Charlaine Harris: Real Murders

Charlaine Harris: Real Murders 1990 Gollancz 202 s.
ostettu uutena

We had twelve regular members, which worked out well with twelve program a year. Not all cases could fill up a two-hour program, of course. Then the member responsible for presenting the Murder of the Month, as we jokingly called it, would have a guest speaker - someone from the police department in the city, or a psychologist who treated criminals, or the director of the local rape crisis center. Once or twice, we'd watched a movie.
But I'd vome up lucky in the draw. There was more than enough material on the Wallace case, yet not so much that I'd be compelled to hurry over it. We'd allocated two meetings for Jack the Ripper. Jane Engle had taken one for the victims and the circumstances surrounding the crimes and Arthur Smith had taken another on the police investigation and the suspects. You can't skimp Jack.

Aurora Teagarden on 28-vuotias kirjastonhoitaja. Aivan tavalliseksi häntä ei kuitenkaan voi sanoa, sillä hänellä on eräs erityislaatuinen harrastus. Hän on yksi Todelliset murhat -klubin kahdestatoista jäsenestä. Harrastus muuttuu hauskasta karmivaksi, kun ennen erästä tapaamista kokouspaikalta löytyy yhden klubin jäsenen ruumis. Kun Lawrencetownin muitakin asukkaita aletaan murhata, epäilykset kohdistuvat klubilaisiin. Kuka muukaan keksisi alkaa tehdä murhia kuuluisien murhien tyyliin?

Charlaine Harris on varmasti parhaiten tunnettu Sookie Stackhouse -kirjoistaan, joiden pohjalta on tehty myös True Blood -niminen televisiosarja. Viimeinen Sookie-kirja ilmestyi kuitenkin viime vuonna, mutta Harrisin toinen yliluonnollinen sarja Harper Connelly ei ole kuulostanut minusta kovin kiinnostavalta. Kun törmäsin kirjakaupassa Aurora Teagarden -sarjan aloitusosaan, takakansi kuulosti niin lupaavalta, että päädyin kirjan hankkimaan itselleni. 

Aurora Teagardenista kertova jännityskirjasarja ei sisällä lainkaan yliluonnollisia elementtejä. Minulle tuli kirjasta melko vahvasti mieleen Agatha Christie, vaikka kirja menikin hieman synkempään suuntaan kuin Christien kirjat yleensä. Murhaklubi-idea muistutti minua myös Gillian Flynnin Dark Places -teoksesta, mutta sen sanoisin olevan vielä synkempi ja selvästi raaempi kuin Real Murders. Kirja oli siis jotakin Christien ja Flynnin väliltä synkkyydessään ja väkivaltaisuuden kuvauksessaan. Real Murdersin synkkyyttä vain lisäsi se, kun sain tietää lukemisen jälkeen, että kirjassa toistetut murhat olivat todellisia. Luulin ensin niiden olleen Harrisin mielikuvituksen tuotetta. En vain voi ymmärtää, miten ihmiset voivat tehdä niin kauheita asioita toisilleen.

Murhasarjan keskelle joutuva kirjastovirkailija on omaperäinen keksintö. Vaikka tavallisten ihmisten sekaantuminen murhatutkimuksiin onkin hieman epäuskottavaa, tykkään ei-poliiseista salapoliiseina aika paljon. Ehkä pienoinen epäuskottavuus etäännyttää minua tapahtumista eivätkä karmivat tapahtumat tunnu niin todellisilta. Cozy mystery -genre onkin enemmän minun juttuni kuin yksityiskohtaiseen väkivallan kuvaukseen keskittyvät hyytävät rikoskirjat.

En arvannut murhaajaa eivätkä epäilykseni olleet lainkaan oikeilla jäljillä. Harris siis onnistui hyvin siinä, mitä toivon jännityskirjalta. Lukija oli täysin huijattu.

Tykästyin sarjaan ja etenkin päähenkilöön. Sookie-kirjojen manttelinperijä sarja ei ole, sillä tyyli on melko erilainen. Kirjassa on myös romanttiset vivahteensa, mutta rikos on tärkeämpi osa juonta kuin Auroran mieskuviot. Sookie-kirjoissa taas oli melko suuressa osassa se, kenen kanssa Sookie lopulta päätyy viettämään loppuelämänsä. Pikkukaupunkimiljöö kuitenkin tuo sarjoihin joitakin yhdistäviä piirteitä. Ihmiset ovat tunteneet toisensa pitkään ja tuntemattomat tuntuvat hieman epäilyttäviltä.

Laitan seuraavatkin Aurora Teagarden -mysteerit lukulistalle, sillä ensimmäisessä osassa oli ainakin sitä jotakin selittämätöntä, joka saa kerta toisensa jälkeen palaamaan jonkin sarjan pariin.

