Risto Isomäki: Kurganin varjot

Risto Isomäki: Kurganin varjot 2014 Tammi 341 s.
lainattu kirjastosta

Hetkeä myöhemmin kalastusalus oli hänen edessään. Juri taittoi alaspäin ja nosti jalkansa pystyyn. Hän putosi pari kolme metriä suoraan alas. Sitten hän kääntyi vaakasuoraan asentoon ja ui kalastusaluksen alle.
Hän näki heti sen, mitä oli pelännyt näkevänsä.
Kalastusaluksen pohja ei ollut enää vaaleansininen. Se oli muuttunut tummanpuhuvan mustaksi.
Callaon maalari.
No voi saatana, ajatteli Juri. No voi saatanan saatanan saatana.
Hän ui lähemmäs ja silitti Mriyan pohjaa kämmenellään.
Maalin pinta oli rosoinen, ja kun hän rapsutti pohjaa, maalia irtosi ja puinen pinta tuli näkyviin. Mustan kerroksen alla ei siis ollut sinistä maalia! Hän potkaisi räpylöillään ja kiersi aluksen ympäri. Musta pinta oli ehjä, vesirajaan asti. Missään ei näkynyt ainoatakaan vaaleansinisen maalin läiskää. Se ei tiennyt hyvää. Se oli todella huono juttu.

Alex on tutkimusryhmän kanssa tutkimassa muinaisia kurganeja. Hän on vakuuttunut siitä, että alueella on koskematon hautakumpu, jota kukaan ei ole vielä löytänyt. Alexin vaimo Irina on miehensä seurana, kunnes hän saa viestin, joka saa hänet jättämään miehensä ja lähtemään Mustallemerelle. Ihmiskuntaa saattaa lähestyä tuhoisa ekokatastrofi.

En ole aiemmin lukenut Risto Isomäkeä, vaikka kehuttu ja Tähtivaeltaja-palkinnon saanut Sarasvatin hiekkaa on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Kun Isomäeltä ilmestyi syksyllä mielenkiintoisen kuuloinen uusi kirja, päätin lukea sen ensimmäisenä. Kirja ei ollut minulle aivan täydellinen lukuelämys, mutta pikkupuutteistaan huolimatta pidän Isomäkeä jo yhden kirjan perusteella suomalaisen tieteiskirjallisuuden kärkijoukkoon kuuluvana nimenä. 

Kirjailija on selvästi perehtynyt aiheisiin, joista kirjoittaa. Kun uhkaskenaariot on luotu kiinnostaviksi ja pelottavan mahdollisiksi, kirja on dystopisen kirjallisuuden ystävälle herkkua. Monen asian pitäisi mennä juuri katastrofille sopivalla tavalla väärin, mutta Isomäen maalaama kauhukuva ei ole aivan mahdoton - valitettavasti. 

Hieman ohuiksi jääneet hahmot on yksi kirjan suurimmista puutteista. Välillä minusta tuntui, etten täysin ymmärtänyt henkilöiden motiiveja, ja etenkin Irinan käytös vaikutti välillä hieman hämmentävältä. Kirjan ihmissuhdedraama on mielestäni aivan tarpeeton eikä herättänyt minussa paljonkaan tunteita varmaankin juuri siksi, että kirjailija ei onnistunut saamaan henkilöitä lihaksi ja vereksi.

Pääasiassa pidin Isomäen kirjoitustyylistä, vaikka usean luvun päättäneet juonikoukut tuntuivat hieman turhilta. Juonikoukut tekevät lukemisesta nopeatempoista, mutta pidän enemmän siitä, kun kirjailija pitää jännitettä vireillä muilla tavoin.

Kurganin varjot sai minut vakuuttumaan Isomäen kirjailijan taidoista ja aion ehdottomasti perehtyä hänen tuotantoonsa lisää. Jotenkin aavistelen, että hänen aiemmasta tuotannostaan voi löytyä vieläkin kirkkaampia helmiä kuin tämä.

Osallistun kirjalla Idän pikajuna -haasteeseen ja kuittaan Varnan käydyksi siksi, että Mustameri hyväksytään kohdan suoritukseksi.

Muualla: Mummo matkalla, Kirjapolkuni, Kirjabrunssi, Kirsin kirjanurkka, Booking it some more, Iltaluvut, Kirjakertomuksia ja Kirjavinkit

Michelle Gagnon: Don't Look Now

Kansi: Sammy Yuen

Michelle Gagnon: Don't Look Now 2013 HarperCollins 319 s.
saatu lahjaksi

Bloggaus käsittelee sarjan toista osaa, joten se sisältää paljastuksia ensimmäisen osan juonesta!

A group of teenagers swarmed out from behind her. They were all dressed differently: a few Goths, some skate rats, a couple of stoner types. All straggly and unkempt looking, like most street kids. But Teo had never seen any of them before.
He'd heard of them, though. This had to be the other thing everyone murmured about, late at night as they huddled in the dark. The group that was trying to protect street kids: Persefone's Army. He hadn't believed in them, either - a bunch of teenagers acting like some modern-day version of Robin Hood? He'd assumed it was just another urban myth.
But here they were. His eyes swept around the group - the three kids who'd been chasing him were standing guard over the guys on the ground. And the girl with them, who was clearly the leader...
"You're Persefone," Teo said, his voice filled with awe.
The girl gave him a funny look. "Actually, my name's Noa. You all right?"

Neljä kuukautta sitten Noa pakeni toistamiseen projekti Persefonen takana olevalta järjestöltä. Noa Torson on osa Persefonen armeijaa, joka yrittää pelastaa kodittomia nuoria sieppaajien kynsistä. Persefonen armeijan muut jäsenet pitävät Noaa lähes superihmisenä, sillä Noan sisälle sijoitettu toinen kateenkorva on vähentänyt Noan unen- ja ruoantarpeen äärimmäisen pieneksi. Peter Gregory ei ole nähnyt Noaa pitkään aikaan, mutta hän avustaa Persefonen armeijaa parhaansa mukaan. Peterin hakkerointitaidot ovat todella tarpeen.

Gagnon osaa käyttää juonikoukkuja taitavasti. Monesti kappaleiden loppuminen juonikoukkuihin käy pidemmän päälle ärsyttäväksi, mutta Gagnonin kirjoissa ne toimivat juuri halutulla tavalla. Ensimmäisen osan tavoin Don't Look Now -kirjaa ei meinannut malttaa laskea käsistään, sillä oli aivan pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olin ensimmäisiltä sivuilta lähtien täysin kirjan tarinan vankina.

Usein trilogioiden toiset osat tuntuvat hieman epätyydyttäviltä. Ensimmäisen osan uutuudenviehätys on haihtunut, mutta suuret paljastukset täytyy jättää viimeiseen osaan. Don't Look Now sisälsi joitakin yllättäviä käänteitä, ja se ei kärsinyt pahasti väliosan ongelmista. Kuitenkin nautin ensimmäisen osan lukemisesta vielä hitusen enemmän. Tästä huolimatta toinenkin kirja oli todella hyvä, ja haluaisin saada elokuussa ilmestyvän päätösosan pian käsiini. En yhtään osaa arvata, mitä Noalle ja Peterille tapahtuu. Uskon viimeisen osan olevan aivan huikea ja toivon, ettei Gagnon petä odotuksiani.

Pientä miinusta kirja saa rakkauskuvioista. Kirjassa on meneillään neliödraama, jossakin vaiheessa jo melkeinpä viisiödraama. Kirja ei todellakaan tarvitsisi tällaista teinimäistä draamailua, enkä oikein tiedä, miten henkilöillä on kaikkien vaarojen keskellä edes aikaa tai energiaa sellaiseen. Olen edelleen sitä mieltä, että Peter ja Noa kuuluvat yhteen. Tässä osassa Peter ja Noa ovat kuitenkin kaukana toisistaan ja kuvioita sekoittavat Amanda ja Zeke.

Gagnon osaa kirjoittaa äärimmäisen koukuttavaa jännitystä, jossa on hienoisia dystopisia elementtejä. En ole aiemmin lukenut mitään tämänkaltaista, ja PERSEFONE-trilogia onkin piristävä lisä YA-genreen.

♥♥♥♥¼

PERSEFONE-trilogia
Kukaan ei kaipaa sinua 2014 (Don't Turn Around 2012)
Don't Look Now 2013
Don't Let Go elokuussa 2014

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua

Alkuperäispäällys: Y. Bora Ülke

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua 2014 (Don't Turn Around 2012) WSOY 350 s. suom. Inka Parpola
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän oli melko varma siitä, että oli löytänyt oikean sivuston. Näytti siltä, että kyseessä oli jonkinlainen lääketieteellinen tutkimuslaitos, joskin tutkimuksen kohde oli haudattu koodinimien jonon alle. Hän kaiveli vielä lisää, mutta suurin osa yrityksen tiedostoista oli lukittu sellaisten palomuurien taakse, jotka torjuivat hänen ensimmäiset kuvainnolliset yrityksensä heittää köysitikkaat niiden yli. Peter tiesi, että mikäli hänellä olisi riittävästi aikaa, hän pystyisi ohittamaan ne - hän oli aikoinaan hakkeroitunut kenenkään huomaamatta Pentagonin, FBI:n ja Scotland Yardin tietokantoihin ihan vain huvin vuoksi. Kysymys kuuluikin, saattoiko mikään, mihin Bob oli sotkeutunut, olla etsintätyöhön uhratun ajan arvoista.
Todennäköisesti ei, Bob päätti. Hän haukotteli ja sammutti tietokoneen.
Minuuttia myöhemmin hänen kotitalonsa etuovi potkittiin rikki.  

