Chevy Stevens: Kadonnut

Kannen suunnittelu: Nils Olsson, Katslosa
Design

Chevy Stevens: Kadonnut 2012 (Still Missing 2010) Bazar 360 s. suom. Jaakko Kankaanpää
oma ostos tarjouksesta

Ennen kuin me lopetamme tältä päivältä, minun täytyy rehellisyyden nimissä kertoa vielä yksi juttu - olen nimittäin päättänyt, että en puhu paskaa, ja siitä aion myös pitää kiinni. Kun sanoin, että olin ensi alkuun sekaisin, tarkoitin oikeasti, että olin täysi kahjo. Sen sortin kahjo, joka nukkuu yönsä vaatekomerossa.
Se oli aika helvetin vaikeaa silloin, kun olin juuri tullut kotiin ja asuin vanhassa huoneessani äidin luona. Minun piti livahtaa komeroon aamuyöstä niin että kukaan ei huomannut. Nyt kun olen taas kotona, minulla on tavallaan helpompaa, kun saan päättää kaikesta itse. Mutta en edelleenkään suostu astumaan sisään vieraaseen taloon, ennen kuin olen tarkistanut, missä uloskäynnit ovat. On aika helvetin hyvä, että sinun vastaanottosi on alakerrassa. En nimittäin istuisi tässä, jos olisimme niin korkealla, että ikkunasta ei uskalla hypätä ulos.

Annie O'Sullivan on kiinteistönvälittäjä, jonka asuntonäyttö muuttuu painajaiseksi, kun viimeinen asunnon katsastaja kidnappaa naisen vangiksi vuoristomökkiin. Kadonnut kuvaa Annien vapautumisen jälkeistä aikaa. Vaikka Annie ei enää elä vankina, hänen omasta mielestään on tullut mökkiäkin pahempi vankila.

Viime kuussa kävin Suomalaisessa kirjakaupassa tarkoituksenani vain viettää aikaa ja katsella. Varmasti moni voi arvata, että en lähtenyt kaupasta tyhjin käsin vaan sorruin pokkaritarjoukseen, johon kuuluvia pokkareita sai kolme 15 eurolla. Yksi ostamistani kirjoista oli Chevy Stevensin Kadonnut, jonka kansi oli jäänyt minulle mieleen jostakin blogista. En muistanut, mitä bloggaaja oli kirjasta pitänyt, mutta takakansi lupaili psykologista ja varsin karmivaa jännitystä, joten en voinut vastustaa. Aloin lukea kirjaa saman päivän aikana, koska huomasin kirjan kerrontamuodon olevan kiehtova. Annie on päässyt jo sieppaajansa kynsistä pois, mutta hän käy psykologin luona keskustelemassa tapahtuneesta ja pakenemisen jälkeisestä elämästä. Ei ole kovin yllättävää, että Annien elämä ei ole palannut normaaliksi kotiinpaluun jälkeen vaan hän on traumatisoitunut hyvin pahasti.

Kadonnut on Chevy Stevensin esikoisromaani. Stevens on itse asiassa ennen kirjailijan uraansa työskennellyt juuri kiinteistönvälittäjänä, ja kansiliepeessä kerrotaan, että hän kehitteli päässään karmivia tarinoita, kun odotteli asiakkaita saapuvaksi. Yksi tarinoista käsitteli kidnapattua kiinteistönvälittäjää. En ihan ymmärrä, miten hän on voinut toimia ammatissa, kun on samalla keksinyt päässään näin karmaisevia skenaarioita mutta huvinsa kullakin.

Pidin kirjan kerrontatavasta paljon. Koko kirja kerrotaan Annien näkökulmasta ja äänellä. Annien kokemuksia ja tunteita kuuntelevan psykologin ääni ei ole kuuluvissa lainkaan ja hänestä saa tietää asioita vain Annien psykologille osoittamien kommenttien kautta. Kuitenkin kun Annie kertoo vuodestaan siepattuna, lukija tietää, että Annie ei jää loppuelämäkseen Friikin armoille. Se ehkä hieman lievensi kirjan ahdistavuutta, sillä kaikkien karmivien tapahtumien lisäksi olisi ollut liian karmivaa, jos lukiessa olisi joutunut jännittämään, pääseekö Annie vapaaksi tai säilyykö hän ylipäätään hengissä. Tällaisenakin kirja on ihan kamala.

En suosittele kirjaa heikkohermoisille lukijoille, sillä kirja sisältää useita hyvin yksityiskohtaisesti kuvattuja ja pahaa oloa aiheuttavia kohtauksia. En kovin usein lue näin väkivaltaisia kirjoja ja luulen, että seuraava kerta ei ole ihan heti. Muutenkin kirja voi jakaa mielipiteitä, mutta minut kirja onnistui koukuttamaan. Loppu tosin meni liian kaukaa haetuksi. En enää pystynyt lainkaan uskomaan, että sellaista voisi tapahtua, vaikka aika karmeita tapauksia viime vuosinakin on valitettavasti paljastunut.

Viime vuosina lehdissä on uutisoitu toinen toistaan karmivammista sieppaustapauksista, joissa naisia on pidetty vankina monien vuosien ajan. Tästä kirjasta tuli väistämättä mieleen todellisen elämän tapaukset. En haluaisi uskoa, että mitään kirjan kaltaista voisi tapahtua, mutta valitettavasti tiedän, että tuskin kirjankaan tapahtumat olisivat ihan mahdottomia. Ne tuntuvat kauheudessaan uskomattomilta, mutta jotkut ihmiset pystyvät valitettavasti aivan karmiviin asioihin. En ole lukenut aiheesta aiemmin, vaikka tosielämän sieppauksistakin on kirjoitettu kirjoja.

Vaikka kirjan lukeminen oli ahdistavaa ja yököttävää, silti kirja onnistui koukuttamaan. Täytyykin ehkä etsiä käsiini muitakin Stevensin kirjoja, sillä hän on ainakin tämän kirjan perusteella taitava rakentamaan ja ylläpitämään jännitystä.

Muualla: Luettuja maailmoja, Järjellä ja tunteella, Kirjaston kummitus ja Luen, siis olen

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema 2013 (The Death of Bees 2013) Moreeni 304 s. suom. Seppo Raudaskoski
lainattu kirjastosta

"Kiitos kun et tullut kotiin vieraiden ihmisten kanssa ja valvottanut minua koko yötä soittamalla Blue Mondayta." "Kiitos kun ostit tällä viikolla kananmunia etkä crackia." "Kiitos kun ehdit viime yönä vessaan etkä paskonut sohvalle." Ja sokerina pohjalla: "Kiitos Izzy kun hirttäydyit niin, että sinut oli helppo siirtää hiilipönttöön."
Että näin. Ihan tuntematon tunne minulle. Kuulostan varmaan tylyltä, mutta ei minua voi moittia, tällä lapsuudella minun pitäisi olla joku sarjamurhaaja. Parempi sentään näin.
Olisi silti pitänyt kiittää Nellyä siitä mahtavasta päivällisestä, jonka se laittoi yhtenä iltana. Siitä on tulossa oikea mestarikokki. Se teki meille simpukoita tomaattikastikkeessa. Lennie oli hirveän ylpeä. Me tanssittiin sinä iltana. Minulla oli tosi kivaa.
Tiedän että Lennielle pitäisi olla kiitollinen, koska se on ollut meille kamalan ystävällinen ja pitää meistä huolta, mutta minä en uskalla olla kiitollinen. En tiedä miksen. En vaan uskalla. 

