James Bowen: Bobin maailma

James Bowen: Bobin maailma 2015 (The World According to Bob 2013) WSOY 260 s. suom. Kimmo Paukku
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Heräsin siihen, kun jokin taputti kevyesti jalkaani ja viiksikarvat pyyhkäisivät poskeani. Avasin silmät ja näin Bobin, jonka naama oli lähellä kasvojani ja joka paineli tassullaan minua polveen.
"Mitä nyt?" kysyin vähän ärtyisästi.
Bob vain kallisti päätään aivan kuin olisi osoittanut bussin etuosaan. Sitten se alkoi tehdä lähtöä penkiltä kohti käytävää ja heitti minuun hieman huolestuneita katseita.
"Mihin oikein olet menossa?" olin aikeissa kysyä, mutta sitten vilkaisin ulos ja tajusin, missä me olimme.
"Voi paska", sanoin ja hyppäsin heti ylös paikaltani.
Nappasin repun käteeni ja painoin stop-nappia viime tingassa. Puoli minuuttia myöhemmin olisi ollut liian myöhäistä. Ilman pienen yövartijani valppautta me olisimme viilettäneet pysäkkimme ohi.

On kulunut yli kaksi vuotta siitä, kun Bob ja James löysivät toisensa. Katukatti Bobissa kerrottiin Bob-kissan ja elämän nurjan puolen nähneen Jamesin yhteisen elämän alkutaipaleesta, kun taas Bobin maailmassa heidän suhteensa on jo melko vankalla pohjalla ajoittaisista vastoinkäymisistä huolimatta. 

En ole viime viikkoina lukenut paljonkaan kiireiden ja myös pienoisen lukujumin vuoksi. Silloinkin kun minulla on ollut vapaa-aikaa, olen löytänyt itseni useammin tuijottamassa televisiosarjoja kuin istumassa nenä kirjassa. Tällä viikolla erään sateisen päivän piristykseksi saapui kuitenkin suuresti odottamani Katukatti Bobin jatko-osa, joka poisti lukujuminkin ainakin hetkellisesti.

Katukatti Bobin lailla Bobin maailma ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta tämä on kirjoja, joissa pääosassa on tarina. Kerronta ei töki, mikä riittää vallan hyvin. Jamesin ja Bobin tarina on valloittava ja sydämeen menevä. Vuorotellen ihastelin Bobin tekoja ja ärsyynnyin ihmisten ajattelemattomaan käytökseen. Kirjassa kerrotaan, että Katukatti Bob on avannut ainakin joidenkin parempiosaisten silmiä kaduilla elävien ja työtään tekevien ihmisten maailmalle. Pidän kirjassa tietenkin Bobin tarinasta, mutta sen yhteiskunnallinen merkityskin on hyvin tärkeä. James tietää, millaista elämä kaduilla on ja hän kertoo siitä kaunistelematta ja rehellisesti. Hän ei yritä väittää olevansa puhdas pulmunen, mutta silti lukija on koko ajan hänen puolellaan. 

James aloitti huumeista vierottautumisen ensimmäisen kirjan aikana ja toisen kirjan aikana hän on päässyt jo siihen pisteeseen, että hänen on aika luopua Subutexista. Vaikka Jamesin elämäntavat ovat muuttumassa terveellisemmiksi, hän kamppailee kirjan aikana monenlaisten terveysongelmien kanssa Bobin tukemana tietenkin. Bob on aivan uskomattoman lojaali Jamesia kohtaan.

En ikinä kyllästy lukemaan kissojen päähänpistoista ja tavoista. Bobin maailma on kissojen ystävän herkkua, jota haluaisi ahmia koko ajan vain lisää. Toivottavasti Bobin ja Jamesin tarina jatkuu myös aikuisten kirjoissa. Lastenkirjoja on Wikipedian mukaan ilmestynyt jo useampi.

Muistaakseni aiemmassa kirjassa ei ollut kuvitusta, ja yllätyin iloisesti jokaisen luvun loppua koristavasta Dan Williamsin loihtimasta kuvasta. Tämä ratkaisu toi mielestäni kirjaan hieman lastenkirjamaisuutta, vaikka Jamesin elämän kuvailu olikin ajoittain sen verran järkyttävää, että ehkäpä pienten lasten on parempi pysyttäytyä Bobista kertovissa lastenkirjoissa, joita ei ole tosin ainakaan vielä suomennettu.

Jotkut ihmiset eivät kuulemma pidä lemmikkien inhimillistämisestä, mihin kirjailija itsekin myöntää syyllistyvänsä. Minua asia ei haitannut lainkaan, mutta joku voisi laskea asian kirjan huonoksi puoleksi.

Anni Nupponen: Putoavan tähden prinsessa

Kansi: Jani Laatikainen

Anni Nupponen: Putoavan tähden prinsessa 2013 Vaskikirjat 277 s.

lainattu kirjastosta

Jouduin tietenkin kysymään näkijöiden lupaa. He harkitsivat asiaa aikansa ja sanoivat sitten, että voisin hyvin ottaa Kardlisin vuoteeseeni. Hän saisi minut raskaaksi eikä mitään taikakeinoja välttämättä edes tarvittaisi. Oli kuitenkin selvää, ettei kolmannesta lapsestani koskaan tulisi kruununprinsessaa. Kaikki tietäisivät, kuka hänen isänsä oli. Lisäksi Leidon Kardlisilla oli jo lapsia. Tulevan prinsessan sisaruksia siis. Meidän oli varmistettava, ettei Brinnin suunnalta esitettäisi mitään vaatimuksia kruunun suhteen.
Soin siis lumoamattomalle miehelle tilaisuuden ryhtyä rakastajakseni. Hän suostui mielihyvin, ilman että näkijöiden tarvitsi puuttua tilanteeseen millään lailla. Hekin lienivät tyytyväisiä, kun lopulta tulin raskaaksi.
Niin syntyi Rhéta - prinsessa Kultatukka, kuten häntä nimitettiin. Leidon jäi linnaan kymmeneksi vuodeksi kasvattamaan tytärtään, vaikkei Rhéta ollut hänen esikoisensa. Eihän mikään muu järjestely olisi tullut edes kysymykseen. Tiesin, että aatelisten keskuudessa puhuttiin ja päiviteltiin. Oli ennenkuulumatonta, että kuningatar teki lapsia, joiden isä tunnettiin. Mutta Rhianin kaupungissa kaikki on mahdollista.

Rhiandarin satuvaltakunnan nuorin prinsessa Rhéta vaivutetaan lumottuun uneen, koska hänen kruununperijäsiskollaan on salakavalia suunnitelmia siskonsa varalle. Kun Rhéta herää unestaan vajaan 70 vuoden kuluttua, hänen tuntemaansa maailmaa ei enää ole. Ennen arvostettuja taiantekijöitä vainotaan ja Rhiandaria hallinnut Rhétan sisar on tapettu. Ennen kuin Rhéta vaipui uneen odotettiin maahan putoavaa tähteä. Tähti ei ollutkaan aivan sitä, mitä ennen sen putoamista luultiin.

Ihastuin puolitoista vuotta sitten Huomenna tuulet puhaltavat -antologiassa olleeseen Anni Nupposen Juuret-novelliin. Sen jälkeen en ole aikomuksistani huolimatta lukenut mitään Nupposelta. Palautin Putoavan tähden prinsessan kirjastoon jo kerran lukemattomana, koska en kirjaa ehtinyt lukea, mutta toisella lainauskerralla päätin, että tällä kertaa en anna kirjan vain pölyttyä lainakirjahyllyssäni. En ihastunut Putoavan tähden prinsessaan aivan varauksettomasti, mutta kokonaisuutena pidin kirjasta.

Fantasiaa kirjoittaessaan kirjailija voi leikitellä perinteisillä sukupuolirooleilla. Hän voi vaikka kääntää ne ylösalaisin niin kuin Nupponen on tehnyt. Naiset perivät kruunun, ja miehiä ei oikeastaan tarvita muuhun kuin perillisen siittämiseen. Kirjassa eräs mies toteaa uskovansa, että miehillä on oltava samat mahdollisuudet kuin naisillakin. Kirjassa nostetut epäkohdat ovat itselleni melko selviä ja toivottavasti myös suurelle osalle ainakin kotimaista lukijakuntaa, mutta sopivalla tavalla feminististä kirjallisuutta on aina kiehtovaa lukea.

Alun perusteella luulin rakastuvani kirjaan. Rhétan äiti kertoo kohtaamistaan kolmesta koettelemuksesta, jotka jokaisen kuningattaren on aina pakko kestää. Kirja alkaa sanoilla Tämän sadun on kirjoittanut Rhai Rhian, kuningatar Rhaiandra Rautatahto, viimeisenä hallintovuotenaan. Olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos kerrontaratkaisu olisi pysynyt koko kirjan samana. Tosin tarinan kannalta se olisi ollut mahdotonta, koska alun jälkeen tarina hyppää lähes 70 vuotta eteenpäin aikaan, jolloin Rhai Rhian on jo kuollut. Hyppäyksen myötä kerronta vaihtuu imperfektistä preesensiin ja ensimmäisestä kolmanteen persoonaan. Väitin Nupposen Juuret-novellista kirjoittaessani, että olisin päässyt preesens-allergiastani eroon. Putoavan tähden prinsessaa ennen en ollut kuitenkaan vähään aikaan lukenut preesensissä kerrottuja kirjoja ja preesensmuotoiseen kerrontaan totuttelu vei jälleen aikansa. Tällaiset ongelmat ovat tietenkin minussa lukijana eivätkä itse kirjassa, koska mielestäni Nupponen on todella taitava kirjoittaja ja pidän hänen tavastaan kuljettaa tarinaa.

Pidin kirjan lopusta, vaikka se olikin melko melankolinen. Loppu ei kuitenkaan ollut sellainen kuin odotin, ja se oli positiivinen asia. Jotkin kirjan kohdat eivät pitäneet mielenkiintoani aivan samalla tavalla kuin toiset. Etenkin juuri Rhétan heräämisen jälkeiset tapahtumat ja hänen aikansa virtaajien leirissä eivät kiinnostaneet minua niin paljon kuin kirjan aloitus.

