M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema 2014 Minerva 308 s.
lainattu kirjastosta

Puhdistettuaan oman perimänsä ylimääräisestä informaatiosta ihmisestä oli tullut niin pitkäikäinen, että hän saattoi eläessään oppia enemmän kuin kolmen tiedekunnan tohtori vanhana aikana. Harva avointa yhteiskuntaa arvostelevista ihmisistä tuli ajatelleeksi sitä. Kaupunginarkistojen keräämä informaatio oli heille yhtä luonnollinen osa ympäristöä kuin muinaiset leikkipuistot.
Ennen geenihoitojen aikakautta yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisen dna:sta oli ollut evoluution kerryttämää informaatiorihkamaa. Kun turha aines poistettiin ja perimän rakenteet oikoluettiin kohdalleen, solujen uusiutuminen muuttui tehokkaaksi. Ikääntymiselle herkin kohta ihmisessä oli kuitenkin soluinformaatiota edustavan kromosomin kärki, telomeeririhma. Jokainen kromosomi oli silmukoitu telomeeririhmalla kuin kudottu villavaate, mutta ajan kuluessa tuo elämän arvokkain kudos hapertui ja rispaantui. Telomeeririhmoja lisäämällä soluista saatiin kestävämpiä. Perimä siivottiin ja solmittiin uudelleen kuin ihmislajin kunniaa esittelevä seinävaate. Vaikka solujen pitkäikäisyys ei tarkoittanut samaa kuin ikuisuus, se oli niin lähellä kuolemattomuutta kuin kolmanneksen elämästään nukkuva olento saattoi toivoa.
Järkytys oli ollut kaamea, kun hedelmällisyys oli kääntynyt samaan aikaan jyrkkään laskuun. Siitä ei ollut toivuttu vieläkään. Yhteys telomeerihoitoihin tunnustettiin vähitellen. Ihmisurosten siittiöt muistuttivat laakamadon laiskoja sukulaisia, ja jos joku vilkkaampi siimahäntä onnistui pääsemään perille perintötehtävässään, se ei pystynyt käynnistämään ihmiselämän kaikkia viidakkokoodeja.
Tilastojen mukaan oli selvää, että ihmiskunnan alamäki oli alkanut. Terveysvaltioiden huolella valitut, terveet ihmiset käyttäytyivät kuin umpikujaan joutuneet eläimet. Tyypillinen väkivaltarikos oli kansalaisen itseensä suuntaama väkivallanteko.

Dammenburgin poliisivoimat ovat kutistuneet yhteen komisarioon, etsivään ja sihteeriin. Kansalaisten jokapäiväistä elämää valvovat tuhannet kamerat, joten rikoksien selvittäminen on varsin yksinkertaista. Sitten tapahtuu jotakin täysin odottamatonta. Eräs kansalainen murhataan, ja murhaaja on täysi arvoitus. Miten tämä on mahdollista läpinäkyvässä yhteiskunnassa?

Luin Läpinäkyvän kuoleman jo muutama kuukausi sitten, joten muistikuvani kirjasta eivät ole tuoreimpia. Haluan kuitenkin kirjoittaa teoksesta, sillä se ei ole saanut kovinkaan paljon blogisavuja ja mielestäni se ansaitsee niitä enemmän huolimatta siitä, että kirja ei ollut niin sykähdyttävä kuin odotin. Ajattelin katalogitekstin perusteella kirjan olevan minulle yksi vuoden kirjoja. Ideasta tuli hieman mieleen Orwellin klassikko 1984, ja lempigenreni dystopian yhdistäminen dekkarijuoneen kuulosti lupaavalta.

Alkusivuilla minua häiritsi se, miten paljon informaatiota lukijalle annetaan hyvin nopeassa tahdissa. Tietenkin maailman kuvailu on toivottavaa, kun yhteiskunta poikkeaa selvästi omasta todellisuudestamme, mutta tätä kirjaa aloitellessani minulle tuli hetkeksi informaatioähky. Pidän ennemminkin siitä, että kirjan maailmaa koskevia tietoja tiputellaan pikkuhiljaa eikä paljon kerrallaan.

Läpinäkyvän kuoleman yhteiskunta herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Tietenkin murhista ja muistakin ikävistä rikoksista haluaisi päästä eroon, mutta toisaalta kaipuu yksityisyyden suojaan on hyvinkin suuri. Nykyäänkin aika ajoin keskustellaan siitä, mitkä ovat yksityisyyden rajat. Mitä saa valvoa ja mitä ei? Millaisiin keinoihin saadaan turvautua esimerkiksi poliisitutkinnan aikana?

Kuolemattomuuteen pyrkiminen on johtanut kestämättömiin lopputuloksiin. Geenihoidot ovat saaneet ihmisten solujen vanhenemisen hidastumaan, mutta samalla hedelmällisyys on laskenut. Lapset ovat harvinaisia ja siksi arvokkaita. Murhan motiivikin saattaa olla lapsen ryöstö. Minulle tuli ainakin mieleen, oliko hedelmällisyyden lasku luonnon tapa estää liikakansoittuminen. Jos ihmisistä tulisi kuolemattomia, lapsia ei voitaisi hankkia yhtä paljon kuin nykyään ainakaan muuttamatta elintapoja radikaalisti. Läpinäkyvässä kuolemassa oli monia hyvin mielenkiintoisia aineksia. Mielestäni sekä kansalaisten elämän valvonnan että geenihoidoilla aikaansaadun pitkäikäisyyden olisi voinut jakaa eri kirjojenkin aiheiksi. 

En ole kovinkaan montaa dystopista dekkaria lukenut. Ensimmäisenä mieleeni tulee Antti Tuomaisen Parantaja. Pidin Läpinäkyvästä kuolemasta enemmän kuin Parantajasta. Vaikka kummassakin kirjassa motiivit ja selitykset olivat kirjojen yhteiskuntakuvauksen sopivia, silti Läpinäkyvän kuoleman kohdalla odotukseni täyttyivät hieman paremmin. Vaikka dekkarissa vaaditun jännityksen ylläpitäminen jäi vielä hieman vajaaksi, kirjan ideat olivat niin mielenkiintoisia, että M. G. Soikkelin mahdolliset tulevatkin dekkarit menevät varmasti lukulistalle.

Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjoitan ja luen, siis olen

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat (The Monogram Murders 2014) 2014 WSOY 331 s. suom. Terhi Vartia
lainattu kirjastosta

Hän asetti kupin Jennien eteen ja palasi keittiöön. Pörrötukka oli myös vetäytynyt sinne. Poirot tiesi, miten mielellään kyseinen tarjoilijatar pohti vakioasiakkaittensa käytöstä, joten hän arvasi, että keittiössä oli parhaillaan kehkeytymässä vilkas keskustelu ulkomaalaisesta herrasta ja hänen odottamattomasta vierailustaan Jennien pöytään. Poirot ei yleensä puhunut kahvilan muiden asiakkaiden kanssa enempää kuin oli tarpeen. Lukuun ottamatta niitä kertoja, jolloin hän illasti ystävänsä Edward Catchpoolin seurassa, Scotland Yardin rikosetsivän, jonka kanssa hän tilapäisesti asui samassa täysihoitolassa, hän pysytteli omissa oloissaan tavoitteenaan l'hibernation, talvihorros.
Kahvilan tarjoilijoiden juoruilu ei Poirotia haitannut; hän oli kiitollinen siitä, että he olivat kätevästi poissa. Hän toivoi, että sen ansiosta Jennie saattaisi puhua hänelle suoremmin. "Tarjoan teille mieluusti neuvojani, mademoiselle", Poirot sanoi.
"Erittäin ystävällistä, mutta kukaan ei pysty minua auttamaan." Jennie pyyhki silmiään. "Kunpa joku voisikin! Toivoisin sitä enemmän kuin mitään muuta! Mutta nyt on myöhäistä. Olen nimittäin jo kuollut, tai siis kuolen aivan kohta. En voi piileskellä loputtomiin."
Jo kuollut... Jennien sanat toivat huoneeseen uuden viileän henkäyksen.

Hercule Poirot on lempikahvilassaan, kun sisään ryntää nainen, joka paljastaa olevansa kuolemanvaarassa. Nainen ei kuitenkaan halua Poirot'n yrittävän estää murhaa, sillä nainen väittää saavansa ansionsa mukaan. Samana iltana Poirot saa kuulla ystävältään rikosetsivä Catchpoolilta, että Bloxham-nimisessä hotellissa on tapahtunut kolme murhaa. Murhat liittyvät selvästi toisiinsa, sillä kaikkien uhrien suusta löytyy nimikirjaimin varustettu kalvosinnappi. Poirot alkaa epäillä, että myös kuolemaansa ennustanut nainen liittyy tapaukseen.

Minulle ennestään tuntematon brittikirjailija Sophie Hannah on astunut melko isoihin saappaisiin. Kun kuulin aiemmin tänä vuonna, että Christien perikunta on antanut hyväksyntänsä uudelle Poirot-kirjalle, jonka kirjoittajaksi on valittu Sophie Hannah, olin melko epäileväinen. Agatha Christie on omaa luokkaansa lukijan huijaamisessa ja viihdyttävien murhamysteerien luomisessa. En uskonut, että jonkun muun kirjoittama Hercule Poirot -kirja tuntuisi samalta.

Eihän se tuntunutkaan. Ensi sivuilta lähtien huomasin Christien kirjoista tuttuja piirteitä, mutta silti koko ajan oli vain hyvinkin selvää, että kirja ei ole Christien käsialaa. Sophie Hannah ei ole huono kirjoittaja, ja hän ripotteli melko kiinnostavasti lukijan ja rikosetsivä Catchpoolin pään vaivaksi johtolankoja, jotka eivät tuntuneet yhdistyvän toisiinsa ennen kuin Poirot paljastaa kokonaiskuvan. Silti se jokin jäi puuttumaan.  

