Anni Nupponen: Putoavan tähden prinsessa

Kansi: Jani Laatikainen

Anni Nupponen: Putoavan tähden prinsessa 2013 Vaskikirjat 277 s.

lainattu kirjastosta

Jouduin tietenkin kysymään näkijöiden lupaa. He harkitsivat asiaa aikansa ja sanoivat sitten, että voisin hyvin ottaa Kardlisin vuoteeseeni. Hän saisi minut raskaaksi eikä mitään taikakeinoja välttämättä edes tarvittaisi. Oli kuitenkin selvää, ettei kolmannesta lapsestani koskaan tulisi kruununprinsessaa. Kaikki tietäisivät, kuka hänen isänsä oli. Lisäksi Leidon Kardlisilla oli jo lapsia. Tulevan prinsessan sisaruksia siis. Meidän oli varmistettava, ettei Brinnin suunnalta esitettäisi mitään vaatimuksia kruunun suhteen.
Soin siis lumoamattomalle miehelle tilaisuuden ryhtyä rakastajakseni. Hän suostui mielihyvin, ilman että näkijöiden tarvitsi puuttua tilanteeseen millään lailla. Hekin lienivät tyytyväisiä, kun lopulta tulin raskaaksi.
Niin syntyi Rhéta - prinsessa Kultatukka, kuten häntä nimitettiin. Leidon jäi linnaan kymmeneksi vuodeksi kasvattamaan tytärtään, vaikkei Rhéta ollut hänen esikoisensa. Eihän mikään muu järjestely olisi tullut edes kysymykseen. Tiesin, että aatelisten keskuudessa puhuttiin ja päiviteltiin. Oli ennenkuulumatonta, että kuningatar teki lapsia, joiden isä tunnettiin. Mutta Rhianin kaupungissa kaikki on mahdollista.

Rhiandarin satuvaltakunnan nuorin prinsessa Rhéta vaivutetaan lumottuun uneen, koska hänen kruununperijäsiskollaan on salakavalia suunnitelmia siskonsa varalle. Kun Rhéta herää unestaan vajaan 70 vuoden kuluttua, hänen tuntemaansa maailmaa ei enää ole. Ennen arvostettuja taiantekijöitä vainotaan ja Rhiandaria hallinnut Rhétan sisar on tapettu. Ennen kuin Rhéta vaipui uneen odotettiin maahan putoavaa tähteä. Tähti ei ollutkaan aivan sitä, mitä ennen sen putoamista luultiin.

Ihastuin puolitoista vuotta sitten Huomenna tuulet puhaltavat -antologiassa olleeseen Anni Nupposen Juuret-novelliin. Sen jälkeen en ole aikomuksistani huolimatta lukenut mitään Nupposelta. Palautin Putoavan tähden prinsessan kirjastoon jo kerran lukemattomana, koska en kirjaa ehtinyt lukea, mutta toisella lainauskerralla päätin, että tällä kertaa en anna kirjan vain pölyttyä lainakirjahyllyssäni. En ihastunut Putoavan tähden prinsessaan aivan varauksettomasti, mutta kokonaisuutena pidin kirjasta.

Fantasiaa kirjoittaessaan kirjailija voi leikitellä perinteisillä sukupuolirooleilla. Hän voi vaikka kääntää ne ylösalaisin niin kuin Nupponen on tehnyt. Naiset perivät kruunun, ja miehiä ei oikeastaan tarvita muuhun kuin perillisen siittämiseen. Kirjassa eräs mies toteaa uskovansa, että miehillä on oltava samat mahdollisuudet kuin naisillakin. Kirjassa nostetut epäkohdat ovat itselleni melko selviä ja toivottavasti myös suurelle osalle ainakin kotimaista lukijakuntaa, mutta sopivalla tavalla feminististä kirjallisuutta on aina kiehtovaa lukea.

Alun perusteella luulin rakastuvani kirjaan. Rhétan äiti kertoo kohtaamistaan kolmesta koettelemuksesta, jotka jokaisen kuningattaren on aina pakko kestää. Kirja alkaa sanoilla Tämän sadun on kirjoittanut Rhai Rhian, kuningatar Rhaiandra Rautatahto, viimeisenä hallintovuotenaan. Olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos kerrontaratkaisu olisi pysynyt koko kirjan samana. Tosin tarinan kannalta se olisi ollut mahdotonta, koska alun jälkeen tarina hyppää lähes 70 vuotta eteenpäin aikaan, jolloin Rhai Rhian on jo kuollut. Hyppäyksen myötä kerronta vaihtuu imperfektistä preesensiin ja ensimmäisestä kolmanteen persoonaan. Väitin Nupposen Juuret-novellista kirjoittaessani, että olisin päässyt preesens-allergiastani eroon. Putoavan tähden prinsessaa ennen en ollut kuitenkaan vähään aikaan lukenut preesensissä kerrottuja kirjoja ja preesensmuotoiseen kerrontaan totuttelu vei jälleen aikansa. Tällaiset ongelmat ovat tietenkin minussa lukijana eivätkä itse kirjassa, koska mielestäni Nupponen on todella taitava kirjoittaja ja pidän hänen tavastaan kuljettaa tarinaa.

Pidin kirjan lopusta, vaikka se olikin melko melankolinen. Loppu ei kuitenkaan ollut sellainen kuin odotin, ja se oli positiivinen asia. Jotkin kirjan kohdat eivät pitäneet mielenkiintoani aivan samalla tavalla kuin toiset. Etenkin juuri Rhétan heräämisen jälkeiset tapahtumat ja hänen aikansa virtaajien leirissä eivät kiinnostaneet minua niin paljon kuin kirjan aloitus.

Suosittelen kirjaa fantasian ja feministisen kirjallisuuden ystäville. Anni Nupponen on luonut vallan onnistuneen fantasiamaailman, jossa olisin viihtynyt pidempäänkin tarinaan imuun tempauduttuani.

Muualla: Morren maailma, Taikakirjaimet, Todella vaiheessa, Sivukirjasto, Lonkeropiirakka, Pähkinäkukkula ja Vinttikamarin ikkunasta

Rachel Hawkins: Hex Hall

Rachel Hawkins: Hex Hall 2010 Simon and Schuster 323 s.
lainattu kirjastosta

The purpose of Hecate Hall is to protect and instruct shapeshifter, witch, and fae children who have risked exposure of their abilities, and therefore imperiled Prodigium society as a whole.
"I still don't see how helping one girl find a date imperiled other witches," I said, squinting at my mom as we reached into the trunk for my stuff. The thought had been bugging me since the first time I'd read the brochure, but I hadn't had a chance to bring it up. Mom had spent most of the flight pretending to be asleep, probably to avoid looking at my sullen expression.
"It wasn't just that one girl, Soph, and you know it. It was that boy with the broken arm in Delaware, and that teacher you tried to make forget about a test in Arizona..."
"He got his memory back eventually," I said. "Well, most of it."

Sophie on 16-vuotias tyttö, jonka äiti on ihminen ja isä velho. Syntyperä on tehnyt Sophien nuoruudesta tavallista vaikeampaa, sillä hänellä on ollut taipumusta käyttää taikavoimiaan väärässä paikassa väärään aikaan. Kun Sophie tekee liian voimalliseksi osoittautuvan rakkausloitsun, hänet lähetetään Hecate-kouluun, joka on tarkoitettu sääntöjä rikkoneille muodonmuuttajille, keijuille ja noidille. Jo noitavainot osoittivat, etteivät tavalliset ihmiset ymmärrä yliluonnollisia olentoja, joten yliluonnollisten olentojen on opittava pitämään todellinen luontonsa salassa. Uuteenkaan koulun sopeutuminen ei ole kovin helppoa. Sophie ystävystyy koulun ainoan vampyyrin kanssa, jota epäillään koulussa tapahtuneesta ja selvittämättä jääneestä kuolemantapauksesta. Kun Sophie ei suostu liittymään kolmen muun noidan muodostamaan lahkoon, hän saa voimakkaita vihollisia. Kaiken kukkuraksi yhdellä Sophien uusista vihollisista on Sophien kiinnostuksen herättävä poikaystävä nimeltään Archer.

Kuulin Hex Hallista jonkun kirjavloggaajan ansiosta, ja koulumaailman ja taikuuden yhdistäminen herättivät mielenkiintoni. Kenellekään ei taida olla kovin vaikeaa arvata, mikä sarja minulle tuli mieleen ensimmäisenä. Pelkäsin hieman, että kyseessä on Harry Potter -kopio, joka himmenee alkuperäiseen verratessa. Joitakin samoja piirteitä kirjassa tietenkin on, ja niihin kiinnitin huomiota, mutta kirja on juuri sopivan erilainen ja omanlaisensa, jotta se ei olisi koko lukuhetkeä vain kilpaillut mielessäni Potteria vastaan. Sellainen taisto olisi ollut tuhoontuomittu. Potterin lisäksi kirja muistuttaa hyvin etäisesti Mean Girls -elokuvaa, mutta ainakin minusta kirja on paljon kiinnostavampi kuin kyseinen elokuva.

Varsinaista koulupäivien kuvausta kirja sisältää loppujen lopuksi aika vähän, mutta kerrankin se ei edes häirinnyt kovin paljoa. Olen melkein luovuttanut toivoni paranormaali romantiikka -genren kanssa enkä ole sitä vähään aikaan lainkaan lukenut. En jaksanut enää toisiaan toistavia ja kliseisiä juonikuvioita ja epäuskottavia romansseja sellaisten henkilöiden välillä, joiden kohtalosta en välittänyt tippaakaan. Hex Hall ei ole mielestäni aivan tyylipuhdasta paranormaalia romantiikkaa, sillä kirjassa on paljon muutakin. Romanttinen juonikin on kerrankin hyvin rakennettu ja rakkaus ei syttynyt liian nopeasti. Kirja on ehdottomasti parasta paranormaalia romantiikkaa, mitä olen lukenut pitkään aikaan.