Suosittelen kirjaa fantasian ja feministisen kirjallisuuden ystäville. Anni Nupponen on luonut vallan onnistuneen fantasiamaailman, jossa olisin viihtynyt pidempäänkin tarinaan imuun tempauduttuani.

Muualla: Morren maailma, Taikakirjaimet, Todella vaiheessa, Sivukirjasto, Lonkeropiirakka, Pähkinäkukkula ja Vinttikamarin ikkunasta

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kansi: Anders Carpelan

Kate Atkinson: Elämä elämältä 2014 (Life after life 2013) Schildts & Söderströms 595 s. suom. Kaisa Kattelus
ostettu uutena

Kaikki oli jotenkin tuttua. "Sitä sanotaan déjà-vuksi", Sylvie sanoi. "Mieli tekee tepposiaan. Mieli on pohjaton arvoitus." Ursula oli varma siitä, että hän muisti, millaista oli maata vauvana vaunuissa puun alla. "Ei", Sylvie sanoi, "ei kukaan voi muistaa mitään niin kaukaa", ja silti Ursula muisti lehdet, jotka lepattivat tuulessa kuin suuret vihreät kädet, ja hopeajäniksen, joka riippui vaunujen kuomusta ja pyöri hänen kasvojensa edessä. Sylvie huokaisi. "Sinulla on sitten vilkas mielikuvitus." Ursula ei tiennyt, oliko se kohteliaisuus, mutta oli totta, ettei hän useinkaan tiennyt, mikä oli todellista ja mikä ei. Entäs sitten kauhea pelko - pelottava kauhu - jota hän kantoi mukanaan. Pimeä maisema hänen sisällään. "Älä mietiskele sellaisia asioita", Sylvie sanoi terävästi, kun Ursula yritti selittää. "Ajattele iloisia ajatuksia."

Helmikuussa 1910 syntyy tyttövauva, joka kuolee hapen puutteeseen ennen kuin hänen elämänsä ehtii edes alkaa. Helmikuussa 1910 syntyy tyttövauva, joka jää eloon, koska lääkäri saapuu pelastamaan lapsen viime hetkellä. Näin alkaa Ursula Toddin elämä, joka on täynnä vaihtoehtoisia sattumuksia. Hän saattaa hukkua lapsena tai tulla rannalla maalanneen taiteilijan pelastamaksi. Elämien kuluessa tapahtumat alkavat tuntua hänestä tutuilta ja hän osaa aavistaa, mitkä teot johtavat ikävään lopputulemaan.

Elämä elämältä ei tainnut kiinnittää huomiotani vielä katalogien selailuvaiheessa, mutta innostuneet bloggaukset vakuuttivat minut siitä, että kirja on luettava. Lukuisan Lauran bloggauksen luettuani tiesin, että tämä on kirja on pakko lukea ja sen jälkeen en mitään bloggauksia kirjasta lukenutkaan, sillä en halunnut tietää kirjasta liikaa etukäteen. Lainasin kirjan syksyllä kirjastosta, mutta olin lukenut sitä vasta puoleenväliin, kun kirjan eräpäivä tuli ja se oli pakko palauttaa kirjastoon varauksien takia. Kirja tuntui niin hyvältä, että päätin hankkia kirjan itselleni. Kuitenkin kuukausia kului enkä ehtinyt palata kirjan pariin. Vuoden jo vaihduttua toiseksi päädyin lopulta aloittamaan kirjan uudelleen alusta. Se oli hyvä ratkaisu, sillä muuten kielen vaihtaminen kesken kaiken englannista suomeksi ja muistikuvien hämärtyminen alkupään tapahtumista olisivat voineet huonontaa lukuelämystä.

Liisin kirjan ensimmäisen puolikkaan läpi, sillä tapahtumat palautuivat melko nopeasti mieleeni ja lisäksi alkuosan luvut ovat selvästi lyhyempiä kuin suurin osa loppupuolen luvuista. Luin kirjan toisella yrittämällä loppuun reilussa kahdessa päivässä, mikä oli melko nopea lukuvauhti, koska pariin viime päivään on mahtunut paljon muutakin. Puolenvälin jälkeen lukutahtini tosin hieman hidastui, sillä tapahtumissa ei tuntunut olevan aivan samaa tenhoa kuin kirjan alkupuolella. Todennäköisesti myös kerrontaratkaisun uutuudenviehätys alkoi haihtua ja sodan siirtyminen tarinan keskipisteeksi ei oikein vedonnut minuun.

Kirjassa on selvästi samoja teemoja kuin Perhosvaikutus-elokuvassa (suosittelen katsomaan, jollei joku ole vielä sitä nähnyt). Minusta on varsin kiehtovaa miettiä sitä, miten pienet asiat voivat vaikuttaa elämän kulkuun. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämä voisi mennä ihan eri tavalla, jos jonkin valinnan olisi tehnyt toisin. Toisaalta tämä on hieman ahdistava ajatus, sillä valintoja on tehtävä ja niiden kaikkia seurauksia on mahdoton tietää etukäteen, mutta toisaalta se on lohduttavaakin. Itse olen päätynyt siihen, että menneitä valintoja ei kannata katua, koska elämäni ei ehkä olisi sellaista kuin se nyt on, jos olisin tehnyt toisin. Olisin voinut menettää paljon, jos en olisi tehnyt myös niitä huonoja valintoja. Loppujen lopuksi ne kuitenkin kasvattavat ja voivat tuoda elämään myös hyviä asioita.

Kirjassa on kerrontaratkaisun vuoksi väistämättä toistoa. Se ei onneksi alkanut puuduttaa, sillä Atkinson on varsin onnistuneesti kertonut samat tapahtumat hieman eri tavalla joka kerta. Tällaisen kirjan kirjoittaminen on vaatinut varmasti hyvin järjestelmällistä kirjoittajan työtä ja paljon muistiinpanoja. Jos lukijanakin meinasin välillä mennä sekaisin siitä, millä Ursulan elämiskerralla mikäkin asia on tapahtunut, kirjailijalle lankojen käsissä pitäminen on varmasti ollut moninkertaisesti haastavampaa. Mielestäni kirjan lukeminen melko nopeassa tahdissa oli toimiva ratkaisu senkin vuoksi, että muistin koko ajan hyvin, mitä kaikkea kirjassa on aiemmin tapahtunut. Jos olisin lukenut kirjaa lyhyissä pätkissä viikkojen ajan, elämät olisivat voineet mennä päässäni vieläkin sekaisammaksi sotkuksi.

Pääasiassa pidin kerrontaratkaisua todella mielenkiintoisena, mutta huomasin kerronnan vaikuttavan siihen, miten vahvoja tunteita koin tapahtumista lukiessani. Jotkin kauhistuttavat tapahtumat eivät herättäneet niin suurta järkytystä ja surua kuin yleensä lukiessa, sillä tiesin, että kohta Ursula syntyy taas uudelleen. Tosin kirjassa on muutamia tapahtumaketjuja, jotka tuntuivat erityisen kauhistuttavilta siitäkin huolimatta, ettei kuolema ollut lopullista. Erityisesti yksi väkivaltaan liittyvä juonne Ursulan eräässä elämässä oli todella puistattava. Inhosin erästä kirjassa esiintynyttä henkilöä koko sydämestäni.

Elämä elämältä on varsin mieleenpainuva kirja, ja olen iloinen siitä, että tulin hankkineeksi teoksen omaan hyllyyni. Tämä on varmasti kirja, joka kestää useammankin lukukerran.

Emilien mieleen kirjan henkilöt jäivät kummittelemaan ja hänestä tuntui lukemisen jälkeen kuin hän olisi jättänyt perheen taakseen.
Aletheian mukaan kirjassa on niin älykkään leikittelevä juoniratkaisu, ettei hän olisi millään halunnut kirjan loppuvan.
Raijan mielestä kirjassa on jotain selittämättömän vetävää.
Tuijata soisi mahdollisimman monen kokevan Elämä elämältä haarautuvan tarinoinnin, sillä se viekoittelee järkeä ja tunnetta.
Katja kehuu Atkinsonin kirjoittavan tarkkanäköisesti, älykkäästi ja liikoja selittelemättä.
Laura toteaa, että itse tarina ei ole mitenkään mullistava vaan tarinaan tuovat jotakin uutta vaihtoehtoiset elämät ja erilaisella tavalla etenevä juoni.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa 2014 (Au revoir là-haut 2013) Minerva 543 s. suom. Sirkka Aulanko
lainattu kirjastosta

Édouard Péricourt kuului onnen suosikkeihin.
Hänen käymissään kouluissa kaikki olivat samanlaisia kuin hän, rikkaiden poikia, joille ei voinut tapahtua mitään pahaa; he syntyivät maailmaan täynnä itsestäänselvyyksiä ja itseluottamusta, joka oli kerääntynyt lukemattomien heitä edeltäneiden vauraiden sukupolvien aikana. Édouardin tilanne oli sikäli muita huonompi, että hän oli päälle päätteeksi vielä onnekas. Ihminen voi saada anteeksi niin rikkauden kuin lahjakkuuden, mutta ei onnekkuutta, se on turhan epäreilua.
Oikeastaan hänen onnekkuutensa oli ennen muuta hyvää itsesäilytysvaistoa. Kun vaara oli suuri ja tilanne alkoi näyttää uhkaavalta, jokin varoitti häntä, hänellä oli sellaiset tuntosarvet, ja sitten hän teki parhaansa selviytyäkseen pelkällä säikähdyksellä. Kun nyt tänä marraskuun toisena päivänä vuonna 1918 näkee Édouard Péricourtin vääntelehtivän mutaisessa maassa toinen jalka tohjona, saattaa tietysti ihmetellä, onko hänen onnensa ehtynyt ja vieläpä kääntynyt vastaiseksi. Mutta ei asia sentään niin ole, ei aivan, sillä hän saa pitää jalkansa. Hän tulee ontumaan koko loppuikänsä mutta kahdella jalalla.