Minusta tuntui, että kirjailija oli takertunut joihinkin Poirotin ominaisuuksiin liiankin tiukasti ja korosti niitä liikaa. Poirot tuntui tutulta mutta osittain myös vieraalta. Hannah ei ollut onnistunut tuomaan häntä kirjansa sivuille juuri oikeanlaisena. Kirja tuntui vain himmeältä jäljitelmältä, ja olisin pitänyt kirjasta enemmän, jollen olisi väistämättä verrannut Hannahin tuotosta Christien aikaansaannoksiin. Tästä tunnustuksesta huolimatta olen varma, että en olisi muutenkaan pitänyt kirjaa mitenkään erityisen huikaisevana dekkarina.

Loppuratkaisu onnistui yllättämään, mitä aina toivonkin dekkarilta. Se kuitenkin tuntui liiankin epäuskottavalta. Christien omatkin loppuratkaisut olivat välillä melko mielikuvituksellisia, mutta silti niitä lukiessani en miettinyt, miksi ihmeessä kirja loppuu näin.

Keskustelimme viime kirjabloggaajien tapaamisessa kirjan kansikuvan hämäävyydestä. Kansi kieltämättä voi saada ensin uskomaan, että kirja olisi Christien kirjoittama. Tosin suomalainen kansi on vähemmän harhaanjohtava kuin esimerkiksi tämä. Kenenköhän arvelisit ensivilkaisulla kirjoittaneen kansien sisällä olevan tarinan? Onhan oikean kirjailijan nimi alanurkassa pienellä, mutta Agatha Christien nimi komeilee kansikuvan yläosassa paljon isommalla. Ei ole kovin vaikea huomata, kenen nimellä kirjaa myydään. 

Rehellisesti sanottuna en pidä tämän uuden Hercule Poirot -mysteerin julkaisua kovinkaan tarpeellisena, vaikka olinkin niin utelias, etten malttanut kirjaa olla lukematta. Kirja oli varsin nopealukuinen, ja alun tökkimisestä huolimatta en lopulta olisi todellakaan pystynyt jättämään kirjaa kesken. Silti mielestäni kirja oli vain keskinkertainen salapoliisikirja, jonka pariin ainakaan minun ei tee mieli palata toiste. Seuraavan kerran nautin Hercule Poirotin seurasta lukemalla itsensä rikosten kuningattaren teoksen, sillä niiden pariin haluan palata yhä uudelleen.
Muualla: Blogisisko, Kanervanvarpu ja Hemulin kirjahylly

Ursula Poznanski: Sokeat linnut

Ursula Poznanski: Sokeat linnut 2014 (Blinde Vögel 2013) Atena 425 s. suom. Anne Mäkelä
lainattu kirjastosta

Ja niin minulle jää vain yksi ainoa johtolanka - ja kaiken aikaa kalvava uhattuna olemisen tunne.
Ehkä naisen huuhtoi rantaani vain hänen elämänsä onnettomin ja viimeinen sattuma. Siihen uskoon en voi kuitenkaan tuudittautua.
Naisen läski räkänokkaseuralainen oli märisevä kakara, luonne yhtä veltto kuin ruumiinsa. Hän ei mahtanut asialle mitään, hänellä ei ollut aavistustakaan, hän ei tiennyt mistään mitään, eikä hän kertoisi kenellekään, ja sitten se jatkuva anelu, ole kiltti, ole kiltti. Sen ne oppivat kaksivuotiaana ja siitä lähtien uskovat sen suojelevan kaikelta pahalta.
Ne ovat kuitenkin vain merkityksettömiä sanoja.

Nainen ja mies löytyvät kuolleina. Ensin tapaus vaikuttaa selvältä. Mies on kuristanut naisen ja surmannut heti perään itsensä luodilla. Beatrice Kasparyn intuitio väittää kuitenkin vastaan, ja hän löytää pian mystisen yhteyden naisen ja miehen välillä. Facebookissa on runoryhmä, johon he molemmat kuuluivat. Voiko ryhmään kuulumisella olla tekemistä sen kanssa, että kaksi sen jäsentä ovat kuolleita?

Irenen mielestä Facebook on jo vanha juttu. Minulle sosiaalinen media ei ole vielä mitenkään kulunut aihe, ja minusta on ollut mielenkiintoista seurata sen tuloa kirjojen maailmaan. Myönnän, että Vii5i oli vielä persoonallisempi tapaus geokätköily-aiheellaan, mutta sosiaalinen media ja runot ovat minulle läheisempi ja tutumpi aihe. En nyt tuoreeltaan Sokeiden lintujen lukemisen jälkeen osaa sanoa, voittaako uutuudenviehätys vai tuttuuden tunne, vaan tällä hetkellä molemmat Poznanskin kirjat tuntuvat aika samantasoisilta.

Beatrice Kasparyn yksityiselämä tuntuu junnaavan hieman paikoillaan, mutta niinhän se tosielämässäkin välillä menee. Jonkinlaista eteenpäin menemistäkin oli kuitenkin huomattavissa, ja ihan mielenkiinnolla odotan, mitä Beatricen rakkauselämärintamalla tapahtuu seuraavassa kirjassa. Kuitenkin olin kiinnostunein jännitysjuonesta ja vähemmän innostunut yksityiselämän kiemuroista, joita välillä tuntui olevan mukana hieman liikaakin. Olen aiemmin sanonut pitäväni siitä, että poliisiromaaneissa on mukana myös päähenkilöiden yksityiselämää, ja olen edelleen sitä mieltä. Kyse on siitä, millä tavalla poliisin henkilökohtaista elämää käsitellään ja miten paljon tilaa se vie varsinaiselta rikostutkinnalta. Poznanskin tapa ei ollut tällä kertaa täysin mieleeni.

Poznanskin kirjojen raakuus ei ole todellakaan cozy mystery -tasoa, mutta vaikka pidän itseäni melko herkkänä lukijana, Kaspary-kirjat eivät ole saaneet oloani kovinkaan pahoinvoivaksi. Tosin etenkin kirjan loppupuolella on joitakin kohtauksia, jotka saattavat olla liikaa joillekin, varsinkin sellaisille, jotka eivät kestä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Vii5i oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani dekkareista. Vaikka vuosi on vasta puolessa, uskon Sokeiden lintujenkin kuuluvan tämän vuoden jännityskirjojen parhaimmistoon. Pidän Poznanskin valikoimista aiheista ja hänen tavastaan rakentaa jännitystä. Loppua kohden kirjaa oli todella vaikea laskea käsistään. Poznanski takasi toisella Kaspary-kirjallaan asemansa mielenkiintoisempien dekkaristien joukossa. Toivon, että Poznanskilta ilmestyy pian uusi Beatrice Kaspary -kirja, sillä ainakaan vielä kolmatta osaa ei ole julkaistu edes saksaksi. En malttaisi odottaa, millaisen kudelman Poznanski kehittää seuraavan kirjan henkilöiden kohtaloksi.

♥♥♥♥¼

Sokeat linnut on viides kirja, jolla osallistun Rikoksen jäljillä -haasteeseen. 

Muualla: Kirjavinkit, Kirjaston kummitus, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Ullan luetut kirjat ja Lukutoukan ruokalista. 

Poznanskista kiinnostuneet voivat käydä lukemassa myös kirjailijan haastattelun Lukulampusta. 

Elämäni dekkareiden parissa & Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Tällä viikolla on vietetty dekkariviikkoa. Olen lukenut tällä viikolla hieman erästä dekkaria, mutta en ole ehtinyt lukea kovinkaan paljon, joten dekkariviikon viimeisen päivän kunniaksi päätin kirjoittaa vihdoin valmiiksi bloggauksen Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet -dekkarista, jonka luin jo lähes kuukausi sitten. Tosin bloggaukseni ei ole keskity vain Lehtolaisen kirjaan vaan HeidiBeen innoittamana päätin pohdiskella suhdettani dekkareihin. 

Suhteemme ei aina ole ollut auvoinen, mutta tällä hetkellä dekkarit ovat jälleen kirjoja, joiden parissa viihdyn. Jännityskirjoista tuli osa elämääni heti, kun opin lukemaan, sillä ahmin Neiti Etsiviä, Enid Blytonin kirjoja, Mystery clubeja ja muita nuorille lukijoille suunnattuja salapoliisikirjoja. Varsinkin Neiti Etsiviä rakastin. Kun sain ensimmäisen kirjastokorttini, en aluksi kantanut kotiin muuta kuin isoja kasoja Paula Drew'n seikkailusta kertovia kirjoja. Äidilläni oli osuutensa salapoliisikirjainnostuksessani, sillä ennen kuin opin lukemaan, hän luki minulle ääneen Kolmea etsivää, Viisikkoja ja niin edelleen. Nuorille suunnatut salapoliisikirjat olivat sopivan jännittäviä ja lapsen vilkkaalla mielikuvituksella pystyin kuvittelemaan itsenikin osaksi jännittäviä mysteerejä.

Ala-asteen lopulla hylkäsin hetkeksi salapoliisikirjat ja hullaannuin fantasiaan. Ahmittuani pari vuotta fantasiaa palasin jälleen jännityskirjojen pariin. Tällä kertaa kuitenkin siirryin lanu-osastolta aikuisten osastolle. Löysin Agatha Christien, Leena Lehtolaisen, Sue Graftonin, Patricia Cornwellin ja monen monta muuta dekkaristia. Joitakin vain kokeilin, ja matkani muun muassa Cornwellin parissa jäi lyhyeksi. Olen aika helposti kyllästyvä, ja jos dekkarisarjan kirjat alkavat toistaa toisiaan ja ideat tuntua kuluneilta, lopetan lukemisen. Armotonta mutta totta. Christie, Lehtolainen ja Grafton ovat sitä vastoin edelleenkin suosikkejani. Lehtolaisen kirjoja en tosin lukenut moneen vuoteen, mutta Minne tytöt kadonneet vakuutti minut jälleen siitä, että Maria Kalliot ovat minun mieleeni.