Noa Torson herää sairaalavuoteessa itselleen tuntemattomasta paikasta, jonne päätymisestä hänellä ei ole mitään muistikuvia. Hän on menettänyt elämästään kolme viikkoa, ja rintakehässä on leikkausarpi. Noa ei todellakaan aio jäädä sairaalavuoteeseen vaan aloittaa hurjan pakomatkan. Mitä hänelle on oikein tehty ja miksi häntä jahdataan kokonaisen miesjoukon voimin? Peter Gregory inhoaa isänsä tekopyhyyttä ja on sen vuoksi perustanut hakkeriyhteisön, jonka tavoitteena on rangaista heikompiaan hyväksikäyttäviä ihmisiä. Eräänä päivänä hän löytää sattumalta isälleen kuuluvia papereita, jotka käsittelevät projektia nimeltä Persefone. Peter ehtii tutkia projektin taustaa vain pienen hetken, ennen kuin hänen kotiinsa tunkeutuu mies, joka väittää tuntevansa Peterin vanhemmat ja vie mukanaan Peterin tietokoneen. Peter päättää pyytää apua yhdeltä hakkeriyhteisönsä taitavimmista jäsenistä, joka sattuu olemaan juuri Noa.

Voin jo heti aluksi todeta, että enpä ole pitkään aikaan koukuttunut johonkin sarjaan näin nopeasti ja pahasti. Toinen osa on ilmestynyt jo englanniksi ja päätösosakin ilmestyy alkukielellä elokuussa. Kirjastosta jatko-osia ei löydy ja muutenkin haluan sarjan omaan hyllyyni, joten täytynee kirjashoppailla toinen osa piakkoin.

WSOY:n sivuilta ottamassani kansikuvassa sitaatti ei näköjään näy, mutta suomenkielisen version kannessa kirjaa verrataan Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia -teokseen. Kerrankin etukannen vertaus menestysteokseen osui oikeaan. Noa Torson voisi olla Lisbeth Salanderin pikkusisko, mutta silti kirja ei tuntu halvalta Larsson-kopiolta. Idea on erilainen ja scifimpi. Kerrontatyyli on vauhdikkaampi ja enemmän toimintaan keskittyvä.

Noa Torson on entinen lastenkotinuori, joka on menettänyt vanhempansa pienenä ja jolla ei ole ollut onnea sijaisperheiden kanssa. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Noa ei ole saanut rakkautta vaan lähinnä vain kokemuksia, jotka ovat lisänneet aikuisiin kohdistuvaa luottamuksen puutetta. Noa on leimattu ongelmanuoreksi, sillä hän on istunut pari lyhyttä vankilatuomiota, mutta syyt tuomioihin ovat varsin inhimillisiä. Toinen vankilatuomioista johtui siitä, että Noa varasti sijaisvanhempiensa auton, jotta olisi voinut vierailla vanhempiensa haudalla.

Noa on hyödyntänyt tietokonenerouttaan luomalla itselleen uuden identiteetin ja mahtavat sijaisvanhemmat. Hän ei halua enää joutua heiteltäväksi perheestä toiseen vaan Noa on aloittanut itsenäisen elämän. Nyt hänet on valittu tutkimuskohteeksi siksi, ettei kukaan osaa kaivata Noaa. Noa on juuri sellainen naishahmo, joita kirjoissa ei voi olla liikaa. Hän on älykäs, itsenäinen ja henkisesti vahva vaikka onkin kokenut kovia. Peter jää minusta selvästi etäisemmäksi ja mielenkiinnottomammaksi hahmoksi, mutta hän toimii ihan hyvänä vastaparina Noalle.

Kirja ei ole mikään tyypillinen dystopiakirja, mutta siinä on silti aistittavissa dystopisia elementtejä. En oikein voi puida asiaa enempää, sillä vahvimmat dystopiset piirteet paljastuvat lopussa. Vaikka mainitsen dystopiset vivahteet, kirja on mielestäni varsin raikas nuortenkirja eikä ole juuttunut nuortenkirjallisuuden kliseisiin. En ainakaan ole lukenut muita nuorille suunnattuja teknojännäreitä, vaikka todennäköisesti niitä on olemassa.

Suosittelen kirjaa tietokoneiden parissa kasvaneille nuorille, jotka tarttuvat harvemmin kirjaan, sillä uskon vähemmän innokkaiden lukijoidenkin voivan innostua Gagnonin sarjasta. Tosin toivon kyllä myös muunlaisten ihmisten tutustuvan Gagnonin trilogiaan, mutta varoitan, että siihen on helppo jäädä koukkuun.

♥♥♥♥½

PERSEFONE-trilogia
Kukaan ei kaipaa sinua 2014 (Don't Turn Around 2012)
Don't Look Now 2013
Don't Let Go elokuussa 2014

Maria Kinnusen mukaan kirja alkaa nopeatempoisesti ja sellaisena se myös jatkuu.
Millan mielestä koko teoksen ajan kirjassa säilyy ahdistunut ilmapiiri ja sopivan salamyhkäinen ote henkilöihin.
Kirjus toteaa tämänkin kirjan osoittavan, että ihmisen pahin vihollinen on toinen ihminen.
Anunkin mielestä Peter jäi Noan varjoon.
Kirjakulkurin kirja vei mennessään.

Stephen King: Doctor Sleep

kansikuva: Matthew Pugh/Arcangel Images

Stephen King: Doctor Sleep 2013 Hodder & Stoughton 482 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Tohtori Uni)
lainattu kirjastosta

On the second day of December in a year when a Georgia peanut farmer was doing business in the White House, one of Colorado's great resort hotels burned to the ground. The Overlook was declared a total loss. After an investigation, the fire marshal of Jicarilla County ruled the cause had been a defective boiler. The hotel was closed for the winter when the accident occurred, and only four people were present. Three survived. The hotel's off-season caretaker, John Torrance, was killed during an unsuccessful (and heroic) effort to dump the boiler's steam pressure, which had mounted to disastrously high levels due to an inoperative relief valve.
Two of the survivors were the caretaker's wife and young son. The third was the Overlook's chef, Richard Hallorann, who had left his seasonal job in Florida and come to check on the Torrances because of what he called 'a powerful hunch' that the family was in trouble. Both surviving adults were quite badly injured in the explosion. Only the child was unhurt.
Physically, at least.

Dan Torrance oli Hohdon aikana viisivuotias pikkupoika, mutta nyt hän on varttunut aikuiseksi mieheksi. Hän vannoi, ettei hukuta lapsuuden kauhujaan pulloon, mutta lopulta menneisyys ja hohtamiskyky ovat liikaa ja hän ajautuu juomaan. AA-kokoukset saavat hänet kuitenkin takaisin kaidalle polulle ja hänestä tulee saattokodin Tohtori Uni, joka auttaa ihmisiä kuolemaan levollisemmin. Abra Stone on tyttö, joka hohtaa kirkkaasti jo vauvana. True Knot, jonka jäsenet elävät hohtavista lapsista saatavalla höyryllä, kiinnittävät huomiota Abraan ja haluavat saada hänet itselleen.

Luin yläasteen ja lukion aikana ainakin kuusi Stephen Kingin kirjaa: Carrien, Hohdon, Christine, tappaja-auton, Uinu, uinu lemmikkini, Sen ja Eksyneiden jumalan. Viimeksi mainitusta en pitänyt sitten yhtään, mutta muuten King onnistui pelottelemaan minua enemmän tai vähemmän. Hohto oli ehdoton suosikkini ja innostuinkin kuullessani, että King kirjoittaa menestysteokselleen jatko-osan.

Hohdossa minua viehättivät erityisesti klaustrofobinen tunnelma ja psykologinen kauhu. Kirja todella sai minut pelkäämään eikä mikään kirja ole tainnut onnistua luomaan mieleeni samanlaista kauhun ilmapiiriä. Olen melkoinen arkajalka, saan helposti elokuvista ja kirjoista kylmiä väreitä, ja niitä Doctor Sleepkin lähetti selkäpiihini, mutta Doctor Sleepin tunnelma ei ollut samanlainen kuin Hohdon. Tähän vaikuttivat erilainen miljöö ja tietenkin myös erilainen juoni. True Knot oli kauhistuttava, mutta ihmiseen hiipivä hulluus pelottaa minua enemmän. Ehkä syynä on, että se on todellisempaa ja mahdollisempaa, vaikka ei Hohtokaan ollut tietenkään realistinen.

Aluksi koin kirjan parissa jopa pitkästymisen tunteita. Onneksi jännitys tiivistyi kuitenkin loppua kohden ja välillä tunnelma oli jopa hyytävä, mutta Hohdon tasoiseksi en voi jatko-osaa mitenkään sanoa. Kirjan lukemisen jälkeen jäi tunne, että en olisi menettänyt paljoakaan, vaikka olisin jättänyt Doctor Sleepin lukematta. Tosin kirja sai ainakin aikaan vahvan halun lukea Hohto uudelleen, joten aivan turhaksi kirjan lukemista en voi sanoa.

Pettymyksestäni huolimatta kirjassa oli myös asioita, joista pidin. Abra Stone oli voimakastahtoinen ja rohkea tyttö, joka hohtaa hyvin kirkkaasti. True Knotin hohtavista lapsista saatavalla höyryllä elävät "vampyyrit" olivat melko onnistunut keksintö. Olin aluksi hieman pettynyt siihen, että King oli tehnyt aikuisesta Dannysta alkoholistin, mutta kirjan edetessä ymmärsin kyllä, miten niin sen piti ollakin. Dannya ajoivat alkoholismiin kuitenkin sukurasite, lapsuuden kauhut ja erikoinen kyky hohtaa.

Tapahtuma-aika tulee lukijalle hyvin selväksi. Kertoja tiputtelee aina välillä vuosilukuja, mutta myös WTC-isku ja populaarikulttuuriviittaukset kuten Catching Fire -kirjan mainitseminen yhdistävät kirjan selvästi 2000-lukuun. En enää muista, miten paljon Hohdossa oli ajankuvausta. Tosin perhe eristettynä lumen saartamaan hotelliin ei varmasti ollut kovin kiinni silloisessa ajassa.

Hohdon lisäksi toinen King-suosikeistani on Carrie. Tiedän yleistäväni sanoessani näin, mutta vaikuttaa siltä, että pidän Kingin alkupään romaaneista eniten ja siksi Carrien ja Hohdon välissä ilmestynyt Painajainen alkoikin kiinnostaa. Stephen King mainitsee kirjan jälkisanoissa, että Painajaista on pidetty yhtenä hänen pelottavimmista romaaneistaan Hohdon, Sen ja Uinu, uinu lemmikkini ohella, joten tämäkin lupaa hyvää.