♥♥♥♥

Muualla: Luettuja maailmoja ja Kirjastossa tapahtuu.

Kirja on neljäs kirja, jolla osallistun Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen, ja saan ruksia kirjabingossa dekkari-ruudun.

Lyhyesti: maratonilla luettua osa 1 (Vii5i, Uniensieppaaja & Karkkiautomaatti)

Ursula Poznanski: Vii5i 2013 (Fünf 2012) Atena 421 s. suom. Anne Mäkelä
lainattu kirjastosta

Onneksi olkoon, löysit kätkön!
Tämä rasia on osa eräänlaista peliä, nykyaikaista satelliittipaikannukseen perustuvaa aarteenmetsästystä. Jos löysit rasian sattumalta, peli on nyt sinun osaltasi ohi. Sulje rasia heti ja laita se takaisin samaan paikkaan, josta sen otitkin. Niin on parasta sinun kannaltasi, usko pois.
Jos löysit rasian tarkoituksella, et ehkä olekaan ihan niin tyhmä kuin kaltaisillasi on tapana olla. Olen varma siitä, että "aarrearkkuni" sisältö herättää mielenkiintosi. Toisin kuin tässä pelissä yleensä vaaditaan, sinun ei tarvitse palauttaa rasiaa piiloonsa. Ota se mukaasi ja etsi siitä sormenjälkiä. Tietyssä mielessä niitä löytyy varmasti. 
TFTH

Lehmälaitumelta löytyy kuollut nainen, jonka jalkapohjiin tatuoidut koordinaatit saavat poliisit mukaan karmivaan peliin. Koordinaatit johdattavat etsivä Beatrice Kasparyn ihmiskäden sisältävän rasian luokse. Rasiassa on myös ohjeet, miten seuraavan pisteen koordinaatit on mahdollista selvittää. Tästä alkaa ajojahti, joka kuitenkin tuntuu murhaajan tarkkaan ohjailemalta.

Vielä pari vuotta sitten en ollut kuullutkaan geokätköilystä. En sitä vieläkään itse harrasta, mutta nykyään tunnen muutaman innokkaan geokätköilyharrastajan. En tiedä, olisinko uskaltanut tähän kirjaan edes tarttua, jos geokätköily kuuluisi omiin harrastuksiin. Sen verran hyytävää menoa osasin odottaa kirjassa olevan. Jännitystä kirjasta ei todellakaan puuttunut ja myönnän olleeni hieman peloissani, kun menin kirjan luettuani nukkumaan. Beatrice Kaspary on uskottava päähenkilö, jonka menneisyydessä on synkkiä haamuja ja jolla on vaikeuksia työn ja äitiyden yhdistämisessä. Mietin, onko Vii5i sarjan aloitusosa, ja arveluni olivat oikeassa. Saksaksi on jo ilmestynyt sarjan toinen osa, ja toivon todella, että se käännetään myös suomeksi. Kyllä sen lukeminen saksaksikin varmaan luonnistuisi, mutta saksani on sen verran ruosteessa, että piinaavan hidasta kirjan kahlaaminen saksaksi varmasti olisi.

Poznanskin ensimmäisestä trilleristä on kirjoittanut muun muassa Annika. 

Monica Hughes: Uniensieppaaja 1990 (The Dream Catcher 1986) WSOY 206 s. suom. Saima-Liisa Laatunen
ostettu käytettynä

Kuudennella luokalla useimmat oppilaat alkoivat osoittaa omia erityisiä ESP-taitojaan. Se oli vaikeaa aikaa heille kaikille, koska heitä ikään kuin revittiin kahtaalle. Toisaalta heidän omat erityislahjansa vetivät puoleensa, toisaalta heillä oli yhteinen tarve sulautua kokonaisuuteen, verkoston osaksi. Mutta hän itse ei ollut osoittanut merkkejä minkäänlaisesta hyödyllisestä lahjakkuudesta. Parantamaan hän ei pystyisi: hänen kouransa olivat niin kömpelöt, että sairaat luultavasti käskisivät häntä painumaan matkoihinsa. Hän ei pystynyt saamaan telepaattista yhteyttä kehenkään Kaupungin asukkaaseen, ei kyennyt edes muodostamaan häneltä edellytettyä pikkuruista verkoston osasta pilaamatta koko asiaa. Ja taatusti hänestä ei voisi tulla Opettajaa, koska hänessä ei ollut merkkejä muista taidoista. Hänellä oli ainoastaan päiväunensa. Typerät ja hyödyttömät unelmat.