Sophie rypee kirjan alkupuolella itsesäälissä. Hänen mielestään on epäoikeudenmukaista, miten hän ei tiedä mitään noitien maailmasta ja on Hex Hallissakin ulkopuolinen. Pidin Sophiesta kuitenkin ihan alusta lähtien ja kirjan edetessä tykästyin häneen vain lisää. Lopun paljastusten jälkeen odotan todella jännittyneenä, mitä Sophielle tapahtuu seuraavissa kirjoissa.

En malttanut laskea kirjaa käsistäni kovin montaa kertaa, sillä halusin koko ajan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Varsinkin lopussa en yhtään arvannut tulevia juonenkäänteitä, ja luulin pari kertaa loppuhuipennuksen jo tulleen ennen kuin huomasin olleeni väärässä. Kirja jätti janoamaan lisää, ja toivon todella, että kirjasto hankkii muutkin osat kokoelmaansa. Laitoin kirjastolle nimittäin hankintaehdotuksen jatko-osista, koska kirjaston hyllystä löytyi vain tämä sarjan aloitusosa.

Huomasin, että Rachel Hawkins on kirjoittanut myös Booktube-kanavilla hehkutetun Rebel Bellen. Kirja on ollut minulla ehkä-lukulistalla, mutta nyt kun tykästyin Rachel Hawkinsiin, Rebel Bellekin alkoi kiinnostaa entistä enemmän.

Hex Hall -trilogia

Hex Hall (2010)
Demonglass (2011)
Spell Bound (2012)

J. K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire

J. K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 Bloomsbury 636 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja liekehtivä pikari)
lainattu kirjastosta

'The Triwizard Tournament was first established some seven hundred years ago, as a friendly competition between the three largest European schools of wizardry - Hogwarts, Beauxbatons and Durmstrang. A champion was selected to represent each school, and the three champions competed in three magical tasks. The schools took it in turns to host the Tournament once every five years, and it was generally agreed to be a most excellent way of establishing ties between young witches and wizards of different nationalities - until, that is, the death toll mounted so high that the Tournament was discontinued.'
'Death toll?' Hermione whispered, looking alarmed. But her anxiety did not seem to be shared by the majority of students in the Hall; many of them were whispering excitedly with each other, and Harry himself was far more interested in hearing more about the Tournament than in worrying about deaths that had happened hundreds of years ago.

Ennen neljännen lukuvuoden alkua Harry pääsee nauttimaan huispauksen maailmanmestaruuskisoista, mutta kisat eivät suju vain riemukkaissa merkeissä. Voldemortin kannattajat kuolonsyöjät Voldemortin pelätty merkki pimeän piirto ilmestyy taivaalle. Kun Harry palaa kouluun, hänet valitaan Tylypahkan toiseksi edustajaksi Kolmivelhoturnaukseen. Kuka ilmoitti Harryn mukaan ja millä aikeilla, sillä Harry itse ei nimeään Liekehtivään pikariin tiputtanut?

Pottereiden ties mones uusintalukukierros keskeytyi muutamaksi kuukaudeksi, koska oma neljäs Potterini on sen verran surkeassa kunnossa, että minun on jo jonkin aikaa pitänyt korvata huonokuntoinen pokkari uudella kovakantisella. En kuitenkaan ole vielä niin raaskinut tehdä ja siksi päädyin lopulta lainaamaan neljännen Potterin kirjastosta. 

Kolmas kirja on mielestäni lasten- ja nuortenkirjallisuuden rajamailla, mutta neljäs Potter on jo selvästi nuortenkirja. Kirjassa vallitsee synkkä tunnelma alusta alkaen. Lisäksi kirja on huomattavasti aiempia paksumpi. Itse luin neljännen Potterin ensimmäistä kertaa neljännellä luokalla, ja viidennen ilmestyessä olin onneksi jo yläasteella. Samanaikaisesti kun Rowling siirtyy lastenkirjallisuudesta nuortenkirjallisuuteen, Potter-kirjojen päähenkilöt kasvavat lapsista nuoriksi. Neljännessä kirjassa on romantiikkaa ja murrosiän oikkuja. 

Synkkyydestä huolimatta kirjassa pilkahtelee aika ajoin Rowlingille tyypillinen huumori. Se on varmasti yksi syy, miksi kirjat eivät tunnu niin raskailta kuin aiheiden perusteella voisi kuvitella.

Hermione ottaa kotitontut sydämen asiakseen, ja minusta Hermionen kotitonttuaktivismi on yksi neljännen Potterin juonen kiehtovimpia sivujuonteita. Vaikka kirjat sijoittuvat suurimmaksi osaksi taikamaailmaan, monet taikamaailman piirteet ovat tai ainakin ovat olleet nähtävissä oikeassa maailmassakin. Kotitonttujen oloista tulee väistämättä mieleen orjuus, johon Hermione asiaa vertaakin, ja nykyään ajankohtaisempi vähemmistöjen kohtelu.

Rowling esittelee nelosessa muutamankin mielenkiintoisen hahmon. Villisilmä Vauhkomieli ja Rita Luodiko lukeutuvat näihin. Rita Luodiko on varsin oivaltava karikatyyri sensaationhakuisesta journalistista. Luodiko on yksi sarjan raivostuttavimpia henkilöitä, mutta olen iloinen, että Rowling on kirjoittanut hänet mukaan sarjaan.

Muualla: Kirjaneidon tornihuone, La petite lectrice, Cilla in Wonderland, Satun luetut, Todella vaiheessa, Maailman ääreen, Sallan lukupäiväkirja, Uusi kuu ja Kirja käsilaukussa

Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)

Kimberly Raye: Dead End Dating

kannen kuva: Marcin Baranski

Kimberly Raye: Dead End Dating 2006 Ballantine Books 334 s.
oma ostos uutena

For a fee, of course. After all, a girl's gotta eat (okay, so this girl's gotta keep up her supply of MAC bronzing powder, but you get the idea). Which is why I'm not limiting my services to vamps. Hence my fantabulous entrepreneurial brainstorm: Dead End Dating. A Manhattan-based, equal, opportunity matchmaking service for the smart, savvy, sophisticated single sick and tired of dead-end dating, and the smart, savvy, sophisticated single vampire looking for just that.
I know, I know. It's brilliant. What can I say? Genius runs in my family (ever heard of Marie Curie?). Anyhow, it's a great plan, one that I've already put into motion. Last week, I leased the perfect office space just around the corner from my favorite Starbucks (ah, the smell of mocha latte and maple scones), and I hired my first employee: Evie Dalton. Evie is as human as they come, but I'm a sucker (no pun intended) for an impressive interview ensemble - DKNY miniature jacket, boot-cut Gucci corduroys, Kenneth Cole boots, and the piece de résistance - a rhinestone belt to die for. 

Kreivitär Lilliana Arabella Guinevere du Marchette, ystävien kesken vain Lil, ei ole tyypillinen tummanpuhuva ja karmiva vampyyri. Hän rakastaa shoppailua ja toisten rakkauselämään sotkeutumista. Lilin suku ei ole kovin innoissaan, kun Lil päättää perheyrityksessä työskentelyn sijaan perustaa oman deittipalvelun. Asiakkaiden rakkauselämän lisäksi Lilillä on varsin paljon töitä oman sopivan kumppanin löytämisessä. Harmi vain, että Lilin kiinnostus kohdistuu täysin epäsopivaan palkkionmetsästäjä Tyhyn, joka pyytää Lililtä apua deittipalvelujen kautta uhreja etsivän sarjamurhaajan jahtaamisessa. 

En oikein keksi päähenkilön vampyyriydelle muuta syytä kuin sen, että kirjailija on päättänyt käyttää hyväkseen kirjan ilmestymisaikaan villinnyttä vampyyribuumia. Rayen luomat vampyyrit ovat lähinnä naurettavia eivätkä mitenkään hyvällä tavalla. Heidän elämänsä pyörii hedelmällisyysasteiden ja orgasmien lukumäärien ympärillä. Mietin jo kirjan keskeyttämistä siinä vaiheessa, kun minulle selvisi, että syntyneet vampyyrit lopettavat vanhenemisen saatuaan ensimmäisen orgasminsa. Siis ihan oikeasti? Vampyyrit lisääntyvät melkein samalla tavalla kuin ihmisetkin, mutta heille lisääntyminen on vain hieman vaikeampaa, koska naisten on saatava orgasmi tullakseen raskaaksi. Twilight-vampyyrit ovat varsin järkeviä luomuksia Rayen vampyyreihin verrattuna.

Jos vampyyrit ovat saaneet ikuisen elämän, luulisin, että heillä olisi muitakin kuin pinnallisia prioriteetteja. Lil haluaa ansaita rahaa, jotta hän voi tuhlata sen solariumissa ja vaatekaupoissa. Lil on myös hieman ärsyttävä, mutta Lilin äiti on vieläkin ärsyttävämpi. Välillä tunsin jopa myötätuntoa Liliä kohtaan, sillä Lilin äidillä ei tunnu olevan muuta elämän sisältöä kuin hyvien naimakauppojen järjestäminen tyttärelleen. Ihan yhtä naimattomat Lilin veljet saavat olla rauhassa, koska he ovat miehiä ja tarvitsevat poikamiesaikaa.  

Murhatutkimuksen ja rakkaussotkujen yhdistäminen toi ajoittain mieleen Charlaine Harrisin The Southern Vampire Mysteries -sarjan. Sarjojen genre voi olla sama, mutta Harrisin kirjat ovat paljon jännittävämpiä ja viihdyttävämpiä. Mielestäni paranormaalissa romantiikassa paranormaalien elementtien pitäisi tuoda jotakin lisää kirjaan. Tämä olisi voinut olla melkeinpä samanlainen, jos kirja olisi kertonut tavallisesta nuoresta naisesta vampyyrinaisen sijaan. Tietenkään sitten ei olisi voinut olla vampyyrivitsejä ja jotkin asiat olisivat menneet pikkaisen eri tavalla, mutta päähenkilön vampyyriys jätti minut aika kylmäksi.

Tekisi mieli sanoa, että osaisin itsekin kirjoittaa paremman kirjan, mutta koska a) kaikki kirjayritelmäni ovat jääneet yritelmän tasolle, b) en kirjoittaisi chick lit -teosta ja c) moni lukija voisi pitää minunkin vitsejäni mukahauskoina, tyydyn vain toteamaan, että olen lukenut parempiakin ja oikeasti jopa hauskoja chick lit -genren edustajia. 