Muualla:
Morren maailma, Kirjojen keskellä, Kirjoihin kadonnut, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Linnunmaitoa ja vähän hunajaakin, Spefimies, Booking it some more, Elämää ja aspartaamia ja Bellan logi.

♥♥♥

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu 2014 Tammi 192 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Lumikki oli katsellut näyttelijää lumoutuneena. Hän oli unohtanut seurata muuta näytelmää. Juoni ei ollutkaan enää kiinnostava. Lumikki oli tuijottanut näyttelijän harmaiden silmien vaihtuvia sävyjä ja ajatellut, että noinkin saattoi tehdä. Oli mahdollista ottaa rooli, jonka läpi muut eivät nähneet. Kivun kykeni piilottamaan.
Kepeästä tanssista ja naurusta joka täytti lavan omenankukkien lailla, oli tullut Lumikille merkki salatusta vahvuudesta ja voimasta. Hän oli ajatellut, että hänestäkin tulisi joskus tuon näyttelijän kaltainen. Hän voisi valita roolinsa ja astua lavalle tai olla katsomossa. Lumikkikin voisi olla kuka tahansa.

Lumikki on suostunut esittämään nimiroolia Lumikki-sadun modernissa versiossa. Poika nimeltä Sampsa on onnistunut saamaan perhosia Lumikin vatsanpohjaan, vaikka Liekin särjettyä Lumikin sydämen Lumikki ei ole ajatellutkaan uutta seurustelusuhdetta. Hänen onneaan varjostavat kuitenkin hänen saamansa uhkaavat viestit ja elämään palaava Liekki. 

Pidin Lumikki-trilogian Punainen kuin veri -aloitusosasta todella paljon. Toinenkin osa Valkea kuin lumi oli todella mukaansatempaava mutta pienoinen notkahdus ensimmäisen kirjan tasosta. Odotin kolmatta osaa, mutta mietin, jäisikö se vielä laimeammaksi lukukokemukseksi. Vietettyäni jälleen reilu puolitoista tuntia Lumikki Anderssonin seurassa voin sanoa, että pelkoni olivat aivan turhia. Pidin Musta kuin eebenpuu -kirjasta oikeastaan vielä enemmän kuin Punainen kuin verestä. Kirja sai minut otteeseensa jo alkusivuilla. Nyt kirjan luettuani voin sanoa vilpittömästi jääväni kaipaamaan Lumikki Anderssonia.

Muistan ainakin parin bloggaajan haikailleen ensimmäisen osan satuviittauksia, ja tässä niihin onkin jälleen palattu. Jo Lumikki-sadun näytelmäversio on oiva tapa kutoa mukaan satumaisuutta, mutta myös esimerkiksi juonen kannalta olennaisen avaimen tarinasta kerrotaan sadun muodossa. Pidin siitä, että Lumikki ei näytellyt perinteisessä satunäytelmässä, sillä ne esittävät naiset yleensä avuttomina ja prinssin pelastusta tarvivina. Lumikin tähdittämässä näytelmäversiossa sadun Lumikki ei olekaan ilahtunut pelastavasta prinssistä. Moderni Lumikki kokee prinssin toimet hyvinkin rajoittavina ja esineellistävinä. En olisi voinut kuvitella Lumikki Anderssonia osaksi perinteistä Lumikkia ja seitsemää kääpiötä, joten olin hyvin ilahtunut, ettei Simukka Lumikkia sellaiseen epäsopivaan rooliin yrittänytkään tunkea.

Liekistä puhuttiin etenkin toisessa osassa paljon, mutta Musta kuin eebenpuu on ensimmäinen osa, jossa Liekki on läsnä tarinan nykyisyydessä. Lumikkia raastavat vanhat tuliset tunteet ja uusi turvallinen ihastus.

Langat solmiutuvat ja syy Lumikin vanhempien varautuneisuuteen paljastuu. Tosin minulle jäi vielä pari kysymystä mieleen, vaikka ne olivatkin lähinnä sivujuonteita tarinassa. Pääasiassa lopetus oli kuitenkin sopiva Lumikin tarinalle. Luulin päätelleeni vainoajan henkilöllisyyden jo puolivälissä, mutta lopulta arveluni kohdistuivatkin oikeaan henkilöön vasta muutama sivu ennen paljastusta.

Musiikki ja sanoitusten pätkät ovat tärkeä osa kirjaa. Välillä Lumikki miettii inhoavansa tavaratalojen joulunalustunnelmaa Last Christmasin soidessa taustalla ja välillä Sanna Kurkio-Suonion kappaleet ovat sopivaa taustamusiikkia romanttiselle kohtaukselle. Spotifyssa onkin mahdollista kuunnella Musta kuin eebenpuu -soittolistaa. Kuuntelen yleensä tarkkaan kappaleiden sanoja, joten lyriikkojen sirottelu pitkin tarinaa on minulle mieleinen lisä.

Vaikka luovuin tähdistä puolisen vuotta sitten, olen niitä edelleen mielessäni ja Goodreadsissa kirjoille antanut. Palaankin nyt ainakin väliaikaisesti antamaan kirjoista myös tähtiarvostelun tai oikeastaan sydänarvostelun, koska en keksinyt, miten LibreOfficella pystyy tekemään tähtiä. Teksti kertoo edelleenkin paljon enemmän kuin sydänten määrä, mutta niistä saa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten paljon kirjasta pidin. Ne viestivät subjektiivista mielipidettäni kuten kirjabloggaukseni muutenkin.

♥♥♥♥+

José Rodriguez dos Santos: Einstein-koodi

Einstein-koodin kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi 2013 (A Fórmula de Deus 2006) Minerva 547 s. suom. Tarja Sipola
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

"Mutta olen lukenut jostakin, että teidän mielestänne Raamattu on väärässä."
Einstein nauroi.
"Totta."
"Ja se tarkoittaa, ettette usko Jumalaan."
"Se tarkoittaa sitä, etten usko Raamatun Jumalaan."
"Mitä eroa siinä on?"
Kuului huokaus.
"Olin lapsena hyvin uskonnollinen. Mutta aloin kaksitoistavuotiaana lukea tieteiskirjallisuutta, niitä kioskikirjoja, mahdatteko tietää..."
"Kyllä..."
"... ja tein sen johtopäätöksen, että suurin osa Raamatun kertomuksista ei ollut mitään muuta kuin taruja. Lakkasin uskomasta melkein yhdessä yössä. Aloin pohtia asiaa oikein kunnolla ja käsitin, että ajatus persoonallisesta Jumalasta on aika kehittymätön, suorastaan lapsellinen."
"Miksi?"
"Siksi että se on ihmisenkaltaistettu käsite, ihmisen luoma kuvitelma, jonka avulla hän yrittää vaikuttaa kohtaloonsa ja saada lohdutusta vaikeina hetkinä. Koska emme pysty vaikuttamaan luontoon, olemme itse kehittäneet käsityksen, että sen on luonut hyväntahtoinen ja isällinen Jumala, joka kuulee ja ohjaa meitä. Se on hyvin rohkaiseva ajatus, eikö olekin? Olemme luoneet harhakuvitelman, että jos rukoilemme paljon, saamme Hänet hallitsemaan luontoa ja täyttämään meidän toiveemme taianomaisesti. Kun asiat eivät sitten suju, emmekä tajua, miksi Jumala, joka on niin hyväntahtoinen, voisi sallia sellaista, uskottelemme, että kaiken takana on jokin suurempi tarkoitus, ja saamme siitä lohdutusta. Mutta siinä ei ole mitään järkeä, vai mitä?"

Alkuperäisen teoksen nimi A Fórmula de Deus ei viittaa Dan Brownin menestysteokseen, mutta suomennoksen nimi on selvä viittaus Brownin suuntaan ja kansiliepeen arvosteluotteissa mainitaan muutaman kerran Da Vinci -koodi. Da Vinci -koodi ilmestyi kolme vuotta ennen Einstein-koodia, ja epäilen vahvasti Einstein-koodin kirjoittajan saaneen vaikutteita Brownilta. En tosin tietenkään voi olla varma.

Dan Brownin ja José Rodriguez dos Santosin elämässä on selviä yhtymäkohtia. He ovat samana vuonna (1964) syntyneitä miehiä, joilla on kokemusta opettajana toimimisesta. Molempien koodien englanninkielisissä kovakantisissa painoksissa on melkein sama määrä sivuja, hieman alle 500. Brownin teos on tosin ilmestynyt alunperin englanniksi ja Rodriguez dos Santosin kirjan alkukieli on portugali. Koodit ovat kummankin kirjailijan neljänsiä teoksia ja sarjan toisia osia. Goodreads-sivuston käyttäjien arvioiden keskiarvo on Einstein-koodilla kymmenyksen parempi kuin Da Vinci -koodilla. Näitä arvosanoja ei voi pitää kuitenkaan kovin vertailukelpoisina, sillä Rodriguez dos Santosin romaanin on pisteyttänyt vajaa 2000 lukijaa ja Da Vinci -koodi on saanut arvosanan yli miljoonalta käyttäjältä.

Sekä Brownin että Rodriguez dos Santosin kirjoissa on selvästi läsnä uskonnolliset teemat. Einstein-koodissa tulkitaan Einsteinin luomaa Jumalan kaavaa, jonka pitäisi tarjota todistus Jumalan olemassaolosta. Da Vinci -koodissa etsitään Graalin maljaa arvoituksellisten vihjeiden johdattamana.

En ole lukenut muita Tomás Noronha -kirjoja, joten en tiedä, vaihtelevatko Noronhan naiset kirjasta toiseen Robert Langdonin tavoin. Einstein-koodin rakkausjuoni tuntui minusta hieman kepeältä, liian nopeasti syttyvältä ja osittain jopa päälleliimatulta. Kirjailija vaikuttaa ajatelleen, että romantiikkaa on oltava, mutta ei ole onnistunut luomaan kovin uskottavaa tai kiinnostavaa rakkaustarinaa. Selvä yhtymäkohta Da Vinci -koodiin on naisen ja miehen käyttäminen päähenkilöparina. Mies on molemmissa kirjoissa oman alansa asiantuntija, joka tempaistaan vasten tahtoaan mukaan vaaralliseen seikkailuun.

