Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1999. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1999. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Robert J. Sawyer: Flashforward

Kannen valokuva: Jupiterimages
Robert J. Sawyer: Flashforward 2009 (1999) Tor Books 319 s.
saatu lahjaksi

But there was a Catch-22 - one of the few American novels he'd read had introduced him to that concept. By committing suicide - he wasn't afraid to think the word - he could prove that his future wasn't predestined; after all, in not just his own vision, but in that of the restaurant manager, he was alive twenty years hence. So, if he killed himself today - if he swallowed the pills right now - he'd demonstrate conclusively that the future wasn't fixed. But it would be like Pyrrhus's defeats of the Romans at Heraclea and Asculum, the kind of victory that still bears his name, a victory at a horrible cost. For if he could commit suicide, then the future that had so depressed him was not inevitable - but, of course, he'd no longer be around to pursue his dream.

CERNissä, Genevessä sijaitsevassa hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa, järjestetään koe, jonka tavoitteena on Higgsin bosonin löytäminen. Kokeen aikana tiedemiehet menettävät tajuntansa ja he näkevät itsensä jossakin täysin muualla. Herättyään he ajattelevat, että kokeessa on mennyt jokin pieleen, ja tajunnan menetys ja hallusinaatiot ovat aiheutuneita kokeesta. Pian CERNin työntekijöille kuitenkin selviää, että koko maailman väestö on menettänyt tajuntansa samaan aikaan. Suurin osa on nähnyt näkyjä, jotka paikallistetaan 21 vuoden päähän. Ovatko ihmiset nähneet tulevaisuuteensa?  

Odotin etukäteen, että kirja muistuttaisi enemmän kirjaan pohjautuvaa televisiosarjaa. Televisiosarjan poliisitutkinnan sijaan kirjassa seurataan CERNin työntekijöitä. Eteymät (engl. flashforward) näyttävät tulevaisuuden 21 vuoden eivätkä puolen vuoden päästä. Videokamerat eivät kirjassa nauhoita mitään tapahtumia eteymän aikana, kun taas televisiosarjassa valvontakameranauhoja taidettiin käyttää tapauksen tutkinnassa. Kirjalla ja televisiosarjalla on yhteistä lähinnä pääidea eteymistä. Eteymät aiheuttavat molemmissa paljon onnettomuuksia. Televisiosarja oli mielestäni nopeatempoisempi ja jännittävämpi, mutta kirjakin oli varsin kiehtovaa luettavaa.

Kirjassa käsitellään paljon tahdon vapautta ja moraalista vastuuta. Voidaanko CERNin kokeen järjestäjiä syyttää lukuisien ihmisten kuolemasta? He eivät olisi mitenkään voineet tietää, millaisia seurauksia kokeella on, mutta toisaalta he olisivat voineet olla järjestämättä koetta. Kuitenkin tieteellisiä kokeita tehdään jatkuvasti ympäri maapalloa, ja CERNin fyysikoiden kokeen piti olla vain yksi muiden joukossa, vaikka siltä toivottiinkin merkittäviä tuloksia. 

CERNissä työskentelevä Theo Procopides ei näe eteymän aikana yhtään mitään. Hänelle selviää muiden ihmisten näkyjen avulla, että hänet murhataan alle 50-vuotiaana. Theo yrittää saada mahdollisimman paljon tietoa omasta murhastaan, jotta hän voisi estää kuolemansa. Murhan estämisestä tulee hänelle pakkomielle, joka haittaa muuta elämää. Theon vanhempi kollega Lloyd Simcoe uskoo, ettei tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Eteymät eivät ole näyttäneet vain yhtä mahdollista tulevaisuutta vaan ihmiset ovat nähneet, miltä heidän oikea tulevaisuutensa näyttää. Vaikka he yrittäisivät estää näkynsä toteutumisen, he eivät voi siinä onnistua. Minusta tuntui koko kirjan ajan siltä, että tulevaisuuteen näkeminen vaikuttaa siihen, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Tuntuu käsittämättömältä, miten sillä ei voisi olla olematta vaikutusta. Jos ihmiset saavat väläyksen tulevaisuudestaan, he joko alkavat ohjata elämäänsä näkynsä suuntaan tai yrittävät estää näkynsä toteutumisen. On melko uskottavaa, että osa ihmisistä onnistuu muuttamaan tulevaisuuttaan.