Ruut on pian 15 vuotta täyttävä tyttö, joka kokee itsensä ulkopuoliseksi ja turhaksi. Pian hänelle määrätään tehtävä, joka vastaa hänen erityisiä lahjojaan. Hänellä ei kuitenkaan tunnu olevan samanlaisia lahjoja kuin muilla. Ruut päättää karata, mutta hänet noudetaan takaisin Arkki Kolmoseen. Ruut saa myös oppia, että hänellä on erityinen tehtävä ja hän onkin hyödyllinen osa Arkki Kolmosen yhteisöä. Ruutin näkyjen vuoksi Arkki Kolmosesta lähtee ihmisjoukko kohti Arkki Ykköstä, jonka asukkaita Ruutin näyt ilmeisesti koskevat. Ruut ja muut matkalle lähtijät eivät kuitenkaan osaa odottaa vastaanottoa, joka odottaa heitä Arkki Ykkösessä.

Luin Hughesin Tietokoneen vangit viime kuussa. Pidin kirjasta vielä nykyäänkin niin paljon, että halusin kokea uudelleen myös sarjan toisen osan Uniensieppaajan. Uniensieppaajaa lukiessa en kuitenkaan ollut enää niin varma, olenko lukenut myös tämän kirjan lapsena. Kirja ei vain tuntunut niin tutulta kuin sarjan ensimmäinen osa. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämänkin osan, sillä vaikka kirja ei ollut kovin jännittävä ja ehkä aikuislukijan silmiin liiankin opettavainen, viihdyin Uniensieppaajan parissa. Ulkopuolisen asema ei tosielämässä muutu ihan niin helposti kuin Ruutille käy, mutta toisaalta olisin ollut kovin surullinen, jos Ruut olisi jäänyt syrjityksi ja yksinäiseksi. Mielelläni lukisin myös lisää Arkki Ykkösen ja Arkki Kolmosen asukkaiden vaiheista, mutta tämä jää vain toiveeksi, sillä Arkki Ykkönen -sarjaan kuuluvat vain nämä kaksi kirjaa.

Inka Nousiainen: Karkkiautomaatti 2003 Otava 159 s.
saatu ystävältä

Olen edelleen kaulakuopassasi eikä minulla ole enää mitään sanottavaa. Sinullakaan ei tunnu olevan, ja se sopii minulle. Olen tyytyväinen kun nyt olemme näin. Olen vähällä kysyä, mitä mietit, mutta päätänkin olla kysymättä. 
Sinä olet siinä ja se riittää juuri nyt. Kuka ikinä oletkaan, nimesi voisi olla mikä tahansa. Tomas. Ville. Antti. Mikko. Aleksi. Sebastian. Tuukka. Minun Tuukkani.
Kukaan ei omista täällä ketään ja silti ihmiset käyttävät omistusliitteitä puhuessaan läheisistään, lapsistaan varsinkin, vaikka lapsiaankaan kukaan ei omista loppujen lopuksi yhtään sen enempää kuin naapureitaankaan.

Vilja haaveilee omasta karkkiautomaatista ja ihmettelee, miten odotettujen elämän etappien saavuttaminen ei tunnu lopulta oikein miltään. Viljalla on suhde Tuukkaan, mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä eikä ihan ehkä edes suhteelta.

Olisin kenties pitänyt Karkkiautomaatista ainakin hieman enemmän, jolleivät odotukset olisi olleet liian korkealla Kirkkaat päivä ja ilta -ihastukseni vuoksi. Ehkä Nousiainen on kehittynyt kymmenen vuoden aikana kirjoittajana tai sitten Karkkiautomaatin aihe ei ollut vain minua varten. Ehkä syynä ovat molemmat. Kaunista kieltä Karkkiautomaatissakin on ajoittain, mutta silti tämän kieli jää kauas Kirkkaat päivä ja ilta -teoksen eteerisestä kauneudesta. Karkkiautomaatti ei vain onnistunut tavoittamaan tunteitani ja jäi lukukokemuksena ihan hyväksi. Tätä kirjaa en sijoita joulukuussa vuoden lukuelämysten joukkoon, vaikka Nousiainen listalleni melko varmasti pääseekin. Kirja vain on eri.

Täältä voi käydä lukemassa jonkun muun mietteitä Inka Nousiaisen Karkkiautomaatista.

