Hilja Valtonen: Hätävara & Jean Webster: Setä Pitkäsääri

Ylemmän kannen piirros:
Alexander Lindeberg
Alemman kannen kuva: Leena Puranen

Hilja Valtonen: Hätävara 1975 (1938) Otava 156 s. 
ostettu käytettynä

"Ja naisten tapaan haavoitit kielellä."
"Naisten tapaan! Yhtä hyvin miesten tapaan. Kielellään hänkin minua loukkasi."
Maailma on kiero. Pojat ovat siinä aina oikeassa ja tytöt väärässä. Jos tyttö uskaltaa puolustautua, on hän vähintään porsas, äkäsäkki, joka ei ymmärrä leikkiä.
Olen minä kotonakin huomannut, miten isä monesti moittii äitiä samoista virheistä, joita hän itse tekee paljon törkeämmin. "Kultaseni", saattaa isä sanoa äidille lauantaina, "elä puhu pahaa lähimmäisestäsi!" Sunnuntaina hän itse selostaa saman jutun juurtajaksain saarnatuolissa.
Voi, kun minusta kasvaisi viisas nainen, jolle ei jokainen miehen käppyrä voi sanoa: "Millainen porsas olet! Niin naisten tapaista?"

Vappu Kankare huomaa Jali Kinnusen, kun Jali ehdottaa sanavalmista Vappua toverikunnan uudeksi puheenjohtajaksi. Vappu uskoo tunteidensa olevan vihaa, mutta tunteiden ääripääthän ovat yllättävän lähellä toisiaan. Jali ja Vappu päätyvät naimisiin, mutta Vapusta tuntuu, ettei hän ole Jalille kuin hätävara, jonka sai paremman puutteessa.

Hilja Valtonen (1897-1988) oli kansakoulunopettajanakin toiminut kirjailija. Hänen viihderomaaninsa olivat niin suosittuja, että niistä otetut uusintapainokset toivat hänelle kutsumanimen Painosten herratar. Wikipedian mukaan suomalaisen kirjallisuuden on kiitettävä Valtosta modernista, itsenäisestä naistyypistä.

Olen lukenut Hilja Valtoselta aiemmin vain yhden kirjan: Nuoren opettajattaren varaventtiilin. Luin sen toistamiseen viime kesänä ja Valtosesta innostuneena en voinut olla hankkimatta kirjamessuilta löytämääni Hätävaraa. 

Muistan jonkun luonnehtineen Valtosta osuvasti oman aikansa chick litiksi. Allekirjoitan kuvauksen täysin, vaikka nykyisestä chick litistä en niin paljon välitäkään. 1930-luvun valtosmaisesta chick litistä nautin kuitenkin suunnattomasti.

Vaikka kirjassa on selvimmin näkyvissä romanttinen juoni ja kaipaan yleensä kirjalta muutakin, Valtonen taitaa romanttisen kirjallisuuden. Tarinassa on nokkeluutta ja teräviä huomautuksia esimerkiksi sukupuolten eriarvoisesta kohtelusta. Valtosen kieli on usein hulvattoman hauskaa ja omanlaistaan.

Pidin Valtosen esikoisteoksestakin, mutta Hätävara esitteli entisestään terävöityneen ja sukkeloituneen Valtosen. Muistan pitäneeni Valtosen esikoisromaanin päähenkilöstä suunnattomasti, ja niin pidin Vapustakin. Tosin kirjojen naispäähenkilöt muistuttivat hieman toisiaan, mutta he olivat kumpikin juuri sellaisia oman päänsä pitäviä ja sisukkaita naishahmoja, joita ihailen. Vaikka voin aavistaa, että Valtosen muissakin kirjoissa on samantyyppisiä henkilöitä, saatan ihan rehellisesti sanoa, että se ei haittaa yhtään. Onneksi minulla on vielä monta Valtosta lukematta, ja kaksi lukematonta (Vaimoke ja Neiti talonmies) odottaa omassa hyllyssä. 