Nelly ja Marnie hautaavat isänsä pihalleen ja piilottavat äitinsä hiilipönttöön, koska he eivät halua joutua jonkun tuntemattoman elätettäviksi. Kaksistaan eläminen ei kuitenkaan ole helppoa, sillä rahat uhkaavat loppua kesken eivätkä selitykset vanhempien venyneestä ulkomaanmatkasta riitä kovin pitkälle. Naapurin Lennie alkaa huolehtia sisaruksista, mutta jos opettajille tai viranomaisille paljastuu, ettei Lennie olekaan tyttöjen etäinen sukulainen vaan pedofiliasta tuomion saanut mies, tyttöjen ja Lennien yhteiselo päättyy. 

Olen viime aikoina kantanut aika paljon kirjoja takaisin kirjastoon lukemattomina ja niin harkitsin tekeväni tällekin, koska uusintakertoja ei enää ollut jäljellä. Onneksi kuitenkin päätin sittenkin lukea O'Donnellin esikoisromaanin.   

Mehiläisten kuoleman alku on melko makaaberi. Sisarukset Marnie ja Lennie hautaavat isänsä takapihalle ja säilyttävät hirttäytynyttä äitiään hiilipöntössä. Ruumiiden hajua ja eritteitä kuvataan hyvinkin elävästi. Varsinainen kanteen painettu aloitus on mieleenpainuva. Se kertoo kirjasta jo paljon. Marnie ja Nelly menettävät vanhempansa liian nuorina ja heidän on opittava selviämään. Ei ole muuta vaihtoehtoja. Tyttöjen vanhemmat eivät olleet hyviä vanhempia, mutta silti varsinkin äitiä tulee välillä ikävä.

En pidä kirjoista, joissa ei ole mitään muuta sisältöä kuin ällöttävillä yksityiskohdilla mässäily ja joiden pääasiallinen tarkoitus on vain shokeerata ihmisiä. Mehiläisten kuolema ei onneksi ollut lainkaan sellainen vaan kirja on karu todellisuuskuvaus kahden lapsen elämästä. Nämä lapset eivät ole saaneet kovinkaan erikoisia lähtökohtia elämäänsä, sillä heidän molemmat vanhempansa keskittyivät eläessään enemmän päänsä sekoittamiseen kuin lasten kasvattamiseen. Välillä lapsille ei ollut tarjolla edes kunnon ruokaa, vaikka äidillä on toisessa kädessä savuke ja toisessa viinilasi.

Marnie aikuistuu liian nopeasti, myy huumeita ja on seksisuhteessa naimisissa olevaan työnantajaansa. Nelly ei halua aikuistua ja kokee poikien huomion ja kehonsa muuttumisen vain ahdistavana. Hän haluaisi pysyä vain lapsena ja antaa Marnien kantaa vastuun aikuisten jutuista. Marniekin on vielä kypsymättömämpi kuin miltä hän yrittää näyttää ja kokee nuoren elämänsä takaiskut kuten eron ensirakkaudesta todella raskaasti. Välillä hänellä ei ole ketään muuta, jolle puhua, joten hän puhuu kuolleelle äidilleen.

Kirjassa on kolme kertojaa. Joissakin kirjoissa useampi kertoja tekee kerronnasta jotenkin levotonta ja henkilöihin kosketuksen saamisesta vaikeaa, mutta Mehiläisten kuolemassa kerrontaratkaisu on onnistunut. Teos ei olisi ollut niin hyvä, jolleivät kaikkien kolmen, Marnien, Nellyn ja Lennien, äänet olisi tulleet kuulluiksi. Myöskin Marnien osuuksien lievä puhekielisyys tuntuu luontevalta valinnalta eikä häiritsevältä, vaikka puhekielisestä kerronnasta en usein pidäkään.

Mehiläisten kuolema on sydäntäriipivä kuvaus kahdesta tytöstä, joiden on opittava selviämään sillä vähällä, mitä he ovat saaneet elämältä. Sisaruksien välinen side vain vahvistuu koettelemuksien myötä. Kirja yllätti minut koskettavuudellaan enkä olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni lukemisen aloitettuani. 

♥♥♥♥½

Kirjasta muualla: Kirjat kertovat, Lukuneuvoja, Kirjakaapin avain, Ihminen välissä, Kirjavinkit, Kirjakaapin kummitus, Järjellä ja tunteella ja Lukuisa.

Parinoush Saniee: Kohtalon kirja

Kannen valokuva: Shutterstock

Parinoush Saniee: Kohtalon kirja 2014 (Sahme man 2003) Tammi 609 s. suom. englanninkielisestä käännöksestä The Book of Fate: Anna Lönnroth
lainattu kirjastosta

Naiset ovat maailmanhistorian alistetuin kansa.


Ennen muuttoa Teheraniin talossamme riideltiin ja kinasteltiin pitkän aikaa. Ainoa asia, mistä kaikki olivat samaa mieltä, oli että minut piti naittaa ja minusta piti päästä eroon. Aivan kuin koko Teheranin väki olisi odottanut minun saapumistani, jotta voisi alkaa turmella minua. Joka päivä menin pyhän Masumen pyhäkköön ja rukoilin häntä tekemään jotain, että perheeni ottaisi minut mukaan ja antaisi minun käydä koulua. Itkin ja sanoin, että kunpa olisin poika tai sairastuisin ja kuolisin niin kuin Zari. Hän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta oli kahdeksanvuotiaana saanut kurkkumädän ja kuollut.
Jumalan kiitos rukouksiini vastattiin, eikä yksikään sielu koputtanut ovelle ja pyytänyt kättäni. Isä järjesti asiansa, ja Abbas-setä vuokrasi meille talon Gorgan-kadun läheltä. Ja sitten kaikki vain jäivät odottamaan, mitä minulle tapahtuisi. Aina kun äiti arveli olevansa kelpo ihmisten joukossa, hän sanoi, että Masumen oli aika mennä naimisiin. Ja minä punastuin häpeästä ja raivosta. 

Masume on kirjan alussa teini-ikäinen tyttö, joka toivoo perheensä antavan hänen jatkaa opintojaan eikä pakottavan häntä naimisiin. Aluksi vaikuttaakin siltä, että Masumen toiveet toteutuvat, mutta sitten hän tekee kohtalokkaan virheen: hän rakastuu. Perhe saa selville Masumen ja Saidin tunteet ja pakkonaittaa Masumen Hamidille. Hamidilla on vallankumouksellisia ajatuksia, jotka vaikuttavat ratkaisevasti myös Masumen elämän suuntaan.

Kohtalon kirja oli jäänyt minulta huomaamatta selaillessani kevään katalogeja, mutta onneksi korviini alkoi kiiriä, että Sanieen kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Nyt voin sanoa, että olen muiden kirjan lukeneiden kanssa aivan samaa mieltä. Voin suositella Kohtalon kirjaa lämpimästi kaikille, sillä se jättää pysyvän jäljen mieleen ja sydämeen.

Kohtalon kirjan kirjoittanut Parinoush Saniee on iranilainen sosiologi ja psykologi, jonka esikoisteos kiellettiin kirjailijan kotimaassa kahdesti ennen kuin kirja vapautui sensuurista. 

