Ursula Poznanski: Sokeat linnut

Ursula Poznanski: Sokeat linnut 2014 (Blinde Vögel 2013) Atena 425 s. suom. Anne Mäkelä
lainattu kirjastosta

Ja niin minulle jää vain yksi ainoa johtolanka - ja kaiken aikaa kalvava uhattuna olemisen tunne.
Ehkä naisen huuhtoi rantaani vain hänen elämänsä onnettomin ja viimeinen sattuma. Siihen uskoon en voi kuitenkaan tuudittautua.
Naisen läski räkänokkaseuralainen oli märisevä kakara, luonne yhtä veltto kuin ruumiinsa. Hän ei mahtanut asialle mitään, hänellä ei ollut aavistustakaan, hän ei tiennyt mistään mitään, eikä hän kertoisi kenellekään, ja sitten se jatkuva anelu, ole kiltti, ole kiltti. Sen ne oppivat kaksivuotiaana ja siitä lähtien uskovat sen suojelevan kaikelta pahalta.
Ne ovat kuitenkin vain merkityksettömiä sanoja.

Nainen ja mies löytyvät kuolleina. Ensin tapaus vaikuttaa selvältä. Mies on kuristanut naisen ja surmannut heti perään itsensä luodilla. Beatrice Kasparyn intuitio väittää kuitenkin vastaan, ja hän löytää pian mystisen yhteyden naisen ja miehen välillä. Facebookissa on runoryhmä, johon he molemmat kuuluivat. Voiko ryhmään kuulumisella olla tekemistä sen kanssa, että kaksi sen jäsentä ovat kuolleita?

Irenen mielestä Facebook on jo vanha juttu. Minulle sosiaalinen media ei ole vielä mitenkään kulunut aihe, ja minusta on ollut mielenkiintoista seurata sen tuloa kirjojen maailmaan. Myönnän, että Vii5i oli vielä persoonallisempi tapaus geokätköily-aiheellaan, mutta sosiaalinen media ja runot ovat minulle läheisempi ja tutumpi aihe. En nyt tuoreeltaan Sokeiden lintujen lukemisen jälkeen osaa sanoa, voittaako uutuudenviehätys vai tuttuuden tunne, vaan tällä hetkellä molemmat Poznanskin kirjat tuntuvat aika samantasoisilta.

Beatrice Kasparyn yksityiselämä tuntuu junnaavan hieman paikoillaan, mutta niinhän se tosielämässäkin välillä menee. Jonkinlaista eteenpäin menemistäkin oli kuitenkin huomattavissa, ja ihan mielenkiinnolla odotan, mitä Beatricen rakkauselämärintamalla tapahtuu seuraavassa kirjassa. Kuitenkin olin kiinnostunein jännitysjuonesta ja vähemmän innostunut yksityiselämän kiemuroista, joita välillä tuntui olevan mukana hieman liikaakin. Olen aiemmin sanonut pitäväni siitä, että poliisiromaaneissa on mukana myös päähenkilöiden yksityiselämää, ja olen edelleen sitä mieltä. Kyse on siitä, millä tavalla poliisin henkilökohtaista elämää käsitellään ja miten paljon tilaa se vie varsinaiselta rikostutkinnalta. Poznanskin tapa ei ollut tällä kertaa täysin mieleeni.

Poznanskin kirjojen raakuus ei ole todellakaan cozy mystery -tasoa, mutta vaikka pidän itseäni melko herkkänä lukijana, Kaspary-kirjat eivät ole saaneet oloani kovinkaan pahoinvoivaksi. Tosin etenkin kirjan loppupuolella on joitakin kohtauksia, jotka saattavat olla liikaa joillekin, varsinkin sellaisille, jotka eivät kestä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Vii5i oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani dekkareista. Vaikka vuosi on vasta puolessa, uskon Sokeiden lintujenkin kuuluvan tämän vuoden jännityskirjojen parhaimmistoon. Pidän Poznanskin valikoimista aiheista ja hänen tavastaan rakentaa jännitystä. Loppua kohden kirjaa oli todella vaikea laskea käsistään. Poznanski takasi toisella Kaspary-kirjallaan asemansa mielenkiintoisempien dekkaristien joukossa. Toivon, että Poznanskilta ilmestyy pian uusi Beatrice Kaspary -kirja, sillä ainakaan vielä kolmatta osaa ei ole julkaistu edes saksaksi. En malttaisi odottaa, millaisen kudelman Poznanski kehittää seuraavan kirjan henkilöiden kohtaloksi.

♥♥♥♥¼

Sokeat linnut on viides kirja, jolla osallistun Rikoksen jäljillä -haasteeseen. 

Muualla: Kirjavinkit, Kirjaston kummitus, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Ullan luetut kirjat ja Lukutoukan ruokalista. 

Poznanskista kiinnostuneet voivat käydä lukemassa myös kirjailijan haastattelun Lukulampusta. 

