Elämäni dekkareiden parissa & Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Tällä viikolla on vietetty dekkariviikkoa. Olen lukenut tällä viikolla hieman erästä dekkaria, mutta en ole ehtinyt lukea kovinkaan paljon, joten dekkariviikon viimeisen päivän kunniaksi päätin kirjoittaa vihdoin valmiiksi bloggauksen Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet -dekkarista, jonka luin jo lähes kuukausi sitten. Tosin bloggaukseni ei ole keskity vain Lehtolaisen kirjaan vaan HeidiBeen innoittamana päätin pohdiskella suhdettani dekkareihin. 

Suhteemme ei aina ole ollut auvoinen, mutta tällä hetkellä dekkarit ovat jälleen kirjoja, joiden parissa viihdyn. Jännityskirjoista tuli osa elämääni heti, kun opin lukemaan, sillä ahmin Neiti Etsiviä, Enid Blytonin kirjoja, Mystery clubeja ja muita nuorille lukijoille suunnattuja salapoliisikirjoja. Varsinkin Neiti Etsiviä rakastin. Kun sain ensimmäisen kirjastokorttini, en aluksi kantanut kotiin muuta kuin isoja kasoja Paula Drew'n seikkailusta kertovia kirjoja. Äidilläni oli osuutensa salapoliisikirjainnostuksessani, sillä ennen kuin opin lukemaan, hän luki minulle ääneen Kolmea etsivää, Viisikkoja ja niin edelleen. Nuorille suunnatut salapoliisikirjat olivat sopivan jännittäviä ja lapsen vilkkaalla mielikuvituksella pystyin kuvittelemaan itsenikin osaksi jännittäviä mysteerejä.

Ala-asteen lopulla hylkäsin hetkeksi salapoliisikirjat ja hullaannuin fantasiaan. Ahmittuani pari vuotta fantasiaa palasin jälleen jännityskirjojen pariin. Tällä kertaa kuitenkin siirryin lanu-osastolta aikuisten osastolle. Löysin Agatha Christien, Leena Lehtolaisen, Sue Graftonin, Patricia Cornwellin ja monen monta muuta dekkaristia. Joitakin vain kokeilin, ja matkani muun muassa Cornwellin parissa jäi lyhyeksi. Olen aika helposti kyllästyvä, ja jos dekkarisarjan kirjat alkavat toistaa toisiaan ja ideat tuntua kuluneilta, lopetan lukemisen. Armotonta mutta totta. Christie, Lehtolainen ja Grafton ovat sitä vastoin edelleenkin suosikkejani. Lehtolaisen kirjoja en tosin lukenut moneen vuoteen, mutta Minne tytöt kadonneet vakuutti minut jälleen siitä, että Maria Kalliot ovat minun mieleeni.

Viime vuoden aikana tein jälleen dekkaristilöytöjä, ja Vera Vala, Kristina Ohlsson, Kathy Reichs ja Ursula Poznanski ovat hurmanneet minut omalla tavallaan. Tuorein ihastumiseni kohdistuu Charlaine Harrisin Aurora Teagarden -sarjaan. Saa nähdä, millaiseksi suhteeni uusiin tuttavuuksiini muodostuu. Cornwellin lisäksi olen ainakin väliaikaisesti hylännyt Marklundin. Petyin Panttivankiin pahasti, ja sen jälkeen minun ei ole tehnyt mieli lukea Annika Bengtzoneja. Tosin Marklund saattaa saada vielä uuden mahdollisuuden, sillä arvelen, että Panttivanki ei ollut minun juttuni muun muassa aiheensa vuoksi.

En ole kovin innoissani kirjoista, joissa veri lentää ja sarjamurhaaja jättää jälkeensä ruumiita toisensa perään. Tietenkin tähänkin on poikkeuksia, joista Chelsea Cain on hyvä esimerkki. Cainin kirjat saavat minut huonovointiseksi, mutta silti niitä luen. Tosin olen lukenut Cainin kirjoja lähinnä kirja vuodessa -vauhtia, sillä useammin en niitä taida kestää.

Pikkukaupunkimiljöö ja harrastelijasalapoliisi ovat yleensä konsepti, jolla minut saa hurmattua. Rakastan lukea muun muassa baarinpitäjien (Viiden korttipeli) ja kirjastovirkailijoiden (Real Murders) tutkimuksista. Jos kirjassa on kuitenkin päähenkilönä poliisi, haluan, että poliisin yksityiselämäkin on vahvasti läsnä tarinassa. Esimerkiksi Maria Kalliot ovat mielestäni tässä mielessä onnistuneita.

Tiedän maininneeni lähinnä naisia. Minulla ei vain taida olla ketään miespuolista dekkaristia, jota seuraan. Nuortenkirjojen puolelta tykkään Anthony Horowitzin Alex Rider -sarjasta, mutta olen lukenut viime vuosina vain yhden Alex Rider -kirjan, vaikka niitä on vielä useampi lukematta. Stieg Larssonin Millenium-trilogia on huikea, mutta Larssonilta ei valitettavasti voi enää odottaa mitään uutta. Dan Brown on viihdyttävä, mutta olen ollut pettynyt hänen kahteen viimeisimpään kirjaansa ja hänen tyylinsä alkaa tuntua jo hieman kuluneelta. Viime vuonna kokeilin ainakin Antti Tuomaista ja Mons Kallentoftia, ja kumpikaan heistä ei kolahtanut. Viime aikoina olen alannut harkita vakavasti Seppo Jokisen kokeilua, mutta se on vielä jäänyt suunnitelman tasolle. Omassa hyllyssä odottaisi ainakin Graham Mooren Kuolema Sherlock Holmes -seurassa, Jørgen Brekken Armon piiri ja Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesä. Jonkin niistä voisin lukea kesän aikana. Erik Axl Sundin Varistyttökin kiinnostaa, mutta hieman pelkään, että kirja saattaa olla liian raaka minun makuuni.

Dorothy L. Sayers ja Donna Leon vaikuttavat ainakin ennakkoon kirjailijoilta, joiden tuotannosta melko varmasti pitäisin. Kotimaisista melko uusista tuttavuuksista Kati Hiekkapelto on ollut kiinnostavin.

Päällys: Markko Taina
Päällyksen kuva: Arabian Eye/Corbis/Skoy

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet 2010 Tammi 342 s.
lainattu kirja

- Sinähän olet selvillä organisaatiouudistuksesta, joka johtui poliisipiirien yhdistämisestä.
- No en kauhean tarkkaan.
- Meillä Espoossa on periaatteessa vastuullamme koko poliisipiirin alueen väkivaltarikokset. Yksinkertaisia tapauksia selvitetään vielä paikallistasolla, mutta monimutkaisemmat tulevat meille, ja samoin kaikki epätyypilliset. Juoppomurhia ja perhesurmia sekä pahoinpitelyjä, joilla on todistajia, pystyy tutkimaan kuka tahansa. Mutta sitten ovat ne epätyypilliset. Pimeät jutut, jutut joissa on rasistisia motiiveja, uhkailut koulusurmista - kyllähän sinä tiedät. Niiden tutkimista varten tarvitaan oma yksikkö, tai pikemminkin oma solu, jossa on kokeneita tutkijoita. Komisario ja kaksi ylikonstaapelia. Komisario tekee myös kenttähommia ja kuulustelee, mikäli hän on oikea tyyppi. Tämä ei suinkaan ole hallintovirka tai paperinpyörittelyduuni, vaan raakaa työtä. Minä haluan sinut epätyypillisten yksikön komisarioksi. Olen jo puhunut Koivun ja Puupposen kanssa. Hekin ovat kyllästyneet alkoholistien kanssa ähräämiseen ja suostuvat ilolla tehtävänvaihtoon, mikäli sinä tulet solun johtoon.
- Solu - se kuulostaa lähinnä terroristitoiminnalta. Ällistykseltäni en kyennyt ensin sanomaan muuta.
- Se kalskahtaa hyvin modernilta ja dynaamiselta. Poliisiylijohto tervehti termiä ilolla. Meidän hommissamme haetaan nykyään sekä erikoistumista että joustoja, ja tämä on juuri sen kaltaista poliisitoimintaa. Te erikoistutte tietyntyyppisiin väkivaltarikoksiin, ja tarvittaessa muu väkivaltajaoksen porukka tulee solun avuksi. 

Minne tytöt kadonneet kertoo nimensä mukaisesti kadonneista tytöistä. Kadonneet tytöt ovat kaikki maahanmuuttajia ja Tyttökerhon kävijöitä. Maria Kallio on saanut työn Espoon poliisin epätyypillisten rikosten solussa, ja kadonneiden tyttöjen kohtalo on ensimmäinen solun tutkima tapaus. Ovatko tytöt kadonneet vapaaehtoisesti vai onko takana jotakin muuta?