Albert Maillard ja Édouard Péricourtin elämät yhdistyvät ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa yllättäen, kun Édouard pelastaa Albertin hengen. Albert jää Édouardille kiitollisuuden velkaan ja hoivaa pahoin loukkaantunutta sotatoveriaan. Kun Édouard ei halua palata kotiin, Albert ryhtyy uskaliaaseen yritykseen, joka voi paljastuessaan olla kohtalokas kummallekin nuorukaiselle. Sota on jättänyt kumpaankin nuorukaiseen jälkensä. Albertin arvet eivät vain ole niin näkyviä kuin Édouardin.

Pierre Lemaitre oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Ilmeisesti Näkemiin taivaassa onkin ensimmäinen häneltä suomennettu romaani. Hän on tullut aiemmin tunnetuksi lähinnä dekkarikirjailijana. Vaikka Näkemiin taivaassa -teoksessa on oma jännityksensä, se ei varsinaisesti ole kuitenkaan dekkari. Lemaitre on palkittu kirjasta arvostetulla Goncourt-palkinnolla, joka myönnetään vuoden parhaan ja omaperäisimmän proosateoksen kirjoittajalle. Palkinnon ovat saaneet muun muassa Simone de Beauvoir, Marguerite Duras, Marcel Proust ja viime vuonna kirjallisuuden Nobelilla palkittu Patrick Modiano.

En usein lue sota-aikaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Tämäkään kirja ei herättänyt mielenkiintoani ennen kuin luin erään bloggaajan arvion (EDIT: sen jälkeen kun kävin bloggauksen kirjoittamisen jälkeen vierailulla muissa tästä kirjoittaneista blogeista, epäilen vahvasti, että Annelin bloggaus herätti mielenkiintoni), joka sai minut arvelemaan, että Näkemiin taivaassa voisi olla minulle mieleinen kirja. Onneksi Anneli onnistui vakuuttamaan minut siitä, että Lemaitren teos on lukemisen arvoinen, sillä kirja yllätti positiivisesti.

Kirjan kerrontatyyli on vetävä ja se saa lukemaan kirjaa melko nopeasti eteenpäin. Tarina ei kuitenkaan etene liian vauhdikkaasti. Kirjailija on loihtinut varsinkin päähenkilöihin sopivasti syvyyttä, ja kukaan kirjan henkilöistä ei tunnu epäuskottavalta. Häijy ja itsekäs d'Aulney-Pradelle menestyy sodanjälkeisessä maailmassa, mutta lukijan sympatiat puolelleen saaneet Maillard ja Péricourt joutuvat kohtaamaan elämässään monenlaisia vaikeuksia. Elämä näyttäytyy tässä mielessä varsin epäoikeudenmukaisena. Lukemalla selviää, saavatko Maillard ja Péricourt hyvityksen kärsimyksilleen ja saako paha eli d'Aulney-Pradelle palkkansa. 

Sotatantereella ollaan vain kirjan alussa, ja suurin osa kirjan reilusta 500 sivusta käytetään sodan vaikutuksien kuvaamiseen. Tämä onkin ainakin minua kiinnostavin lähestymistapa sotaan. Édouardin isä tajuaa vasta poikansa menetettyään, miten paljon hän poikaansa loppujen lopuksi rakasti, kun taas d'Aulney-Pradelle käyttää häikäilemättä hyväkseen sodan jälkeistä huonoa rahatilannetta.

Näkemiin taivaassa kuvaa ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan lisäksi ystävyyttä. Vaikka teoksessa on joitakin sydäntäriipiviä tapahtumia, romaani ei jättänyt jälkeensä samanlaista ahdistunutta oloa kuin jotkin sota-aikaan sijoittuvat kirjat. Ei Näkemiin taivaassa tietenkään mikään hyvän mielen kirja ole. Varsinkin d'Aulney-Pradellen teot pöyristyttivät ja tuntuivat aivan uskomattomilta, ja loppu sai melkein kyyneleet silmiini.

Suosittelen kirjaa niillekin, jotka yleensä jättävät sotakirjat suosiolla muille lukijoille. Tälle kirjalle kannattaa antaa mahdollisuus.

Muualla: Kirjavinkit, Leena Lumi, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Oksan hyllyltä, Kulttuuri kukoistaa ja Annelin lukuvinkit

Pysähdyin kirjan myötä Idän pikajuna -haasteessa Pariisiin.
-------------------
Lisäsin blogin otsikon paikalle vihdoinkin itse ottamani valokuvan. Anna minun lukea enemmän on varmaan blogin alkuajoista lähtien lukenut violetilla taustalla, ja kyllästyin tähän ratkaisuun jo kauan sitten. Nyt blogi näyttää jälleen hieman enemmän minulta.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty: Hyvä aviomies 2014 (The Husband's Secret 2013) WSOY 442 s. suom. Helene Bützow
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Vaikka totta puhuen, olisiko kirjeen avaaminen mikään iso juttu? Kuka tahansa nainen avaisi sen saman tien. Cecilia listasi mielessään ystävänsä ja sen, mitä he vastaisivat, jos hän soittaisi heille nyt ja kysyisi mielipidettä.
Miriam Openheimer: Kyllä. Avaa se.
Erica Edgecliff: Onko tuo vitsi, avaa se heti paikalla.
Laura Marks: Sinun pitäisi avata kirje ja lukea se minulle ääneen.
Sarah Sacks: Sarahilta ei kannattaisi edes kysyä, koska hän ei kyennyt tekemään päätöksiä. Jos Cecilia kysyi, halusiko hän kahvia vai teetä, hän istui kokonaisen minuutin otsa syvässä rypyssä, kuin olisi miettinyt tuskaisesti kummankin juoman etuja ja haittoja, ja sanoi lopulta: "Kahvia. Ei, hetkinen, teetä!" Tällaisen päätöksen tekeminen aiheuttaisi Sarahille aivohalvauksen.
Mahalia Ramachandran: Ei missään tapauksessa. Se olisi äärettömän epäkunnioittavaa miestäsi kohtaan. Et saa avata kirjettä.
Mahalialla oli isot ruskeat eettiset silmät, ja hän oli välillä turhan varma itsestään.
Cecilia jätti kirjeen keittiön pöydälle ja meni panemaan kattilan tulelle. 

Cecilia Fitzpatrickin virheetön perheidylli alkaa murtua, kun hän löytää ullakolta aviomiehensä  John Paulin kirjoittaman kirjeen. Mitä ihmettä kirje, joka käsketään lukemaan vasta John Paulin kuoleman jälkeen, voi sisältää? Kun Cecilia vihdoin lukee kirjeen, hän toivoo, että ei olisi ikinä kirjettä nähnyt. Kirje paljastaa salaisuuden, jonka kuulemisen jälkeen elämä ei enää voi palata samoihin uomiin.  

Alustavasti ajattelin, että kirja saattaisi muistuttaa Gillian Flynnin hyytävää Kilttiä tyttöä. Kirjojen samankaltaisuus jää kuitenkin hyvin etäiseksi, ja enemmänkin kirja toi mieleeni joidenkin vuosien takaisen koukuttumiseni kohteen Täydelliset naiset. Sekä Täydellisissä naisissa että Hyvässä aviomiehessä pinnan alle on kätketty salaisuuksia, vaikka ensisilmäyksellä naispäähenkilöiden elämä vaikuttaa täydelliseltä. Cecilian lisäksi kirjassa käsitellään myös Tessin ja Rachelin elämää. Aluksi elämät vaikuttavat erillisiltä, mutta alusta asti on odotettavissa, että jossakin vaiheessa naisten kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Olisin todennäköisesti pitänyt kirjasta enemmän, jolleivät ennakko-odotukseni kirjasta olisi olleet vääränlaisia. Hieman pintaa syvemmältä raapaisevana viihdekirjallisuutena Hyvä aviomies toimii mainiosti.

Välillä kirja sai minut koukkuunsa, mutta kirjan ote ei pitänyt loppuun asti. Odotin, että kirja olisi ollut jännittävämpi, ahdistavampi ja vähemmän ennalta arvattava. John Paulin salaisuus ei tullut minulle kovin radikaalina yllätyksenä. Tosin kirjailija taisi haluta ennen kaikkea keskittyä paljastuksen seurauksiin eikä niinkään paljastusta edeltävän jännityksen rakentamiseen.

En oikein ymmärtänyt, miksi täysin tarinan kannalta turhalta tuntunut Berliinin muuri oli mainittava niin useassa kohdassa. Ensin Cecilia etsii lapselleen Berliinin muurin palasta ullakolta ja löytää vahingossa John Paulin kirjeen. Myöhemmin kirjassa oli monia Berliinin muuriin liittyviä takaumia, jotka eivät mielestäni tuoneet kirjaan mitään kovin merkittävää lisää.

En suosittele kirjaa, jos haluaisit lukea selkäpiitä karmivaa jännitystä, mutta jos kaipaat jännityksellä ja salaisuuksilla kuorrutettua viihdettä, Hyvä aviomies voi olla juuri oikea valinta.

Loppuhuomautuksena sanon vielä, että kansi on minusta lumoavan kaunis ja kiehtova. Se oli katalogin kuvauksen lisäksi asia, joka sai minut kiinnostumaan kirjasta.

