut samasta sukupuolesta. Yhdessä kohdassa esimerkiksi Sophie ajattelee Tänk att hon var lesbisk! Det hade man aldrig kunnat tro, så snygg hon var. Eivät lesbot ole mikään ihmeellinen oma lajinsa, vaan heitä on ihan yhtä monenlaisia kuin heterojakin. Ehkä joillakin on ainakin ollut kuvitelma lesboista samasta puusta veistettyinä ja jotenkin epäviehättävinä, mutta eihän se totta ole. En tietenkään voi tietää, onko tällainen harhakuvitelma ollut syvästikin juurtunut ruotsalaisten mieliin, kun kirja on ilmestynyt, mutta ainakin minusta tämän muka ihmeellisen asian korostaminen tuntui kummalliselta. 

Toinen minua häirinnyt asia oli se, miten Kaja kuvataan kasvissyöjäksi, joka käyttää nahkavaatteita. Kajalla on melko vahvat mielipiteet. Jos hän on eettisistä syistä kasvissyöjä, tuntuu omituiselta, miten hänellä on usein nahkahousut. Sophie on myös suorapuheinen ihminen, joten ihmettelin, miksei hän missään vaiheessa kysynyt asiasta. Voihan olla, että Kajan vaatteet olisivat olleet tekonahkaisia, mutta siitä ei ainakaan missään vaiheessa kirjassa mainittu. Tämä on todennäköisesti yksityiskohta, johon moni ei lukiessaan kiinnittäisi huomiota, mutta minä takerruin tähän seikkaan ehkä hieman liiaksikin.

Kirjan päähenkilöissä on puutteensa, mutta silti tai ehkä juuri siksi heihin kiinnyin vahvasti. Sophie pelkää olla yksin, mutta kuitenkin yrittää muuttaa kumppania mieleisekseen. Kajakaan ei ole täydellinen, mutta hän haastaa Sophien tavalla, johon Lukas ei kyennyt. Lukasin suhtautuminen siihen, että Sophie on ihastunut Kajaan on kummallinen. Hän tuntui oudon välipitämättömältä, vaikka osoittikin jonkinlaisia tunteita kirjan edetessä. Hän myös oikeastaan antaa Sophielle luvan tehdä, mitä vain Sophie haluaa Kajan kanssa. Toimisiko kukaan oikeasti noin? Tietysti ihmisiä on erilaisia, joten ehkä tuollainenkin itsensä kovettaminen on mahdollista, mutta minun mielestäni Lukas tuntui suhtautuvan Sophien uuteen ihastukseen uskomattoman kylmästi.

Stjärnor utan svindeliä voisi pitää myös jonkinlaisena yhteiskunnallisena kannanottona naisten oikeuksien puolesta. Luokkaerot ovat kirjassa myös vahvasti esillä, ja Sophien mielestä heidän suhteessaan suurempi ongelma onkin erilainen tausta ja eroavat poliittiset mielipiteet kuin sukupuoli. Koska kirjassa on melko paljon edellä mainittuja asioita koskevia väittelyitä, Stjärnor utan svindel ei ole vain rakkaustarina vaan jotakin hieman enemmän.

Kirja on ollut melko menestyksekäs Ruotsissa, joten minua hieman ihmetyttää, miksei kirjaa ole käännetty suomeksi. Tietenkään kaikkia kirjoja ei syystä tai toisesta suomenneta, ja tämä kirja on nyt sattunut jäämään suomentamattomaksi. Mielestäni kirja olisi kannattanut suomentaa, sillä sen verran ajatuksia herättävän ja viehättävän lukuelämyksen kirja tarjoaa.

Wikipedian mukaan kirja perustuu ainakin löyhästi kirjailijan omiin kokemuksiin. Louise Boije af Gennäs oli naimisissa miehen kanssa, kun hän tapasi naisen, johon hän rakastui.

Stjärnor utan svindelin on lukenut myös jo alussa mainitsemani Riina.

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons 2002 (1990) 212 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Lohikäärmeen prinsessa)
omassa kirjahyllyssä

"Aren't you a little slow?" she asked irritably. "There've been eight knights here before you."
"Eight?" the prince said, frowning. "I thought by now there'd have been at least twelve. Perhaps I'd better come back later."
Cimorene stared at him in surprise. "Why?"
"Well, it would look better," Therandil explained seriously. "There's not much glory in defeating a dragon that hasn't already beaten ten or fifteen people at least. Sir Gorolax of Mirstwold won't even consider going after a dragon whose score is less than forty-five. I don't think I want to risk waiting that long, but eight just doesn't seem like enough."
"You're going to go away and wait until Kazul has defeated fifteen knights before you come back to rescue me?" Cimorene said. She found Therandil's smug confidence very annoying, but she didn't like to say so straight out.
"Not if you'd rather be rescued now, of course," Therandil said hastily. "Though you ought to consider the advantages, and I expect it won't be so very long..." His voice trailed off, and he looked at her hopefully.

Luin Lumotun metsän kronikat -sarjan ollessani hieman yli kymmenvuotias. Olin innoissani, kun uusi osa saapui kirjastoon ja taisin ihailla päähenkilöä prinsessa Cimorenea aika lailla. Alkuvuodesta muistin, miten innoissani tästä sarjasta olin lapsena ja päätin, että voisin lukea kirjat uudelleen. Suomalaisen verkkokaupassa ei joutunut maksamaan alkuperäiskielisestä sarjan aloitusosasta montaa euroa, joten päätin hankkia kirjan omaan hyllyyn. Kirjastosta lainatut kirjat valitettavasti usein päihittävät omat kirjat, koska kirjaston kirjoja ei voi pitää ikuisesti luonaan, joten kului useampi kuukausi, ennen kuin ehdin lukea Dealing with Dragonsin.

Prinsessa Cimorene on prinsessa, joka haluaisi tehdä arvolleen sopimattomia asioita. Hänen isänsä kieltää kuitenkin miekkailutunnit, taikuuden opettelun, latinan opiskelun ja kaiken muunkin mielenkiintoisen. Lopulta Cimorene joutuu karkaamaan kotoaan, sillä muuten hänet naitettaisiin prinssille, joka ei ole myöskään kovin kiinnostava. Cimorenesta tulee ensimmäinen vapaaehtoinen lohikäärmeen prinsessa, mutta hänen vaikeutensa eivät lopu tähänkään päätökseen. Prinssit yrittävät nimittäin ahkerasti pelastaa hänet, ja Cimorenen täytyy selittää prinssille prinssin perään, miten hän viihtyy oikein hyvin Kazulin prinsessana.

Prinsessa Cimorene on todella piristävän erilainen prinsessa. Hän ei kaipaa pelastavaa prinssiä vaan toimii itsenäisesti ja ajattelee omilla aivoillaan. Mielestäni tällaista henkilöä kaipaisivat myös lapsille luettavat sadut, sillä satujen prinsessat ovat usein ärsyttävän avuttomia. Kunhan he vain ovat riittävän kauniita ja avun tarpeessa, prinssi jo rientää pelastamaan heidät ja hän saa prinsessan ohella puoli valtakuntaa. En pidä tällaisia prinsessoja kovin hyvinä samaistumisen kohteina nuorille tytöille. Prinsessa Cimorenessa on särmää, nokkeluutta ja älyä, jollaista olisi hyvä olla muillakin satujen prinsessoilla.