Leena Lehtolaisen dekkarit olivat melko varmasti ensikosketukseni kotimaiseen jännityskirjallisuuteen. Agatha Christien kirjojen myötä hullaannuin dekkareihin, mutta Leena Lehtolainen sai minut tajuamaan, että myös Suomessa osataan kirjoittaa hyviä sellaisia. Olen lukenut kaikki Maria Kalliot Rivoon satakieleen asti, mutta sitten tuli useamman vuoden tauko. En lukioaikoina seurannut kovinkaan innostuneesti uutuuskirjoja ja oikeastaan minulta meni hieman ohi uusien Maria Kallio -dekkareiden ilmestyminen. Minne tytöt kadonneet oli hyvä paluu Maria Kallion pariin ja haluan lukea lukematta jääneetkin Kalliot mahdollisimman pian.

Maria Kallio haluaisi pitää perhe- ja työelämän erossa toisistaan, mutta tällä kertaa hän ei täysin pysty siihen. Marian tytär Iida käy usein samassa Tyttökerhossa kuin kadonneet tytöt, ja teini-ikäinen tytär on luonnollisesti järkyttynyt varsinkin sen jälkeen, kun tutkinnan aloittamisen jälkeen neljäs maahanmuuttajatyttö löytyy kuristettuna.

Kirjassa kerrotaan myös Marian ajasta Afganistanissa kouluttamassa poliiseja, mutta tähän liittyvä juonikuvio jäi ainakin minusta kadonneiden tyttöjen varjoon. Vaikka juonet eivät täysin erillisiä olekaan, en olisi jäänyt kaipaamaan tätä juonen osaa, jos sitä ei olisi lainkaan ollut. Onneksi kirjassa ei kuitenkaan tuntunut olevan liian montaa juonikuviota, joten Afganistanin tapahtumiin liittyvä juoni ei loppujen lopuksi paljoa häirinnyt.

Vaikka muiden Maria Kallioiden lukemisesta on kulunut jo hetki, uskallan silti sanoa, että Minne tytöt kadonneet on yksi suosikeistani sarjassa. Monikulttuurisen Suomen kuvaus on uskottavaa eikä liian mustavalkoista. 

Minne tytöt kadonneet -kirjalla osallistun Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

Muualla: Erjan lukupäiväkirja, Saran kirjat, Kattona taivas, Leena Lumi, Narseskan kirjanurkkaus, Rakkaudesta kirjoihin, Täällä toisen tähden alla ja Booking it some more.

Charlaine Harris: Real Murders

Charlaine Harris: Real Murders 1990 Gollancz 202 s.
ostettu uutena

We had twelve regular members, which worked out well with twelve program a year. Not all cases could fill up a two-hour program, of course. Then the member responsible for presenting the Murder of the Month, as we jokingly called it, would have a guest speaker - someone from the police department in the city, or a psychologist who treated criminals, or the director of the local rape crisis center. Once or twice, we'd watched a movie.
But I'd vome up lucky in the draw. There was more than enough material on the Wallace case, yet not so much that I'd be compelled to hurry over it. We'd allocated two meetings for Jack the Ripper. Jane Engle had taken one for the victims and the circumstances surrounding the crimes and Arthur Smith had taken another on the police investigation and the suspects. You can't skimp Jack.

Aurora Teagarden on 28-vuotias kirjastonhoitaja. Aivan tavalliseksi häntä ei kuitenkaan voi sanoa, sillä hänellä on eräs erityislaatuinen harrastus. Hän on yksi Todelliset murhat -klubin kahdestatoista jäsenestä. Harrastus muuttuu hauskasta karmivaksi, kun ennen erästä tapaamista kokouspaikalta löytyy yhden klubin jäsenen ruumis. Kun Lawrencetownin muitakin asukkaita aletaan murhata, epäilykset kohdistuvat klubilaisiin. Kuka muukaan keksisi alkaa tehdä murhia kuuluisien murhien tyyliin?

Charlaine Harris on varmasti parhaiten tunnettu Sookie Stackhouse -kirjoistaan, joiden pohjalta on tehty myös True Blood -niminen televisiosarja. Viimeinen Sookie-kirja ilmestyi kuitenkin viime vuonna, mutta Harrisin toinen yliluonnollinen sarja Harper Connelly ei ole kuulostanut minusta kovin kiinnostavalta. Kun törmäsin kirjakaupassa Aurora Teagarden -sarjan aloitusosaan, takakansi kuulosti niin lupaavalta, että päädyin kirjan hankkimaan itselleni. 

Aurora Teagardenista kertova jännityskirjasarja ei sisällä lainkaan yliluonnollisia elementtejä. Minulle tuli kirjasta melko vahvasti mieleen Agatha Christie, vaikka kirja menikin hieman synkempään suuntaan kuin Christien kirjat yleensä. Murhaklubi-idea muistutti minua myös Gillian Flynnin Dark Places -teoksesta, mutta sen sanoisin olevan vielä synkempi ja selvästi raaempi kuin Real Murders. Kirja oli siis jotakin Christien ja Flynnin väliltä synkkyydessään ja väkivaltaisuuden kuvauksessaan. Real Murdersin synkkyyttä vain lisäsi se, kun sain tietää lukemisen jälkeen, että kirjassa toistetut murhat olivat todellisia. Luulin ensin niiden olleen Harrisin mielikuvituksen tuotetta. En vain voi ymmärtää, miten ihmiset voivat tehdä niin kauheita asioita toisilleen.

Murhasarjan keskelle joutuva kirjastovirkailija on omaperäinen keksintö. Vaikka tavallisten ihmisten sekaantuminen murhatutkimuksiin onkin hieman epäuskottavaa, tykkään ei-poliiseista salapoliiseina aika paljon. Ehkä pienoinen epäuskottavuus etäännyttää minua tapahtumista eivätkä karmivat tapahtumat tunnu niin todellisilta. Cozy mystery -genre onkin enemmän minun juttuni kuin yksityiskohtaiseen väkivallan kuvaukseen keskittyvät hyytävät rikoskirjat.

En arvannut murhaajaa eivätkä epäilykseni olleet lainkaan oikeilla jäljillä. Harris siis onnistui hyvin siinä, mitä toivon jännityskirjalta. Lukija oli täysin huijattu.

Tykästyin sarjaan ja etenkin päähenkilöön. Sookie-kirjojen manttelinperijä sarja ei ole, sillä tyyli on melko erilainen. Kirjassa on myös romanttiset vivahteensa, mutta rikos on tärkeämpi osa juonta kuin Auroran mieskuviot. Sookie-kirjoissa taas oli melko suuressa osassa se, kenen kanssa Sookie lopulta päätyy viettämään loppuelämänsä. Pikkukaupunkimiljöö kuitenkin tuo sarjoihin joitakin yhdistäviä piirteitä. Ihmiset ovat tunteneet toisensa pitkään ja tuntemattomat tuntuvat hieman epäilyttäviltä.

Laitan seuraavatkin Aurora Teagarden -mysteerit lukulistalle, sillä ensimmäisessä osassa oli ainakin sitä jotakin selittämätöntä, joka saa kerta toisensa jälkeen palaamaan jonkin sarjan pariin.

♥♥♥♥

Muualla: Luettuja maailmoja ja Kirjastossa tapahtuu.

Kirja on neljäs kirja, jolla osallistun Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen, ja saan ruksia kirjabingossa dekkari-ruudun.

Agatha Christie: The Mysterious Affair at Styles

Agatha Christie: The Mysterious Affair at Styles 2007 (1920) HarperCollins 297 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Stylesin tapaus)
tarjouskirja

'Well, I've always had a secret hankering to be a detective!'
'The real thing - Scotland Yard? Or Sherlock Holmes?'
'Oh, Sherlock Holmes by all means. But really, seriously, I am awfully drawn to it. I came across a man in Belgium once, a very famous detective, and he quite inflamed me. He was a marvellous little fellow. He used to say that all good detective work was a mere matter of method. My system is based on his - though of course I have progressed rather further. He was a funny little man, a great dandy, but wonderfully clever.'
'Like a good detective story myself,' remarked Miss Howard. 'Lots of nonsense written, though. Criminal discovered in last chapter. Every one dumbfounded. Real crime - you'd know at once.'
'There have been a great number of undiscovered crimes,' I argued.
'Don't mean the police, but the people that are right in it. The family. You couldn't really hoodwink them. They'd know.'

Kun varakas Emily Inglethorp murhataan, hänen nuori ja onnenonkijaksi leimattu aviomiehensä on epäiltyjen listan kärjessä. Hastings sattuu juuri olemaan vierailulla rikospaikaksi joutuneessa talossa ja hän pyytää lähikylässä oleilevaa Hercule Poirot'ta apuun. Tapaus osoittautuukin monimutkaisemmaksi kuin miltä se ensisilmäyksellä näytti, ja Poirot'n päättelykykyä todellakin tarvitaan.

Kun luin viime vuonna neiti Marplen tähdittämän A Pocket Full of Ryen, totesin ikävöiväni Hercule Poirot'ta. Kaipaus Christien kirjojen pariin hiipui kuitenkin säästöliekille, kunnes toissa viikolla kuumeisena yritin keksiä jotakin riittävän helppoa mutta kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Hetken palloilin vaihtoehdosta toiseen, kunnes otin käteeni viime Hulluilta päiviltä ostamani ensimmäisen Poirot-romaanin. Olen lukenut kirjan varmasti ennenkin, sillä hulluttelun jälkeen huomasin omistavani kirjan myös suomenkielisenä, mutta viime lukukerrasta oli kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Olen myös ihastunut näiden signeerattujen pokkaripainosten kansiin. Minusta ne ovat yksinkertaisen tyylikkäitä, ja varmasti hankin kahdelle omistamalleni vielä samantyylisiä seuralaisia.

