Parinoush Saniee: Kohtalon kirja

Kannen valokuva: Shutterstock

Parinoush Saniee: Kohtalon kirja 2014 (Sahme man 2003) Tammi 609 s. suom. englanninkielisestä käännöksestä The Book of Fate: Anna Lönnroth
lainattu kirjastosta

Naiset ovat maailmanhistorian alistetuin kansa.


Ennen muuttoa Teheraniin talossamme riideltiin ja kinasteltiin pitkän aikaa. Ainoa asia, mistä kaikki olivat samaa mieltä, oli että minut piti naittaa ja minusta piti päästä eroon. Aivan kuin koko Teheranin väki olisi odottanut minun saapumistani, jotta voisi alkaa turmella minua. Joka päivä menin pyhän Masumen pyhäkköön ja rukoilin häntä tekemään jotain, että perheeni ottaisi minut mukaan ja antaisi minun käydä koulua. Itkin ja sanoin, että kunpa olisin poika tai sairastuisin ja kuolisin niin kuin Zari. Hän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta oli kahdeksanvuotiaana saanut kurkkumädän ja kuollut.
Jumalan kiitos rukouksiini vastattiin, eikä yksikään sielu koputtanut ovelle ja pyytänyt kättäni. Isä järjesti asiansa, ja Abbas-setä vuokrasi meille talon Gorgan-kadun läheltä. Ja sitten kaikki vain jäivät odottamaan, mitä minulle tapahtuisi. Aina kun äiti arveli olevansa kelpo ihmisten joukossa, hän sanoi, että Masumen oli aika mennä naimisiin. Ja minä punastuin häpeästä ja raivosta. 

Masume on kirjan alussa teini-ikäinen tyttö, joka toivoo perheensä antavan hänen jatkaa opintojaan eikä pakottavan häntä naimisiin. Aluksi vaikuttaakin siltä, että Masumen toiveet toteutuvat, mutta sitten hän tekee kohtalokkaan virheen: hän rakastuu. Perhe saa selville Masumen ja Saidin tunteet ja pakkonaittaa Masumen Hamidille. Hamidilla on vallankumouksellisia ajatuksia, jotka vaikuttavat ratkaisevasti myös Masumen elämän suuntaan.

Kohtalon kirja oli jäänyt minulta huomaamatta selaillessani kevään katalogeja, mutta onneksi korviini alkoi kiiriä, että Sanieen kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Nyt voin sanoa, että olen muiden kirjan lukeneiden kanssa aivan samaa mieltä. Voin suositella Kohtalon kirjaa lämpimästi kaikille, sillä se jättää pysyvän jäljen mieleen ja sydämeen.

Kohtalon kirjan kirjoittanut Parinoush Saniee on iranilainen sosiologi ja psykologi, jonka esikoisteos kiellettiin kirjailijan kotimaassa kahdesti ennen kuin kirja vapautui sensuurista. 

Olen viime aikoina miettinyt paljon naisten alistettua asemaa, sillä olen sekä aloittanut sukupuolentutkimuksen opinnot että lukenut Mafian naiset -tietokirjaa Kohtalon kirjan ohella. Sanieen teos antoi minulle paljon, sillä sain tietää Iranin vallankumouksen syistä ja vaikutuksista ja naisen asemasta muslimimaissa. Tietenkin tiedostan, että Saniee kertoo vain yhden (fiktiivisen) naisen kohtalon parikymmentä vuotta sitten, mutta uskon, että moni Masumelle tapahtunut asia olisi valitettavasti mahdollinen edelleen. 

Hyvä jumala, millainen perinne tämä oikein oli? Yhtenä päivänä he halusivat tappaa minut, koska olin vaihtanut pari sanaa miehen kanssa, jonka olin tuntenut kaksi vuotta, josta tiesin paljon, jota rakastin ja jonka kanssa olisin lähtenyt maailman ääriin. Ja seuraavana päivänä he halusivat minun menevän sänkyyn tuntemattoman kanssa, josta en tiennyt mitään ja jota kohtaan en tuntenut muuta kuin pelkoa.

