keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Saara Henriksson & Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat

kannen kuva: Mira Heija
Saara Henriksson & Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat 2013 Osuuskumma 210 s.
lainattu kirjastosta

Jo Huomenna tuulet voimistuvat -novelliantologian alussa olevissa saatesanoissa todetaan, miksi tällaisten novellien kirjoittaminen ja lukeminen on tärkeää:
Silloin kun ympäröivän todellisuuden ihmeellisyys ja monimutkaisuus ylittää poliitikkojen, toimittajien ja kansalaisten kuvittelukyvyn rajat, tarvitaan kirjallisuutta, joka auttaa päättäjiämme hahmottamaan selkeämmin mitä on tapahtumassa tai voisi tapahtua ja mitä pahimpien skenaarioiden torjumiseksi pitäisi tehdä. Mikä on oikeasti tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. 
Ekologisen tieteiskirjallisuuden mahdollisuuksia ja rajoja ei pidä redusoida pelkästään tähän missioon. Mutta pelkästään se riittää jo epäilemättä tekemään ekoscifistä oman aikamme tärkeimmän kirjallisuudenlajin.

Luin tämän novelliantologian osana viime viikolla ollutta lukumaratoniani. Alunperin tarkoituksena oli lukea novelleja romaanien välillä. Ensimmäisen Janne Harjun kirjoittaman Niin lähti kaunis päivänsäde -novellin luin tällä tavoin, mutta loput novelleista luinkin sitten peräkkäin. Olen aiemmin kertonut, että minulla on pienoisia ennakkoluuloja pienoisromaaneja kohtaan. Nämä ennakkoluuloni ulottuvat myös novelleihin, joita luenkin todella harvoin. Huomenna tuulet voimistuvat kuulosti kuitenkin aiheensa puolesta niin kiinnostavalta, että en malttanut olla nappaamatta sitä kirjastosta mukaani.

Huomenna tuulet voimistuvat sisältää seuraavat novellit:
Janne Harju: Niin lähti kaunis päivänsäde
M.G. Soikkeli: Urho ja kettu
Jussi Katajala: Mare Nostrum
Anni Nupponen: Juuret
Samuli Antila: Sadasta tuhanteen
Saara Henriksson: Painovoiman sieppaamat
J.S. Meresmaa: Lintukoto
Christine Thorel: Metsä minun pyhäiseni
Mixu Lauronen & Anastasia Lapintie: Vilja®
Tarja Sipiläinen: Puuton maa
Risto Isomäki: Luonnon järjestys 

Käsittelen bloggauksessani tarkemmin vain kolmea suosikeikseni kohonnutta novellia lähinnä siitä syystä, että tein lukumaratonin aikana todella vähän muistiinpanoja.

Jussi Katajala: Mare Nostrum
Ihan alussa luulin, että tämä novelli ei ole ihan minun juttuni. Kadonneet sukellusveneet eivät riittäneet herättämään kiinnostustani. Mahdollisesti koulutetut kalmarit saivat hieman toivon kipinää aikaiseksi, mutta sitten kun novellin todellinen juju paljastui, jäinkin täysin koukkuun. Ihailtavan kekseliästä. Minulle tuli hieman mieleen The Happening -elokuvan eräs juonen kannalta olennainen käänne. En oikein voi sanoa miksi, koska paljastaisin silloin asioita sekä Katajalan novellin että kyseisen elokuvan juonista. Kuitenkin Mare Nostrumia pidän todennäköisempänä kuin mainitsemani elokuvan tapahtumia, (pienoinen spoileri) sillä eläimet voisivat hyvin protestoida ihmisten tekoja vastaan, jos niillä olisi mahdollisuus. Lopetus sai miettimään, mitä novellin jälkeen tapahtuu.

- Se on humboldtinkalmari, joka kantaa lonkeroissaan Bulava-ohjuksen rakettisuutinta. Mir-sukellusalus otti kuvan Kamtšatkan niemimaan lähellä etsiessään K-550:n hylkyä. Tuon vuoksi epäilimme ensin teidän olleen asialla.
- Miten niin?
- Kyseistä kalmarilajia ei ole tähän mennessä tavattu Venäjän rannikolla. Ajattelimme ensin teidän kouluttaneen sen sabotointitehtäviin niin kuin koulutatte delfiinejä ja hylkeitä.

Anni Nupponen: Juuret
Voisin melkein sanoa päässeeni yli allergiastani preesens-muotoista kerrontaa kohtaan. Olen lukenut tämän vuoden aikana niin monta kirjaa, joissa preesens on sopinut kerrontaan, että kyseinen kerrontaratkaisu ei enää häiritse. Vankina on kaksi naista, joista toinen on kuitenkin laitettu selliin vain, jotta hän saisi rikokseen syyllistyneen paljastamaan tietoja. Naiset elävät tulevaisuuden yhteiskunnassa, jossa villiruoan kasvattaminen on ankarasti kielletty. Ihmiset nauttivat tarvitsemansa vitamiinit esimerkiksi liuoksen muodossa. Varsinkaan köyhille tarjottavan vitamiiniliuoksen ei ole edes tarkoitus maistua hyvältä vaan vain pitää juojansa elossa. Hallitus pitää ruokatuotannon omissa käsissään, mutta jotkut protestoivat hallituksen toimia vastaan harjoittamalla ruokaterrorismia tai vitamiinikieltäytymistä. Novellin olennainen kysymys on se, jonka Tiatan lausuu ääneen: Oletko mieluummin turvassa vai vapaa? Juuret kohosi suosikikseni tämän antologian novelleista. Aion ehdottomasti lukea Anni Nupposta vielä lisää.

"Onko ekosysteemin romahtaminen sinun mielestäsi naurunaihe?" kysyn häneltä. Kysyn osittain siksi, että saisin hänet puhumaan lisää, osittain siksi, että hänen ylimielinen naurunsa ärsyttää minua.
"Kuule Esper, ethän sinä mikään rotta ole", hän sanoo ja nousee tuoliltaan, tulee nojaamaan turvalasiin niin että näen hänet läheltä. "Sinä olet samanlainen ruokapropagandan aivopesemä valtion syöttiläs kuin kaikki muutkin."

Mixu Lauronen & Anastasia Lapintie: Vilja®

Novellin minä-kertojan, Juhani Sääksen, Vilja-tädin testamentissa muistetaan Juhania. Juhani on ihmeissään, koska hän ei ole ollut Viljan kanssa tekemisissä moneen vuoteen. Juhani on perinyt Viljan ullakon sisällön, joka ensin vaikuttaa sisältävän vain turhia tavaroita, kunnes Juhani tajuaa, että muistitikulla voisi olla jotakin kiinnostavaa. Vilja onkin jättänyt varsinaisen viestinsä muistitikulle. Geenimuunnellut ruokakasvit ovat tämänkin novellin aiheena, mutta Vilja® on selvästi vauhdikkaampi tarina kuin sellissä tapahtuva Juuret.

Sisältä paljastui paperinen muistikirja sekä suljettu kirjekuori. Tunnistin tätini käsialan. Avasin kuoren varovaisesti. Siellä oli kourallinen siemeniä muovipussissa. Ne vaikuttivat eläviltä, mutta jotain outoa niissä oli. Siemenet muistuttivat kauraa, mutta olivat pienempiä ja keskenään erikokoisia ja -sävyisiä. Sujautin siemenpussin taskuuni ja vilkaisin ympärilleni. Tätini salamyhkäiset viestit alkoivat vaikuttaa perustellulta vainoharhalta. M ei ollut sallinut siementen säästämistä vuosikymmeniin, ja niiden eteenpäin antaminen oli vakava rikos.

Kokonaisuudessaan Huomenna tuulet voimistuvat on todella hyvä novelliantologia. Jotkin novellit olivat parempia kuin toiset, mutta yhtään täydellistä pettymystä kirjaan ei mahtunut. Toinenkin Osuuskumman novelliantologia kiinnostaisi, joten ehkä seuraava tutustumiseni novelleihin onkin Steampunk! - Koneita ja korsetteja -novelliantologian parissa.

Huomenna tuulet voimistuvat muissa blogeissa: Kirjavinkit, Todella vaiheessa, Eniten minua kiinnostaa tie ja Fifi.

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

kannen kuva: Anni Halonen
Maaria Päivinen: Pintanaarmuja 2013 ntamo 259 s.
lainattu kirjastosta

Hänen silmänsä paloivat jotenkin kuumeisina; hänen äänensä vakaa, eleensä niin rauhalliset, että olisi voinut luulla hänen elävän jonkinmoisessa pysähtyneisyyden tilassa, ja aina kun hän palasi, hän kuiskaili suoraan korvakäytävääni: "Onpa hullunkurista tämä elämä, tiedätkö, minusta tuntuu, että ilman sinua en jaksaisi huomista."
Emmekä me kaksi ymmärtäneet, että olimme läheisempiä kuin luonto salli, hän ei ymmärtänyt sitä. Kun kysyin, miksi hän ei näyttäytynyt enää ikkunassa niin kuin silloin kerran, ensimmäisen kerran kyynelet poskillaan, hän nauroi katketakseen.
Pidin hänen heleästä naurustaan ja vitivalkoisesta hammasrivistä ja unohdin oman kysymykseni enkä kysynyt sitä enää uudestaan. Niin hämmennyksiin hän minut sai.
En lainkaan ymmärtänyt, että hänellä ei ollut oikeutta roikkua ikkunassa; katsella ulos.

Kirjassa on kaksi kertojaa Anna ja Herman. Vain Herman on minä-kertoja, mutta silti Annan näkökulma on koskettavampi ja vahvempi. Anna kuvataan naiseksi, joka piti siitä, miehensä mielistelystä, vaikka nytkin Veikko latoi: jos jonakin päivänä olisit haluttava. Anna on Veikolle ruma, mutta Herman puhuu Annasta minun hänenä, Atheniana. Hermanin sanoin: Mitä näin Atheniassa, joka sai huojumaan niin, että lakkasin kaipaamasta ketään muuta, enkä enää hänen jälkeensä ole ajatellutkaan naiseen koskemista sillä tavalla kuin naiseen tulisi koskea, vaikka olen mies, jolla on ollut miehen halut. Kuka lopulta hallitsee ketä? Anna osaa ohjata Veikon ajatukset haluamaansa suuntaan. Annan on vain teeskenneltävä, että hän haluaa juuri päinvastaista kuin oikeasti.

Oletin Päivisen kirjan olevan rankka ja kieliasultaan haastava, joten Pintanaarmuja odotti tavallista kauemmin yhtenä lukupinoni ylimmistä. Vilkaisin kirjaa monesti, ajattelin, että ei nyt ole tuon kirjan aika ja käteni valikoi pinosta jotakin kevyempää luettavaa. Sittenkin kun lopulta luulin oikean hetken tulleen, luin vain muutaman ensimmäisen luvun ja laskin kirjan käsistäni. Kirja odotti avaamattomana reilun viikon, ja sitten luinkin sen melkein loppuun asti. Lukumaraton keskeytti Pintanaarmujen lukemisen, ja vasta nyt melkein viikko maratonin jälkeen luin jäljellä olleet nelisenkymmentä sivua. Yleensä tällainen voisi kertoa siitä, että en vain onnistunut saamaan kirjasta otetta. En sanoisi kuitenkaan, että Pintanaarmujen kohdalla olisi ollut kyse siitä. Tämä kirja vain sopi minulle paremmin pienissä annoksissa. Tämä ei todellakaan ole ahmittava romaani, sillä Päivisen sanat vaativat sulattelua.