Alun lainauksessa eräs kirjan henkilö miettii, tehdäkö itsemurha vai ei. Hän ei halua kokea näkemäänsä tulevaisuutta, sillä se tarkoittaisi, että hänen unelmansa eivät ole toteutuneet. Hänen halunsa elää on turmeltunut, koska hän ei näe mitään järkeä jatkaa elämäänsä haaveiden romahdettua. Hän on tarvinnut haaveita jaksaakseen eteenpäin. Silti hän tietää, että jos hän tekee itsemurhan, hänen näkemänsä tulevaisuus ei toteudu. Silloin hän on vaikuttanut tulevaisuuteen ja hänen näkynsä onkin vain yksi mahdollisuus. Kuitenkaan hän ei saa parempaa tulevaisuutta, sillä itsemurhan tekeminen tarkoittaisi, ettei hänellä ole tulevaisuutta lainkaan.

Kirjassa on jonkin verran tieteellistä jargonia, ja epäilen, että olisin saanut kirjasta vielä enemmän irti, jos olisin perehtyneempi fysiikkaan. Fysiikka oli kuitenkin koulussa inhokkiaineeni ja olen opiskellut sitä todella vähän sen vuoksi. Suurimman osan kirjasta uskon ymmärtäneeni, mutta osa olisi vaatinut enemmän taustatietoja.

Pääasiassa pidin kirjan lähestymistavasta aiheeseen, mutta loppu meni minusta sekavaksi ryntäilyksi. Lopetuksessa oli myös eräs ratkaisu, joka ei saanut minua kovinkaan innostuneeksi, mutta toisaalta jos asiat olisivat menneet haluamallani tavalla, Sawyerin olisi oikeastaan täytynyt kirjoittaa kirjalle jatko-osa.

Enää ei tuntunut olevan saatavilla muita kuin televisiosarjaa mainostavia pokkareita. En muutenkaan ole kovin ihastunut elokuva- ja televisiosarjapainoksiin, mutta tämä pokkariversio ärsytti minua erityisen paljon. Takakansiteksti oli suurin ongelmani. Takakannessa esitellään lähinnä televisiosarjaa ja annetaan ymmärtää, että kirjan juoni on samanlainen, mutta kirja eroaa televisiosarjasta kuin yö päivästä. Takakantta voisi pitää lähinnä vain televisiosarjan mainoksena eikä se ole todellakaan kelvollinen kuvaus kirjan sisällöstä. Jos kirja ja televisiosarja ovat selvästi erilaisia, eikö kirjan takakannessa kuitenkin pitäisi kuvailla kirjaa eikä kirjaan perustuvaa televisiosarjaa? Kysynpähän vain. Ärsyttävää.

 ♥♥♥♥¼
Luin Flashforwardin pokkarina, joten rastitan kirjabingon Pokkari-ruudun.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

J. K. Rowling: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 Bloomsbury 317 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja Azkabanin vanki)
ostettu uutena

But after ten minutes alone in the dark street, a new emotion overtook him: panic. Whichever way he looked at it, he had never been in a worse fix. He was stranded, quite alone, in the dark Muggle world, with absolutely nowhere to go. And the worst of it was, he had just done serious magic, which meant that he was almost certainly expelled from Hogwarts. He had broken the Decree for the Restriction of Underage Wizardry so badly, he was surprised Ministry of Magic representatives weren't swooping down on him where he sat. 
Harry shivered and looked up and down Magnolia Crescent. What was going to happen to him? Would he be arrested, or would he simply be outlawed from the wizarding world? He thought of Ron and Hermione, and his heart sank even lower. Harry was sure that, criminal or not, Ron and Hermione would want to help him now, but they were both abroad, and with Hedwig gone, he had no means of contacting them.
He didn't have any Muggle money, either. There was a little wizard gold in the moneybag at the bottom of his trunk, but the rest of the fortune his parents had left him was stored in a vault at Gringotts Wizarding Bank in London. He'd never be able to drag his trunk all the way to London. Unless...