Kunnia rajoittaa Masumen elämää suunnattomasti. Hän ei saa valita aviomieheksi rakastamaansa miestä vaan hänet pakkonaitetaan tuntemattomalle miehelle. Hänen vastuullaan on vanhempiensa ja veljiensä kunnia. Milloin hän kärsii aviomiehensä poliittisesta osallistumisesta ja milloin hän hyötyy siitä. Masume ei itse osallistu aktiivisesti politiikkaan, mutta se ei estä työpaikkoja sulkemasta oveaan häneltä. 

Masume on hyvin omistautuva äiti ja tekee kaikkensa lapsiensa eteen. Siksi ihmettelinkin suuresti aikuisiksi varttuneiden lapsien käytöstä lopussa. En vain voinut ymmärtää, miksi he olivat niin itsekkäitä ja niin mukautuneita sosiaalisiin normeihin.

Kohtalon kirja olisi sopinut loistavasti yhdessä luettavaksi, sillä sen herättämistä ajatuksista olisi ollut antoisaa jutella muiden samaa kirjaa lukevien kanssa. Onneksi Krista oli kirjan jo lukenut, joten pääsin purkamaan hänelle lopun aiheuttamia tunteita. 

♥♥♥♥¾

Kirjan lukemisen jälkeen suosittelen myös lukemaan haastattelun (sisältää paljastuksia loppuratkaisusta), jossa Parinoush Saniee toteaa muun muassa: So whereas Masoumeh is a hypothetical character, none of the events in her life or experiences she endures are superficial but real events that have taken place to other women of her generation.

Kristan mielestä kirja hipoi täydellisyyttä.
Kirja valoi Annikaan uskoa naisenergiaan.
Elegia toteaa, että Saniee kuvaa tarkkanäköisesti erilaisten asenteiden ja aatteiden ristiriitoja Iranissa.
Anneli kuvaa juonta jännittäväksi ja henkilökuvausta monipuoliseksi ja eläväksi.

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus 2010 (Purple Hibiscus 2003) Otava 326 s. suom. Kristiina Savikurki
lainattu kirjastosta

Noilla sanoilla minäkin rauhoittelin itseäni seuraavalla viikolla loppukokeissa. Toistin ne taas hiljaa mielessäni viimeisenä koulupäivinä, kun istuin kotimatkalla Kevinin kyydissä todistus tiukasti rintaa vasten painettuna. Sisarien antamia todistuskuoria ei ollut sinetöity. Olin suoriutunut luokan toiseksi parhaana. Arvio oli esitetty numeroin: 2/25. Luokanvalvojani, sisar Clara, oli kirjoittanut todistukseen: "Kambili on ikäistään älykkäämpi, hiljainen ja vastuuntuntoinen." Koulun rehtorin, kunnianarvoisan äiti Lucyn arviossa sanottiin: "Kuuliainen ja loistava oppilas ja tytär, josta voi olla ylpeä." Mutta minä tiesin, ettei isä olisi minusta ylpeä. Hän oli moneen otteeseen muistuttanut Jajalle ja minulle, ettei hän maksanut suuria summia Tahrattoman Sydämen tyttärien ja Pyhän Nikolauksen kouluille, jotta me antaisimme jonkun toisen nousta priimukseksi. Hänen koulunkäyntiinsä ei kukaan ollut uhrannut rahaa, ei ainakaan hänen jumalaton isänsä, meidän Papa-Nnukwumme, mutta silti hän oli aina ollut luokkansa paras. Halusin kovasti tehdä isän ylpeäksi ja pärjätä yhtä hyvin kuin hän oli pärjännyt. Toivoin hänen koskettavan niskaani ja sanovan, että olin täyttänyt Jumalan tarkoituksen. Toivoin hänen rutistavan minua ja sanovan, että siltä jolle on paljon annettu,voidaan myös vaatia paljon. Toivoin hänen hymyilevän silä aurinkoisella tavallaan, joka valaisi hänen kasvonsa ja sai sisälläni läikähtämään lämpimästi. Mutta olin tullut toiseksi. Minussa oli epäonnistumisen tahra.

Kambili on 15-vuotias nigerialainen tyttö, joka elää uskovaisen isänsä varjossa. Hänen ja Jaja-veljen on elettävä isän tekemän lukujärjestyksen mukaan, ja tottelemattomuuden palkkana on vähintäänkin selkäsauna. Kun isä vastentahtoisesti antaa luvan vierailuun Ifeoma-tädin luona, lapset huomaavat, että toisenlainen elämä on mahdollista. Ifeoman luona elämä on niukempaa mutta myös iloisempaa.