Tällä kertaa lukunautintoani eivät häirinneet hämärät muistikuvat kirjan tapahtumista. En todellakaan muistanut, miten juonenkäänteet menevät, joten pystyin nauttimaan kirjasta niin kuin lukukerta olisi ollut ensimmäinen. En nuorena pitänyt minkäänlaista lukupäiväkirjaa, joten minulla ei ole aavistustakaan, mitkä kaikki Christien kirjat olen jo ehtinyt lukea, mutta onneksi se ei taida paljon Christien lukemista haitata, jos tarinat ovat kadonneet mielestäni näin täysin.

Mitä olisi Rikoksen jäljillä -haaste ilman Christietä, joten osallistun kirjalla tietenkin MarikaOksan kesäiseen lukuhaasteeseen. En tätä parhaaksi Christieksi nimittäisi, mutta silti kirja on taattua christiemäistä laatua.

Minusta on aika mielenkiintoista, että vaikka Poirot on valloittanut monen dekkareiden lukijan sydämen, Christie oli kirjailijan uransa loppupuolella tyytymätön luomaansa viiksekkääseen belgialaisetsivään. Nyt kiinnitinkin huomiota siihen, että jo ensimmäisessä 1920-luvulla ilmestyneessä kirjassa Poirot on aika iäkäs ja Hastings jopa epäilee Poirot'n älyn terävyyttä. Kuitenkin Poirot esiintyy vielä 32 romaanissa ja 54 novellissa, joista viimeiset ilmestyivät 1970-luvulla.

En muista, kuinka paljon ajankuvausta Christien myöhemmissä kirjoissa on. En ole siis varma, ovatko 1970-luvulla ilmestyneet kirjat selvästi sijoitettavissa aikaansa. Jos eivät, sitten ehkä olisi mahdollista, että Poirot vain selvittää vielä vanhoilla päivillään hyvin ahkerasti rikoksia. Jos kuitenkin kirjoissa kuluu selvästi 50 vuoden ajanjakso ja Poirot ei huomattavasti ikäänny, epäuskottavuus on väistämätöntä. Todennäköisesti en kuitenkaan näitä asioita miettisi, jollen tietäisi kirjailijan itsensä näitä pohtineen. Christien mielestä Poirot alkoi myös ajan kanssa tuntua liian ärsyttävältä ja karrikoidulta hahmolta. Tavallaan ymmärrän kirjailijan näkemyksen, mutta silti Hercule Poirot on suosikkini kirjallisista salapoliiseista ja hänen paikkansa sellaisena on melko turvattu.

Kumpi on suosikkisi Christien tunnetuista salapoliiseista: Jane Marple vai Hercule Poirot? Kuulisin myös mielelläni, mikä Christien kirjoista on mielestäsi paras, sillä haluaisin kuoria kermat päältä ja lukea kaikkein onnistuneimpia Christien kirjoja.

♥♥♥♥

Muualla: Nulla dies sine legendo, Kirjan viemää, Uusi kuu, Kirjakertomuksia ja Tavaus - kirjoja luetellaan ja ihmetellään

Virginie Despentes: Baise-Moi (Rape Me)

kannen suunnittelu: Marcia Salo

Virginie Despentes: Baise-Moi (Rape Me) 2002 (Baise-moi 1993) Grove Press 244 s. engl. Bruce Benderson (suomennettu nimellä Pane mua)
ostettu uutena

He shakes his head. This time he seems very solemn, about to say something he's sorry he has to: "I don't want to judge you, 'cause I don't know your story. On TV they said you'd fired on a woman and the father of a family for no reason at all.
"You'd think it was more moral of us if we'd been looking for money? There's no extenuating circumstances, you know enough about it to judge."
"It's hard to believe that it's you; if I'd passed you on the bus, I wouldn't have batted an eyelash."
Manu nods. "That's what makes it the ultimate scam, that's how we get away with it. If you watch TV tonight, you'll hear about some new stuff. Shot a child, which I know isn't the most popular thing to do. So if that's a problem for you and you want us to clear out, just say it before you start working on the wreck.

Nadine on prostituoitu, joka viettää suuren osan ajastaan katsomalla pornoa. Manu on joutunut raiskatuksi ja näkemään raiskaajiensa tappavan hänen ystävänsä. Manu ja Nadine kohtaavat sattumalta, ja aluksi Nadine on Manulle vain keino päästä pois kaupungista. He kuitenkin päätyvät yhteiselle retkelle, jonka aikana he nauttivat miehistä ja kylvävät ympärilleen kuolemaa ja tuhoa.

She can hear Karla swallowing her snot. Doesn't want her to be here, doesn't want to talk to her. Karla manages to speak: "How could you do that? How could you give in like that?"
Manu doesn't answer right away. She thinks she disgusts Karla even more than the guys. How could she do that? What an idiotic remark. 
She hears them starting their car. It's over. She answers, "After what just happened, I think it's cool that I'm breathing. Still alive, thrilled about that. That was nothing compared to what they could've done, all they did was fuck us..."
Karla's voice rises, announcing a real nervous breakdown: "How can you say that?" 

Despentes rikkoo perinteisiä sukupuolirooleja taitavasti. Nadine ja Manu eivät antaudu tunteidensa riepoteltavaksi eivätkä kirjan naishenkilöt ole ainakaan passiivisia. Silti tekojen absurdius ja silmitön raakuus olivat ajoittain minulle liikaa. Päähenkilöt ilmaisevat halunsa ja leikittelevät miehillä tahtonsa mukaan välillä julmaan loppuun asti. Kirjan edetessä pidin jo aika selvänä, että melkeinpä kukaan ei ole turvassa naisilta. Vaikka Nadine pohtii, pystyisikö hänkään tappamaan lasta, seuraavassa hetkessä lapsi on jo kuollut. Tavallaan minusta tuntui, että naisten kaikkia tekoja ei voinut pysähtyä kovin tarkasti miettimään, koska huomasin muutenkin voivani välillä pahoin. Kuolevia ihmisiä kuvataan välillä hyvinkin yksityiskohtaisesti ja Nadine ja Manu tuntuvat tarkastelevan murhaamiaan ihmisiä hyvin kylmästi. Aivan kuin he eivät pitäisi uhrejaan edes varsinaisesti ihmisinä. Toisiinsa he kuitenkin kiintyvät hyvin vahvasti, ja varsinkin lopussa heidän suhteensa syvyys on selvästi nähtävissä.

When she's going to work, she always wears the same outfit, the same perfume, the same lipstick. It's as if she figured out what to wear and isn't interested in discussing it anymore.
When she wears that hooker's costume, people she runs into look at her differently. She looks them right in the eye, all the men who pass her can have her. Even the oldest and the dirtiest can come up to her. As long as they pay cash, she'll lie on her back for any of them.

Kirjan alkupuolella Manun kokemukset miehistä eivät ole kovinkaan imartelevia. Manua lyödään, ja häntä lyönyt mies väittää Manun kerjänneen lyöntiä. Myöhemmin Manu joutuu väkivaltaisesti raiskatuksi ja raiskaajat tappavat hänen ystävänsä. Ennen murharetkeään Manu on nähnyt miehistä pimeän puolen. Olisiko Manu toiminut toisin, jos häntä olisi kohdeltu paremmin vai olivatko tapahtumat toisistaan riippumattomia? Minä uskoisin, että vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kyllä, mutta tämä jäi lukijan pääteltäväksi.

Kirja jätti minut ristiriitaisiin tunnelmiin, minkä vuoksi kirjasta bloggaaminen ei ole kovin helppoa. Toisaalta kirja oli liian brutaali, jotta voisin siitä täysin sanoa pitäneeni, mutta toisaalta kirja herätti ajatuksia ja tunteita paljonkin. Baise-Moi ei todellakaan ole kevyttä luettavaa enkä suosittele kirjaa kovin heikkohermoisille. Olen itsekin huomannut Despentesin romaanin lukemisen jälkeen kaipaavani tavallista kevyempää lukemista. Jos muut Despentesin teokset ovat näin rankkoja, minun on odotettava hetki ennen kuin tutustun Despentesiin lisää. Vaikka Baise-Moi ei minulle täysosuma ollutkaan, mielenkiintoni on kuitenkin herännyt ja aion lukea Despentesia vielä lisää.

Minua mietitytti myös kirjan nimen suomenkielinen käännös Pane mua. Tässä tosin suomennos vastaa paremmin alkuperäistä nimeä kuin englanninkielinen käännös, mutta ainakaan äkkiseltään minulle ei tule mieleen mitään suomenkielistä kirjan nimeä, jossa olisi sana raiskaus. Esimerkiksi Joyce Carol Oatesin Rape - A Love Story on suomennettu Kosto - Rakkaustarina -nimellä. Vältelläänkö sanaa tarkoituksella suomenkielisissä kirjan nimissä vai olenko vain onnistunut välttymään niiltä kirjan nimiltä, joissa "raiskaus"-sana esiintyy?