Viime vuoden aikana tein jälleen dekkaristilöytöjä, ja Vera Vala, Kristina Ohlsson, Kathy Reichs ja Ursula Poznanski ovat hurmanneet minut omalla tavallaan. Tuorein ihastumiseni kohdistuu Charlaine Harrisin Aurora Teagarden -sarjaan. Saa nähdä, millaiseksi suhteeni uusiin tuttavuuksiini muodostuu. Cornwellin lisäksi olen ainakin väliaikaisesti hylännyt Marklundin. Petyin Panttivankiin pahasti, ja sen jälkeen minun ei ole tehnyt mieli lukea Annika Bengtzoneja. Tosin Marklund saattaa saada vielä uuden mahdollisuuden, sillä arvelen, että Panttivanki ei ollut minun juttuni muun muassa aiheensa vuoksi.

En ole kovin innoissani kirjoista, joissa veri lentää ja sarjamurhaaja jättää jälkeensä ruumiita toisensa perään. Tietenkin tähänkin on poikkeuksia, joista Chelsea Cain on hyvä esimerkki. Cainin kirjat saavat minut huonovointiseksi, mutta silti niitä luen. Tosin olen lukenut Cainin kirjoja lähinnä kirja vuodessa -vauhtia, sillä useammin en niitä taida kestää.

Pikkukaupunkimiljöö ja harrastelijasalapoliisi ovat yleensä konsepti, jolla minut saa hurmattua. Rakastan lukea muun muassa baarinpitäjien (Viiden korttipeli) ja kirjastovirkailijoiden (Real Murders) tutkimuksista. Jos kirjassa on kuitenkin päähenkilönä poliisi, haluan, että poliisin yksityiselämäkin on vahvasti läsnä tarinassa. Esimerkiksi Maria Kalliot ovat mielestäni tässä mielessä onnistuneita.

Tiedän maininneeni lähinnä naisia. Minulla ei vain taida olla ketään miespuolista dekkaristia, jota seuraan. Nuortenkirjojen puolelta tykkään Anthony Horowitzin Alex Rider -sarjasta, mutta olen lukenut viime vuosina vain yhden Alex Rider -kirjan, vaikka niitä on vielä useampi lukematta. Stieg Larssonin Millenium-trilogia on huikea, mutta Larssonilta ei valitettavasti voi enää odottaa mitään uutta. Dan Brown on viihdyttävä, mutta olen ollut pettynyt hänen kahteen viimeisimpään kirjaansa ja hänen tyylinsä alkaa tuntua jo hieman kuluneelta. Viime vuonna kokeilin ainakin Antti Tuomaista ja Mons Kallentoftia, ja kumpikaan heistä ei kolahtanut. Viime aikoina olen alannut harkita vakavasti Seppo Jokisen kokeilua, mutta se on vielä jäänyt suunnitelman tasolle. Omassa hyllyssä odottaisi ainakin Graham Mooren Kuolema Sherlock Holmes -seurassa, Jørgen Brekken Armon piiri ja Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesä. Jonkin niistä voisin lukea kesän aikana. Erik Axl Sundin Varistyttökin kiinnostaa, mutta hieman pelkään, että kirja saattaa olla liian raaka minun makuuni.

Dorothy L. Sayers ja Donna Leon vaikuttavat ainakin ennakkoon kirjailijoilta, joiden tuotannosta melko varmasti pitäisin. Kotimaisista melko uusista tuttavuuksista Kati Hiekkapelto on ollut kiinnostavin.

Päällys: Markko Taina
Päällyksen kuva: Arabian Eye/Corbis/Skoy

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet 2010 Tammi 342 s.
lainattu kirja

- Sinähän olet selvillä organisaatiouudistuksesta, joka johtui poliisipiirien yhdistämisestä.
- No en kauhean tarkkaan.
- Meillä Espoossa on periaatteessa vastuullamme koko poliisipiirin alueen väkivaltarikokset. Yksinkertaisia tapauksia selvitetään vielä paikallistasolla, mutta monimutkaisemmat tulevat meille, ja samoin kaikki epätyypilliset. Juoppomurhia ja perhesurmia sekä pahoinpitelyjä, joilla on todistajia, pystyy tutkimaan kuka tahansa. Mutta sitten ovat ne epätyypilliset. Pimeät jutut, jutut joissa on rasistisia motiiveja, uhkailut koulusurmista - kyllähän sinä tiedät. Niiden tutkimista varten tarvitaan oma yksikkö, tai pikemminkin oma solu, jossa on kokeneita tutkijoita. Komisario ja kaksi ylikonstaapelia. Komisario tekee myös kenttähommia ja kuulustelee, mikäli hän on oikea tyyppi. Tämä ei suinkaan ole hallintovirka tai paperinpyörittelyduuni, vaan raakaa työtä. Minä haluan sinut epätyypillisten yksikön komisarioksi. Olen jo puhunut Koivun ja Puupposen kanssa. Hekin ovat kyllästyneet alkoholistien kanssa ähräämiseen ja suostuvat ilolla tehtävänvaihtoon, mikäli sinä tulet solun johtoon.
- Solu - se kuulostaa lähinnä terroristitoiminnalta. Ällistykseltäni en kyennyt ensin sanomaan muuta.
- Se kalskahtaa hyvin modernilta ja dynaamiselta. Poliisiylijohto tervehti termiä ilolla. Meidän hommissamme haetaan nykyään sekä erikoistumista että joustoja, ja tämä on juuri sen kaltaista poliisitoimintaa. Te erikoistutte tietyntyyppisiin väkivaltarikoksiin, ja tarvittaessa muu väkivaltajaoksen porukka tulee solun avuksi. 

Minne tytöt kadonneet kertoo nimensä mukaisesti kadonneista tytöistä. Kadonneet tytöt ovat kaikki maahanmuuttajia ja Tyttökerhon kävijöitä. Maria Kallio on saanut työn Espoon poliisin epätyypillisten rikosten solussa, ja kadonneiden tyttöjen kohtalo on ensimmäinen solun tutkima tapaus. Ovatko tytöt kadonneet vapaaehtoisesti vai onko takana jotakin muuta?

Leena Lehtolaisen dekkarit olivat melko varmasti ensikosketukseni kotimaiseen jännityskirjallisuuteen. Agatha Christien kirjojen myötä hullaannuin dekkareihin, mutta Leena Lehtolainen sai minut tajuamaan, että myös Suomessa osataan kirjoittaa hyviä sellaisia. Olen lukenut kaikki Maria Kalliot Rivoon satakieleen asti, mutta sitten tuli useamman vuoden tauko. En lukioaikoina seurannut kovinkaan innostuneesti uutuuskirjoja ja oikeastaan minulta meni hieman ohi uusien Maria Kallio -dekkareiden ilmestyminen. Minne tytöt kadonneet oli hyvä paluu Maria Kallion pariin ja haluan lukea lukematta jääneetkin Kalliot mahdollisimman pian.

Maria Kallio haluaisi pitää perhe- ja työelämän erossa toisistaan, mutta tällä kertaa hän ei täysin pysty siihen. Marian tytär Iida käy usein samassa Tyttökerhossa kuin kadonneet tytöt, ja teini-ikäinen tytär on luonnollisesti järkyttynyt varsinkin sen jälkeen, kun tutkinnan aloittamisen jälkeen neljäs maahanmuuttajatyttö löytyy kuristettuna.

Kirjassa kerrotaan myös Marian ajasta Afganistanissa kouluttamassa poliiseja, mutta tähän liittyvä juonikuvio jäi ainakin minusta kadonneiden tyttöjen varjoon. Vaikka juonet eivät täysin erillisiä olekaan, en olisi jäänyt kaipaamaan tätä juonen osaa, jos sitä ei olisi lainkaan ollut. Onneksi kirjassa ei kuitenkaan tuntunut olevan liian montaa juonikuviota, joten Afganistanin tapahtumiin liittyvä juoni ei loppujen lopuksi paljoa häirinnyt.

Vaikka muiden Maria Kallioiden lukemisesta on kulunut jo hetki, uskallan silti sanoa, että Minne tytöt kadonneet on yksi suosikeistani sarjassa. Monikulttuurisen Suomen kuvaus on uskottavaa eikä liian mustavalkoista. 

Minne tytöt kadonneet -kirjalla osallistun Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

Muualla: Erjan lukupäiväkirja, Saran kirjat, Kattona taivas, Leena Lumi, Narseskan kirjanurkkaus, Rakkaudesta kirjoihin, Täällä toisen tähden alla ja Booking it some more.

Agatha Christie: The Mysterious Affair at Styles

Agatha Christie: The Mysterious Affair at Styles 2007 (1920) HarperCollins 297 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Stylesin tapaus)
tarjouskirja

'Well, I've always had a secret hankering to be a detective!'
'The real thing - Scotland Yard? Or Sherlock Holmes?'
'Oh, Sherlock Holmes by all means. But really, seriously, I am awfully drawn to it. I came across a man in Belgium once, a very famous detective, and he quite inflamed me. He was a marvellous little fellow. He used to say that all good detective work was a mere matter of method. My system is based on his - though of course I have progressed rather further. He was a funny little man, a great dandy, but wonderfully clever.'
'Like a good detective story myself,' remarked Miss Howard. 'Lots of nonsense written, though. Criminal discovered in last chapter. Every one dumbfounded. Real crime - you'd know at once.'
'There have been a great number of undiscovered crimes,' I argued.
'Don't mean the police, but the people that are right in it. The family. You couldn't really hoodwink them. They'd know.'

Kun varakas Emily Inglethorp murhataan, hänen nuori ja onnenonkijaksi leimattu aviomiehensä on epäiltyjen listan kärjessä. Hastings sattuu juuri olemaan vierailulla rikospaikaksi joutuneessa talossa ja hän pyytää lähikylässä oleilevaa Hercule Poirot'ta apuun. Tapaus osoittautuukin monimutkaisemmaksi kuin miltä se ensisilmäyksellä näytti, ja Poirot'n päättelykykyä todellakin tarvitaan.