En muista aiemmin lukeneeni afrikkalaista kirjallisuutta, mistä lukukumppanini Krista hämmästyi suuresti. Olen tietenkin kuullut paljon kehuja muun muassa Adichien kirjoista, sillä sijoittuihan hänen uusin kirjansa Blogistanian Globalia 2013 -äänestyksessä toiseksi. Kun Krista ehdotti seuraavaksi yhteislukukirjaksi Adichien esikoisteosta, suostuin mielihyvin. Joskus tarvitsen sysäyksen lukemiselle ja uskon, että tämä sysäys saa minut jatkossa tarttumaan vielä moniin Adichien ja muiden afrikkalaisten kirjailijoiden teoksiin.

Kambili on kirjan minä-kertoja ja lukijalle välittyy hyvin Kambilin epävarmuus ja isän sortama tahto. Kambili miettii useasti, miten muut pystyvät puhumaan eivätkä heidän sanansa takerru kurkkuun. Kambili on niin tottunut olemaan kiltti ja hiljainen, ettei hän ensin uskalla käyttäytyä muuten silloinkaan, kun hänellä olisi lupa elää vapaammin Ifeoma-tädin luona. Vaikka Kambili yrittää elää mahdollisimman hyvin isänsä käskyjen mukaan, silti isä on usein tyytymätön. Isä ei hyväksy muun kuin parhauden. Kun äidin keskenmeno häiritsee Kambilin opiskelua ja hän tulee ensimmäistä kertaa toiseksi ensimmäisen sijan sijaan, isän mielestä Kambili on epäonnistunut. 

Eugene-isän käytös on hyvin kaksijakoista. Hän ei ole väleissä oman isänsä kanssa, sillä pitää isäänsä pakanana. Hän eristää omat lapsensakin Papa-Nnukwusta. Hänen välinsä omaan siskoonsakaan eivät ole kovin hyvät. Vaimon ja lapset hän pitää kovassa kurissa ja Herran nuhteessa ja tottelemattomuudesta palkka on ruumiillinen kurinpalautus. Sukunsa ulkopuolisille ihmisille hän näyttäytyy hyväntekijänä ja rohkeana miehenä. Tosin myös lastensa rangaistukset hän perustelee lastensa omalla parhaalla. Rangaistuaan Kambilia Papa-Nnukwun kanssa oleskelusta isä toteaa: Kaiken minkä teen, minä teen sinun omaksi parhaaksesi. Kai sinä sen tiedät?

"Valkoiset lähetyssaarnaajat toivat meille oman jumalansa", Amaka sanoi. "Jumalan, joka on samanvärinen kuin he, jota palvellaan heidän kielellään ja joka on kääritty heidän valitsemaansa pakettiin. Nyt kun me viemme heidän jumalansa takaisin heille, eikö meidän pitäisi edes paketoida se uudelleen?"

Eugene-isä pitää englantia sivistyksen kielenä eikä mielellään puhu äidinkieltään igboa. Eugenen sisko Ifeoma pitääkin Eugenea liikaa kolonialismin tuotteena.

Purppuranpunainen hibiskus oli pysäyttävä ja tunteita herättävä kirja. En voinut olla inhoamatta Kambilin isää ja toivomatta, että perheen elämä järjestyy parhain päin. Ymmärrän hyvin, miksi lopussa kävi niin kuin kävi.

♥♥♥♥¼

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kulttuuriblogista.

Kirjanaisen lukeminen takkusi aluksi, mutta sitten tarina tempasi mukaansa hänet mukaansa ja siitä kutoutui lopulta vetävä teos, jota hän ei malttanut laskea käsistään.
Margitin mukaan Purppuranpunainen hibiskus on perinteistä kertomakirjallisuutta ilman mitään kikkailuja eli juuri sellaista kirjallisuutta, jota hän lukee mielellään.
Kirja jätti Annikan potemaan jonkinlaista euforian täyteistä krapulaa.

Myös Chimamanda Ngozi Adichien haastattelu on mielenkiintoista luettavaa.