Osallistun kirjalla Vive la France! -haasteeseen.

Muissa blogeissa: Ankin kirjablogi, Sanasta sanaan ja takaisin ja Häkkilintu kopissaan.

Sue Grafton: W is for Wasted

Sue Grafton: W is for Wasted 2013 Mantle 484 s.
lainattu kirjastosta

Two dead men changed the course of my life that fall. One of them I knew and the other I'd never laid eyes on until I saw him in the morgue. The first was Pete Wolinsky, and unscrupulous private detective I'd met years before through Byrd-Shine Investigations, where I'd served my apprenticeship. I worked for Ben Byrd and Morley Shine for three years, amassing the six thousand hours I needed for my license. The two were old-school private eyes, hard-working, tireless, and inventive. While Ben and Morley did business with Pete on occasion, they didn't think much of him. He was morally shabby, disorganized, and irresponsible with money. In addition, he was constantly pestering them for work, since his marketing skills were minimal and his reputation too dubious to recommend him without and outside push. Byrd-Shine might subcontract the odd stretch of surveillance to him or assign him a routine records search, but his name never appeared on a client report. This didn't prevent him from stopping by the office without invitation or dropping their names in casual conversations with attorneys, implying a close professional relationship. Pete was a man who cut corners and he assumed his colleagues did likewise. More problematic was the fact that he'd rationalized his bad behaviour for so long it had become standard operating procedure.

Kinsey Millhone kuulee uutisista kollegansa Pete Wolinskyn väkivaltaisesta kuolemasta. Vaikka Kinsey ei kuulunut Peten lähipiiriin, hän sotkeutuu rikostutkimuksiin. Pian Kinseyyn otetaan myös yhteyttä toisen kuoleman tiimoilta, sillä erään kodittoman miehen taskusta on löytynyt Kinseyn nimi ja yhteystiedot. Kinsey ei tosin ole ikinä kuullutkaan tästä Terrence Dace -nimisestä miehestä, mutta silti Terrencen kuolema vaikuttaa Kinseyn elämään yllättävällä tavalla.

Olen julkaissut varsinaisen kirjabloggauksen viimeksi kaksi kuukautta sitten. Luonnoksiin kirja-arvioraakileita on kerääntynyt näiden parin kuukaudenkin aikana, mutta olen enemmän keskittynyt seminaaritöiden kirjoittamiseen. Tämän syksyn aikana olen lukenut myös tavallista vähemmän, mutta keväällä on toivottavasti vähemmän kiireitä, joten ainakin toivon, että luku- ja bloggausharrastuksilleni on hieman enemmän aikaa. Uusinta aakkosdekkariakin luin viikon vain pienissä pätkissä, mutta onneksi sitten alkoi lopulta joululoma ja pystyin jouluiltojen aikana nauttimaan kirjan loppuun saakka.

Aloin lukea Graftonin yksityisetsivä Kinsey Millhonesta kertovaa sarjaa kymmenisen vuotta sitten. Näiden vuosien aikana moni dekkarisarja on jäänyt minulta joko väliaikaisesti tai lopullisesti kesken, mutta Graftonin kirjoihin ja henkilöihin olen niin kiintynyt, että olen aina halunnut tietää, mitä seuraavassa kirjassa tapahtuu. Kun aloitin W is for Wasted -teoksen, tuntui kuin olisin palannut hyvien tuttujeni seuraan. Kinsey, Kinseyn vuokraisäntä Henry ja muut sarjan vakihenkilöt ovat päässeet harvinaisen lähelle sydäntäni. Tähän kiintymykseen on vaikuttanut varmaankin henkilöiden luonteenpiirteiden lisäksi Kinseyn toimiminen minä-kertojana. Minä-kertoja mahdollistaa hyvin Kinseyn tunteiden ja ajatusten kuvaamisen, ja osittain tästä syystä aakkosdekkarien lukeminen on saanut aikaan tunteen Kinseyyn tutustumisesta.

W is for Wasted ei ollut minusta paras aakkosdekkari, mutta viihdyin silti kirjan parissa hyvin. Se sopi hyvin luettavaksi jouluillan vaihtuessa yöksi. Graftonin kirjat eivät ole liian ahdistavia tai pelottavia vaan loppuratkaisu karmii selkäpiissä juuri sopivasti. Tässä osassa minua kiinnosti enemmän Kinseyn yksityiselämän kuviot kuin varsinaiset murhatutkimukset, ja minusta tuntuukin, että Grafton hieman jo valmistelee sarjan loppumista.

Murhien ja Kinseyn perhesuhteiden lisäksi kirjassa käsiteltiin paljon kodittomuutta. Näkökulma oli tosin enimmäkseen Kinseyn, mutta ajoittain myös muiden henkilöiden mielipiteet pääsivät kuuluville. Aihetta käsitellään ihan uskottavasti, ja kirjan lopussa oleva Terrencelle omistettu muistopuhe on oivaltava ja koskettava.

Viimeisin suomeksi ilmestynyt aakkosdekkari on T niin kuin tappaja (2008). Löysin tiedon, jonka mukaan uusimpia ei edes oltaisi suomentamassa liian pienen kysynnän vuoksi. Voi harmi, jos näin todellakin on. Aakkosdekkarit tosin eivät ole kovin vaikeaa englantia, joten näiden lukemista alkuperäiskielelläkin kannattaa kokeilla.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun 2011 Gummerus 424 s.
lainattu kirjastosta

"Minä rakastan Lontoota. Sen kokoa ja hallitsemattomuutta ja sitä, että tunnen siitä ison osan", Mari sanoi.
Mari kuvaili elämäänsä lyhyemmin kuin Lia.
Hän oli opiskellut Suomessa psykologiksi. Se oli käynyt nopeasti, hän oli aina ollut nopea ottamaan tietoa haltuun.
"Olisin valmistunut alle kahdessa vuodessa, mutta piti suorittaa käytännön harjoitteluja."
Myös Mari eli yksin. 
"On minulla miehiä, mutta ihan sinun tahdissasi en ole pysynyt."
Mari kertoi kierrelleensä eri maissa ja muuttaneensa Lontooseen, koska Britannia tuntui tarjoavan eniten mahdollisuuksia. Hän oli psykologintutkintonsa lisäksi opiskellut yhteiskuntatieteitä Lontoon LSE-yliopistossa. Hän oli työskennellyt kolme vuotta Mend Ltd:n, ison vakuutusyhtiön henkilöstöjohtajana. Paikan hän sai headhunter-yrityksen suosituksesta.
"Jäin sieltä pois kolme vuotta sitten."
Mari hiljeni.

Luimme yli kuukausi sitten yhdessä Kristan kanssa Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -dekkarin. Kirjasta bloggaaminen on vain venynyt, ja Vilpittömästi sinun ei ole enää kovin tuoreena mielessäni. En ollut aiemmin Pekka Hiltusta lukenut, vaikka hänen teoksensa ovat saaneetkin paljon kehuja kirjablogimaailmassa. Kun Krista ehdotti, että voisimme lukea tämän jännityskirjan yhdessä, vastasin innoissani myöntävästi, sillä yhdessä lukeminen on osoittautunut varsin mukavaksi ja samalla tutustuisin vihdoin minua kiinnostaneeseen Hiltuseen.

Lia on Lontooseen Suomesta muuttanut graafikko. Hän sattuu kulkemaan murhatun naisen löytöpaikan ohi eikä voi unohtaa tuntemattoman naisen kohtaloa. Pian murhatun naisen tapauksesta kiinnostuttuaan Lia kohtaa sattumalta Marin, suomalaisen naisen, joka pystyy lukemaan ihmisiä harvinaisen hyvin. Marin kautta Lia tutustuu Studioon, jonka voimat valjastetaan tarvittaessa taisteluun epäilyttävää poliitikkoa tai naisten hyväksikäyttöä vastaan.

Mietin ensin, miksi Hiltusen kirjoitustyyli tuntuu erikoiselta ja sitten tajusin, että hän kirjoittaa romaaniaan toimittajamaisesti. Toimittajamainen vivahde tyyliin tulee mielestäni siitä, että Hiltunen kirjoittaa välillä dialogit osittain epäsuorilla lainauksilla ja osittain suorilla. Tämä on tapa, jota olen aiemmin nähnyt lähinnä lehtijutuissa. Tällainen tyyli ei kovin suuri ihme olekaan, sillä onhan Vilpittömästi sinun Hiltusen esikoisteos ja kirjailija työskentelee myös toimittajana. Tyyliin tottuminen kesti hetken, mutta lopulta tällainen tyyliratkaisu ei ainakaan häirinnyt.

Koin epäuskottavaksi, että Lia sattuu kiinnostumaan murhasta, joka ei varsinaisesti hänen elämäänsä kosketa mitenkään. Ihmettelin myös, miksi poliisi kertoo satunnaiselle kyselijälle Lialle tapauksesta melko paljon. En oikein usko, että oikeassa elämässä poliisi paljastaisi noin paljon murhatapauksesta täysin ulkopuoliselle. Liahan olisi saattanut olla osallinen murhaan ja kysellä tapauksesta siksi.