Viittaukset kaikille tuttuihin satuihin ovat kiehtovia. Prinsessa Cimorene ei välitä siitä, miten kunnollinen prinsessa yleensä toimii, mutta hän tiedostaa sen, kuinka hänen toimintansa on kohahduttavaa. Dealing with Dragonsin puhuva sammakkokaan ei ole lumottu prinssi vaan sammakko, joka on oppinut puhetaidon monilta tapaamiltaan sammakkoprinsseiltä. 

Kirjan varsinainen juoni ei ollut kovin jännittävä. Oli melko selvää, millainen loppuratkaisu on ja siihen johtaneet tapahtumat olivat melko turvallisia. Nautinkin enemmän Cimorene-prinsessan ja Kazul-lohikäärmeen arjesta kuin varsinaisesta seikkailusta. 

Pidin lukujen otsikoista. Niissä kuvataan hauskasti ja sopivan salaperäisesti, mitä luvussa ainakin tapahtuu. Esimerkiksi ensimmäisen luvun nimi on In Which Cimorene Refuses to Be Proper and Has a Conversation with a Frog.

Dealing with Dragons on hauska ja viihdyttävä sadunomainen romaani lapsille ja lapsenmielisille. Juoni on ehkä hieman liian heppoinen aikuiseen makuun, mutta kirjan muut elementit korvaavat tarinassa olevat puutteet. Noin kymmenvuotiaille lukijoille kirja voi olla erittäin mieleistä luettavaa. Kyllä sarja uusintaluvunkin kestää, joten aion vielä tarttua sarjan muihinkin osiin.

Prinsessa Cimorenen seikkailuista ovat kirjoittaneet ainakin Emilie ja Titania

torstai 20. kesäkuuta 2013

Lukumaratonin jälkeen



Nyt on aika hieman kertoa lukumaratonin jättämistä tunnelmista. Lukuintoa se ei ainakaan vienyt, sillä jo aamulla luin hieman maratonin aikana aloittamaani Dealing with Dragons -kirjaa.

Maratonin aikana luin seuraavat kirjat (suluissa luetut sivut ja kirjaan kulunut aika) viimeisenä ilmestymisvuosi (ja mahdollisesti alkuperäisteoksen nimi ja kirjan suomentaja):

Nancy A. Collins: Sunglasses After Dark (193 s. ja 3 h 19 min) 1989 osa luettu jo ennen maratonia, mainittu vain maratonin aikana luettu sivumäärä
Hanna Hauru: Paperinarujumala (95 s. ja 11 min) 2013 Like
Hitomi Kanehara: Käärmeitä & lävistyksiä (124 s. ja 1 h 2 min) 2009 (Hebi ni piasu 2004) Sammakko suom. Sami Heino
Helen Wells: Kitty saa hopeasiivet (151 s. ja 2 h 2 min) 1963 (2. painos) (Silver wings for Vicki) Tammi suom. Vilho Hokkanen
Les Martin: Salaiset kansiot - Bellefleurin kadotetut (112 s. ja 45 min) 1995 (The X-Files #1 X Marks The Spot) Semic suom. Tommi Penttilä
Anja Snellman: Ivana B. (166 s. ja 1 h 17 min) 2012 Siltala
Monica Hughes: Tietokoneen vangit (221 s. ja 2 h 29 min) 1986 (Devil on my back 1984) WSOY suom. Saima-Liisa Laatunen
Helen Wells: Kitty lentoemäntä (148 s. ja 1 h 31 min) 1962 (Vicky finds the answer) Tammi suom. Vilho Hokkanen (Minua jäi muuten mietityttämään, onkohan Kitty alkuperäisteoksissa Vicki vai Vicky, koska toisessa kirjassa lukee alkuperäisteoksen nimessä Vicki ja toisessa Vicky...)
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (125 s. ja 1 h 30 min) 2013 Siltala
Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema (181 s. ja 1 h 18 min) 2011 (Una gourmandise 2000) Gummerus suom. Lotta Toivanen
Doris Lessing: Erittäin kissamaista (161 s. ja 1 h 44 min) 1988 (Particularly cats 1967) Kirjayhtymä suom. Sinikka Buckley
Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili (160 s. ja 1 h 57 min) 1974 (1926) Otava
Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons (82 s. ja 1 h 13 min) 2002 (1990)

Luin siis 11 kirjaa kokonaan ja kaksi kirjaa osittain maratonin aikana. Luettuja sivuja kertyi 1919 ja luin yhteensä 20 tunnin ja 18 minuutin ajan. En laskenut nukuttuja tunteja, mutta laskin kaikenlaiset tauot mukaan tuntimäärään.

Oli hyvä ratkaisu varata tietoisesti liikaa kirjoja, sillä ainakin minulle sopi hyvin se, että oli paljon kirjoja, joista valita mielentilan mukaan. Missään vaiheessa ei tullut suuria ongelmia kirjan valitsemisessa, vaikka joskus paria eri vaihtoehtoa harkitsin. Eilisiltainen tunnin mittainen kävelylenkki poikaystävän kanssa toi myös uutta energiaa ja olisin lopulta jaksanut lukea pidempäänkin. En tiedä, olenko enää pitämässä kokomaratonia, mutta puolimaratonia ehkä voisin joskus vielä kokeilla. En kuitenkaan ihan heti, sillä vaikka kokemus oli mielenkiintoinen ja antoisa, oli lukumaraton myös uuvuttava ja pään pökertävä. Luulisin ja toivoisin maratonin ainakin vähentäneen ennakkoluulojani lyhyitä romaaneja kohtaan, joten ehkä tartun jatkossa alle 200-sivuisiin kirjoihin aiempaa helpommin ja avoimemmin mielin.

Luin neljä minulle entuudestaan tuttua kirjaa ja yhtä lapsuuteni suosikkia ehdin aloittaa. Noihin kaikkiin kirjoihin oli todella turvallista ja kiehtovaa palata. Ehkä ne eivät olleet ihan niin järisyttäviä lukuelämyksiä kuin kymmenisen vuotta sitten, mutta en yhdenkään kirjaan kohdalla jäänyt ihmettelemään, miksi kirjasta olen pitänyt niin paljon lapsena tai nuorena. Kitty-kirjat toivat hyvää mieltä ja Nuoren opettajattaren varaventtiilin päähenkilö oli sukkela ja omapäinen neito. Tietokoneen vangit oli ehkä miellyttävin lukukokemus noista vanhoista tuttavuuksista, jollei Dealing with Dragons jopa voita Hughesin kirjaa. En ole vielä Dealing with Dragonsia lukenut loppuun, mutta se oli todella hyvä valinta viimeiseksi maratonkirjaksi. Kaikista maratonin aikana luetuista kirjoista parhaiten jäävät varmaankin mieleen Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta ja Doris Lessingin Erittäin kissamaista. Jälkimmäisen suhteen olen ehkä suurena kissojen ystävänä hieman puolueellinen, mutta ainakin muille kissoihin ihastuneille voin kirjaa suositella lämpimästi. Kirjassa oli surua, mutta niin paljon iloakin, että en muista, milloin mikään kirja olisi viimeksi niin paljon minua naurattanut.