Muualla: Sonjan lukuhetket, Oota, mä luen tän eka loppuun, Lukuholistin maistiaiset, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjasähkökäyrä, Ja kaikkea muuta, Leena Lumi, Kirjavinkit, Kasoittain kirjoja, Ei vain mustaa valkoisella, Kujerruksia, Eniten minua kiinnostaa tie, Nenä kirjassa, Booking it some more, Lukuisa, Ihminen välissä, Kirjus, Kirjan pauloissa, Salamatkustaja ja Kirsin kirjanurkka

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot & kirjastolöydöt

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot 2014 (Nordiska Väsen 2013) Minerva 122 s. suom. Eero Ojanen
lainattu kirjastosta

Näkki on mestarillinen pelimanni, joka voi sekoittaa ihmisten päät sulosävelillään. Se soittaa useimmiten aamuhämärässä, istuen kivellä virtaavan veden ääressä, koskien ja myllyjen luona tai siltojen alla. Kun ihmiset kuulevat ihmeellisen musiikin, he voivat lumoutua niin, että he ovat helppo saalis näkille. Joskus musiikki voi olla niin mukaansatempaavaa, että väki ei voi lopettaa tanssia, ennen kuin aurinko nousee. Näkin lempisoitin on viulu, mutta se soittaa myös huilua tai harppua. Musiikki voi olla niin kaunista, että jokainen, joka sen kuulee, puhkeaa kyyneliin. Jos huomataan, että virtamies itse puhkeaa itkuun soittaessaan, se on selvä varoitus jostain uhkaavasta onnettomuudesta.
Niin leikkisän iloista kuin Näkin soitto onkin, siinä on silti aina taustalla jotain painostavaa ja surumielistä, aivan kuin se kantaisi suurta surua. Ehkä mukana on tieto siitä, että se ei tule koskaan saamaan rauhaa, koska siltä puuttuu ihmisen sielu. Ehkä yksinäisyys, joka saa sen vetämään ihmisiä alas valtakuntaansa, vain huomatakseen, että nämä eivät selviydy veden alla ja pian jättävät sen jälleen yksin.

Pohjoismaiset taruolennot lukemalla saa tietää muun muassa, miksi on vaarallista mennä liian varhain joulukirkkoon. Lukija oppii myös, että ei kannata kieltäytyä, jos kaunis neito tarjoutuu ostamaan laivan lastin keskellä merta. Minä en ainakaan tiennyt ennen kirjan lukemista, että haamu ja kummitus ovatkin kaksi eri taruolentoa, vaikka yleensä sanoja käytetään toistensa synonyymeina.

Innostuin Johan Egerkransin Pohjoismaisista taruolennoista heti, kun kuulin teoksesta ensimmäisen kerran keväällä. En kuitenkaan ehtinyt lukea sitä heti ilmestymisen jälkeen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kirja nimittäin kuuluu ehdottomasti vuoden ihastuttavimpiin lukuelämyksiin. 

Rakastin sitä, miten todelliset historialliset tapahtumat ja uskomukset yhdistetään tarun kanssa niin, että kirjan olentojen olemassaoloon alkaa melkein uskoa. Erilaiset uskomusperinteet ovat vallan kiehtovia, ja vaikka useista taruolennoista olin kuullut jo aiemmin, mukaan mahtui täysin uusia tuttavuuksia ja ennestään tutuistakin opin paljon uutta.

Kirjan kuvat tukevat upeasti taruolentojen esittelyjä, ja niitä teki mieli jäädä ihastelemaan pitkäksi aikaa. Tämä onkin kirja, jonka aion jossakin vaiheessa hankkia myös omaan hyllyyni, sillä vain yksi lukukerta ei ollut riittävästi.

Voin kuvitella, että olisin ihastunut kirjaan jo lapsena, mutta jotkin taruolennot ovat sen verran kammottavia, että kovin herkille ja pienimmille lapsille en ehkä kirjaa lukisi. Olin ainakin itse lapsena sen verran herkkä saamaan hiemankin pelottavista asioista painajaisia, että voisin kuvitella esimerkiksi liekkiön, joka on äitinsä surmaama kastamaton lapsi, olevan todella järkyttävä perheen pienimpien mielestä.

Kirjan lopussa on lista muusta taruolentoihin liittyvästä kirjallisuudesta. Laitan loppuun listan kirjoista, jotka kiinnittivät erityisesti huomioni niin oman muistini tueksi että muillekin aiheesta kiinnostuneille vinkiksi.
John & Caitlin Matthews: The Element Encyclopedia of Magical Creatures - The Ultimate A-Z of Fantastic Beings from Myth and Magic
Katharine Mary Briggs: The Vanishing People - a Study of Traditional Fairy Beliefs
Rosemary Ellen Guiley: The Encyclopedia of Vampires, Werewolves and Other Monsters

Pohjoismaiset taruolennot on huikean hieno aloitus Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteelle.

Muualla: Kirjojen keskellä, Hyllytontun höpinöitä ja Kaisa-Reetta T.

Keskiviikkona minulla alkoi vihdoinkin odotettu loma. Syyslukukauden viimeisen opiskeluviikon aikana palautin yhden esseen ja tein kolme tenttiä, joten loma tuntuu todellakin ansaitulta ja tarpeelliselta. En ole syksyn aikana ehtinyt lukea niin paljon kuin yleensä, joten loman aloitukseen kuului tietysti reissu kirjastoon, vaikka lukemattomia kirjoja olisi ollut kotonani muutenkin.

Muistin tänään, miten paljon rakastan päämäärätöntä haahuilua kirjaston hyllyjen välissä. Kirjastoon sisään astuessani tiesin vain, että Jim Thompsonin Lumienkelit lainaan, sillä se kuulosti hyvin joulunaikaan sopivalta dekkarilta. Innostuin kuitenkin myös katsastamaan hyllyjä ilman mitään varsinaista etsinnän kohdetta. Joanne Harrisin Runemarks, Daniel Handlerin Why We Broke Up ja Ernest Clinen Ready Player One tuntuivat sellaisilta kirjoilta, jotka sattuivat kiinnostamaan eniten juuri tänään. Huumaannuin kirjaston lukemattomista vaihtoehdoista ja olisin voinut viettää kirjoja valikoiden paljon pidemmänkin hetken. Nämä kirjat saivat kuitenkin tällä kertaa riittää. Kaikki kolme olivat herättäneet kiinnostukseni jo aiemmin, mutta en ollut ennen tätä päivää päätynyt kantamaan niitä kirjastosta kotiin. Why We Broke Upia aloittelinkin jo hieman kirjastossa.

Neal Shusterman: UnSouled

Neal Shusterman: UnSouled 2013 Simon & Schuster 404 s.
ostettu uutena

Risa admires herself in a way she's never taken the time to do before. A makeover. That's something this misguided world is long overdue for as well. If only Risa knew how to make that happen. Her mind goes back to Audrey's heartfelt tale about her son. It used to be that medicine was about curing the world's ills. Research money went into finding solutions. Now it seems medical research does nothing but find increasingly bizarre ways to use Unwinds' various and sundry parts. NeuroWeaves instead of education. Muscle refits instead of exercise. And then there's Cam. Could it be true what Roberta said - that Cam is the wave of the future? How soon until people start wanting multiple parts of multiple people because it's the latest thing? Yes, perhaps unwinding is kept alive by parents desperate to save their children, but it's the vanity trade that allows it to thrive with such gusto.
If there were any other option... It's the first time Risa truly begins to wonder why there isn't. 

Starkeyn johtama nuorisojoukko kapinoi purkamisjärjestelmää vastaan, mutta heidän kapinastaan voi seurata enemmän pahaa kuin hyvää. Connor ja Lev ovat jälleen pakomatkalla. Risa on jättänyt taakseen purettujen osista kootun Camin, ja Cam ei voi unohtaa Risaa. Camilla on myöskin identiteettikriisi. Onko hän varsinaisesti ihminen vai vain eri ihmisten paloista koottu olio? 

Shustermanin dystologian ideana on tiivistettynä se, että pro choice - ja pro life -ihmisten väliset erimielisyydet ovat johtaneet karmivaan ratkaisuun. Abortit ovat kiellettyjä, mutta nuoret ovat 13 ja 18 ikävuoden välisenä aikana (tosin ikäraja on alennettu 17 vuoteen ensimmäisen kirjan jälkeen) vapaata riistaa. Jos he käyttäytyvät huonosti, joutuvat huoltajuuskiistojen välikappaleiksi tai ovat muuten vain epätoivottuja, huoltajat saavat ilmoittaa jälkikasvunsa purettaviksi. Purkamisen kannattajat eivät pidä purkamiseksi joutumista edes kuolemana vaan heidän mukaansa nuori jatkaa olemassaoloaan vain hieman eri muodossa. Puretun nuoren osat siirretään muille ihmisille, jotka niitä tarvitsevat. 

Unwind-dystologiasta on vielä yksi kirja lukematta, mutta voin jo nyt sanoa ilman epäilystä, että Shusterman on onnistunut kirjoittamaan parhaan koskaan lukemani YA-dystopiasarjan. Sarjan kaikki kirjat ovat olleet äärimmäisen koukuttavia, mutta samalla ne ovat tarjonneet ajattelun aihetta. Joistakin ahmittavista kirjoista jää jälkeen hieman tyhjä olo. Lukiessa on aika kivaa, mutta lukemisen ja pienoisen pohdinnan jälkeen tajuaa, että kirja ei periaatteessa tuonut elämääni mitään kovin merkittävää. Shustermanin dystopiasarja on sitä vastoin älykästä nuorten aikuisten kirjallisuutta eikä vain kertakäyttötavaraa. Voisin kuvitella lukevani kirjat uudelleen ja nauttivani niistä toisellakin lukukerralla paljon.

Vaikka pidin sarjan kolmannestakin osasta, se ei aivan yllä ensimmäisen ja toisen tasolle. Yksi minua häirinnyt asia on näkökulman vaihtelut. Samaa metodia on käytetty aiemmissakin osissa, mutta tässä taitaa olla vieläkin enemmän näkökulmia, sillä ensimmäistä kertaa asia häiritsi. Välillä olin jo melkein unohtanut, mihin tilanteeseen jokin henkilö oli viimeksi jäänyt, koska sen jälkeen oli kuvattu vaikka kuinka monelle muulle henkilölle tapahtuneita asioita. Kirja ei tarjoa myöskään niin paljon ravisuttavia uusia juttuja kuin aiemmat. On tässäkin osassa kuitenkin juonen mullistava lopetus. Kiinnostavaa on myös se, miten purkamisen keksimistä avataan. Nuorten purkamisen takana olevat asiat ovat varsin kiinnostavia.

Shusterman on myös onnistunut asiassa, jota kaikissa kirjoissa ei edes yritetä. Hän saa lukijan ymmärtämään syyt myös vastapuolen toiminnalle, vaikka toiminta hirveältä tuntuukin. Purkamisen hyväksymiselle on syynsä, ja niiden uskottava selittäminen tekee kirjasta realistisemman.   