Psykologinen puoli on kirjassa vahvempi kuin jännitykselliset elementit. Vilpittömästi sinun on todella hyvä psykologinen trilleri ja aion ehdottomasti lukea myös Sysipimeän jossakin vaiheessa, sillä Hiltusen dekkarisarjan perusideaan jäi koukkuun.

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kulttuuriblogista. 

Pekka Matilainen: Kupoli

                                                        kansi: Mika Perkiökangas
Pekka Matilainen: Kupoli 2013 Atena 299 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Huomioni kiinnitti pöydällä oleva metallinen esine. Siinä oli roomalaisin numeroin varustettuja pyöreitä kiekkoja, joiden ympärillä kapeat puikot liikkuivat kuin itsestään. "Kello", Niccoli sanoi huomatessaan ihmetykseni. Hän oli hankkinut sen Padovasta. "Itse mestari Giovanni de' Dondin tekemä", hän sanoi ylpeyttä äänessään ja kertoi laitteen toimivan sisällä olevan koneiston avulla. Tiesin sellaisia ihmekapistuksia olevan nykyään valtavan kokoisina kirkkojen torneissa ja julkisten rakennusten seinissä, mutta en ollut tiennyt, että sellaisia saattoi olla myös yksityishenkilöiden asunnoissa. Loschi kysyi, mihin Niccoli sitä tarvitsi.
"Mittaamaan ajan kulkua, jotta rahtustakaan ei menisi hukkaan. Carpe diem, näetkös! Siunattu keksintö, kertoo tarkoin, milloin on mitäkin tehtävä", Niccoli sanoi tyytyväisenä hymyillen. "En tulisi enää toimeen ilman sitä."
Loschi pudisti hymyillen päätään. Heidän välilleen sukeutui lennokas sanailu ajan olemuksesta, voitiinko sitä mitata ja viipaloida kuin makkaraa. Loschin mielestä ei. Siitä päästiin menneen muisteluun, aikaan ennen syntymääni, jolloin Loschi oli asunut Firenzessä.  

Vuosi on 1423 ja paikka Firenze. Firenzessä ei suuresti kohahduta, jos syrjäkujalta löytyy kuolleen miehen ruumis. Harvinaista on kuitenkin miehen kalliit vaatteet ja murhatun ylhäinen asema. Joutuiko Luigi surmatuksi, koska hänen hallussaan oli arvokas käsikirjoitus, jolla olisi vaikka kuinka monta ottajaa? Silminnäkijät todistelevat murhaajan olevan pappi nimeltään Adriano Rovere. Pappi kuitenkin vakuuttelee syyttömyyttään, mutta on pahassa tilanteessa, koska häntä puolustamaan lähetettyä asianajajaa ei ala kuulua. Kaupunkiin saapuu sopivasti Adriano Roveren vanha ystävä, Antonio Loschi, jolla on sattumalta seuranaan Pikku-Toni. Onnistuvatko nämä kaksi Antoniota todistamaan Adriano Roveren syyttömäksi?

Matilaisella olisi vielä parannettavaa jännityksen rakentamisessa. Missään vaiheessa en pusertanut kirjaa rystyset valkeina ja lukenut sivuja niin nopeasti, että kirjaimet olisivat vilisseet silmissä. Kuitenkin nautin Kupolin parissa viettämistäni hetkistä, koska historiallinen fiktio on oiva tapa oppia jotakin uutta ja kiinnostavaa. Kirja ei tuntunut missään vaiheessa oppikirjamaiselta, mutta silti tiedän Kupolin lukemisen jälkeen hieman lisää 1400-luvun Italiasta. 

Jälkisanoissa todetaankin, että Kupolissa on pyritty noudattamaan historiallisia tosiasioita niin hyvin kuin se romaanissa on mahdollista. Lukiessa aistii kirjailijan paneutumisen aiheeseen, ja näin asian kuuluukin olla, kun on kyse historiallisesta fiktiosta. Kupolin lopussa on kerrottu, ketkä kirjan henkilöistä ovat todella eläneet. 
 
Kupoli on hyvin ja aiheeseen paneutuen kirjoitettua historiallista fiktiota, mutta jos Matilainen jatkaa historiallisten dekkareiden parissa, toivoisin parannusta juonen jännittävään puoleen. Ihailen kuitenkin syvästi sitä, miten autenttisesti Matilainen kuvaa keskiajan Italiaa. Historiallisen fiktion kirjoittamisen Pekka Matilainen osaa harvinaisen hyvin, ja Kupolia lukiessa tuntui kuin olisi todella käymässä 1400-luvun Firenzessä.

Pikku-Toni on teoksen minä-kertoja. Lukija voi nähdä aikakauden uudet keksinnöt, kuten kellon, Pikku-Tonin ihmettelevin ja kiinnostunein silmin. Kerrontaratkaisu on melko onnistunut, sillä Pikku-Toni tuo kirjaan mukaan hieman miellyttävämmän henkilön kuin esimerkiksi Adriano Rovere tai Antonio Loschi. Pikku-Tonille moni asia on täysin uusi ja siksi hän kuvailee asioita välillä melko yksityiskohtaisesti. Pikku-Tonin myötä teoksessa on myös romanttinen sivujuoni, joka tosin tuntui minusta melko etäiseltä ja melkeinpä turhalta.

Suosittelen Kupolia sellaiselle lukijalle, joka kaipaa historialliselta dekkarilta enemmän historiallisuutta kuin dekkarimaisuutta.

Pekka Matilaisen Kupoli muissa blogeissa: Kirjavinkit, Morren maailma, Kirsin kirjanurkka, Assyriologin lifestyle-blogi ja Hengityskeinu.

Charlaine Harris: Dead Ever After

Charlaine Harris: Dead Ever After 2013 338 s. (ilmestynee suomeksi nimellä Sydänverellä huhtikuussa 2014)
lainattu kirjastosta

Dead Ever After on The Southern Vampire Mysteries -kirjasarjan päätösosa, joten jos ei kaikkia aikaisempia kirjoja ole lukenut ja ne aikoo vielä lukea, en suosittele lukemaan bloggaustani. Jonkinlaisia paljastuksia edellisten kirjojen tapahtumista nimittäin tekstini varmasti sisältää. Olen lukenut kaikki kirjat englanniksi, mutta sarjastahan ilmestyy toiseksi viimeinen osa suomeksi tämän vuoden loppupuolella. Tuskin olen täysin väärässä, jos veikkaan, että Dead Ever After suomennetaan vuonna 2014 tai 2015.

When I'd been a child, some people have regarded me with a blend of unease and disgust. Telepathic children can say the worst things at the worst times, and no one likes them for it or forgets that they blurted out something private and secret. Telepathy in a child is nothing short of terrible. Even I, the actual telepath, had felt that way. Some people had been absolutely frightened by my ability, which I hadn't had the skill to conceal. After I'd gained some control over what I said when I "overheard" something startling or awful from the thoughts of a neighbor, I'd seldom seen that expression. I'd forgotten how painful it could be.

Sookie on herättänyt Samin henkiin käyttämällä isoäidiltään perinnöksi saamaansa cluviel doria. Kaikki eivät ole tyytyväisiä Sookien toimintaan pelastavana enkelinä, ja jopa Sam on yllättävän etäinen. Sookiella on muitakin murheita, sillä Eric-vampyyrin on määrä hylätä Sookie. Ericin luoja nimittäin on sopinut Ericin menevän naimisiin Freydan, Oklahoman vampyyrikuningattaren kanssa. Sookien sydänsurut muuttuvat hänen huolistaan vähäisimmiksi, koska osa Sookien lukuisasta vihollisjoukosta päättää lähteä kostoretkelle ja saa Sookien telkien taakse syytettynä murhasta.

Pidin alunperin ideasta, että vampyyrit ovat tulleet ihmisten tietoisuuteen, koska se erotti The Southern Vampire Mysteries -sarjan vampyyrikirjojen massasta. On tietenkin ihan luonnollista, etteivät vampyyrit ole ainoa yliluonnollinen laji Sookie-kirjojen todellisuudessa, mutta silti sarjan edetessä mukaan on tullut hieman liikaa kaikkea uutta. Viimeisessä kirjassa eräs henkilöistä tekee jo sopimuksen paholaisen kanssa. En olisi halunnut Harrisin tuovan mukaan vielä tällaistakin, koska jo Sookien keijusukujuurille kohottelin hämmentyneenä kulmiani.

Vähän vaikuttaa siltä, että Harris kierrättää vanhoja ideoitaan, jottei hänen tarvitsisi keksiä uusia. Ensimmäisessä kirjassa Sookien veljeä Jasonia syytetään murhista, joihin hän ei ole syyllinen, ja juuri edellisessä osassa Sookien rakastettu Eric lavastetaan syyllikseksi murhaan. Viimeisessä osassa eräät Sookien lukuisista vihollisista päättävät saattaa Sookien tilanteeseen, jossa Sookie joutuu syyttömänä kalterien taakse. Minä ainakin aistin jonkinlaista toisintoa edellisien osien juonista. Dead Ever Afterissa tuodaan kyllä hyvin esille, miten paljon Sookien tilanne muistuttaa Jasonin menneisyyttä. Silti olisin ehkä halunnut Harrisin keksivän jotakin hieman omaperäisempää viimeiseen kirjaan. En kaikkia käänteitä osannut ennustaa, mutta silti ne yllätyksetkään eivät tuoneet kovin kummoisia väristyksiä. 