Pintanaarmujen aiheet ovat niitä, joista yleensä vaietaan. Anna ajattelee, että lyönnit ovat hänen omaa vikaansa. Veikko rakastaa, suorastaan jumaloi, mutta palvonnan kohde ei ole oma vaimo. Äidinrakkaus ei ole automaattista, vaikka sellaisena sitä helposti pidetään.

Olin vielä lukemisen jälkeenkin hieman kahden vaiheilla, sillä minun oli vaikea päättää, pidinkö tästä vai en. Päädyin siihen, että pidin, sillä tämä kirja ei ainakaan häivy mielestäni kovin nopeasti. Päivisen käyttämä kieli on niin rohkeaa ja kiihkeää. Vaikka kerrottu tarina on raskas, silti tämä on kirja, jossa tarina jää toiseksi. Kieli on vain tarinaa vielä vahvempi. Nautin siitä, miten kieli hyytää verisuonissa ja tuota hyhmää kulkee sydämeen jäädyttämään. Kaikkien kirjojen ei ole oltava kielellisiä mestariteoksia, mutta oi kuinka minä ilahdun, kun sellainen osuu kohdalleni. Suurin osa Päivisen käyttämistä kielikuvista oli hyvin oivaltavia, vaikka minun on myönnettävä, että muutama jäi ymmärrykseni rajamaille.

En ole lukenut muita Päivisen kirjoja, mutta aion myös muihin Maaria Päivisen kirjallisiin tuotoksiin jossakin vaiheessa tutustua.

Maaria Päivinen kirjoittaa omaa upeaa blogiaan. Päivisen Pisara-blogin sivupalkista näkee myös, ketkä muut ovat Pintanaarmuja raapaisseet.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Lyhyesti: maratonilla luettua osa 1 (Vii5i, Uniensieppaaja & Karkkiautomaatti)

Ursula Poznanski: Vii5i 2013 (Fünf 2012) Atena 421 s. suom. Anne Mäkelä
lainattu kirjastosta

Onneksi olkoon, löysit kätkön!
Tämä rasia on osa eräänlaista peliä, nykyaikaista satelliittipaikannukseen perustuvaa aarteenmetsästystä. Jos löysit rasian sattumalta, peli on nyt sinun osaltasi ohi. Sulje rasia heti ja laita se takaisin samaan paikkaan, josta sen otitkin. Niin on parasta sinun kannaltasi, usko pois.
Jos löysit rasian tarkoituksella, et ehkä olekaan ihan niin tyhmä kuin kaltaisillasi on tapana olla. Olen varma siitä, että "aarrearkkuni" sisältö herättää mielenkiintosi. Toisin kuin tässä pelissä yleensä vaaditaan, sinun ei tarvitse palauttaa rasiaa piiloonsa. Ota se mukaasi ja etsi siitä sormenjälkiä. Tietyssä mielessä niitä löytyy varmasti. 
TFTH

Lehmälaitumelta löytyy kuollut nainen, jonka jalkapohjiin tatuoidut koordinaatit saavat poliisit mukaan karmivaan peliin. Koordinaatit johdattavat etsivä Beatrice Kasparyn ihmiskäden sisältävän rasian luokse. Rasiassa on myös ohjeet, miten seuraavan pisteen koordinaatit on mahdollista selvittää. Tästä alkaa ajojahti, joka kuitenkin tuntuu murhaajan tarkkaan ohjailemalta.

Vielä pari vuotta sitten en ollut kuullutkaan geokätköilystä. En sitä vieläkään itse harrasta, mutta nykyään tunnen muutaman innokkaan geokätköilyharrastajan. En tiedä, olisinko uskaltanut tähän kirjaan edes tarttua, jos geokätköily kuuluisi omiin harrastuksiin. Sen verran hyytävää menoa osasin odottaa kirjassa olevan. Jännitystä kirjasta ei todellakaan puuttunut ja myönnän olleeni hieman peloissani, kun menin kirjan luettuani nukkumaan. Beatrice Kaspary on uskottava päähenkilö, jonka menneisyydessä on synkkiä haamuja ja jolla on vaikeuksia työn ja äitiyden yhdistämisessä. Mietin, onko Vii5i sarjan aloitusosa, ja arveluni olivat oikeassa. Saksaksi on jo ilmestynyt sarjan toinen osa, ja toivon todella, että se käännetään myös suomeksi. Kyllä sen lukeminen saksaksikin varmaan luonnistuisi, mutta saksani on sen verran ruosteessa, että piinaavan hidasta kirjan kahlaaminen saksaksi varmasti olisi.

Poznanskin ensimmäisestä trilleristä on kirjoittanut muun muassa Annika

Monica Hughes: Uniensieppaaja 1990 (The Dream Catcher 1986) WSOY 206 s. suom. Saima-Liisa Laatunen
ostettu käytettynä

Kuudennella luokalla useimmat oppilaat alkoivat osoittaa omia erityisiä ESP-taitojaan. Se oli vaikeaa aikaa heille kaikille, koska heitä ikään kuin revittiin kahtaalle. Toisaalta heidän omat erityislahjansa vetivät puoleensa, toisaalta heillä oli yhteinen tarve sulautua kokonaisuuteen, verkoston osaksi. Mutta hän itse ei ollut osoittanut merkkejä minkäänlaisesta hyödyllisestä lahjakkuudesta. Parantamaan hän ei pystyisi: hänen kouransa olivat niin kömpelöt, että sairaat luultavasti käskisivät häntä painumaan matkoihinsa. Hän ei pystynyt saamaan telepaattista yhteyttä kehenkään Kaupungin asukkaaseen, ei kyennyt edes muodostamaan häneltä edellytettyä pikkuruista verkoston osasta pilaamatta koko asiaa. Ja taatusti hänestä ei voisi tulla Opettajaa, koska hänessä ei ollut merkkejä muista taidoista. Hänellä oli ainoastaan päiväunensa. Typerät ja hyödyttömät unelmat.

Ruut on pian 15 vuotta täyttävä tyttö, joka kokee itsensä ulkopuoliseksi ja turhaksi. Pian hänelle määrätään tehtävä, joka vastaa hänen erityisiä lahjojaan. Hänellä ei kuitenkaan tunnu olevan samanlaisia lahjoja kuin muilla. Ruut päättää karata, mutta hänet noudetaan takaisin Arkki Kolmoseen. Ruut saa myös oppia, että hänellä on erityinen tehtävä ja hän onkin hyödyllinen osa Arkki Kolmosen yhteisöä. Ruutin näkyjen vuoksi Arkki Kolmosesta lähtee ihmisjoukko kohti Arkki Ykköstä, jonka asukkaita Ruutin näyt ilmeisesti koskevat. Ruut ja muut matkalle lähtijät eivät kuitenkaan osaa odottaa vastaanottoa, joka odottaa heitä Arkki Ykkösessä.

Luin Hughesin Tietokoneen vangit viime kuussa. Pidin kirjasta vielä nykyäänkin niin paljon, että halusin kokea uudelleen myös sarjan toisen osan Uniensieppaajan. Uniensieppaajaa lukiessa en kuitenkaan ollut enää niin varma, olenko lukenut myös tämän kirjan lapsena. Kirja ei vain tuntunut niin tutulta kuin sarjan ensimmäinen osa. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämänkin osan, sillä vaikka kirja ei ollut kovin jännittävä ja ehkä aikuislukijan silmiin liiankin opettavainen, viihdyin Uniensieppaajan parissa. Ulkopuolisen asema ei tosielämässä muutu ihan niin helposti kuin Ruutille käy, mutta toisaalta olisin ollut kovin surullinen, jos Ruut olisi jäänyt syrjityksi ja yksinäiseksi. Mielelläni lukisin myös lisää Arkki Ykkösen ja Arkki Kolmosen asukkaiden vaiheista, mutta tämä jää vain toiveeksi, sillä Arkki Ykkönen -sarjaan kuuluvat vain nämä kaksi kirjaa.

Inka Nousiainen: Karkkiautomaatti 2003 Otava 159 s.
saatu ystävältä

Olen edelleen kaulakuopassasi eikä minulla ole enää mitään sanottavaa. Sinullakaan ei tunnu olevan, ja se sopii minulle. Olen tyytyväinen kun nyt olemme näin. Olen vähällä kysyä, mitä mietit, mutta päätänkin olla kysymättä. 
Sinä olet siinä ja se riittää juuri nyt. Kuka ikinä oletkaan, nimesi voisi olla mikä tahansa. Tomas. Ville. Antti. Mikko. Aleksi. Sebastian. Tuukka. Minun Tuukkani.
Kukaan ei omista täällä ketään ja silti ihmiset käyttävät omistusliitteitä puhuessaan läheisistään, lapsistaan varsinkin, vaikka lapsiaankaan kukaan ei omista loppujen lopuksi yhtään sen enempää kuin naapureitaankaan.

Vilja haaveilee omasta karkkiautomaatista ja ihmettelee, miten odotettujen elämän etappien saavuttaminen ei tunnu lopulta oikein miltään. Viljalla on suhde Tuukkaan, mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä eikä ihan ehkä edes suhteelta.

Olisin kenties pitänyt Karkkiautomaatista ainakin hieman enemmän, jolleivät odotukset olisi olleet liian korkealla Kirkkaat päivä ja ilta -ihastukseni vuoksi. Ehkä Nousiainen on kehittynyt kymmenen vuoden aikana kirjoittajana tai sitten Karkkiautomaatin aihe ei ollut vain minua varten. Ehkä syynä ovat molemmat. Kaunista kieltä Karkkiautomaatissakin on ajoittain, mutta silti tämän kieli jää kauas Kirkkaat päivä ja ilta -teoksen eteerisestä kauneudesta. Karkkiautomaatti ei vain onnistunut tavoittamaan tunteitani ja jäi lukukokemuksena ihan hyväksi. Tätä kirjaa en sijoita joulukuussa vuoden lukuelämysten joukkoon, vaikka Nousiainen listalleni melko varmasti pääseekin. Kirja vain on eri.

Täältä voi käydä lukemassa jonkun muun mietteitä Inka Nousiaisen Karkkiautomaatista.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Neal Shusterman: UnWholly

Neal Shusterman: UnWholly 2012 402 s.
omassa kirjahyllyssä

ADVERTISEMENT
"You don't know me, but you know someone like me. I was diagnosed with liver cancer the same week I got my acceptance letter to Harvard. My parents and I didn't think it was a problem, but when we talked to our doctor, we found there was an organ shortage, and livers were in short supply. They told me I'd have to be on a waiting list. Now, three months later, my name still hasn't come up, and that acceptance letter? Well, I guess my education is going to have to wait.
"And now the same people who lowered the age restriction on unwinding want to have a six-month waiting period once parents sign an unwind order, in case they change their minds. Six months? I won't be here in six months." 
Paid for by Parents for a Positive Future 

Olen useamman kerran maininnut bloggauksissani Neal Shustermanin upean Unwindin. En vain malta olla mainitsematta kirjaa aina kuin vain mahdollista, koska Unwind ja nyt lukemani Unwholly kuuluvat parhaimpiin lukemiini dystopiakirjoihin. Kolmannen UnSouled-nimisen osan pitäisi ilmestyä lokakuussa, mutta koska viimeinen osa venyi yli 600-sivuiseksi tiiliskiveksi, se päätettiin jakaa kahteen osaan. Vielä ensi vuoden kesänäkin on luvassa tähän upeaan sarjaan kuuluva teos. Sarjasta on tekeillä myös elokuva, jonka käsikirjoitus on ilmeisesti valmis ja näyttelijät valitaan pian. IMDb-sivuston mukaan Unwind tulisi elokuvateattereihin vuonna 2015.