Lirio Abbate: Mafian naiset

kansi: Mika Perkiökangas

Lirio Abbate: Mafian naiset 2014 (Fimmine ribelli. Come le donne salveranno il paese dalla 'ndrangheta 2013) Atena 213 s. suom. Taru Nyström
lainattu kirjastosta

Naisten ei ole helppo vastustaa 'Ndranghetaa. Syntyminen mafiaperheeseen merkitsee lähes aina sen arvojen ja toimintakaavojen omaksumista. Mafiaperheen povessa varttuva tyttö hyväksyy usein roolin, josta saattaa olla noissa olosuhteissa hyötyä. Kyse on kuitenkin ympäristöstä, jossa lopullinen käskyvalta kuuluu vain ja ainoastaan miehille. Klaanin tukahduttavien sääntöjen paineessa on vaarallista yrittää luoda minkäänlaista omaa hallinto-oikeutta. Sääntöjenrikkojan rangaistus on kuolema, ellei hän sitten hae turvaa valtiovallalta ja kiellä isäänsä, miestään ja veljeään. Mafiamaailman ulkopuolisen on kenties helpompi kieltäytyä yhteistyöstä rikollisjärjestöjen kanssa, sillä kieltäytyminen ei johda identiteettikriisiin, sisäisiin repeämiin ja tuskalliseen taisteluun omien perheenjäsenten kanssa. Pelko on kuitenkin aina yhtä suuri.

Lirio Abbaten Mafian naiset herätti mielenkiintoni heti, kun alkuvuodesta kuulin kirjan suomentamisesta. En tiennyt paljon mitään mafian naisten asemasta, joten vaikka arvasin kirjan olevan rankka ja ravisutteleva lukukokemus, kirja oli pakko laittaa varaukseen kirjastosta.

Mafian naisissa keskitytään kertomaan Italian Calabriassa toimivan 'Ndrangheta-rikollisjärjestön vallan alle joutuneista naisista. Järjestö hallitsee Euroopan kokaiinikauppaa ja sen jäsenet ansaitsevat rahaa myös muun muassa kiristyksillä ja sieppauksilla. Kirjassa kerrotaan, miten he eräässä vaiheessa suunnittelivat jopa Silvio Berlusconin kidnappausta. Miehet tekevät 'Ndranghetan päätökset ja naisilla ei ole monesti sananvaltaa edes aviomiehen valinnassa. Suvun miehet valitsevat mafian tyttärille sopivat aviomiehet, ja valinnan perusteena eivät ole tunteet vaan avioliiton mafiatoimintaan mukanaan tuomat edut.

Luin Mafian naisia osittain yhtaikaa Kohtalon kirjan kanssa ja en voinut olla vertaamatta Iranin naisten kohtaloa italialaisten mafian naisten asemaan. Molemmissa ympäristöissä elävät naiset voivat tahrata suvun kunnian ja etenkin suvun miespuoliset jäsenet suojelevat sukunsa kunniaa keinolla millä hyvänsä. Mafian naisissa kunnian tahranneen naisen palkkana saattaa olla kuolema. Kuolemantuomion saaneiden vaimojen ainoa pelastautumistapa on yhteistyön oikeuslaitoksen kanssa, mutta se saa suvun entistä vihaisemmaksi. Naisten on myös hyvin vaikea jättää lapsiaan, joten miehen suku saattaa saada heidät puhuttua ympäri. Jos nainen kaikesta huolimatta jatkaa poliisille tekemiään paljastuksia, suku yrittää leimata hänet hulluksi, jotta naisen uskottavuus vesittyisi. Uskottomat naiset voidaan myös lavastaa itsemurhan tekijöiksi, jotta kuolemantapausta ei tutkittaisi liian tarkkaan.

Mafian naiset ovat miesten omaisuutta. Jos mies kuolee, hänen vaimonsa ei ole silti vapaa jatkamaan elämäänsä niin kuin haluaa. Vaimon on oltava uskollinen miehelleen omaan kuolemaansa saakka tai häntä voidaan syyttää kunniakoodin rikkomisesta. Jos vaimo kuolee, mies saa hankkia uuden naisen entisen tilalle. Kuulostaako tasa-arvoiselta? Ei minustakaan. Mafian kunniakoodi tuntuu hyvin käsittämättömältä ja kauhistuttavalta.

Lirio Abbate on italialainen toimittaja, joka on kirjoittanut viidentoista vuoden ajan Italian suurimmista lahjus- ja mafiaskandaaleista. Tästä syystä hänen henkeään on uhattu ja nykyään hän elääkin viranomaisten suojeluksessa. Abbaten toimittajatausta näkyy kirjan tyylissä, sillä ajoittain kirjassa on lehtijuttumaisia piirteitä. Tyylissä näkyy myöskin oikeusjuttujen pöytäkirjojen käyttäminen kirjan lähteenä välillä hieman liiankin hyvin. Ajoittainen haastattelumaisuus sai kuitenkin lukijan hyvin muistamaan, että nämä tapahtumat ovat totta. Niiden todenmukaisuutta ei ehkä haluaisi uskoa, mutta mafian piiriin joutuneiden naisten elämä on todellakin tällaista. Sanoisin kuitenkin, että aihe ja kirjailijan aiheeseen perehtyneisyys voittavat tyylin, sillä jos Abbate olisi kirjoittanut jostakin vähemmän tärkeästä ja kiinnostavasta aiheesta, kirja ei olisi ollut minusta erityisen hyvä tietokirja.

Tyyliongelmista huolimatta Abbaten tietokirja mafian naisista kannattaa todellakin lukea. Se järkyttää ja kertoo paljonkin mafian vaikutuksesta yksittäisten ihmisten elämään.