Sari Kivistö ja H. K. Riikonen (toim.): Mitä jokaisen tulee tietää antiikista - Kreikka & Rooma

Sari Kivistö ja H. K. Riikonen (toim.): Mitä jokaisen tulee tietää antiikista - Kreikka & Rooma 2013 Avain 222 s.
lainattu kirjastosta

Homeroksen todellinen identiteetti on kuitenkin jäänyt salaisuudeksi, ja hänen henkilöllisyydestään on kasvanut yksi Kreikan kirjallisuushistorian tärkeimmistä identifikaatiokysymyksistä. Ilmiö tunnetaan nimellä homeerinen kysymys, jossa kysytään, oliko todellisuudessa olemassa yksi Homeros-niminen runonlaulaja ja ovatko hänen nimiinsä luetut eepokset Ilias ja Odysseia (noin 750-650 eaa.) yhden ja saman tekijän käsialaa vai oliko tekijöitä aikojen kulussa useampia. Oscar Wildeltä periytyvä kasku kertoo, että Iliasta ja Odysseiaa ei ehkä kirjoittanutkaan Homeros, vaan eräs toinen samanniminen henkilö. Nykyisin ajatellaan, että Homeroksen nimiin luetut eepokset olivat osa pitempiaikaista suullista perinnettä, joka sai pysyvän taiteellisen muotonsa ja kokonaisuutensa vähitellen. Homeroksen kirjailijanimeä on Friedrich Nietzschestä lähtien kutsuttu myös esteettiseksi arvostelmaksi, jonka avulla on määritetty teosten ainutkertaisuutta ja toisaalta luettu teosten epäjohdonmukaisuudet käsikirjoitusten kopioijien virheiksi tai pitkän tradition syyksi. Monen mielestä Homeros syntyi siis teostensa jälkeen: sen sijaan että Homeros olisi luonut hänen nimiinsä viedyt eepokset, eepokset loivat Homeroksen edustamaan jonkinlaista hyvän runoilijan arkkityyppiä. 

Antiikki oli yksi niitä aiheita, jota koskevat historian tunnit kiinnostivat kouluaikoina minua eniten. Niistä antiikkia käsittelevistä tunneista alkaa kuitenkin olla sen verran monta vuotta aikaa, että ajattelin Mitä jokaisen tulee tietää antiikista -teoksen sekä verestävän muistoja aikoinaan oppimastani että tarjoavan hitusen myös uutta. voinkin suositella tätä tietokirjaa niille, joita antiikki kiinnostaa, mutta jotka eivät ole kuitenkaan kunnolla uppoutuneet antiikkia käsittelevään tietokirjallisuuteen.

Kirja jakautuu kahdeksaan parinkymmenen sivun mittaiseen lukuun, joista kukin antaa yleiskatsauksen jostakin antiikin kulttuurin osa-alueesta. Luvut käsittelevät klassisia kieliä, kirjallisuutta, kuvataidetta ja arkkitehtuuria, myyttejä ja uskontoja, filosofiaa, valtiota ja yhteiskuntaa ja antiikin sivistysajatusta ja sen perintöä länsimaisessa humanismissa. Viimeisessä luvussa H.K. Riikonen avaa vielä lyhyesti sitä, miten antiikki on saanut ihailun lisäksi osakseen myös kritiikkiä.

Luin kiinnostuneimpana klassisia kieliä, kirjallisuutta, filosofiaa ja antiikin myyttejä ja uskontoja käsittelevät luvut. Filosofia-luku ei tosin tarjonnut minulle paljoakaan uutta informaatiota, mutta luin sen kuitenkin mielelläni. Kreikan ja latinan vaikutus muihin kieliin oli jo selvä asia, mutta kirjan esimerkit tarjosivat minulle välillä uutta tietoa siitä, mitkä kaikki sanat ovatkaan peräisin antiikin kielistä. 

Esimerkiksi elämää tarkoittava sana on moneen kieleen tullut latinankielisestä vita-sanasta. Italiaksi sana näyttää aivan samalta, ranskassa käytetään sanaa vie ja espanjaksi sanotaan vida.

Kirja on hyvä yleisteos, mutta niille, jotka haluavat tarkemmin perehtyä johonkin tiettyyn antiikin osa-alueeseen, kirja ei tarjoa paljoa. Lopussa onkin lista kirjoista, joiden avulla voi perehtyä antiikin maailmaan paremmin. Listalla oli ainakin muutama kirja, jotka haluaisin jossakin vaiheessa lukea. Esimerkiksi Päivi Setälän Antiikin nainen ja Holger Thesleffin & Juha Sihvolan Antiikin filosofia ja aatemaailma vaikuttavat minua kiehtovilta teoksilta.  