Nuoret eivät voi joutua enää purettaviksi sen jälkeen, kun ovat täyttäneet 17 vuotta. Purkamisen yläikärajaa on siis laskettu vuodella, koska osa aikuisista on alkanut nähdä, että nuorten purkamisessa osiin* on ongelmansa. Järjestö nimeltään Proactive Citizenry kannattaa kuitenkin purkamista entistä kiivaammin. Tämä järjestö rahoittaa Camus Comprixin rakentamisen. Camus Comprix, lyhyemmin Cam, on poika, joka koostuu purettujen nuorten osista. Camista on yritetty tehdä niin ylivertainen kuin ihmisestä voidaan tehdä. Onko Cam edes ihminen vai jonkinlainen robotti, jolla ei ole sielua?

Jätin juonikuvauksesta joitakin asioita pois, koska en halua paljastaa paljon mitään ensimmäisen osan tapahtumista. Suosittelen ehdottomasti lukemaan Unwindin. Se on ainakin yhtä hyvä kuin Unwholly, ja tämä on sarja, joka pitää lukea järjestyksessä. Harmi, ettei tätä sarjaa ole ilmestynyt suomeksi ainakaan vielä.

On piristävää, miten Shusterman ei puno suurinta osaa juonesta romantiikan ympärille. UnWholly-kirjassa romantiikka on keskeisemmässä osassa kuin ensimmäisessä osassa, mutta myös tässä kirjassa on selvästi muukin juoni. Voisin ehkä moittia kirjaa siitä, että ilmeisesti Shusterman on rakentamassa aineksia kolmiodraamaan, mutta ainakaan vielä se ei minua häirinnyt.

En tempautunut kirjan vietäväksi niin nopeasti kuin kävi Unwindin kanssa. Pidin kirjasta jo alussa, mutta ajattelin, että kirja jää kakkoseksi, jos sitä vertaa ensimmäiseen osaan. Puolenvälin kohdalla alkoi kuitenkin tapahtua niin paljon ja vauhdilla, että luin kirjan melkein ahmimalla loppuun. En enää edes osaa sanoa, onko Unwind vai UnWholly parempi. Ne muodostavat yhdessä todella vahvan kaksikon ja odotukseni vielä ilmestyviä kahta osaa kohtaan ovat huimaavan korkealla.

Pro life - ja pro choice -liikkeiden välinen kamppailu on selvästi vahvempi Yhdysvalloissa kuin Suomessa. Yhdysvaltalainen lukija voi siksi ehkä paremmin ymmärtää, miten abortin vastustajat ja kannattajat voisivat päätyä sotaan. Onhan Yhdysvalloissa nykyäänkin aborttiklinikoiden edessä aborttien vastustajia, ja abortin vastustaminen on johtanut joskus jopa aborttiklinikoilla työskentelevien lääkärien murhiin. Minusta kuulostaa aika ristiriitaiselta, että oikeutta elämään puolustetaan tekemällä murhia.

En voi kuitenkaan olla arvostelematta sitä, että Starkey on henkilönä uskottavuuden rajoilla. Monesti pyörittelin päätäni ja ihmettelin, miten Starkey voi toimia niin kuin toimii. Miksei hän ollut onnellinen siitä, että hän pääsi turvaan kotoaan? Miksi hän alkoi kehitellä Hautausmaalle päätyneiden purkamismääräyksen saaneiden nuorten keskuudessa kapinaa? Mielestäni Starkeyn olisi pitänyt tyytyä osaansa, sillä välillä hänen toiminnassaan ei ollut oikein mitään järkeä.

Unwhollya lukiessa en tuntenut samanlaista uutuudenviehätystä ja -kauhistusta kuin Unwindin parissa viettäminäni hetkinä.Vanhempien tekemät ratkaisut jaksavat kuitenkin ihmetyttää. Starkeyn isä toteaa: We care enough about you to end your bad choices before they end you, kun Starkey kuulee vanhempiensa päätöksestä lähettää hänet purettavaksi osiin. Nuoren lähettämisestä purettavaksi on tullut ratkaisu, jos nuori on liian vaikea tai epätoivottu. Erään kirjan nuoren vanhemmat ovat allekirjoittaneet purkamismääräyksen, koska he eivät saavuttaneet yksimielisyyttä huoltajuudesta avioeron jälkeen.

Kirjassa tuodaan myös hyvin ja uskottavasti esille osiin purkamisen kannattajien näkemys. Unwholly sisältää monia mainoksia, joilla yritetään saada ihmiset jälleen näkemään, miksi purkaminen on niin hyvä ja kaikille edullinen ratkaisu. Purettavien osat voivat hyödyttää monia, ja purettavat nuoret ovat itsekkäitä, jos he karkaavat eivätkä halua purettaviksi. Näissä mainoksissa ei tietenkään tuoda esiin, että myös purettaviksi joutuvilla nuorilla on oikeus omaan elämään kokonaisena. Purettavaksi joutunut jatkaa muka elämäänsä jakautuneessa tilassa, ja tavallaan se on tottakin. Puretun nuoren aivojen osa voi muistaa vanhoja asioita, vaikka se ei olekaan enää osa alkuperäisen omistajansa aivoja. Puretuksi joutuneen kädellä saattaa olla haluja, joita sen uusi omistaja ei tunnista omikseen. Tällainen kuitenkin herättää lähinnä ahdistusta osien uudessa omistajassa, ja myös puretuksi joutuneessa nuoressa, sillä nuoren aivojen osa ei pakosti edes ymmärrä, mitä on tapahtunut. Jos aivojen osaan ei ole tallentunut muistikuvia purkamisesta, osa aivoista voi olla hyvin hämillään ja sekoittaa myös uuden omistajan ajatukset.

Suosittelen kirjaa kaikille dystopisen kirjallisuuden ystäville. UnWholly luokitellaan nuorten aikuisten kirjallisuudeksi, mutta arvelisin, että kirja voi tarjota todella nautinnollisen lukuelämyksen myös niille, jotka eivät varsinaisesti kuulu kohderyhmään. Unwind-sarja on jo ideaansa myöten niin järkyttävä, että en tätä vielä ainakaan ala-asteikäisille lukijoille suosittelisi. Ensimmäisessä kirjassa kuvataan, miten yksi kirjan nuorista puretaan osiin, ja se kohtaus on niin hyytävä, että olisin voinut nähdä siitä nuorempana painajaisia.

*englanniksi unwind, käytän itse keksimääni suomennosta, vaikka en ole siihen täysin tyytyväinen

torstai 25. heinäkuuta 2013

Miltä lukumaratonin jälkeen tuntuu?

Tämän toisen lukumaratonini jälkeen olo on itse asiassa parempi kuin ensimmäisen maratonin maaliviivan ylitettyäni. Syynä saattaa olla kokemus, paremmat kirjat tai tämän maratonin yhteisöllisyys. Paremmilla kirjoilla tarkoitan nyt lähinnä sitä, että viime maratonin aikana joukkoon mahtui muutama pienoinen pettymys. Nyt pidin kaikista kirjoista ainakin jonkin verran, vaikka Karkkiautomaatti ja Nainen, jonka nimi on Nathalie eivät sydäntäni mennessään vieneetkään. Huomasin, että dekkari oli mainio vaihtoehto maratonin aloittamiseen. Vii5i oli sen verran jännittävä, että en malttanut lukemista lopettaa ennen viimeistä sivua.

Maratonin aikana lukemani kirjat:
Ursula Poznanski: Vii51 (Atena 2013, suom. Anne Mäkelä) 421 s.
Monica Hughes: Uniensieppaaja (WSOY 1990, suom. Saima-Liisa Laatunen) 206 s.
Inka Nousiainen: Karkkiautomaatti (Otava 2003) 159 s.
Maria Syvälä: Lähtö (Robustos 2013) 190 s.
Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi (WSOY 1997, suom. Irma Packalén) 95 s.
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie (Gummerus 2011, suom. Pirjo Thorel) 268 s.
Saara Henriksson & Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat (Osuuskumma 2013) 210 s.
Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri (Schildts 2009, suom. Mirja Hovila) 107 s./439 s. jäi vielä kesken

Yhteensä luin 1656 sivua (seitsemän kirjaa kokonaan, yhden osittain) ja 24 tunnin aikana lukemiseen käytin arviolta 16 tuntia. Kuusi tuntia varasin nukkumiseen ja arviolta kaksi tuntia meni muun muassa muiden osallistujien seuraamiseen ja edistymisen päivittämiseen tänne ja Facebook-sivulle.

Yritän todennäköisesti kaikista maratonin aikana lukemistani kirjoista sanoa jotakin ainakin lyhyesti ja muutamasta kirjoittaa kunnon bloggauksenkin.

Tänään tekisi jo mieli lukea lisää. Todennäköisesti luen ainakin loppuun maratonin takia pienoisella tauolla olleen Maaria Päivisen Pintanaarmuja-kirjan. Eilisiltana en enää lukenut vaan katsoin poikaystäväni kanssa Brave-elokuvan (suosittelen).

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Lukumaraton viimeinen päivitys



2.44 Ursula Poznanskin Vii5i luettu. Poznanskin kirjassa geokätkeily on paljon tavallista karmivampi harrastus. Geokätköistä löytyy nimittäin ihmisten osia. Vii5i oli sen verran jännittävä, että menen nukkumaan vasta nyt, kun kirjan sain luettua. Hyvää yötä siis.

11.24 Heräsin yhdeksän aikoihin, kävin katsomassa muiden maratonin aloittaneiden blogeja ja aloin lukea puoli kymmenen aikoihin. Aamun aloitin Monica Hughesin Uniensieppaajan parissa. Viime maratonin aikana luin Arkki Ykkönen -sarjan ensimmäisen osan ja nyt tuntui sopivalta ajankohdalta lukea myös toinen. En ole enää varma, olenko lukenut Uniensieppaajaa jo nuorena. Kirja tuntui paljon tuntemattomammalta kuin Tietokoneen vangit. Arkki Kolmosessa asuva Ruut ei sovi verkoston osaksi ja hän päättää karata ulkomaailmaan, koska hän tuntee olonsa niin ulkopuoliseksi. Ruut kuitenkin käydään hakemassa takaisin Arkki Kolmoseen ja paljastuu, että hänelle on aivan erityinen tehtävä. Pidin Uniensieppaajasta, ja olen tyytyväinen, että luin sen. Oli lukukertani sitten ensimmäinen tai toinen.

12.38 Inka Nousiaisen Karkkiautomaatti luettu. Vilja haaveilee omasta karkkiautomaatista ja ihmettelee, miten odotettujen elämän etappien saavuttaminen ei tunnu lopulta oikein miltään. Viljan suhde Tuukkaan tuntuu jotenkin merkityksettömältä eikä ihan ehkä edes suhteelta. Pidin Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta -teoksesta todella paljon, mutta Karkkiautomaatti ei koskettanut läheskään niin syvältä. Pidän kuitenkin Nousiaisen tyylistä kirjoittaa ja Karkkiautomaattikin oli ihan hyvä kirja, ei vain niin loistava kuin olisin ensimmäisen Nousiaiseni perusteella odottanut. Aion kokeilla vielä muitakin Nousiaisen kirjoja jossakin vaiheessa. Ensimmäinen Murkku-mehujää maratonin aikana syöty, tämähän oli tärkeä kommentti.