♥♥♥¾

Osallistun kirjalla Tuulevin lukublogin Pasto italiano -haasteeseen. Aperitivoksi kirja oli tosin aika raskas.

Tuulevin mukaan rohkeiden naisten elämäntarinat eivät nouse esille vaan sekoittuvat hieman puuduttavaan tekstimassaan.
Kata suosittelee kirjaa, jos haluaa lukea raporttia mafian todellisuudesta.
Maria harmittelee, että kerronta on monin paikoin jaarittelevaa ja että mukana oli paljon epäolennaisia seikkoja, sillä kirjan sisällössä oli aineksia hyvinkin vetävään tarinaan.
Jennin mukaan kirja on karua luettavaa.
Lukuneuvojan mielestä kirja tekee vaikutuksen siitäkin syystä, että kaikki tapahtuu Euroopassa ja juuri nyt.

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Kansi: Jussi Karjalainen

Mia Vänskä: Valkoinen aura 2014 Atena 287 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Lisää asuntojen ovia: Norman Bates, Hannibal Lecter, Steven Marcato ja Annie Wilkes, jonka nimen viereen oli liimattu Tehyn tarra. Iina värähti kylmästä. Vaaleat käsivarret mustan t-paidan hihojen alla olivat kananlihalla. Hän alkoi hieroa niitä, mutta veti kätensä äkkiä pois - iho tuntui kosketusaralta.
Päästyään käytävän päähän hän huomasi lattialla päätyasunnon oven edessä jotain. Hän kyykistyi poimimaan sen käteensä.
Punainen ruusunnuppu.
Iina ojentautui nuppu kämmenellään seisomaan. Asunnon postiluukussa ei lukenut mitään. Hän sulki sormensa samettisen kukan ympärille ja antoi silmiensä painua kiinni. Jossain aivan lähellä... oven toisella puolella... 
Äkkiä Iinan mielessä vilahti ajatus: ehkä hänen ei olisi kannattanut poimia ruusua.
Hänen silmänsä revähtivät auki ja nyrkki avautui. Ruusunnuppu putosi lattialle, ja ilmaan lehahti niin voimakkaan imelä tuoksu, että hän melkein yökkäsi. Hän nielaisi ja veti vaivalloisesti ilmaa keuhkoihinsa. Hetken ajan päässä humisi, ja adrenaliinin ryöpsähdys sumensi katseen. Sitten kummallinen tunne oli poissa, ja ympärillä oli vain tyhjä, äänetön käytävä.

Iina aloittaa opiskelut ja muuttaa opiskelija-asuntolaan. Iinan elämään tulee kuitenkin muutakin uutta kuin opiskelukiireet, sillä hän alkaa nähdä kummallisen todentuntuisia unia. Asuntolan yläkerrassa oleva asunto, jossa on vuosia sitten murhattu opiskelijatyttö, vetää Iinaa mystisesti puoleensa. Pikkuhiljaa Iinan menneisyydestä alkaa paljastua karmivia muistoja.

Luin juuri Valkoista auraa ennen Harstadin Darlah - 172 tuntia kuussa ja kyseinen kirja oli karminut selkäpiitäni. Vänskän kirjan kauhu olisikin ehkä onnistunut kauhistuttamaan enemmän, mutta nyt . En ole aiemmin lukenut Mia Vänskää enkä erityisesti myöskään kotimaista kauhukirjallisuutta, mutta tutustuminen molempiin on houkuttanut jo kauan. 

Iina haluaa aloittaa itsenäisen elämän eikä tiedä, haluaako sisällyttää uuteen alkuunsa vanhaa poikaystäväänsä Jarnoa. Jarno on hänelle ennemminkin turvallinen ja tuttu vaihtoehto kuin suuren rakkauden kohde. Kuten tavallisestikin uudellen opiskelijalle ensimmäinen opiskeluvuosi on Iinalle matka kohti itsenäisyyttä ja aikuisuutta. 

Mielestäni kirjassa oli juuri sopiva sekoitus yliluonnollisia elementtejä ja realistista kuvausta. Pystyin samaistumaan yliopistoelämän aloittamiseen, mutta jännitystä kirjaan toivat henkimaailman jutut. Tosin pidän paljon myös realistisemmasta kauhusta, sillä se on vielä pysäyttävämpää. Sellaista lukiessa tai katsoessa tuntuu vielä vahvemmin, että tämä voisi oikeasti tapahtua.

Loppua kohden kirjan tunnelma latistui. Olisin toivonut Vänskältä jonkinlaista tuoreempaa keksintöä loppuratkaisuksi. Kun aloin lukea muiden bloggauksia kirjoista, huomasin, että loppu on jakanut mielipiteitä. Osa on pitänyt loppuratkaisua loistavana. No, totuushan on, että kaikkia lukijoita ei mitenkään voi miellyttää.

Moitteen aiheista huolimatta luin kirjan todella nopeasti, joten tarina onnistui saamaan minut pauloihinsa.

Mielestäni kotimaista kauhukirjallisuutta ei ole kovinkaan paljon ilmestynyt. Vaikka Valkoinen aura ei ollutkaan pelottavin lukemani kirja, aion jossakin vaiheessa tutustua myös Vänskän aiempiin teoksiin, sillä sen verran kiinnostuneeksi vielä jäin.

