Mary Downing Hahn: Kunhan Helen tulee

Mary Downing Hahn: Kunhan Helen tulee (Wait till Helen Comes 1986) 1989 Jalava 144 s. suom. Renne Nikupaavola
lainattu kirjastosta

Ei se ollut sitä, etten olisi koettanut. Kun Heather tuli meille, tein kaiken mahdollisen, mitä suinkin osasin, jotta olisin ollut hänelle kiva isosisko, mutta hän teki selväksi, ettei halunnut olla kanssani missään tekemisissä. Jos koetin kammata häntä, hän karkasi mankumaan Mamille, että tukistin. Jos tarjouduin lukemaan hänelle, hän haukotteli jo ensimmäisellä sivulla ja sanoi tarinaa tylsäksi. Kerran erehdyin antamaan hänen leikkiä vanhoilla Barbie-nukeillani, joita säästin omille lapsilleni, ja hän leikkasi niiltä tukan leikkiessään kampaamoa ja silppusi niiden parhaat vaatteet. Hän jopa repi paperinukkeperheen, jonka tein hänelle, nautti suuresti teilatessaan nuket siinä silmieni edessä. Sitten hän heitti ne roskikseen ja marssi tiehensä.

Molly ja Michael joutuvat muuttamaan äitinsä, isäpuolensa ja sisarpuolensa kanssa vanhaan kirkkoon. He eivät ole kovinkaan innoissaan, sillä heidän tuore sisarpuolensa Heather on oikea pieni riiviö. Heather ei anna Mollylle ja Michaelille edes mahdollisuutta tutustua itseensä ja väittää isälleen uusien sisarustensa piinaavan häntä, vaikka asia on oikeasti toisinpäin. Uuden kodin naapurissa on hautausmaa, joka alkaa nopeasti kiehtoa Heatheria. Hän väittää tutustuneensa sata vuotta sitten eläneeseen Heleniin, jonka aikeet eivät vaikuta kovinkaan hyväntahtoisilta.

Ala-asteikäisenä Kunhan Helen tulee oli yksi pelottavimmista kirjoista ikinä. Taisin lukea kirjan silloin pariinkin kertaan, vaikka epäröin uusintalukua, koska kirja oli minusta vain niin kammottava. Kansi aiheutti edelleen selkäpiissäni väristyksiä, ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua.

Ymmärrän hyvin, miksi kirja tuntui niin pelottavalta kymmenvuotiaana. Viitisentoista vuotta vanhempana uskalsin lukea kirjaa pimeänä syysiltana ja vain muutama kohta tuntui kunnolla hyytävältä, mutta lapsena kirja sai mielikuvituksen valloilleen. Nykyään pidän kauhukirjoissa hieman psykologisemmasta otteesta. Yleensä on mukavampi miettiä, onko selitys yliluonnollinen vai ei, mutta Kunhan Helen tulee ei oikein sellaista mahdollisuutta anna.

Vahvojen yliluonnollisten elementtien lisäksi kirjassa kuvataan paljon uusperheen arkea. Vaikka kaikkien uusperheiden taustalla ei olekaan niin vaikeita tapahtumia ja salaisuuksia kuin kirjassa, kahden osittaisen perheen yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi ei usein ole mikään helppo juttu. Kirjassa varsinkin Heatherin isä suosii selvästi omaa tytärtään ja uskoo aina Heatherin sanaa lapsipuoliensa sijasta. Mollyn ja Michaelin äiti on välikädessä. Hän säälii Heatheria, koska tyttö on menettänyt äitinsä hyvin nuorena mutta ei usko, että omat lapset piinaavat Heatherin väitteiden mukaisesti.

En suosittele kirjaa alle 10-vuotiaille. Lapsille kirja on parhaimmillaan (tai pahimmillaan, miten sen nyt ottaa), koska mielikuvitus tekee lukukokemuksesta karmivamman, mutta hyvin nuorille Kunhan Helen tulee saattaa olla liiankin kauhea. Minua pelotti kymmenvuotiaana, mutta painajaisiin asti kirja ei tainnut sentään tulla. Jossakin vaiheessa lapsuutta kaipasin kauheita kirjoja, ja pelottavia hetkiä tarjosi Hahnin kirjan lisäksi muun muassa Kauhujuttu-sarja ja R. L. Stinen kirjat.

Osallistun kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen (joka innoitti vihdoin toteuttamaan kauan harkitun uusintaluvun), sillä kirjassa on sekä hautausmaita että kummituksia.