14.28 Maria Syvälän Lähtö luettu. Elisa on toimittaja, joka aikoo haastatella oikeuspsykiatria Rainer Rönnqvistiä. Rönnqvist toteaa harvinaisen monia rikokseen syyllistyneitä syyntakeettomiksi ja on siksi saanut paljon kritiikkiä osakseen. Vai onko Elisa sittenkin psykoosissa äitinsä tappanut nainen, jonka mielentilasta Rönnqvist yrittää ottaa selvää? Lähtö on vaikuttava. Olen lukenut Syvälältä aiemmin Älä sylje minua syliisi -runoteoksen, joka oli myös harvinaisen sydämessä tuntuva lukuelämys.

14.49 Kitalaki puhdistettu Janne Harjun Niin lähti kaunis päivänsäde -novellilla (Huomenna tuulet voimistuvat). Ensiksi hieman häiritsi puhekielinen kerronta, mutta sitten totuin siihen ja se sopikin novelliin. Novelli kertoo miehestä, joka välittää ja naisesta, jolla on hällä väliä -asenne. Ne vouhotti siitä, että kun luonnonvarat on loppu ja mä olin ihan, että so what.

15.21 Ei aavistustakaan, kuinka monetta kertaa luin Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssin. Sain kirjan vuonna -98 joululahjaksi ja luin sen silloin joululoman aikana monta kertaa. Tämä on kirja, johon rakastan palata. Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä. 

17.23 David Foenkinoksen Nainen, jonka nimi on Nathalie on luettu. Nathalie menettää aviomiehensä ja suruajan jälkeen aloittaa suhteen Markus-nimisen kollegansa kanssa. Nathalien pomo ei vain tykkää asiasta, sillä hän on kiinnostanut alaisestaan muussakin kuin ammatillisessa mielessä. Kirja ja sen henkilöt jäivät melko etäisiksi ja lukukokemus oli ihan ok -tasoinen. Ajattelevathan jotkut niinkin,että intohimoisella rakkaudella on väistämättä traaginen loppu. 

19.38 Puhdistelin kitalakea oikein kunnolla, sillä luin loput Huomenna tuulet voimistuvat -antologian novellit. Suosikkini oli Anni Nupposen Juuret. Kirja sisältää todella hyviä ekologisia scifi-novelleja. Kirjoitan tästä kirjasta maratonin jälkeen vielä pidemmin, joten lähinnä sanon vain, että yllätyin positiivisesti. Luen novelleja nimittäin todella harvoin.

Reilu tunti jäljellä ja ajattelin viettää sen Mons Kallentoftin Sydäntalven uhrin parissa. Maraton on sujunut hyvin, vaikka nyt hieman pyörii jo päässä siksi, että olen lukenut päivän aikana niin paljon. Kiitos kannustuksesta ja tsemppiä vielä jatkaville maratoniin osallistujille. 

21.00 Dekkarilla aloitin ja dekkarilla lopetin. Sydäntalven uhri jäi tietenkin kesken, koska lukunopeuteni ei ole 400 sivua tunnissa. Tänään en aio ainakaan enää lukea, mutta tästä toisesta maratonista jäi itse asiassa paremmat fiilikset kuin ensimmäisestä. Vaikea sanoa, mistä tällainen johtuu, mutta ainakin kaikki lukemani kirjat olivat tällä kertaa ainakin hieman mieleeni. 

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Blogistanian kesälukumaraton 2. lähtö

                                             kuva: Yöpöydän kirjat

Eihän minun pitänyt lukumaratoonata ainakaan ennen ensi vuotta, mutta sitten kirjabloggaajat päättivätkin pitää kotimaisen Blogistanian ensimmäisen yhteisen lukumaratonin. Ensimmäisen 10. päivä olleen lähdön jätin suosiolla väliin ja tsemppasin osallistujia sivustakatsojana. Kaksi viikkoa sitten olleen yhteismaratonin seuraaminen olikin vaarallista, ja huomasin yhtäkkiä laittaneeni blogini seuraavan Blogistanian yhteisen maratonin osallistujalistaan. Nyt tuntuukin hyvältä, että voi vuorokauden lukea vain kaunokirjallisuutta, sillä olen lukenut viime päivät enemmän tentti- kuin kaunokirjallisuutta. Annan itselleni luvan levähtää päivän ja lukea niin paljon haluan. Tällä kertaa en ole varannut mitään kirjoja varta vasten tälle lukumaratonille. Pinossa on joitakin kuukausi sitten pitämältäni maratonilta jääneitä kirjoja, muutama kirjahyllyni uusi asukki ja joitakin kirjastosta lainaamiani kirjoja. Kirjastolainoja valikoin maratonpinooni lähinnä sillä perusteella, mikä on ollut pisimpään lainassa. Yhden kirjoista lainasin kyllä vasta viime viikolla, mutta sitä odottaa muutama innokas varaaja, joten haluaisin saada sen pian luetuksi. Huomenna tuulet voimistuvat päätyi pinoon Kitalaenpuhdistus-novellihaasteen vuoksi. En aio laskea sivumääriä ennen kuin lopuksi, jotta lukemani sivumäärä saadaan mukaan lukumaratonista tehtäviin tilastoihin. Olen varma, että luen vähemmän kuin ensimmäisellä maratonillani (reilu 1900 sivua), eikä minulla ole mitään erityisiä tavoitteita maratonia varten. Toivon hyviä kirjoja ja nautinnollisia lukuhetkiä itselleni ja muille osallistujille!



Maratonin säännöt ja muut osallistujat voi käydä katsomassa Hys, äiti lukee nyt! -blogista. Ajattelin ottaa varaslähdön ja alkaa lukea jo tänään iltayhdeksältä.

J.S. Meresmaa: Mifongin perintö
Huomenna tuulet voimistuvat
Catherine Sanderson: Petite Anglaise
Inka Nousiainen: Karkkiautomaatti
Kristina Haataja: Yö
Sophie Kinsella: Twenties Girl
Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri
S.J. Watson: Before I Go to Sleep
Richelle Mead: Frostbite
Ursula Poznanski: Vii5i
Taina Latvala: Arvostelukappale
Maria Syvälä: Lähtö
Monica Hughes: Uniensieppaaja
Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa
Petteri Hannila: Kaukamoinen
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
John Boyne: The Boy in the Striped Pyjamas
Helen Wells: Ursula palaa kotiin
Helen Wells: Ursula yksityishoitaja

Huomasin ensimmäisen maratonin aikana minulle sopivan parhaiten, että on paljon valinnanvaraa. Suuri osa noista kirjoista jää tietenkin lukematta. Ursula Poznanskin Vii5i-dekkarilla olen aikeissa aloittaa. Toivottavasti kirja ei vie yöuniani tai aiheuta painajaisia, sillä kyseessä on kuulemma melko raaka kirja. Mitä pinostani suosittelisitte tai mitä ei ainakaan kannata lukea maratonin aikana?

Toivotan lukuiloa kaikille muille maratoniin osallistuville ja tietysti myös muillekin lukijoilleni.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Pekka Matilainen: Kupoli

                                                        kansi: Mika Perkiökangas
Pekka Matilainen: Kupoli 2013 Atena 299 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Huomioni kiinnitti pöydällä oleva metallinen esine. Siinä oli roomalaisin numeroin varustettuja pyöreitä kiekkoja, joiden ympärillä kapeat puikot liikkuivat kuin itsestään. "Kello", Niccoli sanoi huomatessaan ihmetykseni. Hän oli hankkinut sen Padovasta. "Itse mestari Giovanni de' Dondin tekemä", hän sanoi ylpeyttä äänessään ja kertoi laitteen toimivan sisällä olevan koneiston avulla. Tiesin sellaisia ihmekapistuksia olevan nykyään valtavan kokoisina kirkkojen torneissa ja julkisten rakennusten seinissä, mutta en ollut tiennyt, että sellaisia saattoi olla myös yksityishenkilöiden asunnoissa. Loschi kysyi, mihin Niccoli sitä tarvitsi.
"Mittaamaan ajan kulkua, jotta rahtustakaan ei menisi hukkaan. Carpe diem, näetkös! Siunattu keksintö, kertoo tarkoin, milloin on mitäkin tehtävä", Niccoli sanoi tyytyväisenä hymyillen. "En tulisi enää toimeen ilman sitä."
Loschi pudisti hymyillen päätään. Heidän välilleen sukeutui lennokas sanailu ajan olemuksesta, voitiinko sitä mitata ja viipaloida kuin makkaraa. Loschin mielestä ei. Siitä päästiin menneen muisteluun, aikaan ennen syntymääni, jolloin Loschi oli asunut Firenzessä.  

Vuosi on 1423 ja paikka Firenze. Firenzessä ei suuresti kohahduta, jos syrjäkujalta löytyy kuolleen miehen ruumis. Harvinaista on kuitenkin miehen kalliit vaatteet ja murhatun ylhäinen asema. Joutuiko Luigi surmatuksi, koska hänen hallussaan oli arvokas käsikirjoitus, jolla olisi vaikka kuinka monta ottajaa? Silminnäkijät todistelevat murhaajan olevan pappi nimeltään Adriano Rovere. Pappi kuitenkin vakuuttelee syyttömyyttään, mutta on pahassa tilanteessa, koska häntä puolustamaan lähetettyä asianajajaa ei ala kuulua. Kaupunkiin saapuu sopivasti Adriano Roveren vanha ystävä, Antonio Loschi, jolla on sattumalta seuranaan Pikku-Toni. Onnistuvatko nämä kaksi Antoniota todistamaan Adriano Roveren syyttömäksi?

Matilaisella olisi vielä parannettavaa jännityksen rakentamisessa. Missään vaiheessa en pusertanut kirjaa rystyset valkeina ja lukenut sivuja niin nopeasti, että kirjaimet olisivat vilisseet silmissä. Kuitenkin nautin Kupolin parissa viettämistäni hetkistä, koska historiallinen fiktio on oiva tapa oppia jotakin uutta ja kiinnostavaa. Kirja ei tuntunut missään vaiheessa oppikirjamaiselta, mutta silti tiedän Kupolin lukemisen jälkeen hieman lisää 1400-luvun Italiasta. 

Jälkisanoissa todetaankin, että Kupolissa on pyritty noudattamaan historiallisia tosiasioita niin hyvin kuin se romaanissa on mahdollista. Lukiessa aistii kirjailijan paneutumisen aiheeseen, ja näin asian kuuluukin olla, kun on kyse historiallisesta fiktiosta. Kupolin lopussa on kerrottu, ketkä kirjan henkilöistä ovat todella eläneet. 
 
Kupoli on hyvin ja aiheeseen paneutuen kirjoitettua historiallista fiktiota, mutta jos Matilainen jatkaa historiallisten dekkareiden parissa, toivoisin parannusta juonen jännittävään puoleen. Ihailen kuitenkin syvästi sitä, miten autenttisesti Matilainen kuvaa keskiajan Italiaa. Historiallisen fiktion kirjoittamisen Pekka Matilainen osaa harvinaisen hyvin, ja Kupolia lukiessa tuntui kuin olisi todella käymässä 1400-luvun Firenzessä.

Pikku-Toni on teoksen minä-kertoja. Lukija voi nähdä aikakauden uudet keksinnöt, kuten kellon, Pikku-Tonin ihmettelevin ja kiinnostunein silmin. Kerrontaratkaisu on melko onnistunut, sillä Pikku-Toni tuo kirjaan mukaan hieman miellyttävämmän henkilön kuin esimerkiksi Adriano Rovere tai Antonio Loschi. Pikku-Tonille moni asia on täysin uusi ja siksi hän kuvailee asioita välillä melko yksityiskohtaisesti. Pikku-Tonin myötä teoksessa on myös romanttinen sivujuoni, joka tosin tuntui minusta melko etäiseltä ja melkeinpä turhalta.