Ainakin Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta ja Monica Hughesin Tietokoneen vangit saavat vielä oman bloggauksensa. Ehkä kerron vielä lisää ajatuksiani myös Helen Wellsin Kitty saa hopeasiivet - ja Hitomi Kaneharan Käärmeitä & lävistyksiä -kirjoista. Viimeinen herätti kyllä tunteita, vaikka ne eivät ehkä suurimmaksi osaksi positiivisia olleet.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

24h lukumaraton viimeinen päivitys

Lukumaraton-innostus on vallannut kirjablogimaailman. Noin viikon kuluessa on maratoneja pidetty useammassa blogissa (ainakin Pihin naisen elämää, Nannan kirjakimara, Tea with Anna Karenina, Elegia ja Yöpöydän kirjat). Yöpöydän kirjat -blogin Nafisan itse asiassa lukee ahkerasti juuri tällä hetkellä. Keväällä seurasin innostuneena montaa kirjamaratonia ja laitoin jo pari kuukautta sitten kalenteriini kesäkuun 18. päivän kohdalle lukumaratonin. Nyt on tuo päivämäärä vihdoinkin koittanut. Tarkoituksenani olisi lukea 24 tunnin ajan. En aio laskea nukuttuja tunteja tuntimäärään mukaan. En laita itselleni mitään tavoitteita, vaan tavoitteenani on antaa kirjojen maailman viedä mukanaan ja nauttia lukemisen riemusta. Myönnän olevani hieman ennakkoluuloinen lyhyitä alle 200-sivuisia kirjoja kohtaan, joten toivottavasti maraton auttaa ennakkoluulojen voittamisessa.

Kirjat eivät ainakaan ole loppumassa kesken, sillä niitä odottaa pöydän nurkalla vino pino. Halusin antaa itselleni valinnanvaraa ja innostuin ehkä hieman liikaakin kirjavaihtoehtojen valikoimisessa. Yritin valita tasapuolisesti hieman vakavampia ja sopivasti keventäviä kirjoja. En tietenkään ehdi lukea kaikkia pinossa olevia kirjoja, vaan valitsen luettavaa fiiliksen mukaan.

Lukumaratonpinossani ovat seuraavat kirjat:

Nancy A. Collins: Sunglasses After Dark
Aloitin tämän vampyyrikirjan jo keväällä, mutta en ole pariin kuukauteen lukenut kirjaa lainkaan. Ajattelin vihdoinkin lukea kirjan loppuun ja aionkin aloittaa lukumaratonin Sonja Bluen seurassa.

Hanna Hauru: Paperinarujumala
Nancy A. Collinsin jälkeen aikomuksena olisi tutustua Hanna Hauruun.

Hitomi Kanehara: Käärmeitä & lävistyksiä

Helen Wells: Kitty saa hopeasiivet

Helen Wells: Kitty lentoemäntä

Helen Wells: Ursula palaa kotiin

Helen Wells: Ursula yksityishoitaja
Kymmenisen vuotta sitten luin innolla Helen Wellsin Kitty-nimisestä lentoemännästä ja Ursula-nimisestä sairaanhoitajasta kertovia sarjoja. Muistelisin kirjojen olleen viihdyttäviä, ja maratonissa on hyvä olla hieman nostalgiaakin.

Monica Hughes: Tietokoneen vangit

Monica Hughes: Uniensieppaaja

Nämä kaksi Hughesin kirjaa olivat nuoruuteni suosikkeja. Sain tänä keväänä vihdoinkin hankittua kirjat myös omaan hyllyyn ja haluan ehdottomasti lukea nämä uudelleen. Ainakin Tietokoneen vangit luen varmaankin maratonin aikana. Jos oikein innostun, luen myös Uniensieppaajan. 

Anja Snellman: Ivana B.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Tämä on myös kirja, jonka parissa viihdyin kymmenisen vuotta sitten.

Maria Syvälä: Lähtö
Luin viime kesänä Syvälältä Älä sylje minua syliisi -runoteoksen. Ehkä maratonin aikana kokeilen, pidänkö Syvälän romaanista yhtä paljon.

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

Doris Lessing: Erittäin kissamaista
Tämän haluaisin ehtiä lukea. Syy on ihan yksinkertaisesti rakkaus kissoihin. Alussa voi kuulemma olla kissanystävää järkyttäviäkin tapahtumia, mutta ehkä minä kestän.

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons
Olen lukenut tämän sarjan suomeksi varmaan kymmenisen vuotta sitten. Silloin pidin ainakin paljon.

David Colbert: The Magical Worlds of Harry Potter
Olen tainnut tämän joskus jo lukea, mutta eipä taida olla edes mahdollista, että kyllästyisin mihinkään Pottereihin liittyvään.

Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa
Olen fanittanut Kelaa Nummelasta lähtien. En ole uskaltanut tarttua hänen kirjoihinsa vielä ehkä juuri siksi, että Kelan musiikki on tehnyt niin suuren vaikutuksen. Maratonin aikana ehkä uskallan tai sitten jätän Kelan kirjoihin tutustumisen myöhemmäksi. Katsotaan nyt, miltä tuntuu maratonin aikana.

John Boyne: The Boy in the Striped Pyjamas

Taina Latvala: Arvostelukappale

Isaac Marion: Warm Bodies

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi
Sain kirjan joululahjaksi, kun olin 8-vuotias. Minulle on jäänyt mielikuva, että rakastuin kirjaan niin suuresti, että luin sen joululoman aikana useampaan kertaan. Rakkaus on säilynyt tähän päivään asti enkä oikein usko, että rakkauteni Pikku Prinssiä kohtaan hiipuisi.

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

Petteri Hannila: Kaukamoinen

Aion vielä kipaista kaupassa hakemassa ainakin pussillisen täytelakuja, ja kolmen aikaan olisi suunnitelmissa aloittaa lukeminen. En ole tänään vielä lukenut lainkaan kirjaa. Eilisiltana piti mennä hieman tavallista aiemmin nukkumaan, koska yritin silloinkin olla lukematta. Oli äärimmäisen vaikeaa ja myönnän hieman huijanneeni, sillä eihän yksi luku filosofiaa ole oikeastaan edes lukemista. Päivitän tähän bloggaukseen edistymistä säännöllisen epäsäännöllisesti. Tervetuloa seuraamaan! Hieman minua kieltämättä jo jännittää.

klo 15.00-18.19 Nancy A. Collins: Sunglasses After Dark sivuja luettuna: 193 aikaa kulunut: 3 h 19 min
Aloitin lukumaratonin lukemalla Nancy A. Collinsin Sunglasses After Darkin loppuun. Olin lukenut kirjasta 60 sivua muutama kuukausi sitten, joten jäljellä oli 193 sivua. Kirja on keskivertoa parempi vampyyrikirja. Onneksi en lopettanut kirjaa kesken, vaikka alku ei temmannutkaan mukaansa. Kun jatkoin tauon jälkeen lukemista, Sonja Bluen menneisyydestä alettiin paljastaa mielenkiintoisia asioita. Keväällä ehdin lukea lähinnä, miten Sonja Blue -niminen vampyyri karkaa mielisairaalasta, jossa hän on ollut lukittuna kuuden kuukauden ajan. Alkuasetelma ei ollut niin kiintoisa kuin miltä kuulostaa, mutta onneksi kirjan kiehtovuus lisääntyi kirjan edetessä.

