Risto Isomäki: Kurganin varjot

Risto Isomäki: Kurganin varjot 2014 Tammi 341 s.
lainattu kirjastosta

Hetkeä myöhemmin kalastusalus oli hänen edessään. Juri taittoi alaspäin ja nosti jalkansa pystyyn. Hän putosi pari kolme metriä suoraan alas. Sitten hän kääntyi vaakasuoraan asentoon ja ui kalastusaluksen alle.
Hän näki heti sen, mitä oli pelännyt näkevänsä.
Kalastusaluksen pohja ei ollut enää vaaleansininen. Se oli muuttunut tummanpuhuvan mustaksi.
Callaon maalari.
No voi saatana, ajatteli Juri. No voi saatanan saatanan saatana.
Hän ui lähemmäs ja silitti Mriyan pohjaa kämmenellään.
Maalin pinta oli rosoinen, ja kun hän rapsutti pohjaa, maalia irtosi ja puinen pinta tuli näkyviin. Mustan kerroksen alla ei siis ollut sinistä maalia! Hän potkaisi räpylöillään ja kiersi aluksen ympäri. Musta pinta oli ehjä, vesirajaan asti. Missään ei näkynyt ainoatakaan vaaleansinisen maalin läiskää. Se ei tiennyt hyvää. Se oli todella huono juttu.

Alex on tutkimusryhmän kanssa tutkimassa muinaisia kurganeja. Hän on vakuuttunut siitä, että alueella on koskematon hautakumpu, jota kukaan ei ole vielä löytänyt. Alexin vaimo Irina on miehensä seurana, kunnes hän saa viestin, joka saa hänet jättämään miehensä ja lähtemään Mustallemerelle. Ihmiskuntaa saattaa lähestyä tuhoisa ekokatastrofi.

En ole aiemmin lukenut Risto Isomäkeä, vaikka kehuttu ja Tähtivaeltaja-palkinnon saanut Sarasvatin hiekkaa on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Kun Isomäeltä ilmestyi syksyllä mielenkiintoisen kuuloinen uusi kirja, päätin lukea sen ensimmäisenä. Kirja ei ollut minulle aivan täydellinen lukuelämys, mutta pikkupuutteistaan huolimatta pidän Isomäkeä jo yhden kirjan perusteella suomalaisen tieteiskirjallisuuden kärkijoukkoon kuuluvana nimenä. 

Kirjailija on selvästi perehtynyt aiheisiin, joista kirjoittaa. Kun uhkaskenaariot on luotu kiinnostaviksi ja pelottavan mahdollisiksi, kirja on dystopisen kirjallisuuden ystävälle herkkua. Monen asian pitäisi mennä juuri katastrofille sopivalla tavalla väärin, mutta Isomäen maalaama kauhukuva ei ole aivan mahdoton - valitettavasti. 

Hieman ohuiksi jääneet hahmot on yksi kirjan suurimmista puutteista. Välillä minusta tuntui, etten täysin ymmärtänyt henkilöiden motiiveja, ja etenkin Irinan käytös vaikutti välillä hieman hämmentävältä. Kirjan ihmissuhdedraama on mielestäni aivan tarpeeton eikä herättänyt minussa paljonkaan tunteita varmaankin juuri siksi, että kirjailija ei onnistunut saamaan henkilöitä lihaksi ja vereksi.

Pääasiassa pidin Isomäen kirjoitustyylistä, vaikka usean luvun päättäneet juonikoukut tuntuivat hieman turhilta. Juonikoukut tekevät lukemisesta nopeatempoista, mutta pidän enemmän siitä, kun kirjailija pitää jännitettä vireillä muilla tavoin.

Kurganin varjot sai minut vakuuttumaan Isomäen kirjailijan taidoista ja aion ehdottomasti perehtyä hänen tuotantoonsa lisää. Jotenkin aavistelen, että hänen aiemmasta tuotannostaan voi löytyä vieläkin kirkkaampia helmiä kuin tämä.

Osallistun kirjalla Idän pikajuna -haasteeseen ja kuittaan Varnan käydyksi siksi, että Mustameri hyväksytään kohdan suoritukseksi.

Muualla: Mummo matkalla, Kirjapolkuni, Kirjabrunssi, Kirsin kirjanurkka, Booking it some more, Iltaluvut, Kirjakertomuksia ja Kirjavinkit

Lois Lowry: The Giver

Lois Lowry: The Giver 1993 4 h 47 min äänikirjan lukija: Ron Rifkin
lainattu kirjastosta

The worst part of holding the memories is not the pain. It's the loneliness of it. Memories need to be shared.

Kirjan alussa Jonas on pian 12 vuotta täyttävä poika, joka odottaa jännittyneenä lähestyvää 12-vuotiaille järjestettävää seremoniaa. 12-vuotiaisten seremonia on ikäseremonioista tärkein, sillä sen aikana kukin 12 vuoden iän saavuttanut saa kuulla, mihin tehtävään heidät on määrätty. Jonas ei osaa arvata, mikä hänen tuleva tehtävänsä on, sillä hän ei ole osoittanut mielestään selviä taipumuksia mihinkään suuntaan. Hän saa tehtävän, joka on vain yhdellä yhteisön jäsenellä ja joka on kaikkein arvostetuin. Jonasista tulee muistojen saaja. Häntä varoitetaan heti tehtävän tuskallisuudesta, mutta siltikään Jonas ei osaa varautua siihen, miten hänelle määrätty tehtävä muuttaa hänen maailmankuvansa ja koko elämänsä.

Olen joskus aiemminkin yrittänyt kuunnella kirjastosta löytyviä englanninkielisiä äänikirjoja, mutta jostakin syystä en ole päässyt alkua pidemmälle. Päätin kokeilla vielä kerran ja kuuntelin tämänkertaisen valintani The Giverin loppuun asti vuorokauden aikana. Nyt kun pääsin alkukankeudesta äänikirjojen kuuntelun suhteen, aion ehdottomasti kuunnella äänikirjoja välillä jatkossakin. Silmäni ovat joskus iltaisin sen verran väsyneet, että tarinan kuunteleminen on sen varsinaista lukemista parempi vaihtoehto.

Muistan huomanneeni Lois Lowryn The Giverin monesti listoilla kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea. Luulin kuitenkin monta vuotta, että olen kirjan jo lukenut, sillä muistin lukeneeni kaikki Lowryn kirjat, jotka lapsuuden kirjastoni hyllystä löytyivät. Lopulta minulle selvisi, että kirjaa ei ole lainkaan suomennettu ja silloin tajusin, että en ole kirjaa voinut lapsuudessani lukea. Kirja menikin heti lukulistalle, koska kirjan ideakin kuulosti tällaisen dystopiafanin korviin hyvin kiehtovalta.

Oli mielenkiintoista kuunnella nuorille suunnattu dystopiakirja, joka on kirjoitettu ennen viime vuodet vallinnutta dystopiabuumia. Liian monet nykyiset kirjat noudattavat samantyyppistä kaavaa ja ovat melko samankaltaisia. Minulle tulee Lowryn kirjasta mieleen niin Rothin Divergent, Condien Matched kuin Oliverin Deliriumkin. The Giver on selvästi nykyisen nuorten dystopiakirjallisuuden äiti, mutta siinä on myös ainutlaatuisuutensa. Jonasin koulutusta on kuvailtu hyvin yksityiskohtaisesti. Kirja on paljon rauhallisempi ja seesteisempi kuin sitä seuranneet teokset. Joku voisi kuvailla kirjan loppuosuutta jopa tylsäksi. Silti vaikka välillä mielenkiintoni hieman herpaantui, sillä jotkin yksityiskohdat Jonasin koulutuksesta tuntuivat hieman aiemman toistolta, pidin tällaisesta rauhaisammasta otteesta tarinan kerrontaan. The Giver on mielestäni kokonaisuudessaan vahva ja koskettava kertomus.

Yhteiskunta, jossa Jonas elää, vaikuttaa aluksi jopa utopistiselta. Kukaan ei kärsi, kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä tapaan, jolla yhteiskunta toimii ja sääntöjä noudatetaan mielellään. Kuitenkin utopistinen ensivaikutelma alkaa romuttua pikkuhiljaa. Ensin lukija alkaa miettiä, millaista olisi elää yhteiskunnassa, jossa yksilöillä ei olisi mitään päätäntävaltaa omasta elämästään. Kahdeksanvuotiaat eivät saa enää nukkua lohtuesineen kanssa. Kaikki yhdeksänvuotiaat saavat polkupyörät ja saavat vasta silloin ajaa pyörillä. Ihmiset paritetaan niin kuin yhteisön vanhimmat parhaaksi näkevät, eikä ihmisillä ole lainkaan yksityisyyttä. Unetkin täytyy kertoa yksityiskohtia myöden vanhemmille, jotka eivät ole ikinä lasten biologisia vanhempia. Jonasin kuva idyllisestä yhteiskunnasta alkaa huojua, kun häntä aletaan kouluttaa tehtäväänsä.

Osasin arvailla Jonasille paljastuvia asioita jo ennen kuin ne kerrottiin kirjassa. Arvasin heti, mitä ihmisten vapauttaminen tarkoittaa. Vapautetuiksi tulevat ihmiset, jotka ovat rikkoneet kolmannen kerran sääntöjä, ovat tulleet liian vanhoiksi tai eivät muuten ole sopeutuneet osaksi yhteisöä. Tuskinpa vapauttamisen todellista merkitystä on kovin vaikea arvata, vaikka dystopiakirjoja ei olisi paljon edes lukenut. Siispä kirja ei tarjoillut minulle kovin mullistavia juonenkäänteitä, mutta silti viihdyin sen parissa erinomaisesti. Pidän Lowryn tavasta kuvailla asioita. Kun Jonas kokee intoa tai tuskaa uusien muistojensa vuoksi, Jonasin tunteet välittyivät hyvin myös lukijalle.

The Giver -äänikirjasta haluan sanoa sen verran, että mielestäni formaatti sopi melko hyvin tarinaan tutustumiseen. Näyttelijä Ron Rifkin eläytyi tapahtumiin ja tunteisiin hyvin ja pidin hänen tavastaan esittää eri henkilöitä.