Kun luin viime vuonna neiti Marplen tähdittämän A Pocket Full of Ryen, totesin ikävöiväni Hercule Poirot'ta. Kaipaus Christien kirjojen pariin hiipui kuitenkin säästöliekille, kunnes toissa viikolla kuumeisena yritin keksiä jotakin riittävän helppoa mutta kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Hetken palloilin vaihtoehdosta toiseen, kunnes otin käteeni viime Hulluilta päiviltä ostamani ensimmäisen Poirot-romaanin. Olen lukenut kirjan varmasti ennenkin, sillä hulluttelun jälkeen huomasin omistavani kirjan myös suomenkielisenä, mutta viime lukukerrasta oli kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Olen myös ihastunut näiden signeerattujen pokkaripainosten kansiin. Minusta ne ovat yksinkertaisen tyylikkäitä, ja varmasti hankin kahdelle omistamalleni vielä samantyylisiä seuralaisia.

Tällä kertaa lukunautintoani eivät häirinneet hämärät muistikuvat kirjan tapahtumista. En todellakaan muistanut, miten juonenkäänteet menevät, joten pystyin nauttimaan kirjasta niin kuin lukukerta olisi ollut ensimmäinen. En nuorena pitänyt minkäänlaista lukupäiväkirjaa, joten minulla ei ole aavistustakaan, mitkä kaikki Christien kirjat olen jo ehtinyt lukea, mutta onneksi se ei taida paljon Christien lukemista haitata, jos tarinat ovat kadonneet mielestäni näin täysin.

Mitä olisi Rikoksen jäljillä -haaste ilman Christietä, joten osallistun kirjalla tietenkin MarikaOksan kesäiseen lukuhaasteeseen. En tätä parhaaksi Christieksi nimittäisi, mutta silti kirja on taattua christiemäistä laatua.

Minusta on aika mielenkiintoista, että vaikka Poirot on valloittanut monen dekkareiden lukijan sydämen, Christie oli kirjailijan uransa loppupuolella tyytymätön luomaansa viiksekkääseen belgialaisetsivään. Nyt kiinnitinkin huomiota siihen, että jo ensimmäisessä 1920-luvulla ilmestyneessä kirjassa Poirot on aika iäkäs ja Hastings jopa epäilee Poirot'n älyn terävyyttä. Kuitenkin Poirot esiintyy vielä 32 romaanissa ja 54 novellissa, joista viimeiset ilmestyivät 1970-luvulla.

En muista, kuinka paljon ajankuvausta Christien myöhemmissä kirjoissa on. En ole siis varma, ovatko 1970-luvulla ilmestyneet kirjat selvästi sijoitettavissa aikaansa. Jos eivät, sitten ehkä olisi mahdollista, että Poirot vain selvittää vielä vanhoilla päivillään hyvin ahkerasti rikoksia. Jos kuitenkin kirjoissa kuluu selvästi 50 vuoden ajanjakso ja Poirot ei huomattavasti ikäänny, epäuskottavuus on väistämätöntä. Todennäköisesti en kuitenkaan näitä asioita miettisi, jollen tietäisi kirjailijan itsensä näitä pohtineen. Christien mielestä Poirot alkoi myös ajan kanssa tuntua liian ärsyttävältä ja karrikoidulta hahmolta. Tavallaan ymmärrän kirjailijan näkemyksen, mutta silti Hercule Poirot on suosikkini kirjallisista salapoliiseista ja hänen paikkansa sellaisena on melko turvattu.

Kumpi on suosikkisi Christien tunnetuista salapoliiseista: Jane Marple vai Hercule Poirot? Kuulisin myös mielelläni, mikä Christien kirjoista on mielestäsi paras, sillä haluaisin kuoria kermat päältä ja lukea kaikkein onnistuneimpia Christien kirjoja.

♥♥♥♥

Muualla: Nulla dies sine legendo, Kirjan viemää, Uusi kuu, Kirjakertomuksia ja Tavaus - kirjoja luetellaan ja ihmetellään

Marco Malvaldi: Viiden korttipeli

Kannen kuva: Shutterstock

Marco Malvaldi: Viiden korttipeli 2014 (La briscola in cinque 2007) Tammi 229 s. suom. Inkeri Koskinen
lainattu kirjastosta

Noin puolitoista tuntia oli kulunut ja peli oli ohi: Pilade oli voittanut, Massimo ja Aldo olivat puolustautuneet hyvin, Ampeliolle ja Rimediottille taas oli käynyt kehnosti. Sillä välin kun Massimo, joka olosuhteiden pakosta oli palannut taas baarinpitäjäksi, kokosi laseja, nuo neljä nuorukaista käänsivät tuolinsa vaivalloisesti kohti kävelytietä. Noidankehän muututtua parlamentaariseksi amfiteatteriksi olivat he valmiina siihen, mikä todellisuudessa oli Pinetan varsinainen kansallisurheilulaji. 
Toisten asioista huolehtiminen.

Baari-isäntä Massimo sotkeutuu aivan sattumalta murhatutkimuksiin, sillä hänen täytyy käydä tarkastamassa, pitävätkö humalaisen nuoren miehen puheet roskiksesta löytyneestä kuolleesta naisesta paikkansa. Massimo on varma, että syyllinen ei ole poliisien pääepäilty, joten hän kokee vastentahtoiseksi velvollisuudekseen puuttua asiaan. Tutkimuksia eivät kuitenkaan ainakaan helpota baarin kanta-asiakkaina olevat juorunhaluiset eläkeläismiehet. 

En ole tämän vuoden aikana lukenut montaakaan dekkaria, koska lukufiilis ei ole ollut sopiva. Muutama päivä sitten alkoi kuitenkin taas tehdä mieli dekkaria, mutta en halunnut lukea mitään kovin raakaa ja väkivaltaista jännityskirjaa vaan kaipasin ennemmin jotakin christiemäistä. Olisin tietysti voinut lukea Christietä, mutta kirjastopinossani sattui olemaan Malvaldin Viiden korttipeli, joka takakannen perusteella oli juuri kaipaamanlaiseni kirja. Tiesin kirjan myös sopivan kahteen haasteeseen (Rikoksen jäljillä ja Pasto italiano), joten kirja tuntui oivalta valinnalta.

Malvaldi ei ole halunnut sijoittaa Bar Lumen murhat -sarjaa mihinkään oikeaan italialaiseen kylä vaan hän on keksinyt Italiaan uuden rantakylän nimeltään Pineta. Pineta tuntuu kuitenkin aivan todelliselta pieneltä kylältä, sillä juoruilu on monen kyläläisen lempipuuhaa. Rikoksesta epäillyksi joutuneen ongelmana on myös yhteisön epäilyksistä vapautuminen, sillä pelkkä poliisien kynsistä vapautuminen ei riitä. Yhteisö tekee nopeasti oman tuomionsa ja kyläläiset eivät unohda.

En muista aiemmin lukeneeni dekkaria, jossa salapoliisina olisi häärännyt baarinpitäjä. Bar Lumen isäntä Massimo tuntui ihan onnistuneelta päähenkilöltä ja lopussa lukija sai nauttia poirotmaisesta loppukohtauksesta. Massimo itsekin vertasi oivallustaan Christien kuuluisaan viiksekkääseen belgialaisetsivään.

Taidepaussi, kuin itsekseen syttyvä savuke, olen polttanut niitä tänä aamuna varmaan jo neljäkymmentä, rauhoitutaanpas. Se hetki oli ollut ratkaiseva, hetki jolloin hän oli todella tuntenut itsensä Poirotiksi, joka yhtäkkiä ymmärtää kaiken; mieli tyhjänä, vaivaamatta aivojaan, hän oli pannut merkille yhden asian, joka oli ollut aivan hänen nenänsä edessä.

En olisi osannut arvata syyllistä, mikä on tietenkin hyvä piirre dekkarissa. Tosin minusta tuntuu, että kirjailija ei kunnolla antanut siihen mahdollisuuttakaan. Viiden korttipeli ei ollut yhtä hykerryttävä ja onnistunut cozy mystery (onko tälle sanalle jotakin suomennosta?) kuin monet Agatha Christien salapoliisiromaanit, mutta kuitenkin se oli varsin miellyttävä paluu dekkareiden maailmaan.

Välillä kirja tuntui aika miehiseltä tissien tuijottamisineen, mutta se häiritsi vain hieman. Kirjassa oli viehättävällä tavalla omalaatuisia henkilöitä. Kiinnyin Massimoon ja Bar Lumen asiakkaisiin sen verran paljon, että todennäköisesti luen loputkin kolme Bar Lumen murhat -kirjaa, jos ne vain ilmestyvät suomeksi.

Suosittelen kirjaa lukijalle, joka ei kaipaa dekkarilta verisiä ruumiita ja kovin jännittävää tunnelmaa.

♥♥♥¼

Takkutukan mukaan kirja tarjoaa kevätlukemiseksi kertakaikkisen kevyenhilpeän stoorin ja hurttia huumoria.
Tuulevia kirja viihdytti sen verran hyvin, että hän lukee sarjaa mielellään lisääkin.

Sue Grafton: W is for Wasted

Sue Grafton: W is for Wasted 2013 Mantle 484 s.
lainattu kirjastosta

Two dead men changed the course of my life that fall. One of them I knew and the other I'd never laid eyes on until I saw him in the morgue. The first was Pete Wolinsky, and unscrupulous private detective I'd met years before through Byrd-Shine Investigations, where I'd served my apprenticeship. I worked for Ben Byrd and Morley Shine for three years, amassing the six thousand hours I needed for my license. The two were old-school private eyes, hard-working, tireless, and inventive. While Ben and Morley did business with Pete on occasion, they didn't think much of him. He was morally shabby, disorganized, and irresponsible with money. In addition, he was constantly pestering them for work, since his marketing skills were minimal and his reputation too dubious to recommend him without and outside push. Byrd-Shine might subcontract the odd stretch of surveillance to him or assign him a routine records search, but his name never appeared on a client report. This didn't prevent him from stopping by the office without invitation or dropping their names in casual conversations with attorneys, implying a close professional relationship. Pete was a man who cut corners and he assumed his colleagues did likewise. More problematic was the fact that he'd rationalized his bad behaviour for so long it had become standard operating procedure.