Jos mahdollista, kolmannen osan lopetus tekee sarjan maailmasta vieläkin karmivamman. En malttaisi odottaa lokakuuta ja viimeistä kirjaa. Luulen, että Shusterman onnistuu jälleen yllättämään minut täysin ja uskon rakastavani viimeistä kirjaa. IMDb:n mukaan Unwind-elokuva olisi tulossa ensi vuonna, mutta en vielä uskalla luottaa tähän uutiseen. Kirjailija itse oli julkaissut tällaisen päivityksen elokuvan tilasta muutama päivä sitten.

Tämä sarja on yksi niistä, joille toivoisin suomennosta. Jos elokuva toteutuu ja tulee Suomen elokuvateattereihin, ehkäpä on jonkinlaista toivoa. Suosittelen kirjaa kaikille YA-dystopian ystäville. En oikein usko, että kukaan kyseisestä genrestä pitävä voisi pettyä. Varoitan kuitenkin, että tämä sarja on astetta karmivampi kuin muut YA-dystopiat. Nälkäpelit ovat aikamoisia lasten satuja tähän verrattuna.

♥♥♥♥½

Unwind-sarja
Unwind (2007)
UnWholly (2012)
UnSouled (2013)
UnDivided (lokakuu 2014) 

UnSouled sopii kirjabingon ruutuun Ostettu kirja.

Michelle Gagnon: Don't Look Now

Kansi: Sammy Yuen

Michelle Gagnon: Don't Look Now 2013 HarperCollins 319 s.
saatu lahjaksi

Bloggaus käsittelee sarjan toista osaa, joten se sisältää paljastuksia ensimmäisen osan juonesta!

A group of teenagers swarmed out from behind her. They were all dressed differently: a few Goths, some skate rats, a couple of stoner types. All straggly and unkempt looking, like most street kids. But Teo had never seen any of them before.
He'd heard of them, though. This had to be the other thing everyone murmured about, late at night as they huddled in the dark. The group that was trying to protect street kids: Persefone's Army. He hadn't believed in them, either - a bunch of teenagers acting like some modern-day version of Robin Hood? He'd assumed it was just another urban myth.
But here they were. His eyes swept around the group - the three kids who'd been chasing him were standing guard over the guys on the ground. And the girl with them, who was clearly the leader...
"You're Persefone," Teo said, his voice filled with awe.
The girl gave him a funny look. "Actually, my name's Noa. You all right?"

Neljä kuukautta sitten Noa pakeni toistamiseen projekti Persefonen takana olevalta järjestöltä. Noa Torson on osa Persefonen armeijaa, joka yrittää pelastaa kodittomia nuoria sieppaajien kynsistä. Persefonen armeijan muut jäsenet pitävät Noaa lähes superihmisenä, sillä Noan sisälle sijoitettu toinen kateenkorva on vähentänyt Noan unen- ja ruoantarpeen äärimmäisen pieneksi. Peter Gregory ei ole nähnyt Noaa pitkään aikaan, mutta hän avustaa Persefonen armeijaa parhaansa mukaan. Peterin hakkerointitaidot ovat todella tarpeen.

Gagnon osaa käyttää juonikoukkuja taitavasti. Monesti kappaleiden loppuminen juonikoukkuihin käy pidemmän päälle ärsyttäväksi, mutta Gagnonin kirjoissa ne toimivat juuri halutulla tavalla. Ensimmäisen osan tavoin Don't Look Now -kirjaa ei meinannut malttaa laskea käsistään, sillä oli aivan pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olin ensimmäisiltä sivuilta lähtien täysin kirjan tarinan vankina.

Usein trilogioiden toiset osat tuntuvat hieman epätyydyttäviltä. Ensimmäisen osan uutuudenviehätys on haihtunut, mutta suuret paljastukset täytyy jättää viimeiseen osaan. Don't Look Now sisälsi joitakin yllättäviä käänteitä, ja se ei kärsinyt pahasti väliosan ongelmista. Kuitenkin nautin ensimmäisen osan lukemisesta vielä hitusen enemmän. Tästä huolimatta toinenkin kirja oli todella hyvä, ja haluaisin saada elokuussa ilmestyvän päätösosan pian käsiini. En yhtään osaa arvata, mitä Noalle ja Peterille tapahtuu. Uskon viimeisen osan olevan aivan huikea ja toivon, ettei Gagnon petä odotuksiani.

Pientä miinusta kirja saa rakkauskuvioista. Kirjassa on meneillään neliödraama, jossakin vaiheessa jo melkeinpä viisiödraama. Kirja ei todellakaan tarvitsisi tällaista teinimäistä draamailua, enkä oikein tiedä, miten henkilöillä on kaikkien vaarojen keskellä edes aikaa tai energiaa sellaiseen. Olen edelleen sitä mieltä, että Peter ja Noa kuuluvat yhteen. Tässä osassa Peter ja Noa ovat kuitenkin kaukana toisistaan ja kuvioita sekoittavat Amanda ja Zeke.

Gagnon osaa kirjoittaa äärimmäisen koukuttavaa jännitystä, jossa on hienoisia dystopisia elementtejä. En ole aiemmin lukenut mitään tämänkaltaista, ja PERSEFONE-trilogia onkin piristävä lisä YA-genreen.

♥♥♥♥¼

PERSEFONE-trilogia
Kukaan ei kaipaa sinua 2014 (Don't Turn Around 2012)
Don't Look Now 2013
Don't Let Go elokuussa 2014

Ursula Poznanski: Sokeat linnut

Ursula Poznanski: Sokeat linnut 2014 (Blinde Vögel 2013) Atena 425 s. suom. Anne Mäkelä
lainattu kirjastosta

Ja niin minulle jää vain yksi ainoa johtolanka - ja kaiken aikaa kalvava uhattuna olemisen tunne.
Ehkä naisen huuhtoi rantaani vain hänen elämänsä onnettomin ja viimeinen sattuma. Siihen uskoon en voi kuitenkaan tuudittautua.
Naisen läski räkänokkaseuralainen oli märisevä kakara, luonne yhtä veltto kuin ruumiinsa. Hän ei mahtanut asialle mitään, hänellä ei ollut aavistustakaan, hän ei tiennyt mistään mitään, eikä hän kertoisi kenellekään, ja sitten se jatkuva anelu, ole kiltti, ole kiltti. Sen ne oppivat kaksivuotiaana ja siitä lähtien uskovat sen suojelevan kaikelta pahalta.
Ne ovat kuitenkin vain merkityksettömiä sanoja.

Nainen ja mies löytyvät kuolleina. Ensin tapaus vaikuttaa selvältä. Mies on kuristanut naisen ja surmannut heti perään itsensä luodilla. Beatrice Kasparyn intuitio väittää kuitenkin vastaan, ja hän löytää pian mystisen yhteyden naisen ja miehen välillä. Facebookissa on runoryhmä, johon he molemmat kuuluivat. Voiko ryhmään kuulumisella olla tekemistä sen kanssa, että kaksi sen jäsentä ovat kuolleita?

Irenen mielestä Facebook on jo vanha juttu. Minulle sosiaalinen media ei ole vielä mitenkään kulunut aihe, ja minusta on ollut mielenkiintoista seurata sen tuloa kirjojen maailmaan. Myönnän, että Vii5i oli vielä persoonallisempi tapaus geokätköily-aiheellaan, mutta sosiaalinen media ja runot ovat minulle läheisempi ja tutumpi aihe. En nyt tuoreeltaan Sokeiden lintujen lukemisen jälkeen osaa sanoa, voittaako uutuudenviehätys vai tuttuuden tunne, vaan tällä hetkellä molemmat Poznanskin kirjat tuntuvat aika samantasoisilta.

Beatrice Kasparyn yksityiselämä tuntuu junnaavan hieman paikoillaan, mutta niinhän se tosielämässäkin välillä menee. Jonkinlaista eteenpäin menemistäkin oli kuitenkin huomattavissa, ja ihan mielenkiinnolla odotan, mitä Beatricen rakkauselämärintamalla tapahtuu seuraavassa kirjassa. Kuitenkin olin kiinnostunein jännitysjuonesta ja vähemmän innostunut yksityiselämän kiemuroista, joita välillä tuntui olevan mukana hieman liikaakin. Olen aiemmin sanonut pitäväni siitä, että poliisiromaaneissa on mukana myös päähenkilöiden yksityiselämää, ja olen edelleen sitä mieltä. Kyse on siitä, millä tavalla poliisin henkilökohtaista elämää käsitellään ja miten paljon tilaa se vie varsinaiselta rikostutkinnalta. Poznanskin tapa ei ollut tällä kertaa täysin mieleeni.

Poznanskin kirjojen raakuus ei ole todellakaan cozy mystery -tasoa, mutta vaikka pidän itseäni melko herkkänä lukijana, Kaspary-kirjat eivät ole saaneet oloani kovinkaan pahoinvoivaksi. Tosin etenkin kirjan loppupuolella on joitakin kohtauksia, jotka saattavat olla liikaa joillekin, varsinkin sellaisille, jotka eivät kestä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Vii5i oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani dekkareista. Vaikka vuosi on vasta puolessa, uskon Sokeiden lintujenkin kuuluvan tämän vuoden jännityskirjojen parhaimmistoon. Pidän Poznanskin valikoimista aiheista ja hänen tavastaan rakentaa jännitystä. Loppua kohden kirjaa oli todella vaikea laskea käsistään. Poznanski takasi toisella Kaspary-kirjallaan asemansa mielenkiintoisempien dekkaristien joukossa. Toivon, että Poznanskilta ilmestyy pian uusi Beatrice Kaspary -kirja, sillä ainakaan vielä kolmatta osaa ei ole julkaistu edes saksaksi. En malttaisi odottaa, millaisen kudelman Poznanski kehittää seuraavan kirjan henkilöiden kohtaloksi.

♥♥♥♥¼

Sokeat linnut on viides kirja, jolla osallistun Rikoksen jäljillä -haasteeseen. 

Muualla: Kirjavinkit, Kirjaston kummitus, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Ullan luetut kirjat ja Lukutoukan ruokalista. 