Muualla: Vinttikamarissa

Sarah Lotz: Kolme & arvonta

Kannen kuvat: plainpicture/Bildhuset,
Masterfile

Sarah Lotz: Kolme (The Three 2014) 2014 Karisto 491 s. suom. J. Pekka Mäkelä
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Jotenkin olin palannut takaisin saapumisaulaan. En muista miten minä olin sinne kulkeutunut tai oliko joku yrittänyt pidätellä minua siinä kammottavassa salissa. Ajelehdin joukon mukana ja vaistosin, että minua tuijotettiin, mutta sillä hetkellä he eivät olleet sen tärkeämpiä kuin elokuvan avustajat. Ilmassa tuntui jotakin samankaltaista raskautta kuin juuri ennen myrskyn puhkeamista. Ajattelin: Ja hitot, nyt tarvitaan drinkki. Se ei ollut lainkaan minun kaltaistani, koska minähän olin ollut kuivilla jo kymmenen vuotta. Unissakävelin alueen toisessa laidassa olevaa irlantilaishenkistä pubia kohti. Pukupöljien porukka oli keräytynyt baaritiskin ääreen tuijottamaan televisiota. Heidän joukossaan punakka ääliö puhui muka-cockneymurteella aivan liian kovaa, paasasi WTC-iskuista ja toisteli kaikille, että hänen piti päästä Zürichiin puoli kuudeksi tai "päitä putoilisi". Paasaus päättyi kesken lauseen minun lähestyessäni ja minulle tehtiin tilaa kuin tartuntatautipotilaalle. Tietenkin olen sittemmin oppinut, että murhe ja kauhu ovat tarttuvia. 
Television ääni oli täysillä ja uutisankkuri - sellainen amerikkalainen botox-hirvitys, jolla oli Tom Cruise -hampaat ja liikaa meikkiä - jaaritteli suoraan kameraa kohti. Hänen takanaan näkyi kuva jonkinlaisesta suosta ja sen yllä leijuvasta helikopterista. Ja sitten luin alareunan otsikon: Maiden Airlinesin kone pudonnut Evergladesiin.
He ovat väärässä, ajattelin. Stephen ja tytöt olivat Go!Go!:n koneessa, eivät tuolla.
Ja sitten minä tajusin. Jokin toinenkin kone oli pudonnut.

Neljä lentokonetta tippuu saman päivän aikana, ja vain kolme ihmistä jää henkiin. Kaikki kolme eloonjäänyttä ovat lapsia. Ensin lasten selviytymistä pidetään ihmeenä, mutta sitten salaliittoteoreetikot ja uskonnolliset piirit alkavat muodostaa omia teorioitaan. Onko neljänneltäkin lennolta jäänyt henkiin lapsi ja ovatko lapset tuhoa mukanaan tuovia Ilmestyskirjan ratsastajia? Saattaisiko kenties avaruusolioilla olla osansa onnettomuuksissa?

Onnettomuuksista selviytyneet lapset eivät ole enää samanlaisia kuin ennen traagisia tapahtumia. Tietenkin lento-onnettomuus ja läheisten menettäminen ovat niin suuria asioita, ettei ole lapsien muuttuminen ole ihmekään. He eivät kuitenkaan tunnu surevan menetettyjä perheenjäseniään, ja heidän lähettyvillään sattuu selittämättömiä asioita. Jotkut ihmiset vakuuttuvat siitä, että pelastuneet lapset ovat pahoja.

Sarah Lotzin Kolme kuului kirjoihin, joita odotin todella malttamattomana. Kolmen piti ilmestyä jo heinäkuun puolessavälissä, mutta heinäkuu meni ilman Kolmea. Eilisaamuna vihdoinkin ovikello soi ja postinkantaja ojensi minulle odotettua pakettia. Vaikka liian monikin kirja odottaa keskeneräisenä, en voinut olla aloittamatta Kolmea heti, kun sain sen käsiini. Yöllä olin saanut luettua viimeisetkin sivut.

Kolme ei tarjonnut minulle aivan niin huikeaa lukuelämystä kuin odotin, mutta kirja on vetävä ja nopealukuinen. Janosin lisää tietoa lapsista ja odotin, mitä loppu tuo tullessaan. Pelkäsin ennalta arvattavampaa lopetusta, mutta onneksi kirjailija ei sellaiseen sortunut. Nautin kirjan poikkeuksellisesta rakenteesta, ja odottamaton lopetus saa kirjan jäämään pyörimään mielessä.

Kirjassa ei ole vain yhtä kertojaa, ja Kolme sisältää Mustasta perjantaista kirjoitetun teoksen. Elspeth Martinsin koostama kohukirja sisältää onnettomuuden uhrien äänittämiä viimeisiä viestejä, chat-keskusteluja, lehtiartikkeleita, sähköpostiviestejä ja haastatteluja. Minusta perinteisestä kaunokirjan rakenteesta poikkeaminen on aina varsin piristävää. Tähänkin tarinaan eri näkökulmat ja fiktiiviset dokumentit tuovat todellisuuden tuntua. Tosin en aivan unohtanut tarinan olevan keksitty, vaikka kannessa muuta väitettiinkin.

Dokumentaarinen rakenne toi mieleeni Max Brooksin World War Z -teoksen. Pidin Brooksin kirjan rakenteesta paljon, mutta loppua kohden aloin kuitenkin kaivata parempaa kontaktia henkilöhahmoihin. Vaikka Kolmessa tarina kerrottiin myös monesta näkökulmasta, tietyt kertojat toistuivat monta kertaa ja heihin sai kirjan edetessä otteen. Mielestäni Kolmessa rakenne on onnistuneempi ja koukuttavampi kuin Brooksin zombikirjassa.

Odotin, että kirja olisi vielä kauhistuttavampi. Jotkin kohdat tuntuivat hieman hyytäviltä, mutta en kuitenkaan pelännyt missään vaiheessa kunnolla. Vaikka Kolmesta ei tullutkaan yhtä suosikkiani toisin kuin odotin, kirja oli varsin mukaansatempaava enkä eilen malttanut paljon muuta tehdä kuin lukea. Kirjan kotisivu on myös ihan mielenkiintoinen.

♥♥♥♥¼

Arvon kerran luetun kappaleen Sarah Lotzin Kolmea. Kirjan arvontaan voi osallistua laittamalla kommentin, jossa mainitsee osallistuvansa arvontaan. Jos haluat osallistua mutta sinulla ei ole omaa blogia, laita kommenttiin myös sähköpostiosoite. Arvontaan voi osallistua elokuun 13. päivään (keskiviikko) kello 18.00 mennessä.
ARVONTA ON PÄÄTTYNYT!