Tänä vuonna ilmestyi Lowryn kirjaan perustuva elokuva, mutta en ole aivan varma, haluanko nähdä elokuvaa, vaikka kirjasta pidinkin. Minusta tuntuu hieman siltä, että tarina ei ehkä toimisi kovin hyvin elokuvana. Olen kuitenkin hyvin kiinnostunut muista Lowryn kirjoittamista teoksista, jotka sijoittuvat samaan maailmaan vaikka kirjat eivät ilmeisesti muodosta sarjaa, jossa on yhtenäinen alusta loppuun etenevä juoni.

Muualla: Notko, se lukeva peikko, Kujerruksia, Hyönteisdokumentti, Lukuholistin maistiaiset ja Sivukirjasto

The Giver -kvartetti

The Giver (1993)
Gathering Blue (2000)
Messenger (2004)
Son (2012)

Neal Shusterman: UnDivided

Neal Shusterman: Undivided 2014 Simon & Schuster 372 s.
saatu lahjaksi

When Sonia began to tell the tale of her husband, Connor thought he might, at best, get some information - clues as to why Proactive Citizenry was so afraid of not just the man, but the world's memory of him. Janson and Sonia Reinschild, winners of the Nobel Prize for medicine, were erased from history. Connor thought Sonia might give him information. He never expected this!

Älä lue tätä kappaletta, jos et ole lukenut aiempia osia! Muuten bloggaus on spoilerivapaa.
On kulunut lähes kaksi vuotta siitä, kun Connor karkasi kotoaan välttääkseen purettavaksi joutumisen. Starkeyn kasvattilapsista kokoama joukko nuoria levittää kauhua tappamalla purkamisen parissa työskenteleviä ihmisiä. Vaikka nuorisojoukko vastustaa purkamista, heidän toimillaan on epätoivottuja vaikutuksia. Koska ihmiset pelkäävät villiintyneitä nuoria, purkamisen kannatus on kasvanut. Se tuntuu joistakin ihmisistä ainoalta vaihtoehdolta äärimmäisyydestä huolimatta. Lainsäädäntöön yritetään saada uusia pykäliä, jotka muun muassa sallisivat lailliselta tieltä poikkeavien nuorten purkamisen ilman vanhempien lupaa. Voivatko Connor, Lev ja Risa tehdä enää mitään saadakseen purkamisen kielletyksi?
Spoilerit päättyvät.

Shustermanin dystologian ideana on tiivistettynä se, että pro choice - ja pro life -ihmisten väliset erimielisyydet ovat johtaneet karmivaan ratkaisuun. Abortit ovat kiellettyjä, mutta nuoret ovat 13 ja 18 ikävuoden välisenä aikana (tosin ikäraja on alennettu 17 vuoteen ensimmäisen kirjan jälkeen) vapaata riistaa. Jos he käyttäytyvät huonosti, joutuvat huoltajuuskiistojen välikappaleiksi tai ovat muuten vain epätoivottuja, huoltajat saavat ilmoittaa jälkikasvunsa purettaviksi. Purkamisen kannattajat eivät pidä purkamiseksi joutumista edes kuolemana vaan heidän mukaansa nuori jatkaa olemassaoloaan vain hieman eri muodossa. Puretun nuoren osat siirretään muille ihmisille, jotka niitä tarvitsevat.

Aloin lukea Unwind-dystologiaa lähes kaksi vuotta sitten, ja nyt on jälleen yksi kirjallinen matka saapunut päätökseensä. Kun hyvän sarjan saa luetuksi loppuun, olo on kaihoisa, melkeinpä jopa tyhjä. Enää ei tarvitse jännittää tulevien kirjojen tapahtumia ja rakkaiksi tulleiden henkilöiden kohtaloa. Vaikka kirjoihin voi palata, ensimmäistä lukukertaa ei ole enää mahdollista kokea uudelleen. Olen kärsinyt muutaman päivän ajan pienoisesta lukujumista ja olen lukenut sivun yhdestä ja katkelman toisesta kirjasta.

Jokaisessa Unwind-dystologian osassa on ollut juonenkäänteitä, jotka ovat onnistuneet täysin yllättämään minut. Juuri kun olen ajatellut, että mitään karmivampaa ei enää voi tapahtua, Shusterman tarjoilee seuraavan järkytyksen. Silti karmivuus ei ole mennyt liian pitkälle. Vaikka joskus on tullut hetkiä, jolloin mieluummin hyppäisi jonkin kohdan ylitse, silti se on juuri ja juuri lukijan sietokyvyn rajoissa. Lukemista ei voi lopettaa kesken, koska tarina on saanut lukijan liiaksi pauloihinsa.

Minulla on usein ongelmia sarjojen päätösosien kanssa. Varsinkin kun olen menettänyt sydämeni jollekin sarjalle, odotukset viimeistä kirjaa kohtaan kohoavat monesti liiankin korkeiksi. Shusterman ei ole vielä kertaakaan pettänyt minua, ja päätösosa oli todellakin odotuksen arvoinen. Se ei ole liian sekava, vaikka joissakin sarjoissa lopun lähestyessä on liian monia langanpäitä solmimatta ja viimeinen kirja tuntuu hieman hätäiseltä ja hutaistulta. UnDivided ei onneksi kärsi tällaisista ongelmista.

Sarjan piti olla alunperin trilogia, mutta kirjailija huomasi, että viimeiseen osaan vain tuli tekstiä. Hän ei halunnut kuitenkaan karsia ja lyhentää kirjaa ihanteelliseen 400 sivuun vaan hän mieluummin jakoi viimeisen osan kahdeksi kirjaksi. Tämä oli hyvä ratkaisu. Sarja ei tunnu mitenkään venytetyltä, mutta päätösosaan ei ole myöskään tungettu liikaa asioita. Sanoisin, että päätösosa on melkeinpä täydellinen, vaikkakin aivan kirjan lopun odotin menevän hieman eri tavalla. Kuitenkin se on niin pieni kauneusvirhe tässä kirjassa, että olen valmis unohtamaan asian ja rakastamaan UnDividedia ja koko sarjaa täydestä sydämestäni.

Unwind-dystologia on ehdottomasti paras lukemani nuorille aikuisille suunnattu dystopiasarja. Mikään muu ei ole vain yltänyt tällaiselle tasolle. Sarjan idea on nerokas, toteutus on loistava, ja henkilöt ovat inhimillisiä. Jännite on säilynyt kaikkien neljän kirjan ajan. Kaiken viimeistelee Shustermanin taito kirjoittaa. Jos pidät dystopiasta ja olet valmis lukemaan englanniksi, sinun täytyy lukea tämä sarja. Takaan, että et pety.

Unwind-sarja
Unwind (2007)
UnWholly (2012)
UnSouled (2013)
UnDivided (2014) 

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema 2014 Minerva 308 s.
lainattu kirjastosta

Puhdistettuaan oman perimänsä ylimääräisestä informaatiosta ihmisestä oli tullut niin pitkäikäinen, että hän saattoi eläessään oppia enemmän kuin kolmen tiedekunnan tohtori vanhana aikana. Harva avointa yhteiskuntaa arvostelevista ihmisistä tuli ajatelleeksi sitä. Kaupunginarkistojen keräämä informaatio oli heille yhtä luonnollinen osa ympäristöä kuin muinaiset leikkipuistot.
Ennen geenihoitojen aikakautta yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisen dna:sta oli ollut evoluution kerryttämää informaatiorihkamaa. Kun turha aines poistettiin ja perimän rakenteet oikoluettiin kohdalleen, solujen uusiutuminen muuttui tehokkaaksi. Ikääntymiselle herkin kohta ihmisessä oli kuitenkin soluinformaatiota edustavan kromosomin kärki, telomeeririhma. Jokainen kromosomi oli silmukoitu telomeeririhmalla kuin kudottu villavaate, mutta ajan kuluessa tuo elämän arvokkain kudos hapertui ja rispaantui. Telomeeririhmoja lisäämällä soluista saatiin kestävämpiä. Perimä siivottiin ja solmittiin uudelleen kuin ihmislajin kunniaa esittelevä seinävaate. Vaikka solujen pitkäikäisyys ei tarkoittanut samaa kuin ikuisuus, se oli niin lähellä kuolemattomuutta kuin kolmanneksen elämästään nukkuva olento saattoi toivoa.
Järkytys oli ollut kaamea, kun hedelmällisyys oli kääntynyt samaan aikaan jyrkkään laskuun. Siitä ei ollut toivuttu vieläkään. Yhteys telomeerihoitoihin tunnustettiin vähitellen. Ihmisurosten siittiöt muistuttivat laakamadon laiskoja sukulaisia, ja jos joku vilkkaampi siimahäntä onnistui pääsemään perille perintötehtävässään, se ei pystynyt käynnistämään ihmiselämän kaikkia viidakkokoodeja.
Tilastojen mukaan oli selvää, että ihmiskunnan alamäki oli alkanut. Terveysvaltioiden huolella valitut, terveet ihmiset käyttäytyivät kuin umpikujaan joutuneet eläimet. Tyypillinen väkivaltarikos oli kansalaisen itseensä suuntaama väkivallanteko.

Dammenburgin poliisivoimat ovat kutistuneet yhteen komisarioon, etsivään ja sihteeriin. Kansalaisten jokapäiväistä elämää valvovat tuhannet kamerat, joten rikoksien selvittäminen on varsin yksinkertaista. Sitten tapahtuu jotakin täysin odottamatonta. Eräs kansalainen murhataan, ja murhaaja on täysi arvoitus. Miten tämä on mahdollista läpinäkyvässä yhteiskunnassa?

Luin Läpinäkyvän kuoleman jo muutama kuukausi sitten, joten muistikuvani kirjasta eivät ole tuoreimpia. Haluan kuitenkin kirjoittaa teoksesta, sillä se ei ole saanut kovinkaan paljon blogisavuja ja mielestäni se ansaitsee niitä enemmän huolimatta siitä, että kirja ei ollut niin sykähdyttävä kuin odotin. Ajattelin katalogitekstin perusteella kirjan olevan minulle yksi vuoden kirjoja. Ideasta tuli hieman mieleen Orwellin klassikko 1984, ja lempigenreni dystopian yhdistäminen dekkarijuoneen kuulosti lupaavalta.

Alkusivuilla minua häiritsi se, miten paljon informaatiota lukijalle annetaan hyvin nopeassa tahdissa. Tietenkin maailman kuvailu on toivottavaa, kun yhteiskunta poikkeaa selvästi omasta todellisuudestamme, mutta tätä kirjaa aloitellessani minulle tuli hetkeksi informaatioähky. Pidän ennemminkin siitä, että kirjan maailmaa koskevia tietoja tiputellaan pikkuhiljaa eikä paljon kerrallaan.

