kustantajalta pyydetty arvostelukappale
Ei ollut koskaan ollut muita kuin äiti ja minä. Mutta aina oli ollut muistoja. Maasta, kukista, puista, metsistä, vedestä joka pulppusi kivien välistä puhtaana ja juomakelpoisena. Muistoja auringosta ja siitä miten se lämmitti ja värjäsi ihmisten ihon ruskeaksi, paitsi minun ihoni joka aina oli omituisen kalpea, melkein harmaa. Eläimistä, niitä oli ollut satoja, tuhansia, kymmeniätuhansia erilaisia. Jotkut siivekkäitä, jotkut nelijalkaisia, jotkut elivät vedessä ja toiset maan päällä. Jotkut olivat syöneet ihmisiä ja joitakin olimme syöneet me. Siitä oli kauan, mutta ei niin kauan ettei äiti oli muistanut. Ja tavallaan se että hän muisti, se että hän sai minutkin muistamaan, teki hitaasta tuhosta paljon hirveämmän.
Nokkoslapset hautovat kapinamieltä vallan kahvassa olevia vastaan. Dharan on Nokkosten johtaja, jolle on pienestä lähtien ollut selvää, että hänen tehtävänsä on vastustaa Korotratoa, joka on kaupan monopoli ja melkein uskonnolliseksi instituutioksi kasvanut ilmiö. Aurinkoa ei enää näe saasteilta, ja elämä on selviytymistä päivästä toiseen. Vayu tutustuu Dharaniin juuri menetettyään äitinsä. Dharanilla on jo Krito-niminen poikaystävä, mutta hän tuntee kuitenkin heti selittämättömän vahvan yhteyden Vayuun. Niin kuin takakannessa kuvaillaan: Nokkosvallankumous on realistinen tulevaisuudenkuva, fantasiasatu, dystopiahelvetti ja rakkaustarina. Nokkosvallankumous on maailmankaikkeuksien rajapintoja raapiva salaisuus.
Nokkosvallankumouksessa on selvempiä fantasiaelementtejä kuin dystopiakirjallisuudessa yleensä. Oli ihan piristävä kokemus lukea dystopiakirja, joka ei sijoitu täysin maailmamme kaltaiseen todellisuuteen. Tietenkin dystopiakirjojen todellisuus eroaa aina hieman nykyhetkisestä tilanteesta, mutta usein suuri osa perusasioista on samalla tavoin kuin nykymaailmassa. Dystopiat ovat yleensä mahdollisia tulevaisuudenkuvia. Nokkosvallankumous esittää myös suureksi osin mahdollisen uhkanäkymän, vaikka kiviverisiä ei ainakaan tiettävästi ole olemassa.
Useimmissa dystopiakirjoissa ihmiset nousevat kapinaan yhteiskunnan järjestystä vastaan. Mielestäni vastarinta on luonnollinen reaktio. Joskus nuortenkirjoja lukiessa tulee olo, toimisivatko oikeat nuoret ihan kirjassa kuvatun kaltaisesti, mutta kun dystopiakirja ottaa minut otteeseensa, uskottavuusongelmia ei ole. Ääriolosuhteet johtavat äärimmäisiin tekoihin riippumatta kärsijän iästä. Nokkosvallankumouksen maailmassa aikuiset eivät edes elä vanhoiksi. Miten he siis voisivat parantaa maailman tilaa? Nuorten on selvittävä omillaan. Nokkosvallankumouksen henkilöiden elämä ei todellakaan ole helppoa, mutta taistelutahtoa heillä ainakin on paitsi kenties silloin, kun elämä on kolhinut jo liikaa. Ihmiskuvaukset ovat uskottavia, ja minä ainakin kiinnyin etenkin Vayuun ja Dharaniin. Enoranta ei arastele kuvata edes kuolemaa, mikä tekee kirjasta riipivän mutta aidolta tuntuvan elämyksen.
Saman sukupuolen väliset romanttiset ja seksuaaliset suhteet kuvataan kirjassa ihailtavan luonnollisesti. Lukijalle ei tule vaikutelmaa, että homoseksuaaliset suhteet olisivat yhtään sen kummempia kuin heterojen väliset. Niin kuin Vinttikamarissa-blogin Ahmu osuvasti toteaa: "--Nokkosvallankumouksessa ei ole homoja tai heteroita, vaan ihmisiä, jotka elävät, rakastavat ja kuolevat."
Vaikka kirjassa on alkoholin ja jopa huumeiden käyttöä, Nokkosvallankumouksessa ei kuitenkaan ihannoida huumausaineita. Pöly on vaarallista, mutta Dharan kamppailee niin vaikeiden asioiden kanssa, että haluaa saada pölyn käytöstä edes hetkellistä helpotusta ja jossakin vaiheessa myöntää jo olevansa riippuvainen pölystä.
Olen joskus ehkä hieman liiankin allerginen kerronnan puhekielestä saaduille vaikutteille. Suureksi osaksi Nokkosvallankumouksen kerronta on hienoa kieltä, mutta ihmisistä puhuminen ne-pronominilla häiritsi minun korviani. Varmasti tämä pienoinen puhekielisyys on kirjailijalta tietoinen ratkaisu, mutta olisin mieluummin lukenut dialogit vain puhekielisinä ja kerronnan ilman puhekielisiä vivahteita. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että kyseiset kerrontaratkaisut kiinnittivät huomioni vain kirjan alussa, ja tarinan edetessä en enää välittänyt. Juoni ja muuten taitava suomen kielen käyttö voittivat minut puolelleen sen verran vahvasti.
Imeydyin kirjan tarinan kulkuun, mutta jossakin vaiheessa imu hellitti. Loppua kohden en enää ahminut sanoja vaan luin Nokkosvallankumousta rauhallisesti eteenpäin. Ehkä osasyynä on se, miten vähän pidän taistelukohtausten tai muunlaisen väkivallan elämisestä edes kirjojen sivuilla. Minua kiinnostaa enemmän se, miksi kapinaan ryhdytään kuin se, miten vallankumous toteutetaan.
Nokkosvallankumouksen ovat kokeneet lisäkseni ainakin Ahmu, Q+Black ja Oona.