♥♥♥♥¼

Valtosen Hätävara sopii mainiosti kirjabingon Kotimainen kirja -ruutuun.

Jean Webster: Setä Pitkäsääri 1994 (1918, Daddy-Long-Legs 1912) WSOY 176 s. suom. Tyyni Haapanen-Tallgren
ostettu käytettynä 

Minulla on uusi, järkähtämätön laki: en koskaan, en koskaan lue läksyjä illalla, oli sitten miten monet kirjalliset kokeet tahansa aamulla. Sen sijaan luen ihan tavallisia kirjoja - minun täytyy, ymmärräthän, kun takanani on kahdeksantoista tyhjää vuotta. Sinä et usko, Setä, minkälainen tietämättömyyden kuilu minun sieluni on, itsekin vasta rupean toteamaan sen syvyyksiä. Tytöt, joilla on kunniallinen perhe ja koti ja ystäviä ja kirjasto, tietävät kuin itsestään asioita, joista minä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Esimerkiksi:
En ole lukenut Hanhiäitiä enkä David Copperfieldiä enkä Ivanhoeta enkä Tuhkimoa enkä Sinipartaa enkä Robinson Crusoeta enkä Kotiopettajattaren romaania enkä Liisan seikkailuja ihmemaassa enkä sanaakaan Rudyard Kiplingiltä. En tietänyt että Henrik VIII oli naimisissa useammin kuin kerran ja että Shelley oli runoilija. En tietänyt että ihmiset ennen vanhaan olivat apinoita ja että Eedenin puutarha on kaunis taru. En tietänyt että R. L. S. oli Robert Louis Stevenson ja että George Elliot oli nainen. En ollut koskaan nähnyt Mona Lisan kuvaa enkä (se on totta, mutta sinä et usko sitä) ollut koskaan kuullut puhuttavan Sherlock Holmesista.

Jerusha Abbot on 18-vuotias orvoksi jäänyt tyttö, joka asuu orpokodissa ja auttaa muista orvoista huolehtimisessa. Jerusha, joka mieluummin käyttää itsestään nimeä Judy, ei voi uskoa hyvää onneaan, kun rikas tuntematon mies lupautuu rahoittamaan Judyn korkeakouluopinnot. Vastineeksi tukija haluaa Judyn kirjoittavan hänelle kirjeen kuukaudessa.

Jean Webster (1876-1916) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka kannatti romaaneissaan naisten koulutusta. Setä Pitkäsääri on kirjeromaani, joka koostuu Judyn setä Pitkäsäärelle osoittamista kirjeistä. Setä Pitkäsäärelle on ilmestynyt myös jatko-osa nimeltään Paras vihollinen.

Judyn kirjeistä huokuu innostuneisuus opiskelua ja uusia asioita kohtaan. Välillä Judy haluaa osoittaa setä Pitkäsäärelle, että Judyn opintojen rahoittaja saa rahoilleen vastinetta ja siksi kirjoittaa yhden kirjeistä melkein kokonaan ranskaksi. Sisäoppilaitoselämä on täysin erilaista kuin Judyn aiempi elämä, ja varsinkin ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Judy saa monia uudenlaisia kokemuksia.

Judy on vuorotellen katkera ja kiitollinen tukijalleen. Setä Pitkäsääri on ehdottanut, että Judy kutsuisi häntä nimellä herra Smith, mutta Judysta nimitys kuulostaa persoonattomalta, joten Judy osoittaa kirjeensä setä Pitkäsäärelle. Judy teeskentelee välillä kirjoittavansa perheelleen, kun hän oikeasti kirjoittaa setä Pitkäsäärelle. Setä Pitkäsäärestä tulee hänelle puuttuvien sukulaisten korvike, ja Judy on välillä suutuksissa ja ymmällään siitä, miksei setä Pitkäsääri vastaa hänen kirjeisiinsä. Katkeruuskohtauksia seuraa katumus, sillä kaikesta huolimatta setä Pitkäsääri on muuttanut Judyn elämää suuresti. 