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Kansi: Jussi Karjalainen

Mia Vänskä: Valkoinen aura 2014 Atena 287 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Lisää asuntojen ovia: Norman Bates, Hannibal Lecter, Steven Marcato ja Annie Wilkes, jonka nimen viereen oli liimattu Tehyn tarra. Iina värähti kylmästä. Vaaleat käsivarret mustan t-paidan hihojen alla olivat kananlihalla. Hän alkoi hieroa niitä, mutta veti kätensä äkkiä pois - iho tuntui kosketusaralta.
Päästyään käytävän päähän hän huomasi lattialla päätyasunnon oven edessä jotain. Hän kyykistyi poimimaan sen käteensä.
Punainen ruusunnuppu.
Iina ojentautui nuppu kämmenellään seisomaan. Asunnon postiluukussa ei lukenut mitään. Hän sulki sormensa samettisen kukan ympärille ja antoi silmiensä painua kiinni. Jossain aivan lähellä... oven toisella puolella... 
Äkkiä Iinan mielessä vilahti ajatus: ehkä hänen ei olisi kannattanut poimia ruusua.
Hänen silmänsä revähtivät auki ja nyrkki avautui. Ruusunnuppu putosi lattialle, ja ilmaan lehahti niin voimakkaan imelä tuoksu, että hän melkein yökkäsi. Hän nielaisi ja veti vaivalloisesti ilmaa keuhkoihinsa. Hetken ajan päässä humisi, ja adrenaliinin ryöpsähdys sumensi katseen. Sitten kummallinen tunne oli poissa, ja ympärillä oli vain tyhjä, äänetön käytävä.

Iina aloittaa opiskelut ja muuttaa opiskelija-asuntolaan. Iinan elämään tulee kuitenkin muutakin uutta kuin opiskelukiireet, sillä hän alkaa nähdä kummallisen todentuntuisia unia. Asuntolan yläkerrassa oleva asunto, jossa on vuosia sitten murhattu opiskelijatyttö, vetää Iinaa mystisesti puoleensa. Pikkuhiljaa Iinan menneisyydestä alkaa paljastua karmivia muistoja.

Luin juuri Valkoista auraa ennen Harstadin Darlah - 172 tuntia kuussa ja kyseinen kirja oli karminut selkäpiitäni. Vänskän kirjan kauhu olisikin ehkä onnistunut kauhistuttamaan enemmän, mutta nyt . En ole aiemmin lukenut Mia Vänskää enkä erityisesti myöskään kotimaista kauhukirjallisuutta, mutta tutustuminen molempiin on houkuttanut jo kauan. 

Iina haluaa aloittaa itsenäisen elämän eikä tiedä, haluaako sisällyttää uuteen alkuunsa vanhaa poikaystäväänsä Jarnoa. Jarno on hänelle ennemminkin turvallinen ja tuttu vaihtoehto kuin suuren rakkauden kohde. Kuten tavallisestikin uudellen opiskelijalle ensimmäinen opiskeluvuosi on Iinalle matka kohti itsenäisyyttä ja aikuisuutta. 

Mielestäni kirjassa oli juuri sopiva sekoitus yliluonnollisia elementtejä ja realistista kuvausta. Pystyin samaistumaan yliopistoelämän aloittamiseen, mutta jännitystä kirjaan toivat henkimaailman jutut. Tosin pidän paljon myös realistisemmasta kauhusta, sillä se on vielä pysäyttävämpää. Sellaista lukiessa tai katsoessa tuntuu vielä vahvemmin, että tämä voisi oikeasti tapahtua.

Loppua kohden kirjan tunnelma latistui. Olisin toivonut Vänskältä jonkinlaista tuoreempaa keksintöä loppuratkaisuksi. Kun aloin lukea muiden bloggauksia kirjoista, huomasin, että loppu on jakanut mielipiteitä. Osa on pitänyt loppuratkaisua loistavana. No, totuushan on, että kaikkia lukijoita ei mitenkään voi miellyttää.

Moitteen aiheista huolimatta luin kirjan todella nopeasti, joten tarina onnistui saamaan minut pauloihinsa.

Mielestäni kotimaista kauhukirjallisuutta ei ole kovinkaan paljon ilmestynyt. Vaikka Valkoinen aura ei ollutkaan pelottavin lukemani kirja, aion jossakin vaiheessa tutustua myös Vänskän aiempiin teoksiin, sillä sen verran kiinnostuneeksi vielä jäin.

♥♥♥½

Jussi K. Niemelä kuvaa loppuratkaisua hienoksi. 
Annille kirja ei ollut tippaakaan liian pelottava, mutta hän nautti sen tarjoamista jännityselementeistä.
Aamunkajo olisi kaivannut kirjaan hieman samanlaista syvyyttä kuin Vänskän aiemmassa kirjassa Saattajassa oli.
Ulla kuvailee Vänskän kirjoittamaa kauhua enteileväksi, vihjailevaksi tai kuiskailevaksi, mutta ei niinkään painostavaksi, ahdistavaksi tai piinaavaksi.

Koushun Takami: Battle Royale

Koushun Takami: Battle Royale 2003 (Batoru Rowaiaru 1999) 616 s. engl. Yuji Oniki
lainattu kirjastosta

"We have received a report from the Special Defense Forces and the government that the Program in Kagawa Prefecture ended yesterday at 3:12 p.m. It has been three years since the last Program was conducted here. The subject class was Third Year E Class from Zentsuji No. 4 Junior High School. The undisclosed location was Shidakajima Island, four kilometres away from Tadotsu-cho. The winner emerged after 3 days, 7 hours, and 43 minutes. Furthermore, with the retrieval of the corpses and autopsies conducted today, the causes of deaths for all 38 students have been determined: 17 from gunshot wounds, 9 from knife or blade wounds, 5 from blunt weapons, and 3 choked to death..."
An image of what appeared to be "the winner", a girl clad in a tattered sailor suit uniform came on the screen. Pressed between two Special Defense Forces soldiers, she looked back at the camera, her face twitching. Under her long messy hair, some dark red substance stuck to her right temple. Shuya could still clearly recall how her twitching face occasionally formed what appeared to be, strangely enough, a smile.
He realized now that this was the first time he had seen an insane person. But at the time he had no idea what was wrong with her. He only felt inexplicably afraid, as if he'd seen a ghost. 