Läpinäkyvän kuoleman yhteiskunta herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Tietenkin murhista ja muistakin ikävistä rikoksista haluaisi päästä eroon, mutta toisaalta kaipuu yksityisyyden suojaan on hyvinkin suuri. Nykyäänkin aika ajoin keskustellaan siitä, mitkä ovat yksityisyyden rajat. Mitä saa valvoa ja mitä ei? Millaisiin keinoihin saadaan turvautua esimerkiksi poliisitutkinnan aikana?

Kuolemattomuuteen pyrkiminen on johtanut kestämättömiin lopputuloksiin. Geenihoidot ovat saaneet ihmisten solujen vanhenemisen hidastumaan, mutta samalla hedelmällisyys on laskenut. Lapset ovat harvinaisia ja siksi arvokkaita. Murhan motiivikin saattaa olla lapsen ryöstö. Minulle tuli ainakin mieleen, oliko hedelmällisyyden lasku luonnon tapa estää liikakansoittuminen. Jos ihmisistä tulisi kuolemattomia, lapsia ei voitaisi hankkia yhtä paljon kuin nykyään ainakaan muuttamatta elintapoja radikaalisti. Läpinäkyvässä kuolemassa oli monia hyvin mielenkiintoisia aineksia. Mielestäni sekä kansalaisten elämän valvonnan että geenihoidoilla aikaansaadun pitkäikäisyyden olisi voinut jakaa eri kirjojenkin aiheiksi. 

En ole kovinkaan montaa dystopista dekkaria lukenut. Ensimmäisenä mieleeni tulee Antti Tuomaisen Parantaja. Pidin Läpinäkyvästä kuolemasta enemmän kuin Parantajasta. Vaikka kummassakin kirjassa motiivit ja selitykset olivat kirjojen yhteiskuntakuvauksen sopivia, silti Läpinäkyvän kuoleman kohdalla odotukseni täyttyivät hieman paremmin. Vaikka dekkarissa vaaditun jännityksen ylläpitäminen jäi vielä hieman vajaaksi, kirjan ideat olivat niin mielenkiintoisia, että M. G. Soikkelin mahdolliset tulevatkin dekkarit menevät varmasti lukulistalle.

Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjoitan ja luen, siis olen

Neal Shusterman: UnSouled

Neal Shusterman: UnSouled 2013 Simon & Schuster 404 s.
ostettu uutena

Risa admires herself in a way she's never taken the time to do before. A makeover. That's something this misguided world is long overdue for as well. If only Risa knew how to make that happen. Her mind goes back to Audrey's heartfelt tale about her son. It used to be that medicine was about curing the world's ills. Research money went into finding solutions. Now it seems medical research does nothing but find increasingly bizarre ways to use Unwinds' various and sundry parts. NeuroWeaves instead of education. Muscle refits instead of exercise. And then there's Cam. Could it be true what Roberta said - that Cam is the wave of the future? How soon until people start wanting multiple parts of multiple people because it's the latest thing? Yes, perhaps unwinding is kept alive by parents desperate to save their children, but it's the vanity trade that allows it to thrive with such gusto.
If there were any other option... It's the first time Risa truly begins to wonder why there isn't. 

Starkeyn johtama nuorisojoukko kapinoi purkamisjärjestelmää vastaan, mutta heidän kapinastaan voi seurata enemmän pahaa kuin hyvää. Connor ja Lev ovat jälleen pakomatkalla. Risa on jättänyt taakseen purettujen osista kootun Camin, ja Cam ei voi unohtaa Risaa. Camilla on myöskin identiteettikriisi. Onko hän varsinaisesti ihminen vai vain eri ihmisten paloista koottu olio? 

Shustermanin dystologian ideana on tiivistettynä se, että pro choice - ja pro life -ihmisten väliset erimielisyydet ovat johtaneet karmivaan ratkaisuun. Abortit ovat kiellettyjä, mutta nuoret ovat 13 ja 18 ikävuoden välisenä aikana (tosin ikäraja on alennettu 17 vuoteen ensimmäisen kirjan jälkeen) vapaata riistaa. Jos he käyttäytyvät huonosti, joutuvat huoltajuuskiistojen välikappaleiksi tai ovat muuten vain epätoivottuja, huoltajat saavat ilmoittaa jälkikasvunsa purettaviksi. Purkamisen kannattajat eivät pidä purkamiseksi joutumista edes kuolemana vaan heidän mukaansa nuori jatkaa olemassaoloaan vain hieman eri muodossa. Puretun nuoren osat siirretään muille ihmisille, jotka niitä tarvitsevat. 

Unwind-dystologiasta on vielä yksi kirja lukematta, mutta voin jo nyt sanoa ilman epäilystä, että Shusterman on onnistunut kirjoittamaan parhaan koskaan lukemani YA-dystopiasarjan. Sarjan kaikki kirjat ovat olleet äärimmäisen koukuttavia, mutta samalla ne ovat tarjonneet ajattelun aihetta. Joistakin ahmittavista kirjoista jää jälkeen hieman tyhjä olo. Lukiessa on aika kivaa, mutta lukemisen ja pienoisen pohdinnan jälkeen tajuaa, että kirja ei periaatteessa tuonut elämääni mitään kovin merkittävää. Shustermanin dystopiasarja on sitä vastoin älykästä nuorten aikuisten kirjallisuutta eikä vain kertakäyttötavaraa. Voisin kuvitella lukevani kirjat uudelleen ja nauttivani niistä toisellakin lukukerralla paljon.

Vaikka pidin sarjan kolmannestakin osasta, se ei aivan yllä ensimmäisen ja toisen tasolle. Yksi minua häirinnyt asia on näkökulman vaihtelut. Samaa metodia on käytetty aiemmissakin osissa, mutta tässä taitaa olla vieläkin enemmän näkökulmia, sillä ensimmäistä kertaa asia häiritsi. Välillä olin jo melkein unohtanut, mihin tilanteeseen jokin henkilö oli viimeksi jäänyt, koska sen jälkeen oli kuvattu vaikka kuinka monelle muulle henkilölle tapahtuneita asioita. Kirja ei tarjoa myöskään niin paljon ravisuttavia uusia juttuja kuin aiemmat. On tässäkin osassa kuitenkin juonen mullistava lopetus. Kiinnostavaa on myös se, miten purkamisen keksimistä avataan. Nuorten purkamisen takana olevat asiat ovat varsin kiinnostavia.

Shusterman on myös onnistunut asiassa, jota kaikissa kirjoissa ei edes yritetä. Hän saa lukijan ymmärtämään syyt myös vastapuolen toiminnalle, vaikka toiminta hirveältä tuntuukin. Purkamisen hyväksymiselle on syynsä, ja niiden uskottava selittäminen tekee kirjasta realistisemman.   

Jos mahdollista, kolmannen osan lopetus tekee sarjan maailmasta vieläkin karmivamman. En malttaisi odottaa lokakuuta ja viimeistä kirjaa. Luulen, että Shusterman onnistuu jälleen yllättämään minut täysin ja uskon rakastavani viimeistä kirjaa. IMDb:n mukaan Unwind-elokuva olisi tulossa ensi vuonna, mutta en vielä uskalla luottaa tähän uutiseen. Kirjailija itse oli julkaissut tällaisen päivityksen elokuvan tilasta muutama päivä sitten.

Tämä sarja on yksi niistä, joille toivoisin suomennosta. Jos elokuva toteutuu ja tulee Suomen elokuvateattereihin, ehkäpä on jonkinlaista toivoa. Suosittelen kirjaa kaikille YA-dystopian ystäville. En oikein usko, että kukaan kyseisestä genrestä pitävä voisi pettyä. Varoitan kuitenkin, että tämä sarja on astetta karmivampi kuin muut YA-dystopiat. Nälkäpelit ovat aikamoisia lasten satuja tähän verrattuna.

♥♥♥♥½

Unwind-sarja
Unwind (2007)
UnWholly (2012)
UnSouled (2013)
UnDivided (lokakuu 2014) 

UnSouled sopii kirjabingon ruutuun Ostettu kirja.

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Ray Bradbury: Fahrenheit 451 2008 (1953) HarperCollins 211 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Fahrenheit 451)
lainattu kirjastosta

The magic is only in what books say, how they stitched the patches of the universe together into one garment for us.

'Luckily, queer ones like her don't happen, often. We know how to nip most of them in the bud, early. You can't build a house without nails and wood. If you don't want a house built, hide the nails and wood. If you don't want a man unhappy politically, don't give him two sides to a question to worry him; give him one. Better yet, give him none. Let him forget there is such as thing as war. If the Government is inefficient, top-heavy, and tax-mad, better it be all those than that people worry over it. Peace, Montag. Give the people contests they win by remembering the words to more popular songs or the names of state capitals or how much corn Iowa grew last year. Cram them full of non-combustible data, chock them so damned full of "facts" they feel stuffed, but absolutely "brilliant" with information. Then they'll feel they're thinking, they'll get a sense of motion without moving. And they'll be happy, because facts of that sort don't change. Don't give them any slippery stuff like philosophy or sociology to tie things up with. That way lies melancholy. Any man who can take a TV wall apart and put it back together again, and most men can nowadays, is happier than any man who tries to slide-rule, measure, and equate the universe, which just won't be measured or equated without making man feel bestial and lonely. I know, I've tried it; to hell with it. So bring on your clubs and parties, your acrobats and magicians, your dare-devils, jet cars, motorcycle helicopters, your sex and heroin, more of everything to do with automatic reflex. If the drama is bad, if the film says nothing, if the play is hollow, sting me with the theremin, loudly. I'll think I'm responding to the play, when it's only a tactile reaction to vibration. But I don't care. I just like solid entertainment.'

Guy Montag on palomies, jonka tehtävänä on sytyttää tulipaloja niiden sammuttamisen sijaan. Palomiehet polttavat kirjoja, joiden hallussapito on ehdottomasti kielletty, sillä ne estävät ihmisten onnellisuuden. Kuitenkin kun Guy tapaa naapurinsa Clarissen, Clarissen kanssa keskusteleminen saa Guyn miettimään uudelleen elämäänsä. Guy toteaa, ettei hän ole onnellinen eikä taida edes rakastaa vaimoaan, vaikka hän elää yhteiskunnassa, joka keskittyy tarjoamaan ihmisille nautintoa.