Minulle tuli Jerusha Abbottista mieleen Montgomeryn Uudenkuun Emilia. Molemmat ovat jääneet nuorina orvoiksi ja kumpikin tähtää kirjailijan uraan. Tosin Judyn kirjailijahaaveisiin vaikuttaa setä Pitkäsäären toiveet, kun taas Emilian unelmia lähipiiri vastustaa. Runotytöissä on myös päähenkilön kirjoittamia kirjeitä, sillä Emilia kirjoittaa ensin kirjeitä kuolleelle isälleen.

♥♥♥♥½

Muualla: Kirjan viemää, Saran kirjat, Lukisinkohan, Lumiomena ja Lurun luvut.

L. M. Montgomery: Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarina

L. M. Montgomery: Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarina 2005 WSOY 473 s.
oma ostos käytettynä

Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarina on yhteislaitos Emilian tarinan kertovista kolmesta kirjasta.

L. M. Montgomery: Pieni runotyttö 1961 uudistettu suomennos (Emily of New Moon 1923) suom. I.K. Inha

- Sinä olet kauhean ruma, sanoi lihava ja jäntterä pikku neiti, joka oli melkein yhtä leveä kuin pitkä. - Korvasi ovat kuin kissan.
- Suotta sinä olet ylpeä, sanoi mustasilmä. - Keittiönne laipio ei ole edes rapattu.
- Ja Jimmy-serkkusi on idiootti, sanoi kastanjakiharainen.
- Eikä ole! huudahti Emilia. - Hänellä on enemmän järkeä kuin kenelläkään teistä. Minusta voitte sanoa mitä tahdotte, mutta uskaltakaapa häpäistä sukuani! Jos sanotte heistä vielä yhdenkään sanan, katson teitä kaikki pahalla silmällä. 
Ei kukaan ymmärtänyt mitä tämä uhkaus tarkoitti, mutta se teki sen kahta tehokkaammaksi. Seurasi lyhyt hiljaisuus. Sitten kiusoittelu alkoi uudelleen toisella tavoin.
- Osaatko sinä laulaa? kysyi laiha pisamainen tyttö, joka tästä huolimatta luuli olevansa hyvin sievä.
- En, sanoi Emilia.
- Osaatko tanssia? 
- En.
- Osaatko laittaa ruokaa?
- En.
- Osaatko virkata pitsiä?
- En.
- Osaatko ristipistoja?
- En.
- Mitä sinä sitten osaat? kysyi pisamainen halveksivasti.
- Minä osaan kirjoittaa runoja, sanoi Emilia, vaikkei hänellä ollut aikomustakaan sanoa sellaista. Ja samassa silmänräpäyksessä hän tiesi, että todella osasi kirjoittaa runoja. Tämän omituisen, aiheettoman vakaumuksen mukana - tuli leimahdus. Ympäröivästä vihamielisyydestä ja epäluulosta huolimatta hänen sielunsa tuntui vapautuvan ja kohoavan tähtiin. Emilian kasvojen haltioitunut ilme hämmästytti ja suututti hänen kiusaajiaan. 

L. M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla 1948 (Emily Climbs 1925) suom. I.K. Inha

Emilia sytytti kynttilänsä, veti sukat jalkaansa, otti ylleen paksun nutun ja kaivoi esiin toisen, puoleksi täytetyn Jimmy-kirjan. Hän ryhtyi kirjoittamaan ainoan kynttilänsä valossa, joka loi huoneen varjoihin kapean valokeitaan. Tässä keitaassa Emilia kirjoitti tumma pää kirjan yli kumartuneena, kun yön hetket hiipivät ohi ja Uuden kuun muut asukkaat nukkuivat rauhallisesti. Emiliaa alkoi viluttaa, hänen jäsenensä tuntuivat jäykiltä, mutta hän ei huomannut sitä. Hänen silmänsä paloivat, posket hehkuivat, sanat tulivat kuin tottelevaiset henkijoukot hänen kynänsä kutsusta.
Kun kynttilä vihdoin räiskyen ja pihisten sammui pieneen talilätäkköönsä, hän havahtui todellisuuteen huoahtaen ja väristen. Kello oli kaksi ja häntä väsytti ja vilutti kovasti. Mutta kertomuksena hän oli saanut valmiiksi, ja se oli paras, jonka hän milloinkaan oli kirjoittanut.
Hän hiipi kylmään pesäänsä tuntien voittajan tyydytystä ja nukahti vaimenevan myrskyn kehtolauluun. 