Kinsey Millhone kuulee uutisista kollegansa Pete Wolinskyn väkivaltaisesta kuolemasta. Vaikka Kinsey ei kuulunut Peten lähipiiriin, hän sotkeutuu rikostutkimuksiin. Pian Kinseyyn otetaan myös yhteyttä toisen kuoleman tiimoilta, sillä erään kodittoman miehen taskusta on löytynyt Kinseyn nimi ja yhteystiedot. Kinsey ei tosin ole ikinä kuullutkaan tästä Terrence Dace -nimisestä miehestä, mutta silti Terrencen kuolema vaikuttaa Kinseyn elämään yllättävällä tavalla.

Olen julkaissut varsinaisen kirjabloggauksen viimeksi kaksi kuukautta sitten. Luonnoksiin kirja-arvioraakileita on kerääntynyt näiden parin kuukaudenkin aikana, mutta olen enemmän keskittynyt seminaaritöiden kirjoittamiseen. Tämän syksyn aikana olen lukenut myös tavallista vähemmän, mutta keväällä on toivottavasti vähemmän kiireitä, joten ainakin toivon, että luku- ja bloggausharrastuksilleni on hieman enemmän aikaa. Uusinta aakkosdekkariakin luin viikon vain pienissä pätkissä, mutta onneksi sitten alkoi lopulta joululoma ja pystyin jouluiltojen aikana nauttimaan kirjan loppuun saakka.

Aloin lukea Graftonin yksityisetsivä Kinsey Millhonesta kertovaa sarjaa kymmenisen vuotta sitten. Näiden vuosien aikana moni dekkarisarja on jäänyt minulta joko väliaikaisesti tai lopullisesti kesken, mutta Graftonin kirjoihin ja henkilöihin olen niin kiintynyt, että olen aina halunnut tietää, mitä seuraavassa kirjassa tapahtuu. Kun aloitin W is for Wasted -teoksen, tuntui kuin olisin palannut hyvien tuttujeni seuraan. Kinsey, Kinseyn vuokraisäntä Henry ja muut sarjan vakihenkilöt ovat päässeet harvinaisen lähelle sydäntäni. Tähän kiintymykseen on vaikuttanut varmaankin henkilöiden luonteenpiirteiden lisäksi Kinseyn toimiminen minä-kertojana. Minä-kertoja mahdollistaa hyvin Kinseyn tunteiden ja ajatusten kuvaamisen, ja osittain tästä syystä aakkosdekkarien lukeminen on saanut aikaan tunteen Kinseyyn tutustumisesta.

W is for Wasted ei ollut minusta paras aakkosdekkari, mutta viihdyin silti kirjan parissa hyvin. Se sopi hyvin luettavaksi jouluillan vaihtuessa yöksi. Graftonin kirjat eivät ole liian ahdistavia tai pelottavia vaan loppuratkaisu karmii selkäpiissä juuri sopivasti. Tässä osassa minua kiinnosti enemmän Kinseyn yksityiselämän kuviot kuin varsinaiset murhatutkimukset, ja minusta tuntuukin, että Grafton hieman jo valmistelee sarjan loppumista.

Murhien ja Kinseyn perhesuhteiden lisäksi kirjassa käsiteltiin paljon kodittomuutta. Näkökulma oli tosin enimmäkseen Kinseyn, mutta ajoittain myös muiden henkilöiden mielipiteet pääsivät kuuluville. Aihetta käsitellään ihan uskottavasti, ja kirjan lopussa oleva Terrencelle omistettu muistopuhe on oivaltava ja koskettava.

Viimeisin suomeksi ilmestynyt aakkosdekkari on T niin kuin tappaja (2008). Löysin tiedon, jonka mukaan uusimpia ei edes oltaisi suomentamassa liian pienen kysynnän vuoksi. Voi harmi, jos näin todellakin on. Aakkosdekkarit tosin eivät ole kovin vaikeaa englantia, joten näiden lukemista alkuperäiskielelläkin kannattaa kokeilla.

Pekka Matilainen: Kupoli

                                                        kansi: Mika Perkiökangas
Pekka Matilainen: Kupoli 2013 Atena 299 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Huomioni kiinnitti pöydällä oleva metallinen esine. Siinä oli roomalaisin numeroin varustettuja pyöreitä kiekkoja, joiden ympärillä kapeat puikot liikkuivat kuin itsestään. "Kello", Niccoli sanoi huomatessaan ihmetykseni. Hän oli hankkinut sen Padovasta. "Itse mestari Giovanni de' Dondin tekemä", hän sanoi ylpeyttä äänessään ja kertoi laitteen toimivan sisällä olevan koneiston avulla. Tiesin sellaisia ihmekapistuksia olevan nykyään valtavan kokoisina kirkkojen torneissa ja julkisten rakennusten seinissä, mutta en ollut tiennyt, että sellaisia saattoi olla myös yksityishenkilöiden asunnoissa. Loschi kysyi, mihin Niccoli sitä tarvitsi.
"Mittaamaan ajan kulkua, jotta rahtustakaan ei menisi hukkaan. Carpe diem, näetkös! Siunattu keksintö, kertoo tarkoin, milloin on mitäkin tehtävä", Niccoli sanoi tyytyväisenä hymyillen. "En tulisi enää toimeen ilman sitä."
Loschi pudisti hymyillen päätään. Heidän välilleen sukeutui lennokas sanailu ajan olemuksesta, voitiinko sitä mitata ja viipaloida kuin makkaraa. Loschin mielestä ei. Siitä päästiin menneen muisteluun, aikaan ennen syntymääni, jolloin Loschi oli asunut Firenzessä.  

Vuosi on 1423 ja paikka Firenze. Firenzessä ei suuresti kohahduta, jos syrjäkujalta löytyy kuolleen miehen ruumis. Harvinaista on kuitenkin miehen kalliit vaatteet ja murhatun ylhäinen asema. Joutuiko Luigi surmatuksi, koska hänen hallussaan oli arvokas käsikirjoitus, jolla olisi vaikka kuinka monta ottajaa? Silminnäkijät todistelevat murhaajan olevan pappi nimeltään Adriano Rovere. Pappi kuitenkin vakuuttelee syyttömyyttään, mutta on pahassa tilanteessa, koska häntä puolustamaan lähetettyä asianajajaa ei ala kuulua. Kaupunkiin saapuu sopivasti Adriano Roveren vanha ystävä, Antonio Loschi, jolla on sattumalta seuranaan Pikku-Toni. Onnistuvatko nämä kaksi Antoniota todistamaan Adriano Roveren syyttömäksi?

Matilaisella olisi vielä parannettavaa jännityksen rakentamisessa. Missään vaiheessa en pusertanut kirjaa rystyset valkeina ja lukenut sivuja niin nopeasti, että kirjaimet olisivat vilisseet silmissä. Kuitenkin nautin Kupolin parissa viettämistäni hetkistä, koska historiallinen fiktio on oiva tapa oppia jotakin uutta ja kiinnostavaa. Kirja ei tuntunut missään vaiheessa oppikirjamaiselta, mutta silti tiedän Kupolin lukemisen jälkeen hieman lisää 1400-luvun Italiasta. 

Jälkisanoissa todetaankin, että Kupolissa on pyritty noudattamaan historiallisia tosiasioita niin hyvin kuin se romaanissa on mahdollista. Lukiessa aistii kirjailijan paneutumisen aiheeseen, ja näin asian kuuluukin olla, kun on kyse historiallisesta fiktiosta. Kupolin lopussa on kerrottu, ketkä kirjan henkilöistä ovat todella eläneet. 
 
Kupoli on hyvin ja aiheeseen paneutuen kirjoitettua historiallista fiktiota, mutta jos Matilainen jatkaa historiallisten dekkareiden parissa, toivoisin parannusta juonen jännittävään puoleen. Ihailen kuitenkin syvästi sitä, miten autenttisesti Matilainen kuvaa keskiajan Italiaa. Historiallisen fiktion kirjoittamisen Pekka Matilainen osaa harvinaisen hyvin, ja Kupolia lukiessa tuntui kuin olisi todella käymässä 1400-luvun Firenzessä.

Pikku-Toni on teoksen minä-kertoja. Lukija voi nähdä aikakauden uudet keksinnöt, kuten kellon, Pikku-Tonin ihmettelevin ja kiinnostunein silmin. Kerrontaratkaisu on melko onnistunut, sillä Pikku-Toni tuo kirjaan mukaan hieman miellyttävämmän henkilön kuin esimerkiksi Adriano Rovere tai Antonio Loschi. Pikku-Tonille moni asia on täysin uusi ja siksi hän kuvailee asioita välillä melko yksityiskohtaisesti. Pikku-Tonin myötä teoksessa on myös romanttinen sivujuoni, joka tosin tuntui minusta melko etäiseltä ja melkeinpä turhalta.

Suosittelen Kupolia sellaiselle lukijalle, joka kaipaa historialliselta dekkarilta enemmän historiallisuutta kuin dekkarimaisuutta.

Pekka Matilaisen Kupoli muissa blogeissa: Kirjavinkit, Morren maailma, Kirsin kirjanurkka, Assyriologin lifestyle-blogi ja Hengityskeinu.

Antti Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomainen: Parantaja 2010 Helsinki-kirjat 223 s.
lainattu kirjastosta

Kotimatkalla Lassin kysymykset kirjoittamisen jatkamisesta nousivat uudelleen mieleeni. En ollut sanonut mitä ajattelin, en ollut halunnut. Lassi ei ollut ihminen, jolle olisin uskoutunut tai johon olisin luottanut yhtään enempää kuin oli pakko. Mutta mitä sitten olisin sanonut, minkä perusteen antanut toiminnalle, jolla ei ollut minkäänlaista tulevaisuutta? Olisin kertonut totuuden.
Kirjoittamisen jatkaminen oli elämän jatkamista. Enkä jatkanut elämää tai kirjoittamista sen takia, että olisin kuvitellut enää löytäväni lukijoita. Ihmiset yrittivät selviytyä päivästä toiseen, ja runoudella oli siinä hyvin vähän tekemistä. Syy jatkamiseen oli täysin itsekäs.
Kirjoittaminen toi päiviini ryhdin ja rutiinin. Sanat, lauseet ja lyhyet rivit toivat elämään järjestystä, joka ympäriltä oli kadonnut. Kirjoittaminen tarkoitti sitä ettei hauras lanka eilisen, tämän päivän ja huomisen välillä katkennut.