Olen viime aikoina miettinyt paljon naisten alistettua asemaa, sillä olen sekä aloittanut sukupuolentutkimuksen opinnot että lukenut Mafian naiset -tietokirjaa Kohtalon kirjan ohella. Sanieen teos antoi minulle paljon, sillä sain tietää Iranin vallankumouksen syistä ja vaikutuksista ja naisen asemasta muslimimaissa. Tietenkin tiedostan, että Saniee kertoo vain yhden (fiktiivisen) naisen kohtalon parikymmentä vuotta sitten, mutta uskon, että moni Masumelle tapahtunut asia olisi valitettavasti mahdollinen edelleen. 

Hyvä jumala, millainen perinne tämä oikein oli? Yhtenä päivänä he halusivat tappaa minut, koska olin vaihtanut pari sanaa miehen kanssa, jonka olin tuntenut kaksi vuotta, josta tiesin paljon, jota rakastin ja jonka kanssa olisin lähtenyt maailman ääriin. Ja seuraavana päivänä he halusivat minun menevän sänkyyn tuntemattoman kanssa, josta en tiennyt mitään ja jota kohtaan en tuntenut muuta kuin pelkoa.

Kunnia rajoittaa Masumen elämää suunnattomasti. Hän ei saa valita aviomieheksi rakastamaansa miestä vaan hänet pakkonaitetaan tuntemattomalle miehelle. Hänen vastuullaan on vanhempiensa ja veljiensä kunnia. Milloin hän kärsii aviomiehensä poliittisesta osallistumisesta ja milloin hän hyötyy siitä. Masume ei itse osallistu aktiivisesti politiikkaan, mutta se ei estä työpaikkoja sulkemasta oveaan häneltä. 

Masume on hyvin omistautuva äiti ja tekee kaikkensa lapsiensa eteen. Siksi ihmettelinkin suuresti aikuisiksi varttuneiden lapsien käytöstä lopussa. En vain voinut ymmärtää, miksi he olivat niin itsekkäitä ja niin mukautuneita sosiaalisiin normeihin.

Kohtalon kirja olisi sopinut loistavasti yhdessä luettavaksi, sillä sen herättämistä ajatuksista olisi ollut antoisaa jutella muiden samaa kirjaa lukevien kanssa. Onneksi Krista oli kirjan jo lukenut, joten pääsin purkamaan hänelle lopun aiheuttamia tunteita. 

♥♥♥♥¾

Kirjan lukemisen jälkeen suosittelen myös lukemaan haastattelun (sisältää paljastuksia loppuratkaisusta), jossa Parinoush Saniee toteaa muun muassa: So whereas Masoumeh is a hypothetical character, none of the events in her life or experiences she endures are superficial but real events that have taken place to other women of her generation.

Kristan mielestä kirja hipoi täydellisyyttä.
Kirja valoi Annikaan uskoa naisenergiaan.
Elegia toteaa, että Saniee kuvaa tarkkanäköisesti erilaisten asenteiden ja aatteiden ristiriitoja Iranissa.
Anneli kuvaa juonta jännittäväksi ja henkilökuvausta monipuoliseksi ja eläväksi.

Koushun Takami: Battle Royale

Koushun Takami: Battle Royale 2003 (Batoru Rowaiaru 1999) 616 s. engl. Yuji Oniki
lainattu kirjastosta

"We have received a report from the Special Defense Forces and the government that the Program in Kagawa Prefecture ended yesterday at 3:12 p.m. It has been three years since the last Program was conducted here. The subject class was Third Year E Class from Zentsuji No. 4 Junior High School. The undisclosed location was Shidakajima Island, four kilometres away from Tadotsu-cho. The winner emerged after 3 days, 7 hours, and 43 minutes. Furthermore, with the retrieval of the corpses and autopsies conducted today, the causes of deaths for all 38 students have been determined: 17 from gunshot wounds, 9 from knife or blade wounds, 5 from blunt weapons, and 3 choked to death..."
An image of what appeared to be "the winner", a girl clad in a tattered sailor suit uniform came on the screen. Pressed between two Special Defense Forces soldiers, she looked back at the camera, her face twitching. Under her long messy hair, some dark red substance stuck to her right temple. Shuya could still clearly recall how her twitching face occasionally formed what appeared to be, strangely enough, a smile.
He realized now that this was the first time he had seen an insane person. But at the time he had no idea what was wrong with her. He only felt inexplicably afraid, as if he'd seen a ghost. 

42 japanilaisen oppilaan luokka luulee olevansa matkalla luokkaretkelle, mutta päätyykin tahtomattaan yhdeksi Ohjelmaan (engl. Program) osallistuvaksi luokaksi. Satunnaisesti valitut viisikymmentä junior high schoolin (vastaa suurinpiirtein yläastetta) kolmannen vuoden luokkaa joutuu osallistumaan hallituksen järjestämään Ohjelmaan, jossa heidän täytyy tappaa luokkatovereitaan. Viimeiseksi hengissä oleva oppilas on voittaja. Jos Ohjelman aikana kuluu 24 tuntia ilman yhtään kuolemaa, kaikki kuolevat. 

Luin kaksi vuotta sitten pääsykoekiireiden ohella Suzanne Collinsin The Hunger Games -trilogian. The Hunger Gamesin yhteydessä olen usein kuullut vertauksia japanilaiseen kulttiklassikkoon Battle Royaleen, jonka nimi taisi olla minulle tuttu jo entuudestaan, mutta lukulistalle se ei ollut aikaisemmin päätynyt. Pidin Collinsin trilogiasta, joten sen vuoksi päätin, että Battle Royalekin on jossakin vaiheessa luettava. Lainasin kirjan jo syksyllä, mutta jouduin palauttamaan sen lukemattomana kirjastoon, koska lukuaikaa ei ollut riittävästi. Toisella lainauskerralla onneksi löysin aikaa kirjan lukemiselle, vaikka se paksukainen onkin. 

Ymmärrän hyvin, miksi monet ovat huomanneet yhtäläisyyksiä The Hunger Gamesiin. Perusasetelmassa on paljon samaa. Satunnaisesti valitut nuoret laitetaan taistelemaan toisiaan vastaan siihen asti, että vain yksi on hengissä. Peli on jokavuotinen ja sen kanssa on opittu elämään, vaikka perustelut pelin järjestämiselle ovatkin aika kyseenalaisia. 

Lähestymistapa on kuitenkin erilainen. The Hunger Gamesissa peliä tarkastellaan minä-kertojana toimivan Katnissin näkökulmasta, kun taas Battle Royalen kaikkitietävän kertojan tarkastelukohteet vaihtelevat. Tosin Battle Royalessakin palataan erityisen usein muutamiin henkilöihin ja pari pitkäänkin hengissä säilyvää oppilasta jäävät vain vähäiselle huomiolle. Vaikka sekä The Hunger Games että Battle Royale luokitellaan nuorten aikuisten kirjallisuudeksi, Battle Royalen väkivaltaisuus on paljon yksityiskohtaisempaa kuin Collinsin menestystrilogiassa. Kovin herkälle lukijalle en kirjaa siksi suosittelekaan.

Lisäksi Battle Royalen oppilaiden kohtalosta ei tiedoteta mitään yksityiskohtia saaren ulkopuolelle ennen kuin voittaja on selvinnyt. The Hunger Gameshan on eräänlainen karmiva tosi-tv-ohjelma, jota kansalaiset voivat seurata kotoaan. Battle Royalen oppilaita ei kukaan ulkopuolinen voi auttaa ja heillä on vain heille alussa jaetut varusteet, joihin kuuluu muun muassa jonkinlainen ase. Ase saattaa olla mitä vain konekivääristä laitteeseen, jonka avulla saa tietää, miten paljon oppilaita on lähistöllä. Battle Royale tuntui vielä julmemmalta kuin The Hunger Games siitäkin syystä, että henkilöt joutuvat surmaamaan omia luokkatovereitaan. He tuntevat toisensa ainakin jotenkuten toisin kuin The Hunger Gamesin osanottajat.