Muissa blogeissa: Assyriologin lifestyle-blogi. 

José Rodriguez dos Santos: Einstein-koodi

Einstein-koodin kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi 2013 (A Fórmula de Deus 2006) Minerva 547 s. suom. Tarja Sipola
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

"Mutta olen lukenut jostakin, että teidän mielestänne Raamattu on väärässä."
Einstein nauroi.
"Totta."
"Ja se tarkoittaa, ettette usko Jumalaan."
"Se tarkoittaa sitä, etten usko Raamatun Jumalaan."
"Mitä eroa siinä on?"
Kuului huokaus.
"Olin lapsena hyvin uskonnollinen. Mutta aloin kaksitoistavuotiaana lukea tieteiskirjallisuutta, niitä kioskikirjoja, mahdatteko tietää..."
"Kyllä..."
"... ja tein sen johtopäätöksen, että suurin osa Raamatun kertomuksista ei ollut mitään muuta kuin taruja. Lakkasin uskomasta melkein yhdessä yössä. Aloin pohtia asiaa oikein kunnolla ja käsitin, että ajatus persoonallisesta Jumalasta on aika kehittymätön, suorastaan lapsellinen."
"Miksi?"
"Siksi että se on ihmisenkaltaistettu käsite, ihmisen luoma kuvitelma, jonka avulla hän yrittää vaikuttaa kohtaloonsa ja saada lohdutusta vaikeina hetkinä. Koska emme pysty vaikuttamaan luontoon, olemme itse kehittäneet käsityksen, että sen on luonut hyväntahtoinen ja isällinen Jumala, joka kuulee ja ohjaa meitä. Se on hyvin rohkaiseva ajatus, eikö olekin? Olemme luoneet harhakuvitelman, että jos rukoilemme paljon, saamme Hänet hallitsemaan luontoa ja täyttämään meidän toiveemme taianomaisesti. Kun asiat eivät sitten suju, emmekä tajua, miksi Jumala, joka on niin hyväntahtoinen, voisi sallia sellaista, uskottelemme, että kaiken takana on jokin suurempi tarkoitus, ja saamme siitä lohdutusta. Mutta siinä ei ole mitään järkeä, vai mitä?"

Alkuperäisen teoksen nimi A Fórmula de Deus ei viittaa Dan Brownin menestysteokseen, mutta suomennoksen nimi on selvä viittaus Brownin suuntaan ja kansiliepeen arvosteluotteissa mainitaan muutaman kerran Da Vinci -koodi. Da Vinci -koodi ilmestyi kolme vuotta ennen Einstein-koodia, ja epäilen vahvasti Einstein-koodin kirjoittajan saaneen vaikutteita Brownilta. En tosin tietenkään voi olla varma.

Dan Brownin ja José Rodriguez dos Santosin elämässä on selviä yhtymäkohtia. He ovat samana vuonna (1964) syntyneitä miehiä, joilla on kokemusta opettajana toimimisesta. Molempien koodien englanninkielisissä kovakantisissa painoksissa on melkein sama määrä sivuja, hieman alle 500. Brownin teos on tosin ilmestynyt alunperin englanniksi ja Rodriguez dos Santosin kirjan alkukieli on portugali. Koodit ovat kummankin kirjailijan neljänsiä teoksia ja sarjan toisia osia. Goodreads-sivuston käyttäjien arvioiden keskiarvo on Einstein-koodilla kymmenyksen parempi kuin Da Vinci -koodilla. Näitä arvosanoja ei voi pitää kuitenkaan kovin vertailukelpoisina, sillä Rodriguez dos Santosin romaanin on pisteyttänyt vajaa 2000 lukijaa ja Da Vinci -koodi on saanut arvosanan yli miljoonalta käyttäjältä.

Sekä Brownin että Rodriguez dos Santosin kirjoissa on selvästi läsnä uskonnolliset teemat. Einstein-koodissa tulkitaan Einsteinin luomaa Jumalan kaavaa, jonka pitäisi tarjota todistus Jumalan olemassaolosta. Da Vinci -koodissa etsitään Graalin maljaa arvoituksellisten vihjeiden johdattamana.