Ray Bradburyn Fahrenheit 451 kuuluu dystopiakirjallisuuden klassikoihin, ja olen siksi halunnut jo kauan sen lukea. Lainasin kirjan keväällä, koska harkitsin osallistuvani lukupiiritapaamiseen, jossa kirjaa käsiteltiin. Aika ei sitten sopinutkaan ja kirjakin jäi odottamaan vuoroaan. En voinut kirjaa enää uusia, joten minun oli pakko lukea se tai palauttaa lukemattomana kirjastoon. On ilmiselvää, että valitsin lukemisen.

Onnistuneimmat dystopiakirjat saavat ensin huoahtamaan helpotuksesta, ettei yhteiskuntamme onneksi ole aivan tällä mallilla. Tämän ajatuksen jälkeen mieleen alkaa hiipiä ajatuksia siitä, millaista todellisuuspohjaa kirjan tapahtumilla on. Maailmassa on maita, joissa sananvapautta rajoitetaan ja joistakin asioista ei vain saa puhua tai kirjoittaa. Länsimaissa taas kulutetaan paljon aivot narikkaan -viihdettä. Saippuasarjat ja tositv-ohjelmat on luotu kevyeksi viihdykkeeksi. Niiden olemassaolo ei ole mielestäni huono juttu. Tunnen ihmisen, joka sanoo tarvitsevansa saippuasarjoja jaksaakseen elämäänsä kuuluvia vaikeita asioita. Minusta niitä pitäisi kuitenkin pääasiassa kuluttaa tasapainona enemmän älyllisiä virikkeitä tarjoavalle toiminnalle.

Ajatteleminen ja tieto lisäävät välillä tuskaa, sillä varmasti moni mieluummin ummistaisi silmänsä epäkohdilta, mutta epäkohdat eivät myöskään parane, jollei niitä huomata ja yritetä parantaa. Pelkästään hedonismiin perustuva kulttuuri jättäisi ihmiset aika tyhjiksi. Nozickin mielihyväkone on ajatuskoe, jonka pyrkimyksenä on todistaa eettinen hedonismi virheelliseksi. Tuskinpa moni olisi kytkemässä itseään mielihyväkoneeseen, sillä ihmiset mieluummin kokevat asioita oikeasti kuin nauttivat koneen heille keinotekoisesti tuottamista kokemuksista.

Propaganda tekee ihmisistä helpommin hallittavia. Jos kansa saadaan olemaan kyseenalaistamatta hallituksen sanomaa, se ei kapinoi. Kirjassa lapset otetaan vanhempien vaikutuksen alaisuudesta pois ennen kuin vanhemmat ovat ehtineet kylvää vaarallisten ajatusten siemenen jälkikasvunsa mieleen. Kun keskustellaan presidenttiehdokkaista, tärkein arviointikriteeri on ulkonäkö.

Välillä lukeminen hieman takkusi, ja melko pian tajusin, että kirjaa ei kannata lainkaan lukea väsyneenä. Bradburyn ajoittain omintakeinen kirjoitustyyli sai minut tipahtamaan kärryiltä, jos ajatukseni harhautuivat hetkeksi muualle. Tavallaan minua huvitti se, että näin kävi juuri kirjan kanssa, jossa puhutaan siitä, miten kirjat lyhenivät ensin lyhenemistään, koska ihmisten keskittymiskyky huonontui. Onneksi yleensä pystyn keskittymään kirjoihin melko hyvin, mutta iltalukeminen juuri ennen nukahtamista ei sopinut tälle kirjalle.

Kirjassa oli joitakin vaikuttavia kohtia. Yksi suosikeistani on bloggauksen alkuun valitsemani lainaus. Jo hetki lukemisen jälkeen minusta alkoi tuntua, että pidän kirjasta enemmän kuin juuri viimeisen sivun luettuani. Kirjan sanoma kypsyy sisälläni, ja todennäköisesti teos tuntuu yhä vaikuttavammalta kuukauden, puolen vuoden ja vuoden päästä. Kuitenkaan Fahrenheit 451 ei kuulu dystopiaklassikkosuosikkeihini, enkä usko, että se kuuluu niihin vuodenkaan päästä. Orwellin 1984 ja Atwoodin The Handmaid's Tale vain ovat mullistaneet ajatusmaailmaani enemmän. Tästä huolimatta Fahrenheit 451 kuuluu varmasti niihin kirjoihin, jotka jättävät jonkinlaisen pysyvän jäljen.

♥♥♥♥

Muualla: Hurja hassu lukija, Kuuttaren lukupäiväkirja, Nulla dies sine legendo, Olgan lukupäiväkirja, Luen, mutta en kirjoita, Yöpöydän kirjat ja Taikakirjaimet

Fahrenheit 451 on voittanut ilmestymisensä jälkeen lukuisia palkintoja, muun muassa yhden harvoista jaetuista Retro Hugo -palkinnoista. Tämän vuoksi kirja sopiikin kirjabingon Palkittu kirja -ruutuun. Kirjan lukemisen myötä saan myös toisen bingon. Kannen perusteella valitsin Lotta-Liisa Joelssonin Vivikan, Susanna Kaysenin Girl, Interrupted perustuu tositarinaan, James Bowenin Katukatti Bobin kannessa komeilee kissa, ja Charlaine Harrisin Real Murders on dekkari.
Kirja on myös kolmas luettu teos TBR100-listaltani.

Veronica Roth: Allegiant

Kansi: Joel Tippie

Veronica Roth: Allegiant 2013 HarperCollins 526 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Uskollinen)
lainattu kirjastosta

Bloggaus käsittelee sarjan kolmatta kirjaa, joten se sisältää paljastuksia aiempien osien juonista.

"What kind of organisation?"
"The kind that wants to leave the city," she says. "They released some kind of manifesto this morning. They call themselves the Allegiant." When she sees my confused look, she adds. "Because they're allied with the original purpose of our city, see?"
"The original purpose - you mean, what was in the Edith Prior video? That we should send people outside when the city has a large Divergent population?"
"That, yes. But also living in factions. The Allegiant claim that we're meant to be in factions because we've been in them since the beginning." She shakes her head. "Some people will always fear change. But we can't indulge them."
With the factions dismantled, part of me has felt like a man released from a long imprisonment. I don't have to evaluate whether every thought I have or choice I make fits into a narrow ideology. I don't want the factions back.
But Evelyn hasn't liberated us like she thinks - she's just made us all factionless. She's afraid of what we would choose, if we were given actual freedom. And that means that no matter what I believe about the factions, I'm relieved that someone, somewhere, is defying her.

Jeaninen kuoleman jälkeen Tobiaksen äiti Evelyn on noussut uudeksi johtajaksi ja nykyään osastot ovat kiellettyjä. On paljastunut, että kaupungin ulkopuolella asuvat ihmiset ovat perustaneet kaupungin eräänlaiseksi laboratorioksi, jonka asukkaita tarkkaillaan kuin koe-eläimiä. Divergenttien on tarkoitus olla ratkaisu vahingoittuneiden geenien ongelmaan. Evelyn ei halua päästää ketään kaupungin ulkopuolella, mutta Evelynin uudenlainen diktatuuri herättää vastustusta ja Uskolliset-niminen ryhmä (engl. Allegiant) alkaa miettiä keinoja päästä pyytämään apua kaupungin ulkopuolelta. Tris ja Tobias liittyvät joukkoon, joka lähtee kaupungin ulkopuolelle, mutta he eivät osaa lainkaan aavistaa, millainen heidän maailmankuvansa mullistava todellisuus kaupungin rajojen ulkopuolella odottaa.

Olen kuullut Allegiantista lähinnä negatiivisia mielipiteitä. Insurgent oli minulle pienoinen pettymys ja pelkäsin, onko päätösosa myös. Tiesin, että kirjassa tapahtuu jotakin mielipiteet jakavaa ja minulla oli jopa vahva arvaus siitä, mikä tämä asia voisi olla. 

Monesti päätösosat eivät tunnu täysin tyydyttäviltä lopetuksilta, mutta Allegiant oli minusta sopiva päätös sarjalle. Väliosalta ja hieman kaoottiselta tuntunut Insurgent oli onneksi vain hetkellinen notkahdus, ja viimeinen osa oli jälleen ainakin yhtä hyvä kuin Divergent. Roth antoi vastauksia edellisten osien herättämiin kysymyksiin, muun muassa siihen, miksei muiden Yhdysvaltojen kaupunkien tilaa kuvata lainkaan. Aiemmista osista poiketen Roth käyttää sekä Trisiä että Tobiasta kertojaääninä, mikä vaati ensin totuttelua mutta tuntui lopulta hyvältä ratkaisulta.

Luulin tietäväni, miten YA-kirjoissa asiat menevät, enkä uskonut Rothin tekevän sellaista ratkaisua kuin hän teki. Ymmärrän, miksi tämä yksi tapahtuma jakaa mielipiteitä, mutta minusta se oli jollakin tapaa yllättävää ja hieman tuorettakin. Toisaalta minäkin mietin kyyneleet silmissä, miksi näin tapahtui, mutta pääosin pidin Rothin ratkaisua hyvänä. Anteeksi kryptisyyteni, mutta en halua pilata kenenkään lukukokemusta. En kuitenkaan voinut olla hieman pohdiskelematta erästä kirjan tärkeää tapahtumaa.

En edelleenkään pidä Divergent-trilogiaa parhaimpana YA-dystopiasarjana, sillä esimerkiksi Neal Shustermanin Unwind-dystologia peittoaa sarjan mennen tullen. Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi kirja on saanut osakseen niin suuren suosion. Roth on osannut kirjoittaa todella vetävän tarinan, ja sekä ensimmäisen että toisen osan jälkeen jäi tunne, että seuraava osa on saatava luettavaksi mahdollisimman pian. Onneksi luin kirjat englanniksi, sillä epäilen, että suomeksi luettuna sarjan melko yksinkertainen kieli ja preesens-kerronta olisivat häirinneet. Nyt pystyin heittäytymään tarinan vietäväksi ja sivuuttamaan pienet heikkoudet. Viimeisen osan parissa tosin mietin, meniköhän kaikki ihan tieteen sääntöjen mukaan, mutta olen anteeksiantavalla päällä, joten sekään ei häirinnyt niin paljon kuin olisi voinut. Kaikki osat luin huimaavalla vauhdilla, ja muu elämä jäi kirjoille yleensä toiseksi. En lue tätä trilogiaa uudelleen, mutta ainoaksi jäävä lukukerta oli varsin viihdyttävä.