Einstein-koodi tarjoaa tietopommin tieteellisiä faktoja, kun taas Da Vinci -koodissa keskitytään kulttuurihistoriaan. Da Vinci -koodin tietosisällöltä vaikuttavan osuuden todenperäisyyttä on arvosteltu, ja Einstein-koodi on selvästi lähempänä tietokirjaa kuin varsinaista jännittävää romaania. Einstein-koodi tuntui sisältävän enemmän faktoja kuin Brownin teos. Esimerkiksi Tomás Noronhan isän mietintä agnostisminsa syistä tuntui lähinnä sanakirjasta kopioidulta. Perustelussa ei ollut riittävästi omakohtaisuutta. Dan Brown sirottelee pitkin kirjaansa juonikoukkuja, jotka saavat lukijan ahmimaan kirjaa sivu sivun jälkeen, mutta Einstein-koodi ei todellakaan ole ahmittava teos. Välillä lukiessa jopa tietoähky uhkasi. Odotin kirjan olevan ehkä enemmän Da Vinci -koodin tyylinen, enkä osaa pitää Einstein-koodia kovinkaan hyvänä kaunokirjana. Einstein-koodi ei ole kirjana kovinkaan jännittävä vaan ajoittain jopa puuduttava. Joitakin mielenkiinnon pilkahduksiakin kirja tarjosi, ja nämä olivat lähinnä tiedonmurusten ansiota. Vaikka trilleriin laitettaisiin tietoa, mielestäni trillerin ollessa kyseessä juonenkin olisi oltava muuta kuin tieto-osuuksien varjoon jäävä yritelmä.

Minuun iskee paremmin Dan Brownin juonikoukuilla höystetty viihteellinen jännityskirjallisuus, vaikka uusimman Brownin parissa minua hieman kyllästyttikin. Pidän siitä, että kaunokirjoissa on myös muuta kuin viihdearvoa, mutta olisin mieluummin lukenut Einstein-koodin aiheista tietokirjan kuin jännitysromaanin, jossa juoni tuntui olevan sivuosassa.

Einstein-koodi muissa blogeissa: Kirjasfääri ja Kirjavinkit.

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit

kansikuva: Claire Morgan/Plainpicture/Fennopress

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit 2013 (Sankta Psyko 2011) Tammi 502 s. suom. Outi Menna
lainattu kirjastosta

"Hyvä", Högsmed oli sanonut. "Meidän toimintamme eroaa tietysti tavanomaisesta siinä mielessä, että lasten vanhemmat ovat potilaina..."
Sitten hän oli jatkanut selostamalla, minkä takia Sankta Patriciaan ylipäätään oli yhdistetty päiväkoti ja esikoulu: "Se perustettiin joitakin vuosia sitten, ikään kuin kokeiluluontoisesti... Perusidea pohjautuu tutkimukseen siitä, kuinka tärkeä pienten lasten suhde omiin vanhempiinsa on heidän sosiaalisen kehityksensä kannalta. Sekä pysyvissä että tilapäisissä huostaanotoissa on aina omat puutteensa, ja me täällä Sankta Patriciassa uskomme, että lapselle on hyväksi pitää säännöllisesti yhteyttä biologiseen äitiinsä tai isäänsä... poikkeuksellisista olosuhteista huolimatta. Ja vanhemmille yhdessäolo lapsen kanssa on luonnollisesti osa hoitoprosessia." Lääkäri piti tauon ja lisäsi: "Sitähän me täällä sairaalassa teemme: me hoidamme. Emme rankaise, riippumatta siitä mitä potilaamme ovat tehneet."
Jan oli kuunnellut ja pannut merkille, ettei lääkäri käyttänyt kertaakaan sanaa parantaminen.

Jan Hauger hakee töitä Metsäkedon päiväkodista. Metsäketo sijaitsee Sankta Patrician psykiatrisen sairaalan vieressä. Hoidossa olevat lapset ovat psykiatrisen sairaalan potilaiden jälkikasvua, ja he saavat kerran viikossa käydä tapaamassa sairaalassa olevia vanhempiaan. Janilla on omat syynsä hakeutua töihin juuri tähän päiväkotiin. Hän arvelee työnsä edistävän nuoruuden aikaisen rakkautensa Alice Ramin löytämistä.

En ollut aiemmin lukenut Johan Theorinia. Sankta Psykon kasvatit päätyi luettavien syksyn uutuuksien listalle, koska psykiatrinen sairaala miljöönä herätti mielenkiintoni. Theorinin uusin suomennos ei kuulu mihinkään sarjaan, joten pystyin hyvin aloittamaan ruotsalaiseen rikoskirjailijaan tutustumisen Sankta Psykon kasvateista. 

Theorinin trilleri on kertomus pakkomielteisestä rakkaudesta, jonka eteen henkilöt ovat valmiita tekemään mitä vain keinoja kaihtamatta. Psykologisissa trillereissä hulluuden ja selväjärkisyyden raja taitaa usein olla hyvin häilyvä, eikä Sankta Psykon kasvatit muodostu tämän seikan suhteen poikkeukseksi.

Henkilöiden toiminta ei ollut irrallista ja selittämätöntä. Varsinkin Janin menneisyys punoutuu yhteen aikuisen Janin tekojen motiivien kanssa. Vaikka Jan tekee joitakin hyvin epäilyttäviä tekoja, en silti lopulta osannut pitää Jania pahana ihmisenä vaan ennemminkin olosuhteiden uhrina. Koulukiusaaminen ja kiihkeä rakkaus Alice Ramia kohtaan ovat saaneet Janin moraalitajun sekaisin.

Ajattelin monesti lukevani kirjaa vain hetken ja sitten tekeväni jotakin muuta. Theorin on kuitenkin niin taitava rakentamaan jännitystä lukijan mielessä, että yhtäkkiä huomasinkin lukeneeni monta sivua enemmän kuin alunperin aioin. Vetävästä juonesta huolimatta koin loppua kohden tarinan imun hiipuvan. Odotin lopetuksen hätkähdyttävän minua enemmän ja taidan olla vähemmistössä mielipiteeni kanssa, mutta olisin kaivannut lopulta lisää puistattavuutta. Myönnän, että lopetus jäi silti pyörimään mieleeni, joten kyllä siinä jotakin oli.

Olen löytänyt jälleen uuden kiehtovan ja  jännityskirjailijan. Yleensä luen jännityskirjallisuutta melko satunnaisesti, ehkä yleensä tahtia noin kirja kuussa, mutta lokakuussa lukemistani romaaneista kolme viidesosaa on ollut trillereitä ja tällä hetkellä on kesken Gillian Flynnin Dark Places. Opiskelukiireiden keskelle jännityskirjat sekä sopivat että eivät sovi. Ne vievät ajatukseni melko hyvin pois opiskelujutuista, mutta ne ovat yleensä liian mukaansatempaavia, jotta niitä pystyisi lukemaan vain luvun kerrallaan.

Muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä

Kristina Ohlsson: Nukketalo

kansi: Nina Leino

Kristina Ohlsson: Nukketalo 2010 (Askungar 2009) Schildts 425 s. suom. Outi Menna
ostettu alennusmyynnistä

Peter Rydh seurasi epäluuloisesti Fredrikan säälittäviä lohdutusyrityksiä. Fredrika taputti Sara Sebastianssonia yhtä vastahakoisesti kuin joku saattaisi paijata luotaantyöntävää koiraa, jota on kuitenkin pakko paijata siksi, että sen omistaja on hyvä ystävä. Fredrikan kaltaisilla tyypeillä ei ollut mitään virkaa poliisintyössä, siihen tarvittiin ihmisiä, jotka osasivat kohdella muita luontevasti. Kaikkia muita. Peder huokaisi ärtyneesti. Siviilien palkkaaminen poliisilaitokseen ei todellakaan ollut mikään hyvä idea. 
- Viranomaistahoilla tarvitaan uutta huippuosaamista, olivat organisaation silmäätekevät selittäneet päähänpistoaan.
Fredrika oli useaan otteeseen kertonut, mitä kaikkea hän oli opiskellut yliopistossa, mutta Pederiä asia ei suoraan sanottuna olisi voinut vähempää kiinnostaa. Fredrika käytti puhuessaan liikaa ja liian pitkiä sanoja. Hän monimutkaisti asioita. Hän ajatteli liian paljon ja tunsi liian vähän. Hän ei yksinkertaisesti soveltunut poliisintyöhön. 

Nuori äiti on junamatkalla tyttärensä kanssa. Äiti poistuu hetkeksi junasta ja juna ehtiikin lähteä jatkamaan matkaansa kyydissään vain tytär ilman äitiään. Kun juna pysähtyy päätepysäkillään, pieni tyttö on kadonnut. Onko tytär joutunut vanhempiensa avioeron välikappaleeksi vai onko hänelle tapahtunut jotakin vielä pahempaa?

Kirsi Hietanen sai minut kesällä kiinnostumaan Kristina Ohlssonin dekkareista. Olin jopa niin vakuuttunut Ohlssonin kirjojen laadukkuudesta, että ostin sarjan ensimmäisen osan itselleni, kun se osui alennusmyynnin aikana silmiini. Yritän hankkia kirjahyllyyni kirjoja, joiden arvelen kestävän monta lukukertaa, ja siksi dekkarit lainaan yleensä kirjastosta. Olen kuitenkin iloinen, että Ohlssonin Nukketalo on omassa hyllyssäni. Mielestäni teos voisi hyvinkin kestää toisen lukukerran ennen kuin kaikki tapahtumat ovat haihtuneet päästäni ja tämän voisi hyvillä mielin tyrkyttää myös kaverille lainaan.