Lopuksi sanon vielä jotakin positiivista, jotta tämä bloggaus ei menisi vallan haukkumiseksi. Vaikka kirjassa on paljon parantamisen varaa, sen lukeminen helteen rasittamalla keskittymiskyvyllä menetteli. En odottanutkaan mitään suurta lukuelämystä, ja Rayen luomien vampyyrien aiheuttamasta silmien pyörittelystä huolimatta kirja onnistui ajoittain olemaan ihan viihdyttävä. Kirjassa selviteltiin parisuhdeasioiden ohella murhia, joten lasken tämän mukaan Rikoksen jäljillä -haasteeseen. 

♥♥¼

Dead End Dating -sarja 
Dead End Dating 2006
Dead and Dateless 2007
Your Coffin or Mine? 2007
Just One Bite 2008
Sucker for Love 2009
Here Comes the Vampire 2013 

Merja Mäki: Venesataman Tillinka & Vaaralliset vuoret

Kansi: Iines Partanen

Merja Mäki: Venesataman Tillinka & Vaaralliset vuoret 2014 Nordbooks 289 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Kunnon kotimenninkäiset eivät murehtineet monestakaan asiasta elämässään. Heitä kiinnosti vain töppöstensä kunnossapito ja ruohosipuli-istutusten säännöllinen tarkistaminen. Kotimenninkäiset keräilivät kauniita esineitä, mutta jopa arvokkaimpiakin aarteitaan he saattoivat heittää surutta pois. Ei kunnon kotimenninkäinen välittänyt, oliko sen häntä muuttunut köynnöksen kaltaiseksi. Eikä se seikka hämmästyttänyt kastekeiju Sorileina Lelainaa lainkaan. Sen sijaan Sorileina oli ällikällä lyöty siitä, että Tillinka oli kutsunut häntä
ystäväksi.
Mutta sillä hetkellä, kun sana lausuttiin, oli kuin käytävän hämärä hehku olisi muuttunut hetkeksi lämpimäksi loisteeksi. Hetkiseksi Villi-Viima lakkasi puhaltamasta, ja käytävissä kulki Vienotuuli, lempein ja hymyilevin kaikista maailman tuulista. Ja, aivan huomaamatta, Tillinkan ja Sorileinan välille solmittiin lanka, niin hento ja ohut, ettei sitä voinut silmillä nähdä tai käpälillä tuntea.

Hymhi-mätäsmiettiäinen löydetään kuin jäätyneenä, katse kiinnittyneenä tyhjyyteen. Tillinka-kotimenninkäinen ja Sorileina-kastekeiju lähtevät matkalle hakemaan ystävänsä avuksi Avilaa, Hyisissä vesissä asustavaa olentoa. Heidän avunhakuretkensä saattaa kuitenkin osoittautua kohtalokkaaksi niin Hymhille kuin heille itselleen.

Merja Mäeltä on ilmestynyt aiemmin Venesataman Tillinka ja meriseikkailu -niminen fantasiakirja. En ole Mäen esikoisteosta lukenut, vaikka Venesataman Tillinka & Vaaralliset vuoret on itsenäinen jatko-osa kyseiselle kirjalle. Toinen osa sisältää hyvin itsenäisen tarinan, joka ei kärsinyt käsittääkseni lainkaan siitä, että ensimmäisen osan tapahtumat ovat minulle tuntemattomia.

Mäki on päästänyt mielikuvituksensa valloilleen, ja kirja pursuaa toistaan kiehtovampia lajinimiä. Kastekeiju, kotimenninkäinen, pihlajapeikko, vain muutamia mainitakseni. Monissa fantasiakirjoissa käytetään hyväksi fantasiakirjallisuuden klassikoista tuttuja olentoja, mitä en pidä huonona asiana, mutta itsekeksityt lajit tuovat tähän kirjaan persoonallisen sävyn. Nautin myös kirjailijan tavasta herättää luonto henkiin ja kuvailla sitä inhimillisenä olentona. Kun aurinko lähti laskeutumaan, merenpinta ryhtyi kääntyilemään levollisesti ja säyseästi. Se nautiskeli punaisista ja oransseista auringonsäteistä pinnallaan ja keimaili mielissään. Merenpinta oli mielestään taatusti kauniimpi kuin sisar taivaanranta, olkoonkin, että taivaanranta oli sonnustautunut iltapilviin ja purppuranpunaan.

Vaikka seurasin mielenkiinnolla Tillinkan ja Sorileinan jännittävää matkaa, kirjan parasta antia on kuitenkin Tillinkan ja Sorileinan orastavan ystävyyden kuvaus. Tillinka haluaisi selvitä esteistä itse, ilman apua, mutta hänen on opittava retken aikana, mitä tarkoittaa ystävyyden vastavuoroisuus. Kotimenninkäiset eivät arvosta maallista mammonaa, mutta oikea ystävän arvon he kyllä huomaavat, ainakin lopulta.

Kirjailija mainitsee kotisivuillaan kohderyhmäksi alakouluikäiset ja myös vanhemmat lukijat. On sanomattakin selvää, että en enää kuulu pääasialliseen kohderyhmään, mutta silti Mäen luoma sadunomainen seikkailufantasia oli varsin nautinnollista luettavaa. Tarina ei kuitenkaan saanut minua niin upoksiin itseensä kuin jotkin fantasiakertomukset ovat saaneet, mutta en tiedä, oliko vika iässäni vai jossakin muussa seikassa. Jotkin fantasiakirjat saavat unohtamaan todellisuuden, mutta Mäen kirjan pauloista tempauduin montakin kertaa arkiseen maailmaan. Pääasiassa Mäen fantasiamaailma oli sen verran mieluisa uusi tuttavuus, että uskon lukevani myös ensimmäisen osan jossakin vaiheessa.

Youtubessa voi käydä katsomassa kirjalle tehdyn kirjatrailerin.

♥♥♥¾

Mäen kirja sopii kirjabingossa ruutuun Fantasia.

J. K. Rowling: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 Bloomsbury 317 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja Azkabanin vanki)
ostettu uutena

But after ten minutes alone in the dark street, a new emotion overtook him: panic. Whichever way he looked at it, he had never been in a worse fix. He was stranded, quite alone, in the dark Muggle world, with absolutely nowhere to go. And the worst of it was, he had just done serious magic, which meant that he was almost certainly expelled from Hogwarts. He had broken the Decree for the Restriction of Underage Wizardry so badly, he was surprised Ministry of Magic representatives weren't swooping down on him where he sat. 
Harry shivered and looked up and down Magnolia Crescent. What was going to happen to him? Would he be arrested, or would he simply be outlawed from the wizarding world? He thought of Ron and Hermione, and his heart sank even lower. Harry was sure that, criminal or not, Ron and Hermione would want to help him now, but they were both abroad, and with Hedwig gone, he had no means of contacting them.
He didn't have any Muggle money, either. There was a little wizard gold in the moneybag at the bottom of his trunk, but the rest of the fortune his parents had left him was stored in a vault at Gringotts Wizarding Bank in London. He'd never be able to drag his trunk all the way to London. Unless...

Harry pelkää tulevansa erotetuksi Tylypahkasta, kun hän suuttuu Vernon-sedän sukulaiselle niin, että tekee taikoja. Hän ei voisi olla yllättyneempi, kun taikaministeri Cornelius Toffee ottaakin hänet lämpimästi vastaan Vuotavassa noidankattilassa eikä anna Harrylle minkäänlaista rangaistusta. Pian Harrylle paljastuu syy taikaministerin hellämielisyyteen. Voldemortin pelätty kannattaja Sirius Musta on karannut velhovankila Azkabanista, ja hänen epäillään jahtaavan Harrya.

Suunnitelmissani ei ollut tarttua kolmanteen Harry Potteriin ihan näin pian toisen osan lukemisen jälkeen. Kuulin kuitenkin tällä viikolla suru-uutisia. Eräs kaverini on menehtynyt, ja oloni on viime päivien ajan ollut yhtaikaa surullinen ja epäuskoinen. En aluksi jaksanut lukea muuta kuin tuttua ja turvallista, ja minulle kaikkein tutuin ja turvallisin kirja on kolmas Harry Potter. Olen lukenut sen lukemattomia kertoja. Tällä kertaa luin sitä välillä kyyneleisin silmin, mutta ajoittain eskapismi myös onnistui.  

Olen aiemminkin maininnut, että suosikki-Potterini on Harry Potter and the Prisoner of Azkaban. Sen näkee kuvassa olevan pokkariversion kunnosta ja olen lukenut kirjan varmaan ainakin kolmekymmentä kertaa. Osittain se johtuu jo aiemmin mainitsemastani asiasta: kolmas Potter on minulle turvasatama. Kun elämässäni on ollut vaikeaa, kirja on lohduttanut ja tarjonnut pakopaikan. Voisin sanoa, että mikään kirja ei ole minulle niin rakas kuin kolmas Potter. 

Syitä kiintymykseeni on myös muita. Tässä osassa tutustutaan ensimmäistä kertaa yhteen lempihahmoistani Sirius Mustaan. Harryn kolmantena kouluvuonna Tylypahkassa on mielestäni paras pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Remus Lupin, jonka järjestämät käytännön harjoitukset tuovat vallan kiinnostavaa tietoa taikaolennoista. Sarja menee synkempään suuntaan, ja Harry saa tietää enemmän vanhempiensa menneisyydestä. Minulle yksi tärkeimpiä kirjan piirteitä on kuitenkin Hermionen elämän kuvailu. Hän uurtaa koulutöidensä parissa ja riitelee parhaiden ystäviensä kanssa. Hän on romahtamisen partaalla perfektionisminsa ja ystävyyssuhteidensa vaikeuksien takia. Kolmannen kirjan tapahtumien vuoksi Hermione on fiktiivinen hahmo, johon pystyn parhaiten samaistumaan.