Suosittelen Kupolia sellaiselle lukijalle, joka kaipaa historialliselta dekkarilta enemmän historiallisuutta kuin dekkarimaisuutta.

Pekka Matilaisen Kupoli muissa blogeissa: Kirjavinkit, Morren maailma, Kirsin kirjanurkka, Assyriologin lifestyle-blogi ja Hengityskeinu.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Johanna Holmström: Itämaa

Johanna Holmström: Itämaa 2013 (Asfaltsänglar 2013) Otava 333 s. suom. Tuula Kojo
lainattu kirjastosta

- Mutta Samira. Ystäväiseni. Miksi luulet, että sitä sanotaan sotamaalaukseksi? Jokainen totalitaarinen valtio on kieltänyt meikkaamisen ja yrittänyt sanella, miten naisten pitää pukeutua. Hame ylös, housut alas, peitä itsesi, pese naamasi, maalaa vain paksummin, ansaitset sen... Afganistanissa talibanit ampuvat naisia, jos nämä rohkenevat yksin ulos kadulle mennäkseen lääkäriin. Aseistautumattomia naisia. Naisenruumis on itsessään ase. Joten on meidän velvollisuutemme mennä ulos. Meidän pitää mennä ulos kaikkien niiden naisten puolesta, jotka eivät voi.
Niin sanoi Jasmina ja raahasi Samiraa mukanaan, mutta jokaisella askelella, jonka Samira otti, korkojen kopina takoi selkäpiissä huutaen: haram, haram, haram, haram, haram.
Ja sitten ne katseet. Äiti oli varoittanut häntä katseista, mutta hän ei ollut osannut kuvitella, miltä se tuntuisi. Tietysti miehet olivat katselleet häntä ennenkin. Katseet olivat pyyhkineet hänen ihoaan, poskiaan, huuliaan. Mutta ahtaissa baareissa katseet olivat ihan toinen juttu. Ne olivat luonnottomia. Raakoja. Ne sanoivat sellaista, mistä hän ei pitänyt. Ne käyttivät hänestä nimeä qahba, šarmuta, kaikkia niitä rumia nimiä, joita käytettiin tytöistä jotka juoksivat ympäriinsä. Katseet tarrasivat kiinni hänen rintoihinsa ja takamukseensa, ja hän tunsi itsensä niiden edessä voimattomaksi. Niitä oli mahdoton kontrolloida. Kun hän seisoi baaritiskillä ja tutkiskeli loputtomia pullorivejä ja yritti päättää mitä ottaisi, puristuneena miesten väliin, jotka päästivät hänet eteen vain jos halusivat, ja edessään baarimikko, joka vältteli hänen katsettaan, hän tunsi käden takamuksellaan. Se hapuili hameen alle noin vain, ja hän kääntyi, koko vartalo kylmänä pelosta. Sai käden kiinni, ja se vetäytyi.

Samiran ja Leilan äiti on suomenruotsalainen muslimiksi kääntynyt nainen ja isä bussikuski. Sarah-äiti yrittää saada haluamansa avioliiton ja perhe-elämän noudattamalla tiukasti Koraanin määräyksiä. Vai ovatko ne edes Koraanista, sillä Leila ei ainakaan löydä tuosta muslimien pyhästä kirjasta samoja sääntöjä kuin äitinsä? Äiti yrittää saada Leilan elämään kuin kunnon muslimitytön kuuluu. Samira on jo muuttanut pois kotoa ja makaa nyt sairaalassa koomassa. Leila lintsaa koulusta, koska haluaa viettää kaiken liikenevän ajan tajuttoman siskonsa sairaalapedin äärellä. Ei ihmekään, sillä koulussa Leilalla ei ole ketään. Luokan suosituimpiin kuuluva Lindakaan ei myönnä pitävänsä Leilasta muuten kuin koulumaailman ulkopuolella. Linda palvoo Britney Spearsia ja ahmii kaiken saatavilla olevan tiedon idolistaan. Linda kulkee Britneyn jalanjälkiä ja huomaa suosion katoavan yhtä äkisti kuin tulevan.

Suuren osan kuluneesta kuusta olen haahuillut kirjasta toiseen. En ole oikein osannut päättää, mitä lukea ja olen lukenut keskinkertaisia kirjoja toisensa perään. Tämä ei tietenkään ole ollut tarkoituksellista, koska kyllähän minä yritän valita luettavakseni kirjoja, joiden arvelen olevan mieleeni. Muutama positiivinen poikkeus onneksi on mahtunut joukkoon, mutta olen kaivannut kunnolla ravisuttavia ja ihon alle pääseviä lukuelämyksiä. Itämaa ei aivan ollut sellainen, mutta luin kirjan päivässä, ja pääsin jälleen kosketuksiin lukemisen ilon kanssa. Holmströmin kirja itketti ja sai unohtamaan ne muut asiat, jotka ovat viime aikoina tuntuneet usein keskeneräistä kirjaa vetovoimaisemmilta.

Itämaa on kertomus nuorista, jotka joutuvat kasvamaan suomalaisen kulttuurin ja islamin uskonnon ristipaineessa. Samira yrittää viettää tavallista nuorten elämää, mutta joutuu vilkuilemaan jatkuvasti olkansa yli baarissa istuessaan. Leila pukeutuu poikamaisesti, ja hänen mielestään pojan vaatteet suojaavat ihan yhtä hyvin epätoivotulta huomiolta kuin hijab. Sarah yrittää epätoivoisesti saada tyttärensä sopimaan kunnollisen muslimitytön muottiin, mutta Samira ja Leila eivät helposti alistu elämään äitinsä tahdon mukaan.

Koulukiusaaminen kohoaa myös keskeiseksi Itämaan aiheeksi. Leila on ollut koko yläasteen ulkopuolinen. Suosittu Linda kohtelee Leilaa tylysti koulun seinien sisällä, mutta niiden ulkopuolella he ovatkin läheisiä ystäviä. Nuorten keskuudessa nokkimisjärjestys voi muuttua yhdessä yössä, minkä muutama kirjan henkilö saa kokea nahoissaan.

Itämaassa tuodaan esille, miten pojille sallitaan paljon enemmän kuin tytöille. Niin se on muslimien keskuudessa, mutta muissa kulttuureissa on myös eri säännöt tytöille ja pojille. Samira pohtii ystävänsä kanssa, miten muslimityttöjen luonne tai saavutukset eivät loppujen lopuksi merkitse mitään. Lopulta on tärkeää vain, onko verta häävuoteen lakanoissa vai ei. Jos ei ole, muslimitytön kohtalo on yleensä määrätty. Ei ole väliä, onko tyttö oikeasti menettänyt neitsyytensä vai rikkonut immenkalvonsa muussa toiminnassa. On kuitenkin hienoa, miten kirjassa tuodaan esille, että uskoa voi monella eri tavalla saman uskonnon sisällä. Tietenkin on aina ihmisiä, joiden mielestä on tietty ainoa oikea tapa uskoa, mutta minun mielestäni näin ei todellakaan ole.

Olisi tuntunut sopivammalta, jos kirjan nimenä olisi ollut suora käännös alkuperäisestä eli Asfalttienkelit. Kirjassa selitetään ilmauksen karmaiseva merkitys, ja Itämaa tuntuu kovin valjulta alkuperäisteoksen nimeen verrattuna.

Itämaa on näkynyt myös näissä blogeissa: Kirjasfääri, Lukutoukan kirjablogi, Mari A:n kirjablogi, Kirjavinkit, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjasähkökäyrä, From Karoliina, With Love, Annelin kirjoissa ja Kirjavalas.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Monica Hughes: Tietokoneen vangit

Monica Hughes: Tietokoneen vangit 1986 (Devil on my back 1984) WSOY 221 s. suom. Saima-Liisa Laatunen
omassa kirjahyllyssä

Tomi yritti hymyillä. - Mutta minä luulin meidän olevan ystäviä.
Tyttö katsoi häneen ankarasti. - Sinä et ymmärrä mitään ystävyydestä, hän ilmoitti kävellen matkoihinsa ja jättäen pojan yksin.
Aurinko vaipui puiden väliin ja keittotulet puhallettiin loimuamaan. Kukaan ei piitannut Tomista. Vähitellen kyläläisiä palaili pareittain tai kolmisin metsästä tai niityiltä. Jokaisella oli jotain lisättävää ruokavarastoon: korillinen juuria tai marjoja, naruun pujoteltuja kaloja, pari lintua ja yksi kaniini. 
Muut tervehtivät jokaista tulijaa halauksin ja suudelmin. Villi-ihmisiä, ajatteli varjossa huomaamattomana kyhjöttävä Tomi. Hänen vanhempansa, lordi ja rouva Dentt, eivät olisi koskaan julkisesti koskettaneet toisiaan tuolla tavoin, vielä vähemmän suudelleet. Ja sikäli kuin hän pystyi muistamaan, kukaan ei ollut koskaan syleillyt häntä.
Hän muisti äkkiä Saantopäivän aamun, jolloin hän oli ollut niin hermostuksissaan ja Seitsemänkymmentäkolme oli kurottanut kätensä ja kietonut ne hellästi hänen jalkojensa ympärille. Oliko se todellakin ollut rakkaudentäyteisin hetki koko hänen elämässään: orjan kosketus? Hän sysäsi tuon ajatuksen syrjään mielestään. Pelkkiä villi-ihmisiä, hän päätti lujasti. 

Ihmiset ovat tuhlanneet maapallon voimavarat loppuun. Arkki Ykkösen tarkoituksena on säilyttää ihmisten tietämys ja jalostaa ihmisistä entistä parempia yksilöitä, jotta Arkki Ykkösen asukkaat voisivat Sekasorron aikakauden jälkeen palata ulkomaailmaan ja olla tekemättä uudelleen virheitä. Tomi Bentt on nuori lordi ja asuu Arkki Ykkösessä, jossa ihmiset jaetaan eri luokkiin sen perusteella, miten he kykenevät omaksumaan tietoa. Arkki Ykkösen nuoret lordit eivät opiskele, vaan heidän niskaansa asetetaan tietopaketteja, joiden mukana he saavat vähitellen kaiken tarvittavan tiedon. Kaikki eivät kuitenkaan kestä tiedon omaksumista tällä tavoin, vaan osa ihmisistä sekoaa tiedon määrästä ja he menettävät lordin arvonimen. Niistä, jotka eivät pysty omaksumaan kaikkea tietoa, tulee orjia, työläisiä tai sotilaita. Nämä alemmat yhteiskuntaluokat turvaavat järjestelmän toimimisen ja lordien ylellisen elämän. Orjat eivät ole tyytyväisiä alhaiseen asemaansa vaan alkavat kapinoida. Orjakapinan seurauksena Tomi joutuu Arkki Ykkösen ulkopuoliseen maailmaan, jossa hän ei selviäkään vain tietopakettejen avulla. Tomin on opittava, mitä tarkoittaa todellinen vapaus.

Olin jo jonkin aikaa miettinyt, minkä niminen olikaan eräs kirja, johon ala-asteikäisenä ihastuin. Muistin vain hämärästi perusidean, ja minulla taisi olla myös mielikuva kirjan kansikuvasta. Onneksi Googlen avulla päädyin lukemaan Yöpöydän kirjat -blogin bloggausta juuri siitä kirjasta, jonka nimeä olin yrittänyt kuumeisesti muistella. Etsin verkkokirjakaupoista Hughesin teoksia ensin alkuperäiskielisinä. Devil on my backin löytäminen osoittautui kuitenkin niin vaikeaksi, että päädyin ostamaan Arkki Ykkönen -sarjan netistä käytettynä ja suomenkielisenä. Sen verran rakkaita kirjat olivat minulle lapsuudessani, että sarja oli saatava omaan hyllyyn. Voihan Arkki Ykkönen -kirjoja pitää myös ensimmäisenä kosketuksenani dystopiakirjallisuuteen. 