Tein myöskin hauskan huomion, kun otin myös The Hunger Gamesin kirjahyllystäni vertailtavaksi. Sekä omistamani The Hunger Gamesin pokkariversion että lukemani pehmeäkantisen Battle Roaylen kannessa on ylistyssanoja samalta kuuluisalta kirjailijalta. Stephen King kehuu Battle Royalea sanoilla an insanely entertaining pulp riff ja ylistää The Hunger Gamesia lausahduksella: Constant suspense... I couldn't stop reading.

Erityisen mielenkiintoista oli se, miten eri oppilaat suhtautuvat peliin ja miten he käyttäytyvät sen edetessä. Osa liittoutuu läheisten ystäviensä kanssa, osa piilottelee ja osa päättää surmata muita kylmäverisesti. Erään oppilaan mielestä hänellä on suurempi oikeutus jäädä henkiin, koska hän on erityislahjakas ja siksi maailma tarvitsee häntä enemmän kuin hänen koulutovereitaan.

Odotin, että Battle Royale olisi vielä järisyttävämpi lukuelämys. Pidin kirjasta todella paljon enkä sitä varmasti unohda, mutta olisin kaivannut vielä lisää jotakin. Loppu oli ehkä hieman epätyydyttävä ja minusta tuntuu, etten täysin tajunnut viimeisen lauseen merkitystä. Loppua kohden väkivalta muuttuu myös hyvin irrationaaliseksi, mutta toisaalta on aika ymmärrettävää, että vainoharhaisuus ja jopa suoranainen hulluus saivat oppilaita valtaansa pelin edetessä.

Battle Royalea ei ole suomennettu. Kirjan pohjalta on ilmestynyt japanilainen elokuva, jota en ole nähnyt, mutta jonka todennäköisesti aion katsoa, vaikka elokuvan väkivaltaisuus arveluttaakin.

Sinisen kissan mukaan teoksessa nähdään monenlaisia esimerkkejä siitä, mihin luottamus tai sen puute voivat johtaa. Mielestäni se olikin yksi kirjan mielenkiintoisimmista puolista.

♥♥♥♥½

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus 2010 (Purple Hibiscus 2003) Otava 326 s. suom. Kristiina Savikurki
lainattu kirjastosta

Noilla sanoilla minäkin rauhoittelin itseäni seuraavalla viikolla loppukokeissa. Toistin ne taas hiljaa mielessäni viimeisenä koulupäivinä, kun istuin kotimatkalla Kevinin kyydissä todistus tiukasti rintaa vasten painettuna. Sisarien antamia todistuskuoria ei ollut sinetöity. Olin suoriutunut luokan toiseksi parhaana. Arvio oli esitetty numeroin: 2/25. Luokanvalvojani, sisar Clara, oli kirjoittanut todistukseen: "Kambili on ikäistään älykkäämpi, hiljainen ja vastuuntuntoinen." Koulun rehtorin, kunnianarvoisan äiti Lucyn arviossa sanottiin: "Kuuliainen ja loistava oppilas ja tytär, josta voi olla ylpeä." Mutta minä tiesin, ettei isä olisi minusta ylpeä. Hän oli moneen otteeseen muistuttanut Jajalle ja minulle, ettei hän maksanut suuria summia Tahrattoman Sydämen tyttärien ja Pyhän Nikolauksen kouluille, jotta me antaisimme jonkun toisen nousta priimukseksi. Hänen koulunkäyntiinsä ei kukaan ollut uhrannut rahaa, ei ainakaan hänen jumalaton isänsä, meidän Papa-Nnukwumme, mutta silti hän oli aina ollut luokkansa paras. Halusin kovasti tehdä isän ylpeäksi ja pärjätä yhtä hyvin kuin hän oli pärjännyt. Toivoin hänen koskettavan niskaani ja sanovan, että olin täyttänyt Jumalan tarkoituksen. Toivoin hänen rutistavan minua ja sanovan, että siltä jolle on paljon annettu,voidaan myös vaatia paljon. Toivoin hänen hymyilevän silä aurinkoisella tavallaan, joka valaisi hänen kasvonsa ja sai sisälläni läikähtämään lämpimästi. Mutta olin tullut toiseksi. Minussa oli epäonnistumisen tahra.

Kambili on 15-vuotias nigerialainen tyttö, joka elää uskovaisen isänsä varjossa. Hänen ja Jaja-veljen on elettävä isän tekemän lukujärjestyksen mukaan, ja tottelemattomuuden palkkana on vähintäänkin selkäsauna. Kun isä vastentahtoisesti antaa luvan vierailuun Ifeoma-tädin luona, lapset huomaavat, että toisenlainen elämä on mahdollista. Ifeoman luona elämä on niukempaa mutta myös iloisempaa.

En muista aiemmin lukeneeni afrikkalaista kirjallisuutta, mistä lukukumppanini Krista hämmästyi suuresti. Olen tietenkin kuullut paljon kehuja muun muassa Adichien kirjoista, sillä sijoittuihan hänen uusin kirjansa Blogistanian Globalia 2013 -äänestyksessä toiseksi. Kun Krista ehdotti seuraavaksi yhteislukukirjaksi Adichien esikoisteosta, suostuin mielihyvin. Joskus tarvitsen sysäyksen lukemiselle ja uskon, että tämä sysäys saa minut jatkossa tarttumaan vielä moniin Adichien ja muiden afrikkalaisten kirjailijoiden teoksiin.

Kambili on kirjan minä-kertoja ja lukijalle välittyy hyvin Kambilin epävarmuus ja isän sortama tahto. Kambili miettii useasti, miten muut pystyvät puhumaan eivätkä heidän sanansa takerru kurkkuun. Kambili on niin tottunut olemaan kiltti ja hiljainen, ettei hän ensin uskalla käyttäytyä muuten silloinkaan, kun hänellä olisi lupa elää vapaammin Ifeoma-tädin luona. Vaikka Kambili yrittää elää mahdollisimman hyvin isänsä käskyjen mukaan, silti isä on usein tyytymätön. Isä ei hyväksy muun kuin parhauden. Kun äidin keskenmeno häiritsee Kambilin opiskelua ja hän tulee ensimmäistä kertaa toiseksi ensimmäisen sijan sijaan, isän mielestä Kambili on epäonnistunut. 

Eugene-isän käytös on hyvin kaksijakoista. Hän ei ole väleissä oman isänsä kanssa, sillä pitää isäänsä pakanana. Hän eristää omat lapsensakin Papa-Nnukwusta. Hänen välinsä omaan siskoonsakaan eivät ole kovin hyvät. Vaimon ja lapset hän pitää kovassa kurissa ja Herran nuhteessa ja tottelemattomuudesta palkka on ruumiillinen kurinpalautus. Sukunsa ulkopuolisille ihmisille hän näyttäytyy hyväntekijänä ja rohkeana miehenä. Tosin myös lastensa rangaistukset hän perustelee lastensa omalla parhaalla. Rangaistuaan Kambilia Papa-Nnukwun kanssa oleskelusta isä toteaa: Kaiken minkä teen, minä teen sinun omaksi parhaaksesi. Kai sinä sen tiedät?