klo 18.20-18.31 Hanna Hauru: Paperinarujumala (95 s.) sivuja luettuna: 288 aikaa kulunut: 3 h 31 min
Hanna Haurun Paperinarujumala kertoo Lainasta, jonka Jumala puhelimitse käskee perustamaan uskonnollisen liikkeen. En oikein saanut kunnolla otetta kirjasta ennen kuin se jo loppui. Kuitenkin Hauru onnistui odottamaani paremmin kertomaan tarinan todella lyhyesti. Kirjan taitto on sen verran väljää, että tämän lukee todella nopeasti. Ehkä kokeilen Haurua vielä joskus uudelleen. Kiitos kommenteista! Vastailen niihin maratonin päätyttyä.

klo 18.45-19.47 Hitomi Kanehara: Käärmeitä & lävistyksiä (124 s.) sivuja luettuna: 412 s. aikaa kulunut: 4 h 47 min
Lui tapaa Aman, jolla on halkaistu kieli. Lui ihastuu ja haluaa myös itselleen samanlaisen. Kirjassa oli joitakin melko ällöttäviä kohtauksia ja kirjan tatuoija-lävistäjän kommentit olivat välillä vähintäänkin outoja. En olisi ehkä jaksanut lukea kirjaa loppuun, jollei kirjassa olisi vain hieman yli 100 sivua. Kirjassa ei ollut oikein kunnollista ja kiinnostavaa juonta. Vaikka lävistykset minua kiinnostavatkin, huomasin, että ehkä kirjan rakentaminen pitkälti sille, että joku haluaa halkaistun kielen, ei oikein jaksanut kiinnostaa. Tai no kyllä kirjasta voi jonkin syvällisemmänkin idean löytää, mutta minulle kirja jäi vaisuksi vaikkakin ajoittain pahoinvointia herättäväksi kokemukseksi. Tämän kirjan jälkeen oli pakko lukea jotakin kevyempää ja iloisempaa.

klo 20.05-22.07 Helen Wells: Kitty saa hopeasiivet (151 s.) sivuja luettuna: 563 s. aikaa kulunut: 7 h 7 min
Pidin ennen Wellsin Kitty-sarjan aloitusosaan tarttumista pienen ruokatauon. Huomasin jo ensimmäisellä sivulla, että tein oikean kirjavalinnan, sillä se, että Kittyn kuvaillaan näyttävän pehmeältä kuin kermakaakku, sai minut nauramaan. Kitty pyrkii lentoemännäksi, vaikka ei ole ikinä ollut lentokoneessa eikä hänellä ole ikää aivan riittävästi. Kitty kuitenkin vaikuttaa soveltuvan niin hyvin lentoemännän toimeen, että hänet hyväksytään kurssille, vaikka ikää puuttuu muutama kuukausi alaikärajasta. Kiinnitin lukiessani huomiota esimerkiksi siihen, miten lentoemäntäkoulutukseen osallistuvien naisten arviointiin vaikuttaa myös heidän ulkonäkönsä. Tuntuu melko oudolta nykyihmisen näkökulmasta, mutta kaipa asia on voinut kirjan ilmestymisaikaan olla eri. Kirjassa oli hersyvän hauskoja kohtia, hieman ihastusta ja sopivasti vielä jännittävyyttäkin. Todennäköisesti luen toisenkin Kitty-kirjan maratonin aikana, sillä nämä sopivat aivan mainiosti keventäjiksi. Kitty saa hopeasiivet on itse asiassa tähän mennessä paras kirjoista, jotka olen lukenut maratonini aikana.

klo 22.30-23.15 Les Martin: Salaiset kansiot - Bellefleurin kadotetut (112 s.)  sivuja luettuna: 675 aikaa kulunut: 8 h 15 min
Aamunkajon lukukokemukset -blogin pitäjä kysyi ystävällisesti, sattuisinko haluamaan luettavaksi Salaisten kansioiden pohjalta kirjoitetun kirjasarjan aloitusosan luettavaksi. Tämä kirja ei ole tuolla varsinaisella lukumaraton-listalla, mutta tuntui sopivalta kirjalta tähän väliin. Mulder ja Scully alkavat selvittää, miksi moni vuonna -89 valmistunut kuolee. Kuolemat eivät tietenkään ole kovin luonnollisia, kun on Salaisista kansioista kyse. Kirja on ihan luettava, mutta suosittelen ennemmin katsomaan tv-sarjan, joka on aivan loistava. Ei ainakaan tässä kirjassa ole yhtään niin mystistä tunnelmaa kuin televisioversiossa. Salaiset kansiot -ohjelman faneille kirja on kuitenkin ihan tyydyttävä lukukokemus, mutta enpä mitään erityistä olisi menettänyt, jos kirja olisi jäänyt lukematta. Minua alkaa hieman väsyttää, joten nyt kirja oli kuitenkin sopivan helppo luettava eikä edes mitenkään liian jännittävä. Jos joku sattuisi haluamaan tämän kirjan omakseen tai ainakin luettavaksi, hihkaiskoon kommenttilaatikkoon. En kuitenkaan tätä lue toistamiseen, niin voisin mielihyvin lähettää kirjan eteenpäin.

Nyt alan lukea Anja Snellmanin Ivana B. -kirjaa. Aion mennä nukkumaan viimeistään yhden aikaan, joten nyt toivotan teille hyvät yöt. Aamulla jatkan sitten maratonia yöunien piristämänä. Ei tämä maraton-lukeminen ihan helppoa ole.

klo 23.43-01.00 Anja Snellman: Ivana B. (166 s.) sivuja luettuna: 841 aikaa kulunut: 10 h
Ehdinkin lukea ensimmäisen Anja Snellmanini ennen kuin menin nukkumaan. Ivana B. on mediaseksikäs tuleva kirjailija, joka alkaa ahdistella vanhaa kollegaansa. Ivana B. haukkuu kollegaansa blogissaan ja lähettelee tälle ahdisteluviestejä. Ivana B. oli kyllä harvinaisen ärsyttävä henkilö, ja pyörittelin silmiäni, kun hän vaikka selitti kirjailijan elämän varjopuolista. Onhan se nyt niin rasittavaa, kun kirjailijoiden pitäisi peräti lukea muutama kirja, jotta voisivat keskustella kirjallisuudesta. Onneksi netissä on sen verran hyviä juoniselostuksia, ettei pakosti tarvitse lukea. Aika ihmeellinen kirjailija tuo Ivana B., jos haluaa selviytyä kirjailijana lukematta muiden kirjailijoiden tuotoksia... Anja Snellman vaikuttaa Ivana B.:n perusteella sen verran mielenkiintoiselta kirjailijalta, että aion ehdottomasti lukea hänen muitakin kirjojaan vielä joskus.

klo 10.00-12.29 Monica Hughes: Tietokoneen vangit (221 s.) sivuja luettuna: 1062 s. aikaa kulunut: 12 h 29 min
Ymmärrän kyllä hyvin, miksi olen näistä Hughesin Arkki 1 -kirjoista pitänyt niin paljon nuorempana. En varmasti ollut niin ihastunut kuin kymmenisen vuotta sitten, mutta joskus maratonin jälkeen luen sarjan toisenkin osan Uniensieppaajan. Aion kirjoittaa tästä kirjasta myöhemmin bloggauksen, joten en nyt kerro enempää kirjan herättämistä ajatuksista. Saatte halutessanne lukea niistä sitten myöhemmin.