En mielelläni jätä kirjabloggauksia roikkumaan. Monica Hughesin Tietokoneen vangit luin kuitenkin jo lukumaratonini aikana eli yli kolme viikkoa sitten. Syystä tai toisesta olen blogannut monesta maratonin jälkeen lukemastani kirjasta, mutta Hughesin Arkki Ykkönen -sarjan ensimmäisestä osasta kirjoittaminen on jäänyt vain aikomuksen tasolle. En silti halua jättää kirjoittamatta Tietokoneen vangeista, joten kirjoitan tämän bloggauksen en ihan tuoreiden muistikuvien ja kirjasta tekemieni muistiinpanojen pohjalta.

Tomi on aluksi hyvin itsekeskeinen ja vain omaa etuaan tavoitteleva henkilö. Pyörittelin silmiäni, kun Tomi varasti hänet kuolemalta pelastaneiden ihmisten ainoan veitsen ja ruokavarantoja. Onneksi Tomi kehittyy kirjan edetessä, ja lopussa hän tekeekin jo teon, joka on erittäin epäitsekäs ja ihailtava. Arkki Ykkösen nuorena lordina Tomista on tullut ylipainoinen ja huonokuntoinen ihminen, joka nojaa päätöksien teossa tietopaketteihin eikä osaa kunnolla käyttää omia aivojaan. Tavallaan Tietokoneen vangeissa piilee opetus siitä, miten pelkällä konemaisesti omaksutulla tiedolla ei selviä oikeassa maailmassa. Selviytymiseen tarvitaan myös käytännön järkeä ja kokemusta.

Tietokoneen vangeissa käy myös hyvin konkreettisesti ilmi, miten raskas taakka liiallinen tietomäärä voi olla. Tomin ryhti on huono ja mukavan nukkumiasennon löytäminen ei ole hänelle helppoa, sillä tietopaketit painavat. Kun Tomi päättää irrottaa niskassaan olleet tietopaketit, hänen selkänsä suoristuu ja mieli kevenee. Hän on vihdoinkin vapaa ilman tietopakettien tuomaa taakkaa.

Arkki Ykkösessä lordeja palvelevien orjien kohtelu muistuttaa menneisyyden oikeisiin orjiin suhtautumista. Orjia ei pidetä oikeastaan edes ihmisinä, ja heidän inhimillisyytensä yritetään piilottaa nimettömyyden taakse. Orjia kutsutaan vain numerolla. Ei ole ihmekään, että orjat nousevat vastarintaan. 

Loppu jätti lukijan mieleen leijumaan monta vastaamatonta kysymystä. Todennäköisesti ainakin osaan näistä saan vastauksen lukemalla uudelleen myös Hughesin Uniensieppaajan, joka odottaa lukijaansa kirjahyllyssäni. Aikuisiällä luettuna Tietokoneen vangit ei ollut aivan niin vaikuttava lukukokemus kuin lapsuudessa ahmittuna, mutta ymmärrän kyllä hyvin, miksi olen Tietokoneen vangeista pitänyt niin paljon. Kirjan hohto on himmentynyt, mutta en jäänyt todellakaan katumaan sitä, että uskalsin lukea teoksen jälleen. 

Suosittelen Tietokoneen vankeja dystopisen nuortenkirjallisuuden ystäville. Dystopiakirjallisuutta suolletaan nykyään markkinoille niin paljon, että lukijan on vaikea erotella helmet harmaasta massasta, mutta Tietokoneen vankien parissa kannattaa käyttää hetki aikaansa. Kirja ei tunnu yhtään vanhentuneelta, vaikka se on julkaistu lähes kolmekymmentä vuotta sitten.

Kannattaa käydä katsomassa myös jo mainitsemani Nafisanin bloggaus Tietokoneen vangeista.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Jessica Brody: Unremembered

Jessica Brody: Unremembered 2013 300 s.
lainattu kirjastosta

Today is the only day I remember. Waking up in that ocean is all I have. The rest is empty space. Although I don't know how far back that space goes - how many years it spans. That's the thing about voids: they can be as short as the blink of an eye, or they can be infinite. Consuming your entire existence in a flash of meaningless white. Leaving you with nothing.
No memories.
No names.
No faces.
Every second that ticks is new. Every feeling that pulses through me is foreign. Every thought in my brain is like nothing I've ever thought before. And all I can hope for is one moment that mirrors an absent one. One fleeting glimpse of familiarity.
Something that makes me... me.
Otherwise, I could be anyone.

Pahasta lento-onnettomuudesta pelastuu vain yksi todennäköisesti 16-vuotias tyttö, jota aletaan kutsua Violetiksi. Violetia ei tunnu kukaan kaipaavan paitsi eräs salaperäisesti ilmestyvä ja katoava Zen-niminen poika. Violet ei kuitenkaan haluaisi luottaa Zeniin, sillä silloin hänen olisi uskottava, että hän on Sera, joka on suuressa vaarassa eikä oikeasti ollut edes pudonneessa lentokoneessa. Violetin taskussa on lappu, joka kehoittaa luottamaan johonkuhun miespuoliseen ja Zen vaikuttaa uskottavimmalta vaihtoehdolta täksi miespuoliseksi henkilöksi.

Unremembered on varsinkin loppua kohti melko juonipainotteinen kirja. Silti melkein eniten pidin siitä, miten lukija pääsee muistinsa menettäneen mieleen. Violetille lähes kaikki on täysin uutta. Hän ei muista nimeään, ei tunnista slangisanoja eikä tajua, mitä kiinnostavaa on shoppailussa. Peilistäkin häntä tuijottaa aivan vieras ihminen. Oli kiehtovaa huomata, miten outoja jotkin arkipäiväiset ilmiöt ovat ja kuinka kummallista on, ettei sarkastista ilmausta voi tulkita kirjaimellisesti. 

Ensin pidin Violetia melkeinpä epäuskottavan täydellisenä. Onneksi tämä ei ollut huonoa ihmiskuvausta vaan Violetin täydellisyyteen on hyvä syy. Tuhahtelin kuitenkin sille, että alussa Violetille todetaan, miten erityinen hän on uskomattoman kauneutensa vuoksi. Todennäköisesti kirjailija on halunnut korostaa Violetin mieleenpainuvaa ulkonäköä, jotta olisi ymmärrettävämpää, miksi melkein kaikki hänet tunnistavat, vaikka ovat nähneet vain muutaman kerran Violetin kuvan uutisissa. Mielestäni Violetista tekee ainutlaatuisen kuitenkin aivan muut kuin ulkoiset ansiot, ja hänen ulkonäköään ei olisi tarvinnut mainita niin usein.

Huomasin Goodreadsissa kirjan kohdalla erään genren, jonka saaminen tietoon harmitti minua aluksi. Luulin jo arvanneeni täysin, mistä kirjassa on kyse, mutta onneksi olin väärässä. Unremembered onnistuikin tarjoilemaan juonenkäänteitä, joista osan kohtasin täysin yllättyneenä. Kirjassa oli kuitenkin myös vähemmän vetäviä kohtia, joiden aikana oli pakko laskea kirja hetkeksi käsistä ja odottaa uutta intoa lukemiseen.

Kaikki esteet voittava rakkaus tekee kirjasta hieman kliseisen. Minun tekisi mieli sanoa, että rakkaustarinan olisi voinut jättää kokonaan pois, mutta sellainen muutos olisi tehnyt tästä aivan toisenlaisen kirjan. Toisaalta muutosten jälkeen kirja olisi voinut olla enemmän mieleeni. Miksi todella monessa nuortenkirjassa rakkauden on oltava niin tärkeä osa tapahtumia? Ihastumiset ovat luonnollinen osa nuoruutta, mutta joitakin nuortenkirjoja lukiessa tuntuu, että muut juonen palat peittyvät rakkauskuvioiden alle. Tämä on myös Unrememberedin ongelma, sillä kirjan ideasta olisi saanut paljon omaperäisemmän ja mieleenpainuvamman vähentämällä kuolematonta rakkautta ja lisäämällä vaikka scifi-elementtejä.

Ikuista rakkautta paremmin minulle jää mieleen, miten muistaminen voi olla tuskallisempaa kuin unohtaminen. Lukiessa mietin useasti, onko ihmisen kohteleminen kaltoin yhtään sen hyväksyttävämpää, jos epämiellyttävät muistot korvataan valheellisilla ja ihastuttavilla. Tällaisen muistojen luotettavuudella leikittelyn lisääminen olisi voinut tehdä tästä ihan hyvästä kirjasta hyvän tai jopa loistavan.

Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat ahmineet Marilyn Kayen Replica-sarjan. Unremembered toi minulle hieman mieleen Amy Candlerin vaiheet, mutta sanoisin Brodyn kirjan olevan paremmin kirjoitettu kuin Replicat.

Unremembered on näköjään trilogian ensimmäinen osa, ja aion lukea muutkin kirjat niiden ilmestyttyä. Luulin lopun vain jäävän avoimeksi ja pidin loppuratkaisusta, vaikka se kysymyksiä herätti. Toivottavasti seuraavat osat eivät tuota pettymystä.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja 2013 Avain 168 s.
lainattu kirjastosta

Kirjablogit ovat teoksen nimen mukaisesti monien rivien välissä, ja niiden paikka kirjallisuuden kentällä elää muutosten mukana. Blogeja syntyy ja kuolee, bloggaajien suhde kirjoihin muuttuu, bloggaajat saattavat ystävystyä keskenään ja käsitykset kirjallisuuskritiikkien, kirjamarkkinoiden ja muiden toimijoiden rooleista elävät.
Kirjablogeja arvostetaan, sillä ne pitävät lukemisharrastusta yllä ja kunniassa. Kirjablogeja kummastellaan, sillä suuret lukumäärät ja alati kasvavat kirjalistaukset jaksavat ihmetyttää. Kirjablogeja vierastetaan, jos niiden toimintaperiaatteet eivät ole tuttuja. Monet kirjanystävät ja kirja-alaa seuraavat tuntevat kirjablogikentän paremmin nyt kuin vielä pari vuotta sitten. Muutamassa vuodessa kirjablogikenttä on laajentunut ja lukemisesta on tullut julkisempaa kuin aiemmin. Kirjabloggaajat tasapainoilevat roolien ja ajankäytön kanssa, mutta lukemisen imu ja kirjoista keskusteleminen vetävät puoleensa koko ajan uusia tekijöitä. 

Rivien välissä on ensimmäinen kotimainen tietokirja, jossa tarkastellaan kirjabloggaamista ilmiönä. Kirjassa käydään läpi muun muassa bloggaamisen historiaa, blogitempauksia, kirjailijoiden suhdetta blogeihin ja bloggaajien ryhmäkuvaa. Kirjaan on kerätty aineistoa esimerkiksi lähettämällä kysely 97:lle kirjabloggaajalle ja viidelletoista blogia pitävälle kirjailijalle. Kyselyyn vastasi 61 bloggaajaa ja 14 kirjailijaa. Rivien välissä sisältää runsaasti sitaatteja kyselyyn tulleista vastauksista, mikä tekee kirjasta ihailtavan moniäänisen.