"Valkoiset lähetyssaarnaajat toivat meille oman jumalansa", Amaka sanoi. "Jumalan, joka on samanvärinen kuin he, jota palvellaan heidän kielellään ja joka on kääritty heidän valitsemaansa pakettiin. Nyt kun me viemme heidän jumalansa takaisin heille, eikö meidän pitäisi edes paketoida se uudelleen?"

Eugene-isä pitää englantia sivistyksen kielenä eikä mielellään puhu äidinkieltään igboa. Eugenen sisko Ifeoma pitääkin Eugenea liikaa kolonialismin tuotteena.

Purppuranpunainen hibiskus oli pysäyttävä ja tunteita herättävä kirja. En voinut olla inhoamatta Kambilin isää ja toivomatta, että perheen elämä järjestyy parhain päin. Ymmärrän hyvin, miksi lopussa kävi niin kuin kävi.

♥♥♥♥¼

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kulttuuriblogista.

Kirjanaisen lukeminen takkusi aluksi, mutta sitten tarina tempasi mukaansa hänet mukaansa ja siitä kutoutui lopulta vetävä teos, jota hän ei malttanut laskea käsistään.
Margitin mukaan Purppuranpunainen hibiskus on perinteistä kertomakirjallisuutta ilman mitään kikkailuja eli juuri sellaista kirjallisuutta, jota hän lukee mielellään.
Kirja jätti Annikan potemaan jonkinlaista euforian täyteistä krapulaa.

Myös Chimamanda Ngozi Adichien haastattelu on mielenkiintoista luettavaa.

Tiina Raevaara: Laukaisu

Tiina Raevaara: Laukaisu 2014 Paasilinna 120 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Yksi nykypäivän mantroista on, että yhteiskunta on väkivaltaistunut. Sitä toistellaan raskaasti huokaillen. Kyseessä on kuitenkin eräänlainen harha, sillä kukin pitää omaa elinhetkeään kaikkein merkittävimpänä. Ei meidän aikamme väkivaltaisuus ole mitään verrattuna sadan, viidensadan tai tuhannen vuoden takaiseen elämänmenoon.
Tärkeää ei olekaan väkivallan määrä. Tärkeää on sen muuttuminen. Tai se, miten väkivaltaan suhtaudutaan. Me teemme rahaa väkivallalla, myymme murhia, kaunistelemme kauhistelun myyvään muotoon. Mikään ei kiehdo niin kuin murha, ja mitä kaameampi, sitä enemmän. Väkivalta on leipää.
On erilaisia tapoja viehättyä väkivallasta. Minua kiinnostaa juuri kauhistelu. Kauhistelussa tiivistyy aikamme henki. Kauhistelua voi perustella järkisyin: esimerkiksi väkivaltarikoksista langetettujen tuomioiden lyhyys on kelpo kohde kauhistelulle. Toinen suosittu on maamme väkivaltaisuus yleensä. Kuinka paljon miehemme hakkaavat vaimojaan ja naiset lapsiaan. Kuinka paljon! Kuinka kauheaa!

Pauliina elää parisuhteessa, jossa ei ole enää pitkään aikaan ollut intohimo. Pauliinan mies Kerkko makaa sängyssä ja Pauliinan pitäisi yksin hoitaa koti ja lapset. Laukaisu on kertomus yhdestä päivästä, joka riittää muuttamaan perheen elämän suunnan.

Kuulin Laukaisusta sen julkaisun aikoihin tammikuussa ja ajattelin, että onpa Raevaara uskaltanut tarttua vaikeaan ja tärkeään aiheeseen. En muista aiemmin törmänneeni kirjaan, jonka aiheena on perhesurmat, sillä lähinnä niistä saa lukea iltapäivälehtien lööpeistä. En ollut kuitenkaan heti vakuuttunut siitä, että kirjan luen, mutta luettuani ainakin Eniten minua kiinnostaa tie -blogin arvion ja Ompun bloggauksen pari ensimmäistä kappaletta olin niin kiinnostunut, että kirja ponkaisi lukulistani kärkipäähän.

Laukaisu on Tiina Raevaaran viides teos. Raevaara on kirjailijan urallaan palkittu Runeberg-palkinnolla novellikokoelmastaan En tunne sinua vierelläni. En ollut aiemmin tutustunut Raevaaran tuotantoon, mutta ainakin hänen esikoisromaaninsa Eräänä päivänä tyhjä taivas kuulostaa aiheeltaan minua kiinnostavalta, joten ehkä luen sen jossakin vaiheessa.

En aivan ihastunut Raevaaran tyyliin. Varsinkin ajoittainen perhesurmien luettelointi tuntui vain tapahtumien luettelemiselta peräjälkeen. Oletan, että kirjassa mainitut perhesurmat oli otettu todellisesta elämästä, vaikka tunnistinkin vain Anneli Auerin tapauksen. Niistä kertominen sitoi kirjan todellisuuteen, mutta tässä kirjassa ne tulivat vyöryttämällä. Olisin ehkä kaivannut muunlaista esimerkkien kerrontatapaa.

Hieman ennen loppua Pauliina joutui mielestäni melko epäuskottavan pyynnön kohteeksi. Eipä kai ole mahdotonta, että sellaista rahanhankintamahdollisuutta ehdotetaan selvästi rahapulassa olevalle naiselle, mutta minusta ehdotus tuli tarinan kannalta liian otollisessa kohdassa. Koin kohtauksen liian erikoiseksi.

Raevaara johdattelee hyvin loppuratkaisuun. Henkilöiden valintojen syyt eivät jää epäselviksi. Tiesin kirjan aiheeksi perhesurmat ja saahan kirjan nimikin jo aavistelemaan aihepiiriä. Vaikka en olisi tiennytkään, olisin lukiessani aiheen hyvinkin pian huomannut.

Vaikka tiesin odottaa loppuratkaisua, viimeinen lause oli hätkähdyttävä. Näinkö se lopulta päättyi? Toisaalta rupesin miettimään kirjan luettuani josko loppu olikaan niin selkeä. Olisiko kirja ollut mahdollista tulkita myös toisella tavalla?

Vaikka Laukaisu on fiktiivinen kertomus, se voisi olla totta. Sitä muistuttavat tapaukset ovat valitettavasti todellisuutta ja niiden olemassaololta ei voi ummistaa silmiään.

Olen aiemminkin myöntänyt, että kärsin ennakkoluuloista pienoisromaaneja ja novelleja kohtaan. Molempien kohdalla pelkään, ettei sivumäärä riitä kunnollisen juonen ja kosketuspintaisten henkilöiden rakentamiseen. Raevaaran kirja ei kuitenkaan tuntunut liian lyhyeltä pintaraapaisulta. Vaikka en vaikuttunut niin paljon kuin jotkut muut lukijat, minunkin mielestäni Laukaisun kansien välistä löytyi väkevä tarina.

Muissa blogeissa: Kaiken voi lukea!, Lukukausi - kirjallisia elämyksiä, Kirjan pauloissa, Järjellä ja tunteella, Annelin lukuvinkit ja Nidottua.

Virginie Despentes: Baise-Moi (Rape Me)

kannen suunnittelu: Marcia Salo

Virginie Despentes: Baise-Moi (Rape Me) 2002 (Baise-moi 1993) Grove Press 244 s. engl. Bruce Benderson (suomennettu nimellä Pane mua)
ostettu uutena

He shakes his head. This time he seems very solemn, about to say something he's sorry he has to: "I don't want to judge you, 'cause I don't know your story. On TV they said you'd fired on a woman and the father of a family for no reason at all.
"You'd think it was more moral of us if we'd been looking for money? There's no extenuating circumstances, you know enough about it to judge."
"It's hard to believe that it's you; if I'd passed you on the bus, I wouldn't have batted an eyelash."
Manu nods. "That's what makes it the ultimate scam, that's how we get away with it. If you watch TV tonight, you'll hear about some new stuff. Shot a child, which I know isn't the most popular thing to do. So if that's a problem for you and you want us to clear out, just say it before you start working on the wreck.