♥♥♥½

Jussi K. Niemelä kuvaa loppuratkaisua hienoksi. 
Annille kirja ei ollut tippaakaan liian pelottava, mutta hän nautti sen tarjoamista jännityselementeistä.
Aamunkajo olisi kaivannut kirjaan hieman samanlaista syvyyttä kuin Vänskän aiemmassa kirjassa Saattajassa oli.
Ulla kuvailee Vänskän kirjoittamaa kauhua enteileväksi, vihjailevaksi tai kuiskailevaksi, mutta ei niinkään painostavaksi, ahdistavaksi tai piinaavaksi.

Lyhyesti: maratonilla luettua osa 1 (Vii5i, Uniensieppaaja & Karkkiautomaatti)

Ursula Poznanski: Vii5i 2013 (Fünf 2012) Atena 421 s. suom. Anne Mäkelä
lainattu kirjastosta

Onneksi olkoon, löysit kätkön!
Tämä rasia on osa eräänlaista peliä, nykyaikaista satelliittipaikannukseen perustuvaa aarteenmetsästystä. Jos löysit rasian sattumalta, peli on nyt sinun osaltasi ohi. Sulje rasia heti ja laita se takaisin samaan paikkaan, josta sen otitkin. Niin on parasta sinun kannaltasi, usko pois.
Jos löysit rasian tarkoituksella, et ehkä olekaan ihan niin tyhmä kuin kaltaisillasi on tapana olla. Olen varma siitä, että "aarrearkkuni" sisältö herättää mielenkiintosi. Toisin kuin tässä pelissä yleensä vaaditaan, sinun ei tarvitse palauttaa rasiaa piiloonsa. Ota se mukaasi ja etsi siitä sormenjälkiä. Tietyssä mielessä niitä löytyy varmasti. 
TFTH

Lehmälaitumelta löytyy kuollut nainen, jonka jalkapohjiin tatuoidut koordinaatit saavat poliisit mukaan karmivaan peliin. Koordinaatit johdattavat etsivä Beatrice Kasparyn ihmiskäden sisältävän rasian luokse. Rasiassa on myös ohjeet, miten seuraavan pisteen koordinaatit on mahdollista selvittää. Tästä alkaa ajojahti, joka kuitenkin tuntuu murhaajan tarkkaan ohjailemalta.

Vielä pari vuotta sitten en ollut kuullutkaan geokätköilystä. En sitä vieläkään itse harrasta, mutta nykyään tunnen muutaman innokkaan geokätköilyharrastajan. En tiedä, olisinko uskaltanut tähän kirjaan edes tarttua, jos geokätköily kuuluisi omiin harrastuksiin. Sen verran hyytävää menoa osasin odottaa kirjassa olevan. Jännitystä kirjasta ei todellakaan puuttunut ja myönnän olleeni hieman peloissani, kun menin kirjan luettuani nukkumaan. Beatrice Kaspary on uskottava päähenkilö, jonka menneisyydessä on synkkiä haamuja ja jolla on vaikeuksia työn ja äitiyden yhdistämisessä. Mietin, onko Vii5i sarjan aloitusosa, ja arveluni olivat oikeassa. Saksaksi on jo ilmestynyt sarjan toinen osa, ja toivon todella, että se käännetään myös suomeksi. Kyllä sen lukeminen saksaksikin varmaan luonnistuisi, mutta saksani on sen verran ruosteessa, että piinaavan hidasta kirjan kahlaaminen saksaksi varmasti olisi.

Poznanskin ensimmäisestä trilleristä on kirjoittanut muun muassa Annika. 

Monica Hughes: Uniensieppaaja 1990 (The Dream Catcher 1986) WSOY 206 s. suom. Saima-Liisa Laatunen
ostettu käytettynä

Kuudennella luokalla useimmat oppilaat alkoivat osoittaa omia erityisiä ESP-taitojaan. Se oli vaikeaa aikaa heille kaikille, koska heitä ikään kuin revittiin kahtaalle. Toisaalta heidän omat erityislahjansa vetivät puoleensa, toisaalta heillä oli yhteinen tarve sulautua kokonaisuuteen, verkoston osaksi. Mutta hän itse ei ollut osoittanut merkkejä minkäänlaisesta hyödyllisestä lahjakkuudesta. Parantamaan hän ei pystyisi: hänen kouransa olivat niin kömpelöt, että sairaat luultavasti käskisivät häntä painumaan matkoihinsa. Hän ei pystynyt saamaan telepaattista yhteyttä kehenkään Kaupungin asukkaaseen, ei kyennyt edes muodostamaan häneltä edellytettyä pikkuruista verkoston osasta pilaamatta koko asiaa. Ja taatusti hänestä ei voisi tulla Opettajaa, koska hänessä ei ollut merkkejä muista taidoista. Hänellä oli ainoastaan päiväunensa. Typerät ja hyödyttömät unelmat.