Nukketalon aihe on melko karmea. Lapsiin kohdistuva väkivalta tuntuu vielä ahdistavammalta kirjoissa kuin aikuisiin kohdistuvat hirmuteot. Sieppaajan motiivia en tosin joutunut jännäämään, sillä se valkeni minulle paljon aiemmin kuin tapauksen tutkijoille. Tällä kertaa minua ei oikea arvaukseni kuitenkaan häirinnyt, sillä muuten kirja onnistui pitämään minut otteessaan loppuun saakka. Nukketalo on erinomainen jännityskirja. Olen huomannut tykästyneeni psykologisiin trillereihin, sillä ihmisen pimeä puoli kiehtoo pelottavuudessaan.

Peder Rydhiä pidin aluksi sovinistin perikuvana. Hänestä paljastui onneksi hieman pidettävämpiäkin piirteitä kirjan edetessä, sillä muuten hän olisi ehkä jäänyt epäuskottavan mustavalkoiseksi hahmoksi. Fredrika Bergmanille poliisina työskentely aiheuttaa sopeutumisvaikeuksia ja miespuolisten työkavereiden suhtautuminen Fredrikaan on melko alentuvaa. Nukketalossa henkilöiden väliset suhteet ja jännitteet nousevat tärkeäksi tarinan sivujuonteeksi. Odotan myös seuraavalta osalta onnistunutta henkilökuvausta ja lukijan mukaansa nappaavaa juonta.

Pidän myös Nukketalon kannesta. Kansikuva oikeastaan olikin asia, joka ensimmäisenä kiinnitti huomioni. Sitten kun sain tietää myös perusidean, olin varma, että haluan Ohlssonin kirjoihin jossakin vaiheessa tutustua.

Muissa blogeissa: Nenä kirjassa, Kuristava kirsikka -lukupäiväkirja ja Luettua elämää.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun 2011 Gummerus 424 s.
lainattu kirjastosta

"Minä rakastan Lontoota. Sen kokoa ja hallitsemattomuutta ja sitä, että tunnen siitä ison osan", Mari sanoi.
Mari kuvaili elämäänsä lyhyemmin kuin Lia.
Hän oli opiskellut Suomessa psykologiksi. Se oli käynyt nopeasti, hän oli aina ollut nopea ottamaan tietoa haltuun.
"Olisin valmistunut alle kahdessa vuodessa, mutta piti suorittaa käytännön harjoitteluja."
Myös Mari eli yksin. 
"On minulla miehiä, mutta ihan sinun tahdissasi en ole pysynyt."
Mari kertoi kierrelleensä eri maissa ja muuttaneensa Lontooseen, koska Britannia tuntui tarjoavan eniten mahdollisuuksia. Hän oli psykologintutkintonsa lisäksi opiskellut yhteiskuntatieteitä Lontoon LSE-yliopistossa. Hän oli työskennellyt kolme vuotta Mend Ltd:n, ison vakuutusyhtiön henkilöstöjohtajana. Paikan hän sai headhunter-yrityksen suosituksesta.
"Jäin sieltä pois kolme vuotta sitten."
Mari hiljeni.

Luimme yli kuukausi sitten yhdessä Kristan kanssa Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -dekkarin. Kirjasta bloggaaminen on vain venynyt, ja Vilpittömästi sinun ei ole enää kovin tuoreena mielessäni. En ollut aiemmin Pekka Hiltusta lukenut, vaikka hänen teoksensa ovat saaneetkin paljon kehuja kirjablogimaailmassa. Kun Krista ehdotti, että voisimme lukea tämän jännityskirjan yhdessä, vastasin innoissani myöntävästi, sillä yhdessä lukeminen on osoittautunut varsin mukavaksi ja samalla tutustuisin vihdoin minua kiinnostaneeseen Hiltuseen.

Lia on Lontooseen Suomesta muuttanut graafikko. Hän sattuu kulkemaan murhatun naisen löytöpaikan ohi eikä voi unohtaa tuntemattoman naisen kohtaloa. Pian murhatun naisen tapauksesta kiinnostuttuaan Lia kohtaa sattumalta Marin, suomalaisen naisen, joka pystyy lukemaan ihmisiä harvinaisen hyvin. Marin kautta Lia tutustuu Studioon, jonka voimat valjastetaan tarvittaessa taisteluun epäilyttävää poliitikkoa tai naisten hyväksikäyttöä vastaan.

Mietin ensin, miksi Hiltusen kirjoitustyyli tuntuu erikoiselta ja sitten tajusin, että hän kirjoittaa romaaniaan toimittajamaisesti. Toimittajamainen vivahde tyyliin tulee mielestäni siitä, että Hiltunen kirjoittaa välillä dialogit osittain epäsuorilla lainauksilla ja osittain suorilla. Tämä on tapa, jota olen aiemmin nähnyt lähinnä lehtijutuissa. Tällainen tyyli ei kovin suuri ihme olekaan, sillä onhan Vilpittömästi sinun Hiltusen esikoisteos ja kirjailija työskentelee myös toimittajana. Tyyliin tottuminen kesti hetken, mutta lopulta tällainen tyyliratkaisu ei ainakaan häirinnyt.

Koin epäuskottavaksi, että Lia sattuu kiinnostumaan murhasta, joka ei varsinaisesti hänen elämäänsä kosketa mitenkään. Ihmettelin myös, miksi poliisi kertoo satunnaiselle kyselijälle Lialle tapauksesta melko paljon. En oikein usko, että oikeassa elämässä poliisi paljastaisi noin paljon murhatapauksesta täysin ulkopuoliselle. Liahan olisi saattanut olla osallinen murhaan ja kysellä tapauksesta siksi.

Psykologinen puoli on kirjassa vahvempi kuin jännitykselliset elementit. Vilpittömästi sinun on todella hyvä psykologinen trilleri ja aion ehdottomasti lukea myös Sysipimeän jossakin vaiheessa, sillä Hiltusen dekkarisarjan perusideaan jäi koukkuun.

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kulttuuriblogista. 

Marisha Pessl: Yönäytös

kannen kuva: Corbis/SKOY

Marisha Pessl: Yönäytös 2013 (Night Film 2013) Otava 721 s. suom. Laura Beck
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

"Tiesittekö todella? Koska minulle se oli mysteeri."
"Te olitte ärsyttänyt häntä jotenkin." Hän hymyili yllättyneelle ilmeelleni. "Kai te olette huomannut, miten ilma Cordovan ympärillä vääristää kaiken. Kun häntä pääsee lähemmäs, valon nopeus hidastuu, informaatio sekoittuu, rationaalliset ihmiset muuttuvat epäloogisiksi ja hysteerisiksi. Se on käyristynyttä avaruustaikaa, samalla tavoin kuin jättiläismäisen auringon massa taivuttaa aluetta ympärillään. Ihminen ohjentaa kätensä koskeakseen jotakin aivan lähellä olevaa ja huomaa ettei se ole koskaan siinä ollutkaan. Olen saanut kokea sen itsekin."

Ashley Cordova menehtyy 24-vuotiaana. Kuuluisan elokuvaohjaajan, Stanislas Cordovan, Ashley-tyttären kuolema vaikuttaa masentuneen nuoren naisen itsemurhalta, mutta toimittaja Scott McGrath ei voi tyytyä tähän vastaukseen. Hän on tutkinut Stanislas Cordovan elämää jo vuosia sitten. Silloin Scott sai huonon maineen toimittajana ja hänen vaimonsakin lähti toisen miehen matkaan. Nyt Scottista tuntuu, että hänellä ei ole enää mitään menetettävää, mutta hän saattaa olla väärässä. Kestääkö Cordovien elämä lähempää tarkastelua? Joutuuko Scott kohtaamaan omat painajaisensa?

Haettuani Yönäytöksen postista selailin kirjaa täysin ihastuneena. Tässähän on kuviakin! En kuitenkaan aloittanut kirjaa ennen lukutaitokampanjaa, sillä kampanjaviikko ei oikein ollut sopiva hetki yli 700-sivuisen romaanin lukemiselle. 

Yönäytös on romaaniksi poikkeuksellisen visuaalinen kokemus, ja se sopiikin elokuva-aiheen kanssa hyvin yhteen. Kirjassa on populaarikulttuuriviittauksia esimerkiksi Pulp Fictioniin, ja nämä yhdistävät Pesslin teoksen sulavasti todellisuuteen. Yönäytöksen tarinaa viedään eteenpäin tavallisen kerronnan ohella muun muassa valokuvien, lehtiartikkelien ja Mustan Taulun, cordoviittien salaisen ja suljetun Internet-sivuston, avulla. Tällainen toteutus tuokin kirjaan aivan erityisen loppusilauksen.

Romaanin pahaenteinen tunnelma kietoutuu lukijan ympärille. Se tukehduttaa ja riipii sisältäpäin. En ole pitkään aikaan kokenut mitään näin synkkää ja karmivaa ja olen hieman ihmeissäni, että en katsellut Yönäytöstä myös nukkuessani. Ehkä minun on oltava iloinen, sillä kirjan pelottavuus oli omaa luokkaansa jo hereillä ollessakin.

Luulin jo pettyväni loppuun, kunnes Pessl tarjoilikin jotakin, mikä oli juuri sopiva lopetus tälle kirjalle. Harvoin tulee lukeneeksi kirjan, joka on aivan loistava ensimmäiseltä sivulta viimeiselle ja josta ei olisi tarvinnut jättää yhtään mitään pois. Onhan Yönäytös varsinainen tiiliskivi, mutta olen samaa mieltä Annikan kanssa siitä, että kirja ei tunnu 700-sivuiselta. Tietenkin tähän vaikuttaa se, että kirjassa on runsaasti muutakin kuin tekstiä, mutta myös vetävä juoni on osasyy kirjan nopealukuisuuteen.

Olen lukenut kirjan, jonka maailmasta olisin halunnut pitää tiukasti kiinni. En oikein tiedä, miten mikään tuntuu miltään Yönäytöksen tarjoaman lukuelämyksen jälkeen. Olen viime päivien aikana pelännyt ja haukkonut henkeäni. Olen uskonut kirjan tarinaan, vaikka se kulkee luonnollisen ja yliluonnollisen rajamailla. Kauhuelokuvien ystävänä olen todella harmissani, että Stanislas Cordovan elokuvia ei oikeasti ole. Tosin en tiedä, olisinko menettänyt loppuelämäni unet, jos voisin mennä katakombeihin katsomaan cordoviittien seurassa esimerkiksi Isolaatti 3:a tai Peukaloruuvia.