Pari kirjabloggaajaa äänesti Tuomaisen Parantajaa yhdeksi 2000-luvun parhaista kotimaisista romaaneista. Dekkari dystopialla maustettuna kuulosti mielenkiintoiselta, joten ajattelin, että luen kirjan joskus. Kun Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika jo intoutui arvelemaan tätä aivan minun kirjakseni, en voinut olla varaamatta kirjaa kirjastosta. Kovat ennakko-odotukset voivat joskus kostautua, ja niin ehkä tapahtui tämänkin kirjan kohdalla.

Ilmastonmuutos on mullistanut maailman. Ihmisten keskuudessa riehuvat kulkutaudit, ja usko parempaan huomiseen alkaa tuntua toivottomalta. Helsinkiläinen Tapani Lehtinen ei saa Johanna-vaimoonsa yhteyttä. He ovat koko kymmenvuotisen yhteisen elämänsä ajan lähettäneet toisilleen vähintään muutaman sanan parin tunnin välein. Nyt Johannasta ei ole kuulunut mitään vuorokauteen, ja Tapani on varma, että Johannalle on tapahtunut jotakin. Poliisilaitoksella vallitsee työvoimapula ja poliiseilla ei riitä kunnolla resursseja edes Parantaja-nimisen sarjamurhaajan kiinni saamiseen. Tapani saa selville, että Johanna on tehnyt lehtijuttua Parantajasta, ja siksi Tapani tarjoaa apuaan poliiseille. Hänen avuntarjouksensa hyväksytään, koska tilanne on niin huonolla tolalla.

Kirja lähti hyvin käyntiin. Naurahdin jo toisella sivulla pienoisesti, kun uutisissa kerrotaan ensin monesta pandemiavaroituksesta ja kolmestatoista käynnissä olevasta sodasta tai aseellisesta selkkauksesta ja sitten loppukevennyksessä juuri valittu Miss Suomi uskoo kaiken olevan keväällä paljon paremmin.

Tuomainen on luonut hyvin kirjan tunnelmaan sopivan murhaajan. Parantaja-niminen tappaja ilmoittaa olevansa tuhoaan kohti kulkevan maailman viimeinen totuuden ääni, sairaan maapallon parantaja. Parantaja vaikuttaa siis ottaneen äärimmäiset keinot käyttöön epätoivoisessa tilanteessa. Eipä yksittäisten ihmisten murhaaminen tietenkään ole mikään ratkaisu ilmastonmuutokseen, mutta toisaalta Tuomaisen luomassa epätoivoisessa tulevaisuuskuvassa ihminen voi ajautua epäilyttäviin menetelmiin. Onneksi Tuomainen ei ole kehitellyt tavanomaista pahista vaan ottaa huomioon kirjansa olosuhteet.

Takerruin todella kovasti siihen, että kirjassa ihmisistä puhutaan se-pronominilla. Ensimmäisessä luvussa on yksi kerta, kun ihminen on hän, ja sen jälkeen kaikki ovat vain se. Ehkä tämä on jonkinlainen tietoinen tyyliratkaisu, mutta minulle jäi kyseisestä vain ärsyyntynyt olo. Tiedän, että jään jumiin välillä epäolennaisiin asioihin, mutta tämä vain sattui olemaan asia, joka häiritsi suuresti koko kirjan ajan.

Kirja erottuu genrestään omaperäisen ideansa vuoksi. Dystooppisia dekkareita voi olla muitakin, mutta minä en ole aiemmin tällaista yhdistelmää kokenut. Silti kirja ei saanut minua haukkomaan henkeä eikä tuonut minulle muuta kuin hetkellisen viihdykkeen. Jossakin vaiheessa minulla oli jo rauhaisia perhosia vatsan pohjassa, mutta en lopulta kunnolla edes ihastunut kirjaan. Olisin ehkä pitänyt kirjasta enemmän, jollei minulla olisi ollut niin suuria ennakko-odotuksia. Valmistauduin siihen, että kirja kolahtaa ja kovaa ja odotin jotakin täysin ainutlaatuista. Kirja ei kuitenkaan tarjonnut minulle niin paljon kuin odotin, joten pienoisesti petyin, vaikka kirja on hyvä ja erilainen genrensä edustaja. Muutama muukin kirjasta kirjoittanut olisi kaivannut kirjalle lisää pituutta. Minunkin mielestäni tarina jäi hieman pintaraapaisuksi, koska se oli mahdutettu hieman yli 200 sivuun.

Lopetus jäi kuitenkin mieleen. Minulla on hieman ristiriitainen suhtautuminen avoimiin loppuihin. Joskus pidän niistä ja joskus jään kaipaamaan jotakin enemmän. Parantajan lopetus jätti kuitenkin juuri sopivasti langanpäitä solmimatta ja muodostin aika vahvan mielipiteen siitä, mitä viimeisen rivin jälkeen tapahtuu.

Parantaja on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Jos vaikka lukisi..., Kaiken voi lukea!, Rakkaudesta kirjoihin, Oota, mä luen tän eka loppuun, Mimun kirjat ja Iltaluvut.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa 2013 Gummerus 350 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Arianna yritti peittää pettymyksensä, kun mies hyvästeli hänet hillityillä poskisuudelmilla ja astui ulos rappukäytävään. Mies painoi hissin nappia ja kääntyi katsomaan häntä suoraan silmiin.
- Mitä Angelon kysymykseen tulee, niin et sinä Sveitsiä muistuta. Sinä olet Suomi. Samaan aikaan villi ja puhdas, suora ja kuitenkin salaperäinen. Vaatii muilta paljon ja itseltään vielä enemmän. Ja juuri kun sitä luulee oppineensa suunnistamaan lumisessa maisemassa, revontulet häikäisevät kauneudellaan ja mies ymmärtää, ettei ole ymmärtänyt mistään mitään. Ja on siitä vielä onnellinen.

Luin muutama kuukausi sitten Vera Valan Kuolema sypressin varjossa -esikoisdekkarin. Ihastuin kirjan tunnelmaan, viihdyttävyyteen ja Italian kuvailuun. Jännittävyyttäkin kirjassa oli juuri sopivasti. Olin valinnut Arianna de Bellis tutkii -sarjan aloitusosan lukemisajankohdan juuri sopivasti, sillä toista kirjaa ei tarvinnut kauan odotella. 

Parlamentaarikko Anna Lucarelli palkkaa Arianna de Bellisin tutkimaan Laura-siskonsa elämää, koska Anna epäilee, ettei Lauralla ole kaikki hyvin. Laura on assyriologian apulaisprofessori La Sapienza -yliopistolla ja ympäristöaktivisti, joka vastustaa Italian ja Ranskan välistä luotijunaratunnelia. Lauran pitäisi pian saada ylennys assyriologian professoriksi, mutta Laura murhataan ensin, eikä Arianna saa sisäisiltä syytöksiltään rauhaa. Vaikka Anna kieltää tutkimusten jatkamisen, Arianna kokee velvollisuudekseen selvittää tapausta. Kun Arianna jututtaa Lauran lähipiiriä ja kollegoita yliopistolla, hän huomaa, että monella olisi motiivi Lauran murhaan. 

Ensimmäistä kirjaa lukiessani pidin Ariannan salaperäistä menneisyyttä kiinnostavana sivujuonena. Tässä kirjassa Ariannan menneisyydestä kerrotaan enemmän, mutta nyt olinkin paljon kiinnostuneempi pääjuonesta kuin Ariannan menneestä elämästä. Vasta loppua kohden aloin kiinnostua jälleen Ariannan menneisyydestä. Toisaalta tämä varmaankin johtuu siitä, että pidin tämän kirjan pääjuonta jännittävämpänä ja kiinnostavampana kuin ensimmäisen osan.

Kostossa ikuisessa kaupungissa murha ei tapahdu kirjan ensisivuilla vaan murhatuksi joutuva Laura on aluksi elossa. Näin lukija pääsee paremmin tutustumaan Lauran persoonaan, mutta ainakin minä varoin kiintymästä Lauraan liikaa, koska tiesin etukäteen hänen kohtalonsa. Muuten Laurasta olisi voinut tulla yksi suosikkihenkilöistäni kirjassa, sillä hän on ihminen, jonka mielelläni tapaisin myös oikeassa elämässä.

Lukija pääsee myös kurkistamaan murhaajan pään sisälle, mikä on melko ahdistava kokemus. Eläimiin kohdistuva väkivalta saa minut voimaan pahoin, joten murhaajan perheen hamsterien kohtalo sai minut hetkeksi keskeyttämään kirjan lukemisen. Keräsin voimia ja luin kohtauksen mahdollisimman nopeasti, sillä en halunnut antaa itselleni liikaa aikaa ajatella. Eiväthän ne ole todellisia eläimiä, ne ovat vain sanoja fiktiivisessä kertomuksessa. Mutta kun olen uppoutunut kirjan maailmaan, tällainen järkeily ei paljon auta.

Epäilyttäviä henkilöitä kirjassa riittää niin kuin hyvässä dekkarissa kuuluukin. Minulla oli omia epäiltyjä kirjan aikana, mutta Vala onnistui lopussa yllättämään. Itse asiassa hieman olin miettinyt, josko murhan motiivi olisi sellainen kuin oli, mutta silti olin väärillä jäljillä. Dekkarina kirja on siis varsin onnistunut.

Rakastan yliopistomaailmaan sijoittuvia kirjoja. Kosto ikuisessa kaupungissa kuvaa vieläpä hyvin mielenkiintoista ainetta eli assyriologiaa, Lähi-idän ja lähialueiden kansojen muinaista historiaa tutkivaa tiedettä. Nautin suuresti siitä, miten kirjan assyriologia-asiantuntijat kuvasivat varsinkin Hammurabin lakia. Tällaiset pienoiset historiakuvaukset antavat lukijalle levähdysaikaa ja nautittavalla tavalla myös uutta informaatiota.