L. M. Montgomery: Runotyttö etsii tähteään 1949 (Emily's Quest 1927) suom. Laine Järventaus-Aav

- Tähti, mitä ne sitten ovat? Mitä sinä itse luulet niiden olevan? Olen iloinen, että voit huvittaa itseäsi kirjoittamalla. Hienoa kun on sellainen pieni harrastus. Ja jos vielä voit napata kirjoituksillasi muutamia pennosia - no niin, sekin on paikallaan tällaisessa maailmassa. Mutta olisin vihainen, jos uneksisit olevasi joku Brontë tai Austen ja heräisitkin huomaamaan, että olet tuhlannut nuoruutesi haaveiluun.
- En kuvittelekaan olevani Brontë tai Austen. Mutta aikaisemmin et puhunut tuolla tavoin, Dean. Ennen sanoit, että minä voisin tehdä kerran jotakin.
- Lapsen sieviä kuvitelmia ei murskata. Mutta on typerää elättää lapsen unelmia aikuisenakin. Parempi katsoa totuutta silmiin. Sinä kirjoitat omalla tavallaan viehättäviä juttuja, Emilia. Mutta tyydy siihen, älä tuhlaa parhaita vuosiasi pyrkimällä saavuttamattomiin, ponnistelemalla sellaisiin korkeuksiin, joihin kätesi ei yllä.

Lokakuussa Turun kirjamessuilla silmiini osui Runotytön tarina yhtenä niteenä, joka veti minua puoleensa erään antikvariaatin pöydällä. Minun ei ollut tarkoitus enää erityisesti ostostella, mutta hetken emmittyäni totesin, että minua kaduttaisi liikaa, jos jättäisin Montgomeryn kirjan hankkimatta. Kirja odotti muutaman kuukauden hyllyssäni, kunnes päädyin tarttumaan siihen hetkellisestä mielihalusta.

Ahmin Montgomeryn kirjoja lapsuudessani niin kuin moni muukin. Luin Annat, Runotytöt ja Jane Victoriat. Olin kovin ihastunut Montgomeryn tyttökirjojen tunnelmaan ja henkilöihin, mutta uudelleenluku oli jäänyt viime kuuhun asti aikomuksen tasolle. Kirjablogien seuraamisen myötä halu palata uudelleen Montgomeryn kirjoihin oli kuitenkin kasvanut ja etenkin Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin ansiosta olen kaihonnut Annan ja Emilian tarinoiden pariin. Olen todella iloinen, että uusintaluin Runotytöt ja Annat lainaan varmasti jossakin vaiheessa luettavikseni. Annat tosin voisin lukea englanniksi, sillä suomennoksia on kuulemma lyhennetty ja alkuperäiskielellä lukiessa tavoittaa parhaiten sen, millaisen teoksen kirjailija on itse halunnut luoda. Runotytötkin päätyvät ehkä vielä jossakin vaiheessa luettavikseni alkuperäiskielisinä teoksina, mutta koska en voinut vastustaa suomenkielisen yhteispainoksen vetovoimaa, halusin lukea kirjat ensin suomennettuina. Lapsena pidin suuresti sekä Annasta että Emiliasta, mutta Emilia oli näistä kahdesta henkilöstä lähempänä sydäntäni. Osittain samaistuin Emilian luonteeseen, mutta varsinkin Emilian haave kirjailijuudesta sai minut rakastamaan Emiliaa.