Poznanskista kiinnostuneet voivat käydä lukemassa myös kirjailijan haastattelun Lukulampusta. 

Veronica Roth: Allegiant

Kansi: Joel Tippie

Veronica Roth: Allegiant 2013 HarperCollins 526 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Uskollinen)
lainattu kirjastosta

Bloggaus käsittelee sarjan kolmatta kirjaa, joten se sisältää paljastuksia aiempien osien juonista.

"What kind of organisation?"
"The kind that wants to leave the city," she says. "They released some kind of manifesto this morning. They call themselves the Allegiant." When she sees my confused look, she adds. "Because they're allied with the original purpose of our city, see?"
"The original purpose - you mean, what was in the Edith Prior video? That we should send people outside when the city has a large Divergent population?"
"That, yes. But also living in factions. The Allegiant claim that we're meant to be in factions because we've been in them since the beginning." She shakes her head. "Some people will always fear change. But we can't indulge them."
With the factions dismantled, part of me has felt like a man released from a long imprisonment. I don't have to evaluate whether every thought I have or choice I make fits into a narrow ideology. I don't want the factions back.
But Evelyn hasn't liberated us like she thinks - she's just made us all factionless. She's afraid of what we would choose, if we were given actual freedom. And that means that no matter what I believe about the factions, I'm relieved that someone, somewhere, is defying her.

Jeaninen kuoleman jälkeen Tobiaksen äiti Evelyn on noussut uudeksi johtajaksi ja nykyään osastot ovat kiellettyjä. On paljastunut, että kaupungin ulkopuolella asuvat ihmiset ovat perustaneet kaupungin eräänlaiseksi laboratorioksi, jonka asukkaita tarkkaillaan kuin koe-eläimiä. Divergenttien on tarkoitus olla ratkaisu vahingoittuneiden geenien ongelmaan. Evelyn ei halua päästää ketään kaupungin ulkopuolella, mutta Evelynin uudenlainen diktatuuri herättää vastustusta ja Uskolliset-niminen ryhmä (engl. Allegiant) alkaa miettiä keinoja päästä pyytämään apua kaupungin ulkopuolelta. Tris ja Tobias liittyvät joukkoon, joka lähtee kaupungin ulkopuolelle, mutta he eivät osaa lainkaan aavistaa, millainen heidän maailmankuvansa mullistava todellisuus kaupungin rajojen ulkopuolella odottaa.

Olen kuullut Allegiantista lähinnä negatiivisia mielipiteitä. Insurgent oli minulle pienoinen pettymys ja pelkäsin, onko päätösosa myös. Tiesin, että kirjassa tapahtuu jotakin mielipiteet jakavaa ja minulla oli jopa vahva arvaus siitä, mikä tämä asia voisi olla. 

Monesti päätösosat eivät tunnu täysin tyydyttäviltä lopetuksilta, mutta Allegiant oli minusta sopiva päätös sarjalle. Väliosalta ja hieman kaoottiselta tuntunut Insurgent oli onneksi vain hetkellinen notkahdus, ja viimeinen osa oli jälleen ainakin yhtä hyvä kuin Divergent. Roth antoi vastauksia edellisten osien herättämiin kysymyksiin, muun muassa siihen, miksei muiden Yhdysvaltojen kaupunkien tilaa kuvata lainkaan. Aiemmista osista poiketen Roth käyttää sekä Trisiä että Tobiasta kertojaääninä, mikä vaati ensin totuttelua mutta tuntui lopulta hyvältä ratkaisulta.

Luulin tietäväni, miten YA-kirjoissa asiat menevät, enkä uskonut Rothin tekevän sellaista ratkaisua kuin hän teki. Ymmärrän, miksi tämä yksi tapahtuma jakaa mielipiteitä, mutta minusta se oli jollakin tapaa yllättävää ja hieman tuorettakin. Toisaalta minäkin mietin kyyneleet silmissä, miksi näin tapahtui, mutta pääosin pidin Rothin ratkaisua hyvänä. Anteeksi kryptisyyteni, mutta en halua pilata kenenkään lukukokemusta. En kuitenkaan voinut olla hieman pohdiskelematta erästä kirjan tärkeää tapahtumaa.

En edelleenkään pidä Divergent-trilogiaa parhaimpana YA-dystopiasarjana, sillä esimerkiksi Neal Shustermanin Unwind-dystologia peittoaa sarjan mennen tullen. Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi kirja on saanut osakseen niin suuren suosion. Roth on osannut kirjoittaa todella vetävän tarinan, ja sekä ensimmäisen että toisen osan jälkeen jäi tunne, että seuraava osa on saatava luettavaksi mahdollisimman pian. Onneksi luin kirjat englanniksi, sillä epäilen, että suomeksi luettuna sarjan melko yksinkertainen kieli ja preesens-kerronta olisivat häirinneet. Nyt pystyin heittäytymään tarinan vietäväksi ja sivuuttamaan pienet heikkoudet. Viimeisen osan parissa tosin mietin, meniköhän kaikki ihan tieteen sääntöjen mukaan, mutta olen anteeksiantavalla päällä, joten sekään ei häirinnyt niin paljon kuin olisi voinut. Kaikki osat luin huimaavalla vauhdilla, ja muu elämä jäi kirjoille yleensä toiseksi. En lue tätä trilogiaa uudelleen, mutta ainoaksi jäävä lukukerta oli varsin viihdyttävä.

♥♥♥♥

Muualla: Notko, se lukeva peikko, Maailman ääreen, Todella vaiheessa ja Kirjaneidon tornihuone.

Divergent-trilogia
Divergent 2011 (Outolintu)
Insurgent 2012 (Kapinallinen)
Allegiant 2013

Kirjabingossa ruksin ruudun Lainattu kirja. Bloggaan bingokirjoista väärässä järjestyksessä, jos joku sattuu ihmettelemään, miksi ruudukko näyttää yhtäkkiä ihan erilaiselta.

Marissa Meyer: Scarlet

Marissa Meyer: Scarlet 2013 Puffin 452 s.
lainattu kirjastosta

But she'd been gone for over two weeks. Just disappeared without sending a comm, without a good-bye, without any warning. She'd even missed Scarlet's eighteenth birthday, though she'd bought the ingredients for Scarlet's favorite lemon cake the week before. 
None of the farmhands had seen her go. None of the worker androids had recorded anything suspicious. Her portscreen had been left behind, though it offered no clues in its stored comms, calendar, or net history. Her leaving without it was suspicious enough. No one went anywhere without their ports.
But that wasn't the worst of it. Not the abandoned portscreen or the unmade cake.
Scarlet had also found her grandmother's ID chip.
Her ID chip. Wrapped in cheesecloth spotted red from her blood and left like a tiny package on the kitchen counter.
The detective said that's what people did when they ran away and didn't want to be found - they cut out their ID chips. He'd said it like he'd just solved the mystery, but Scarlet figured most kidnappers probably knew that trick too.

Scarlet on kirjasarjan toinen osa, joten bloggaus sisältää paljastuksia ensimmäisen osan juonesta!

Scarlet Benoit'n isoäiti on ollut kadoksissa yli kaksi viikkoa ja poliisi on päättänyt lopettaa tapauksen tutkinnan, sillä he ovat varmoja siitä, että Scarletin isoäiti on kadonnut vapaaehtoisesti. Scarlet ei jaa poliisien mielipidettä vaan aloittaa oman etsintäretkensä, johon hän saa apua mystiseltä Wolfilta. Toisaalla Cinder on karkaamassa vankisellistään. Hän ei ole vielä tottunut ajatukseen, että hän on prinsessa Selene, Lunar-kansan oikea johtaja. Vallan kaapannut kuningatar Levana haluaa saada Cinderin käsiinsä keinolla millä hyvänsä, sillä hän ei halua menettää kruunuaan kyborgi-prinsessalle. 

Marissa Meyerin Scarlet on ollut minulla kesken poikkeuksellisen kauan, sillä aloin lukea sitä jo kaksi ja puoli kuukautta sitten. Kirjan lukeminen ei kestänyt pitkään siksi, että kirja olisi huono vaan siksi, että lukufiilikseni ei vain ole ollut oikea. Olen valittanut, ettei YA-spefi ole oikein maistunut eikä tämänkään lukeminen oikein edistynyt juuri siksi, että kirja on kyseistä genreä. 

Scarlet oli joiltakin osin ensimmäistä osaa parempi mutta joiltakin osin myös huonompi. Kirja oli hieman vähemmän ennalta arvattava, vaikka nytkin kaikki käänteet eivät yllättäneet. Kirjan varsinainen päähenkilö Scarlet ei kuitenkaan ollut minusta yhtä kiehtova hahmo kuin Cinder, mutta onneksi kirjassa riitti kyllä Cinderiakin. Ennen sarjan lukemista jotenkin luulin, että kirjat ovat itsenäisiä teoksia, koska minulle oli selvinnyt, että kussakin kirjassa on eri päähenkilö, mutta toisen osan luettuani huomaan olleeni täysin väärässä. Toista osaa lukiessa ei ole samanlaista maailmaan ja ideaan kohdistuvaa alkuviehätystä kuin sarjaan tutustuessa, mutta The Lunar Chronicles -sarjan idea onneksi jaksaa kiinnostaa enemmän kuin yhden kirjan verran.

En ole lukenut paljon satumukaelmia, mutta Meyer näyttää, miten vanhoja ideoita kierrätetään tyylikkäästi. Sarja ei tunnu hetkeäkään tunkkaiselta tai ennen kuullulta vaan kirjailija on onnistunut ottamaan valitsemistaan saduista tuttuja piirteitä, joita hän käyttää aivan uudella tavalla. Scarletin hahmo perustuu pieneen Punahilkkaan, mutta Scarlet ei onneksi ole niin avuton kuin moni perinteisten satujen naishahmo. Vaikka Scarletista ei tullut minulle niin mieleinen kuin Cinderista, Scarlet on myös varsin onnistunut hahmo. Jään odottamaan mielenkiinnolla, millaisen hahmon Meyer on luonut Tähkäpää esikuvanaan, sillä seuraava osa Cress perustuu kyseiseen satuun.