♥♥♥♥

Muualla: Notko, se lukeva peikko, Maailman ääreen, Todella vaiheessa ja Kirjaneidon tornihuone.

Divergent-trilogia
Divergent 2011 (Outolintu)
Insurgent 2012 (Kapinallinen)
Allegiant 2013

Kirjabingossa ruksin ruudun Lainattu kirja. Bloggaan bingokirjoista väärässä järjestyksessä, jos joku sattuu ihmettelemään, miksi ruudukko näyttää yhtäkkiä ihan erilaiselta.

Kiera Cass: The Selection

kansikuva: Gustavo Marx/Mergeleft Reps, inc.
kannen suunnittelu: Sarah Hoy

Kiera Cass: The Selection 2012 HarperTeen 327 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Valinta)
ostettu uutena

"'Our beloved prince, Maxon Schreave,' " Mom continued, "'is coming of age this month. As he ventures into this new part of his life, he hopes to move forward with a partner, to marry a true Daughter of Illéa. If your eligible daughter, sister, or charge is interested in possibly becoming the bride of Prince Maxon and the adored princess of Illéa, please fill out the enclosed form and return it to your local Province Services Office. One woman from each province will be drawn at random to meet the prince.
"'Participants will be housed at the lovely Illéa Palace in Angeles for the duration of their stay. The families of each participant will be generously compensated'" - she drew out the words for effect - "'for their service to the royal family.'"
I rolled my eyes as she went on. This was the way they did it with sons. Princesses born into the royal family were sold off into marriage in an attempt to solidify our young relations with other countries. I understood why it was done - we needed allies. But I didn't like it. I hadn't had to see such a thing, and I hoped I never would. The royal family hadn't produced a princess in three generations. Princes, however, married women of the people to keep up the morale of our sometimes volatile nation. I think the Selection was meant to draw us together and remind everyone that Illéa itself was born out of next to nothing.

America Singer kuuluu viidenteen säätyyn, joka koostuu taiteilijoista. American perhe on tottunut puutteeseen ja jopa nälkään, joten American äidin mielestä mahdollisuus päästä kilpailemaan prinssi Maxonin sydämestä on kuin taivaan lahja. America ei kuitenkaan ole samaa mieltä. Häntä ei kiinnosta taistella tuntemattoman ihmisen rakkaudesta 34 muun tytön kanssa, ja hänellä on jo oma sydämen valittu. Ongelmana on vain se, että Aspen on alempaa säätyä kuin America ja avioliitto Aspenin kanssa tarkoittaisi myös Americalle säädyn ja elinolojen huononemista. Lopulta America suostuu kuitenkin hakemaan, mutta hän kokee elämänsä järkytyksen, kun hänet todellakin valitaan yhdeksi palatsiin muuttavista 35 tytöstä.

En ihan muista, miksi kirjasta kiinnostuin viime vuonna niin paljon, että tulin hankkineeksi sen itselleni. Olen kuullut kirjasta paljon ristiriitaista palautetta. Osan mielestä sarja on ollut aivan ihana ja koukuttava, mutta osa on pitänyt kirjoja vain keskivertoina eikä erityisen suosittelun arvoisina. Minulle kirjan ideasta tuli vahvasti mieleen Unelmien poikamies -televisiosarja eivätkä mielleyhtymät todellakaan kadonneet lukemisen aikana. Tulevan prinsessan valikointiin liittyvät säännöt ovat kuitenkin paljon kyseistä tosi-tv-ohjelmaa rajummat. Jos valikointiin osallistuja jää kiinni muista rakkaussuhteista, hän menettää henkensä. Ei ole kovin vaikea arvata, että tämä sääntö tekee American palatsielämästä aikamoista uhkapeliä, sillä Americalla on tunteita myös Aspenia kohtaan.

Goodreadsissa joku arvioija syytti kirjaa seksismistä. Minuakin miesten ylivertaisuuden korostaminen ärsytti aluksi, mutta sitten onneksi tajusin, että seksismi ei todellakaan aina tarkoita sitä, että kirjailija pitäisi sukupuolten välistä epätasa-arvoa hyvänä asiana. The Selection pitää lukea aika huolimattomasti, jos ei huomaa, että Cass on soluttanut mukaan kritiikkiä sääty-yhteiskuntaa ja miesten yliarvoisuutta kohtaan. Cass on luonut dystopisen yhteiskuntansa siinä mielessä onnistuneesti, että se saa lukijan ainakin hieman miettimään todellisen yhteiskunnan epäkohtia. Cass on kärjistänyt epäkohdat äärimmilleen, mutta kärjistäminen onkin tyypillinen dystopian keino saada ihmiset avaamaan silmänsä. Kuitenkin dystopiset ainekset peittyvät kolmiodraaman alle, joten yhteiskuntakritiikki jäi loppujen lopuksi melko laimeaksi.

En ole kovin innokas lukemaan kirjoja, joiden pääjuoni keskittyy romanssin ympärille. The Selection oli loppujen lopuksi hieman keskivertoa parempi, mutta arvelen vahvasti, etten lue muita osia, sillä niitä ei ole saatavissa kirjastosta. Toivon American valitsevan Maximin, koska Aspen oli minusta jotenkin ärsyttävä. Muuten kyllä säätyrajoista huolimatta onnistuva rakkaustarina kiinnostaisi enemmän kuin rääsyistä prinsessaksi. Americaa moni on haukkunut todella ärsyttäväksi. Minä en häntä kovin ärsyttävänä pitänyt, vaikka olihan hän hieman liian täydellinen.

Koin juonen ajoittain hieman tylsänä, ja suhteiden kehittyminen oli myöskin välillä epäuskottavaa. Onneksi kirjassa oli kuitenkin muutakin kuin romantiikkaa, sillä dystopiset elementit saivat minun mielenkiintoni säilymään suurimman osan ajasta.

Voin kuitenkin suositella kirjaa lukijoille, jotka kaipaavat romantiikkaa hienoisilla dystopisilla vivahteilla.

Kirjaa lukiessani aloin myös miettiä, kirjoittavatko miehet romanttista kirjallisuutta. Tarkoitan siis, onko olemassa mieskirjailijoita, jotka keskittyisivät kirjoissaan rakkaustarinoihin ja muut elementit olisivat vain sivuosassa. Minulle ei tule mieleen yhtäkään, mutta miesnäkökulma voisi tuoda mielenkiintoista vaihtelua romanttiseen kirjallisuuteen. Varmasti on myös miehiä, joita romantiikka kiinnostaa, vaikka sitä yleensä pidetäänkin enemmän naisten juttuna.

♥♥♥¼

The Selection -trilogia
The Selection 2012
The Elite 2013
The One 2014

Muualla: Katinkan kirjasto ja Elina Rouhiainen.

The Selection sopii mainiosti kirjabingon romantiikka-lokeroon, joten rastitan jälleen yhden ruudun.

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua

Alkuperäispäällys: Y. Bora Ülke

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua 2014 (Don't Turn Around 2012) WSOY 350 s. suom. Inka Parpola
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän oli melko varma siitä, että oli löytänyt oikean sivuston. Näytti siltä, että kyseessä oli jonkinlainen lääketieteellinen tutkimuslaitos, joskin tutkimuksen kohde oli haudattu koodinimien jonon alle. Hän kaiveli vielä lisää, mutta suurin osa yrityksen tiedostoista oli lukittu sellaisten palomuurien taakse, jotka torjuivat hänen ensimmäiset kuvainnolliset yrityksensä heittää köysitikkaat niiden yli. Peter tiesi, että mikäli hänellä olisi riittävästi aikaa, hän pystyisi ohittamaan ne - hän oli aikoinaan hakkeroitunut kenenkään huomaamatta Pentagonin, FBI:n ja Scotland Yardin tietokantoihin ihan vain huvin vuoksi. Kysymys kuuluikin, saattoiko mikään, mihin Bob oli sotkeutunut, olla etsintätyöhön uhratun ajan arvoista.
Todennäköisesti ei, Bob päätti. Hän haukotteli ja sammutti tietokoneen.
Minuuttia myöhemmin hänen kotitalonsa etuovi potkittiin rikki.  

Noa Torson herää sairaalavuoteessa itselleen tuntemattomasta paikasta, jonne päätymisestä hänellä ei ole mitään muistikuvia. Hän on menettänyt elämästään kolme viikkoa, ja rintakehässä on leikkausarpi. Noa ei todellakaan aio jäädä sairaalavuoteeseen vaan aloittaa hurjan pakomatkan. Mitä hänelle on oikein tehty ja miksi häntä jahdataan kokonaisen miesjoukon voimin? Peter Gregory inhoaa isänsä tekopyhyyttä ja on sen vuoksi perustanut hakkeriyhteisön, jonka tavoitteena on rangaista heikompiaan hyväksikäyttäviä ihmisiä. Eräänä päivänä hän löytää sattumalta isälleen kuuluvia papereita, jotka käsittelevät projektia nimeltä Persefone. Peter ehtii tutkia projektin taustaa vain pienen hetken, ennen kuin hänen kotiinsa tunkeutuu mies, joka väittää tuntevansa Peterin vanhemmat ja vie mukanaan Peterin tietokoneen. Peter päättää pyytää apua yhdeltä hakkeriyhteisönsä taitavimmista jäsenistä, joka sattuu olemaan juuri Noa.

Voin jo heti aluksi todeta, että enpä ole pitkään aikaan koukuttunut johonkin sarjaan näin nopeasti ja pahasti. Toinen osa on ilmestynyt jo englanniksi ja päätösosakin ilmestyy alkukielellä elokuussa. Kirjastosta jatko-osia ei löydy ja muutenkin haluan sarjan omaan hyllyyni, joten täytynee kirjashoppailla toinen osa piakkoin.

WSOY:n sivuilta ottamassani kansikuvassa sitaatti ei näköjään näy, mutta suomenkielisen version kannessa kirjaa verrataan Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia -teokseen. Kerrankin etukannen vertaus menestysteokseen osui oikeaan. Noa Torson voisi olla Lisbeth Salanderin pikkusisko, mutta silti kirja ei tuntu halvalta Larsson-kopiolta. Idea on erilainen ja scifimpi. Kerrontatyyli on vauhdikkaampi ja enemmän toimintaan keskittyvä.