Emilia Byrd Starr on orvoksi jäävä tyttö, joka pitää oman päänsä mutta on hyvin oikeudentuntoinen. Isänsä kuoltua Emilia päätyy äitinsä sukulaisten kasvatettavaksi. Emilian tädit ovat välillä järkyttyneitä, koska Emilia ei aina mukaudu aikansa käyttäytymissääntöihin. Ensimmäinen kirja kertoo rakkaan isänsä menettäneen Emilian vaiheista 10-13-vuotiaana, toisessa osassa kerrotaan Emilian tarina lähes 14-vuotiaasta 17-vuotiaaksi ja viimeisen kirjan aikana Emilia varttuu nuoreksi naiseksi.

Teoksissa näkyy hyvin Emilian kasvu. Ensimmäisessä kirjassa Emilia on kuollutta isäänsä haikaileva lapsi, joka kirjoittaa isälleen kirjeitä elämänsä tapahtumista. Hän kiintyy Laura-tätiinsä ja Jimmy-serkkuunsa ja hänen on välillä vaikea elää Elizabet-tädin sääntöjen mukaan. Toisessa osassa Emilia elää nuoruuttaan. Emilia myös lähettelee sinnikkäästi tekstejään lehtiin ja kuten jo kirjan nimestäkin Runotyttö maineen polulla voi päätellä Emilia alkaa saada tekstejään välillä julki. Viimeisessä osassa Emilia tuskailee, koska hänen ei enää annetakaan viettää aikaa kaksin vastakkaisen sukupuolen kanssa ja muutenkin ystävyyssuhteet miesten kanssa tuntuvat monimutkaistuneen. Emilia joutuu myös kohtaamaan uudelleen läheisen ihmisen kuoleman. Pelkäsin jo hetken, että Emilian tarina saa päätöksen, joka olisi tuntunut minusta niin väärältä, mutta onneksi pelkoni ei toteutunut.

Emilian kohtelu tuntui välillä hyvin epäoikeudenmukaiselta. Varsinkin Emilian ensimmäisen opettajan neiti Brownellin toiminta ei saanut minulta lainkaan ymmärrystä. Eikö ole aivan luonnollista, että juuri orvoksi jäänyt ja tutusta ympäristöstä temmattu lapsi saattaa itkeä ensimmäisenä koulupäivänään? Ei lapselta silloin penätä kiukkuisesti itkun syytä ja jätetä välitunneiksi sisälle. Olin niin iloinen, kun Emilian opettaja vaihtui, sillä neiti Brownell oli harvinaisen raivostuttava henkilö. Jaoin täysin Emilian tunteet ensimmäistä opettajaansa kohtaan.

Viimeisen kirjan luettuani jäin haikeisiin tunnelmiin. Emilia ei tuntunut vain kirjan sivuille luodulta henkilöhahmolta vaan oloni oli kuin ystävän hyvästelemisen jälkeen. Onneksi näihin kirjoihin on mahdollista vielä palata, sillä Runotytöt eivät todellakaan jääneet minulle vain lapsuuden rakkaudeksi. Seuraavalla lukukerralla todennäköisesti muistan tapahtumat paremmin, sillä reilussa kymmenessä vuodessa olin oikeastaan täysin unohtanut Runotyttöjen juonen. Minulle oli jäänyt vain mieleen trilogian kirjojen tunnelma ja vahva ihastus kirjoja kohtaan.

Runotytöistä on luonnollisesti kirjoitettu monessa blogissa, sillä ovathan Montgomeryn kirjat monen ahkeran lukijan lapsuuden suosikkeja. Linkitän tällä kertaa vain muutaman arvion, sillä haluan päästä jossakin vaiheessa nukkumaankin.
Maailman ääreen
Jokken kirjanurkka
Matkalla Mikä-Mikä Maahan (ensimmäinen osa & toinen ja kolmas osa)

Monica Hughes: Tietokoneen vangit

Monica Hughes: Tietokoneen vangit 1986 (Devil on my back 1984) WSOY 221 s. suom. Saima-Liisa Laatunen
omassa kirjahyllyssä