Harry pelkää tulevansa erotetuksi Tylypahkasta, kun hän suuttuu Vernon-sedän sukulaiselle niin, että tekee taikoja. Hän ei voisi olla yllättyneempi, kun taikaministeri Cornelius Toffee ottaakin hänet lämpimästi vastaan Vuotavassa noidankattilassa eikä anna Harrylle minkäänlaista rangaistusta. Pian Harrylle paljastuu syy taikaministerin hellämielisyyteen. Voldemortin pelätty kannattaja Sirius Musta on karannut velhovankila Azkabanista, ja hänen epäillään jahtaavan Harrya.

Suunnitelmissani ei ollut tarttua kolmanteen Harry Potteriin ihan näin pian toisen osan lukemisen jälkeen. Kuulin kuitenkin tällä viikolla suru-uutisia. Eräs kaverini on menehtynyt, ja oloni on viime päivien ajan ollut yhtaikaa surullinen ja epäuskoinen. En aluksi jaksanut lukea muuta kuin tuttua ja turvallista, ja minulle kaikkein tutuin ja turvallisin kirja on kolmas Harry Potter. Olen lukenut sen lukemattomia kertoja. Tällä kertaa luin sitä välillä kyyneleisin silmin, mutta ajoittain eskapismi myös onnistui.  

Olen aiemminkin maininnut, että suosikki-Potterini on Harry Potter and the Prisoner of Azkaban. Sen näkee kuvassa olevan pokkariversion kunnosta ja olen lukenut kirjan varmaan ainakin kolmekymmentä kertaa. Osittain se johtuu jo aiemmin mainitsemastani asiasta: kolmas Potter on minulle turvasatama. Kun elämässäni on ollut vaikeaa, kirja on lohduttanut ja tarjonnut pakopaikan. Voisin sanoa, että mikään kirja ei ole minulle niin rakas kuin kolmas Potter. 

Syitä kiintymykseeni on myös muita. Tässä osassa tutustutaan ensimmäistä kertaa yhteen lempihahmoistani Sirius Mustaan. Harryn kolmantena kouluvuonna Tylypahkassa on mielestäni paras pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Remus Lupin, jonka järjestämät käytännön harjoitukset tuovat vallan kiinnostavaa tietoa taikaolennoista. Sarja menee synkempään suuntaan, ja Harry saa tietää enemmän vanhempiensa menneisyydestä. Minulle yksi tärkeimpiä kirjan piirteitä on kuitenkin Hermionen elämän kuvailu. Hän uurtaa koulutöidensä parissa ja riitelee parhaiden ystäviensä kanssa. Hän on romahtamisen partaalla perfektionisminsa ja ystävyyssuhteidensa vaikeuksien takia. Kolmannen kirjan tapahtumien vuoksi Hermione on fiktiivinen hahmo, johon pystyn parhaiten samaistumaan.

Kirja taitaa olla sarjassa ainoa, jossa Voldemort ei ole varsinaisesti läsnä edes takaumissa, mutta loppuratkaisu on vallan tärkeä Voldemortin voimiin nousun kannalta. Sarjan kokonaisjuoni etenee tässäkin osassa hyvää vauhtia, ja varsinkin Harryn taustaa syvennetään. 

Kolmas kirja tuo mukanaan myös ankeuttajat, jotka ovat minusta oikeastaan jopa pelottavampia kuin Voldemort. Olen siis Harryn kanssa samaa mieltä. J. K. Rowling on kertonut luoneensa ankeuttajat kuvaamaan masennusta, ja hän on onnistunut tavoitteessaan. En voisi kuvitella paljon ankeuttajia vastenmielisempiä olentoja, sillä kaikkien onnellisten ajatusten imeminen on varsin pelottava kyky.   