Nadine on prostituoitu, joka viettää suuren osan ajastaan katsomalla pornoa. Manu on joutunut raiskatuksi ja näkemään raiskaajiensa tappavan hänen ystävänsä. Manu ja Nadine kohtaavat sattumalta, ja aluksi Nadine on Manulle vain keino päästä pois kaupungista. He kuitenkin päätyvät yhteiselle retkelle, jonka aikana he nauttivat miehistä ja kylvävät ympärilleen kuolemaa ja tuhoa.

She can hear Karla swallowing her snot. Doesn't want her to be here, doesn't want to talk to her. Karla manages to speak: "How could you do that? How could you give in like that?"
Manu doesn't answer right away. She thinks she disgusts Karla even more than the guys. How could she do that? What an idiotic remark. 
She hears them starting their car. It's over. She answers, "After what just happened, I think it's cool that I'm breathing. Still alive, thrilled about that. That was nothing compared to what they could've done, all they did was fuck us..."
Karla's voice rises, announcing a real nervous breakdown: "How can you say that?" 

Despentes rikkoo perinteisiä sukupuolirooleja taitavasti. Nadine ja Manu eivät antaudu tunteidensa riepoteltavaksi eivätkä kirjan naishenkilöt ole ainakaan passiivisia. Silti tekojen absurdius ja silmitön raakuus olivat ajoittain minulle liikaa. Päähenkilöt ilmaisevat halunsa ja leikittelevät miehillä tahtonsa mukaan välillä julmaan loppuun asti. Kirjan edetessä pidin jo aika selvänä, että melkeinpä kukaan ei ole turvassa naisilta. Vaikka Nadine pohtii, pystyisikö hänkään tappamaan lasta, seuraavassa hetkessä lapsi on jo kuollut. Tavallaan minusta tuntui, että naisten kaikkia tekoja ei voinut pysähtyä kovin tarkasti miettimään, koska huomasin muutenkin voivani välillä pahoin. Kuolevia ihmisiä kuvataan välillä hyvinkin yksityiskohtaisesti ja Nadine ja Manu tuntuvat tarkastelevan murhaamiaan ihmisiä hyvin kylmästi. Aivan kuin he eivät pitäisi uhrejaan edes varsinaisesti ihmisinä. Toisiinsa he kuitenkin kiintyvät hyvin vahvasti, ja varsinkin lopussa heidän suhteensa syvyys on selvästi nähtävissä.

When she's going to work, she always wears the same outfit, the same perfume, the same lipstick. It's as if she figured out what to wear and isn't interested in discussing it anymore.
When she wears that hooker's costume, people she runs into look at her differently. She looks them right in the eye, all the men who pass her can have her. Even the oldest and the dirtiest can come up to her. As long as they pay cash, she'll lie on her back for any of them.

Kirjan alkupuolella Manun kokemukset miehistä eivät ole kovinkaan imartelevia. Manua lyödään, ja häntä lyönyt mies väittää Manun kerjänneen lyöntiä. Myöhemmin Manu joutuu väkivaltaisesti raiskatuksi ja raiskaajat tappavat hänen ystävänsä. Ennen murharetkeään Manu on nähnyt miehistä pimeän puolen. Olisiko Manu toiminut toisin, jos häntä olisi kohdeltu paremmin vai olivatko tapahtumat toisistaan riippumattomia? Minä uskoisin, että vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kyllä, mutta tämä jäi lukijan pääteltäväksi.

Kirja jätti minut ristiriitaisiin tunnelmiin, minkä vuoksi kirjasta bloggaaminen ei ole kovin helppoa. Toisaalta kirja oli liian brutaali, jotta voisin siitä täysin sanoa pitäneeni, mutta toisaalta kirja herätti ajatuksia ja tunteita paljonkin. Baise-Moi ei todellakaan ole kevyttä luettavaa enkä suosittele kirjaa kovin heikkohermoisille. Olen itsekin huomannut Despentesin romaanin lukemisen jälkeen kaipaavani tavallista kevyempää lukemista. Jos muut Despentesin teokset ovat näin rankkoja, minun on odotettava hetki ennen kuin tutustun Despentesiin lisää. Vaikka Baise-Moi ei minulle täysosuma ollutkaan, mielenkiintoni on kuitenkin herännyt ja aion lukea Despentesia vielä lisää.

Minua mietitytti myös kirjan nimen suomenkielinen käännös Pane mua. Tässä tosin suomennos vastaa paremmin alkuperäistä nimeä kuin englanninkielinen käännös, mutta ainakaan äkkiseltään minulle ei tule mieleen mitään suomenkielistä kirjan nimeä, jossa olisi sana raiskaus. Esimerkiksi Joyce Carol Oatesin Rape - A Love Story on suomennettu Kosto - Rakkaustarina -nimellä. Vältelläänkö sanaa tarkoituksella suomenkielisissä kirjan nimissä vai olenko vain onnistunut välttymään niiltä kirjan nimiltä, joissa "raiskaus"-sana esiintyy?

Osallistun kirjalla Vive la France! -haasteeseen.

Muissa blogeissa: Ankin kirjablogi, Sanasta sanaan ja takaisin ja Häkkilintu kopissaan.

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit

kansikuva: Claire Morgan/Plainpicture/Fennopress

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit 2013 (Sankta Psyko 2011) Tammi 502 s. suom. Outi Menna
lainattu kirjastosta

"Hyvä", Högsmed oli sanonut. "Meidän toimintamme eroaa tietysti tavanomaisesta siinä mielessä, että lasten vanhemmat ovat potilaina..."
Sitten hän oli jatkanut selostamalla, minkä takia Sankta Patriciaan ylipäätään oli yhdistetty päiväkoti ja esikoulu: "Se perustettiin joitakin vuosia sitten, ikään kuin kokeiluluontoisesti... Perusidea pohjautuu tutkimukseen siitä, kuinka tärkeä pienten lasten suhde omiin vanhempiinsa on heidän sosiaalisen kehityksensä kannalta. Sekä pysyvissä että tilapäisissä huostaanotoissa on aina omat puutteensa, ja me täällä Sankta Patriciassa uskomme, että lapselle on hyväksi pitää säännöllisesti yhteyttä biologiseen äitiinsä tai isäänsä... poikkeuksellisista olosuhteista huolimatta. Ja vanhemmille yhdessäolo lapsen kanssa on luonnollisesti osa hoitoprosessia." Lääkäri piti tauon ja lisäsi: "Sitähän me täällä sairaalassa teemme: me hoidamme. Emme rankaise, riippumatta siitä mitä potilaamme ovat tehneet."
Jan oli kuunnellut ja pannut merkille, ettei lääkäri käyttänyt kertaakaan sanaa parantaminen.

Jan Hauger hakee töitä Metsäkedon päiväkodista. Metsäketo sijaitsee Sankta Patrician psykiatrisen sairaalan vieressä. Hoidossa olevat lapset ovat psykiatrisen sairaalan potilaiden jälkikasvua, ja he saavat kerran viikossa käydä tapaamassa sairaalassa olevia vanhempiaan. Janilla on omat syynsä hakeutua töihin juuri tähän päiväkotiin. Hän arvelee työnsä edistävän nuoruuden aikaisen rakkautensa Alice Ramin löytämistä.