Kirja taitaa olla sarjassa ainoa, jossa Voldemort ei ole varsinaisesti läsnä edes takaumissa, mutta loppuratkaisu on vallan tärkeä Voldemortin voimiin nousun kannalta. Sarjan kokonaisjuoni etenee tässäkin osassa hyvää vauhtia, ja varsinkin Harryn taustaa syvennetään. 

Kolmas kirja tuo mukanaan myös ankeuttajat, jotka ovat minusta oikeastaan jopa pelottavampia kuin Voldemort. Olen siis Harryn kanssa samaa mieltä. J. K. Rowling on kertonut luoneensa ankeuttajat kuvaamaan masennusta, ja hän on onnistunut tavoitteessaan. En voisi kuvitella paljon ankeuttajia vastenmielisempiä olentoja, sillä kaikkien onnellisten ajatusten imeminen on varsin pelottava kyky.   

♥♥♥♥♥

Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)

Muualla:  La petite lectrice, Cilla in Wonderland, Luettua elämää ja Maailman ääreen. 

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban
2004
2 h 22 min
ohjaaja: Alfonso Cuarón

Katsoin juuri ennen kirjaan tarttumista kolmannen Potterin elokuvaversion. Potter-elokuvat ovat jääneet minulle aina kirjojen varjoon, vaikka nautinkin elokuvien visuaalisuudesta ja monista onnistuneista näyttelijävalinnoista. Alan Rickman on kuin professori Kalkaroksen ruumiillistuma, enkä voisi kuvitella ketään muuta Rubeus Hagridiksi kuin Robbie Coltranen.

Kohtauksiin on lisätty dramatiikkaa, jotta ne olisivat näyttävämpiä. Esimerkiksi lopun kohtaaminen tällipajun kanssa on elokuvassa paljon rajumpi. Tällipaju kieputtaa Hermionea (Emma Watson) ympäriinsä, vaikka kirjassa tällipaju ei ollut tällä kertaa ihan noin väkivaltainen. Harryn (Daniel Radcliffe) matkustus Poimittaislinjan bussilla on myös kirjaa vauhdikkaampi, ja se onkin mielestäni yksi onnistuneimmin kuvattuja kohtauksia. Kahden aiemman Potter-elokuvan katsomisesta on kulunut hetki, mutta muistelen aiemmin huomanneeni, että ohjaajan vaihtumisen myötä esimerkiksi jotkin asiat Tylypahkassa näyttävät hieman erilaisilta. Liikkuvat portaat taisi olla yksi visuaalisesti aiemmista elokuvista eroava juttu.

Elokuvaversioista on pakko jättää aina osa kirjan tapahtumista pois, jotta elokuva saataisiin mahtumaan ihanteelliseen elokuvamittaan. Esimerkiksi Ronin (Rubert Grint) ja Hermionen riitely on paljon vähäisempää, mutta rypyt ystävyydessä eivät olleetkaan kovin olennaisia juonen kannalta. Osa poisjätetyistä kohtauksista oli kuitenkin sen verran olennaisia, että ne voisivat herättää ihmetystä tarkkaavaisessa katsojassa, joka ei ole lukenut kirjaa. Spoilerivaroitus! Miten Sirius Musta on saanut tietää Kutkasta? Kirjassa mainitaan uutinen, jossa kerrotaan Weasleyn perheen voittaneen kultaa ja jossa on Kutkan sisältävä valokuva. Elokuvassa ei mainita mitään tällaisesta. Elokuvassa vain Harry lausuu Karkotaseet-loitsun, joka saa Kalkaroksen menettämään tajuntansa. Karkotaseet-loitsu on aseistariisuntaa varten eikä sen yhden ihmisen tekemänä pitäisi saada kohdettaan menettämään tajuntaansa. Kirjassa tajunnanmenetys on selitetty sillä, että kaikki kolme, Ron, Hermione ja Harry, lausuvat loitsun yhtaikaa. Spoilerit päättyvät!

Saan ruksata kirjabingossa Kirja & elokuva -ruudun.

J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets

J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 Bloomsbury 251 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
ostettu uutena

Life at The Burrow was as different as possible from life in Privet Drive. The Dursleys liked everything neat and ordered; the Weasleys' house burst with the strange and unexpected. Harry got a shock the first time he looked in the mirror over the kitchen mantelpiece and it shouted 'Tuck your shirt in scruffy!' The ghoul in the attic howled and dropped pipes whenever he felt things were getting too quiet, and small explosions from Fred and George's bedroom were considered perfectly normal. What Harry found most unusual about life at Ron's, however, wasn't the talking mirror or the clanking ghoul: it was the fact that everybody there seemed to like him.
Mrs Weasley fussed over the state of his socks and tried to force him to eat fourth helpings at every meal. Mr Weasley liked Harry to sit next to him at the dinner table so that he could bombard him with questions about life with Muggles, asking him to explain how things like plugs and the postal service worked.
'Fascinating!' he would say, as Harry talked him through using a telephone. 'Ingenious, really, how many was Muggles have found of getting along without magic.'

Harry Potter ei malta odottaa paluutaan Tylypahkaan. Dursleyt kohtelevat häntä edelleen kurjasti ja Harrylla on ikävä uusia ystäviään. Tosin hän ei ole kuullut Ronista ja Hermionesta lainkaan koko kesän aikana. Ovatko he unohtaneet Harryn? Eräänä päivänä Harryn huoneeseen ilmestyy Dobby-niminen kotitonttu, joka kieltää Harrya palaamasta Tylypahkaan, koska siellä odottavaa kauhea vaara. Varoituksista huolimatta Harry palaa Tylypahkaan ja pian Harrylle selviää, ettei toisesta kouluvuodesta ole tulossa ensimmäistä rauhaisampaa.

J. K. Rowlingin kynästä syntynyt Harry Potter -sarja on minulle ehdottomasti elämäni rakkain kirjasarja. En usko, että asia muuttuu, sillä tuskin enää ikinä suhtaudun mihinkään sarjaan lapsuuden ja nuoruuden fanaattisuudella ja innolla. Kasvoin Harryn, Ronin ja Hermionen parissa ja ensimmäisen Potterin luin varmaankin 8-9-vuotiaana ja viimeisen 17-vuotiaana. Viimeinen piti hakea kirjakaupasta ilmestymispäivän aamuna ja vietin erään kauniin festaripäivän lähinnä lukemalla Potteria festarialueella. Ystäväni kävi välillä raahaamassa minut katsomaan myös festareiden esiintyjiä, mutta aika moni bändi soi vain lukuhetkieni taustamusiikkina.

Olen lukenut neljä ensimmäistä Harry Potteria montakymmentä kertaa. Viime vuonna minun piti ostaa pari Potteria toistamiseen, koska toisen, kolmannen ja neljännen Potterin hankkiminen pokkareina ei ollut kovinkaan hyvä päätös. Neljäs Potter on minulla edelleen vain pokkarina, koska kirjakaupoista on melko vaikea löytää kovakantisia englanninkielisiä Pottereita. Kaipa täytyy vain taipua tilaamaan kirja netistä. Pehmeäkantisia kirjoja ei ole tehty kestämään lukuisia lukukertoja ja monia kilometrejä repun tai muuttolaatikon pohjalla. Nyt pääsinkin lukemaan Harry Potter and the Chamber of Secretsin upouutena ja lukunautintoa vain lisäsi se, ettei tarvinnut koko ajan pelätä kirjan hajoavan käsiin.

Toisen Potterin viime lukukerrasta on poikkeuksellisesti ehtinyt kulua jo pari vuotta, mutta silti kirjan tapahtumat olivat säilyneet hyvin mielessäni. Minua ei kuitenkaan Pottereiden kohdalla lainkaan haittaa se, että tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu, koska siitä huolimatta uppoudun joka kerta taikamaailmaan ja elän tapahtumia päähenkilöiden rinnalla.

Ristiriitaisuuksilta tuskin kovin moni kirjailija pystyy välttymään. Nyt huomasin, että toisessa kirjassa valvojaoppilaat saavat vähentää tuvilta pisteitä, mutta viidennessä kirjassa selvästi mainitaan, että valvojaoppilailla ei tuollaista oikeutta ole. Juu tiedän, että ei tuollaista huomaa kukaan muu kuin sellainen, joka todella on lukenut Potterit niin usein, että osaa ne melkein ulkoa. Muitakin ristiriitaisuuksia muistan joskus huomanneeni, mutta en enää muista sen tarkemmin millaisia. Todennäköisesti muistaisin, jos törmäisin niihin uudestaan.

Olen aiemminkin ihmetellyt, miksei kukaan muu tunnu kuulevan mitään silloin, kun Harry kuulee outoja ääniä. Vaikka he eivät tietenkään voi ääniä kuulla samalla tavalla tietystä syystä, kaipa muutkin kuitenkin jonkinlaista ihmeellistä ääntä kuulisivat.

Toinen Harry Potter on viimeisen osan ohella minulle vähiten mieluinen. Koko sarjan lukeneena tiedän, että toinen osa on tärkeä sarjan juonen kannalta, mutta minuun kirjan tapahtumat eivät ole kolahtaneet niin hyvin kuin muiden Pottereiden. Ensimmäisten osien lastenkirjamaisuudesta en usko asian johtuvan, koska ensimmäinen ja kolmas osa ovat suosikkejani. Ensimmäisen osan viehätys perustuu osittain siihen, miten kaikki on niin uutta. Rakastan kuvausta siitä, miten Harry käy ensimmäistä kertaa Viistokujalla ja on hämmästynyt monesta taikamaailman ihmeestä. Kolmannessa esitellään yksi suosikkihahmoni (Sirius Musta), ja Hermionen elämänvaiheet kolmantena kouluvuonna tarjoavat minulle samaistumispintaa. Toinen osa on vain aina ollut minulle laimeampi lukuelämys kahden loistavan kirjan välissä. Vaikka kirjassa on esimerkiksi Gilderoy Lockhart, joka on mielestäni julkisuuden kirojen mainio ruumiillistuma ja ärsyttävyydessään hulvaton eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään, silti en pidä siitä niin paljon kuin suurimmasta osasta muita Pottereita.