♥♥♥♥♥

Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)

Muualla:  La petite lectriceCilla in WonderlandLuettua elämää ja Maailman ääreen

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban
2004
2 h 22 min
ohjaaja: Alfonso Cuarón

Katsoin juuri ennen kirjaan tarttumista kolmannen Potterin elokuvaversion. Potter-elokuvat ovat jääneet minulle aina kirjojen varjoon, vaikka nautinkin elokuvien visuaalisuudesta ja monista onnistuneista näyttelijävalinnoista. Alan Rickman on kuin professori Kalkaroksen ruumiillistuma, enkä voisi kuvitella ketään muuta Rubeus Hagridiksi kuin Robbie Coltranen.

Kohtauksiin on lisätty dramatiikkaa, jotta ne olisivat näyttävämpiä. Esimerkiksi lopun kohtaaminen tällipajun kanssa on elokuvassa paljon rajumpi. Tällipaju kieputtaa Hermionea (Emma Watson) ympäriinsä, vaikka kirjassa tällipaju ei ollut tällä kertaa ihan noin väkivaltainen. Harryn (Daniel Radcliffe) matkustus Poimittaislinjan bussilla on myös kirjaa vauhdikkaampi, ja se onkin mielestäni yksi onnistuneimmin kuvattuja kohtauksia. Kahden aiemman Potter-elokuvan katsomisesta on kulunut hetki, mutta muistelen aiemmin huomanneeni, että ohjaajan vaihtumisen myötä esimerkiksi jotkin asiat Tylypahkassa näyttävät hieman erilaisilta. Liikkuvat portaat taisi olla yksi visuaalisesti aiemmista elokuvista eroava juttu.

Elokuvaversioista on pakko jättää aina osa kirjan tapahtumista pois, jotta elokuva saataisiin mahtumaan ihanteelliseen elokuvamittaan. Esimerkiksi Ronin (Rubert Grint) ja Hermionen riitely on paljon vähäisempää, mutta rypyt ystävyydessä eivät olleetkaan kovin olennaisia juonen kannalta. Osa poisjätetyistä kohtauksista oli kuitenkin sen verran olennaisia, että ne voisivat herättää ihmetystä tarkkaavaisessa katsojassa, joka ei ole lukenut kirjaa. Spoilerivaroitus! Miten Sirius Musta on saanut tietää Kutkasta? Kirjassa mainitaan uutinen, jossa kerrotaan Weasleyn perheen voittaneen kultaa ja jossa on Kutkan sisältävä valokuva. Elokuvassa ei mainita mitään tällaisesta. Elokuvassa vain Harry lausuu Karkotaseet-loitsun, joka saa Kalkaroksen menettämään tajuntansa. Karkotaseet-loitsu on aseistariisuntaa varten eikä sen yhden ihmisen tekemänä pitäisi saada kohdettaan menettämään tajuntaansa. Kirjassa tajunnanmenetys on selitetty sillä, että kaikki kolme, Ron, Hermione ja Harry, lausuvat loitsun yhtaikaa. Spoilerit päättyvät!
Saan ruksata kirjabingossa Kirja & elokuva -ruudun.

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Koushun Takami: Battle Royale

Koushun Takami: Battle Royale 2003 (Batoru Rowaiaru 1999) 616 s. engl. Yuji Oniki
lainattu kirjastosta

"We have received a report from the Special Defense Forces and the government that the Program in Kagawa Prefecture ended yesterday at 3:12 p.m. It has been three years since the last Program was conducted here. The subject class was Third Year E Class from Zentsuji No. 4 Junior High School. The undisclosed location was Shidakajima Island, four kilometres away from Tadotsu-cho. The winner emerged after 3 days, 7 hours, and 43 minutes. Furthermore, with the retrieval of the corpses and autopsies conducted today, the causes of deaths for all 38 students have been determined: 17 from gunshot wounds, 9 from knife or blade wounds, 5 from blunt weapons, and 3 choked to death..."
An image of what appeared to be "the winner", a girl clad in a tattered sailor suit uniform came on the screen. Pressed between two Special Defense Forces soldiers, she looked back at the camera, her face twitching. Under her long messy hair, some dark red substance stuck to her right temple. Shuya could still clearly recall how her twitching face occasionally formed what appeared to be, strangely enough, a smile.
He realized now that this was the first time he had seen an insane person. But at the time he had no idea what was wrong with her. He only felt inexplicably afraid, as if he'd seen a ghost. 