42 japanilaisen oppilaan luokka luulee olevansa matkalla luokkaretkelle, mutta päätyykin tahtomattaan yhdeksi Ohjelmaan (engl. Program) osallistuvaksi luokaksi. Satunnaisesti valitut viisikymmentä junior high schoolin (vastaa suurinpiirtein yläastetta) kolmannen vuoden luokkaa joutuu osallistumaan hallituksen järjestämään Ohjelmaan, jossa heidän täytyy tappaa luokkatovereitaan. Viimeiseksi hengissä oleva oppilas on voittaja. Jos Ohjelman aikana kuluu 24 tuntia ilman yhtään kuolemaa, kaikki kuolevat. 

Luin kaksi vuotta sitten pääsykoekiireiden ohella Suzanne Collinsin The Hunger Games -trilogian. The Hunger Gamesin yhteydessä olen usein kuullut vertauksia japanilaiseen kulttiklassikkoon Battle Royaleen, jonka nimi taisi olla minulle tuttu jo entuudestaan, mutta lukulistalle se ei ollut aikaisemmin päätynyt. Pidin Collinsin trilogiasta, joten sen vuoksi päätin, että Battle Royalekin on jossakin vaiheessa luettava. Lainasin kirjan jo syksyllä, mutta jouduin palauttamaan sen lukemattomana kirjastoon, koska lukuaikaa ei ollut riittävästi. Toisella lainauskerralla onneksi löysin aikaa kirjan lukemiselle, vaikka se paksukainen onkin. 

Ymmärrän hyvin, miksi monet ovat huomanneet yhtäläisyyksiä The Hunger Gamesiin. Perusasetelmassa on paljon samaa. Satunnaisesti valitut nuoret laitetaan taistelemaan toisiaan vastaan siihen asti, että vain yksi on hengissä. Peli on jokavuotinen ja sen kanssa on opittu elämään, vaikka perustelut pelin järjestämiselle ovatkin aika kyseenalaisia. 

Lähestymistapa on kuitenkin erilainen. The Hunger Gamesissa peliä tarkastellaan minä-kertojana toimivan Katnissin näkökulmasta, kun taas Battle Royalen kaikkitietävän kertojan tarkastelukohteet vaihtelevat. Tosin Battle Royalessakin palataan erityisen usein muutamiin henkilöihin ja pari pitkäänkin hengissä säilyvää oppilasta jäävät vain vähäiselle huomiolle. Vaikka sekä The Hunger Games että Battle Royale luokitellaan nuorten aikuisten kirjallisuudeksi, Battle Royalen väkivaltaisuus on paljon yksityiskohtaisempaa kuin Collinsin menestystrilogiassa. Kovin herkälle lukijalle en kirjaa siksi suosittelekaan.

Lisäksi Battle Royalen oppilaiden kohtalosta ei tiedoteta mitään yksityiskohtia saaren ulkopuolelle ennen kuin voittaja on selvinnyt. The Hunger Gameshan on eräänlainen karmiva tosi-tv-ohjelma, jota kansalaiset voivat seurata kotoaan. Battle Royalen oppilaita ei kukaan ulkopuolinen voi auttaa ja heillä on vain heille alussa jaetut varusteet, joihin kuuluu muun muassa jonkinlainen ase. Ase saattaa olla mitä vain konekivääristä laitteeseen, jonka avulla saa tietää, miten paljon oppilaita on lähistöllä. Battle Royale tuntui vielä julmemmalta kuin The Hunger Games siitäkin syystä, että henkilöt joutuvat surmaamaan omia luokkatovereitaan. He tuntevat toisensa ainakin jotenkuten toisin kuin The Hunger Gamesin osanottajat.

Tein myöskin hauskan huomion, kun otin myös The Hunger Gamesin kirjahyllystäni vertailtavaksi. Sekä omistamani The Hunger Gamesin pokkariversion että lukemani pehmeäkantisen Battle Roaylen kannessa on ylistyssanoja samalta kuuluisalta kirjailijalta. Stephen King kehuu Battle Royalea sanoilla an insanely entertaining pulp riff ja ylistää The Hunger Gamesia lausahduksella: Constant suspense... I couldn't stop reading.

Erityisen mielenkiintoista oli se, miten eri oppilaat suhtautuvat peliin ja miten he käyttäytyvät sen edetessä. Osa liittoutuu läheisten ystäviensä kanssa, osa piilottelee ja osa päättää surmata muita kylmäverisesti. Erään oppilaan mielestä hänellä on suurempi oikeutus jäädä henkiin, koska hän on erityislahjakas ja siksi maailma tarvitsee häntä enemmän kuin hänen koulutovereitaan.

Odotin, että Battle Royale olisi vielä järisyttävämpi lukuelämys. Pidin kirjasta todella paljon enkä sitä varmasti unohda, mutta olisin kaivannut vielä lisää jotakin. Loppu oli ehkä hieman epätyydyttävä ja minusta tuntuu, etten täysin tajunnut viimeisen lauseen merkitystä. Loppua kohden väkivalta muuttuu myös hyvin irrationaaliseksi, mutta toisaalta on aika ymmärrettävää, että vainoharhaisuus ja jopa suoranainen hulluus saivat oppilaita valtaansa pelin edetessä.