En ole lukenut muita Tomás Noronha -kirjoja, joten en tiedä, vaihtelevatko Noronhan naiset kirjasta toiseen Robert Langdonin tavoin. Einstein-koodin rakkausjuoni tuntui minusta hieman kepeältä, liian nopeasti syttyvältä ja osittain jopa päälleliimatulta. Kirjailija vaikuttaa ajatelleen, että romantiikkaa on oltava, mutta ei ole onnistunut luomaan kovin uskottavaa tai kiinnostavaa rakkaustarinaa. Selvä yhtymäkohta Da Vinci -koodiin on naisen ja miehen käyttäminen päähenkilöparina. Mies on molemmissa kirjoissa oman alansa asiantuntija, joka tempaistaan vasten tahtoaan mukaan vaaralliseen seikkailuun.

Einstein-koodi tarjoaa tietopommin tieteellisiä faktoja, kun taas Da Vinci -koodissa keskitytään kulttuurihistoriaan. Da Vinci -koodin tietosisällöltä vaikuttavan osuuden todenperäisyyttä on arvosteltu, ja Einstein-koodi on selvästi lähempänä tietokirjaa kuin varsinaista jännittävää romaania. Einstein-koodi tuntui sisältävän enemmän faktoja kuin Brownin teos. Esimerkiksi Tomás Noronhan isän mietintä agnostisminsa syistä tuntui lähinnä sanakirjasta kopioidulta. Perustelussa ei ollut riittävästi omakohtaisuutta. Dan Brown sirottelee pitkin kirjaansa juonikoukkuja, jotka saavat lukijan ahmimaan kirjaa sivu sivun jälkeen, mutta Einstein-koodi ei todellakaan ole ahmittava teos. Välillä lukiessa jopa tietoähky uhkasi. Odotin kirjan olevan ehkä enemmän Da Vinci -koodin tyylinen, enkä osaa pitää Einstein-koodia kovinkaan hyvänä kaunokirjana. Einstein-koodi ei ole kirjana kovinkaan jännittävä vaan ajoittain jopa puuduttava. Joitakin mielenkiinnon pilkahduksiakin kirja tarjosi, ja nämä olivat lähinnä tiedonmurusten ansiota. Vaikka trilleriin laitettaisiin tietoa, mielestäni trillerin ollessa kyseessä juonenkin olisi oltava muuta kuin tieto-osuuksien varjoon jäävä yritelmä.

Minuun iskee paremmin Dan Brownin juonikoukuilla höystetty viihteellinen jännityskirjallisuus, vaikka uusimman Brownin parissa minua hieman kyllästyttikin. Pidän siitä, että kaunokirjoissa on myös muuta kuin viihdearvoa, mutta olisin mieluummin lukenut Einstein-koodin aiheista tietokirjan kuin jännitysromaanin, jossa juoni tuntui olevan sivuosassa.

Einstein-koodi muissa blogeissa: Kirjasfääri ja Kirjavinkit.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

kannen kuva: Istockphoto

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu 2013 Gummerus 281 s.
lainattu kirjastosta

Taas Siion kiittää ja riemuitsee, kun armon taivas on täällä. En jaksa yhtyä loppulauluun. Naiselta vaaditaan paljon. Synnyttämällä taivaaseen, mietin, vaikka tiedän, ettei se kirjaimellisesti niin mene, sillä synnyttämisen lisäksi tarvitaan myös usko. Tai uskon lisäksi synnyttäminen. Mutta ilman synnyttämistä ei ole taivaaseen menemistä, tai ainakin pitää ehtiä tehdä vilpitön parannus ennen kuolemaa. Minulla on raskas olo. Miksi toiset saavat synnyttää inhimillisesti parin kolmen vuoden välein, kun taas toiset saavat vauvan joka vuosi? Olen ollut naimisissa kuusi ja puoli vuotta ja raskaana viisi kertaa, joista yksi meni puolenvälin jälkeen kesken, eikä minulla ole lainkaan toivoa, että jaksaisin seuraavat viisitoista vuotta. Kyllä se menee äkkiä ohi, sanovat vanhat perheenäidit, jotka ovat oman kiirastulensa kestäneet.