Toista osaa lukiessani en nähnyt punaista (pun intended) niin usein kuin Cinderin parissa. Lähinnä yksi kohtaus, jossa Cinderin äitipuoli Adri haukkuu Cinderiä prinssi Kaille ja toteaa, etteivät kyborgit ole muuta kuin rasite ahkeralle yhteiskunnalle sai minut raivoihinsa. Adri kohteli Cinderia miehensä kuoleman jälkeen kuin orjaa ja pakotti Cinderin tuomaan kaikki kovalla työllä ansaitsemansa rahat Adrin käytettäviksi. Kukakohan tässä kuviossa on se ahkera ja kuka rasite? Adri kohtelee Cinderia niin epäoikeudenmukaisesti, että en voi muuta kuin inhota ilkeää äitipuolta sydämeni pohjasta. Meyer on onnistunut luomaan hyvin voimakkaita tunteita herättävän hahmon.

Tarina käy vain jännittävämmäksi sarjan edetessä ja luen varmasti kolmannen osan kesän aikana, vaikka se ei omien kirjojen kesään sovikaan. The Lunar Chronicles on aika koukuttava sarja ja molempien lukemieni osien jälkeen on tullut tunne, että tätä on pakko saada lisää. 

♥♥♥♥¼

The Lunar Chronicles 
Cinder 2012
Scarlet 2013
Cress 2014
Winter 2015 

Kirjaneito ei malta odottaa, minne seuraavat osat tarinan vielä vievät.
Katinka suosittelee viihdykkeeksi.

Scarletin lukemisen myötä voin rastittaa ensimmäisen lokeron kesäisessä kirjabingossa. Se sopisi useampaankin lokeroon, mutta päätin sijoittaa sen kuuluu kirjasarjaan -lokeroon. Lokeroiden rastittelu on aluksi varmasti aika helppoa, sillä minusta tuntuu, että kaikki parina seuraavana viikkona lukemani kirjat sopivat bingon johonkin lokeroon, mutta varmasti bingoilusta tulee ajan myötä vain haastavampaa, koska vaikeimmat lokerot jäävät jäljelle.

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema 2013 (The Death of Bees 2013) Moreeni 304 s. suom. Seppo Raudaskoski
lainattu kirjastosta

"Kiitos kun et tullut kotiin vieraiden ihmisten kanssa ja valvottanut minua koko yötä soittamalla Blue Mondayta." "Kiitos kun ostit tällä viikolla kananmunia etkä crackia." "Kiitos kun ehdit viime yönä vessaan etkä paskonut sohvalle." Ja sokerina pohjalla: "Kiitos Izzy kun hirttäydyit niin, että sinut oli helppo siirtää hiilipönttöön."
Että näin. Ihan tuntematon tunne minulle. Kuulostan varmaan tylyltä, mutta ei minua voi moittia, tällä lapsuudella minun pitäisi olla joku sarjamurhaaja. Parempi sentään näin.
Olisi silti pitänyt kiittää Nellyä siitä mahtavasta päivällisestä, jonka se laittoi yhtenä iltana. Siitä on tulossa oikea mestarikokki. Se teki meille simpukoita tomaattikastikkeessa. Lennie oli hirveän ylpeä. Me tanssittiin sinä iltana. Minulla oli tosi kivaa.
Tiedän että Lennielle pitäisi olla kiitollinen, koska se on ollut meille kamalan ystävällinen ja pitää meistä huolta, mutta minä en uskalla olla kiitollinen. En tiedä miksen. En vaan uskalla. 

Nelly ja Marnie hautaavat isänsä pihalleen ja piilottavat äitinsä hiilipönttöön, koska he eivät halua joutua jonkun tuntemattoman elätettäviksi. Kaksistaan eläminen ei kuitenkaan ole helppoa, sillä rahat uhkaavat loppua kesken eivätkä selitykset vanhempien venyneestä ulkomaanmatkasta riitä kovin pitkälle. Naapurin Lennie alkaa huolehtia sisaruksista, mutta jos opettajille tai viranomaisille paljastuu, ettei Lennie olekaan tyttöjen etäinen sukulainen vaan pedofiliasta tuomion saanut mies, tyttöjen ja Lennien yhteiselo päättyy. 

Olen viime aikoina kantanut aika paljon kirjoja takaisin kirjastoon lukemattomina ja niin harkitsin tekeväni tällekin, koska uusintakertoja ei enää ollut jäljellä. Onneksi kuitenkin päätin sittenkin lukea O'Donnellin esikoisromaanin.   

Mehiläisten kuoleman alku on melko makaaberi. Sisarukset Marnie ja Lennie hautaavat isänsä takapihalle ja säilyttävät hirttäytynyttä äitiään hiilipöntössä. Ruumiiden hajua ja eritteitä kuvataan hyvinkin elävästi. Varsinainen kanteen painettu aloitus on mieleenpainuva. Se kertoo kirjasta jo paljon. Marnie ja Nelly menettävät vanhempansa liian nuorina ja heidän on opittava selviämään. Ei ole muuta vaihtoehtoja. Tyttöjen vanhemmat eivät olleet hyviä vanhempia, mutta silti varsinkin äitiä tulee välillä ikävä.

En pidä kirjoista, joissa ei ole mitään muuta sisältöä kuin ällöttävillä yksityiskohdilla mässäily ja joiden pääasiallinen tarkoitus on vain shokeerata ihmisiä. Mehiläisten kuolema ei onneksi ollut lainkaan sellainen vaan kirja on karu todellisuuskuvaus kahden lapsen elämästä. Nämä lapset eivät ole saaneet kovinkaan erikoisia lähtökohtia elämäänsä, sillä heidän molemmat vanhempansa keskittyivät eläessään enemmän päänsä sekoittamiseen kuin lasten kasvattamiseen. Välillä lapsille ei ollut tarjolla edes kunnon ruokaa, vaikka äidillä on toisessa kädessä savuke ja toisessa viinilasi.

Marnie aikuistuu liian nopeasti, myy huumeita ja on seksisuhteessa naimisissa olevaan työnantajaansa. Nelly ei halua aikuistua ja kokee poikien huomion ja kehonsa muuttumisen vain ahdistavana. Hän haluaisi pysyä vain lapsena ja antaa Marnien kantaa vastuun aikuisten jutuista. Marniekin on vielä kypsymättömämpi kuin miltä hän yrittää näyttää ja kokee nuoren elämänsä takaiskut kuten eron ensirakkaudesta todella raskaasti. Välillä hänellä ei ole ketään muuta, jolle puhua, joten hän puhuu kuolleelle äidilleen.

Kirjassa on kolme kertojaa. Joissakin kirjoissa useampi kertoja tekee kerronnasta jotenkin levotonta ja henkilöihin kosketuksen saamisesta vaikeaa, mutta Mehiläisten kuolemassa kerrontaratkaisu on onnistunut. Teos ei olisi ollut niin hyvä, jolleivät kaikkien kolmen, Marnien, Nellyn ja Lennien, äänet olisi tulleet kuulluiksi. Myöskin Marnien osuuksien lievä puhekielisyys tuntuu luontevalta valinnalta eikä häiritsevältä, vaikka puhekielisestä kerronnasta en usein pidäkään.

Mehiläisten kuolema on sydäntäriipivä kuvaus kahdesta tytöstä, joiden on opittava selviämään sillä vähällä, mitä he ovat saaneet elämältä. Sisaruksien välinen side vain vahvistuu koettelemuksien myötä. Kirja yllätti minut koskettavuudellaan enkä olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni lukemisen aloitettuani. 

♥♥♥♥½

Kirjasta muualla: Kirjat kertovat, Lukuneuvoja, Kirjakaapin avain, Ihminen välissä, Kirjavinkit, Kirjakaapin kummitus, Järjellä ja tunteella ja Lukuisa.

Graeme Simsion: Vaimotesti

alkuperäisen kannen suunnittelu: Lee Motley

Graeme Simsion: Vaimotesti 2013 (The Rosie Project 2013) Otava 330 s. suom. Inka Parpola
lainattu kirjastosta

Gene ja Claudia yrittivät jonkin aikaa avustaa minua Vaimo-ongelmassa. Valitettavasti heidän lähestymistapansa perustui perinteiseen deittailuparadigmaan, jonka olin jo hylännyt siitä syystä, että onnistumismahdollisuudet eivät olleet vaivannäön eivätkä negatiivisten kokemusten arvoisia. Olen kolmekymmentäyhdeksänvuotias, pitkä, älykäs ja hyväkuntoinen. Tämän lisäksi minulla on suhteellisen korkea asema sekä keskivertoa paremmat tulot apulaisprofessorina. Loogisesti ajatellen minun pitäisi kiinnostaa lukuisia naisia. Eläinkunnassa onnistuisin lisääntymään. 
Minussa on kuitenkin jotakin sellaista, mikä ei vetoa naisiin. Minun ei ole koskaan ollut helppoa löytää ystäviä, ja vaikuttaa siltä, että tämän ongelman syynä olevat vajavaisuudet ovat myös vaikuttaneet yrityksiini saavuttaa romanttinen ihmissuhde. Aprikoosijäätelökatastrofi on hyvä esimerkki tästä.

Don Tillman on genetiikan apulaisprofessori, joka menestyy työssään mutta ei ihmissuhteissa. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyvät käyttäytymissäännöt ovat Donille täyttä hepreaa. Tästä syystä hän ei myöskään ole löytänyt kaipaamaansa elämänkumppania. Sitten hän keksii keinon, jota ei ole vielä koettanut. Hän laatii kyselylomakkeen, jonka potentiaaliset vaimokokelaat voivat täyttää ja jonka vastausten perusteella on helppoa valita sopiva kumppani. Don kohtaa kuitenkin Rosien, joka on täysin sopimaton kumppaniksi, mutta jonka kanssa Donilla on hauskempaa kuin aikoihin.

Luin kirjan todella nopeasti, sillä huolimatta ystävän kanssa vietetystä ajasta olin lukenut kirjan vajaa vuorokausi aloittamisen jälkeen. Junamatkat kuluivatkin enimmäkseen Vaimotestin parissa, vaikka aikomuksenani oli lukea tenttiin. Krhm, minun ei pitäisi aloittaa hyviä kirjoja, kun tentti lähestyy. Milloinkohan tämän opin?