Ruut on pian 15 vuotta täyttävä tyttö, joka kokee itsensä ulkopuoliseksi ja turhaksi. Pian hänelle määrätään tehtävä, joka vastaa hänen erityisiä lahjojaan. Hänellä ei kuitenkaan tunnu olevan samanlaisia lahjoja kuin muilla. Ruut päättää karata, mutta hänet noudetaan takaisin Arkki Kolmoseen. Ruut saa myös oppia, että hänellä on erityinen tehtävä ja hän onkin hyödyllinen osa Arkki Kolmosen yhteisöä. Ruutin näkyjen vuoksi Arkki Kolmosesta lähtee ihmisjoukko kohti Arkki Ykköstä, jonka asukkaita Ruutin näyt ilmeisesti koskevat. Ruut ja muut matkalle lähtijät eivät kuitenkaan osaa odottaa vastaanottoa, joka odottaa heitä Arkki Ykkösessä.

Luin Hughesin Tietokoneen vangit viime kuussa. Pidin kirjasta vielä nykyäänkin niin paljon, että halusin kokea uudelleen myös sarjan toisen osan Uniensieppaajan. Uniensieppaajaa lukiessa en kuitenkaan ollut enää niin varma, olenko lukenut myös tämän kirjan lapsena. Kirja ei vain tuntunut niin tutulta kuin sarjan ensimmäinen osa. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämänkin osan, sillä vaikka kirja ei ollut kovin jännittävä ja ehkä aikuislukijan silmiin liiankin opettavainen, viihdyin Uniensieppaajan parissa. Ulkopuolisen asema ei tosielämässä muutu ihan niin helposti kuin Ruutille käy, mutta toisaalta olisin ollut kovin surullinen, jos Ruut olisi jäänyt syrjityksi ja yksinäiseksi. Mielelläni lukisin myös lisää Arkki Ykkösen ja Arkki Kolmosen asukkaiden vaiheista, mutta tämä jää vain toiveeksi, sillä Arkki Ykkönen -sarjaan kuuluvat vain nämä kaksi kirjaa.

Inka Nousiainen: Karkkiautomaatti 2003 Otava 159 s.
saatu ystävältä

Olen edelleen kaulakuopassasi eikä minulla ole enää mitään sanottavaa. Sinullakaan ei tunnu olevan, ja se sopii minulle. Olen tyytyväinen kun nyt olemme näin. Olen vähällä kysyä, mitä mietit, mutta päätänkin olla kysymättä. 
Sinä olet siinä ja se riittää juuri nyt. Kuka ikinä oletkaan, nimesi voisi olla mikä tahansa. Tomas. Ville. Antti. Mikko. Aleksi. Sebastian. Tuukka. Minun Tuukkani.
Kukaan ei omista täällä ketään ja silti ihmiset käyttävät omistusliitteitä puhuessaan läheisistään, lapsistaan varsinkin, vaikka lapsiaankaan kukaan ei omista loppujen lopuksi yhtään sen enempää kuin naapureitaankaan.

Vilja haaveilee omasta karkkiautomaatista ja ihmettelee, miten odotettujen elämän etappien saavuttaminen ei tunnu lopulta oikein miltään. Viljalla on suhde Tuukkaan, mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä eikä ihan ehkä edes suhteelta.

Olisin kenties pitänyt Karkkiautomaatista ainakin hieman enemmän, jolleivät odotukset olisi olleet liian korkealla Kirkkaat päivä ja ilta -ihastukseni vuoksi. Ehkä Nousiainen on kehittynyt kymmenen vuoden aikana kirjoittajana tai sitten Karkkiautomaatin aihe ei ollut vain minua varten. Ehkä syynä ovat molemmat. Kaunista kieltä Karkkiautomaatissakin on ajoittain, mutta silti tämän kieli jää kauas Kirkkaat päivä ja ilta -teoksen eteerisestä kauneudesta. Karkkiautomaatti ei vain onnistunut tavoittamaan tunteitani ja jäi lukukokemuksena ihan hyväksi. Tätä kirjaa en sijoita joulukuussa vuoden lukuelämysten joukkoon, vaikka Nousiainen listalleni melko varmasti pääseekin. Kirja vain on eri.

Täältä voi käydä lukemassa jonkun muun mietteitä Inka Nousiaisen Karkkiautomaatista.

Pekka Matilainen: Kupoli

                                                        kansi: Mika Perkiökangas
Pekka Matilainen: Kupoli 2013 Atena 299 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Huomioni kiinnitti pöydällä oleva metallinen esine. Siinä oli roomalaisin numeroin varustettuja pyöreitä kiekkoja, joiden ympärillä kapeat puikot liikkuivat kuin itsestään. "Kello", Niccoli sanoi huomatessaan ihmetykseni. Hän oli hankkinut sen Padovasta. "Itse mestari Giovanni de' Dondin tekemä", hän sanoi ylpeyttä äänessään ja kertoi laitteen toimivan sisällä olevan koneiston avulla. Tiesin sellaisia ihmekapistuksia olevan nykyään valtavan kokoisina kirkkojen torneissa ja julkisten rakennusten seinissä, mutta en ollut tiennyt, että sellaisia saattoi olla myös yksityishenkilöiden asunnoissa. Loschi kysyi, mihin Niccoli sitä tarvitsi.
"Mittaamaan ajan kulkua, jotta rahtustakaan ei menisi hukkaan. Carpe diem, näetkös! Siunattu keksintö, kertoo tarkoin, milloin on mitäkin tehtävä", Niccoli sanoi tyytyväisenä hymyillen. "En tulisi enää toimeen ilman sitä."
Loschi pudisti hymyillen päätään. Heidän välilleen sukeutui lennokas sanailu ajan olemuksesta, voitiinko sitä mitata ja viipaloida kuin makkaraa. Loschin mielestä ei. Siitä päästiin menneen muisteluun, aikaan ennen syntymääni, jolloin Loschi oli asunut Firenzessä.  