Battle Royalea ei ole suomennettu. Kirjan pohjalta on ilmestynyt japanilainen elokuva, jota en ole nähnyt, mutta jonka todennäköisesti aion katsoa, vaikka elokuvan väkivaltaisuus arveluttaakin.

Sinisen kissan mukaan teoksessa nähdään monenlaisia esimerkkejä siitä, mihin luottamus tai sen puute voivat johtaa. Mielestäni se olikin yksi kirjan mielenkiintoisimmista puolista.

♥♥♥♥½

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa 2012 (Darlah - 172 timer på månen 2008) Karisto 438 s. suom. Elina Uotila
lainattu kirjastosta

"Ajatelkaapa tätä: me lähetämme sinne kolme nuorta, ja he saavat kukin oman kameran, omat tehtävänsä, joita heidän tulee suorittaa Kuussa. Koko maailma haluaa tietenkin seurata tapahtumia, kiinnostuneita televisiokanavia riittää varmasti jonoksi asti ja koko tutkimusretki rahoittaa käytännössä itse itsensä."
Miehet nyökyttelivät nyt jo ponnekkaammin.
"Mutta miten me oikein päätämme, keitä sinne lähtee?"
Lewis hymyili taas, entistä viekkaamman näköisenä.
"Me järjestämme arvonnan."
Se oli viimeinen asia, joka keskustelussa sanottiin. Sen jälkeen miehet järjestivät aiheesta äänestyksen ja kaikki nostivat kätensä ilmaan. He olivat kuulennon puolesta. Sen jälkeen heille jaettiin paksut kirjekuoret, joissa tilanne oli kuvattu yksityiskohtaisesti. Kuorissa oli kaksi raporttia vuodelta 1974, jotka kertoivat Kuussa tehdyistä löydöistä, sekä lukuisia valokuvia - useimmat niistä erittäin tummia ja epätarkkoja - jotka osoittivat että siellä oli todellakin jotain, mitä siellä ei olisi pitänyt olla.

Les! Lue! -blogin Reeta kirjoitti muutama viikko sitten norjalaisesta nuortenkirjasta, jonka idea kuulosti varsin erikoiselta. NASA järjestää arvonnan, jonka voittavat kolme nuorta pääsevät mukaan kuulennolle. Arpaonni suosii japanilaista Midoria, ranskalaista Antoinea ja norjalaista Miaa. Kuussa heitä kuitenkin odottavat kauhut, jollaisia he eivät osanneet aavistaa.

Kirjan nuoria kuvattiin melko stereotyyppisesti. Antoine kituu sydänsurujen vuoksi ja uskoo rakkautensa olevan kuolematonta. Midori on sopeutumaton ja kaipaa uudenlaista alkua. Mialla kärsii ymmärtämättömistä vanhemmista ja haaveilee kuuluisan muusikon urasta. Henkilöt olivat melko ohuita ja olisin toivonut, että he olisivat olleet hieman monipuolisempia ja siten uskottavampia. Päähenkilöiden syyt avaruuteen lähtöön olivat myös hieman outoja. Olisin odottanut, että joku henkilöistä olisi todella haaveillut avaruuteen pääsystä, mutta kaikille avaruus tuntui olevan välietappi tai pakokeino.

Kirjan loppupuoli oli todella puistattava. Loppuratkaisu oli myös yllättävä, koska olen tottunut tietynlaiseen nuortenkirjojen noudattamaan kaavaan. Harstad oli kuitenkin välittämättä mistään normeista ja kirjoitti omanlaisensa lopun. En ensin oikein osannut päättää, pidinkö loppuratkaisusta vai enkö, mutta nyt olen sitä mieltä, että se oli aika huikea. Se jäi kummittelemaan mieleeni. 

Annoin juonen ja etenkin loppuratkaisun takia kirjalle joitakin epäkohtia anteeksi. Alussa esimerkiksi henkilöiden pinnallinen kuvaus häiritsi, koska kirjailija keskittyi kuvaamaan henkilöiden päätöksen takana olevia syitä ja elämäntilannetta. Ensimmäiset 200 sivua odotin lähinnä pääsyä Kuuhun. Kun nuoret pääsivät Kuuhun, en enää paljoa välittänyt siitä, millaisia henkilöt olivat. Tosin en heihin kovin suuresti kiintynyt, ja välinpitämättömyyteni henkilöitä kohtaan vaikutti kyllä siihen, millaisia tunteita kirjan tapahtumat saivat aikaan.

Ainakin Wow! signaali ja Emilie Sageen tapaus eivät ole Harstadin mielikuvituksen tuotetta. Niiden selityksistä ja Emilien tapauksen totuudenmukaisuudesta voi tietenkin jokainen tehdä omat johtopäätöksensä. Pidän siitä, että kirjailija ottaa selvää todellisista tai huhutuista asioista ja yhdistää niitä kirjansa juoneen. Tämä tekee kirjasta vielä karmivamman. 

♥♥♥♥

Muissa blogeissa: Mustemaailmani, Alas taikavirtaa, Lopunajan lauseet, Notko, se lukeva peikko, Diutun kirjaimia, Kirjaston kummitus, Jos vaikka lukisi..., Kansien välissä, Operaatio-E, Tulin Luin Bloggasin, Books and pictures, Sivullinen Stooreja ja Olipa kerran kirjablogi. 