Tomi yritti hymyillä. - Mutta minä luulin meidän olevan ystäviä.
Tyttö katsoi häneen ankarasti. - Sinä et ymmärrä mitään ystävyydestä, hän ilmoitti kävellen matkoihinsa ja jättäen pojan yksin.
Aurinko vaipui puiden väliin ja keittotulet puhallettiin loimuamaan. Kukaan ei piitannut Tomista. Vähitellen kyläläisiä palaili pareittain tai kolmisin metsästä tai niityiltä. Jokaisella oli jotain lisättävää ruokavarastoon: korillinen juuria tai marjoja, naruun pujoteltuja kaloja, pari lintua ja yksi kaniini. 
Muut tervehtivät jokaista tulijaa halauksin ja suudelmin. Villi-ihmisiä, ajatteli varjossa huomaamattomana kyhjöttävä Tomi. Hänen vanhempansa, lordi ja rouva Dentt, eivät olisi koskaan julkisesti koskettaneet toisiaan tuolla tavoin, vielä vähemmän suudelleet. Ja sikäli kuin hän pystyi muistamaan, kukaan ei ollut koskaan syleillyt häntä.
Hän muisti äkkiä Saantopäivän aamun, jolloin hän oli ollut niin hermostuksissaan ja Seitsemänkymmentäkolme oli kurottanut kätensä ja kietonut ne hellästi hänen jalkojensa ympärille. Oliko se todellakin ollut rakkaudentäyteisin hetki koko hänen elämässään: orjan kosketus? Hän sysäsi tuon ajatuksen syrjään mielestään. Pelkkiä villi-ihmisiä, hän päätti lujasti. 

Ihmiset ovat tuhlanneet maapallon voimavarat loppuun. Arkki Ykkösen tarkoituksena on säilyttää ihmisten tietämys ja jalostaa ihmisistä entistä parempia yksilöitä, jotta Arkki Ykkösen asukkaat voisivat Sekasorron aikakauden jälkeen palata ulkomaailmaan ja olla tekemättä uudelleen virheitä. Tomi Bentt on nuori lordi ja asuu Arkki Ykkösessä, jossa ihmiset jaetaan eri luokkiin sen perusteella, miten he kykenevät omaksumaan tietoa. Arkki Ykkösen nuoret lordit eivät opiskele, vaan heidän niskaansa asetetaan tietopaketteja, joiden mukana he saavat vähitellen kaiken tarvittavan tiedon. Kaikki eivät kuitenkaan kestä tiedon omaksumista tällä tavoin, vaan osa ihmisistä sekoaa tiedon määrästä ja he menettävät lordin arvonimen. Niistä, jotka eivät pysty omaksumaan kaikkea tietoa, tulee orjia, työläisiä tai sotilaita. Nämä alemmat yhteiskuntaluokat turvaavat järjestelmän toimimisen ja lordien ylellisen elämän. Orjat eivät ole tyytyväisiä alhaiseen asemaansa vaan alkavat kapinoida. Orjakapinan seurauksena Tomi joutuu Arkki Ykkösen ulkopuoliseen maailmaan, jossa hän ei selviäkään vain tietopakettejen avulla. Tomin on opittava, mitä tarkoittaa todellinen vapaus.

Olin jo jonkin aikaa miettinyt, minkä niminen olikaan eräs kirja, johon ala-asteikäisenä ihastuin. Muistin vain hämärästi perusidean, ja minulla taisi olla myös mielikuva kirjan kansikuvasta. Onneksi Googlen avulla päädyin lukemaan Yöpöydän kirjat -blogin bloggausta juuri siitä kirjasta, jonka nimeä olin yrittänyt kuumeisesti muistella. Etsin verkkokirjakaupoista Hughesin teoksia ensin alkuperäiskielisinä. Devil on my backin löytäminen osoittautui kuitenkin niin vaikeaksi, että päädyin ostamaan Arkki Ykkönen -sarjan netistä käytettynä ja suomenkielisenä. Sen verran rakkaita kirjat olivat minulle lapsuudessani, että sarja oli saatava omaan hyllyyn. Voihan Arkki Ykkönen -kirjoja pitää myös ensimmäisenä kosketuksenani dystopiakirjallisuuteen. 