Vuosi on 1423 ja paikka Firenze. Firenzessä ei suuresti kohahduta, jos syrjäkujalta löytyy kuolleen miehen ruumis. Harvinaista on kuitenkin miehen kalliit vaatteet ja murhatun ylhäinen asema. Joutuiko Luigi surmatuksi, koska hänen hallussaan oli arvokas käsikirjoitus, jolla olisi vaikka kuinka monta ottajaa? Silminnäkijät todistelevat murhaajan olevan pappi nimeltään Adriano Rovere. Pappi kuitenkin vakuuttelee syyttömyyttään, mutta on pahassa tilanteessa, koska häntä puolustamaan lähetettyä asianajajaa ei ala kuulua. Kaupunkiin saapuu sopivasti Adriano Roveren vanha ystävä, Antonio Loschi, jolla on sattumalta seuranaan Pikku-Toni. Onnistuvatko nämä kaksi Antoniota todistamaan Adriano Roveren syyttömäksi?

Matilaisella olisi vielä parannettavaa jännityksen rakentamisessa. Missään vaiheessa en pusertanut kirjaa rystyset valkeina ja lukenut sivuja niin nopeasti, että kirjaimet olisivat vilisseet silmissä. Kuitenkin nautin Kupolin parissa viettämistäni hetkistä, koska historiallinen fiktio on oiva tapa oppia jotakin uutta ja kiinnostavaa. Kirja ei tuntunut missään vaiheessa oppikirjamaiselta, mutta silti tiedän Kupolin lukemisen jälkeen hieman lisää 1400-luvun Italiasta. 

Jälkisanoissa todetaankin, että Kupolissa on pyritty noudattamaan historiallisia tosiasioita niin hyvin kuin se romaanissa on mahdollista. Lukiessa aistii kirjailijan paneutumisen aiheeseen, ja näin asian kuuluukin olla, kun on kyse historiallisesta fiktiosta. Kupolin lopussa on kerrottu, ketkä kirjan henkilöistä ovat todella eläneet. 
 
Kupoli on hyvin ja aiheeseen paneutuen kirjoitettua historiallista fiktiota, mutta jos Matilainen jatkaa historiallisten dekkareiden parissa, toivoisin parannusta juonen jännittävään puoleen. Ihailen kuitenkin syvästi sitä, miten autenttisesti Matilainen kuvaa keskiajan Italiaa. Historiallisen fiktion kirjoittamisen Pekka Matilainen osaa harvinaisen hyvin, ja Kupolia lukiessa tuntui kuin olisi todella käymässä 1400-luvun Firenzessä.

Pikku-Toni on teoksen minä-kertoja. Lukija voi nähdä aikakauden uudet keksinnöt, kuten kellon, Pikku-Tonin ihmettelevin ja kiinnostunein silmin. Kerrontaratkaisu on melko onnistunut, sillä Pikku-Toni tuo kirjaan mukaan hieman miellyttävämmän henkilön kuin esimerkiksi Adriano Rovere tai Antonio Loschi. Pikku-Tonille moni asia on täysin uusi ja siksi hän kuvailee asioita välillä melko yksityiskohtaisesti. Pikku-Tonin myötä teoksessa on myös romanttinen sivujuoni, joka tosin tuntui minusta melko etäiseltä ja melkeinpä turhalta.

Suosittelen Kupolia sellaiselle lukijalle, joka kaipaa historialliselta dekkarilta enemmän historiallisuutta kuin dekkarimaisuutta.

Pekka Matilaisen Kupoli muissa blogeissa: Kirjavinkit, Morren maailma, Kirsin kirjanurkka, Assyriologin lifestyle-blogi ja Hengityskeinu.

Pasi Luhtaniemi: Sokea piste

kuva Atenan sivuilta

Pasi Luhtaniemi: Sokea piste 2013 Atena 288 s.
lainattu kirjastosta

Samuel kuoli kotipihassaan syyskuun viimeisenä sunnuntaina, kello kahdenkymmenen ja aamukahden välillä. Eloton ruumis oli liiskautunut märkää maata vasten talon edustalle. Kuolema näytti tapaturmalta.
Kun Samuel tunsi putoavansa, hänen kasvoiltaan paistoi hämmästys. Talo nousi äkisti hänen silmiensä edessä kohti taivasta, ja pihapuun latva pakeni. Seuraavassa hetkessä jokin pehmeä iskeytyi hänen takaraivoonsa, ja alavartalo retkahti pään yli taittaen hänen niskansa.