Suosittelen kirjaa lukijalle, joka on valmis kohtaamaan pelon.

Pelottele julmuus pois itsestäsi.

Yönäytöstä on katseltu myös näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella ja Oisko tulta?

P.S. Olen myös aivan innoissani siitä, että näen muutaman viikon päästä Marisha Pesslin. Hänen nimittäin pitäisi tulla Turun kirjamessuille.

Katherine Neville: The Eight

Katherine Neville: The Eight 1988 Ballantine Books 598 s. (ilmestynyt suomeksi nimillä Kahdeksan ja Musta kuningatar)
lainattu kirjastosta

"Do not speak," the fortune-teller suddenly whispered to me. It took asecond before I realized that her lips were moving, that she was the one who'd spoken. Harry leaned farther forward so he could hear her, and Llewellyn drew up as well.
"You are in great danger," she said. "I feel danger all around me. Right now."
"Danger?" said Harry sternly. Just then a waitress arrived with an icer of champagne. Harry waved irritably for her to leave it and depart. "What are you talking about? Is this some kind of joke?"
The fortune-teller was looking at her clipboard now, tapping her pencil against the metal frame as if uncertain whether to proceed. I was becoming annoyed. Why was this cocktail lounge soothsayer trying to frighten me? Suddenly she looked up. She must have seen the anger in my face, for she became very businesslike.
"You are right-handed," she said. "Therefore it is your left hand that describes the destiny you were born with. The right tells the direction you are moving. Give me your left hand first." 

Kirjassa kuljetetaan kahta toisiinsa kietoutuvaa tarinaa. Sekä 1700-luvun lopulla että 1970-luvulla rajatonta valtaa himoitsevat ihmiset haluavat saada käsiinsä Montglanen shakkilaudan. Catherine huomaa olevansa osa peliä, joka on kestänyt vuosisatoja ja jonka viimeistä siirtoa on harkittava tarkkaan. 1700-luvulla Mireillen ja hänen Valentine-serkkunsa on estettävä shakkinappuloiden joutuminen vääriin ja vallanhimoisiin käsiin.

Pidän kirjoista, joissa kerrotaan tarinaa kahdella eri aikatasolla. The Eight on yksi niistä. Neville on myös punonut taitavasti historiallisia faktoja ja fiktiota yhteen, ja tarinaan eläytyneen lukijan on välillä vaikea muistaa, mikä on totta ja mikä tarua. 

Kirja ei täysin onnistunut pitämään minua otteessaan melkein 600 sivunsa ajan. Noihin sivuihin mahtui ajoittaisia hitaita ja jopa tylsähköjä kohtia. Silti välillä kirja vangitsi minut ja en olisi mitenkään malttanut laskea kirjaa käsistäni. The Eight on täynnä pahaenteisiä viittauksia, ja tunnelma on välillä jopa piinaavan jännittävä.

The Eight -romaanissa henkilöitä on aika paljon ja myönnänkin välillä menneeni sekaisin, kuka oli kukakin. En olisi saanut pitää välillä taukoa ja lukea muita kirjoja, vaikka kirjan kaikki osat eivät onnistuneet olemaan kovin vetäviä. Teoksen jännittävyysaste vaihtelee suuresti tarinan edetessä. Ajoittain minun oli pakko saada heti tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta joskus kirjan lukeminen hieman jumittui.

Kirjaa mainostetaan kannessa sanoilla national bestseller. The Eight on julkaistu paria vuotta ennen syntymääni, joten minä kuulin kirjasta sattumalta vasta tänä vuonna. Onneksi kuulin, sillä mielestäni Neville on vallan hyvä tarinankertoja, joka onnistuu välillä juonenkäänteillään yllättämäänkin. The Eight on saanut muutama vuosi sitten jatko-osankin nimeltään Fire, jonka ehdottomasti haluan myös lukea, vaikka sitä ei moni tunnu pitäneen yhtä hyvänä kuin aloitusosaa. Näiden kahden teoksen ilmestymisen välillä ehti kulua kaksikymmentä vuotta, joten arvelisin Katherine Nevillen alunperin suunnitelleen The Eightin itsenäiseksi teokseksi.

The Eight -romaania on verrattu Umberto Econ Ruusun nimeen. En ole Econ kirjaa lukenut, joten en osaa sanoa, pitääkö vertaus paikkansa. Mielestäni Nevillen kirjassa on hengähdys samankaltaista tunnelmaa kuin Elizabeth Kostovan Historiantutkijassa, josta tosin pidin vielä enemmän kuin The Eight -kirjasta.

En ole ikinä aiemmin valittanut lukemani teoksen painoasusta. Tämän kirjan kohdalla en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että lukemani pokkarin fonttikoko ja riviväli ovat todella pieniä ja sisämarginaalitkin olisivat voineet olla leveämpiä. Pikkuruisen tekstin lukeminen ei ole se kaikkein mukavin kokemus, ja olin aluksi jo kauhuissani, miten jaksan lukea tällaista pränttiä monta sataa sivua. Kirjan juoni on kuitenkin sen verran jännittävä, että oli kirja loppuun luettava, mutta onhan tällaisen tekstin lukeminen melko rasittavaa.

Muissa blogeissa: Todella vaiheessa ja Moment for books.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Salla Simukka: Valkea kuin lumi 2013 Tammi 237 s.
lainattu kirjastosta

Kansa janoaa sankaritarinoita. He haluavat nähdä, kuulla ja lukea, kuinka hyvä kukistaa pahan. Daavid Goljatin, Jeesus Saatanan, pienet hobitit mahtavan Sauronin. He tahtovat kokea, että sankari kykenee nujertamaan nujertamattoman, lyömään lyömättömän, tuhoamaan kuolemattoman. He janoavat tarinoita, joissa mahdoton muuttuu mahdolliseksi pelottoman ja oikeudenmukaisen sankarin avulla.
Sankarin täytyy olla sympaattinen ja samaistuttava. Hänen pitää olla yhtä aikaa lähellä kansaa ja aavistuksen sen yläpuolella. Hän ei saa olla ylivoimainen. Hänen täytyy joutua taistelemaan, kamppailemaan, kokemaan kipua ja vaikeuksia. Hänen on melkein tuhouduttava, jotta hän voisi nousta viimeiseen taisteluun entistä vahvempana. Sankarin täytyy olla myös haavoittuvainen. Hänellä täytyy olla sellaisia kohtia, joihin vastavoima voi iskeä.

Lumikki on matkustanut Prahaan, jotta voisi viettää rauhassa omaa aikaa, mutta hänen lomasuunnitelmansa muuttuvat, kun tuntematon tyttö lausuu hänelle sanat: Jag tror att jag är din syster. Lumikki on aina tietänyt, että hänen vanhempansa salailevat häneltä jotakin suurta. Voisiko Zelenka olla todellakin hänen siskonsa? Yhtäkkiä Lumikin rauhallinen loma onkin muuttunut hengenvaaralliseksi hipaksi palkkamurhaajan kanssa.

Kevään kuumin kotimainen nuortenkirja taisi olla Salla Simukan Punainen kuin veri. Salla Simukan kynäilemän Lumikki-trilogian käännösoikeudet on myyty jo 33 maahan. En yhtään ihmettele Lumikki Anderssonin suurta suosiota, sillä totesinhan jo keväällä Punainen kuin veren luettuani, miten olisin hihkunut innosta, jos tämän kaltaisia kirjoja olisi julkaistu silloin, kun minä olin teini-ikäinen.

Lumikin kesäromanssista vihjailtiin jo edellisen osan aikana. Valkea kuin lumi -kirjassa lyhyestä rakkaustarinasta kerrotaan enemmän, ja olin todella iloinen siitä, että Salla Simukka oli tuonut kirjaansa erään aiheen, joka tuskin on nuortenkirjoissa yleinen. Kuitenkin siitä on tärkeää kirjoittaa. Pahoittelen tämän huomautuksen salaperäisyyttä, mutta en halua tehdä paljastuksia kirjan tapahtumista.

- Kuinka usein sä ajattelet olevasi kaunis?
Lumikki vaikeni hetken.
- Rehellisesti: En koskaan.
Se oli totta. Häntä oli haukuttu rumaksi niin monta vuotta, että hän oli turtunut siihen. Joskus hän oli ajatellutkin olevansa ruma. Hän oli ajatellut, että se saattaisi olla syy. Että hän oli niin ruma, että alistajien oli yksinkertaisesti pakko sylkeä häntä kasvoihin, lyödä häntä. Hänen ulkonäkönsä ällötti heitä niin paljon, etteivät he voineet pidätellä itseään. Sitten Lumikki oli ymmärtänyt, ettei se pitänyt paikkaansa.
Sen jälkeen hän oli alkanut ajatella, ettei ollut ruma vaan melko mitäänsanomattoman näköinen. Eikä sillä oikeastaan ollut merkitystä, miltä hän näytti. Hän ei ollut kaivannut sitä, että olisi näyttänyt jonkun toisen silmissä kauniilta. Ei ennen kuin hän tapasi Liekin. 

Simukka kuvaa koulukiusaamista kipeän uskottavasti. Kiusaajat ovat polkeneet Lumikin itsetunnon maahan. Toivoisin, että Lumikki Andersson saisi neuvokkaana ja rohkeana henkilöhahmona valettua kiusattuihin nuoriin lukijoihin uskoa siihen, että heistä on vaikka mihin. Kiusaajien sanoja ei kannata uskoa. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän. Minuun sanat vaikuttavat vieläkin, vaikka eivät niin vahvasti kuin silloin joskus. Niistä on vain vaikea päästää irti ja nähdä itsensä ilman ilkeiden haukkumasanojen verhoa. 