Aloin ensin seurata True Blood -sarjaa ja vasta sitten innostuin lukemaan kirjoja. Välillä minua on häirinnyt, miten eri tavalla asiat menevät televisiossa. Esimerkiksi True Bloodin viidennellä kaudella (spoilerivaroitus!) Tara muutetaan vampyyriksi, kun taas kirjasarjan viimeisessä osassa hän on tuore äiti. Selvästi toisistaan eroavat juonet tietenkin tekevät sarjan seuraamisesta mielekkäämpää, vaikka olisi lukenut myös kirjoja, mutta aika usein minun mielessäni pyörii liikaa, että ei tämä näin mennyt Harrisin kirjassa.

Ilmeisesti minua on melko vaikea miellyttää päätösosilla, sillä petyn todella helposti kirjasarjojen loppuratkaisuihin. Luin juuri ennen Dead Ever Afteria Lauren Oliverin dystopiatrilogian viimeisen osan Requiemin, ja se petti odotukseni vielä pahemmin kuin The Southern Vampire Mysteriesin päättävä kirja. Dead Ever Afteria lukiessa en ollut kuitenkaan tyytyväinen siihen, kenen kanssa Sookie lopulta päätyi yhteen. Se kysymys oli aika keskeinen, koska Sookien rakkaussotkut ovat olleet tärkeässä osassa Harrisin sarjassa. Loppu ei herättänyt oikein mitään kunnollisia tunteita paitsi ärtymystä siitä, että eihän tämän nyt näin kuulunut mennä.

Sookie-kirjat eivät ole mitään kaunokirjallisia mestariteoksia, mutta hyvin ne ovat jaksaneet viihdyttää. Lopun jättämistä negatiivisista tuntemuksista huolimatta vietin mielelläni vielä kerran päivän Sookien ja kumppanien seurassa. Minulla on jopa hieman haikea olo siitä, että olen saanut luettua viimeisen Sookie-kirjan. Reilu kolme vuotta sitten taisin aloittaa kirjojen parissa, ja nyt tämäkin sarja on luettu. En tiedä, kestäisikö tämä kirjasarja uusintalukua. Jos kaipaan Sookien, Ericin ja Billin seuraan liikaa, onhan vielä tv-sarja. Tosin olen hieman kyllästynyt True Bloodiin, ja viidennen kauden käänteet eivät olleet oikein mieleeni. Siksi en ole vielä edes alkanut katsoa kuudetta kautta, vaikka aiempina kesinä olen odottanut True Bloodin uutta kautta melkein yhtä paljon kuin tuoreita mansikoita ja valoisia öitä.

Viimeisen Sookie-kirjan ovat ehtineet lukea ainakin Satu, Maija (jonka bloggauksesta muuten selvisi, että lokakuussa ilmestyy vielä After Dead -niminen kirja, jossa on hieman joidenkin henkilöiden sarjan jälkeisistä vaiheista), Ponna ja Minna Vuo-Cho.

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Kati Hiekkapelto: Kolibri 2013 Otava 378 s.
lainattu kirjastosta

Ylikomisario Pertti Virkkunen saapui melkein kymmenen minuuttia myöhässä. Pienikokoinen, viidenkymmenen ylittänyt viiksekäs mies vaikutti teräskuntoiselta. Hän otti Annan vastaan innokkaasti hymyillen ja kätteli niin että Annan olkanivel rutisi.
- Me olemme niin hyvillämme, että saimme sinut tänne, Virkkunen sanoi. - Todella hienoa saada maahanmuuttajataustainen poliisi meidän tiimiin. Tästähän on valtakunnan strategioissakin vuosikausia puhuttu vaan ei ainakaan täällä ole yhtään näkynyt, ei edes nuorempaa konstaapelia. Maahanmuuttajaa siis. Vaikka muuten olettekin tulleet tutuiksi. Tai siis...
Virkkunen nolostui. Annan teki mieli sanoa jotain nasevaa ja saada mies kiemurtelemaan häpeässään, mutta koska mitään ei tullut nopeasti mieleen, hän antoi olla.
- Voit ottaa pari ensimmäistä päivää ihan iisisti, tutustua taloon ja ihmisiin. Meillä ei ole nyt mitään erityisen kiireellistä menossa, saat aloitella rauhassa, Virkkunen puheli ja kuljetti Annaa osastolta toiselle.

Loppukuu on melko hiljainen blogissani, sillä kuun viimeinen päivä on valtio-opin kirjatentti, johon on melko laaja koealue, joten suuri osa ajastani kuluu sitä tenttiä varten tekemiäni muistiinpanoja päntätessä. Todennäköisesti tällä hetkellä kesken olevasta 1984:stä ehdin kirjoittaa tämän kuun puolella, mutta seuraavana lukupinossa odottaakin Haruki Murakamin tiiliskivimäinen 1Q84, jota en mitenkään ehdi tämän kuun aikana lukea loppuun opiskelukiireiden ohella. Kati Hiekkapellon Kolibrin sain luettua jo maanantaina loppuun, mutta ehdin kirjoittaa bloggauksen kirjasta loppuun vasta nyt pari päivää myöhemmin.

Anna Fekete, tai Fekete Anna niin kuin Anna itsensä yleensä esittelee, on paennut kymmenvuotiaana äitinsä ja veljensä kanssa Suomeen Jugoslavian hajoamissotia. Välillä Anna tuntee olevansa kahden maan välissä eikä kunnolla kotona kummassakaan. Anna saa viran rikospoliisista eikä töiden aloitus ole suinkaan rauhallinen. Hätänumeroon tulee soitto pelokkaan kuuloiselta maahanmuuttajatytöltä, joka sanoo saaneensa isältään tappouhkauksen. Kuitenkin Dijar-niminen tyttö väittää vain nähneensä todentuntuista unta, kun poliisi saapuu Dijarin kotiin tarkastamaan, onko vaara oikea. Anna saa myös selvitettäväkseen erään toisen nuoren tytön murhan. Miksi pururadalta kuolleena löydetty Riikka surmattiin ja onko hänen taskustaan löytyvällä riipuksella jokin tärkeä merkitys? Pian murhataan myös toinen lenkkeilijä, jolla ei kuitenkaan vaikuta olevan muuta yhteyttä Riikkaan kuin taskussa oleva samanlainen riipus. Onko liikkeellä hullu sarjamurhaaja, joka etsii uhreja atsteekkien Huitzilopochtli-jumalalle?

Anna Feketestä tuli hyvin nopeasti yksi suosikeistani fiktiivisten poliisien joukossa. Anna on hurmaavan inhimillinen. Hän saattaa saada paniikkikohtauksia, vaikka on saanut paniikkinsa melko hyvin kuriin juoksuharrastuksen avulla. Annalla on myös vaikeuksia sopeutua työhönsä, sillä hän epäilee omaa sietokykyään ja kärsii parinsa rasistisista kommenteista. 

Kolibria voi moittia siitä, että kirjassa on ehkä hieman liikaa erilaisia aiheita. Pääjuonena on murhien sarja ja tähän liittyy vielä atsteekkien jumala. Sivujuonena kuljetetaan koko kirjan ajan maahanmuuttajatyttöä, joka on ehkä vaarassa tai ehkä ei. Kirjan molemmat naispoliisit saavat huorittelevia tekstiviestejä, joiden lähettäjäksi he epäilevät vaikka ketä. Rasismi on myös olennainen aihe kirjassa, sillä Anna Fekete ja Dijar molemmat kokevat syrjintää. Ehkä tämä on jonkinlainen varsinkin esikoiskirjailijoita vaivaava ongelma: ideoita olisi vaikka kuinka, mutta joskus olisi vain maltettava jättää osa mahdollisesti hyvistäkin ideoista ja aiheista siihen seuraavaan kirjaan. Toisaalta pidin sekä pääjuonesta että sivujuonesta paljon, mutta niiden aineksista olisi ehkä saanut jopa kaksi erillistä kirjaa. 

Tietenkin dekkarissa on hyvä piirre, että tapahtuu paljon ja mielenkiinto pysyy yllä. Kolibria lukiessani en kokenut yhtään tylsää hetkeä, mutta vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta jännittävien käänteiden puutteesta kirjaa ei ainakaan voi moittia. Monessa kohdin katseeni lensi sanasta toiseen melkein ajatusta nopeammin, sillä en olisi malttanut odottaa, mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu. Loppuratkaisu yllätti minut täysin, vaikka kaikenlaisia arvailuja pääni tietenkin oli täynnä.