klo 12.31-14.02 Helen Wells: Kitty lentoemäntä (148 s.) sivuja luettuna: 1210 s. aikaa kulunut: 14 h 2 min
Kitty saa hopeasiivet oli sen verran hurmaava kokemus vieläkin, että minun oli tartuttava vielä toiseen Kitty-kirjaan. Kitty palaa töihin loman jälkeen ja tapaa lentokoneessa Joanin, joka on karannut kotoa. Joaniin tutustumisen myötä Kitty tempautuukin jälleen mukaan seikkailuihin. En pitänyt tästä kirjasta niin paljon kuin ensimmäisestä osasta, koska tässä oli vähemmän lentoemännän työtä ja enemmän seikkailua. Seikkailu ei kuitenkaan ollut kovin jännittävä, joten jotakin jäi puuttumaan. Silti tunnelma ja Kitty ovat ihastuttavia, joten voisin maratonin jälkeen katsoa, onko näitä lisää kirjaston hyllyssä. Enempää en Kitty-kirjoja nimittäin valitettavasti omista.

Seuraavaksi aion syödä ja sitten ehkä lukea yhden kirjan ennen kuin lähden hetkeksi ulos ilman kirjaa. Yli puolenvälin tämä urakka on. On välillä ollut todella hauskaa, mutta pää oli yöllä aivan pyörällä. Onneksi yöunet piristivät, ja varmaan jaksan loppuun asti varsinkin, kun pidän tuon pienen happihyppelytauon. 

klo 14.43-16.13 Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (125 s.) sivuja luettuna: 1335 aikaa kulunut: 16 h 13 min
Tämä kirja on tähän mennessä lukumaratonini nautinnollisin lukuelämys. Olen iloinen, että tutustuin Nousiaiseen, ja nyt tekisi mieli lainata heti seuraavalla kirjastoreissulla lisää hänen kirjojaan. Kirkkaat päivä ja ilta saa vielä oman bloggauksensa.

klo 16.16-17.34 Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema (181 s.) sivuja luettuna: 1516 aikaa kulunut: 17 h 34 min
Päätinkin odottaa poikaystävää töistä, jos saisin hänet lähtemään kanssani iltakävelylle. Barberyn esikoisromaani oli pienoinen pettymys, koska Siilin eleganssi on niin upea. Ei Kulinaristin kuolemakaan pinnallinen kirja ole, mutta siinä ei ollut samanlaista syvyyttä kuin Siilin eleganssissa. Ihastuin kuitenkin siihen, miten puheenvuoro annettiin yhdessä luvussa ravintolakriitikko Pierre Arthensin kissallekin. Kulinaristin kuolemassahan on osittain sama tapahtumapaikka kuin Siilin eleganssissa, joten lukija pääsee hetkeksi myös ovenvartijarouva Renéen seuraan. Ravintolakriitikko on kuolemassa ja hän käy mielessään lävitse elämänsä makuelämyksiä ja samalla myös elämäänsä. Häntä lähellä olevat ihmiset (ja myös se kissa) kertovat myös oman näkemyksensä asioista. Ei kirja huono ollut, mutta en ihastunut. 

klo 17.53-19.37 Doris Lessing: Erittäin kissamaista (161 s.) sivuja luettuna: 1677 aikaa kulunut: 19 h 37 min
Oi tämä oli ihana! Kirjassa oli kissakohtaloita, jotka saivat itkemään, mutta nauroin myös ääneen monta kertaa. Inka Nousiaisen kirjan ohella lukumaratonin parhaimmistoa, vaikka hyvin eri tavalla. Voin suositella tätä kirjaa kaikille kissojen ystäville, vaikka toisaalta tässä kirjassa on kyllä niitä surullisiakin juttuja riittävästi. Mutta sitten on esimerkiksi kissa, joka vain istuu pöydällä ja katselee lattialla olevia paria hiirtä ilman pienintäkään aikomusta pyydystää niitä. Oi oi ja vielä kerran oi. <3

klo 19.47-21.29 ja 22.30-22.45 Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili (160 s.) sivuja luettuna: 1837 aikaa kulunut: 21 h 29 min
Pidin tunnin tauon kirjan lukemisessa, koska kävin nyt sitten vihdoin ulkoilemassa. Pieni lenkki teki kyllä hyvää, että energiaa riitti loppuun asti. Nuoren opettajattaren varaventtiilistä muistan pitäneeni reilu kymmenen vuotta sitten. Pidin kirjasta tälläkin kertaa, ja nautin erityisesti kielestä, joka oli hauskaa ja tunnepitoista. Liisa Harju on oman päänsä pitävä nuori opettajatar, joka ei anna uuden kotipaikkansa juorujen hätkäyttää. En ole tainnut jostakin kumman syystä lukea mitään muita Valtosen kirjoja, joten pitäisi varmaan tutkailla kirjaston tarjontaa.

klo 22.47-00.00 Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons sivuja luettuna: 1919 s. aikaa kulunut: 24 h
Tämä kirja jäi kesken, joten vielä reilu sata sivua olisi vielä luettavaa. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi olen ollut niin ihastunut tähän sarjaan lapsena. Kerron kirjasta enemmän ajatuksiani sitten, kun olen saanut sen luettua loppuun.

Huh, se on ohi. Olipa kyllä erikoinen kokemus. Lopussa tuntui siltä, että olisin voinut jatkaa lukemista, sillä onnistuin valitsemaan viimeiseksi kirjaksi todella viihdyttävän teoksen. Olen kuitenkin lukematta ainakin iltapäivään asti, sillä pää on melko pyörällä. Kerron maratonin jälkitunnelmia aamulla. Kiitos kannustuksesta. Kommenttinne piristivät todella, sillä jokaisen kyllä luin maratonin aikana, vaikka en vielä ole vastannut.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous 2013 WSOY 445 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Ei ollut koskaan ollut muita kuin äiti ja minä. Mutta aina oli ollut muistoja. Maasta, kukista, puista, metsistä, vedestä joka pulppusi kivien välistä puhtaana ja juomakelpoisena. Muistoja auringosta ja siitä miten se lämmitti ja värjäsi ihmisten ihon ruskeaksi, paitsi minun ihoni joka aina oli omituisen kalpea, melkein harmaa. Eläimistä, niitä oli ollut satoja, tuhansia, kymmeniätuhansia erilaisia. Jotkut siivekkäitä, jotkut nelijalkaisia, jotkut elivät vedessä ja toiset maan päällä. Jotkut olivat syöneet ihmisiä ja joitakin olimme syöneet me. Siitä oli kauan, mutta ei niin kauan ettei äiti oli muistanut. Ja tavallaan se että hän muisti, se että hän sai minutkin muistamaan, teki hitaasta tuhosta paljon hirveämmän.