42 japanilaisen oppilaan luokka luulee olevansa matkalla luokkaretkelle, mutta päätyykin tahtomattaan yhdeksi Ohjelmaan (engl. Program) osallistuvaksi luokaksi. Satunnaisesti valitut viisikymmentä junior high schoolin (vastaa suurinpiirtein yläastetta) kolmannen vuoden luokkaa joutuu osallistumaan hallituksen järjestämään Ohjelmaan, jossa heidän täytyy tappaa luokkatovereitaan. Viimeiseksi hengissä oleva oppilas on voittaja. Jos Ohjelman aikana kuluu 24 tuntia ilman yhtään kuolemaa, kaikki kuolevat. 

Luin kaksi vuotta sitten pääsykoekiireiden ohella Suzanne Collinsin The Hunger Games -trilogian. The Hunger Gamesin yhteydessä olen usein kuullut vertauksia japanilaiseen kulttiklassikkoon Battle Royaleen, jonka nimi taisi olla minulle tuttu jo entuudestaan, mutta lukulistalle se ei ollut aikaisemmin päätynyt. Pidin Collinsin trilogiasta, joten sen vuoksi päätin, että Battle Royalekin on jossakin vaiheessa luettava. Lainasin kirjan jo syksyllä, mutta jouduin palauttamaan sen lukemattomana kirjastoon, koska lukuaikaa ei ollut riittävästi. Toisella lainauskerralla onneksi löysin aikaa kirjan lukemiselle, vaikka se paksukainen onkin. 

Ymmärrän hyvin, miksi monet ovat huomanneet yhtäläisyyksiä The Hunger Gamesiin. Perusasetelmassa on paljon samaa. Satunnaisesti valitut nuoret laitetaan taistelemaan toisiaan vastaan siihen asti, että vain yksi on hengissä. Peli on jokavuotinen ja sen kanssa on opittu elämään, vaikka perustelut pelin järjestämiselle ovatkin aika kyseenalaisia. 

Lähestymistapa on kuitenkin erilainen. The Hunger Gamesissa peliä tarkastellaan minä-kertojana toimivan Katnissin näkökulmasta, kun taas Battle Royalen kaikkitietävän kertojan tarkastelukohteet vaihtelevat. Tosin Battle Royalessakin palataan erityisen usein muutamiin henkilöihin ja pari pitkäänkin hengissä säilyvää oppilasta jäävät vain vähäiselle huomiolle. Vaikka sekä The Hunger Games että Battle Royale luokitellaan nuorten aikuisten kirjallisuudeksi, Battle Royalen väkivaltaisuus on paljon yksityiskohtaisempaa kuin Collinsin menestystrilogiassa. Kovin herkälle lukijalle en kirjaa siksi suosittelekaan.

Lisäksi Battle Royalen oppilaiden kohtalosta ei tiedoteta mitään yksityiskohtia saaren ulkopuolelle ennen kuin voittaja on selvinnyt. The Hunger Gameshan on eräänlainen karmiva tosi-tv-ohjelma, jota kansalaiset voivat seurata kotoaan. Battle Royalen oppilaita ei kukaan ulkopuolinen voi auttaa ja heillä on vain heille alussa jaetut varusteet, joihin kuuluu muun muassa jonkinlainen ase. Ase saattaa olla mitä vain konekivääristä laitteeseen, jonka avulla saa tietää, miten paljon oppilaita on lähistöllä. Battle Royale tuntui vielä julmemmalta kuin The Hunger Games siitäkin syystä, että henkilöt joutuvat surmaamaan omia luokkatovereitaan. He tuntevat toisensa ainakin jotenkuten toisin kuin The Hunger Gamesin osanottajat.