Toivoisin, että Kolibria pidettäisiin muunakin kuin mielenkiintoisena dekkarina. Saattaa olla liian suuri haave, että kirja saisi lukijat suhtautumaan maahanmuuttajiin ihmisinä eikä mamuina, jotka tulevat Suomeen viemään "oikeiden" suomalaisten työpaikat. Todennäköisesti moni maahanmuuttajiin negatiivisesti suhtautuva ihminen ei edes tartu Kolibrin kaltaiseen dekkariin. Silti uskallan varovasti toivoa, että tämä avaisi edes yhden tai parin ihmisen silmiä ja muuttaisi heidän maahanmuuttajiin kohdistuvia asenteitaan ennakkoluulottomammiksi ja suvaitsevammiksi. Haluan uskoa siihen, että fiktio voi vaikuttaa edes hieman myös kirjojen ulkopuoliseen maailmaan. Ehkä olen naiivi, mutta toivottavasti en.

En muista lukeneeni dekkaria, jossa olisi ollut samankaltaisia aiheita kuin Kolibrissa. Tosin tämä voi johtua paljolti siitä, että en lue kovin paljon dekkareita tai varsinkaan kotimaisia genren edustajia. Tämän kirjan lukemisen jälkeen jäi tunne, että luen nykyisin aivan liian harvoin dekkareita. Olen merkannut dekkareita lukulistalle varsin ahkerasti varsinkin yhden dekkareista innostuneen kirjabloggaajan suositusten ansiosta, joten kiinnostavien dekkareiden puutteesta ei ainakaan ole kyse. Dekkarit sopivat mielestäni todella hyvin kesälukemiseksi, joten ehkä parannan tapani kesällä ja toivon mukaan löydän Kallentoftin dekkareiden hyllypaikan kirjastossa.

Joku muukin kirjasta blogannut taisi kaivata suomennoksia Annan unkarinkielisille mietteille ja sanoille. Minä olisin myös toivonut, että kirjassa olisi kerrottu, mitä unkarinkieliset lausahdukset ovat suomeksi, sillä nyt minua jäi hieman harmittamaan, että en kaikkien merkitystä pystynyt arvaamaan.

Monessa blogissa on jo ehditty kirjoittaa Kolibrista. Mainitsen esimerkkeinä Kirsin, Kristan, Annikan ja Minna Jaakkolan bloggaukset.

****- 

Agatha Christie: A Pocket Full of Rye

Agatha Christie: A Pocket Full of Rye 2002 (1953) 317 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Salaperäiset rukiinjyvät)
omassa kirjahyllyssä

It was possible, of course, that Mr Fortescue's sudden illness was due to natural causes, but Dr Isaacs of Bethnal Green had not thought so and Sir Edwin Sandeman of Harley Street had not thought so.
Inspector Neele pressed a buzzer conveniently situated at his left hand and demanded that Mr Fortescue's personal secretary should be sent in to him.
Miss Grosvenor had recovered a little of her poise, but not much. She came in apprehensively, with nothing of the swanlike glide about her motions, and said at once defensively: 'I didn't do it!'
Inspector Neele murmured conversationally: 'No?'
He indicated the chair where Miss Grosvenor was wont to place herself, pad in hand, when summoned to take down Mr Fortescue's letters. She sat down now with reluctance and eyed Inspector Neele in alarm. Inspector Neele, his mind playing imaginatively on the themes Seduction? Blackmail? Platinum Blonde in Court? etc., looked reassuring and just a little stupid. 
'There wasn't anything wrong with the tea,' said Miss Grosvenor. 'There couldn't have been.'

Peruskouluikäisenä minulla oli erilaisia lukijakausia. Ala-asteikäisenä ihastuin tyttökirjoihin, hullaannuin hevoskirjoihin, ahmin fantasiaa ja viimein siirryin dekkareihin. Yläasteella pelottelin jonkin aikaa itseäni kauhukirjoilla ja jatkoin myös fantasian ja dekkareiden parissa. Tietenkin näiden kausien aikana luin muidenkin genrejen kirjoja, mutta eniten minua viehätti se uusin genrelöytö. Varsinkin teini-iän suosikkigenreistä moni on kulkenut kanssani aikuisuuteen, ja säännöllisin väliajoin jokin niistä muistuttaa mieltäni olemassaolostaan. Kun dekkarit olivat se ykkösjuttu, Agatha Christien kirjat olivat suuressa suosiossani. Viimeksi luin kuitenkin Christietä varmaan vajaa kymmenen vuotta sitten. Alkuvuonna tekemistäni alennusmyyntilöydöistä yksi oli pokkariversio Agatha Christien A Pocket Full of Rye -kirjasta. Jokin aika sitten minuun alkoi hiipiä halu lukea pitkästä aikaa Christietä. Halu oli jäädäkseen, joten oli taivuttava ja tartuttava Christien kirjaan.

Rex Fortescue kuolee aamuteensä juomisen jälkeen. Ensin vaikuttaa selvältä, että Rexiä reilusti nuorempi vaimo on syyllinen miehensä myrkyttämiseen. Juttu muuttuu kinkkisemmäksi, kun myös Rexin leskeksi jäänyt vaimo myrkytetään ja sitten kuolee vielä palvelustyttö. Neiti Marple lukee murhista lehdestä ja saapuu paikalla, koska on tuntenut kuolleen Gladys-palvelustytön. Neiti Marple huomaa pian, että murhat kuulostavat oudon samalta kuin vanha lastenloru. Voiko tämä olla vain sattumaa?

Takakannessa kirjaa mainostetaan parhaaksi Miss Marple -romaaniksi, mutta minuun kirja ei tehnyt mitään erityisen suurta vaikutusta. Toisaalta epäilen vahvasti, että A Pocket Full of Rye on yksi niistä Christien kirjoista, jotka luin silloin vuosia sitten, kun Christie-kärpänen oli minua kovaa puraissut. Kirjassa oli jotakin hämärästi tuttua, ja loppuratkaisustakin arvasin etukäteen sen verran, että joko olen vuosien aikana muuttunut paremmaksi Christien kehittämien mysteerien selvittäjäksi tai en miettinyt ensimmäistä kertaa, kuka se murhaaja sitten onkaan.

A Pocket Full of Rye ei ollut erityisen hyvä, mutta ei erityisen huonokaan Christie. Keskinkertainenkin Christie päihittää kuitenkin monet nykyisistä dekkaristeista mennen tullen. Jos luen Christien kirjan ensimmäisen kerran, Christie onnistuu poikkeuksetta johdattamaan minut täysin väärille jäljille. Olen täysin vailla hajua oikeasta murhaajasta, ennen kuin Jane Marple tai Hercule Poirot paljastaa havaintonsa. Minun tekisi mieli lukea seuraavana Christienä jokin Poirot-dekkari, sillä häntä ikävöin vielä. Hercule Poirot, tuo viiksekäs alkujaan belgialainen etsivä, on asettunut sydämeeni vielä kotoisammin kuin neiti Marple siitä huolimatta, että Marplea kiehtovana henkilönä pidänkin.

Christien kirjoja on kritisoitu siitä, ettei Christien kirjan sivuille luomissa ihmisissä ole syvyyttä. Kirjojen on myös väitetty sisältävän loogisia ristiriitaisuuksia. Henkilöitä koskevan kritiikin allekirjoitan osittain, mutta en minä parempaa henkilöiden rakennusta Christien kirjoihin tavallaan edes haluaisi. Joskus fiktion voi suosiolla antaa fiktiota. Mitä siitä, vaikkei Christien kirjojen kaltaisia henkilöitä oikeassa elämässä olisi? Christien kirjojen henkilöt eivät ole jääneet mieleeni, jollei oteta lukuun Poirotia ja Marplea, joita ainakin minun on mahdoton unohtaa. Osa Christien kirjojen viehätyksessä piilee mielestäni henkilöiden jättämisessä sen verran etäisiksi, että lukija ei pysty arvaamaan murhaajaa. En tiedä, olisivatko Christien kirjoittamat murhamysteerit niin vaikeita ratkaista, jos henkilökuvaukset olisivat syvällisempiä. Minä pidän Christien kirjoja nopeasti ahmittavana viihteenä, eikä minua harmita, että kirjojen henkilöt saattavat olla hieman heppoisesti kuvattuja.

Vaadin Christieltä enemmän kuin monelta muulta dekkaristilta, joten arvosana on siksi näin alhainen, vaikka kirjan parissa viihdyin. Todennäköisesti myös hämärät muistijäljet mahdollisesta edellisestä lukukerrasta vähensivät kirjan jännittävyyttä, joten tähtiä en voi tämän enempää antaa.

***+

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012 Sivumäärä: 359

Tuntematta täydellisesti ihmisen henkilökohtaista historiaa oli vaikea päätellä kuinka pitkälle tämä oli valmis menemään puolustaakseen omaisuuttaan, omaisuutenaan pitämäänsä ihmistä tai vaikkapa asemaansa yhteiskunnassa. Logiikka oli olennainen osa vain teoreettisen filosofian oppikirjoja, ei todellista elämää.

Arianna de Bellis on nuorena leskeksi jäänyt nainen, jolla on mystinen menneisyys sekä suomalaisia sukujuuria. Arianna ei kestä olla joutilaana, joten hän on suostunut etsivätoimiston osakkaaksi. Kyseinen etsivätoimisto saa selvitettäväkseen Amerikasta lähtöisin olevan Lily Montgomeryn murhan. Kaunis Lily ei ollut Tolfassa suuressa suosiossa, ja kylässä on monta ihmistä, joilla olisi ollut murhaan motiivi. Syyllisen selvittäminen ei ole siis helppo tehtävä. Kuitenkin Arianna pian huomaa olevansa liian lähellä murhan ratkaisua, sillä hän on lähellä liittyä Lilyn seuraan hautausmaan multiin. Jännityksen lisäksi kirjaan mahtuu myös romantiikkaa, joten voin taata, ettei lukija kyllästy tähän dekkariin.