Kirja veti minua puoleensa kuin hunajapurkki Nalle Puhia tai kissanminttu kissoja. Vaikka minulla oli repussa mukana keskeneräinen kirja, en malttanut olla aloittamatta Salla Simukan uutuusromaania heti, kun sain sen käsiini. Ahmin sivuja kirjastossa, optikon odotushuoneessa, bussissa ja kotona. Olisin ahminut koko kirjan heti pitämättä lainkaan taukoja, jollei minun olisi välillä ollut pakko irrottaa katsettani Simukan vetävän romaanin sivuista. Toisessa Lumikki-kirjassa riittää jännitystä ensimmäisen osan tapaan, vaikka en kirjaa ihan niin rystyset valkoisina puristanut kuin Simukan ensimmäistä nuorille suunnattua trilleriä.

Lumikki-trilogiaa vaivaavat kuitenkin pienoiset epäuskottavuusongelmat. Ei vain ole kovin todennäköistä, että teini-ikäinen tyttö joutuisi hengenvaarallisiin seikkailuihin kerta toisensa jälkeen. Tässäkin kirjassa on liikaa sattumia, mutta toisaalta en halua valittaa niistä liikaa, sillä nuorille suunnattua trilleriä tuskin voisi kirjoittaa ilman kohtalon oikkuja. Pidän niin paljon siitä, miten Simukka on keksinyt kirjoittaa nuortenkirjallisuuteen lukeutuvan trillerisarjan, että lähinnä hyväksyin kummalliset sattumat pakollisena osana tällaista kirjaa.

Haluan vielä kehua, miten hieno ulkoasu Lumikki-sarjalla on. Pidin ensimmäisenkin osan kannesta, mutta tämän kirjan kansi on mielestäni vieläkin hienompi. Kannen peili tuo mieleen Lumikki ja seitsemän kääpiötä -sadun ilkeän äitipuolen, jolla on tapana kysellä kuvastimelta, ken on maassa kaunehin. Peilistä heijastuva mustavalkoinen kuva sopii kirjan tummaan tunnelmaan.

Suosittelen kirjaa niille, jotka haluavat nuortenkirjalta jännittävyyttä ja vaarallisia tilanteita. Punainen kuin veri oli minulle hieman nautinnollisempi lukuelämys, mutta tämä toinen Lumikki-kirjakin on vallan vetovoimainen pakkaus.

Varjelum on myös blogannut Simukan uutuustrilleristä.

S. J. Watson: Before I Go to Sleep

kannen kuva: Veronique Beranger/Getty Images

S. J. Watson: Before I Go to Sleep 2011 Doubleday 366 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Kun suljen silmäni)
lainattu kirjastosta

I realized I do not have ambition. I cannot. All I want is to feel normal. To live like everybody else, with experience building on experience, each day shaping the next. I want to grow, to learn things, and from things. There, in the bathroom, I thought of my old age. I tried to imagine what it will be like. Will I still wake up, in my seventies or eighties, thinking myself to be at the beginning of my life? Will I wake with no idea that my bones are old, my joints stiff and heavy? I can't imagine how I will cope, when I discover that my life is behind me, has already happened, and I have nothing to show for it. No treasure house of recollection, no wealth of experience, no accumulated wisdom to pass on. What are we, if not an accumulation of our memories? How will I feel, when I look in a mirror and see the reflection of my grandmother? I don't know, but I can't allow myself to think of that now.

Kuvittele tilanne, jossa heräisit joka päivä ilman mitään muistikuvaa edellisestä päivästä saatikka paristakymmenestä viime vuodesta. Et tunnistaisi vieressäsi nukkuvaa aviomiestäsi ja peilistä katsoisi parikymmentä vuotta vanhempi ihminen kuin koet olevasi. Näin on tapahtunut Christinelle joka aamu 18 vuoden ajan.

Before I Go Sleepin idea on vallan mielenkiintoinen. Kirja alkaa kuin kauhuromaani, kun Christine menee kylpyhuoneeseen eikä tunnista peilikuvaansa. Lukija voi kuvitella, miltä tuollainen tuntuisi ja miten Christine varmasti epäilee tulleensa hulluksi. Minulla on heikko kohta psykologisille trillereille, ja ne ovat yleensä hyvinkin kutkuttavia juoneltaan.

Before I Go to Sleep sisältää melko paljon toistoa, mutta se on juonen ja kerrontaratkaisun takia pakollista. Christine kirjoittaa päiväkirjaa, johon yrittää koota muistojensa palasia. Hänelle paljastuu samoja asioita yhä uudelleen ja hän kokee samanlaisia tuntemuksia melkein päivittäin. Christine elää jokapäiväistä suurta identiteettikriisiä. Tässä kirjassa toisto toimii, koska tällä tavoin lukija kokee asiat Christinen tavoin.

Kirjassa on kuitenkin yksi iso pulma. Olen huono arvaamaan trillereiden juonenkäänteitä, mutta tämän kirjan loppuratkaisun minä kuitenkin arvasin ihan liian aikaisin. Aavistelin tulevaa, mutta ajattelin, että olen tälläkin kertaa väärässä. Tiedän, että minut on helppo yllättää, joten epäilin, että Watsonilla on jotakin vielä kierompaa keksittynä. No ei ollut, ja tämä huononsi lukuelämystäni todella paljon. Minä pidän siitä, että minut yllätetään. Olisin halunnut tulla yllätetyksi, suorastaan janosin sitä, mutta lopulta Before I Go to Sleep ei antanut minulle sitä, mitä kirjalta odotin.

Toinen minua häirinnyt asia oli se, voisiko muistinmenetys toimia niin kuin Christinellä. Myönnän, etten ole perehtynyt amnesiaan kovinkaan hyvin, mutta minusta Christinen muistin toimimistapa tuntui epäuskottavalta. Hän muistaa yön jälkeiset tapahtumat, mutta edellinen päivä on hiipunut melkein täysin mielestä. Tiedän, että nukkuessaan ihmiseltä haihtuu joitakin ns. turhia muistijälkiä. Olisiko tässä siis kyse siitä, että Christinen aivot pitäisivät kaikkia tai ainakin suurinta osaa päivän aikana syntyneistä muistijäljistä turhina?

Minulle tuli hieman mieleen tämän kesän suuri tapaus Gillian Flynnin Gone Girl (Kiltti tyttö). Watsonin trilleri jää kuitenkin väistämättä toiseksi Flynnin teokselle. Gone Girlin hohto on himmennyt kuukausien kuluessa, mutta silti muistan vielä hyvin, miten en voinut päästää kirjaa käsistäni ja en osannut arvata tulevia tapahtumia etukäteen. Gone Girlin loppuratkaisu ei tosin ollut mieleeni. En pitänyt Before I Go to Sleep -kirjankaan loppuratkaisusta, mutta eri syistä kuin Gone Girlin tapauksessa. S.J. Watsonin esikoistrillerin loppu ei oikein onnistunut herättämään minussa mitään tunteita.

Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat jääneet kaipaamaan lisää Flynnin Gone Girlin kaltaisia trillereitä. En voi luvata yhtä yllättäviä juonenkäänteitä, mutta kyllä tämän Watsonin trillerinkin parissa voi viettää melko viihdyttäviä hetkiä.

Haluaisin lukea kirjan, jonka käänteet saisivat minut yllätetyksi kerta toisensa jälkeen. Watsonin kirjalta sellaista kokemusta odotin, mutta teos ei täyttänyt odotuksiani. En yleensä ole kovin hyvä arvaamaan kirjan tarjoilemia yllätyksiä, joten esimerkiksi Gone Girl yllätti minut täysin, vaikka moni on ilmeisesti kuitenkin arvannut ainakin osan kyseisen kirjan jujuista. Minkä kirjan arvelisitte olevan sellainen, joka pitäisi minua hereillä aamun tunneille asti? Mitä jännityskirjaa ei vain voi laskea käsistään ennen kuin viimeiset sivut on luettu?

Watsonin trilleri muissa blogeissa: Nenä kirjassa, Kirjavinkit, Oota, mä luen tän eka loppuun, Kirjava kammari, Järjellä ja tunteella, Luettuja maailmoja, Annelin lukuvinkit, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua, Sivusta sanoen, Valikoiva kirjatoukka, Valopolku, Vauhkon kirjat ja kirjaimet, Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä, Sonjan lukuhetket, Kirjavalas ja Kirjakko ruispellossa.

Ian McEwan: Sweet Tooth

Ian McEwan: Sweet Tooth 2012 Jonathan Cape 320 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Makeannälkä)
lainattu kirjastosta

Paljon kiitoksia kaikille lukuvinkkien antajille! Vinkkien joukossa oli jo lukulistalla olevia kirjoja ja minulle aiemmin tuntemattomia teoksia. En malttaisi odottaa kesää, jolloin toivon mukaan minulla on enemmän lukuaikaa kuin tässä kuussa. Tänään olen tehnyt metafysiikan tentin ja palauttanut kirjallisen viestinnän kurssille kirjoittamani argumentatiivisen esseen viimeisen version. Tänä iltana annan itselleni luvan tehdä jotakin aivan muuta kuin opiskelujuttuja, joten lukemiseen taitaa siis suuri osa iltaa kulua. Ennen kirjaan syventymistä kirjoitan kuitenkin arvostelun romaanista, jonka sain luettua pari päivää sitten.

En ole lukenut aiemmin Ian McEwanin kirjoja. Olen huomannut monen McEwanin ihailijan pettyneen McEwanin uusimpaan Sweet Tooth -teokseen, mutta silti päätin olla hieman uhkarohkea ja aloittaa McEwaniin tutustumisen juurikin Sweet Toothista. Kirjan aihe vaikutti minua kiinnostavalta ja saatoin vain toivoa, ettei kirja olisi niin huono, jotta kiinnostukseni McEwaniin hyytyisi aivan alkumetreillä.

I've said I was fast. The Way We Live Now in four afternoons lying on my bed! I could take in a block of text or a whole paragraph in one visual gulp. It was a matter of letting my eyes and thoughts go soft, like wax, to take the impression fresh off the page. To the irritation of those around me, I'd turn a page every few seconds with an impatient snap of the wrist. My needs were simple. I didn't brother much with themes or felicitous phrases and skipped fine descriptions of weather, landscapes and interiors. I wanted characters I could believe in, and I wanted to be made curious about what was to happen to them. Generally, I preferred people to be falling in and out of love, but I didn't mind so much if they tried their hand at something else. It was vulgar to want it, but I liked someone to say 'Marry me' by the end. Novels without female characters were a lifeless desert. Conrad was beyond my consideration, as were most stories by Kipling and Hemingway. Nor was I impressed by reputations. I read anything I saw lying around. Pulp fiction, great literature and everything in between - I gave them all the same rough treatment.