En ollut aiemmin lukenut Johan Theorinia. Sankta Psykon kasvatit päätyi luettavien syksyn uutuuksien listalle, koska psykiatrinen sairaala miljöönä herätti mielenkiintoni. Theorinin uusin suomennos ei kuulu mihinkään sarjaan, joten pystyin hyvin aloittamaan ruotsalaiseen rikoskirjailijaan tutustumisen Sankta Psykon kasvateista. 

Theorinin trilleri on kertomus pakkomielteisestä rakkaudesta, jonka eteen henkilöt ovat valmiita tekemään mitä vain keinoja kaihtamatta. Psykologisissa trillereissä hulluuden ja selväjärkisyyden raja taitaa usein olla hyvin häilyvä, eikä Sankta Psykon kasvatit muodostu tämän seikan suhteen poikkeukseksi.

Henkilöiden toiminta ei ollut irrallista ja selittämätöntä. Varsinkin Janin menneisyys punoutuu yhteen aikuisen Janin tekojen motiivien kanssa. Vaikka Jan tekee joitakin hyvin epäilyttäviä tekoja, en silti lopulta osannut pitää Jania pahana ihmisenä vaan ennemminkin olosuhteiden uhrina. Koulukiusaaminen ja kiihkeä rakkaus Alice Ramia kohtaan ovat saaneet Janin moraalitajun sekaisin.

Ajattelin monesti lukevani kirjaa vain hetken ja sitten tekeväni jotakin muuta. Theorin on kuitenkin niin taitava rakentamaan jännitystä lukijan mielessä, että yhtäkkiä huomasinkin lukeneeni monta sivua enemmän kuin alunperin aioin. Vetävästä juonesta huolimatta koin loppua kohden tarinan imun hiipuvan. Odotin lopetuksen hätkähdyttävän minua enemmän ja taidan olla vähemmistössä mielipiteeni kanssa, mutta olisin kaivannut lopulta lisää puistattavuutta. Myönnän, että lopetus jäi silti pyörimään mieleeni, joten kyllä siinä jotakin oli.

Olen löytänyt jälleen uuden kiehtovan ja  jännityskirjailijan. Yleensä luen jännityskirjallisuutta melko satunnaisesti, ehkä yleensä tahtia noin kirja kuussa, mutta lokakuussa lukemistani romaaneista kolme viidesosaa on ollut trillereitä ja tällä hetkellä on kesken Gillian Flynnin Dark Places. Opiskelukiireiden keskelle jännityskirjat sekä sopivat että eivät sovi. Ne vievät ajatukseni melko hyvin pois opiskelujutuista, mutta ne ovat yleensä liian mukaansatempaavia, jotta niitä pystyisi lukemaan vain luvun kerrallaan.

Muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä

Laura Gustafsson: Huorasatu

kannen kuva: Tex Hänninen

Laura Gustafsson: Huorasatu 2011 Into 295 s.
lainattu kirjastosta

Kallan pitäisi lähteä töihin.
Pitäisi avata silmät.
Pitäisi nousta sängystä.
Kalla ei halua. Hän ei halua ei mitään ei koskaan ei mitenkään.
Hän haluaa kuolla.
Mutta voisi olla pahemminkin. Voisi olla niin paljon pahemminkin.
Hän ajattelee thaimaalaisiin bordelleihin huijattuja tyttöjä, joista tehtiin säyseitä ja palvelualttiita pakottamalla heidät syömään paskaa.
Hänen ei tarvitse syödä paskaa.
Hän ajattelee irakilaisia naisia, jotka ovat saaneet kivitystuomion siitä hyvästä että heidät on raiskattu.
Häntä ei nyt kivitetä.
Hän ajattelee afrikkalaisia pikkutyttöjä, joita aidsia sairastavat miehet raiskaavat, koska uskovat neitsyen parantavan sairauden.
Hän ei ole enää pikkutyttö.
Kalla avaa silmänsä, nousee ja peseytyy. Hänellä on asiat ihan hyvin.
Ja jos oikein asiaa ajattelee ja vertaa sitä kaikkeen ja asettaa sen jonkinlaiselle asteikolle, niin tuskin oikeastaan voidaan edes sanoa että kyseessä olisi ollut, no, rikos. Ehkä vain ei-suostumuksellinen seksi? Tai ei-toivottu seksi? Ehkä vain todellakin epäonnistunut ja huono seksi? Tyhmä seksi? Väärä seksi?

Afroditen mustasukkainen rakastaja Ares surmaa rakkauden jumalattaren uuden nautinnon tuojan, Adoniksen. Afrodite päättää hakea Adoniksen takaisin Haadeesta, mutta päätyykin Helsingiin, jossa hän saa julkisuutta ulkoisilla avuillaan ja tutustuu kahteen prostituoituun: Kallaan ja Millaan. Huorasadussa sekoitetaan antiikin Kreikan jumaltarusto ja nykyajan naisten asema. Mikään ei ole Gustafssonille pyhää.

Huorasatu oli ilmestymisvuonnaan ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi, ja tänä vuonna romaani sijoittui Helsingin Sanomien 2000-luvun paras kotimainen romaani -äänestyksessä sijalle 92. Laura Gustafssonin toisen Anomalia-romaanin pitäisi ilmestyä tässä kuussa, joten nyt oli aivan mainio hetki tutustua Gustafssonin esikoisteokseen. Huorasadun myötä koin myös 18. kirjan TBR100-listaltani.

Huh, mitä minä tulinkaan lukeneeksi. Laura Gustafssonin Huorasatu on harvinaisen kiihkeä, rohkea ja provokatiivinen teos. Kirjassa ei kaunistella eikä hyssytellä tabuinakaan pidettyjä aiheita. Hyvä niin. Kirjan naisten kohtelu yököttää ja raivostuttaa. Miesten valta-asema ja toiveiden täyttäminen eivät ole asioita, joihin pitäisi tyytyä. Välillä kirja onnistuu naurattamaankin mustalla huumorillaan ja tragikoomisuudellaan. Vielä useammin se lyö lukijan tietoisuuteen asioita, jotka hän jo tietää, mutta joita hän ei halua usein päästää kunnolla mieleensä.

Laura Gustafsson on kirjailija ja näytelmäkirjailija. Näytelmällisyys näkyy osittain Huorasadussakin. Ajoittain henkilöiden dialogit on kirjoitettu repliikkimuotoon, ja tämä tuntui aluksi hieman oudolta ratkaisulta, mutta lukiessa siihenkin tottui. Kirjassa on Afroditen ja Kallan ja Millan tarinoiden kerronnan lisäksi mustat sivut, joissa kirjoitetaan Raamattua uudelleen naisen näkökulmasta.

Huorasatu ei ehkä ole mestarillista kielitaituruutta ja kirjan juonikin jää välillä lähinnä absurdien tapahtumien luettelemiseksi perätysten, mutta sen sanoma on vahva. Se ei ole yksi niistä kirjoista, jotka kyllä viihdyttävät lukuhetkensä ajan, mutta unohtuvat seuraavana päivänä. Kirja on muun muassa feministinen kannanotto ja manifesti eläinten oikeuksien puolesta. Laura Gustafsson sivaltaa niin monia aiheita esikoisteoksessaan suorasti tai epäsuorasti, että niiden luettelemisessa ei olisi mitään järkeä. Suosittelen lukemaan Huorasadun, jos haluatte kuulla, mitä Gustafssonilla on sanottavana. Sanottavaa hänellä todellakin riittää.