Henkilöt ovat ensimmäisten Pottereiden aikana hieman mustavalkoisia, mutta tiedän, että sarjan edetessä inhottavistakin henkilöistä paljastuu myös hyvyyttä ja joistakin liian täydellisistä henkilöistä virheitä. Päähenkilöt myös kypsyvät eivätkä ehkä toimi aina yhtä impulsiivisesti kuin ensimmäisissä kirjoissa. Välillä etenkin Ronin ja Harryn edesottamukset tuntuvat hieman liiankin harkitsemattomilta. Esimerkiksi lentävän auton varastaminen ja sillä lentäminen Tylypahkaan voi olla jännittävä ajatus, mutta hetken harkinnan jälkeen se ei ehkä enää tuntuisi maailman parhaalta idealta.

♥♥♥♥¼

Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)

Elina luki toisen Harry Potterin lapsilleen.
Katrin mielestä kirja jää ensimmäisen osan varjoon.
Pii pohtii, miten toimiva ratkaisu on luoda päähenkilöiksi kolme erilaisista taustoista tulevaa hahmoa.
Fable nautti, kun kirjassa kerrottiin ihan tavallisesta koulunkäynnistä, mutta vähän ihmetystä aiheutti, kun "äksöniä" alkoi tapahtua vasta ihan kirjan loppupuolella.
Cilla toteaa, että velhomaailmaan jää edelleen koukkuun.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa 2014 (The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There 2012) Gummerus 353 s. suom. Sarianna Silvonen kuv. Ana Juan
lainattu kirjastosta

"En halua olla prinsessa", hän sanoi vihdoin. "Ette voi pakottaa minua." Hän tiesi aivan hyvin mitä prinsessoille tapahtui, koska prinsessoista kirjoitettiin usein kirjoja. Joko heille tapahtui kamalia asioita, heidät siepattiin ja kirottiin ja heidän sormiaan pisteltiin ja heidät myrkytettiin ja lukittiin torneihin, tai sitten he vain odottelivat kunnes prinssi oli päässyt tarinan loppuun ja ehti naimaan heidät. Oli sitten kummin päin tahansa, Syyskuu ei halunnut prinsessahommiin. Jos johonkin sellaiseen täytyy ryhtyä, hän järkeili, parasta olla sitten saman tien kuningatar. Kuningattaren ajatteleminen toi hänen mieleensä kuitenkin Halloweenin, ja hän tiukensi otettaan kupistaan.

Syyskuun ensivierailusta Satumaahan on melkein vuosi. Joskus hän epäilee, että Satumaa oli vain hänen alitajuntansa kehittämää unta, mutta sitten hän vilkaisee taakseen ja näkee varjonsa puuttuvan. Syyskuun varjo kun jäi Satumaahan. Syyskuu pelkää, että seuraavaan kertaan Satumaassa on liian kauan, mutta eräänä päivänä hän päätyykin Satumaahan jälleen ihan yllättäen. Hän luulee tällä kertaa pääsevänsä viettämään rauhaisaa aikaa ystäviensä kanssa, mutta joutuukin jälleen seikkailuun. Tällä kertaa Satumaan asukkaiden varjoja on alettu varastaa ja Satumaan taikuus vähenee varjojen mukana. Syyskuu matkustaa Alimaahan saadakseen varjot takaisin ja saa huomata, että hänen oma varjonsa on Alimaan hallitsija.

Ihastuin alkuvuodesta Valenten Satumaa-kvartetin ensimmäiseen osaan ja toinen osa meni täytyy ehdottomasti lukea pian -kirjojen listalle. Pian on suhteellinen käsite ja toinen osa on hetken ehtinyt jo olla minulla kirjastosta lainassa. Tartuin tähän kuitenkin vihdoin tällä viikolla, kun kaipasin sairauden vuoksi jotakin piristävää ja sopivan kevyttä luettavaa.

Valenten käyttämä ja suomentajan onnistuneesti kääntämä rikas kieli ja osuvat kielikuvat viehättivät myös ensimmäisessä osassa, ja mitenkä sanataituri lahjoistaan pääsisi, joten toinen osa oli yhtä ilmeikkäästi ja satumaisesti kerrottu. Kirjailijan luomasta Satumaasta ei mielikuvitusta puutu eikä hän ole tyytynyt vanhoihin satuolentoihin vaan Syyskuu tapaa niin Alimaan portinvartijan monimuotoisen sibyllan kuin kivien avulla muistinsa säilyttävän järlopin.

Vaikka kirja on satumaista fantasiaa, siinä käsitellään myös vakavia realistisia aiheita. Syyskuu ei sovi joukkoon ja luokkakaverit kiusaavat häntä levittämällä perättömiä huhuja. Isä on edelleen sodassa ja äidin huomio on harvinaista herkkua. Syyskuuta repii kahtaalle kaipuu Satumaata ja toisaalta vanhempiaan kohtaan. Hänen todelliset ystävänsä ovat Satumaassa, mutta toisaalta hänen täytyy sopeutua siihen, että hänellä on kaksi kotia, joista toisessa on mahdollista vain vierailla.

Syyskuu täyttää kirjan alussa 13 vuotta ja hän miettiikin kirjan kuluessa paljon tulevaisuuttaan. Hän ei tiedä, mitä tekee aikuisena ja hämmästelee, kun muut ovat selvillä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Syyskuu alkaa selvästi siirtyä lapsuudesta nuoruuteen ja kokee kirjan aikana muun muassa ensisuudelmansa ja uuden sydämensä tuottamat vaikeudet.

Kirja ei ehkä ole antoisimmillaan ihan pienimmille lukijoille, mutta noin yhdeksänvuotiaalle lapselle uskaltaisin jo Valenten kirjaa suositella. Tietysti kirja avautuu eri tavalla hieman vanhemmalle, mutta uskon, että Syyskuun ihastuttavan vahvasta ja omapäisestä hahmosta ja kirjan satumaisesta tunnelmasta voisi olla iloa monelle lapsellekin.

♥♥♥♥¾

Satumaa-kvartetti
Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla 2013
Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa 2014
The Girl Who Soared Over Fairyland and Cut the Moon in Two 2013

Niina T. toteaa Valenten ammentavan kertomukseensa raikkaasti satujen kerrontaperinnettä ja antiikin mytologioita.
Liinan mielestä toinen osa on vähintään yhtä sympaattinen ja ihana kuin ykkösosakin.
Mikko kuvailee kirjaa edeltäjänsä tavoin vauhdikkaaksi seikkailuksi, joka kiitää oudosta tilanteesta toiseen.
Juha Salmi toteaa kirjan sopivan niin vanhoille kuin nuorille lukijoille, jotka kaipaavat elämäänsä seikkailua Satumaassa.
Raija kuvailee Satumaata ja varjojen valtakuntaa omanlaisiksi ihmemaiksi. Ne ovat mielikuvitusrikkaita, kiehtovia, haltioittavia ja ehkä jopa pelottavia omine epämääräisyyksineen.
Maria Kinnunen miettii, voiko Catherynne M. Valentea ylistää liikaa.

Tove Jansson: Taikatalvi

Tove Jansson: Taikatalvi 2010 tarkistettu suomennos (Trollvinter 1957) WSOY 121 s. suom. Laila Järvinen ja suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä
lainattu kirjastosta

Kellot kävivät taas. Tunteakseen itsensä vähemmän yksinäiseksi Muumipeikko oli vetänyt talossa jokaisen kellon. Koska aika oli joka tapauksessa mennyt sekaisin, hän oli pannut ne näyttämään eri tunteja - ehkäpä jokin niistä sattuisi oikeaan.
Ne löivät silloin tällöin, välistä soi herätyskellokin, ja se tuntui hyvin lohdulliselta. Silti Muumipeikko ei saanut mielestään kauheaa havaintoaan: aurinko ei noussut enää. Se oli totista totta; aamu toisensa jälkeen valkeni jonkinlaisena harmaana hämäränä ja painui taas vähitellen pitkäksi talviyöksi - mutta aurinko ei näyttäytynyt koskaan. Se oli kerta kaikkiaan kadonnut - ehkä se oli pyörähtänyt ulos avaruuteen. Aluksi Muumipeikko ei tahtonut uskoa sitä. Hän odotti kauan.
Joka päivä hän meni merenrantaan ja asettui odottamaan kuono itään päin. Mutta mitään ei tapahtunut. Silloin hän palasi kotiin, sulki kattoluukun jälkeensä ja sytytti rivin kynttilöitä kaakeliuunin reunustalle. Se joka asui tiskipöydän alla ei ollut vieläkään tullut piilostaan syömään, mutta eli varmaan itsekseen hyvin salaista ja merkittävää elämää.

Muumit nukkuvat marraskuusta huhtikuuhun, mutta yllättäen Muumipeikko havahtaakin hereille kesken talviuniensa. Muu perhe jatkaa uniaan ja muistakin tutuista olennoista vain pikku Myy on valveilla. Muumipeikko kaipaa perhettään ja kevättä mutta tutustuu talven aikana muun muassa uimahuoneessa asuvaan Tuu-tikkiin.

Olen tänä vuonna lukenut toisen ja kolmannen romaanimuotoisen Muumi-kirjan, mutta nyt hyppäsin neljännen ja viidennen yli ja uppouduin kuudenteen ja kehuttuun Taikatalveen. Pidin ensimmäisistäkin Muumi-kirjoista, mutta Taikatalvi jätti minut vielä ihastuneemmaksi. Voi kunpa olisin lukenut tämän jo jouluaattona, kun vesisade latisti joulutunnelman. Kirja olisi saanut varmasti jouluun kaipaamaani talven tuntua. Tosin kirja sopi mielentilaani varsin hyvin, vaikka kirjaa lukiessani kevät olikin jo pitkällä.

Taikatalvessa on aiemmin lukemistani Muumi-kirjoista poikkeava henkilökavalkadi. Vihdoinkin sain lukea pikku Myyn edesottamuksista, ja Tuu-tikki oli myös varsin kiehtova hahmo. Jotkin aiemmista kirjoista tutut hahmot ovat läsnä vain nukkuvina ja Muumipeikon ajatuksissa. Myöskään talveen sijoittuvat Muumi-kirjat eivät ole yleisiä, sillä muumithan nukkuvat talviunta. Jansson taitaa talvitunnelman luomisen, ja vaikka ulkona ei ollut lunta eikä pakkasta, pystyin tuntemaan ihollani purevan kylmyyden ja aistimaan talvisuuden.