Stephen King: Doctor Sleep

kansikuva: Matthew Pugh/Arcangel Images

Stephen King: Doctor Sleep 2013 Hodder & Stoughton 482 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Tohtori Uni)
lainattu kirjastosta

On the second day of December in a year when a Georgia peanut farmer was doing business in the White House, one of Colorado's great resort hotels burned to the ground. The Overlook was declared a total loss. After an investigation, the fire marshal of Jicarilla County ruled the cause had been a defective boiler. The hotel was closed for the winter when the accident occurred, and only four people were present. Three survived. The hotel's off-season caretaker, John Torrance, was killed during an unsuccessful (and heroic) effort to dump the boiler's steam pressure, which had mounted to disastrously high levels due to an inoperative relief valve.
Two of the survivors were the caretaker's wife and young son. The third was the Overlook's chef, Richard Hallorann, who had left his seasonal job in Florida and come to check on the Torrances because of what he called 'a powerful hunch' that the family was in trouble. Both surviving adults were quite badly injured in the explosion. Only the child was unhurt.
Physically, at least.

Dan Torrance oli Hohdon aikana viisivuotias pikkupoika, mutta nyt hän on varttunut aikuiseksi mieheksi. Hän vannoi, ettei hukuta lapsuuden kauhujaan pulloon, mutta lopulta menneisyys ja hohtamiskyky ovat liikaa ja hän ajautuu juomaan. AA-kokoukset saavat hänet kuitenkin takaisin kaidalle polulle ja hänestä tulee saattokodin Tohtori Uni, joka auttaa ihmisiä kuolemaan levollisemmin. Abra Stone on tyttö, joka hohtaa kirkkaasti jo vauvana. True Knot, jonka jäsenet elävät hohtavista lapsista saatavalla höyryllä, kiinnittävät huomiota Abraan ja haluavat saada hänet itselleen.

Luin yläasteen ja lukion aikana ainakin kuusi Stephen Kingin kirjaa: Carrien, Hohdon, Christine, tappaja-auton, Uinu, uinu lemmikkini, Sen ja Eksyneiden jumalan. Viimeksi mainitusta en pitänyt sitten yhtään, mutta muuten King onnistui pelottelemaan minua enemmän tai vähemmän. Hohto oli ehdoton suosikkini ja innostuinkin kuullessani, että King kirjoittaa menestysteokselleen jatko-osan.

Hohdossa minua viehättivät erityisesti klaustrofobinen tunnelma ja psykologinen kauhu. Kirja todella sai minut pelkäämään eikä mikään kirja ole tainnut onnistua luomaan mieleeni samanlaista kauhun ilmapiiriä. Olen melkoinen arkajalka, saan helposti elokuvista ja kirjoista kylmiä väreitä, ja niitä Doctor Sleepkin lähetti selkäpiihini, mutta Doctor Sleepin tunnelma ei ollut samanlainen kuin Hohdon. Tähän vaikuttivat erilainen miljöö ja tietenkin myös erilainen juoni. True Knot oli kauhistuttava, mutta ihmiseen hiipivä hulluus pelottaa minua enemmän. Ehkä syynä on, että se on todellisempaa ja mahdollisempaa, vaikka ei Hohtokaan ollut tietenkään realistinen.

Aluksi koin kirjan parissa jopa pitkästymisen tunteita. Onneksi jännitys tiivistyi kuitenkin loppua kohden ja välillä tunnelma oli jopa hyytävä, mutta Hohdon tasoiseksi en voi jatko-osaa mitenkään sanoa. Kirjan lukemisen jälkeen jäi tunne, että en olisi menettänyt paljoakaan, vaikka olisin jättänyt Doctor Sleepin lukematta. Tosin kirja sai ainakin aikaan vahvan halun lukea Hohto uudelleen, joten aivan turhaksi kirjan lukemista en voi sanoa.

Pettymyksestäni huolimatta kirjassa oli myös asioita, joista pidin. Abra Stone oli voimakastahtoinen ja rohkea tyttö, joka hohtaa hyvin kirkkaasti. True Knotin hohtavista lapsista saatavalla höyryllä elävät "vampyyrit" olivat melko onnistunut keksintö. Olin aluksi hieman pettynyt siihen, että King oli tehnyt aikuisesta Dannysta alkoholistin, mutta kirjan edetessä ymmärsin kyllä, miten niin sen piti ollakin. Dannya ajoivat alkoholismiin kuitenkin sukurasite, lapsuuden kauhut ja erikoinen kyky hohtaa.

Tapahtuma-aika tulee lukijalle hyvin selväksi. Kertoja tiputtelee aina välillä vuosilukuja, mutta myös WTC-isku ja populaarikulttuuriviittaukset kuten Catching Fire -kirjan mainitseminen yhdistävät kirjan selvästi 2000-lukuun. En enää muista, miten paljon Hohdossa oli ajankuvausta. Tosin perhe eristettynä lumen saartamaan hotelliin ei varmasti ollut kovin kiinni silloisessa ajassa.

Hohdon lisäksi toinen King-suosikeistani on Carrie. Tiedän yleistäväni sanoessani näin, mutta vaikuttaa siltä, että pidän Kingin alkupään romaaneista eniten ja siksi Carrien ja Hohdon välissä ilmestynyt Painajainen alkoikin kiinnostaa. Stephen King mainitsee kirjan jälkisanoissa, että Painajaista on pidetty yhtenä hänen pelottavimmista romaaneistaan Hohdon, Sen ja Uinu, uinu lemmikkini ohella, joten tämäkin lupaa hyvää.

Muualla:
Morren maailma, Kirjojen keskellä, Kirjoihin kadonnut, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Linnunmaitoa ja vähän hunajaakin, Spefimies, Booking it some more, Elämää ja aspartaamia ja Bellan logi.