Samuelin kuolema vaikuttaa ensin onnettomuudelta. Kuitenkin kuulusteluissa paljastuu, että Samuelin yhtiökumppani Erik hyötyy Samuelin kuolemasta ja muutenkin tapaturma alkaa vaikuttaa yhä epätodennäköisemmältä. Erikin vaimo Meri ei usko miehensä syyllisyyteen vaan alkaa tehdä omia tutkimuksia löytääkseen jonkun muun ehdokkaan murhaajaksi. Vaikuttaa myös siltä, että Samuel on suututtanut nettiforumille kirjoittelemalla vaarallisia ihmisiä. Onko murhaaja joku heistä?

Kesti hetki ennen kuin Sokea piste sai minut otteeseensa. Juonen tempaistua minut mukaansa luin kirjaa suurella mielenkiinnolla eteenpäin. Viimeisiä sivuja lukiessa jo tuntui, että en ehdi käännellä sivuja riittävän nopeasti, sillä niin paljon halusin tietää, miten kirja päättyy. En silti oikein osaa päättää, pidinkö Sokean pisteen loppuratkaisusta vai en. Ainakaan Luhtaniemi ei sortunut mihinkään dekkarikirjallisuudelle tyypilliseen ratkaisuun, mikä oli hyvä asia. Lopetus oli silti minun makuuni ehkä liiankin erikoinen.

Kirjan yliluonnolliset elementit tuntuivat varsinkin aluksi hieman päälleliimatuilta. Iisan näkemä Samuelin kummitus tai harhanäky tuntui turhalta ja kirjaan sopimattomalta. Ehkä ongelmana oli se, että odotin lukevani täysin realistisen psykologisen trillerin, ja Sokea piste oli muutakin kuin realistinen. Aluksi Sokea piste on onnistuttu melko lailla naamioimaan normaaliin maailmaan sijoittuvaksi, ehkä peräti tarkoituksella. Yliluonnollisen tuomat yllätykset olisivat voineet olla positiivinen asia, mutta minua ne eivät jostakin syystä ihastuttaneet.

Olisin toivonut, että manipuloidut kuvat olisivat olleet olennaisempia juonen kannalta. Valheelliset kuvat olivat yksi syy, miksi kirjan halusin lukea ja hieman petyin, ettei niillä ollut kovin suurta osaa kirjassa. Luhtaniemelle annan tunnustusta siitä, että hän onnistuu rakentamaan lukijan mieleen solmuisen epäilysten verkon, josta ei saa kunnolla otetta. Monella olisi ollut motiivi Samuelin murhaamiseen, mutta kaikki epäillyt tuntuvat yhtä epätodennäköisiltä murhaajaehdokkailta kuitenkin.

Sosiaalinen media on Sokeassa pisteessä tärkeässä osassa. Olen käsittänyt, että some-kirjoja on alkanut jonkin verran ilmestyä, mutta minä en ole niihin kovin läheisesti vielä tutustunut. Koin siksi kirjan some-ulottuvuuden raikkaana ja mieleenjäävänä. Kirjasta käy hyvin ilmi, miten ihmisten itsensä sensurointi on Internetissä välillä olematon. Kirjan äärioikeistolaisella keskustelupalstalla annetaan keveästi jopa tappouhkaus, kun joukkoon liittyy keskustelija, joka on asioista eri mieltä kuin muut keskustelupalstalaiset.

Vaihtuvat kertojat tuovat monipuolisuutta kerrontaan. Tarinan kerronta monen ihmisen näkökulmasta saattoi kuitenkin olla osasyynä siihen, etten päässyt kirjan henkilöitä kovinkaan lähelle. Toisaalta tämä on voinut olla tarkoituksellista, jotta lukija voisi epäillä vaikka ketä eikä pystyisi arvaamaan murhaajaa ennen kuin syyllinen paljastetaan.

Luultavasti niille, jotka lukevat minua useammin psykologisia trillereitä, Sokea piste saattaa olla hyvinkin piristävä yllätys genressään. Moitteista huolimatta Pasi Luhtaniemen esikoisromaani viihdytti minuakin ja aion tutustua hänen tulevaankin tuotantoonsa, jos sellaista ilmestyy. 

Sokean pisteen lukeminen toi minulle yhden uuden koetun kotimaisen kirjailijan lisää.

Luhtaniemen Sokea piste ei ole vielä muihin blogeihin päätynyt, joten mainitsen poikkeuksellisesti Keskisuomalaisen arvostelun kirjasta.

Kirja olisi saanut hieman paremman arvosanan, jollei loppu olisi jättänyt niin outoa tunnetta.

*** 1/2

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä 2011 Atena (Eating Animals 2009) 389 s. suom. Antti Immonen ja Suomen oloja käsittelevät loppusanat on kirjoittanut Salla Tuomivaara Eläinsuojeluliitto Animaliasta
lainattu kirjastosta

Totean heti alkuun, että tästä arvostelusta näkyy minun subjektiivinen mielipiteeni lihansyönnistä. En edes yritä antaa olla sen näkymättä. Olen ollut reilun kymmenen vuoden ajan kasvissyöjä, joten on aika selvää, ettei suhtautumiseni lihantuotantoon (ja -syöntiin) ole se kaikkein positiivisin. Jonathan Safran Foerin kirja on ollut pitkään lukulistallani, mutta sain luettua sen vasta nyt, kun olen kirjoittanut kirjallisen viestinnän kurssille esseetä lihansyönnin haittapuolista.