Nokkoslapset hautovat kapinamieltä vallan kahvassa olevia vastaan. Dharan on Nokkosten johtaja, jolle on pienestä lähtien ollut selvää, että hänen tehtävänsä on vastustaa Korotratoa, joka on kaupan monopoli ja melkein uskonnolliseksi instituutioksi kasvanut ilmiö. Aurinkoa ei enää näe saasteilta, ja elämä on selviytymistä päivästä toiseen. Vayu tutustuu Dharaniin juuri menetettyään äitinsä. Dharanilla on jo Krito-niminen poikaystävä, mutta hän tuntee kuitenkin heti selittämättömän vahvan yhteyden Vayuun. Niin kuin takakannessa kuvaillaan: Nokkosvallankumous on realistinen tulevaisuudenkuva, fantasiasatu, dystopiahelvetti ja rakkaustarina. Nokkosvallankumous on maailmankaikkeuksien rajapintoja raapiva salaisuus.

Nokkosvallankumouksessa on selvempiä fantasiaelementtejä kuin dystopiakirjallisuudessa yleensä. Oli ihan piristävä kokemus lukea dystopiakirja, joka ei sijoitu täysin maailmamme kaltaiseen todellisuuteen. Tietenkin dystopiakirjojen todellisuus eroaa aina hieman nykyhetkisestä tilanteesta, mutta usein suuri osa perusasioista on samalla tavoin kuin nykymaailmassa. Dystopiat ovat yleensä mahdollisia tulevaisuudenkuvia. Nokkosvallankumous esittää myös suureksi osin mahdollisen uhkanäkymän, vaikka kiviverisiä ei ainakaan tiettävästi ole olemassa.

Useimmissa dystopiakirjoissa ihmiset nousevat kapinaan yhteiskunnan järjestystä vastaan. Mielestäni vastarinta on luonnollinen reaktio. Joskus nuortenkirjoja lukiessa tulee olo, toimisivatko oikeat nuoret ihan kirjassa kuvatun kaltaisesti, mutta kun dystopiakirja ottaa minut otteeseensa, uskottavuusongelmia ei ole. Ääriolosuhteet johtavat äärimmäisiin tekoihin riippumatta kärsijän iästä. Nokkosvallankumouksen maailmassa aikuiset eivät edes elä vanhoiksi. Miten he siis voisivat parantaa maailman tilaa? Nuorten on selvittävä omillaan. Nokkosvallankumouksen henkilöiden elämä ei todellakaan ole helppoa, mutta taistelutahtoa heillä ainakin on paitsi kenties silloin, kun elämä on kolhinut jo liikaa. Ihmiskuvaukset ovat uskottavia, ja minä ainakin kiinnyin etenkin Vayuun ja Dharaniin. Enoranta ei arastele kuvata edes kuolemaa, mikä tekee kirjasta riipivän mutta aidolta tuntuvan elämyksen.

Saman sukupuolen väliset romanttiset ja seksuaaliset suhteet kuvataan kirjassa ihailtavan luonnollisesti. Lukijalle ei tule vaikutelmaa, että homoseksuaaliset suhteet olisivat yhtään sen kummempia kuin heterojen väliset. Niin kuin Vinttikamarissa-blogin Ahmu osuvasti toteaa: "--Nokkosvallankumouksessa ei ole homoja tai heteroita, vaan ihmisiä, jotka elävät, rakastavat ja kuolevat." 

Vaikka kirjassa on alkoholin ja jopa huumeiden käyttöä, Nokkosvallankumouksessa ei kuitenkaan ihannoida huumausaineita. Pöly on vaarallista, mutta Dharan kamppailee niin vaikeiden asioiden kanssa, että haluaa saada pölyn käytöstä edes hetkellistä helpotusta ja jossakin vaiheessa myöntää jo olevansa riippuvainen pölystä. 

Olen joskus ehkä hieman liiankin allerginen kerronnan puhekielestä saaduille vaikutteille. Suureksi osaksi Nokkosvallankumouksen kerronta on hienoa kieltä, mutta ihmisistä puhuminen ne-pronominilla häiritsi minun korviani. Varmasti tämä pienoinen puhekielisyys on kirjailijalta tietoinen ratkaisu, mutta olisin mieluummin lukenut dialogit vain puhekielisinä ja kerronnan ilman puhekielisiä vivahteita. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että kyseiset kerrontaratkaisut kiinnittivät huomioni vain kirjan alussa, ja tarinan edetessä en enää välittänyt. Juoni ja muuten taitava suomen kielen käyttö voittivat minut puolelleen sen verran vahvasti.

Imeydyin kirjan tarinan kulkuun, mutta jossakin vaiheessa imu hellitti. Loppua kohden en enää ahminut sanoja vaan luin Nokkosvallankumousta rauhallisesti eteenpäin. Ehkä osasyynä on se, miten vähän pidän taistelukohtausten tai muunlaisen väkivallan elämisestä edes kirjojen sivuilla. Minua kiinnostaa enemmän se, miksi kapinaan ryhdytään kuin se, miten vallankumous toteutetaan.

Nokkosvallankumouksen ovat kokeneet lisäkseni ainakin Ahmu, Q+Black ja Oona

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti 2013 Tammi (Das Lächeln der Frauen 2010) 291 s. suom. Veera Kaski
lainattu kirjastosta

Tammen kirjakatalogia tutkiessani eräs kiinnostusta herättänyt kirja oli Nicolas Barreaun Rakkausromaanin resepti. Kirja ilmestyi huhtikuussa, mutta sain viihteellisen rakkausromaanin kirjastosta kesän kynnyksellä. Tällä viikolla alkoi tuntua siltä, että voisi olla sopiva hetki lukea jotakin kevyempää, ja Rakkausromaanin resepti vaikutti sopivan hyvin siihen mielentilaan.

Kyllä minäkin luen, periaatteessa. Mutta useimmiten tulee aina jotain muuta väliin. Ja jos saan vapaasti valita, menen kuitenkin mieluummin pitkälle kävelylle tai leivon aprikoosipiiraan, ja ihana tuoksu, joka jauhojen, voin, vaniljan, kananmunien, hedelmien ja kerman seoksesta asunnossa leijailee, ruokkii mielikuvitustani parhaiten ja saa minut unelmoimaan.
Luultavasti syyllinen on keittokauhan ja kahden ruusun koristama metallikilpi, joka yhä riippuu Le Temps de Cerisesin keittiössä.
Kun koulussa opin lukemaan, ja kirjain toisensa jälkeen alkoi liittyä osaksi suurta, merkityksellistä kokonaisuutta, seisoin tummansinisessä koulupuvussani sen edessä ja tihrustin siinä lukevia sanoja: "Vakavasti ottaen vain yhden lajin kirjat ovat puhtaasti lisänneet onnellisuutta tässä maailmassa: keittokirjat."
Ajatus oli lainattu eräältä Joseph Conradilta, ja muistan vielä, että pitkään aivan itsestään selvästi oletin hänen olleen tunnettu saksalainen kokki. Sitä ällistyneempi olin, kun myöhemmin sattumalta törmäsin hänen romaaniinsa Pimeyden sydän, jonka sitten vanhan ystävyyden nimissä jopa ostin, mutten kuitenkaan lukenut. 

Kolmikymppinen Aurélie joutuu tylysti jätetyksi, kun hänen entinen miesystävänsä kertoo kirjoitetussa viestissä löytäneensä uuden rakkauden kohteen. Aurélie on surun murtama, kunnes hän eksyy sattumalta kirjakauppaan, vaikka ei edes pidä kirjojen lukemisesta. Siellä hänen käteensä osuu brittiläisen kirjailijan romaani, jonka päähenkilö muistuttaa epäilyttävän paljon Aurélieta. Voiko tämä olla vain sattumaa? Aurélie päättää kirjoittaa hänen elämänsä mullistaneen kirjan luoneelle Robert Millerille ihailijakirjeen, ja näin hän tutustuu kustannustoimittaja Andréhen, jolla vaikuttaa olevan kaksi eri persoonaa. Välillä André on uskomattoman tyly ja välillä ylitsevuotavan ystävällinen. Onko Andrélla jokin syy vastustaa sitä, että Aurélie haluaa ottaa yhteyttä Robert Milleriin?