Serena Frome on kaunis nainen, joka ajautuu suhteeseen reilusti vanhemman naimisissa olevan Tony-nimisen miehen kanssa. Suhde ei kestä kauan, mutta sen vaikutukset Serenan elämään ovat suuret. Tony on valmentanut Serenaa MI5:n työhaastattelua varten ja Serena onnistuukin saamaan työpaikan. Serena saa tehtäväkseen tarjota nuorelle kirjailijalle Tom Haleylle mahdollisuutta keskittyä pelkästään kirjoittamiseen, mutta Serenan on jätettävä kertomatta Tomille, että tukija on MI5, joka haluaa rahoittaa kommunismin vastaisten kirjailijoiden luovaa työtä. Tom ei jää vain osaksi Serenan työtehtävää vaan Serena ja Tom aloittavat intohimoisen suhteen. Serenalla on kiperä pulma: parisuhteen pitäisi perustua luottamukseen, mutta työtehtävän takia hän ei saisi kertoa Tomille totuutta itsestään.

Minua kiehtovat kirjat, joiden päähenkilö on ahkera lukija. Kai tällainen päähenkilön piirre tarjoaa samaistumispintaa, ja pidän siitä, jos kirjassa on läheiseksi muodostuva henkilö. Sweet Toothin minä-kertojana toimivaan Serena Fromeen  oli helppoa samaistua muutenkin, sillä minäkin olen kokenut jossakin vaiheessa ulkopuolista painostusta siihen, että keskittyisin enemmän matemaattisten lahjojeni toteuttamiseen. Kiinnostus ja taipumukset eivät kuitenkaan aina kohtaa ja olen varsin tyytyväinen siihen, että olen tehnyt valintani oman pääni mukaan. Serena kuitenkin tottelee äitiään ja päätyy yliopistoon opiskelemaan väärää ainetta. Matematiikan opiskelusta huolimatta Serena ahmii kirjan toisensa perään ja kirjoittaa jossakin vaiheessa jopa opiskelijoiden lehteen lukemistaan kirjoista. On siis monta syytä, miksi Serenaan kiinnyin.

Olen jo aiemminkin maininnut pitäväni vakoojakirjoista. Ennakkoon odotin, että Sweet Toothissa olisi ollut hieman myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Pienoinen jännityskin olisi riittänyt tyydyttämään toiveeni, mutta ihmissuhteet olivat kirjassa paljon suuremmassa osassa kuin vakoojajutut. Alussa luin kirjaa todella innokkaasti eteenpäin, mutta jossakin vaiheessa juoni jäi hieman junnaamaan paikoilleen. Hidastempoisuus ei minua todellakaan aina haittaa, mutta Sweet Tooth jätti minut kaipaamaan jotakin hieman enemmän. Lopetus oli melko yllättävä ja kiinnostavakin, mutta ei ollut kuitenkaan täysin vastoin lukijan odotuksia. Kirja olisi kaivannut keskikohtaa, jossa tapahtuu enemmän ja vieläkin taidokkaampaa lopetusta, joka jättää lukijan haukkomaan henkeään ja ihmettelemään suu auki, miten ihmeessä tämä voi loppua näin.

Kirjasta jäänyt jälkimaku on silti positiivinen. Jos Sweet Tooth on todella Ian McEwanin heikompaa tuotantoa, aion ehdottomasti jatkaa tutkimusmatkaani McEwanin kirjojen maailmoissa. Mikä McEwanin kirjoista kannattaisi lukea seuraavaksi?

Sweet Toothin on lukenut lisäkseni ainakin Zephyr, Leena Lumi, Sanna / Luettua, Mari A ja Mai Laakso.

Ian McEwan on yksi kirjailija lisää Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

****-

Gillian Flynn: Gone Girl

Gillian Flynn: Gone Girl 2012 Weidenfeld & Nicolson 395 s. (toukokuussa ilmestyy suomennos nimeltään Kiltti tyttö)
lainattu kirjastosta

Innostuin Flynnin kirjasta suunnattomasti, kun luin Tessan arvostelun kirjasta. Tessa arveli lukeneensa jo vuoden parhaan kirjan, joten täytyihän minunkin näin suurta innostusta herättänyt kirja lukea. Seuraava lukemani arvostelu oli kuitenkin aivan erilainen, sillä Tiinan mielestä kirja oli tylsä. En siis oikein tiennyt, millainen lukukokemus minua odottaa, kun tartuin kirjaan.

At McMann's, the bartender, a big, bearded bear-kid, saw us come in and grinned, poured us both whiskeys, and pushed over the next clue.

When I'm down and feeling blue.
There's only one place that will do.

That one turned out to be the Alice in Wonderland statue at Central Park, which Amy had told me - she'd told me, she knew she'd told me many times - lightened her moods as a child. I do not remember any of those conversations. I'm being honest here, I just don't. I have a dash of ADD, and I've always found my wife a bit dazzling, in the purest sense of the world: to lose clear vision, especially from looking at bright light. It was enough to be near her and hear her talk, it didn't always matter what she was saying. It should have, but it didn't.  

Nickin Amy-vaimo katoaa kuin tuhka tuuleen avioparin viidentenä vuosipäivänä. Ovi on jäänyt auki ja näyttää siltä kuin olohuoneessa olisi kamppailtu. Poliisit päätyvät pian tutkinnassaan siihen, että Nick on murhannut vaimonsa. Nick kuitenkin vakuuttelee syyttömyyttään, vaikka muuta todistaa esimerkiksi Amyn parhaaksi ystäväksi itseään väittävä nainen. Julkinen mielipide myös kääntyy Nickiä vastaan, ja kohta media ja tavalliset ihmiset ovat tuominneet Nickin syylliseksi. Poliisi on myös niin vakuuttunut Nickin syyllisyydestä, että ei tunnu haluavan enää edes pohtia muita vaihtoehtoja sille, mitä Amylle on tapahtunut. Lukija saa tarkastella tapahtumia Nickin näkökulmasta ja välillä tirkistellä, mitä Amy on kirjoittanut päiväkirjaansa ennen katoamistaan.

Kirja vaikuttaa ensisilmäyksellä tavalliselta trilleriltä, jota lukiessa joutuu miettimään, onko Nick murhannut vaimonsa. Gone Girlin puolessavälissä tapahtuu kuitenkin käänne, joka saa huomaamaan, miten nerokkaan kirjan Flynn on kirjoittanut. Tämän käänteen jälkeen en olisikaan malttanut irrottaa otettani kirjasta, mutta oli pakko, sillä luin käänteen bussimatkalla isäni luokse enkä koko vierailua halunnut uhrata lukemiseen. Näin jännittävää kirjaa lukiessa bussimatkat ainakin kuluivat nopeasti.

Kirjassa on muitakin tärkeitä teemoja kuin median yksittäiseen ihmiseen kohdistama ajojahti, mutta en niitä halua mainita, koska ne paljastaisivat liikaa juonesta. Vaikka mielessäni oli välillä epäilyksiä Nickiä kohtaan, silti Nickin kohtelu tuntui kohtuuttomalta. Todisteita paljastetaan ympäri televisio-ohjelmia, ja Nickin yksityisasiat muuttuvat julkisiksi. Media ei tuntuvat ollenkaan ottavan huomioon, millaista tuhoa se voi näillä syytöksillään saada aikaiseksi, jollei Nick olekaan syyllinen. Eihän Nickin syyttömyys ole edes mahdollisuus sen jälkeen, kun media on päättänyt lähestymistapansa tapausta kohtaan.

Haluan lukea lisää Gillian Flynniä! Kyllä, huutomerkki on tarpeellinen, sillä sen verran vetävä juoni Gone Girlissä on. Gone Girliä ei ainakaan voi haukkua ennalta arvattavaksi, vaikka eivät ihan kaikki juonenkäänteet minuun iskeneet yllättäen. Suuri osa juonesta oli kuitenkin sen verran taitavasti punottu, että minulle tuli useampaan kertaan tunne, miten tässä nyt näin tapahtui, en kyllä olisi mitenkään osannut arvata. Dark Places näköjään on onneksi kirjastossa. Siitä tulee siis seuraava Flynnini.

ÄLÄ LUE, JOS ET OLE LUKENUT KIRJAA! Flynnin Gone Girl on epäluotettavan kerronnan taidonnäyte. Lisäksi harvoin olen lukenut kirjan, jossa on niin paljon tunteita herättävä hahmo kuin Amy on. Ensiksi Amy herättää sääliä, mutta käänteen jälkeen Amy on niin inhottava henkilö kuin vain voi olla. En olisi halunnut Amyn "voittavan", joten loppu jätti siksi minut tyytymättömäksi. VOI JATKAA LUKEMISTA!

Osallistun Flynnin kirjalla Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen. Voisin sanoa jo nyt, että tämä on yksi kirjoista, jota harkitsen yhdeksi ehdokkaakseni Blogistanian Globalia -kilpaan. Olen ymmärtänyt, että äänestyksessä saisi asettaa ehdolle myös sellaisia tänä vuonna suomeksi ilmestyneitä kirjoja, jotka itse on lukenut muulla kielellä kuin suomeksi.

Mainitsin jo arvostelun alussa kaksi muuta, jotka ovat Gone Girlin arvostelleet. Gone Girl on arvosteltu myös esimerkiksi Minna Jaakkolan ja Norkun blogeissa.

Antaisin kirjalle todennäköisesti täydet viisi tähteä, jollei kirja puoleenväliin asti olisi ollut osittain vain keskiverto ihan kiinnostava kirja eikä lopetus olisi tuottanut minulle pientä pettymystä. Todella hyvänä kirjaa pidin kuitenkin ja ehdottomasti suosittelen tämän lukemaan. Suomennoskin ilmestyy kuitenkin ihan kohta.
 
**** 1/2