Tein myöskin hauskan huomion, kun otin myös The Hunger Gamesin kirjahyllystäni vertailtavaksi. Sekä omistamani The Hunger Gamesin pokkariversion että lukemani pehmeäkantisen Battle Roaylen kannessa on ylistyssanoja samalta kuuluisalta kirjailijalta. Stephen King kehuu Battle Royalea sanoilla an insanely entertaining pulp riff ja ylistää The Hunger Gamesia lausahduksella: Constant suspense... I couldn't stop reading.

Erityisen mielenkiintoista oli se, miten eri oppilaat suhtautuvat peliin ja miten he käyttäytyvät sen edetessä. Osa liittoutuu läheisten ystäviensä kanssa, osa piilottelee ja osa päättää surmata muita kylmäverisesti. Erään oppilaan mielestä hänellä on suurempi oikeutus jäädä henkiin, koska hän on erityislahjakas ja siksi maailma tarvitsee häntä enemmän kuin hänen koulutovereitaan.

Odotin, että Battle Royale olisi vielä järisyttävämpi lukuelämys. Pidin kirjasta todella paljon enkä sitä varmasti unohda, mutta olisin kaivannut vielä lisää jotakin. Loppu oli ehkä hieman epätyydyttävä ja minusta tuntuu, etten täysin tajunnut viimeisen lauseen merkitystä. Loppua kohden väkivalta muuttuu myös hyvin irrationaaliseksi, mutta toisaalta on aika ymmärrettävää, että vainoharhaisuus ja jopa suoranainen hulluus saivat oppilaita valtaansa pelin edetessä.

Battle Royalea ei ole suomennettu. Kirjan pohjalta on ilmestynyt japanilainen elokuva, jota en ole nähnyt, mutta jonka todennäköisesti aion katsoa, vaikka elokuvan väkivaltaisuus arveluttaakin.

Sinisen kissan mukaan teoksessa nähdään monenlaisia esimerkkejä siitä, mihin luottamus tai sen puute voivat johtaa. Mielestäni se olikin yksi kirjan mielenkiintoisimmista puolista.

♥♥♥♥½

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Joanne Harris: Chocolat

Joanne Harris: Chocolat
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1999 Sivumäärä: 320 Suomenkielinen käännös: Pieni suklaapuoti

Olen nähnyt Pieni suklaapuoti -elokuvan muutaman kerran ja pitänyt siitä. Tämä oli yksi syistä, miksi halusin lukea myös kirjan, johon elokuva perustuu. Toisaalta suurena suklaanrakastajana olisin voinut lukea sen myös pelkästään nimen perusteella, vaikka en olisi tiennyt kirjasta mitään muuta.

Vianne Rocher saapuu tyttärensä Anoukin kanssa Lansquenet-kylään ja perustaa pienen suklaapuodin. Kylän pappi, isä Reynaud, pitää Viannea pahana vaikutteena. Vianne ei käy sunnuntaisin kirkossa ja houkuttelee paastoaikana ihmisiä syömään suklaata. Suurin osa kylän muista asukkaista ei kuitenkaan voi olla ihastumatta Vianneen. Vianne myös tietää kaikkien suosikkisuklaan, joten pienellä suklaapuodilla riittää asiakkaita muustakin syystä kuin Viannen ihastuttava persoonallisuus.

Is this what she intends? A gathering of these people, a celebration of excess? How we fought to eradicate those remaining pagan traditions, père, how we preached and cajoled. The egg, the hare, still-living symbols of the tenacious root of paganism, exposed for what they are. For a time we were pure. But with her the purge must begin anew.

Osa luvuista on kerrottu Vianne Rocherin näkökulmasta, ja loput kertovat isä Reynaudin näkemyksen asioista. Mielestäni tämä oli hyvä ratkaisu, sillä he olivat kirjan vastakkaiset voimat: houkuttelevien uusien ajatusten tuulahdus ja perinteisten uskonnollisten oppien vakaa voima. Kumpi näistä voimista voittaa? Sen saa tietää vain lukemalla kirjan, mutta ainakin sen voin sanoa, että Rocherin ajatukset viehättivät minua enemmän kuin Reynaudin ennakkoluuloinen fundamentalismi. 