Kirjaa mainostettiin sopivaksi älykkäiden romanttisten komedioiden ystäville. En ole sellaisia paljonkaan katsonut, sillä oikeasti älykkäitä ja hauskoja romanttisia komedioita ei kohdalleni ole montaakaan osunut. Kirja oli kuitenkin juuri sopiva minulle. Huumori ei tuntunut pakotetulta vaan se oli juuri sellaista lämmintä tilannekomiikkaa, joka saa minut nauramaan. Romanttinen virekin oli juuri sopivalla tasolla.

Kuitenkin kirjan lukemisen jälkeen jäin miettimään, miten sopivaa on nauraa sille, ettei joku osaa käyttäytymissääntöjä. Tosin ymmärsin usein myös Donin ajattelutavan ja lähinnä nauroin sille, miten yhteiskunnassa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä on tietyt säännöt, joiden mukaan kaikkien oletetaan toimivan. Jos niitä ei opi ja niiden mukaan ei toimi, ihmistä pidetään hieman outona. Miksi kaikkien pitäisi toimia samoin? Loppujen lopuksi Donin toimintatavat olivat hyvinkin järkeenkäypiä ja aikaa säästäviä. Ehkä en itse haluaisi elää niin rutiininomaista elämää, mutta ymmärrän kyllä, jos jollekulle ihmiselle rutiinit tuovat turvaa. Tarina kerrotaan onneksi Donin näkökulmasta, minkä vuoksi kirja ei tunnu pilkkaavalta vaan ymmärtävältä.

Kirjassa on kyse myös vanhasta mutta paikkansa pitävästä sananlaskusta: Rakkaus on sokea. Sananlasku tosin taidetaan usein lausua hieman negatiiviseen sävyyn, mutta kirjassa sen ajatus kääntyy positiiviseksi. Rosie ei täytä Donin vaatimuksia, vaikka Don ajatteli, että hän on keksinyt täydelliset kriteerit täydellisen kumppanin löytämiseen. Toisaalta täydellisen kumppanin etsiminen taitaa usein olla aika tuhoon tuomittu yritys, ja epäilen, ettei näennäisesti täydellinen kumppani olisikaan elämänkumppaniksi täydellinen. Romanttinen kemia ei kysy, täyttääkö potentiaalinen kumppani joitakin ehtoja kuten Donkin saa huomata.

Joissakin lukemissani bloggauksissa Donia on verrattu Rillit huurussa -sarjan Sheldoniin. En Rillit huurussa -ohjelmaa seuraa, mutta kirja sai minut arvelemaan, että voisin tykätä myös kyseisestä TV-sarjasta.

♥♥♥♥¼

Susa kuvailee kirjan olevan nautinnollista, koomista, hyväntahtoista ja varmasti sydämelle hyvää tekevää.
Paulan mukaan kirja on jännittävä matka kaikkeen järjellisesti suhtautuvan pääkopan sisälle.
Annin mielestä Vaimotesti on kerrassaan ratkiriemukas kirja.
Minna epäili ensin, kantaako näin omalaatuinen idea läpi kokonaisen romaanin. Pelko oli kuitenkin turha.
Linnea olisi kaivannut kirjalta jotakin enemmän, ehkäpä vähemmän ennalta-arvattavuutta.
Marian mukaan kirja pursuaa lämpöä ja hyväntuulista huumoria.

Chris Columbus & Ned Vizzini: Hurjien tarinoiden talo

Kannen kuva: Greg Call

Chris Columbus & Ned Vizzini: Hurjien tarinoiden talo 2014 (House of Secrets 2013) Otava 500 s. suom. Ilkka Rekiaro kuv. Greg Call
lainattu kirjastosta

Sea Cliff oli kukkuloille rakennettujen isojen omakotitalojen alue. Suurin osa taloista oli aurinkoisen kadun varrella, missä riviin istutettujen nuorten puiden latvukset oli saksittu täydellisiksi ympyröiksi. Mutta talo, jota Walkerit katselivat, oli hieman kauempana alueelle nimen antaneen rantajyrkänteen reunalla, niin kaukana kadusta, että Brendan mietti, lepäsikö puolet talosta paalujen varassa. Smaragdinvihreä nurmikko erotti talon kadusta, ja ruohoa varjosti kolme muhkeaa honkaa. Talossa oli kullanväriset ja vaaleanruskeat ikkunanpokat ja räystäät - ne korostivat syvänsinisiä lautaseiniä. Moitteettoman siisti sorapolku pujotteli puiden välistä etuovelle.
"Olen ajanut tästä pyörällä ohi vaikka miten monta kertaa, mutta en ole ennen huomannut taloa", Cordelia sanoi.
"Koska sinulla on aina nokka typerissä kirjoissa", sanoi Brendan.
"Mitenkähän minä luen samalla kun ajan pyörällä, älyvälkky?"
"Kuuntelet äänikirjoja." 

Brendan, Cordelia ja Eleanor Walker ovat joutuneet tottumaan elintason huononemiseen lääkäri-isänsä tekemän kohtalokkaan virheen vuoksi. Walkerin perhe etsii uutta kotia, mutta huonon rahatilanteen vuoksi heille esitellään aikamoisia murjuja. On hieman epäilyttävää, kun yhtäkkiä löytyykin linnamainen vanha talo, jonka myyntihinta on heille juuri sopiva. Talo on ollut aiemmin kirjailija Denver Kristoffin omistuksessa, ja Kristoffin tyttären Tuulinoidan tahdosta lapset tempautuvat osaksi Kristoffin luomien tarinoiden maailmaa. He joutuvat kohtaamaan seikkailunsa aikana niin hyväntahtoisen jättiläisen kuin pahantahtoisia merirosvoja. Onko Kristoffin kirjojen maailmasta mitään muuta pakokeinoa kuin mahtavan Tuhon ja tahdon kirjan luovuttaminen Tuulinoidalle? 

Myönnän, että minulla oli hieman ennakkoluuloja kirjaa kohtaan. Idea kuulosti kiinnostavalta, mutta Chris Columbuksen, joka on minulle tuttu Harry Potter -elokuvien ohjaajana, ryhtyminen kirjailijaksi hieman arvelutti siitäkin huolimatta, että hän oli ottanut kirjailijakumppanikseen nuortenkirjailijan Ned Vizzinin (1981-2013).

Aluksi kirja ei tuntunutkaan yhtään minun kirjaltani. Cliffhangereihin päättyvät lyhyet luvut tekevät kerronnasta töksähtelevää, ja kirjan maailmaan uppoutuminen ei onnistunut, sillä jotenkin tunnelma ei vain tuntunut riittävän maagiselta, vaikka kirjassa vilisikin fantasiaelementtejä. Sata sivua luettuani mietin jopa keskeyttämistä. En pitänyt kirjaa täysin surkeana, mutta ajattelin, että voisin käyttää lukuaikani johonkin parempaan teokseen.

Alun jälkeen kirja kuitenkin alkoi ottaa minusta otettaan. Loppujen lopuksi kirja oli todella nopealukuinen ja ajoittain myös jännittävä. Olisin pitänyt kirjasta varmaankin 10-13-vuotiaana enemmän, vaikka tuskin silloinkaan olisin kirjaan täysin rakastunut. Nyt kirja jäi ihan hyväksi kirjaksi, jossa oli muutama hauska ja älykäs oivallus.

Kirjassa viljellään populaarikulttuuriviittauksia. Ne kuitenkin saivat minut miettimään, miten tuttuja esimerkiksi Buffy, vampyyrintappaja ja Mick Jagger ovat nykyajan lapsille. Tosin en tietysti voi tietää, näytetäänkö Buffya ahkerasti uusintoina Yhdysvalloissa, mutta silti minulle jäi tunne, että viittauksia ei ollut mietitty aivan loppuun asti. Mielestäni kirjailijoiden täytyisi muistaa kohderyhmänsä ja heidän elinpiirinsä.

Columbus on kertonut, että Pottereiden suosio ja vaikutus nuoriin lukijoihin inspiroi häntä kirjoittamaan. Huomasinkin useita samantyyppisiä aineksia kuin Pottereissa, vaikka Hurjien tarinoiden taloa ei onneksi voi mitenkään moittia Potter-kopioksi. Kuitenkin esimerkiksi kirjan keskeinen miljöö Kristoffin talo meren äärellä muistutti minua Tylypahkasta. Tähän suuntaan ajatuksiani tosin ohjasi takakannen Rowling-sitaatti ja Columbuksen tausta, joten ehkäpä en olisi verrannut kirjan aineksia Potteriin niin helposti muuten.

Kristoffin talo on mielikuvitusta kutkuttava luomus. Lapsilukija voi varmasti hyvin kuvitella fysiikan lakeja uhmaavan linnamaisen talon, jossa on salahuoneita ja luurangot eläviksi muuttava ullakko. Talo ja idea seikkailusta kirjojen maailmassa ovatkin kirjan parasta antia. Kukapa ei olisi haaveillut pääsevänsä osaksi lempikirjojensa maailmaa?

On aivan mahdollista, että luen trilogian muutkin osat, mutta en ole aivan varma, mikä on sarjan kohtalo, sillä toinen kirjoittajista Ned Vizzini kuoli viime vuonna. En sitten tiedä, aikooko Chris Columbus jatkaa sarjan parissa yksin tai ottaa jonkun muun kirjailijakumppanikseen. Trilogiasta suunnitellaan myös elokuvaversiota.
Edit. Asiaa tarkemmin tutkiessani huomasin, että toinen osa onkin jo julkaistu. Kaipa viimeinenkin sitten joskus ilmestyy.

Uskon, että kirja voi miellyttää yhtä lailla sekä poikia että tyttöjä, mutta en suosittele kirjaa alle kymmenvuotiaille, sillä kirjassa on joitakin melko karmivia tapahtumia.

♥♥♥¼

Hurjien tarinoiden talo -trilogia
Hurjien tarinoiden talo 2014 (House of Secrets 2013)
Battle of the Beasts 2014