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons 2002 (1990) 212 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Lohikäärmeen prinsessa)
omassa kirjahyllyssä

"Aren't you a little slow?" she asked irritably. "There've been eight knights here before you."
"Eight?" the prince said, frowning. "I thought by now there'd have been at least twelve. Perhaps I'd better come back later."
Cimorene stared at him in surprise. "Why?"
"Well, it would look better," Therandil explained seriously. "There's not much glory in defeating a dragon that hasn't already beaten ten or fifteen people at least. Sir Gorolax of Mirstwold won't even consider going after a dragon whose score is less than forty-five. I don't think I want to risk waiting that long, but eight just doesn't seem like enough."
"You're going to go away and wait until Kazul has defeated fifteen knights before you come back to rescue me?" Cimorene said. She found Therandil's smug confidence very annoying, but she didn't like to say so straight out.
"Not if you'd rather be rescued now, of course," Therandil said hastily. "Though you ought to consider the advantages, and I expect it won't be so very long..." His voice trailed off, and he looked at her hopefully.

Luin Lumotun metsän kronikat -sarjan ollessani hieman yli kymmenvuotias. Olin innoissani, kun uusi osa saapui kirjastoon ja taisin ihailla päähenkilöä prinsessa Cimorenea aika lailla. Alkuvuodesta muistin, miten innoissani tästä sarjasta olin lapsena ja päätin, että voisin lukea kirjat uudelleen. Suomalaisen verkkokaupassa ei joutunut maksamaan alkuperäiskielisestä sarjan aloitusosasta montaa euroa, joten päätin hankkia kirjan omaan hyllyyn. Kirjastosta lainatut kirjat valitettavasti usein päihittävät omat kirjat, koska kirjaston kirjoja ei voi pitää ikuisesti luonaan, joten kului useampi kuukausi, ennen kuin ehdin lukea Dealing with Dragonsin.

Prinsessa Cimorene on prinsessa, joka haluaisi tehdä arvolleen sopimattomia asioita. Hänen isänsä kieltää kuitenkin miekkailutunnit, taikuuden opettelun, latinan opiskelun ja kaiken muunkin mielenkiintoisen. Lopulta Cimorene joutuu karkaamaan kotoaan, sillä muuten hänet naitettaisiin prinssille, joka ei ole myöskään kovin kiinnostava. Cimorenesta tulee ensimmäinen vapaaehtoinen lohikäärmeen prinsessa, mutta hänen vaikeutensa eivät lopu tähänkään päätökseen. Prinssit yrittävät nimittäin ahkerasti pelastaa hänet, ja Cimorenen täytyy selittää prinssille prinssin perään, miten hän viihtyy oikein hyvin Kazulin prinsessana.

Prinsessa Cimorene on todella piristävän erilainen prinsessa. Hän ei kaipaa pelastavaa prinssiä vaan toimii itsenäisesti ja ajattelee omilla aivoillaan. Mielestäni tällaista henkilöä kaipaisivat myös lapsille luettavat sadut, sillä satujen prinsessat ovat usein ärsyttävän avuttomia. Kunhan he vain ovat riittävän kauniita ja avun tarpeessa, prinssi jo rientää pelastamaan heidät ja hän saa prinsessan ohella puoli valtakuntaa. En pidä tällaisia prinsessoja kovin hyvinä samaistumisen kohteina nuorille tytöille. Prinsessa Cimorenessa on särmää, nokkeluutta ja älyä, jollaista olisi hyvä olla muillakin satujen prinsessoilla.

Viittaukset kaikille tuttuihin satuihin ovat kiehtovia. Prinsessa Cimorene ei välitä siitä, miten kunnollinen prinsessa yleensä toimii, mutta hän tiedostaa sen, kuinka hänen toimintansa on kohahduttavaa. Dealing with Dragonsin puhuva sammakkokaan ei ole lumottu prinssi vaan sammakko, joka on oppinut puhetaidon monilta tapaamiltaan sammakkoprinsseiltä. 

Kirjan varsinainen juoni ei ollut kovin jännittävä. Oli melko selvää, millainen loppuratkaisu on ja siihen johtaneet tapahtumat olivat melko turvallisia. Nautinkin enemmän Cimorene-prinsessan ja Kazul-lohikäärmeen arjesta kuin varsinaisesta seikkailusta. 

Pidin lukujen otsikoista. Niissä kuvataan hauskasti ja sopivan salaperäisesti, mitä luvussa ainakin tapahtuu. Esimerkiksi ensimmäisen luvun nimi on In Which Cimorene Refuses to Be Proper and Has a Conversation with a Frog.

Dealing with Dragons on hauska ja viihdyttävä sadunomainen romaani lapsille ja lapsenmielisille. Juoni on ehkä hieman liian heppoinen aikuiseen makuun, mutta kirjan muut elementit korvaavat tarinassa olevat puutteet. Noin kymmenvuotiaille lukijoille kirja voi olla erittäin mieleistä luettavaa. Kyllä sarja uusintaluvunkin kestää, joten aion vielä tarttua sarjan muihinkin osiin.

Prinsessa Cimorenen seikkailuista ovat kirjoittaneet ainakin Emilie ja Titania.