Tämä oli aika pieni asia, mutta minua häiritsi se, miten kirjan koirarakas henkilö syötti koiralleen suklaapäällysteisiä keksejä. Koirillehan suklaa ei ole hyväksi, se voi olla jopa vaarallista, joten minua tällainen pieni yksityiskohta haittasi. Eihän tälle koiralle tästä syystä mitään käynyt kirjassa, mutta silti. Ehkä kirjailija ei tiennyt suklaan olevan haitallista koirille?

Chocolat on ihastuttava kirja, joka kuuluisi nauttia kaakaomuki kädessä tai suklaalevy käden ulottuvilla. Minulla ei valitettavasti ollut kumpaakaan, vaikka eilen aikomuksena olikin käydä ostamassa suklaata. Unohdin, enkä enää viitsinyt lähteä kauppaan illalla. Jos yhtään pitää suklaasta, Chocolatia lukiessa sitä todellakin alkaa tehdä mieli.

Minut ainakin Chocolat sai hyvälle mielelle, vaikka ei elämä Lansquenetissä aina auvoista ollut. Aion ehdottomasti lukea myös Joanne Harrisin Chocolat-sarjan muut osat. Haluan tietää, miten Viannen ja Anoukin elämät jatkuvat. Elokuvankin voisin katsoa pitkästä aikaa uudestaan nyt, kun kirja on tuoreessa muistissa.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen. Chocolat on myös TBR-listallani, joten sain luettua siltä 11. kirjan.

Pieneen suklaapuotiin ovat ihastuneet myös ainakin Villasukka kirjahyllyssä, Blanca, Anki ja Laura (Lukemattomia unelmia). Morre ei keksinyt kirjasta paljon mitään hyvää sanottavaa.

****

lauantai 2. helmikuuta 2013

Kathy Reichs: Death du Jour

Kathy Reichs: Death du Jour
Julkaisuvuosi: 1999 Sivumäärä: 379 Suomenkielinen käännös: Pyhimyksen hauta

Hetki teki mieli jo jättää tämä koko arvostelu kirjoittamatta, sillä ilmeisesti blogger haluaa olla minua kohtaan ihan älyttömän ärsyttävä ja vaihdella tekstin kokoa, avata uusia ikkunoita ja nyt sitten hävittää koko kirjoittamani tekstin ja sitten tallentaa sen tyhjyyden luonnokseksi. Ei minä en mielestäni tee mitään väärin. Minä vain kirjoitan ja sitten tapahtuu tuollaisia asioita, joiden tapahtumiselle en ymmärrä syytä. Bloggerin haukkumisen ja parin kyyneleenkin jälkeen päätin kuitenkin yrittää uudestaan. Kirjoitan nyt tämän sitten ensin tekstinkäsittelyohjelmalla ja copypastean bloggeriin. Toivottavasti on parempi onni tällä kertaa.

Temperance Brennania pyydetään tutkimaan Elizabeth Nicoletin jäännöksiä, sillä edesmenneen nunnan pyhimykseksi julistamista harkitaan. Kanadassa talvella murhien tutkinta on vähäistä, sillä lumi peittää ruumiit, jotka yleensä löydetään vasta kevään koitettua. Brennan toivoo, että hän voi rauhassa keskittyä yli sata vuotta sitten kuolleen nunnan luiden tutkimiseen. Kuitenkin pian Brennan saa tutkimuspöydälleen myös murhapoltossa kuolleiden jäännökset. Kun näiden kahden tapauksen tutkimiseen liitetään vielä kultit ja Brennanin heräävät tunteet työtoveriaan kohtaan, ei lukija ainakaan pääse kyllästymään.