Vilja ja Aleksi haaveilevat isosta lapsikatraasta, mutta lapsia saisi silti tulla muutama vähemmän kuin heidän perheissään oli, alle kymmenen yli kymmenen sijaan. Vilja kuitenkin tulee raskaaksi niin helposti, ja jälleen kerran Vilja ja Aleksi ovat sairaalan ultraäänessä. Tällä kertaa lääkäri tulee kertomaan uutisia, jotka saattavat olla liikaa Viljan kannettavaksi. Seurapuhuja saarnaa, miten Jumala on ennakkoon määritellyt kaikille perheille oikean lapsiluvun. Lapset ovat Jumalan lahja. Uupumuskin on vain kestettävä, eikä se ole syy estää vauvojen tulemista. Entä sitten, kun Viljan kestämiskyky on jo rajamailla, oikeastaan ylitettykin? Mitä sitten?

Tavallisen kerronnan ohella teoksessa on vanhoillislestadiolaisuutta uskonnollisena liikkeenä pohtivia blogikirjoituksia. Ne sopivat mielestäni romaanin osaksi hyvin, sillä ne toivat esille niitä kysymyksiä, jotka ovat osa Viljan ja Aleksin arkeakin. Myönnän, että minulla ei ole paljoakaan tietoa vanhoillislestadiolaisuudesta. Taivaslaulu on tietenkin fiktiota, mutta silti se on tärkeä ja tarinaltaan vahva teos.

Pauliina Rauhala kirjoittaa vakavasta aiheestaan kauniisti ja koskettavasti. Olen lukenut jonkin verran muiden Taivaslaulu-bloggauksiin tulleita kommentteja, ja niistä tiedän, että todellistenkin vanhoillislestadiolaisten äitien voimavarat vaihtelevat. Minulla itselläni ei ole yhtäkään lasta, ja tulevaisuudesta en vielä tiedä. Silti tiedän jo, että minun jaksamiseni ei riittäisi suureen lapsikatraaseen. Minusta on ihailtavaa, että joidenkin äitien voimavarat riittävät, mutta on myös luonnollista, että jotkut uupuvat. Niinhän tilanne on niissäkin perheissä, joissa on pienempi lapsiluku. Ihmiset ovat yksilöitä, ja kaikki eivät vain toimi samalla tavalla.

Taivaslaulu on riipivä ja haikea kertomus. Välillä luin Rauhalan sanoja kyyneleiden läpi, sillä ne koskettivat, vaikka varsinaista samaistumispintaa niissä ei minulle olekaan. Taivaslaulun Vilja ja Aleksi ovat hyvin uskottavasti kirjoitettuja henkilöitä. Voisin melkein kuvitella heidän olevan olemassa. Heillä on menneisyys, jota avataan kirjan takaumissa, ja nykyisyys. Lukiessa toivoin, että heillä on myös tulevaisuus.

Viljan ja Aleksin tarina meni suorinta reittiä sydämeeni. Olen lukenut yhden vuoden vaikuttavimmista kirjoista.

Muissa blogeissa: Kirjavinkit, Omat polut - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia, Amman lukuhetki, Kirsin kirjanurkka, Unni lukee, Kirjavalas, Luettua elämää, Lukukausi, Leena Lumi, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Lillin kirjataivas, Aamunkajon lukukokemukset, Ilselä, Sinisen linnan kirjasto, Voimalantie, Kirjasfääri, Villasukka kirjahyllyssä, Lue, ihminen!, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakirppu, Käännä jo sivua, Suoria sanoja ja pehmoilua, Kirjojen keskellä, Kirjakaapin avain, Kulttuuri kukoistaa, Kirjabrunssi ja Oisko tulta?

Taivaslaulu on viides lukutaitokampanjan aikana lukemani kirja. Vielä yksi noista viidestä on bloggaamatta, sillä bloggaustahtini ei oikein ole pysynyt lukutahtini perässä. Yliopistoarki on alkanut myös kunnolla tällä viikolla, ja olen jo todennut, että minulla on syksyn aikana paljon tekemistä. Blogini saattaa ajoittain olla tavallista hiljaisempi, sillä hyvin todennäköisesti en ehdi lukea niin paljon kuin yleensä, vaan aikani kuluu muun muassa esseetä ja seminaaritöitä kirjoittaessa. Toisaalta olin viime lukuvuonnakin aika taitava löytämään yllättävän paljon lukuhetkiä, joten toivottavasti ehdin lukeakin. Niin moni houkutteleva kirja odottaa minua, että onhan minun ehdittävä.