Noa Torson on entinen lastenkotinuori, joka on menettänyt vanhempansa pienenä ja jolla ei ole ollut onnea sijaisperheiden kanssa. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Noa ei ole saanut rakkautta vaan lähinnä vain kokemuksia, jotka ovat lisänneet aikuisiin kohdistuvaa luottamuksen puutetta. Noa on leimattu ongelmanuoreksi, sillä hän on istunut pari lyhyttä vankilatuomiota, mutta syyt tuomioihin ovat varsin inhimillisiä. Toinen vankilatuomioista johtui siitä, että Noa varasti sijaisvanhempiensa auton, jotta olisi voinut vierailla vanhempiensa haudalla.

Noa on hyödyntänyt tietokonenerouttaan luomalla itselleen uuden identiteetin ja mahtavat sijaisvanhemmat. Hän ei halua enää joutua heiteltäväksi perheestä toiseen vaan Noa on aloittanut itsenäisen elämän. Nyt hänet on valittu tutkimuskohteeksi siksi, ettei kukaan osaa kaivata Noaa. Noa on juuri sellainen naishahmo, joita kirjoissa ei voi olla liikaa. Hän on älykäs, itsenäinen ja henkisesti vahva vaikka onkin kokenut kovia. Peter jää minusta selvästi etäisemmäksi ja mielenkiinnottomammaksi hahmoksi, mutta hän toimii ihan hyvänä vastaparina Noalle.

Kirja ei ole mikään tyypillinen dystopiakirja, mutta siinä on silti aistittavissa dystopisia elementtejä. En oikein voi puida asiaa enempää, sillä vahvimmat dystopiset piirteet paljastuvat lopussa. Vaikka mainitsen dystopiset vivahteet, kirja on mielestäni varsin raikas nuortenkirja eikä ole juuttunut nuortenkirjallisuuden kliseisiin. En ainakaan ole lukenut muita nuorille suunnattuja teknojännäreitä, vaikka todennäköisesti niitä on olemassa.

Suosittelen kirjaa tietokoneiden parissa kasvaneille nuorille, jotka tarttuvat harvemmin kirjaan, sillä uskon vähemmän innokkaiden lukijoidenkin voivan innostua Gagnonin sarjasta. Tosin toivon kyllä myös muunlaisten ihmisten tutustuvan Gagnonin trilogiaan, mutta varoitan, että siihen on helppo jäädä koukkuun.

♥♥♥♥½

PERSEFONE-trilogia
Kukaan ei kaipaa sinua 2014 (Don't Turn Around 2012)
Don't Look Now 2013
Don't Let Go elokuussa 2014

Maria Kinnusen mukaan kirja alkaa nopeatempoisesti ja sellaisena se myös jatkuu.
Millan mielestä koko teoksen ajan kirjassa säilyy ahdistunut ilmapiiri ja sopivan salamyhkäinen ote henkilöihin.
Kirjus toteaa tämänkin kirjan osoittavan, että ihmisen pahin vihollinen on toinen ihminen.
Anunkin mielestä Peter jäi Noan varjoon.
Kirjakulkurin kirja vei mennessään.

Koushun Takami: Battle Royale

Koushun Takami: Battle Royale 2003 (Batoru Rowaiaru 1999) 616 s. engl. Yuji Oniki
lainattu kirjastosta

"We have received a report from the Special Defense Forces and the government that the Program in Kagawa Prefecture ended yesterday at 3:12 p.m. It has been three years since the last Program was conducted here. The subject class was Third Year E Class from Zentsuji No. 4 Junior High School. The undisclosed location was Shidakajima Island, four kilometres away from Tadotsu-cho. The winner emerged after 3 days, 7 hours, and 43 minutes. Furthermore, with the retrieval of the corpses and autopsies conducted today, the causes of deaths for all 38 students have been determined: 17 from gunshot wounds, 9 from knife or blade wounds, 5 from blunt weapons, and 3 choked to death..."
An image of what appeared to be "the winner", a girl clad in a tattered sailor suit uniform came on the screen. Pressed between two Special Defense Forces soldiers, she looked back at the camera, her face twitching. Under her long messy hair, some dark red substance stuck to her right temple. Shuya could still clearly recall how her twitching face occasionally formed what appeared to be, strangely enough, a smile.
He realized now that this was the first time he had seen an insane person. But at the time he had no idea what was wrong with her. He only felt inexplicably afraid, as if he'd seen a ghost. 

42 japanilaisen oppilaan luokka luulee olevansa matkalla luokkaretkelle, mutta päätyykin tahtomattaan yhdeksi Ohjelmaan (engl. Program) osallistuvaksi luokaksi. Satunnaisesti valitut viisikymmentä junior high schoolin (vastaa suurinpiirtein yläastetta) kolmannen vuoden luokkaa joutuu osallistumaan hallituksen järjestämään Ohjelmaan, jossa heidän täytyy tappaa luokkatovereitaan. Viimeiseksi hengissä oleva oppilas on voittaja. Jos Ohjelman aikana kuluu 24 tuntia ilman yhtään kuolemaa, kaikki kuolevat. 

Luin kaksi vuotta sitten pääsykoekiireiden ohella Suzanne Collinsin The Hunger Games -trilogian. The Hunger Gamesin yhteydessä olen usein kuullut vertauksia japanilaiseen kulttiklassikkoon Battle Royaleen, jonka nimi taisi olla minulle tuttu jo entuudestaan, mutta lukulistalle se ei ollut aikaisemmin päätynyt. Pidin Collinsin trilogiasta, joten sen vuoksi päätin, että Battle Royalekin on jossakin vaiheessa luettava. Lainasin kirjan jo syksyllä, mutta jouduin palauttamaan sen lukemattomana kirjastoon, koska lukuaikaa ei ollut riittävästi. Toisella lainauskerralla onneksi löysin aikaa kirjan lukemiselle, vaikka se paksukainen onkin. 

Ymmärrän hyvin, miksi monet ovat huomanneet yhtäläisyyksiä The Hunger Gamesiin. Perusasetelmassa on paljon samaa. Satunnaisesti valitut nuoret laitetaan taistelemaan toisiaan vastaan siihen asti, että vain yksi on hengissä. Peli on jokavuotinen ja sen kanssa on opittu elämään, vaikka perustelut pelin järjestämiselle ovatkin aika kyseenalaisia. 

Lähestymistapa on kuitenkin erilainen. The Hunger Gamesissa peliä tarkastellaan minä-kertojana toimivan Katnissin näkökulmasta, kun taas Battle Royalen kaikkitietävän kertojan tarkastelukohteet vaihtelevat. Tosin Battle Royalessakin palataan erityisen usein muutamiin henkilöihin ja pari pitkäänkin hengissä säilyvää oppilasta jäävät vain vähäiselle huomiolle. Vaikka sekä The Hunger Games että Battle Royale luokitellaan nuorten aikuisten kirjallisuudeksi, Battle Royalen väkivaltaisuus on paljon yksityiskohtaisempaa kuin Collinsin menestystrilogiassa. Kovin herkälle lukijalle en kirjaa siksi suosittelekaan.

Lisäksi Battle Royalen oppilaiden kohtalosta ei tiedoteta mitään yksityiskohtia saaren ulkopuolelle ennen kuin voittaja on selvinnyt. The Hunger Gameshan on eräänlainen karmiva tosi-tv-ohjelma, jota kansalaiset voivat seurata kotoaan. Battle Royalen oppilaita ei kukaan ulkopuolinen voi auttaa ja heillä on vain heille alussa jaetut varusteet, joihin kuuluu muun muassa jonkinlainen ase. Ase saattaa olla mitä vain konekivääristä laitteeseen, jonka avulla saa tietää, miten paljon oppilaita on lähistöllä. Battle Royale tuntui vielä julmemmalta kuin The Hunger Games siitäkin syystä, että henkilöt joutuvat surmaamaan omia luokkatovereitaan. He tuntevat toisensa ainakin jotenkuten toisin kuin The Hunger Gamesin osanottajat.

Tein myöskin hauskan huomion, kun otin myös The Hunger Gamesin kirjahyllystäni vertailtavaksi. Sekä omistamani The Hunger Gamesin pokkariversion että lukemani pehmeäkantisen Battle Roaylen kannessa on ylistyssanoja samalta kuuluisalta kirjailijalta. Stephen King kehuu Battle Royalea sanoilla an insanely entertaining pulp riff ja ylistää The Hunger Gamesia lausahduksella: Constant suspense... I couldn't stop reading.

Erityisen mielenkiintoista oli se, miten eri oppilaat suhtautuvat peliin ja miten he käyttäytyvät sen edetessä. Osa liittoutuu läheisten ystäviensä kanssa, osa piilottelee ja osa päättää surmata muita kylmäverisesti. Erään oppilaan mielestä hänellä on suurempi oikeutus jäädä henkiin, koska hän on erityislahjakas ja siksi maailma tarvitsee häntä enemmän kuin hänen koulutovereitaan.

Odotin, että Battle Royale olisi vielä järisyttävämpi lukuelämys. Pidin kirjasta todella paljon enkä sitä varmasti unohda, mutta olisin kaivannut vielä lisää jotakin. Loppu oli ehkä hieman epätyydyttävä ja minusta tuntuu, etten täysin tajunnut viimeisen lauseen merkitystä. Loppua kohden väkivalta muuttuu myös hyvin irrationaaliseksi, mutta toisaalta on aika ymmärrettävää, että vainoharhaisuus ja jopa suoranainen hulluus saivat oppilaita valtaansa pelin edetessä.

Battle Royalea ei ole suomennettu. Kirjan pohjalta on ilmestynyt japanilainen elokuva, jota en ole nähnyt, mutta jonka todennäköisesti aion katsoa, vaikka elokuvan väkivaltaisuus arveluttaakin.

Sinisen kissan mukaan teoksessa nähdään monenlaisia esimerkkejä siitä, mihin luottamus tai sen puute voivat johtaa. Mielestäni se olikin yksi kirjan mielenkiintoisimmista puolista.

♥♥♥♥½

Hugh Howey: Wool

kansikuva: Getty Images

Hugh Howey: Wool 2012 Arrow Books 537 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Siilo)
lainattu kirjastosta

 'I've already published a white paper on how to retrieve deleted and overwritten files. The rest of the IT department is spreading it around to help people who've unwittingly flushed something they needed.'
'I still think you should stop,' he said. 'This isn't the best idea. I can't see any good coming of it -'
'No good coming from the truth? Knowing the truth is always good. And better that it's us discovering it than someone else, right?'
Holston looked at his files. It'd been five years since the last person was sent to cleaning. The view of the outside was getting worse every day, and he could feel the pressure, as sheriff, to find someone. It was growing, like steam building up in the silo, ready to launch something out. People got nervous when they thought the time was near. It was like one of those self-fulfilling prophecies where the nerves finally made someone twitch, then lash out or say something regretful, and then they'd find themselves in a cell, watching their last blurry sunset.
Holston sorted through the files all around him, wishing there was something in them. He would put a man to his death tomorrow if it meant releasing that steam. His wife was poking some great, overly full balloon with a needle, and Holston wanted to get that air out of it before she poked too far.