Jonathan Safran Foer alkoi tutkia eläinten syömistä, kun hänen poikansa syntyi. Safran Foer oli pitkään ollut epävarma siitä, miten lihansyöntiin pitäisi suhtautua ja lapsen syntymän myötä hänen oli alettava ajatella asioita myös poikansa kannalta. Hän ei voinut enää ummistaa silmiään ja syödä satunnaisesti lihaa ottamatta tarkemmin selvää lihatuotannosta.

Ennen Eläinten syömisestä -kirjan lukemista luulin, että kirjassa esitetään yksipuolinen kuva lihatuotannosta. Lihatuotanto on pahasta aina ja lihantuottajille ei anneta puheenvuoroa. Olin väärässä, sillä kirjailija itsekin myöntää lopulta tukevansa eettisempää eläintuotantoa. Kirjassa on tällaisesta esimerkkinä farmari Frank, joka kohtelee kasvattejaan mahdollisimman hyvin. Kuitenkin myös Frankin tilalla kasvaneilla linnuilla on kohtalona ennenaikainen kuolema. Onko oikein, että kanat tapetaan 35-39 päivän ikäisinä, vaikka kanan luontainen elinikä olisi viidestä seitsemään vuotta? Entä munijakanojen tarpeettomat kukkopojat, joiden elämä loppuu ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan?

Eläinten syömisestä keskittyy Yhdysvaltojen lihateollisuuteen ja sen ongelmiin. Kirjan lopussa on 15 sivun mittainen kirjoitus eläinten oloista Suomessa. Vaikka ongelmat eivät ole ehkä niin pahoja Suomessa kuin Yhdysvalloissa, tämän suomenkieliseen painokseen lisätyn kirjoituksen lukemisen jälkeen ei voi ajatella, että kyllähän niitä ongelmia tietysti muualla on, mutta Suomessa on kaikki aivan toisin ja niin paljon paremmin. Luin tämän Suomen oloja käsittelevän kirjoituksen useasti. Tietenkin se on suomalaisen näkökannasta kirjan kiinnostavinta antia, mutta käytin sitä myös esseeni lähteenä, joten myös siksi perehdyin siihen vielä huolellisemmin kuin varsinaiseen Safran Foerin tekstiin. Oli surullista lukea, että Pohjoismaat ovat pikkuhiljaa menettäneet asemansa eläinsuojelun kärkimaina. Suomessa pidetään tärkeänä sitä, että ruokaa saataisiin tuotettua yhtä halvalla kuin muissakin läntisissä maissa. Siksi vaatimuksiin eläinsuojenormien kiristämisestä onkin vastattu, että Suomella ei ole varaa tehdä tiukempia säädöksiä kuin muualla. Lisäksi myös Suomessa lihateollisuus on halunnut nopeakasvuisempia ja runsastuottoisempia eläinkantoja, mikä on johtanut siihen, että nykyisin käytettävät eläinkannat ovat usein rakenteellisesti aiempaa sairaampia.

Mikään kielellinen taidonnäyte Safran Foerin kirja ei ole, ja joitakin tönkköjä anglismeja suomentaja on jättänyt tekstiin, mutta eipä tämän kirjan tarkoituksena olekaan olla kirjallinen mestariteos. Kirjan tärkeys on sen sanomassa ja tuomassa tiedossa. Minulle kirja ainakin tarjosi paljon uutta informaatiota, vaikka luulisin kuitenkin olevani keskivertoa paremmin perehtynyt lihatuotannon haittoihin. Olen aiemminkin tiedostanut, että myös muita eläinkunnan tuotteita tuotetaan tavoilla, jotka eivät vastaa moraalikäsityksiäni. Jos eläisin täysin näkemysteni mukaisesti, olisin vegaani. En kuitenkaan ole, minkä vuoksi tunnen välillä omatuntoni kolkuttavan. Kirjassa kuvataan välillä niin huonoa eläinten kohtelua, että mieleni teki olla uskomatta. Ei kukaan voi kohdella eläimiä tuolla tavoin, joskus jopa tarpeettoman sadistisesti, mutta kai sitä vain valitettavasti on pakko uskoa.

Voisin suositella kirjaa kaikille, sillä tämä on sopivaa luettavaa niin aktiivivegaanille kuin lihan suurkuluttajalle. Mielestäni kaikkien pitäisi tietää kirjassa kerrottavat lihateollisuuteen liittyvät epäkohdat, vaikka kaikki asiat eivät, onneksi, ole täysin samalla tavalla täällä Suomessa kuin Yhdysvalloissa.

Kirjasta on kirjoitettu myös muun muassa Kirjaplaneetta-, Kirjanurkkaus- ja Kaiken voi lukea -blogeissa.

Eläinten syömisestä on 15. luettu kirja TBR100-listaltani.

Ensin mietin, onko tälle kirjalle sopivaa antaa edes tähtiä, mutta sitten päädyin siihen, että Eläinten syömisestä ansaitsee täydet viisi tähteä, koska se on niin vaikuttava ja tärkeä kirja.

*****

EDIT P.S. Minähän ehdin jo aivan unohtaa. Hyvää kirjan ja ruusun päivää! Minä en juhlistanut sitä muuten kuin käymällä kirjastossa, mutta houkuttelevaa luettavaa sieltä lähti mukaani, joten olen tyytyväinen.