Mitään kovin huikaisevia yllätyksiä kirja ei tarjoa, mutta eipä se taida olla tällaisen kirjallisuuden tarkoituskaan. Jo varhain lukija arvaa loppuratkaisun, koska eihän tämä oikein muuten voi päättyä, mutta aina välillä ennalta-arvattavuus on ihanan turvallista. Onneksi luin kirjan juuri sopivassa mielentilassa, sillä jos olisin kaivannut haastavampaa lukemista, olisin joutunut pettymään.

Kirjan nautinnollisinta antia olivat sivuilla esiintyneet intertekstuaaliset viittaukset esim. Siilin eleganssiin. Myös kirjailijoiden nimiä esiintyi Rakkausromaanin reseptissä runsaasti, ja ne saivat tällaisen kirjojen rakastajan kehräämään tyytyväisenä.

En oikein osaa päättää, onko viittaaminen tuleviin tapahtumiin hyvä tehokeino vai ei. Jos viittaukset olisi jätetty pois Rakkausromaanin reseptistä, en niitä olisi ainakaan osannut kaivata. Minua jopa ärsytti se, miten kliseistä on, että peili särkyy ja sitten seuraa onnettomuuksia. Eihän se peili nyt tietenkään voi tippua seinältä ihan muuten vain, vaan sen täytyy olla ennakkoa siitä, mitä tuleman pitää. Tuo on niin raivostuttavan kulunutta, että minä en ainakaan yhtään tykkää.

Innokkaille ruoanlaittajille kirjassa on sekin puoli, että ruoka on Rakkausromaanin reseptissä tärkeässä osassa niin kuin jo romaanin nimestäkin voi arvata. Lopussa on jopa menu d'amour, johon kuuluva jälkiruoka vaikutti niin hyvältä, että voisin sitä itsekin kokeilla. Harmi vain, että unohdin ottaa reseptin muistiin ennen kirjan palautumista kirjastoon. Ehkä lainaan kirjan joskus uudestaan ihan vain siksi, että haluan kirjoittaa jälkiruokareseptin muistiin.

Jotenkin luulin takakannen perusteella, että Rakkausromaanin resepti muistuttaisi Stranger Than Fiction -elokuvaa, josta pidän suuresti. Huomasin melko pian olleeni täysin väärässä, ja tähän olin kieltämättä hieman pettynyt. Yksi syistä, miksi kirjan halusin lukea, oli se, että ajattelin kirjan erottuvan selvästi muista rakkausromaaneista. No eipä erottunut, mutta ainakin Ranska tapahtumapaikkana on minulle mieluinen. Kirja on kepeää ja melko viihdyttävää luettavaa, mutta mitään lähtemätöntä muistijälkeä Rakkausromaanin resepti ei ainakaan minulle jättänyt. Yksi lukukerta riitti hyvin. Kesäpäivien viihdykkeeksi kirja on kuitenkin oivallinen.

Goodreadsista luin, että Nicolas Barreaun on epäilty olevan salanimi, jolla saksalainen kirjailija Daniela Thiele on kirjoittanut kirjoja. Tämä herätti mielenkiintoni, mutta en nyt ihan varma ole ahkeran googlettelun jälkeenkään, miten asia on. Italiankielinen Wikipedia-sivu esittää totuutena, että Nicolas Barreau on vain kuvitteellinen kirjailija. Wikipedia ei vain aina ole luotettavinta tietoa, joten pieni epäilys vielä jäi, onko kirjailijaa nimeltä Nicolas Barreau olemassa. Kirjassa copyrightin kohdalla lukee Thiele Verlag. Eikö siinä kohdassa yleensä lue kirjailijan nimi? Kirjan on siis saattanut kirjoittaa nainenkin, vaikka kansiliepeessä on kirjailijan kuva ja hieman elämänvaiheita. On tämä mahdollisuus melko mielenkiintoinen, ja varsinkin kirjan lukeneet ymmärtävät miksi.
  
Rakkausromaanin reseptiin ovat tutustuneet myös Mai Laakso, Marissa Mehr ja saksaksi Tessa

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät (ja hieman minusta bloggaajana)

kannen kuva: Philip Provily / Folio
Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät 2013 WSOY (Undskyldningen 2011) 441 s. suom. Virpi Vainikainen
lainattu kirjastosta

Myönnän olevani hieman ennakkoluuloinen sota-aikaan sijoittuvaa kirjallisuutta kohtaan. Suoranaisia sotakirjoja en edes yleensä lue, joten sivistyksessäni on esimerkiksi Tuntemattoman sotilaan kokoinen aukko. Hieman siis epäilytti se, että Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät -romaani on takakannen mukaan muun muassa neljän sukupolven yli ulottuva tarina natsimiehityksen ajan Tanskasta nykyajan Berliiniin. Silti jokin kirjassa kiehtoi niin paljon, että kirjan halusin lukea pian ilmestymisen jälkeen. Ehkä kiinnostukseni herätti se, miten Holstin kirja on myös tarina salaisuuksien taakasta, pilasta joka kääntyy petokseksi.

Hyvä kysymys. Vaikka sydäntäni onkin särkenyt seurata Sophien kärsimistä, nähdä hänen hakkaavan päätään seinään edes jonkinlaisen reaktion saadakseen, olen väistynyt syrjään. Olen vetäytynyt kauemmas hänestä toivoen, että kiukku menisi ohi. Että hän ennemmin tai myöhemmin tyytyisi osaansa ja oppisi hyväksymään minut. Hänelle vain on osunut tällainen äiti. Rakastava mutta etäinen, sillä asiat nyt ovat niin kuin ovat eivätkä muuksi muutu. Nyt Sophie on kahdenkymmenenyhden ja Martinin mielestä vihdoinkin pääsemässä sopuun itsensä kanssa. Martin ja minä keskustelemme usein puhelimitse, ja kun hiljattain aprikoin ääneen voisiko Sophiessa tapahtunut muutos olla jotenkin poikaystävän vaikutusta, Martin nauroi helpottuneena. Vihdoinkin minä olin äitinä osallinen jostain, mistä hän ei tiedä. Äidin ja tyttären yhteinen salaisuus oli ensimmäinen normaaliuden säie meidän välillämme. "Onko Sophiella poikaystävä? Sitäpä ei ole isälle kerrottu!"

Mitä he toisilleen tekivät -teos kuljettaa kahta vuosikymmenien toisistaan erottamaa tarinaa vuorotellen. Välillä lukija saa lukea Helenasta ja Sophiesta, äidistä ja tyttärestä, joiden jälleennäkemisen tunnelma on käsinkosketeltavan altis räjähdykselle. Kirjassa on myös Thorvaldin ja Gerdan ja ennen kaikkea kaksospoikien Leon ja Leifin tarina. Helenan isä Leo kietoutuu nuoruudessaan valheiden verkkoon, joka vain kiristyy vuosien kuluessa.