♥♥♥

Marisha Pessl: Yönäytös

kannen kuva: Corbis/SKOY

Marisha Pessl: Yönäytös 2013 (Night Film 2013) Otava 721 s. suom. Laura Beck
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

"Tiesittekö todella? Koska minulle se oli mysteeri."
"Te olitte ärsyttänyt häntä jotenkin." Hän hymyili yllättyneelle ilmeelleni. "Kai te olette huomannut, miten ilma Cordovan ympärillä vääristää kaiken. Kun häntä pääsee lähemmäs, valon nopeus hidastuu, informaatio sekoittuu, rationaalliset ihmiset muuttuvat epäloogisiksi ja hysteerisiksi. Se on käyristynyttä avaruustaikaa, samalla tavoin kuin jättiläismäisen auringon massa taivuttaa aluetta ympärillään. Ihminen ohjentaa kätensä koskeakseen jotakin aivan lähellä olevaa ja huomaa ettei se ole koskaan siinä ollutkaan. Olen saanut kokea sen itsekin."

Ashley Cordova menehtyy 24-vuotiaana. Kuuluisan elokuvaohjaajan, Stanislas Cordovan, Ashley-tyttären kuolema vaikuttaa masentuneen nuoren naisen itsemurhalta, mutta toimittaja Scott McGrath ei voi tyytyä tähän vastaukseen. Hän on tutkinut Stanislas Cordovan elämää jo vuosia sitten. Silloin Scott sai huonon maineen toimittajana ja hänen vaimonsakin lähti toisen miehen matkaan. Nyt Scottista tuntuu, että hänellä ei ole enää mitään menetettävää, mutta hän saattaa olla väärässä. Kestääkö Cordovien elämä lähempää tarkastelua? Joutuuko Scott kohtaamaan omat painajaisensa?

Haettuani Yönäytöksen postista selailin kirjaa täysin ihastuneena. Tässähän on kuviakin! En kuitenkaan aloittanut kirjaa ennen lukutaitokampanjaa, sillä kampanjaviikko ei oikein ollut sopiva hetki yli 700-sivuisen romaanin lukemiselle. 

Yönäytös on romaaniksi poikkeuksellisen visuaalinen kokemus, ja se sopiikin elokuva-aiheen kanssa hyvin yhteen. Kirjassa on populaarikulttuuriviittauksia esimerkiksi Pulp Fictioniin, ja nämä yhdistävät Pesslin teoksen sulavasti todellisuuteen. Yönäytöksen tarinaa viedään eteenpäin tavallisen kerronnan ohella muun muassa valokuvien, lehtiartikkelien ja Mustan Taulun, cordoviittien salaisen ja suljetun Internet-sivuston, avulla. Tällainen toteutus tuokin kirjaan aivan erityisen loppusilauksen.

Romaanin pahaenteinen tunnelma kietoutuu lukijan ympärille. Se tukehduttaa ja riipii sisältäpäin. En ole pitkään aikaan kokenut mitään näin synkkää ja karmivaa ja olen hieman ihmeissäni, että en katsellut Yönäytöstä myös nukkuessani. Ehkä minun on oltava iloinen, sillä kirjan pelottavuus oli omaa luokkaansa jo hereillä ollessakin.

Luulin jo pettyväni loppuun, kunnes Pessl tarjoilikin jotakin, mikä oli juuri sopiva lopetus tälle kirjalle. Harvoin tulee lukeneeksi kirjan, joka on aivan loistava ensimmäiseltä sivulta viimeiselle ja josta ei olisi tarvinnut jättää yhtään mitään pois. Onhan Yönäytös varsinainen tiiliskivi, mutta olen samaa mieltä Annikan kanssa siitä, että kirja ei tunnu 700-sivuiselta. Tietenkin tähän vaikuttaa se, että kirjassa on runsaasti muutakin kuin tekstiä, mutta myös vetävä juoni on osasyy kirjan nopealukuisuuteen.

Olen lukenut kirjan, jonka maailmasta olisin halunnut pitää tiukasti kiinni. En oikein tiedä, miten mikään tuntuu miltään Yönäytöksen tarjoaman lukuelämyksen jälkeen. Olen viime päivien aikana pelännyt ja haukkonut henkeäni. Olen uskonut kirjan tarinaan, vaikka se kulkee luonnollisen ja yliluonnollisen rajamailla. Kauhuelokuvien ystävänä olen todella harmissani, että Stanislas Cordovan elokuvia ei oikeasti ole. Tosin en tiedä, olisinko menettänyt loppuelämäni unet, jos voisin mennä katakombeihin katsomaan cordoviittien seurassa esimerkiksi Isolaatti 3:a tai Peukaloruuvia.

Suosittelen kirjaa lukijalle, joka on valmis kohtaamaan pelon.

Pelottele julmuus pois itsestäsi.

Yönäytöstä on katseltu myös näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella ja Oisko tulta?

P.S. Olen myös aivan innoissani siitä, että näen muutaman viikon päästä Marisha Pesslin. Hänen nimittäin pitäisi tulla Turun kirjamessuille.