Taikatalvi on ilmestynyt kymmenen vuotta Taikurin hatun jälkeen ja mielestäni Jansson on kehittynyt kirjailijana sinä aikana. Kaikki aiemmissakin Muumi-kirjoissa ihastuttaneet piirteet tuntuivat vielä jotenkin korostuneemmilta ja paremmin onnistuneilta. Aiemmin lukemani Muumi-kirjat olivat hyvin vauhdikkaita, mutta Taikatalvessa oli enemmän kuvailua, vaikka ei tapahtumistakaan ollut puutetta. Taikurin hatussa tapahtui mielestäni liikaakin, mutta Taikatalvessa nautin ennen kaikkea maagisesta talvitunnelmasta.

Taikatalvesta tuli ehdottomasti suosikkini tähän mennessä lukemistani Muumi-kirjoista. Saa nähdä, onko kirja suosikkieni joukossa vielä luettuani lukemattomat Muumit. 

♥♥♥♥½

Kaisa Reetta  kuvailee kirjaa ennen kaikkea kertomukseksi nuoren Muumipeikon itsenäistymisestä, siirtymisestä lapsuuden turvallisista ympyröistä kohti nuoruutta.
Joken mukaan kirjan teho on tunnelman luomisessa, Muumipeikon tunteissa kylmässä autiossa lumimaailmassa ja talvisen autiuden kuvauksessa.
Amma kuunteli Taikatalven äänikirjana ja hänellä oli aluksi huomattavia vaikeuksia päästä tarinaan sisälle. 
Saran mielestä Muumi-romaaneihin sopii sanonta "Hyvä kirja ei katso ikää".
Villasukka kirjahyllyssä mainitsee, että Tove Janssonin tekemää kuvitusta on pysähdyttävä ihailemaan.
Taikatalvi on ollut aina yksi Elma Ilonan suosikeista Muumi-kirjojen joukossa ja talvinen tarina oli aikuisena yhtä lumoava kuin ennenkin.

Chris Columbus & Ned Vizzini: Hurjien tarinoiden talo

Kannen kuva: Greg Call

Chris Columbus & Ned Vizzini: Hurjien tarinoiden talo 2014 (House of Secrets 2013) Otava 500 s. suom. Ilkka Rekiaro kuv. Greg Call
lainattu kirjastosta

Sea Cliff oli kukkuloille rakennettujen isojen omakotitalojen alue. Suurin osa taloista oli aurinkoisen kadun varrella, missä riviin istutettujen nuorten puiden latvukset oli saksittu täydellisiksi ympyröiksi. Mutta talo, jota Walkerit katselivat, oli hieman kauempana alueelle nimen antaneen rantajyrkänteen reunalla, niin kaukana kadusta, että Brendan mietti, lepäsikö puolet talosta paalujen varassa. Smaragdinvihreä nurmikko erotti talon kadusta, ja ruohoa varjosti kolme muhkeaa honkaa. Talossa oli kullanväriset ja vaaleanruskeat ikkunanpokat ja räystäät - ne korostivat syvänsinisiä lautaseiniä. Moitteettoman siisti sorapolku pujotteli puiden välistä etuovelle.
"Olen ajanut tästä pyörällä ohi vaikka miten monta kertaa, mutta en ole ennen huomannut taloa", Cordelia sanoi.
"Koska sinulla on aina nokka typerissä kirjoissa", sanoi Brendan.
"Mitenkähän minä luen samalla kun ajan pyörällä, älyvälkky?"
"Kuuntelet äänikirjoja." 

Brendan, Cordelia ja Eleanor Walker ovat joutuneet tottumaan elintason huononemiseen lääkäri-isänsä tekemän kohtalokkaan virheen vuoksi. Walkerin perhe etsii uutta kotia, mutta huonon rahatilanteen vuoksi heille esitellään aikamoisia murjuja. On hieman epäilyttävää, kun yhtäkkiä löytyykin linnamainen vanha talo, jonka myyntihinta on heille juuri sopiva. Talo on ollut aiemmin kirjailija Denver Kristoffin omistuksessa, ja Kristoffin tyttären Tuulinoidan tahdosta lapset tempautuvat osaksi Kristoffin luomien tarinoiden maailmaa. He joutuvat kohtaamaan seikkailunsa aikana niin hyväntahtoisen jättiläisen kuin pahantahtoisia merirosvoja. Onko Kristoffin kirjojen maailmasta mitään muuta pakokeinoa kuin mahtavan Tuhon ja tahdon kirjan luovuttaminen Tuulinoidalle? 

Myönnän, että minulla oli hieman ennakkoluuloja kirjaa kohtaan. Idea kuulosti kiinnostavalta, mutta Chris Columbuksen, joka on minulle tuttu Harry Potter -elokuvien ohjaajana, ryhtyminen kirjailijaksi hieman arvelutti siitäkin huolimatta, että hän oli ottanut kirjailijakumppanikseen nuortenkirjailijan Ned Vizzinin (1981-2013).

Aluksi kirja ei tuntunutkaan yhtään minun kirjaltani. Cliffhangereihin päättyvät lyhyet luvut tekevät kerronnasta töksähtelevää, ja kirjan maailmaan uppoutuminen ei onnistunut, sillä jotenkin tunnelma ei vain tuntunut riittävän maagiselta, vaikka kirjassa vilisikin fantasiaelementtejä. Sata sivua luettuani mietin jopa keskeyttämistä. En pitänyt kirjaa täysin surkeana, mutta ajattelin, että voisin käyttää lukuaikani johonkin parempaan teokseen.

Alun jälkeen kirja kuitenkin alkoi ottaa minusta otettaan. Loppujen lopuksi kirja oli todella nopealukuinen ja ajoittain myös jännittävä. Olisin pitänyt kirjasta varmaankin 10-13-vuotiaana enemmän, vaikka tuskin silloinkaan olisin kirjaan täysin rakastunut. Nyt kirja jäi ihan hyväksi kirjaksi, jossa oli muutama hauska ja älykäs oivallus.

Kirjassa viljellään populaarikulttuuriviittauksia. Ne kuitenkin saivat minut miettimään, miten tuttuja esimerkiksi Buffy, vampyyrintappaja ja Mick Jagger ovat nykyajan lapsille. Tosin en tietysti voi tietää, näytetäänkö Buffya ahkerasti uusintoina Yhdysvalloissa, mutta silti minulle jäi tunne, että viittauksia ei ollut mietitty aivan loppuun asti. Mielestäni kirjailijoiden täytyisi muistaa kohderyhmänsä ja heidän elinpiirinsä.

Columbus on kertonut, että Pottereiden suosio ja vaikutus nuoriin lukijoihin inspiroi häntä kirjoittamaan. Huomasinkin useita samantyyppisiä aineksia kuin Pottereissa, vaikka Hurjien tarinoiden taloa ei onneksi voi mitenkään moittia Potter-kopioksi. Kuitenkin esimerkiksi kirjan keskeinen miljöö Kristoffin talo meren äärellä muistutti minua Tylypahkasta. Tähän suuntaan ajatuksiani tosin ohjasi takakannen Rowling-sitaatti ja Columbuksen tausta, joten ehkäpä en olisi verrannut kirjan aineksia Potteriin niin helposti muuten.

Kristoffin talo on mielikuvitusta kutkuttava luomus. Lapsilukija voi varmasti hyvin kuvitella fysiikan lakeja uhmaavan linnamaisen talon, jossa on salahuoneita ja luurangot eläviksi muuttava ullakko. Talo ja idea seikkailusta kirjojen maailmassa ovatkin kirjan parasta antia. Kukapa ei olisi haaveillut pääsevänsä osaksi lempikirjojensa maailmaa?

On aivan mahdollista, että luen trilogian muutkin osat, mutta en ole aivan varma, mikä on sarjan kohtalo, sillä toinen kirjoittajista Ned Vizzini kuoli viime vuonna. En sitten tiedä, aikooko Chris Columbus jatkaa sarjan parissa yksin tai ottaa jonkun muun kirjailijakumppanikseen. Trilogiasta suunnitellaan myös elokuvaversiota.
Edit. Asiaa tarkemmin tutkiessani huomasin, että toinen osa onkin jo julkaistu. Kaipa viimeinenkin sitten joskus ilmestyy.

Uskon, että kirja voi miellyttää yhtä lailla sekä poikia että tyttöjä, mutta en suosittele kirjaa alle kymmenvuotiaille, sillä kirjassa on joitakin melko karmivia tapahtumia.

♥♥♥¼

Hurjien tarinoiden talo -trilogia
Hurjien tarinoiden talo 2014 (House of Secrets 2013)
Battle of the Beasts 2014

Vanhan kirjan arvostuspäivä: Asko Martinheimo: Tuhkanaama ja Taivaantakoja

Asko Martinheimo: Tuhkanaama ja Taivaantakoja 1995 (1987) WSOY 287 s.
saatu lahjaksi

Seitsemän sinistä munaa se muni. Ne ovat ne seitsemän Sinistä Vuorta. Viisi rautamunaa Sulkalintu muni, kuudennen hopeaisen, seitsemännestä synnytti metsän puut, niityn kukat, peurat metsiin, kalat vesiin, linnut puihin laulamaan. Viimeiseksi herätti ihmisen Sinisten Vuorten saarta asumaan. Ihmiselle Taivaantakoja sanoi:
- Kohenna minun ahjoni tulta, paina minun pajani palkeita, että voisin takoa kuun ja tähdet. Tehdään maa hyväksi, ja se on sinun, mutta kirkkaaseen hopeaan älä koske, sillä se on tarkoitettu taivaan tulia varten.
Ihminen ryhtyi kohentamaan Taivaantakojan ahjon tulta ja painamaan hänen pajansa palkeita. Korkealle ja painamaan hänen pajansa palkeita. Korkealle leiskuivat liekit, vielä korkeammalle kohosivat kuu ja tähdet, jotka Taivaantakoja sytytti kirkkaasta hopeasta ahjonsa tulessa öistä taivasta valaisemaan.
Mutta Jäähiset kuiskivat ihmisen korvaan:
- Ei kaikkea hopeaa taivaalla tarvita. Ota palkkasi palkeiden painamisesta.
Ja ihminen otti. Hän otti salaa ja kätki kirkasta hopeaa kivien alle, sillä hän halusi osansa taivaan valoista, jotka eivät koskaan sammu eivätkä vähene.
Mutta Taivaantakoja huomasi ihmisen vilpin ja suuttui. Jäähiset hän karkotti Kylmien Tuulten meren taakse, lukitsi hopean Suureen Arkkuun ja asetti Sulkalinnun sen vartijaksi. Ihmiselle hän luki kovat sanat:
- Olkoon sinun osasi ruostuva rauta. Sitä sinun tulee katuvaisena louhia vuorten uumenista, koska kajosit kirkkaaseen hopeaan.
Murheissaan ihminen lähti vuorten rautaa louhimaan. Päähänsä hän painoi nahkaisen kypärän. Hän oli ensimmäinen patalakki, kaiken alku.