En tiedä, koinko Huorasadun vahvemmin sukupuoleni vuoksi. En väitä, etteivätkö miehet voisi kokea naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolustamista sydämenasiakseen, mutta tietenkin nämä kysymykset vaikuttavat vielä enemmän juuri naisten jokapäiväiseen elämään. En ole käynyt vielä muita arvioita lukemassa, mutta onnistuin ainakin yhden miehen kirjoittaman Huorasatua käsittelevän blogitekstin löytämään.

Muissa blogeissa: Mari A:n kirjablogi, Kujerruksia, Sabinan knalli -keittiöanalyyttinen kirjablogi, Einesbaari, Kirjavinkit, Luetut, lukemattomat, Upotus, Kirjan nurkkaan, Margaret Pennyn muistikirja, Luen ja kirjoitan, Mimun kirjat, Ilselä, Kirjoista, Nulla dies sine legendo, La Petite Lectrice, Mustemaailmani, Kuvia ja sanoja, Habaneran havaintoja, Kirjakolo, Eniten minua kiinnostaa tie, Marian ilmestys, Tea with Anna Karenina, Booking it some more, Lukuhoukka, Erjan lukupäiväkirja, Ei tieto ole ainoa kirja, Onko kaunosieluista kyborgeiksi? ja Kulttuuri kukoistaa.

S. J. Watson: Before I Go to Sleep

kannen kuva: Veronique Beranger/Getty Images

S. J. Watson: Before I Go to Sleep 2011 Doubleday 366 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Kun suljen silmäni)
lainattu kirjastosta

I realized I do not have ambition. I cannot. All I want is to feel normal. To live like everybody else, with experience building on experience, each day shaping the next. I want to grow, to learn things, and from things. There, in the bathroom, I thought of my old age. I tried to imagine what it will be like. Will I still wake up, in my seventies or eighties, thinking myself to be at the beginning of my life? Will I wake with no idea that my bones are old, my joints stiff and heavy? I can't imagine how I will cope, when I discover that my life is behind me, has already happened, and I have nothing to show for it. No treasure house of recollection, no wealth of experience, no accumulated wisdom to pass on. What are we, if not an accumulation of our memories? How will I feel, when I look in a mirror and see the reflection of my grandmother? I don't know, but I can't allow myself to think of that now.

Kuvittele tilanne, jossa heräisit joka päivä ilman mitään muistikuvaa edellisestä päivästä saatikka paristakymmenestä viime vuodesta. Et tunnistaisi vieressäsi nukkuvaa aviomiestäsi ja peilistä katsoisi parikymmentä vuotta vanhempi ihminen kuin koet olevasi. Näin on tapahtunut Christinelle joka aamu 18 vuoden ajan.

Before I Go Sleepin idea on vallan mielenkiintoinen. Kirja alkaa kuin kauhuromaani, kun Christine menee kylpyhuoneeseen eikä tunnista peilikuvaansa. Lukija voi kuvitella, miltä tuollainen tuntuisi ja miten Christine varmasti epäilee tulleensa hulluksi. Minulla on heikko kohta psykologisille trillereille, ja ne ovat yleensä hyvinkin kutkuttavia juoneltaan.

Before I Go to Sleep sisältää melko paljon toistoa, mutta se on juonen ja kerrontaratkaisun takia pakollista. Christine kirjoittaa päiväkirjaa, johon yrittää koota muistojensa palasia. Hänelle paljastuu samoja asioita yhä uudelleen ja hän kokee samanlaisia tuntemuksia melkein päivittäin. Christine elää jokapäiväistä suurta identiteettikriisiä. Tässä kirjassa toisto toimii, koska tällä tavoin lukija kokee asiat Christinen tavoin.

Kirjassa on kuitenkin yksi iso pulma. Olen huono arvaamaan trillereiden juonenkäänteitä, mutta tämän kirjan loppuratkaisun minä kuitenkin arvasin ihan liian aikaisin. Aavistelin tulevaa, mutta ajattelin, että olen tälläkin kertaa väärässä. Tiedän, että minut on helppo yllättää, joten epäilin, että Watsonilla on jotakin vielä kierompaa keksittynä. No ei ollut, ja tämä huononsi lukuelämystäni todella paljon. Minä pidän siitä, että minut yllätetään. Olisin halunnut tulla yllätetyksi, suorastaan janosin sitä, mutta lopulta Before I Go to Sleep ei antanut minulle sitä, mitä kirjalta odotin.

Toinen minua häirinnyt asia oli se, voisiko muistinmenetys toimia niin kuin Christinellä. Myönnän, etten ole perehtynyt amnesiaan kovinkaan hyvin, mutta minusta Christinen muistin toimimistapa tuntui epäuskottavalta. Hän muistaa yön jälkeiset tapahtumat, mutta edellinen päivä on hiipunut melkein täysin mielestä. Tiedän, että nukkuessaan ihmiseltä haihtuu joitakin ns. turhia muistijälkiä. Olisiko tässä siis kyse siitä, että Christinen aivot pitäisivät kaikkia tai ainakin suurinta osaa päivän aikana syntyneistä muistijäljistä turhina?

Minulle tuli hieman mieleen tämän kesän suuri tapaus Gillian Flynnin Gone Girl (Kiltti tyttö). Watsonin trilleri jää kuitenkin väistämättä toiseksi Flynnin teokselle. Gone Girlin hohto on himmennyt kuukausien kuluessa, mutta silti muistan vielä hyvin, miten en voinut päästää kirjaa käsistäni ja en osannut arvata tulevia tapahtumia etukäteen. Gone Girlin loppuratkaisu ei tosin ollut mieleeni. En pitänyt Before I Go to Sleep -kirjankaan loppuratkaisusta, mutta eri syistä kuin Gone Girlin tapauksessa. S.J. Watsonin esikoistrillerin loppu ei oikein onnistunut herättämään minussa mitään tunteita.

Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat jääneet kaipaamaan lisää Flynnin Gone Girlin kaltaisia trillereitä. En voi luvata yhtä yllättäviä juonenkäänteitä, mutta kyllä tämän Watsonin trillerinkin parissa voi viettää melko viihdyttäviä hetkiä.

Haluaisin lukea kirjan, jonka käänteet saisivat minut yllätetyksi kerta toisensa jälkeen. Watsonin kirjalta sellaista kokemusta odotin, mutta teos ei täyttänyt odotuksiani. En yleensä ole kovin hyvä arvaamaan kirjan tarjoilemia yllätyksiä, joten esimerkiksi Gone Girl yllätti minut täysin, vaikka moni on ilmeisesti kuitenkin arvannut ainakin osan kyseisen kirjan jujuista. Minkä kirjan arvelisitte olevan sellainen, joka pitäisi minua hereillä aamun tunneille asti? Mitä jännityskirjaa ei vain voi laskea käsistään ennen kuin viimeiset sivut on luettu?

Watsonin trilleri muissa blogeissa: Nenä kirjassa, Kirjavinkit, Oota, mä luen tän eka loppuun, Kirjava kammari, Järjellä ja tunteella, Luettuja maailmoja, Annelin lukuvinkit, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua, Sivusta sanoen, Valikoiva kirjatoukka, Valopolku, Vauhkon kirjat ja kirjaimet, Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä, Sonjan lukuhetket, Kirjavalas ja Kirjakko ruispellossa.