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

kansi: Martti Ruokonen

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera 2013 WSOY 285 s.
lainattu kirjastosta

Vanha vuosi kaatui hautaansa. Se vajosi muiden menneiden vuosien sekaan ja sulautui koristeellisiksi kiteiksi ikkunansyrjään. Balettikoululaiset vetäytyivät lomalle, samalla katosivat opettajan kovaärräiset ranskankieliset sanat ja pienten oppilaiden hymyt. Päivisin balettikoulu pysyi pimeänä, mutta iltaisin joku kävi tunnollisesti sytyttämässä valot suureen saliin.
Asuntoon kurkottava valo häiritsi Juliettea. Illasta toiseen sali oli täysivalaistu, ja siellä harjoitteli tyttö, jonka hän oli nähnyt aiemminkin. Tuo kummallinen, oudosti käyttäytyvä tanssija.
Tyttö venytteli innottomasti kokeili asentoja ja teki pieniä hyppyjä. Ne kaikki olivat ponnettomia, suorastaan laiskoja. Kuin tyttö olisi tehnyt kaiken vain näön vuoksi.
Lopulta lapsi lakkasi harjoittelemasta. Se käänsi päänsä ikkunaan päin ja ryhtyi tuijottamaan Dmitrin asuntoa kohti. Katse oli tyhjä, eikä huulilla ollut jälkeäkään siitä hymystä, joka koristi balettikoululaisten kasvoja niinä iltoina, kun salista kaikui musiikki ja pienistä töppösistä lähtevä suhina. Lasta tuntui häiritsevän yhtä paljon Julietten läsnäolo kuin Juliettea lapsen yksinolo.

Ranskalainen oopperaohjaaja Juliette Roche muuttaa Venäjälle, maahan, josta tulee Juliettelle suuri pyörivä teatterilava, joka vaihtoi kasvojaan aina kun oli tottunut edellisiin. Juliette kohtaa Dmitrin, oopperalle omistautuvan baritonin, ja heidän välilleen kehkeytyy jännite, joka alkaa nektariinin puraisusta. Onko heidän suhteensa todellista suurta rakkautta vai haluaako Juliette Dmitriltä jotakin, mitä Juliette ei ikinä voi saada?

Tyypilliseksi rakkaustarinaksi Veristen varjojen oopperaa ei ainakaan voi kutsua. Keskiössä on Julietten ja Dmitrin suhde, mutta kirjassa on muitakin tärkeitä teemoja. Julietten äiti yritti muovata tyttärensä omien haaveidensa mukaan, mutta Juliette ei halunnut oboen soittajaksi tai sopraanoksi. Äidin vaatimukset vainoavat Juliettea edelleen tuonpuoleisen rajan takaakin. Juliette sopeutuminen uuteen kotimaahansa ei suju ruusuisesti, vaan Ranskan ja Venäjän kulttuurien välillä on syvä kuilu, jonka ylittäminen ei ole helppoa.

Veristen varjojen ooppera toi Saran mieleen Black Swanin. Voin yhtyä Saran mielipiteeseen, sillä Mehrin esikoisteoksen tunnelmassa on todellakin jotakin samankaltaista painostavuutta ja ahdistavuutta kuin Natalie Portmanin tähdittämässä elokuvassa. Lukijan mieleen jää kysymys, mikä on todellista, mikä ei.

Ihailen Marissa Mehrin tapaa käyttää kieltä. Kirjan kieli on sulavaa ja helppoa, mutta silti siinä on jotakin utuisen kaunista. Mehrin käyttämät kielikuvat ovat omaperäisiä ja sopivia juuri tämän kirjan ilmapiiriin.

Veristen varjojen ooppera on kuin uni tai harhakuva. Todellisuus ja kuvitelma sekoittuvat, ja niiden rajaa on mahdoton erottaa.

Muissa blogeissa: P.S. Rakastan kirjoja ja Kulttuuri kukoistaa. Marissa Mehrin omaan blogiin voi käydä tutustumassa täällä.

Anne Rice: Interview with the Vampire

Anne Rice: Interview with the Vampire

Julkaisuvuosi: 1976 Sivumäärä: 342 Suomenkielinen käännös: Veren vangit

"You don't know what human life is like!" he said, on the edge of breaking into tears. "You've forgotten. You don't even understand the meaning of your own story, what it means to a human being like me."

Anne Ricen The Vampire Chronicles -sarja on yksi vampyyrikirjallisuuden klassikkoja, ja olen päättänyt yrittää lukea koko sarjan luultavasti tämän vuoden aikana. Tästä nimenomaisesta kirjasta tehdyn elokuvan olen katsonut noin vuosi sitten, mutta pidin kirjasta enemmän.

Louis-vampyyri päättää kertoa tarinansa häntä haastattelevalle pojalle. Louisin vampyyriksi muuttanut Lestat halusi vain hänen talonsa ja rahansa ja Louisin tunteet Lestatia kohtaan olivat kaukana rakastavista. Lestat muuttaa Claudia-nimisen lapsen myös vampyyriksi, jotta Louis hylkäisi suunnitelmansa jättää Lestat yksin.

Olen lukenut melko monia vampyyrikirjoja, ja on mielenkiintoista vertailla eri kirjojen vampyyrikuvauksia. Joissakin kirjoissa vampyyrit ovat tunteettomia ja jopa sadistisia tappajia. Interview with the Vampire -teoksessa osa vampyyreista ainakin vaikuttaa edellä mainitun kaltaisilta, mutta Louis kamppailee tunteiden ja syyllisyyden kanssa. Vampyyrielämänsä alkuvuodet Louis elää eläinten verellä. Lestat yrittää saada Louisin ymmärtämään, että hänen pitää vampyyrina tappaa ihmisiä, ja lopulta Louis alkaa ruokkia itseään ihmisten verellä. Kuitenkin senkin jälkeen, kun hän alkaa tappaa ihmisiä, hän pitää sitä vääränä. Louis uskoo olevansa paholaisen jälkeläinen.

Pidin tätä moraalista kamppailua kiehtovana. Se teki Louisista inhimillisemmän ja helpommin lähestyttävän henkilöhahmon. Lestatia voi helposti alkaa ensin melkeinpä inhota, mutta loppua kohti Lestatiin kohdistuvat tunteeni muuttuivat melkeinpä sääliksi.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita vampyyrit kiehtovat, mutta uskon, että myös muunlaiset lukijat voivat nauttia tästä kirjasta.

****