Siilossa asustaa ihmisyhteisö, joka ei ole ikinä hengittänyt ulkoilmaa. On vakava rikos edes sanoa haluavansa siilosta pois. Siilon ulkopuolella odottavat vain myrkyllinen ilma ja varma kuolema, mutta silti aina joku päätyy lausumaan kammotut sanat: Haluan ulos. Juliette asuu turvassa ilman mahdollisuutta nähdä ulos, kunnes hänet nimitetään uudeksi sheriffiksi. Uuden virkanimikkeen ja asuinpaikan myötä Julietelle alkaa paljastua, ettei kotisiilossa olekaan kaikki pakosti siten, miten hänet on opetettu uskomaan.

Wool sijoittui Blogistanian Globalia -äänestyksessä neljänneksi ja on tällä hetkellä ehdolla Tähtivaeltaja-palkinnon saajaksi. Suosituksia on korviini kuulunut niin äidiltäni (! ei hän edes yleensä lue dystopiakirjallisuutta) ja Niinalta synttärikirja-arvontani yhteydessä. Ennen Niinan suositusta olin jo kantanut Woolin kotiin kirjastosta, mutta suositus määräsi hetken, jolloin otin kirjan hyllystä hyppysiini ja aloin lukea sitä. Odotukseni olivat aika korkealla, mutta onneksi Wool osoittautui kirjaksi, jonka saaman suosion pystyn hyvin ymmärtämään.

Kirjan idea on kiehtova. Se ei tunnu lainkaan kuluneelta, vaikka hallinnon suunnalta tulevat säännökset ja ohjailu ovat dystopiakirjallisuuden perusmateriaalia. Kirja vaikutti itsenäiseltä teokselta mutta sai silti janoamaan lisää samaan todellisuuteen sijoittuvia tarinoita. Onneksi voin lukea vielä Shiftin ja Dustin. Olen hyvä pettymään jatko-osiin, mutta tämän sarjan kohdalla minusta tuntuu, että en pety. Minulla on jopa pieni etiäinen, että saatan pitää Shiftistä enemmän kuin Woolista.

Wool on hidastempoisempi kuin välillä ihan hengästyttävällä nopeudella etenevät nuorten dystopiat. Kaipasinkin hitautta, ja ajoittaisesta hitaudesta huolimatta kirjassa tapahtuu aivan riittävästi. Ilmapiiri on sopivan painostava ja jännitin todella kirjan käänteitä ja henkilöiden kohtaloita. Ihastuin jo aluksi kielen monisävyisyyteen. Pidän nuorille aikuisille suunnatusta dystopiasta, mutta niiden kieli tuntuu usein melko yksinkertaiselta. Kieli jää monesti juonen peittoon. Woolissa taas sekä juoni että kieli olivat mieleeni.

Lopussa Howey veti joitakin mutkia suoriksi enkä ollut aivan tyytyväinen loppuratkaisuun. Se tuntui liian helpolta ja huonosti pohjustetulta. Jossakin vaiheessa veikkailin jo, että kirjasta muodostuisi yksi suosikeistani, mutta viimeinen säväys jäi puuttumaan. Wool oli kuitenkin loistava kirja. Jos olisin lukenut sen ennen Globalia-äänestystä, se olisi todennäköisesti löytynyt ehdokaslistaltanikin. En malttaisi odottaa, että ehdin lukea Shiftin, joka vaikuttaa ennakkoon ehkä vielä mielenkiintoisemmalta kuin Wool ja joka ilmestyy syksyllä myös suomennoksena.

♥♥♥♥¾

Tästä kirjasta on kirjoitettu arvattavastikin monessa blogissa: Ihminen välissä, Nipvet, Kirjus, Elämää ja aspartaamia, Pihin naisen elämää, Kissa kirjahyllyssä, Savannilla, Solaris, Booking it some more, Morren maailma, Kirjaneidon tornihuone, Notko, se lukeva peikko, Kirjakaapin kummitus, Kirjailijan kellarissa, Kirjavinkit, Järjellä ja tunteella, Kujerruksia, Yöpöydän kirjat, Iltaluvut ja Ja kaikkea muuta.

Veronica Roth: Insurgent

ryhmäsymboli: Rhytm & Hues Design kansi: Joel Tippie

Veronica Roth: Insurgent 2012 Katherine Tegen Books 525 s. (ilmestynee kesäkuussa suomeksi nimellä Kapinallinen)
lainattu kirjastosta

That evening I return to my room and slide my hand beneath my mattress to make sure the gun is still there. My fingers brush over the trigger, and my throat tightens like I am having an allergic reaction. I withdraw my hand and kneel on the edge of the bed, taking hard swallows of air until the feeling subsides. 
What is wrong with you? I shake my head. Pull it together.
And that is what it feels like: pulling the different parts of me up and in like a shoelace. I feel suffocated, but at least I feel strong.

Insurgent on trilogian toinen osa, joten ensimmäistä osaa koskevilta juonipaljastuksilta ei voi välttyä.

Tris koki Divergentin lopussa kaksi traumaattista kokemusta. Hän sekä surmasi ystävänsä itsepuolustukseksi että menetti vanhempansa. Nämä tapahtumat painavat Trisiä ja saavat hänet kammoamaan aseita ja miettimään elämänsä mielekkyyttä. Four kohtaa ihmisen, jota on yleisesti luultu kuolleeksi. Tris ja Four eivät ole missään turvassa, sillä heitä jahdataan heidän poikkeavuutensa vuoksi.

Luin Veronica Rothin Divergentin elokuussa. Vuoden alussahan kirjasta ilmestyi myös odotettu suomennos nimeltään Outolintu, koska kirjaan perustuva elokuva saapuu valkokankaille tänä vuonna. Suomen ensi-ilta on ilmeisesti 11. huhtikuuta. En pitänyt Divergentiä minään dystopiagenren mullistajana, mutta viihdyin nopealukuisen ja mielenkiintoisen kirjan parissa.

Insurgent tuntui välillä hyvinkin väliosamaiselta. Oli selvää, että lukijaa johdatellaan kohti viimeistä kirjaa ja minulle tuli ajoittain tunne, että haluan saada luettua toisen osan alta pois, jotta voin jatkaa viimeiseen osaan ja saada selville loppuratkaisun. Toimintaa oli ensimmäistä kirjaa enemmän eikä Trisin ja Fourin suhde säästynyt karikoilta.

Luin kirjan reilussa vuorokaudessa. Lukuvauhtini kertoo kirjan nopeatempoisuudesta ja vetävyydestä, mutta myös siitä, että jouduin jättämään Hugh Howeyn Woolin kesken, jotta saan Doctor Sleepin ja Insurgentin luettua ja palautettua kirjastoon seuraavaa lukijaa varten. Wool on vaikuttanut jo alun perusteella niin hyvältä, että veikkailen siitä varovasti ehkä yhtä lempikirjoistani. En siis todellakaan mielelläni jättänyt kirjaa hetkeksi tauolle, mutta pakko mikä pakko. Insurgent kärsi tästä hieman, sillä huomasin ajoittain vertailevani Rothin kirjaa kiehtovampaan ja taidokkaammin kirjoitettuun Wooliin. Kirjat kuuluvat samaan genreen, mutta vertailu oli silti epäreilu. Kohderyhmä on eri ja kirjojen ideat hyvin erilaiset.

Insurgent loppui sellaiseen juonikoukkuun, että odotan viimeisen osan lukemista. Olen kuullut Allegiantista ristiriitaista palautetta ja olen ymmärtänyt monen pettyneen trilogian päätökseen, mutta ainahan on mahdollista, että minä yllätyn positiivisesti. Tosin olen pettynyt todella monen sarjan loppuratkaisuun, joten alkuasetelma ei ehkä ole kovin suotuisa Allegiantin lukemiselle.

Divergent -trilogian voisi kuvailla olevan rankkuudessaan Deliriumin ja Nälkäpelin välillä. Kirjoissa on kuolemaa ja väkivaltaa, mutta myös uskottavasti kehittyvä romanssi Trisin ja Fourin välillä. Tosin tätä kirjaa lukiessani koin Trisin ja Fourin väliset kinat välillä ylidramaattisiksi. Ensimmäisen kirjan aikana heidän suhteensa rakentui hiljalleen eikä se ollut onneksi mitään välitöntä rakkautta, mutta Insurgentissa Trisin ja Fourin suhdetta olisi voinut kuvata paremminkin. Saapa nähdä, mitä suhteelle käy viimeisen kirjan aikana.

Olen melko varma, etten Rothin sarjaan palaa ensimmäisen lukukerran jälkeen, mutta ovathan nämä viihdyttävää ja sopivia tyydyttämään nuorille aikuisille suunnatun dystopian nälkää. Silti englanniksi on ilmestynyt huomattavasti parempaakin tavaraa tässä genressä ja jään toivomaan, että jokin kustantamo joskus suomentaisi myös esimerkiksi Neal Shustermanin Unwind-dystologian, josta ollaan muuten tekemässä elokuvaa, joten elättelemäni suomentamistoiveet eivät ole aivan tuulesta temmattuja.

Vinttikamarissa-blogin Ahmun mukaan Insurgent kärsii hieman toisen kirjan ongelmasta, sillä kirjassa selvästi ollaan menossa johonkin, mutta varsinaisesti langanpäitä ei voi vielä solmia yhteen, koska on tulossa vielä kolmaskin osa. (Olen samaa mieltä.)
Notko, se lukeva peikko varoittaa, että toisen osan jälkeen tekisi mieli jatkaa suoraan kolmanteen osaan.
Kirjaneidon tornihuoneessa viehätyttiin erityisesti kirjan nopeatempoisesta juonesta.