Puupo Tuhkanaama ei ole patalakkien arvoasteikolla kovinkaan korkealla. Hän on sepän opissa palkeenpolkijana eikä aina osaa käyttäytyä kuin kunnon patalakki. Kuitenkin kun vaskipaitojen päällikkö Jonka-nimeä-ei-pidä-mainita vaatii patalakeilta kohtuuttomien verojen joukossa muun muassa Kirjoitusten vartijan sulkakynän, jonkun on matkustettava Sinisten Vuorten saarelle pyytämään Taivaantakojalta uutta Sulkalinnun siipisulkaa. Muuten Taivaantakojan ja patalakkien liitto on vaarassa. Puupo tarjoutuu vapaaehtoiseksi ja hän lähtee vaaroja täynnä olevalle matkalle.

Tämä viikko on lukemisen juhlaa. Kirjabloggaajatkin halusivat juhlia Lukuviikkoa ja muistuttaa, että myös sesongin ulkopuoliset kirjat voivat olla hyvinkin lukemisen arvoisia. Siksi tänään monessa blogissa julkaistaan bloggaus hieman vanhemmasta kirjasta. Eri lukijat ovat määritelleet vanhuuden hieman eri tavoin, ja minä päädyin lukemaan muutama vuosi ennen syntymääni ilmestyneen kotimaisen fantasiateoksen.

Asko Martinheimo (1934 - 2002) oli suomalainen palkittu ja tuottoisa kirjailija. Hän sai muun muassa Topelius-palkinnon kahdesti (toisen kerran juuri Tuhkanaamasta ja Taivaantakojasta), Väinö Linnan palkinnon ja Anni Swan -mitalin.

Vaikka Asko Martinheimon Tuhkanaama ja Taivaantakoja on saanut aikanaan Topelius-palkinnon, sanoisin, että kirja on nykyään aika unohdettu. En itsekään muistanut kirjan olemassaoloa ennen kuin huomasin sen kirjahyllyssä isäni luona käydessäni ja mieleeni tuli, että minähän pidin tuosta kirjasta aika paljon silloin kymmenvuotiaana.

Pidän fantasiakirjoissa suunnattomasti siitä, jos kirjailija sanoo vain kirjoittaneensa tarinan muistiin löytämiensä kirjoitusten perusteella. Tuhkanaaman ja Taivaantakojan alussa lukee Patalakkikansan Kirjoitusten Vartijoiden vanhoista nahkakääröistä ja Puupo Vahvajalan hyvin säilyneestä kronikasta koonnut ja muistiin merkinnyt Asko Martinheimo. Varsinkin lapsena tällainen fantasiakirjan esittäminen totena toi eskapismiin lisäsäväyksen.

Minulle tuli kirjasta hieman mieleen J. R. R. Tolkienin klassikkoteos Taru sormusten herrasta. Molemmissa lähetetään aika epätodennäköinen henkilö vaaralliselle matkalle ja he kohtaavat matkan varrella erilaisia koettelemuksia. Olin varsin tyytyväinen siihen, että patalakkien ennustettu pelastaja oli sepän nuhjuinen oppipoika eikä arvostettu metsämies tai vastaava. Ryysyistä rikkauteen -tarinoita tietenkin on kirjoitettu paljon, mutta tässä oli jotakin erityisen lumoavaa.

Puupon ihmetys siitä, että kaikki kansat eivät uskokaan Taivaantakojan luoneen maailmaa oli myöskin kiintoisaa. Niin kuin tosielämässäkin myös Martinheimon kirjan eri kansoilla on eri jumalat ja erilaiset uskomukset. Taivaantakojaa ei taideta kertaakaan varsinaisesti kutsua jumalaksi, mutta kyllä hän selvästi on sellaiseen verrattavissa. Bloggauksen alussa oleva lainaus kertoo mielestäni patalakkien syntiinlankeemuskertomuksen. Tosin uskonnolliset viittaukset eivät ole niin selviä kuin esimerkiksi Narnioissa, joten tällaisten seikkojen takia ei kirjaa kannata vierastaa.

Muita blogitekstejä kirjasta ei ole tainnut ilmestyä, mutta suosittelen kirjaa lämpimästi fantasian ystäville. Esimerkiksi Petteri Hannilan Kaukamoisesta pitäneet voisivat tykätä myös tästä. Patalakkikansan vaiheista on kirjoitettu myös toinen kirja Jäähisten mahti, jonka sain äidiltäni kymmenvuotissynttärilahjaksi Tuhkanaaman ja Taivaantakojan lisäksi. Aion ehdottomasti uusintalukea myös sen jossakin vaiheessa.
  
♥♥♥♥

Päivän logo on Niinan tekemä.

Vanhan kirjan päivää vietetään myös ainakin näissä blogeissa (lisäykset mahdollisia):
Kulttuuri kukoistaa
Kirjava kukko
Muumilaakso / Mumindalen
Sockerslott
Nenä kirjassa
Tuulevin lukublogi
Oksan hyllyltä
P.S. Rakastan kirjoja
Kirsin kirjanurkka
Café pour les idiots
Kirjakko ruispellossa
Kirjasfääri
Calendula
Kujerruksia
Yöpöydän kirjat
Sinisen linnan kirjasto
Routakoto
Tarukirja
Orfeuksen kääntöpiiri
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Todella vaiheessa
Kirja joka maasta
Kirjan jos toisenkin
Kirjojen keskellä
Hyönteisdokumentti
Lurun luvut
Hemulin kirjahylly
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Kirjasähkökäyrä
Koko lailla kirjallisesti
Kaikkea kirjasta

Holly Black: The Coldest Girl in Coldtown

Holly Black: The Coldest Girl in Coldtown 2013 Indigo 419 s.
lainattu kirjastosta

Theoretically, with their hunger sated, they are the same people they were before, with the same memories and the same capacity for moral choice.
 

When Tana was six, vampires were Muppets, endlessly counting, or cartoon villains in black cloaks with red polyester linings. Kids would dress up like vampires on Halloween, wearing plastic teeth that fitted badly over their own and smearing their faces with sweet syrup to make mock rivulets of cherry-bright blood.
That all changed with Caspar Morales. There had been plenty of books and films romanticizing vampire over the last century. It was only a matter of time before a vampire started romanticizing himself.
Crazy, romantic Caspar decided that unlike decades of ancient, hidebound vampires, he wouldn't kill his victims. He would seduce them, drink a little blood, and then move on, from city to city. By the time the old vampires caught up with him and ripped him to pieces, he'd already infected hundreds of people. And those new vampires, with no idea how to prevent the spread, infected thousands. 

Tana herää kotibileiden jälkeisenä aamuna kylpyhuoneen lattialta. Kylpyhuoneen ulkopuolella häntä odottaa karmiva näky: muut juhlijat on tapettu raa'asti. Tanalla ei ole vaikeuksia yhdistää joukkosurmaa vuosia sitten julkisuuteen tulleisiin vampyyreihin. Hän on nimittäin jo menettänyt äitinsä vampyyrien vuoksi. Makuuhuoneesta Tana löytää entisen poikaystävänsä Aidanin ja yllättävän ystävällisen Gavriel-vampyyrin. Heidän kanssaan Tana lähtee matkalle kohti Coldtownia, jossa vampyyrit ja ihmiset elävät rinnakkain, tosin eivät aina täysin sulassa sovussa.

Olen saattanut saada pienen yliannostuksen YA:sta ja minun pitäisi ehkä pitää taukoa sen lukemisesta. Blackin kirjan lukemisen hetki valikoitui täysin lähestyvän eräpäivän perusteella. En tarttunut kirjaan suurella innolla, mutta ajattelin, että ehkäpä vampyyrikirja voisi olla mukavaa vaihtelua. Holly Black ei ollut minulle kovin tuttu kirjailija ennestään. Olen lukenut häneltä vain Tony DiTerlizzin kanssa kirjoitetun Spiderwickin kronikoiden aloitusosan, ja muistelisin pitäneeni sitä kymmenisen vuotta sitten ihan hyvänä, mutta en kuitenkaan niin innostavana, että olisin jaksanut hankkia sarjan muita osia käsiini.

Taviksesta voi tulla julkkis, jos tavis menee Coldtowniin. Coldtownin synnyttämä julkisuus on vain hitusen vaarallisempaa kuin tavallisten tositv-ohjelmien tuoma maine. Kapinoiville teini-ikäisille Coldtownin elämään tuoma hohto ja jatkuva vaara tosin ovat aikamoisia houkutuksia. Coldtowniin mennään siksi, että tavallinen elämä ei tunnu riittävän kiehtovalta. Coldtownien ulkopuolella tulee jatkuvana virtana informaatiota jatkuvista juhlista, sillä osa Coldtownin asukkaista muun muassa bloggaa elämästään.