Taitaa olla sanomattakin selvää, että en ole mitenkään puolueeton kirjoittaessani kirjasta, joka kertoo kirjablogeista. Olen itse kirjabloggaaja, seuraan molempien Rivien välissä -kirjan kirjoittajien blogeja (Lumiomena ja Kirjainten virrassa), ja suureksi yllätykseni blogini nimi peräti mainittiin kirjassa. Vaikka olen kirjablogannut vasta hieman vajaa puoli vuotta, olen melko syvällä kirjablogimaailmassa. Olen tutustunut muihin kirjabloggaajiin, seuraan todella montaa muuta kirjablogia ja päivitän omaani aika usein. Silti haluan kirjoittaa bloggauksen tästä ensimmäisestä kotimaisesta kirjablogikirjasta, mutta koin reiluimmaksi tehdä selväksi, että kirjabloggaaminen on hyvin lähellä sydäntäni, minkä todennäköisesti huomaa jo tästä bloggauksestakin.

Huomasin olevani joissakin asioissa tyypillinen kirjabloggaaja ja toisissa en. Todennäköisesti kaikki muutkin tämän kirjan lukeneet kirjabloggaajat ovat tehneet saman huomion. Olen nainen ja olen matkalla kohti korkeakoulututkintoa, mutta pääaineeni ei ole tavallisimmasta päästä kirjabloggaajalle. Olen 13 vuotta nuorempi kuin kirjabloggaajien keski-ikä (36 vuotta). Kirjassa mainitaan, että suomalaiset kirjabloggaajat seuraavat harvoin ulkomaisia kirjablogeja. Vaikka luen paljon useampaa kotimaista kuin ulkomaista kirjablogia, on minulla ulkomaisiakin muutama seurauslistalla. Myönnän kuitenkin kokevani itseni osaksi suomalaista kirjablogiyhteisöä. Ulkomaisiin kirjablogeihin en ole tainnut vielä kertaakaan edes kommentoida vaan olen ollut hiljainen bloggausten vilkuilija.

Kirjaan oli jäänyt muutamia kirjoitusvirheitä. Erityisesti minua häiritsi se, miten erään blogin nimi oli kirjoitettu hieman väärin. Olisin myös mielelläni lukenut hieman enemmän kirjailijoiden blogeja koskevista ajatuksista. Rivien välissä on todennäköisesti kiinnostavampaa luettavaa kirjabloggaajille kuin muille lukijoille, koska kirjablogistit ovat kokeneet kirjassa mainitut asiat. Toisaalta minulle kirjassa oli joitakin uusiakin juttuja, koska olen ollut osa kirjablogimaailmaa sen verran vähän aikaa. Kuitenkin olen ehtinyt jo pitää oman lukumaratonin, kimppalukea Kafkan rannalla ja osallistua lukuhaasteisiin, joiden eteneminen on ollut hieman vaihtelevaa. Mietin myös kirjoja lukiessani sitä, mitkä kirjat ansaitsisivat ääneni Blogistanian kirjaäänestyksissä.

Eräs kirjan ennustuksista on jo käymässä toteen. Rivien välissä -teoksessa lukee Lukumaratonit-väliotsikon alla: Mutta ehkä kirjabloggaajat tempaisevat tulevaisuudessa Suomessakin yhteisen lukemiskampanjan ja lukevat kaikki samana päivänä erilaisia kirjoja kymmeniätuhansia sivuja. Ensimmäinen kotimaisten kirjabloggaajien yhteinen lukumaratonpäivä on huomenna. Tästä tempauksesta voi käydä lukemassa enemmän esimerkiksi Le Masque Rouge -blogista. Minä en nimittäin maratonista tämän enempää kirjoita, koska en siihen osallistu vaan toivun vielä ensimmäisestä maratonistani. Seuraan kuitenkin suurella mielenkiinnolla muiden maratoneja ja luulenkin, että keskiviikkona suuri osa ajastani kuluu maratoniin osallistuvien blogien vilkuiluun. Tämä Suomen ensimmäinen yhteinen lukumaratonpäivä on merkki siitä, miten kirjablogimaailma elää koko ajan. Uusia ideoita keksitään ja niihin tartutaan innolla.

Rivien välissä on innostanut montaa kirjabloggaajaa kirjoittamaan omasta bloggaushistoriastaan. Minun blogini on melko uusi, joten blogini tarina ei myöskään ole vielä kovin pitkä. Kirjoitin Anna minun lukea enemmän -blogini ensimmäisen merkinnän jo yli vuosi sitten (21.4.2012), mutta TBR-listan laatimiseen blogini pito silloin jäikin. Ensimmäisen varsinaisen kirjabloggauksen julkaisin vasta 20. tammikuuta tänä vuonna, joten olen kohta kirjoittanut blogiini aktiivisesti puolen vuoden ajan. Eräs minulle läheiseksi tullut kirjabloggaaja totesi minulle ihmeissään, olenko pitänyt kirjablogia vasta niin vähän aikaa, koska hänestä tuntuu, että olisin ollut blogimaailmassa jo kauemmin. Tämä kertoo siitä, miten innoissani olen tempautunut mukaan kirjablogimaailmaan. En tiedä, miten pitkäikäinen blogistani tulee. Aion pitää Anna minun lukea enempää niin kauan kuin bloggaaminen tuntuu hyvältä ja tuo iloa elämääni.

Suosittelen kirjaa niille, joita kirjablogit kiinnostavat. Rivien välissä on mainiota luettavaa esimerkiksi sellaisille ihmisille, jotka miettivät oman kirjablogin perustamista. Kirjablogin pitäminen on paljon hauskempi harrastus kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Meneehän blogin pitämiseen tietenkin aikaa, mutta toisaalta kirjablogi on antanut minulle jo paljon. 

Ei ole kovin yllättävää, että Rivien välissä on luettu monessa muussakin blogissa: La Petite Lectrice, Kirjakaapin avain, Sinisen linnan kirjasto, Sallan lukupäiväkirja, Kirjavalas, Erjan lukupäiväkirja, Jäljen ääni, Käännä jo sivua, Kirjakirppu, Kirsin kirjanurkka, Kirjasfääri, Rakkaudesta kirjoihin, Lukuisa, Kirjojen keskellä, Leena Lumi, Morren maailma, Hyönteisdokumentti, Tarukirja, Luettua elämää  ja Luutii.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick 2013 Otava 283 s.
lainattu kirjastosta

Elämä sotatoimialueella kutoutuu äärimmäisen kauhun ja äärimmäisen ikävystymisen hetkistä. Vietimme päivämme odotellen, korttia pelaten ja tupakkaa poltellen. Olimme onnistuneet salakuljettamaan mukanamme pikku pullon intialaista viskiä hätätilanteiden varalta. Ja jos Camp Aberdeeniin juuttuminen ei ollut hätätilanne, niin en tiedä mikä olisi.
Kyvyttömyyteni pysyvään parisuhteeseen vaivasi minua näinä hiljaisina hetkinä. Aina välillä tunsin tuskan piston, kun ajattelin Markia.
Mutta uudet, isommat ongelmamme saivat senkin murheen unohtumaan.

Anna S. on suomalais-brittiläinen sotakirjeenvaihtaja, jonka asemapaikka on Kabul. Annan sydän on säröillä epäonnistuneen suhteen jäljiltä, mutta hän ei anna pienten sydänsurujen haitata uuden miehen etsimistä. Anna tapaakin Herra Herkun, mutta heidän tutustumisensa ei suju aivan ongelmitta. Omien suhdesotkujensa lisäksi Annan mieltä painaa Kelly-nimisen ystävänsä kelvoton Richard-poikaystävä, joka on sekaantunut hämäriin asekauppoihin. Kelly ja Anna aloittavat Operaatio Lipstickin, jonka tavoitteena on saada Richard tilille teoistaan.

Luen melko harvoin chick litiä, mutta aina välillä tuntuu siltä, että tämä ns. kanakirjallisuus voisi olla mielentilaani sopiva vaihtoehto. Kiinnostuin Pia Heikkilän esikoiskirjasta, koska sotakirjeenvaihtaja chick lit -romaanin päähenkilönä sai kirjan kuulostamaan erilaiselta ja tutustumisen arvoiselta. Osittain Operaatio Lipstick törmäsi siihen, mitä minä pidän syynä sille, miksen kovin usein chick litiin tartu. Varsinkin aluksi henkilöiden näkemykset tuntuivat auttamattoman pinnallisilta. Miesten ulkonäköä korostetaan liikaa ja en jaksaisi lukea sivu sivun perään huokailua siitä, miten herkullinen takapuoli jollakulla on tai miten hyvä valloitus tuokin mies olisi. Lisäksi miehen löytäminen tuntuu chick lit -kirjojen henkilöille hieman liian tärkeältä asialta. Minusta oli outoa, että Anna oli unelmissaan jo omissa häissään, vaikka ensitreffit tämän unelmien miehen kanssa olivat vasta edessä. Tiedostan kuitenkin, että tiettyyn pinnallisuuteen ja miesten jahtaamiseen on varauduttava, kun alan lukea chick lit -kirjaa. Jokin tällaisessa kepeydessä ja yllätyksettömyydessä kiehtoo aika ajoin, joten joitakin kertoja vuodessa luen chick litiä, viihdyn melko hyvin, mutta ärsyynnyn aina niistä samoista vanhoista jutuista.

Operaatio Lipstick ei ollut kuitenkaan genren kaikkein keveimmästä päästä tapahtumapaikkansa vuoksi. Annan elämään mahtuu vaarallisia tilanteita. Tavallaan ymmärrän, miten Anna haluaa keskittyä välillä myös juhlimiseen ja miesseikkailuihin, koska kyllähän ihminen melkein pakosti kaipaa ääriolosuhteissa myös hauskuutta ja keveyttä elämäänsä. Pia Heikkilällä on itsellään kokemusta samasta työstä kuin Operaatio Lipstickin päähenkilöllä, ja hän onkin todennut, että kirjasta kymmenen prosenttia on Pia Heikkilää, loppu keksittyä. Oikeassa elämässä ei Heikkilän mukaan niin paljon bailata. Luulisin huomanneeni ainakin osittain, mikä perustuu todellisuuteen, ja sain jonkinlaisen kuvan siitä, millaista sotakirjeenvaihtajan elämä on. Tietenkin tämä kuva on viihteellinen eikä perustu täysin todellisuuteen, mutta mielestäni Operaatio Lipstick oli hieman keskinkertaista parempi genrensä edustaja juuri tämän todellisuuspohjansa vuoksi.

Chick litissä ei paljon kielellä leikitellä, eikä Operaatio Lipstickiä lukiessa huomio kiinnity mitenkään erityisesti kieleen. Kieli on perushyvää eli siinä ei ole mitään suurempia kömmähdyksiä, mutta toisaalta ei myöskään mitään massasta erottavia piirteitä. Annan elämä vei aluksi sen verran mennessään, että luin kirjan alkuosan melko nopeasti. Toisessa osassa oli enemmän jännitystä, mutta mielenkiintoni lopahti ensiviehätyksestä.

Operaatio Lipstickin ihmiskuvaukset eivät ole kovin syvällisiä, vaikka Annan hahmon kohdalla on hienoista syvenemistä huomattavissa kirjan edetessä. Esimerkiksi Annan inhoama Shabita-niminen toimittaja on kärjistetyn itsekeskeinen ja ärsyttävä.