Kiinnitin jo ensimmäisessä osassa huomiota siihen, että kirjasarjan Brennan ja Bones-sarjan Brennan eivät ole sama henkilö. Nyt alan pikkuhiljaa tottua kuvaukseen Brennanista entisenä alkoholistina, jonka mieli tekisi edelleen ryyppyä rankan päivän jälkeen ja jolla on entisen aviomiehensä kanssa jo lähes aikuinen tytär. Luultavasti kirjasarjan edetessä opin jossakin vaiheessa olemaan vertaamatta näitä kirjoja tv-sarjaan, sillä ne ovat kaksi täysin eri asiaa. Tv-sarja pohjautuu Reichsin kirjoihin hyvin löyhästi.

Minäkertoja tuo mielestäni päähenkilön lähemmäksi lukijaa. Joskus minua melkeinpä harmittaa, ettei jossakin kirjassa sellaista ole. En osaa päättää, ovatko kertojan viittaukset tuleviin tapahtumiin enemmän hyvä vai huono asia. Vaikka ne saavat lukemaan eteenpäin jännittyneenä, ehkä niitä ei ainakaan tässä sarjassa vaadittaisi. Mielestäni kirjat ovat muutenkin mukaansatempaavia.

SPOILER ALERT! Kun yhdessä vaiheessa luultiin Brennanin kissan tulleen tapetuksi, olin järkyttynyt ja pettynyt. Minusta on niin ikävää, että niin monissa dekkareissa murhaaja tappaa päähenkilön kissan varoitukseksi, miten paha kohtalo saattaa kohdata, jollei syyllisen jahtaaja luovuta tehtävässään. Minulle tulee tuollaisesta aina niin paha ja surullinen olo, että melkein meinaan jättää kirjan kesken. Tällä kertaa oli varsinkin onnekasta, että en tehnyt niin, sillä Birdie löytyi lopulta vahingoittumattomana. Muutenkin olen miettinyt, olenko jotenkin poikkeuksellinen yksilö vai onko jollakin muullakin niin, että dekkareissa kissan, tai ylipäätänsäkin eläimen, tappo herättää enemmän tunteita kuin ihmisten surman suuhun joutuminen. Ehkäpä tämä johtuu siitä, että dekkareissa on melkein poikkeuksetta murhatuiksi joutuvia ihmisiä, mutta eläimelle sellaista kohtaloa ei odota. Tässäkin kirjassa oli vaikka miten raakoja surmia. Vaikka ne eivät kylmäksi jättäneet, silti eniten kosketti Birdien oletettu kuolema. Tästä huolimatta kirjan ehkä koskettavinta antia olivat kohdat, joissa Brennanin syvää surua kuvattiin, kun hän luuli menettäneensä rakkaan kissansa ja voi sitä iloa, kun Birdie olikin elossa. SPOILERIT PÄÄTTYVÄT!

Kirjassa oli sen verran erilaisia juonikuvioita, että vaarana olisi saattanut mennä sekaisin. Yhdessä vaiheessa olin melkein unohtanut Elizabeth Nicoletin, ja olin hieman pöllämystynyt, kun hänen tapauksestaan alettiinkin yhtäkkiä puhua. Melko hyvin Reichs on kuitenkin onnistunut välttämään sekavuuden, ja pidinkin vilkkaita tapahtumia enemmän plussana kuin miinuksena.

Minua harmittaa, ettei Turun kirjastossa ole tämän kirjasarjan kolmatta osaa englanniksi. Déjà Dead ja Death du Jour ovat kyllä olleet sen verran hyviä, että voisin hankkia kolmannen osan omaksenikin, mutta olen päättänyt yrittää olla vähään aikaan hankkimatta uusia kirjoja. Mielestäni olen ostanut niitä vähän liikaa nyt alkuvuonna. Tietenkin voisin lukea kolmannen kirjan suomeksi, mutta en mielelläni lue alunperin englanniksi ilmestyneitä kirjoja käännöksinä. Ehkä teen tällä kertaa poikkeuksen, ehkä en.

Mielestäni Death du Jour oli hieman parempi kuin kirjasarjan ensimmäinen osa. Jos siis olet lukenut Déjà Deadin ja pitänyt siitä, tähän kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua. Suosittelen tätä myös muille dekkareiden ystäville.