Minulle tulivat mieleen sekä The Hunger Games -trilogia että The Southern Vampire Mysteries -kirjasarja. Ensimmäistä kirja muistutti lähinnä siksi, että ihmiset seuraavat televisiosta hengenvaarallista elämää ja Katnissin tavoin Tana on omatoiminen ja monestakin pinteestä itsensä pelastava naishahmo. Charlaine Harrisin vampyyrisarjaan (tai oikeastaan kirjasarjan pohjalta tehtyyn televiosarjaan) kirjaa oli verrattukin, sillä myös tässä kirjassa vampyyrit ovat tulleet ihmisten tietoisuuteen. Toisin kuin Harrisin kirjoissa heidän ei kuitenkaan anneta liikkua vapaasti ihmisten keskuudessa, vaan heidät on suljettu Coldtowneihin, joissa he elävät muiden vampyyrien, tartunnan saaneiden ja tartuntaa janoavien joukossa. Tana on myös osittain verrattavissa Sookieen, sillä he molemmat ihastuvat vampyyriin, mutta eivät kuitenkaan itse halua muuttua vampyyreiksi.

Black on vienyt vampyyrien ihailun ja romantisoinnin astetta pidemmälle kuin Harris, ja teema onkin melko tärkeä osa kirjaa. Black on myös yrittänyt tuoda mukaan pohdintaa siitä, vapautuuko ihminen vampyyriksi muuttuessaan kulttuurisista normeista ja alkaa elää vaistojensa mukaan vai ovatko vampyyrit jotakin täysin muuta kuin ihmisiä. Tämä pohdiskelu jää kuitenkin melko irtanaiseksi ja pinnalliseksi, vaikka sitä olisi voinut kehittellä pidemmällekin.

Idea voitti juonen. Kirjassa oli joitakin ihan yllättäviä käänteitä, mutta ne eivät tehneet minuun kovin syvää vaikutusta. En niitä voi sanoa arvanneeni, mutta lähinnä ajattelin, että ai tässä tapahtui sitten näin enkä todellakaan odottanut henki kurkussa, mitä kirjassa tapahtuu seuraavaksi.

Olin käsittänyt, että The Coldest Girl in Coldtown on itsenäinen teos, kunnes luin erään Holly Blackin haastattelun, jossa hän totesi jatko-osan olevan mahdollinen. Toivoisin, että Black jättäisi jatko-osat kirjoittamatta, sillä pelkään, että ne eivät olisi niinkään hyviä kuin tämä. Tarina sai minusta jo hyvän päätöksen ja jatko-osat tuntuisivat todennäköisesti vain tarinan venyttämiseltä väkisin.

Jostakin luin, että kukaan muu ei ole keksinyt esittää vampyyreja televisiotähtinä. No ei varmaan olekaan, mutta mielestäni se ei tehnyt kirjasta kuitenkaan omaperäistä. Lähinnä Black oli yhdistellyt erilaisia jo käytettyjä ideoita seokseksi tavalla, jossa on ripaus tuoreutta. Uudenlaista vampyyrikirjaa kaipaavalle The Coldest Girl in Coldtown ei ole oikea valinta, mutta kirja on melko takuuvarma valinta, jos etsinnässä on viihdyttävä YA-kirja, jossa on aika pelottavia vampyyreita ja jonka lukemisessa ei vierähdä montaa hetkeä.

 ♥♥♥½

Tästäkin kirjasta sain vinkin Booktuben kautta ja siksi linkitän jälleen yhden booktuberin arvion tästä kirjasta: EnyasCorner.

Suomenkielisissä blogeissa ei kirjasta ole kuhistu, mutta englanninkielisistä blogeista voi käydä lukemassa lisää kirjan herättämiä ajatuksia:  I love YA fiction, Dear Author ja Smart Bitches, Trashy Books. 

Blogien lastenkirjaviikko: Tove Jansson: Taikurin hattu & Muumikirjat ja minä -haaste

Tove Jansson: Taikurin hattu 2010 tarkistettu suomennos (Trollkarlens hatt 1948) WSOY 140 s. suom. Laila Järvinen ja suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä
lainattu kirjastosta

Oli heinäkuun loppupuoli ja Muumilaaksossa oli hirveän kuuma. Eivät edes kärpäset jaksaneet surista. Puut näyttivät väsyneiltä ja tomuisilta, joki kuivui ja juoksi kapeana ja ruskeana läpi nuokkuvien niittyjen. Vesi ei enää kelvannut Taikurin hatussa valmistettavaksi mehuksi (hattu oli jälleen otettu armoihin ja se oli lipastolla peilin alapuolella).
Aurinko hellitti päivästä toiseen kukkuloiden välissä olevaan laaksoon. Kaikki pikku mönkijät ryömivät viileihin maanalaisiin käytäviinsä, linnut olivat vaiti. Mutta Muumipeikon ystävät hermostuivat kuumuudesta ja kuljeskelivat ympäriinsä riidellen keskenään.
- Äiti, sanoi Muumipeikko, - keiksi meille jotakin tekemistä! Me vain riitelemme, ja on niin kuuma!
- Niin, rakas lapsi, sanoi Muumimamma. - Minä olen huomannut sen ja tuntuisi hyvältä, jos olisitte jonkin aikaa poissa näkyvistä. Ettekö voisi muuttaa pariksi päiväksi luolaan? Siellä on vilpoisampaa, ja voitte lekotella meressä rauhoittumassa vaikka koko päivän jos haluatte.
- Saammeko nukkuakin luolassa? Muumipeikko kysyi ihastuneena.
- Tietenkin! sanoi Muumimamma. - Älkääkä tulko kotiin ennen kuin olette taas iloisia!

Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu löytävät silinterihatun, joka ei ole kuitenkaan ihan tavallinen hattu. Eipä aikaakaan, kun se on käyttänyt taikavoimiaan muun muassa munankuoriin. Kirjan aikana ehditään myös matkustaa Hattivattien saarelle ja kohdata Tiuhti, Viuhti, Mörkö ja Taikuri. 

Olin jälleen melko hyvin selvillä, mitä tuleman pitää, koska olin juuri katsonut Muumi-piirrettyjen Taikurin hatun tapahtumiin keskittyvät jaksot. Kirja on siirretty melko tarkasti piirretyksi, vaikka joitakin pieniä poikkeamia juonessa huomasinkin. Esimerkiksi kirjassa Mörkö halusi itselleen Taikurin hatun, mutta sarjassa hän kelpuutti näkinkengän. Muumipeikossa ja pyrstötähdessä keskityttiin yhteen seikkailuun, mutta Taikurin hatussa tapahtumia on niin paljon, että televisiosarjassa kirjan tapahtumista on monta jaksoa. 

Tiuhti ja Viuhti -kieli oli ihastuttava pieni yksityiskohta ja minua ihmetytti ja harmitutti, että suomenkielisessä televisiosarjassa Tiuhti ja Viuhti puhuvat tavallisesti (toisin on esimerkiksi ruotsinkielisessä). Puhuimmeti sitäti hetkenti, mutta palasimmeti pianti tavalliseenti puhetapaanti.

Muumipeikon ja pyrstötähden tavoin kirjassa on läsnä sekä materialismi että materialismin vastaisuus. Maallisen ominaisuuden kerääminen on Nipsulle tärkeää ja hän joutuu kirjan aikana pulmaisaan tilanteeseen, kun hänen pitäisi päättää, vaihtaako korkkivyön talvitalismaaniin. Nipsu ei osaa tehdä päätöstä ja lopulta Nipsu pitää korkkivyön ja jakaa talvitalismaanin Muumipeikon kanssa. Nuuskamuikkunen ei välitä omistamisesta, sillä ainoastaan huuliharppu on esine, jota ilman hän ei voi elää. Myös lopussa paljastuu, mikä on kenellekin tärkeää: Niiskuneidille kauneus (ja Muumipeikon osoittama ihailu) ja Muumimammalle lastensa hyvä mieli. 

♥♥♥♥¼

Muissa blogeissa: Jokken kirjanurkka, Lukuisa, Ei vain mustaa valkoisella, Sallan lukupäiväkirja, Kirjakaapin kummitus, NONO, Olgan lukupäiväkirja, Kristiinan lukupäiväkirja, Kaleidoscope, Kirjakaapin avain, Lukutoukan kulttuuriblogi, Maailman ääreen ja Kaisa Reetta T.

Blogeissa on pyörinyt Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogista lähtöisin oleva Muumikirjat ja minä -haaste. Haaste heitettiin minullekin peräti kolmelta suunnalta (kiitos Kirjaneito, Minna Siikilä ja Marjaana!) ennen kuin ennätin ottaa siitä kopin. 

Haasteen säännöt:

- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Vaikka olin jo lapsena innokas lukija, en jostakin syystä tullut lukeneeksi Muumeja. Sarjaa katsoin satunnaisesti ja Muumi-tarinat ovatkin sen vuoksi hyvin tuttuja, mutta kirjat kiinnostivat vain varovaisesti. Muistelisin kerran aloitelleeni yhtä äitini hyllystä löytynyttä Muumikirjaa (epäilisin kyseessä olleen Muumipappa ja meri), mutta syystä tai toisesta en päässyt alkua pidemmälle.

Tove Jansson -juhlavuoden innoittamana päätin, että nyt on oiva tilaisuus korjata aukko sivistyksessäni ja tutustua Muumeihin kirjamuodossa. Luin kuukausi sitten Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan ja sen jälkeen olen kantanut kirjastosta kotiin sekä Taikurin hatun että Taikatalven, joista jälkimmäinen odottaa vielä lukemattomana. Muumi-innostus on tarttuvaa laatua, sillä kuten jo aiemmin mainitsin Muumipeikko ja pyrstötähti vietiin melkein käsistäni ja nyt poikaystäväni lukee jo Taikurin hattua. Olemme myös katselleet yhdessä Muumi-piirrettyjä.

Muumi-kirjat ovat kestäneet todella hyvin ajan, enkä ole yhtään ihmeissäni, että ne ovat saaneet klassikkoaseman. Kaksi lukemaani Muumi-kirjaa ovat saaneet minut sen verran ihastuneeksi, että todennäköisesti luen kaikki Janssonin kirjoittamat ja kuvittamat Muumi-seikkailut juhlavuoden aikana. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.  

Lennätän haasteen eteenpäin Kristalle, Annikalle ja noreenielle.

Kuvan on taiteillut Eucco.