Kirjassa on lisäksi ripaus romantiikkaa. Jännittävän juonen, kesäisen Italian ja pienoisen romantiikan yhdistäminen tekee Kosto ikuisessa kaupungista -dekkarista erinomaisen kirjan luettavaksi kesäpäivänä. Kirjan kiinnostavuudesta kertoo omaa kieltään se, että ahmin kirjan vajaassa vuorokaudessa. En malttanut lukea minulla kesken ollutta kirjaa ensin loppuun, vaan oli pakko alkaa lukea Valan uutukaista torstai-iltana.

Suosittelen kurkkaamaan myös Vera Valan blogia, joka on valloittava kuvapäiväkirja elämästä Italiassa. Haaveilen joskus pääseväni uudestaan Italiaan, joten Valan blogia on todella kiehtovaa seurata, vaikka Italia-kuumetta se kyllä pahentaa.

Vera Valan toisen Arianna de Bellis tutkii -dekkarin on lukenut myös Maria. 

****+

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Kati Hiekkapelto: Kolibri 2013 Otava 378 s.
lainattu kirjastosta

Ylikomisario Pertti Virkkunen saapui melkein kymmenen minuuttia myöhässä. Pienikokoinen, viidenkymmenen ylittänyt viiksekäs mies vaikutti teräskuntoiselta. Hän otti Annan vastaan innokkaasti hymyillen ja kätteli niin että Annan olkanivel rutisi.
- Me olemme niin hyvillämme, että saimme sinut tänne, Virkkunen sanoi. - Todella hienoa saada maahanmuuttajataustainen poliisi meidän tiimiin. Tästähän on valtakunnan strategioissakin vuosikausia puhuttu vaan ei ainakaan täällä ole yhtään näkynyt, ei edes nuorempaa konstaapelia. Maahanmuuttajaa siis. Vaikka muuten olettekin tulleet tutuiksi. Tai siis...
Virkkunen nolostui. Annan teki mieli sanoa jotain nasevaa ja saada mies kiemurtelemaan häpeässään, mutta koska mitään ei tullut nopeasti mieleen, hän antoi olla.
- Voit ottaa pari ensimmäistä päivää ihan iisisti, tutustua taloon ja ihmisiin. Meillä ei ole nyt mitään erityisen kiireellistä menossa, saat aloitella rauhassa, Virkkunen puheli ja kuljetti Annaa osastolta toiselle.

Loppukuu on melko hiljainen blogissani, sillä kuun viimeinen päivä on valtio-opin kirjatentti, johon on melko laaja koealue, joten suuri osa ajastani kuluu sitä tenttiä varten tekemiäni muistiinpanoja päntätessä. Todennäköisesti tällä hetkellä kesken olevasta 1984:stä ehdin kirjoittaa tämän kuun puolella, mutta seuraavana lukupinossa odottaakin Haruki Murakamin tiiliskivimäinen 1Q84, jota en mitenkään ehdi tämän kuun aikana lukea loppuun opiskelukiireiden ohella. Kati Hiekkapellon Kolibrin sain luettua jo maanantaina loppuun, mutta ehdin kirjoittaa bloggauksen kirjasta loppuun vasta nyt pari päivää myöhemmin.

Anna Fekete, tai Fekete Anna niin kuin Anna itsensä yleensä esittelee, on paennut kymmenvuotiaana äitinsä ja veljensä kanssa Suomeen Jugoslavian hajoamissotia. Välillä Anna tuntee olevansa kahden maan välissä eikä kunnolla kotona kummassakaan. Anna saa viran rikospoliisista eikä töiden aloitus ole suinkaan rauhallinen. Hätänumeroon tulee soitto pelokkaan kuuloiselta maahanmuuttajatytöltä, joka sanoo saaneensa isältään tappouhkauksen. Kuitenkin Dijar-niminen tyttö väittää vain nähneensä todentuntuista unta, kun poliisi saapuu Dijarin kotiin tarkastamaan, onko vaara oikea. Anna saa myös selvitettäväkseen erään toisen nuoren tytön murhan. Miksi pururadalta kuolleena löydetty Riikka surmattiin ja onko hänen taskustaan löytyvällä riipuksella jokin tärkeä merkitys? Pian murhataan myös toinen lenkkeilijä, jolla ei kuitenkaan vaikuta olevan muuta yhteyttä Riikkaan kuin taskussa oleva samanlainen riipus. Onko liikkeellä hullu sarjamurhaaja, joka etsii uhreja atsteekkien Huitzilopochtli-jumalalle?

Anna Feketestä tuli hyvin nopeasti yksi suosikeistani fiktiivisten poliisien joukossa. Anna on hurmaavan inhimillinen. Hän saattaa saada paniikkikohtauksia, vaikka on saanut paniikkinsa melko hyvin kuriin juoksuharrastuksen avulla. Annalla on myös vaikeuksia sopeutua työhönsä, sillä hän epäilee omaa sietokykyään ja kärsii parinsa rasistisista kommenteista. 

Kolibria voi moittia siitä, että kirjassa on ehkä hieman liikaa erilaisia aiheita. Pääjuonena on murhien sarja ja tähän liittyy vielä atsteekkien jumala. Sivujuonena kuljetetaan koko kirjan ajan maahanmuuttajatyttöä, joka on ehkä vaarassa tai ehkä ei. Kirjan molemmat naispoliisit saavat huorittelevia tekstiviestejä, joiden lähettäjäksi he epäilevät vaikka ketä. Rasismi on myös olennainen aihe kirjassa, sillä Anna Fekete ja Dijar molemmat kokevat syrjintää. Ehkä tämä on jonkinlainen varsinkin esikoiskirjailijoita vaivaava ongelma: ideoita olisi vaikka kuinka, mutta joskus olisi vain maltettava jättää osa mahdollisesti hyvistäkin ideoista ja aiheista siihen seuraavaan kirjaan. Toisaalta pidin sekä pääjuonesta että sivujuonesta paljon, mutta niiden aineksista olisi ehkä saanut jopa kaksi erillistä kirjaa. 

Tietenkin dekkarissa on hyvä piirre, että tapahtuu paljon ja mielenkiinto pysyy yllä. Kolibria lukiessani en kokenut yhtään tylsää hetkeä, mutta vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta jännittävien käänteiden puutteesta kirjaa ei ainakaan voi moittia. Monessa kohdin katseeni lensi sanasta toiseen melkein ajatusta nopeammin, sillä en olisi malttanut odottaa, mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu. Loppuratkaisu yllätti minut täysin, vaikka kaikenlaisia arvailuja pääni tietenkin oli täynnä.

Toivoisin, että Kolibria pidettäisiin muunakin kuin mielenkiintoisena dekkarina. Saattaa olla liian suuri haave, että kirja saisi lukijat suhtautumaan maahanmuuttajiin ihmisinä eikä mamuina, jotka tulevat Suomeen viemään "oikeiden" suomalaisten työpaikat. Todennäköisesti moni maahanmuuttajiin negatiivisesti suhtautuva ihminen ei edes tartu Kolibrin kaltaiseen dekkariin. Silti uskallan varovasti toivoa, että tämä avaisi edes yhden tai parin ihmisen silmiä ja muuttaisi heidän maahanmuuttajiin kohdistuvia asenteitaan ennakkoluulottomammiksi ja suvaitsevammiksi. Haluan uskoa siihen, että fiktio voi vaikuttaa edes hieman myös kirjojen ulkopuoliseen maailmaan. Ehkä olen naiivi, mutta toivottavasti en.

En muista lukeneeni dekkaria, jossa olisi ollut samankaltaisia aiheita kuin Kolibrissa. Tosin tämä voi johtua paljolti siitä, että en lue kovin paljon dekkareita tai varsinkaan kotimaisia genren edustajia. Tämän kirjan lukemisen jälkeen jäi tunne, että luen nykyisin aivan liian harvoin dekkareita. Olen merkannut dekkareita lukulistalle varsin ahkerasti varsinkin yhden dekkareista innostuneen kirjabloggaajan suositusten ansiosta, joten kiinnostavien dekkareiden puutteesta ei ainakaan ole kyse. Dekkarit sopivat mielestäni todella hyvin kesälukemiseksi, joten ehkä parannan tapani kesällä ja toivon mukaan löydän Kallentoftin dekkareiden hyllypaikan kirjastossa.

Joku muukin kirjasta blogannut taisi kaivata suomennoksia Annan unkarinkielisille mietteille ja sanoille. Minä olisin myös toivonut, että kirjassa olisi kerrottu, mitä unkarinkieliset lausahdukset ovat suomeksi, sillä nyt minua jäi hieman harmittamaan, että en kaikkien merkitystä pystynyt arvaamaan.

Monessa blogissa on jo ehditty kirjoittaa Kolibrista. Mainitsen esimerkkeinä Kirsin, Kristan, Annikan ja Minna Jaakkolan bloggaukset.

****- 

Agatha Christie: A Pocket Full of Rye

Agatha Christie: A Pocket Full of Rye 2002 (1953) 317 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Salaperäiset rukiinjyvät)
omassa kirjahyllyssä

It was possible, of course, that Mr Fortescue's sudden illness was due to natural causes, but Dr Isaacs of Bethnal Green had not thought so and Sir Edwin Sandeman of Harley Street had not thought so.
Inspector Neele pressed a buzzer conveniently situated at his left hand and demanded that Mr Fortescue's personal secretary should be sent in to him.
Miss Grosvenor had recovered a little of her poise, but not much. She came in apprehensively, with nothing of the swanlike glide about her motions, and said at once defensively: 'I didn't do it!'
Inspector Neele murmured conversationally: 'No?'
He indicated the chair where Miss Grosvenor was wont to place herself, pad in hand, when summoned to take down Mr Fortescue's letters. She sat down now with reluctance and eyed Inspector Neele in alarm. Inspector Neele, his mind playing imaginatively on the themes Seduction? Blackmail? Platinum Blonde in Court? etc., looked reassuring and just a little stupid. 
'There wasn't anything wrong with the tea,' said Miss Grosvenor. 'There couldn't have been.'