Minulle ainakin oli uusi kokemus lukea suomalainen dekkari, joka sijoittuu Suomen rajojen ulkopuolelle. Vai voiko monta vuotta Italiassa asuneen kirjailijan teosta kutsua suomalaiseksi? No minä kutsun ainakin. Tietenkin Valan eläminen Italiassa näkyi kirjassa. Se ei vaikuttanut kirjalta, jonka olisi kirjoittanut vain Italiassa vieraillut ja Italiasta lukenut ihminen. Kuolema sypressin varjossa sai minut haluamaan entistä enemmän takaisin Italiaan vielä jonakin päivänä. Ainoasta vierailustani tuohon ihanaan maahan on kulunut lähes kymmenen vuotta, mutta vielä joskus minä Italiaan palaan ihan varmasti. Kirjan tapahtumapaikka oli siis yksi asia, josta tässä pidin.

Minä en ainakaan arvannut Lilyn murhaajaa ennen kuin se kirjassa paljastettiin. Toisaalta minusta tuntuu, että olen harvinaisen huono huomaamaan vihjeitä murhaajasta ja päättelemään murhaajaa niistä. Silti sanoisin, että Vala osasi hienosti istuttaa lukijan mieleen epäilyksen siemeniä monia kirjan henkilöitä kohtaan. Sehän dekkarikirjailijan tarkoituksena onkin.

Jos seuraavassakin lukemassani dekkarissa, tapetaan kissa, alan kiljua tai todennäköisemmässä tapauksessa itkeä. Olen lukenut viime aikoina aivan liikaa kirjoja, joissa kissoille on käynyt pahasti. Olen tästä jo aiemminkin valittanut, mutta en tiedä, miksi dekkaristeille on niin yleistä laittaa murhaaja tappamaan viaton kissa. Minusta vain tuntuu sellaisen lukeminen niin pahalta.

Kaksi perhosta lensi tien yli toisistaan huumaantuneina. Arianna jarrutti pehmeästi ja päästi keltasiipiset rakastavaiset tien toiselle puolelle lemmiskelemään. Hän avasi ikkunan, ja kesäinen keskipäivä tulvahti autoon sirkkojen sirityksen ja viikunapuun makean tuoksun mukana.

Paikoittain kirjan kieli oli mielestäni todella kaunista. Pidin siitä, miten lukijan huomio kiinnitettiin pieniin yksityiskohtiin esimerkiksi luonnossa. Harvoin dekkaria lukiessa kohtaa niin hienoa tunnelmointia kuin Valan esikoisteoksessa. Kirja sai minut muistamaan, miksi kirjoja kannattaa lukea välillä myös suomen kielellä. Kielen kauneutta ei ole niin helppo arvostaa, jollei kyseistä kieltä puhu äidinkielenään. Ehkä Kuolema sypressin varjossa -kirja innostaa minua lukemaan edes hieman tavallista enemmän suomenkielistä kirjallisuutta.

Kirjassa paljastettiin juuri sen verran Ariannan menneisyydestä, että jäin kaipaamaan lisää informaatiota. Luultavasti ja toivottavasti sitä on luvassa seuraavissa Ariannasta kertovissa kirjoissa. En malttaisi odottaa sarjan toista osaa, sillä aion ehdottomasti lukea Arianna de Bellis tutkii -sarjan muutkin osan sitten, kun ne ilmestyvät. Olen iloinen siitä, miten monta seuraamisen arvoista esikoiskirjailijaa olen löytänyt jo tänä vuonna, vaikka vuoden kolmas kuu on vasta aluillaan.

Valloitan tällä kirjalla Italian.

Uuteen dekkarilupaukseen ovat lisäkseni tutustuneet muun muassa Booksy, Norkku, Leena Lumi
 ja Amma.

****

Joyce Carol Oates: My Sister, My Love - The Intimate Story of Skyler Rampike

Joyce Carol Oates: My Sister, My Love - The Intimate Story of Skyler Rampike
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008 Sivumäärä: 562 Suomenkielinen käännös: Sisareni, rakkaani

My Sister, My Love on kolmas lukemani kirja Joyce Carol Oatesilta. Ensimmäinen oli minulle pettymys suurien ennakko-odotusteni vuoksi, ja toista lukiessani aloin ymmärtää, miksi Oatesia pidetään niin suuressa arvossa. My Sister, My Love oli kirja, johon rakastuin. Nyt ymmärrän täydellisesti, miksi Oatesia ylistetään niin paljon ja niin monelta taholta.

My Sister, My Love -kirjan syntyyn on vaikuttanut lapsimissi JonBenet Ramseyn murha, josta muistan lukeneeni moniltakin lehtien sivuilta ollessani lapsi. Tämän kirjan päähenkilö ei ole missi vaan menestyvä taitoluistelija. Bliss Rampiken kohtalo on kuitenkin sama kuin tosielämän vastineensa: kuolla aivan liian nuorena ja tulla vielä kuuluisammaksi menehtymisensä jälkeen. Kirjan kertoja on Skyler, Blissin isoveli, jota media on jopa epäillyt Blissin murhaajaksi. Skylerin perhe on raunioina Blissin kuoleman jälkeen. Skyler saa diagnooseja diagnoosin perään ja nielee pillereitä vaikka mihin sairauteen. Vaikka alusta lähtien lukija tietää Blissin kohtalon, aluksi kuvataan elämää Blissin kanssa. Kirjassa kerrotaan, kuinka Blissistä tuli menestynyt taitoluistelija ja miten kuuluisuus tässäkin tapauksessa oli siunauksen sijaan kirous.

Oli sydäntäsärkevää lukea Blissin ja Skylerin pohdintoja siitä, miten heidän täytyy menestyä, jotta vanhemmat rakastaisivat heitä. Bliss uskoi, että jos hän kaatuu jääkaukalossa, kukaan ei enää rakasta häntä. Skyler vannoo, että hän rakastaa. Varsinkin Betsey vaatii lapsiltaan, erityisesti Blissiltä, paljon. Betsey oli nuoruudessaan hyvä luistelija, mutta hän ei kuitenkaan päässyt huipulle. Hän haluaa elää unelmansa lapsensa kautta. Tämä saa hänet tekemään kovasti töitä Blissin menestyksen eteen ja olemaan välittämättä siitä, että Bliss ei haluaisi jäädä pois koulusta, sillä hänen ystävänsä käyvät koulussa. Ainakin kun olen joskus nähnyt dokumentteja lapsimisseilystä, äidit tuntuvat niissä usein suhtautuvan pakkomielteisesti tyttäriensä kilpailu-uraan. Lapsista tehdään pieniä aikuisia, eikä se ulkopuolisen silmissä vaikuta hyvältä asialta.

My Sister, My Love on tietenkin surullinen. Miten tällaisesta aiheesta voisi olla kirjoittamatta koskettavasti?

Minua ihmetytti, miten kaikilla kirjan henkilöillä tuntui olevan vaikka kuinka monta lääketieteellistä diagnoosia. Suurimmasta osasta en ikinä ollut kuullutkaan, enkä ole varma, ovatko ne oikeita sairauksia vai Oatesin keksintöjä. Olen melko varma, että Oatesin tarkoituksenakin oli kuvata liioitellusti tätä, miten kaikkiin ongelmiin ratkaisuna on jokin pilleri. Tavallaan Skylerin mielen sisäiset ongelmat olivat sivujuonne kirjassa, mutta varsinkin lopussa ne kohosivat tärkeäksi teemaksi.

Kirja oli välillä hankalalukuinen, sillä siinä on lukuisia alaviitteitä. En tiedä, olisiko niiden huomautuksia pystynyt jotenkin sulauttamaan osaksi varsinaista tekstiä, mutta niihin tottui pian. Lopulta ne tuntuivat ihan sopivankin kirjaan.

Kirjan aloitus on loistava muotoilu Anna Kareninan kuuluisasta virkkeestä, jonka mukaan kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, kun taas jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Dysfunctional families are all alike. Ditto "survivors".

Skylerin ja Blissin vanhemmilla on paljon ongelmia jo ennen Blissin kuolemaakin, joten kirjassa kerrotaan myös siitä, miten Skyler selviytyy isänsä naisjuttujen ja äitinsä ylitunteellisten kohtauksien keskellä.

Mielestäni kirjassa kuvataan sen verran Skylerin mielenterveysongelmia, että osallistun tällä kirjalla Mieleni on rajaton -lukuhaasteeseen.

Oatesin kirjoista houkuttaisivat seuraavaksi ainakin The Gravedigger's Daughter ja Blonde. Vai sattuisiko teillä olemaan Oatesin tuotannosta muita suosituksia luettavaksi?

Tämän kirjan ovat kirjabloggareista lukeneet muun muassa Lukuneuvoja, Karoliina vanhassa blogissaan ja Leena Lumi.

*****