En mielelläni jätä kirjabloggauksia roikkumaan. Monica Hughesin Tietokoneen vangit luin kuitenkin jo lukumaratonini aikana eli yli kolme viikkoa sitten. Syystä tai toisesta olen blogannut monesta maratonin jälkeen lukemastani kirjasta, mutta Hughesin Arkki Ykkönen -sarjan ensimmäisestä osasta kirjoittaminen on jäänyt vain aikomuksen tasolle. En silti halua jättää kirjoittamatta Tietokoneen vangeista, joten kirjoitan tämän bloggauksen en ihan tuoreiden muistikuvien ja kirjasta tekemieni muistiinpanojen pohjalta.

Tomi on aluksi hyvin itsekeskeinen ja vain omaa etuaan tavoitteleva henkilö. Pyörittelin silmiäni, kun Tomi varasti hänet kuolemalta pelastaneiden ihmisten ainoan veitsen ja ruokavarantoja. Onneksi Tomi kehittyy kirjan edetessä, ja lopussa hän tekeekin jo teon, joka on erittäin epäitsekäs ja ihailtava. Arkki Ykkösen nuorena lordina Tomista on tullut ylipainoinen ja huonokuntoinen ihminen, joka nojaa päätöksien teossa tietopaketteihin eikä osaa kunnolla käyttää omia aivojaan. Tavallaan Tietokoneen vangeissa piilee opetus siitä, miten pelkällä konemaisesti omaksutulla tiedolla ei selviä oikeassa maailmassa. Selviytymiseen tarvitaan myös käytännön järkeä ja kokemusta.

Tietokoneen vangeissa käy myös hyvin konkreettisesti ilmi, miten raskas taakka liiallinen tietomäärä voi olla. Tomin ryhti on huono ja mukavan nukkumiasennon löytäminen ei ole hänelle helppoa, sillä tietopaketit painavat. Kun Tomi päättää irrottaa niskassaan olleet tietopaketit, hänen selkänsä suoristuu ja mieli kevenee. Hän on vihdoinkin vapaa ilman tietopakettien tuomaa taakkaa.

Arkki Ykkösessä lordeja palvelevien orjien kohtelu muistuttaa menneisyyden oikeisiin orjiin suhtautumista. Orjia ei pidetä oikeastaan edes ihmisinä, ja heidän inhimillisyytensä yritetään piilottaa nimettömyyden taakse. Orjia kutsutaan vain numerolla. Ei ole ihmekään, että orjat nousevat vastarintaan. 

Loppu jätti lukijan mieleen leijumaan monta vastaamatonta kysymystä. Todennäköisesti ainakin osaan näistä saan vastauksen lukemalla uudelleen myös Hughesin Uniensieppaajan, joka odottaa lukijaansa kirjahyllyssäni. Aikuisiällä luettuna Tietokoneen vangit ei ollut aivan niin vaikuttava lukukokemus kuin lapsuudessa ahmittuna, mutta ymmärrän kyllä hyvin, miksi olen Tietokoneen vangeista pitänyt niin paljon. Kirjan hohto on himmentynyt, mutta en jäänyt todellakaan katumaan sitä, että uskalsin lukea teoksen jälleen. 

Suosittelen Tietokoneen vankeja dystopisen nuortenkirjallisuuden ystäville. Dystopiakirjallisuutta suolletaan nykyään markkinoille niin paljon, että lukijan on vaikea erotella helmet harmaasta massasta, mutta Tietokoneen vankien parissa kannattaa käyttää hetki aikaansa. Kirja ei tunnu yhtään vanhentuneelta, vaikka se on julkaistu lähes kolmekymmentä vuotta sitten.

Kannattaa käydä katsomassa myös jo mainitsemani Nafisanin bloggaus Tietokoneen vangeista.