Peruskouluikäisenä minulla oli erilaisia lukijakausia. Ala-asteikäisenä ihastuin tyttökirjoihin, hullaannuin hevoskirjoihin, ahmin fantasiaa ja viimein siirryin dekkareihin. Yläasteella pelottelin jonkin aikaa itseäni kauhukirjoilla ja jatkoin myös fantasian ja dekkareiden parissa. Tietenkin näiden kausien aikana luin muidenkin genrejen kirjoja, mutta eniten minua viehätti se uusin genrelöytö. Varsinkin teini-iän suosikkigenreistä moni on kulkenut kanssani aikuisuuteen, ja säännöllisin väliajoin jokin niistä muistuttaa mieltäni olemassaolostaan. Kun dekkarit olivat se ykkösjuttu, Agatha Christien kirjat olivat suuressa suosiossani. Viimeksi luin kuitenkin Christietä varmaan vajaa kymmenen vuotta sitten. Alkuvuonna tekemistäni alennusmyyntilöydöistä yksi oli pokkariversio Agatha Christien A Pocket Full of Rye -kirjasta. Jokin aika sitten minuun alkoi hiipiä halu lukea pitkästä aikaa Christietä. Halu oli jäädäkseen, joten oli taivuttava ja tartuttava Christien kirjaan.

Rex Fortescue kuolee aamuteensä juomisen jälkeen. Ensin vaikuttaa selvältä, että Rexiä reilusti nuorempi vaimo on syyllinen miehensä myrkyttämiseen. Juttu muuttuu kinkkisemmäksi, kun myös Rexin leskeksi jäänyt vaimo myrkytetään ja sitten kuolee vielä palvelustyttö. Neiti Marple lukee murhista lehdestä ja saapuu paikalla, koska on tuntenut kuolleen Gladys-palvelustytön. Neiti Marple huomaa pian, että murhat kuulostavat oudon samalta kuin vanha lastenloru. Voiko tämä olla vain sattumaa?

Takakannessa kirjaa mainostetaan parhaaksi Miss Marple -romaaniksi, mutta minuun kirja ei tehnyt mitään erityisen suurta vaikutusta. Toisaalta epäilen vahvasti, että A Pocket Full of Rye on yksi niistä Christien kirjoista, jotka luin silloin vuosia sitten, kun Christie-kärpänen oli minua kovaa puraissut. Kirjassa oli jotakin hämärästi tuttua, ja loppuratkaisustakin arvasin etukäteen sen verran, että joko olen vuosien aikana muuttunut paremmaksi Christien kehittämien mysteerien selvittäjäksi tai en miettinyt ensimmäistä kertaa, kuka se murhaaja sitten onkaan.

A Pocket Full of Rye ei ollut erityisen hyvä, mutta ei erityisen huonokaan Christie. Keskinkertainenkin Christie päihittää kuitenkin monet nykyisistä dekkaristeista mennen tullen. Jos luen Christien kirjan ensimmäisen kerran, Christie onnistuu poikkeuksetta johdattamaan minut täysin väärille jäljille. Olen täysin vailla hajua oikeasta murhaajasta, ennen kuin Jane Marple tai Hercule Poirot paljastaa havaintonsa. Minun tekisi mieli lukea seuraavana Christienä jokin Poirot-dekkari, sillä häntä ikävöin vielä. Hercule Poirot, tuo viiksekäs alkujaan belgialainen etsivä, on asettunut sydämeeni vielä kotoisammin kuin neiti Marple siitä huolimatta, että Marplea kiehtovana henkilönä pidänkin.

Christien kirjoja on kritisoitu siitä, ettei Christien kirjan sivuille luomissa ihmisissä ole syvyyttä. Kirjojen on myös väitetty sisältävän loogisia ristiriitaisuuksia. Henkilöitä koskevan kritiikin allekirjoitan osittain, mutta en minä parempaa henkilöiden rakennusta Christien kirjoihin tavallaan edes haluaisi. Joskus fiktion voi suosiolla antaa fiktiota. Mitä siitä, vaikkei Christien kirjojen kaltaisia henkilöitä oikeassa elämässä olisi? Christien kirjojen henkilöt eivät ole jääneet mieleeni, jollei oteta lukuun Poirotia ja Marplea, joita ainakin minun on mahdoton unohtaa. Osa Christien kirjojen viehätyksessä piilee mielestäni henkilöiden jättämisessä sen verran etäisiksi, että lukija ei pysty arvaamaan murhaajaa. En tiedä, olisivatko Christien kirjoittamat murhamysteerit niin vaikeita ratkaista, jos henkilökuvaukset olisivat syvällisempiä. Minä pidän Christien kirjoja nopeasti ahmittavana viihteenä, eikä minua harmita, että kirjojen henkilöt saattavat olla hieman heppoisesti kuvattuja.

Vaadin Christieltä enemmän kuin monelta muulta dekkaristilta, joten arvosana on siksi näin alhainen, vaikka kirjan parissa viihdyin. Todennäköisesti myös hämärät muistijäljet mahdollisesta edellisestä lukukerrasta vähensivät kirjan jännittävyyttä, joten tähtiä en voi tämän enempää antaa.

***+

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

                                                                    kuva: Gummerus

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen 2013 Gummerus 223 s.

Heti kun ensimmäistä kertaa kuulin kirjasta Kirsi Hietasen arvostelun ansiosta, minusta tuntui, että tämä voisi olla juuri minun kirjani. Varasin tämän heti siis kirjastosta ja kuukauden jouduin kärsivällisenä odottamaan. Olen jo kerran ehtinyt Yöpunaista höyhentä hypistellä kirjakaupassa, mutta päädyin kuitenkin laittamaan sen takaisin hyllyyn. Eilen hain varaamiani kirjoja kirjastosta, ja tämä oli yksi saapuneista. Nina Hurman esikoisromaani menikin heti lukupinoni päällimmäiseksi.

Rouge ei saanut kättään vapaaksi, sillä Gustafsson piti siitä lujasti kiinni ja kipusi katseellaan käsivartta pitkin. Gustafssonin vasen silmä oli tummanruskea ja oikea vaaleanruskea, lähes kellertävä.
"Ette kai te halua mitään paheellista laulajatarta teidän ravintolaan", Rouge ihmetteli silmät pyöreinä. Toivon ja Heikin nyreät ilmeet eivät jääneet häneltä huomaamatta. 
"Päinvastoin. Pahe tekee parhaan illan." Hän kosketti huulillaan Rougen kämmenselkää. 

Rouge, arkisemmin Saimi, työskentelee päivisin hattumyyjänä, mutta muuntautuu iltaisin vietteleväksi jazzlaulajaksi. Helsingin pirtukuningas Guld-Gusti täyttää vuosia ja pyytää Rougea laulamaan syntymäpäiväjuhlilleen. Guld-Gusti jää kuitenkin ikuisesti viisikymppiseksi, sillä hänet murhataan omissa syntymäpäiväjuhlissaan. Rougen Toivo-veljellä on ollut hankaluuksia Guld-Gustin kanssa, ja Toivo vangitaan epäiltynä murhasta. Rouge on nähnyt murhapaikalla epäilyttävän miehen, mutta poliisit luulevat hänen vain yrittävän suojella veljeään. Rouge alkaa selvitellä yhdessä veljensä ystävän Heikin kanssa mahdollisen murhaajan henkilöllisyyttä. Rougen nuuskiminen ei kuitenkaan kaikki miellytä, ja Rougen tielle alkaa hiipiä vaaroja.

Olisin pitänyt kirjasta vähemmän, jos sen tapahtuma-aika olisi eri. Toisaalta silloin kirja olisi ollut muutenkin aivan erilainen, joten tuskin tällaista jossittelua kannattaa tehdä. 1920-luvun Helsinki valloitti minut, ja Hurman johdattelemana kuuntelin jazzia Helsingin salakapakoissa. Kieltolaki on voimassa, mutta eivät ihmiset paljon jaksa välittää laista, jota Korpelan sanoin jotkut pääpuolet ovat olleet säätämässä.

Murhan motiivi on erilainen kuin monissa muissa dekkareissa. Motiivi sopii myös kirjaan todella hyvin, joten Hurma on onnistunut siinä suhteessa kiitettävästi.

En missään vaiheessa pusertanut kirjaa rystyset valkoisina siksi, että olisin jännittänyt niin paljon, mitä seuraavaksi tapahtuu. Yönpunainen höyhen ei todellakaan ole lukemieni dekkareiden jännittävimmästä päästä, mutta todella viihdyttävä lukukokemus se kuitenkin oli. 

Kirjan eroottinen vivahde on yllättävän rohkea. Ei tässä ihan niin pitkällä olla kuin Milja Kauniston Synnintekijässä, joka on tähän mennessä riettain lukemani historiallinen romaani. Hurman kirjassa erotiikka on sensuellimpaa, mutta asioista puhutaan kuitenkin niiden oikeilla nimillä ja varsinkin kirjan loppupuolella oleva kohtaus, jossa Rouge ja Korpela vihdoinkin saavat himolleen täyttymyksen, on poikkeuksellisen rohkeasti kuvattu.

Sen verran kiinnostusta Hurman esikoisromaani minussa onnistui herättämään, että aion lukea Nina Hurman tulevatkin kirjat. Ehkä niihin ihastun oikein kunnolla, sillä kaikki oikein hyvän kirjan ainekset Yönpunaisessa höyhenessäkin jo oli. Olisin odottanut ehkä hieman jännittävämpää juonta, joka olisi voinut tehdä kirjan lukemisesta vielä nautinnollisempaa.

Kirjan kansi on valittu taitavasti. Se sopii loistavasti kirjan tunnelmaan. On se myös valloittavan kaunis.

1920-luvun Helsingissä ovat kirjan sivuilla käväisseet ainakin Kirsi, Morre ja Karoliina.

*** 1/2