Ihmiskohtalot ja ihmisten väliset suhteet ovat kirjassa olennaisinta. Myönnän, että aluksi minua kiinnosti enemmän vuoden 2011 tapahtumat, mutta jossakin vaiheessa kiinnostukseni alkoikin kohdistua enemmän Leoon, Leifiin ja tarinaan myös liittyvään Ninniin. Alun jälkeen tempauduinkin niin täysillä Leon ja Leifin elämän vietäväksi, että ajan vaihtuessa takaisin vuoteen 2011 oli vaikea päästä jälleen mukaan.

Ensin vaikuttaa siltä, että ihmiset eivät muutu ajan kuluessa. 2000-luvulla rakkauden ja halun kohteen määrää aivan jokin muu kuin järki yhtä lailla kuin aina ennenkin. Kirjassa on neljä sukupolvea, ja jokaisessa sukupolvessa on rikkinäisiä perheitä, kärsiviä lapsia ja äidiltä saadun rakkauden ja varsinkin läheisyyden puutetta. Perheen sisäiset etäiset välit periytyvät sukupolvelta toiselle. Mitä he toisilleen tekivät -kirjassa edellisen sukupolven virheet toistuvat kerta toisensa perään. Se, opitaanko virheistä lopulta selviää vain lukemalla.

Kirjan ihmiskuvaukset ovat uskottavia. Helena on kontrollifriikki eikä osaa näyttää tunteitaan. Sophie on nuoruuden kapinan ja naiiviuden ruumiillistuma. Varsinkin kun lukijalle avautuvat hiljalleen menneisyyden salaisuudet, lukija alkaa ymmärtää, miksi äidistä ja tyttärestä on tullut sellaisia kuin he ovat.

Vaikka kirjan kieli on kaunista, huomioni kiinnittyi enemmän ihmisiin ja tarinaan. Välillä kuitenkin pysähdyin ihastelemaan sellaisia raikkaita ja osuvia kielikuvia kuin hänen katseensa on pikemminkin kuin pimeä katu vaarallisessa kaupunginosassa.

Ensin ihmettelin sitä, miksi Helenan osuus kerronnassa on minä-muodossa, mutta muiden ei. Lopulta huomasin, että etäännyttämiseen on myös syy. Eivät muutkaan henkilöt jää lukijalle etäisiksi, vaikka elämänsä tärkeissä ihmissuhteissa he etäisiä ovat. Kirjan kuluessa jo unohdin kokonaan, että vuoden 2011 tapahtumien kerronta on preesensmuotoista, sillä en siihen alun jälkeen enää kiinnittänyt huomiota. Voisin melkein sanoa, että Mitä he toisilleen tekivät on ensimmäinen lukemani kirja, johon preesensmuotoinen kerronta sopii täydellisesti, koska sen käyttäminen erottaa hyvin menneet tapahtumat nykyisistä.

Nautin kirjasta paljon enemmän kuin odotin. Kirjassa yhdistyvät inhimilliset ihmiskuvaukset ja ajatuksia herättävä ja lukijan kirjan tunnetyrskyihin heittävä juoni. Lukuelämykseni oli sellainen, että kirja ei ihan heti unohdu ja haluaisin pian lukea myös jotakin muuta Hanne-Vibeke Holstilta.

Päätin kokeilla tähtien jättämistä pois, sillä kirjojen arviointi tähdillä on todella vaikeaa. Kirjat ovat niin erilaisia yksilöitä, että tähtien käyttäminen tuntuu jotenkin epäoikeudenmukaiselta, koska ei sellainen kerro koko totuutta edes lukuelämyksestäni.

Käy myös katsomassa, miten Leena Lumi koki kirjan.

______________________________________________________

Lopuksi haluan vielä sanoa sanasen kirjablogien ympärillä vellovasta keskustelusta, jonka Nyt-liitteen kirjablogien ongelmakohtia käsittelevä juttu on saanut aikaan. Minä en tiennyt kirjablogimaailmasta oikeastaan mitään, ennen kuin perustin oman kirjablogini. Olin seurannut vain erään tuttavani kirjablogia, ja kirjablogin pitäminen vaikutti mukavalta idealta, koska olen suurimman osan elämästäni ollut innokas lukija. Motiivini kirjablogin perustamiseen oli siis yksinkertaisesti rakkaus kirjoihin ja lukemiseen.

Kun huomasin, että joitakin ihmisiä kiinnostaa blogiani myös lukea, aloin kyllä kiinnittää teksteihini hieman enemmän huomiota. Aluksi tekstini olivat melko lyhyitä ja heti lukemisen jälkeen kirjoitettuja. Nyt blogitekstini voivat olla luonnoksissa montakin päivää, ennen kuin teksti on mielestäni sopiva julkaistavaksi. Bloggaukseni on henkilökohtainen mielipiteeni kirjasta, eikä minulla ole yliopistotasoisia opintoja kirjallisuudesta. En sano tätä mitenkään ylpeilevästi vaan totean faktana. Opiskelen yliopistossa, mutta pääaineenani on filosofia ja ensimmäisenä sivuaineenani valtio-oppi. Toista en ole vielä päättänyt.

Mielestäni kirjablogien rikkaus onkin juuri siinä, miten erilaisia kirjablogit ovat. Niitä pitävät erilaiset ihmiset, joita kiinnostavat erilaiset kirjat. Suuri osa kirjojen lukijoista on kuitenkin niitä, jotka lukevat vain lukemisen ilosta, vaikka heillä ei sen kummempia kirjallisuuden opintoja olisi. Tämän takia mielestäni kirjablogeilla on myös paikkansa. Tiedostan, että blogitekstini vaikuttavat ihmisiin todennäköisemmin kuin ystävien kanssa käydyt kahvipöytäkeskustelut, mutta pidän vaikutusvaltaani kuitenkin melko pienenä. En usko, että tekstini vaikuttavat mitenkään merkittävästi esimerkiksi jonkin kirjan myyntilukuihin.

Pyrin olemaan blogissani mahdollisimman avoin, joten otsikon alla mainitsen nykyään aina, mistä kirja on luettavakseni päätynyt. Esimerkiksi Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät varasin ja lainasin kirjastosta. Suurin osa lukemistani kirjoista on peräisin kirjastosta, osan ostan yleensä alennusmyynneistä tai käytettynä ja muutaman olen pyytänyt ja saanut kustantamoilta arvostelukappaleeksi. Jos olen blogannut arvostelukappaleesta, tämän on siis voinut lukea otsikon alta ja myös tekstin alla olevista tunnisteista. Luen kustantamojen kirjakatalogeja ja saan kirjavinkkejä tutuiltani, myös muilta bloggaajilta ja esimerkiksi Goodreads-sivuston suosituksista. Seuraan todella montaa kotimaista kirjablogia ja muutamaa ulkomaista englanninkielistä kirjablogia. Jälkimmäisiä seuraan siksi, että luen myös suomentamatonta kirjallisuutta ja haluan saada suosituksia myös kirjoista, joita ei ainakaan vielä ole suomennettu.

Asiasta on sanonut minua enemmän Morre, joka on myös linkittänyt muita keskusteluun osallistuneita, ja J.S. Meresmaa on esittänyt erään kirjailijan näkökulman keskusteluun.