Operaatio Lipstick on ilmestynyt ensin englanniksi nimellä Operation Lipstick. Joitakin kohtia Pia Heikkilä on muuttanut suomennokseen. Ainakin suomenkielisessä teoksessa Anna on suomalais-brittiläinen, mutta Operation Lipstickissä Annalla onkin tanskalaisia sukujuuria suomalaisten sijaan. Heikkilä on perustellut tätä muutosta sillä, että hän on kirjoittanut englanninkielisen teoksen brittilukija mielessään ja Suomi voisi olla tällaiselle lukijalle liian tuntematon maa. Ehkä muiden maiden lukijat ovat erilaisia, mutta minun mielenkiintoni heräisi, jos kirjan henkilö olisi jostakin minulle oudosta maasta. Todennäköisesti etsisin tietoa kyseisestä maasta ja oppisin siis jotakin uutta.

Suosittelen kirjaa lukijalle, joka kaipaa pienoista vaihtelua chick lit -kirjallisuuteen. Minkäänlaista elämää mullistavaa lukukokemusta Operaatio Lipstick ei tarjoa, mutta kyllä kirjan parissa viettää yhden melko viihdyttävän kesäpäivän.

Operaatio Lipstick muissa blogeissa: Calendula, Kirjavinkit, Kirsin kirjanurkka, Kirjallisena. Minna, Mari A:n kirjablogi ja Kirjasfääri.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Haruki Murakami: Kafka rannalla 2009 (Umibe no Kafuka 2002) Tammi 639 s. suom. englanninkielisestä käännöksestä: Juhani Lindholm
lainattu kirjastosta

"Nähtävästi ihminen ei voi muuttua hengeksi vain kunnian tai rakkauden tai ystävyyden voimasta. Sitä varten pitää ensin kuolla. Ihminen heittää elämänsä menemään kunnian, rakkauden tai ystävyyden vuoksi, ja sitten vasta hän muuttuu hengeksi. Mutta kun puhutaan elävistä hengistä - se onkin jo kokonaan toinen juttu. Ne näyttävät aina olevan liikkeellä pahoissa aikeissa."
Minä mietin kuulemaani.
"Mutta niin kuin itse sanoit, voihan sellaistakin tapahtua, että ihminen muuttuu eläväksi hengeksi rakkauden tai muun myönteisen tunteen vuoksi", Oshima jatkaa. "Minä en ikävä kyllä ole siihen asiaan suuremmin perehtynyt. Saattaa niin ollakin. Sanotaanhan, että rakkaus voi muuttaa maailman, joten kai rakkauden kohdalla mikä tahansa on mahdollista."
"Oletko sinä koskaan ollut rakastunut?" minä kysyn.
Hän tuijottaa minua ällistyneenä. "Mitä luulisit? En minä ole meritähti enkä pippuripuu. Minä olen elävä, hengittävä ihmisolento. Totta kai minä olen ollut rakastunut." 
"En minä sitä tarkoittanutkaan", minä sanon ja punastun.
"Tiedän", hän sanoo ja hymyilee lempeästi. 

Kafka Tamura on 15-vuotias poika, joka päättää karata kotoaan etsimään äitiään ja siskoaan. Vaikka poika nimeltä Varis kyseenalaistaa, pärjääkö 15-vuotias koulunsa keskeyttänyt poika yksin, Kafka matkaa etsien menneisyyttään. Hän epäilee jokaista vastaantulijaa siskokseen tai äidikseen. Onnistuuko hän etsintäretkessään? Kafkan tarinan rinnalla kuljetetaan kertomusta Nakatasta, joka ei omien sanojensa mukaan ole ihan viisas. Nakata oli lahjakas poika, kunnes hän oli luokkansa kanssa retkellä metsässä ja menetti tajuntansa. Tähän maailmaan takaisin palattuaan hän oli menettänyt taitonsa lukea ja myös vanhempiensa huomion, koska he olivat liian pettyneitä siihen, miten heidän pojastaan tuli heikkolahjainen. Silti Nakatalla on ainutlaatuinen kyky puhua kissojen kanssa, ja hän toimiikin kadonneiden kissojen etsijänä. Eräällä etsintäretkellä hän tapaa Johnnie Walkerin, ja tämä tapaaminen vaihtaa hänen elämänsä suuntaa.

Haruki Murakami on muutaman viime kuukauden aikana vahvasti matkannut yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Luettuani Norwegian Woodin totesin, että haluan ehdottomasti lukea lisää Murakamia ja 1Q84:n kahden ensimmäisen osan jälkeen olinkin jo menettänyt sydämeni Murakamille. Toukokuisen lukuelämyksen jälkeen päätimme Annikan kanssa kimppalukea Kafkan rannalla. Myös Krista ja Piia innostuivat liittymään mukaan, joten tällä viikolla olemmekin sitten vaihtaneet ahkerasti ajatuksiamme Kafkasta rannalla. Kimppalukeminen oli minulle täysin uusi kokemus ja mieluinen sellainen. Tästä kimpastamme taisikin muodostua lukupiiri, ja seuraavan kerran luemme yhdessä kuun lopulla. Kirjabloggaaminen on jälleen tuonut elämääni yhden kivan asian lisää.

En pysty olemaan vertaamatta Kafkaa rannalla 1Q84:än. Kirjoissa on useita yhteisiä ilmeisesti Murakamin tyylille tyypillisiä piirteitä: melko paljon seksiä ja todellisuudessa on selvä maaginen vivahde. Näissä kahdessa kirjassa oli ainakin myös täsmälleen sama Tšehov-sitaatti Jos tarinassa esiintyy pistooli, sen pitää myös laueta ja kumpaakin kirjaa lukiessa sympatiat ovat yllättäen murhaajan puolella. Tämän kirjan murhattu henkilö on hyvin vastenmielinen ja hänet tappava henkilö on omalaatuisen hurmaava. On näissä kahdessa Murakamin kirjassa tietenkin myös eroja. Vaikka 1Q84:kään ei voi sanoa mitenkään pinnalliseksi teokseksi, Kafka rannalla on syvällisempi, filosofisempi, vaikeampi ja jollakin tapaa jopa oudompi.

Vaikka Murakami käyttää paljon selkeää ja tavallista kieltä, intoutuessaan hän on todellinen sanataituri. En voinut olla hengähtämättä ihastuksesta, kun luin, miten Muistot ovat sellaisia, jotka lämmittävät ihmistä sisältäpäin, mutta samalla ne myös repivät häntä kappaleiksi. Voisiko muistoja paremmin kuvata? Olen lukenut yhden Murakamin englanniksi ja kaksi suomeksi. Molemmissa suomenkielisissä teoksissa on ollut eri kääntäjä, mutta silti kaikissa on ollut sama murakamilainen henki, jota en osaa pukea sanoiksi. Suomennokset ovat olleet varsin onnistuneita, ja koen, että molemmissa on ollut samankaltainen kaiku suomentajan vaihtumisesta huolimatta.

Kafkan rannalla perhesuhteet ovat melko vinksahtaneita. Kafkan isä ennustaa hänelle käyvän kuin Oidipukselle, mutta Kafka ei edes välttele kohtaloaan. Kafka ajattelee myös, että hänen isänsä todistaa isyytensä vain osoittaakseen Kafkalle, että hän on yksi isänsä teoksista. Nakatan vanhemmat kääntävät hänelle selkänsä, koska Nakata joutuu onnettomuuteen ja menettää kykynsä opiskeluun. Kafkan mahdollinen äiti ei myöskään käyttäydy aivan äitimäisesti.

Seksikohtauksia Murakamin kirjoissa on melko runsaasti. Toisaalta aiemmissa kirjoissa ne eivät ole tuntuneet lainkaan liiallisilta. Kafkassa rannalla oli kuitenkin yksi intiimi kohtaaminen prostituoidun kanssa, joka oli mielestäni hieman irrallinen ja turha.

Kirjassa on esillä antiikin myyteistä tuttu ajatus siitä, miten ihminen on leikattu puoliksi ja hän ei tunne itseään kokonaiseksi ilman toista puoliskoaan. Vaikka Kafkan rakkauden kohde tuntuu hieman oudolta, rakkaus on olennainen tunne kirjassa. Alkuun lainasinkin kirjasta erään rakkautta koskevan sitaatin, joka kosketti minua syvästi.

Lopusta haluan sanoa sen verran, että Kafkan rannalla kaltaisessa romaanissa on ihan hyvä ratkaisu olla selittämättä kaikkea. Kuitenkin hieman liian usea juonenpätkä jäi solmimatta, joten en olisi halunnut ihan niin avointa loppua kuin sain. 

Rakkauteni Murakamia kohtaan vain syvenee, vaikka 1Q84 säilyttää minulla ykköspaikkansa Murakamin kirjoissa. Sputnik - rakastettuni odottaa omassa kirjahyllyssäni, joten se on todennäköisesti seuraava sukellukseni Murakamin ainutlaatuiseen maailmaan.

Muiden porukkaamme kuuluneiden mietteitä voi käydä lukemassa näistä linkeistä:
Bibliofiles 
Lukutoukan kirjablogi 
Rakkaudesta kirjoihin

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Kesäkuussa luettua

Kesäkuun aikana luin 24 kirjaa. Kirjojen määrässä näkyy selvästi kesäloma ja muutama viikko sitten pitämäni lukumaraton.

Kesäkuussa luin seuraavat kirjat:
Justina Robson: Aitoa peliä
Minna Lindgren: Kuolema ehtoolehdossa 
Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous 
Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät 
Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti 
Louise Boije af Gennäs: Stjärnor utan svindel
Antti Tuomainen: Parantaja 
Nancy A. Collins: Sunglasses After Dark
Hanna Hauru: Paperinarujumala
Hitomi Kanehara: Käärmeitä & lävistyksiä 
Helen Wells: Kitty saa hopeasiivet 
Les Martin: Salaiset kansiot - Bellefleurin kadotetut
Anja Snellman: Ivana B.
Monica Hughes: Tietokoneen vangit (bloggaus tulossa)
Helen Wells: Kitty lentoemäntä
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta 
Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema
Doris Lessing: Erittäin kissamaista
Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons 
Isaac Marion: Warm Bodies 
Lauren Oliver: Requiem (bloggaus tulossa)
Charlaine Harris: Dead Ever After
Dan Brown: Inferno 

Luin seitsemäntoista kirjoista suomeksi, yhden ruotsiksi ja kuusi englanniksi. Seitsemän lukemistani kirjoista on kotimaisia. Luen yleensä alunperin englanniksi ilmestyneet kirjat mieluummin alkuperäiskielellä, mutta tässä kuussa luin kuusi kirjaa, joita ei ole kirjastossa englanninkielisinä. 19 lukemistani kirjoista on naiskirjailijoiden kirjoittamia ja ainakin neljä mieskirjailijoiden kynästä. Nicolas Barreau saattaa olla fiktiivinen hahmo, joten Rakkausromaanin reseptin kirjailijan todellinen henkilöllisyys jäi hieman mysteeriksi. Kesäkuussa luin 6188 sivua. Keskiarvoksi tulee 257 sivua per kirja.

Kuukauden vaikuttavin lukuelämys oli ehdottomasti Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät. Todella hyviä kirjoja olivat myös Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta ja Doris Lessingin Erittäin kissamaista. Hitomi Kaneharan Käärmeitä & lävistyksiä ei taas ollut melkein lainkaan minun makuuni.

Heinäkuulle minulla on lukusuunnitelmia vaikka kuinka, mutta tuskin ehdin kaikkia toteuttaa. Olen aloittanut heinäkuun Haruki Murakamin Kafkan rannalla parissa. Lukupinossa minua odottaa muun muassa Pekka Matilaisen Kupoli ja Pia Heikkilän Operaatio Lipstick.

Toivottavasti kesänne on alkanut hyvin.
Lisää kirjaisia ja aurinkoisia kesäpäiviä toivottaa
Annami