♥♥♥½

Bernard Beckett: Genesis (uusintaluku)

Bernard Beckett: Genesis 2009 (Genesis 2006) Tammi 164 s. suom. Kaisa Kattelus
tarjouskirja

"On totta, että kun minä puhun sinulle, minun hermosoluni lähettävät impulsseja, kurkunpääni värisee, minussa tapahtuu tuhat sähkökemiallista ilmiötä, mutta jos kuvittelet, että en ole mitään muuta, sitten et ymmärrä maailmasta mitään. Sinun ohjelmasi estää sinua näkemästä syvempää totuutta.
Minä en ole kone. Mitä kone tietäisi märän ruohon tuoksusta aamulla tai itkevän vauvan äänestä? Minä olen auringon lämpö iholla, minä olen viileän aallon tuntu kun se murtuu ylitseni. Minä olen ne paikat, joita en ole koskaan nähnyt mutta joita kuvittelen painaessani silmät kiinni. Minä olen toisen ihmisen hengityksen maku, hänen hiustensa väri.
Sinä pilkkaat lyhyttä elinaikaani, mutta juuri kuolemisen pelko puhaltaa minuun elämää. Minä olen ajattelija, joka ajattelee ajattelemista. Minä olen uteliaisuus, minä olen järki, minä olen rakkaus, ja minä olen viha. Minä olen välinpitämättömyys. Minä olen isän poika, ja hän puolestaan oli oman isänsä poika. Minä olen äitini naurun syy ja itkun aihe. Minä olen ihme, ja minä olen ihmeellinen. Niin, maailma kenties panee sinut liikkeelle virratessaan piiriesi läpi. Mutta minun lävitseni maailma ei virtaa. Se jää minuun. Minä olen maailmassa, ja maailma on minussa. Minun kauttani maailmankaikkeus on oppinut tuntemaan itsensä. Minä olen se, jota ei yksikään kone ikinä kykene tekemään. Minä olen tarkoitus." Adam vaikeni vapisten. Oli mahdoton sanoa, oliko häneltä loppunut happi vai sanat.

Anaksimandros on harjoitellut kauan edessään olevaan koitokseen, joka määrää hänen kohtalonsa. Tuleeko hänestä Akatemian jäsen, joiksi pääsevät vain harvat ja valitut? Anaksimandros käy pääsykokeensa aikana läpi Adam Forden historiaa. Adam ei sopeutunut osaksi Valtiota vaan toimi sydämensä ohjaamana. Tästä häntä rangaistaan laittamalla hänet Art-robotin seuralaiseksi.

Bernard Beckettin Genesis oli paras viime vuoden aikana lukemani kirja ja äänestin sitä jopa yhdeksi kaikkien aikojen parhaista kirjoista. Kirja osui sattumalta käsiini Akateemisen alennusmyynnissä, ja takakansiteksti sai minut vakuuttuneeksi, että kirja on lukemisen ja parin euron arvoinen. Aloin lukea kirjaa ostopäivänä ja mykistyin. Tarina vei minut mukanaan ja elin kirjan päähenkilöiden rinnalla iloja ja suruja. Kirjan filosofinen anti ei tietenkään vähentänyt rakkauttani. Filosofisia nuortenkirjoja ei voi ikinä olla liikaa. 

En ole aiemmin kirjoittanut samasta kirjasta blogiini kahdesti.  Genesis on kuitenkin kirja, jonka kohdalla teen poikkeuksen, sillä se ansaitsee kaiken mahdollisen huomion, jonka sille voin blogissani antaa. Tämä toinen Genesis-bloggaukseni on kuitenkin lyhyempi kuin reilu vuosi sitten kirjoittamani.

Genesiksen kohdalla on ajoittain tärkeämpää se, mitä sanotaan kuin miten sanotaan. Kirja herättää paljon ajatuksia, vaikka se ei ehkä aina ole kaunokirjallisesti taitavin mahdollinen. Kuitenkin kirjassa on joitakin aivan hengästyttäviä kohtia muutenkin kuin sisällöltään. Genesis on pääosin suullisen pääsykoekuulustelun muodossa kerrottu pienoisromaani, jonka nykyajan tapahtumat sijoittuvat melkein kokonaan vain yhteen huoneeseen. Kerrontaratkaisu on poikkeava, mutta sopii kirjaan. En oikein keksi, millä muulla tavoin Valtion ja Adam Forden historia olisi voitu kertoa ilman, että kirja tuntuisi todella selittelevältä. Anaksimandroksen kuulustelija jää persoonattomaksi, mutta Anaksimandros, Adam ja Art heräävät kirjan sivuilla henkiin.

Pidin enemmän kirjan lukemisesta englanniksi, mutta ei suomennoskaan huono ollut. Tietenkin asiaan vaikutti sekin, että luin kirjan ensin alkuperäiskielellä ja koin kaiken ensimmäistä kertaa. Kuitenkin myös toisella lukukerralla ja äidinkielelläni luettuna kirja oli vaikuttava ja nautin hetkistä sen parissa.

Vaikka tiesin loppuratkaisun, luin kirjan nopeasti ja silmiini nousi taas muutama kyynel viimeisen sivun luettuani. Genesis on paras sattumalta tekemäni kirjalöytö ja suosittelen kirjaa edelleen lämpimästi kaikille. Kirja tuo hieman mieleeni toisen suosikkini Jostein Gaarderin Sofian maailman, mutta Genesis on helppolukuisempi ja filosofinen materiaali tarjoillaan helpommin sulatettavassa paketissa. Olen niin iloinen, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan.

Sydäntäni on lämmittänyt jokainen Genesiksen saama uusi lukija vuoden aikana. Ilokseni olen vieläpä huomannut, että muihinkin lukijoihin Beckettin kirja on tehnyt syvän vaikutuksen.
Ahmulle jäi kirjan lukemisen jälkeen vahva tunne siitä, että Genesis on tulevaisuudessa klassikko.
Kirja sai Elegian pohtimaan tekoälyn olemusta ja ihmisyyttä. Hänelle tuli myös tunne, että hän olisi halunnut lukea kirjan heti uudestaan.
Nina Mari oli erityisen vaikuttunut siitä, miten Adamin ja Art-robotin välistä kanssakäymistä kuvattiin.
Suketuksesta oli virkistävää lukea jotain omasta tyylistä hieman poikkeavaa, etenkin näin vetävässä ja helposti lähestyttävässä muodossa.
Katrin mielestä kirja tarina on itsessään jo kutkuttava, mutta varsinainen anti on kirjan pohdinnat ja lukijassa heränneet ajatukset ihmisyydestä, sielusta ja tietoisuudesta sekä tekoälystä.
Anni kuvailee Genesistä ainutlaatuiseksi kirjaksi.
Manni P:n mukaan kirjan loppu on arvaamaton, tunteellinen ja kääntää kaiken vielä kerran ylösalaisin sekä jättää lukijansa hetkeksi sanattomaksi.

♥♥♥♥♥

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki

kansi: Tex Hänninen

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki 2013 (Mystic City 2012) Karisto 403 s. suom. Kirsi Ohrankämmen
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Vasta silloin huomaan pidättäneeni hengitystäni. Puhallan ilmat ulos ja täytän sitten keuhkoni uudelleen. Suuntaan katseeni mystikkoon, jonka lähettämät säteet ovat kadonneet. Poika seisoo keskellä katua kädet rennosti syvällä taskuissaan.
Aivan kuin hän olisi kuka tahansa nuori. Aivan kuin hän olisi normaali.
Kapinalliset mystikot ovat lainsuojattomia. He ovat vaarallisia, ja heistä pitää tehdä ilmoitus välittömästi. Tiedän sen tuhansien elämäni aikana näkemieni viranomaisilmoitusten perusteella. Mutta...
Tämä mystikko pelasti henkeni. 

Aria Rose on 16-vuotias Ylhästöön kuuluva tyttö, joka on menettänyt muistinsa hileyliannostuksen seurauksena. Hänelle kerrotaan, että hän on rakastunut perheensä vihamiessuvun vesaan Thomasiin ja Thomasin ja Arian rakkaustarina on saanut suvut hautaamaan sotakirveensä. Thomas ei tunnu kuitenkaan lainkaan tutulta ja Aria alkaa epäillä tulevaa avioliittoaan. 

Luin Salatun voiman kaupungin syksyllä niihin aikoihin, jolloin bloginpitoni oli hieman retuperällä. Kirja ei herättänyt minussa kovin vahvoja tuntemuksia puolesta tai vastaan, joten siksikään kirjasta bloggaaminen jäi. Nyt kuitenkin kaduttaa, koska huomaan muistikuvieni olevan hyvin hämäriä.

Kirjaan on tuotu mukaan vakavia aiheita. Teoksen ihmiset on kirjaimellisesti jaettu kahteen luokkaan. Ylhästössä asustavat korkea-arvoiset ja Syvästössä majailevat yhteiskunnan pohjasakka. Syvästön asukkaisiin kuuluvat myös syrjityt ja vaarallisiksi väitetyt mystikot, joiden energiaa käytetään Ylhästön tarpeiden tyydyttämiseen. Mystikkoihin kohdistuu vakavaa syrjintää ja ennakkoluuloja. Mystikkoja vältellään ja heitä mustamaalataan. Jotkut jopa toivovat, että he menettäisivät äänioikeutensa. 

Lawrencen moderni Romeo ja Julia -tarina ei onnistunut saamaan minua kunnolla otteeseensa. Ehkä olen lukenut liikaa nuorten aikuisten kirjoja kolmiodraamoilla höystettynä. Vaikka kirjassa oli muutakin kuin rakkausjuoni, jäin kaipaamaan lisää jännittävyyttä. Lawrencen luoma dystooppinen maailma oli kuitenkin kiehtova ja se saikin minut lukemaan kirjan. Kirjan maailma ja loppuratkaisu olivat sen verran kiehtovia, että todennäköisesti myös jatkan sarjan parissa.

Juoni ei ollut kovinkaan yllättävä. Pystyin suht helposti arvaamaan monet tärkeistä juonenkäänteistä. Olen huomannut, että monet nuorille aikuisille suunnatuista dystopiakirjoista kerrotaan preesensissä. En ole enää niin allerginen nykyhetken aikamuodolle, mutta koen sen silti useimmiten melko turhaksi kerrontaratkaisuksi.

Tänä keväänä pitäisi ilmestyä sarjan toinen osa Toxic Heart englanniksi. Voisin olettaa, että jossakin vaiheessa sarjan seuraavakin osa ilmestyy suomennoksena.

Muissa blogeissa: Kirjavinkit, Tarinoiden syvyydet, Lukuholistin maistiaiset, Kirjaneidon tornihuone, Hulluna kirjoihin, Yöpöydän kirjat ja Hallanhenki.