Kimberly Raye: Dead End Dating

kannen kuva: Marcin Baranski

Kimberly Raye: Dead End Dating 2006 Ballantine Books 334 s.
oma ostos uutena

For a fee, of course. After all, a girl's gotta eat (okay, so this girl's gotta keep up her supply of MAC bronzing powder, but you get the idea). Which is why I'm not limiting my services to vamps. Hence my fantabulous entrepreneurial brainstorm: Dead End Dating. A Manhattan-based, equal, opportunity matchmaking service for the smart, savvy, sophisticated single sick and tired of dead-end dating, and the smart, savvy, sophisticated single vampire looking for just that.
I know, I know. It's brilliant. What can I say? Genius runs in my family (ever heard of Marie Curie?). Anyhow, it's a great plan, one that I've already put into motion. Last week, I leased the perfect office space just around the corner from my favorite Starbucks (ah, the smell of mocha latte and maple scones), and I hired my first employee: Evie Dalton. Evie is as human as they come, but I'm a sucker (no pun intended) for an impressive interview ensemble - DKNY miniature jacket, boot-cut Gucci corduroys, Kenneth Cole boots, and the piece de résistance - a rhinestone belt to die for. 

Kreivitär Lilliana Arabella Guinevere du Marchette, ystävien kesken vain Lil, ei ole tyypillinen tummanpuhuva ja karmiva vampyyri. Hän rakastaa shoppailua ja toisten rakkauselämään sotkeutumista. Lilin suku ei ole kovin innoissaan, kun Lil päättää perheyrityksessä työskentelyn sijaan perustaa oman deittipalvelun. Asiakkaiden rakkauselämän lisäksi Lilillä on varsin paljon töitä oman sopivan kumppanin löytämisessä. Harmi vain, että Lilin kiinnostus kohdistuu täysin epäsopivaan palkkionmetsästäjä Tyhyn, joka pyytää Lililtä apua deittipalvelujen kautta uhreja etsivän sarjamurhaajan jahtaamisessa. 

En oikein keksi päähenkilön vampyyriydelle muuta syytä kuin sen, että kirjailija on päättänyt käyttää hyväkseen kirjan ilmestymisaikaan villinnyttä vampyyribuumia. Rayen luomat vampyyrit ovat lähinnä naurettavia eivätkä mitenkään hyvällä tavalla. Heidän elämänsä pyörii hedelmällisyysasteiden ja orgasmien lukumäärien ympärillä. Mietin jo kirjan keskeyttämistä siinä vaiheessa, kun minulle selvisi, että syntyneet vampyyrit lopettavat vanhenemisen saatuaan ensimmäisen orgasminsa. Siis ihan oikeasti? Vampyyrit lisääntyvät melkein samalla tavalla kuin ihmisetkin, mutta heille lisääntyminen on vain hieman vaikeampaa, koska naisten on saatava orgasmi tullakseen raskaaksi. Twilight-vampyyrit ovat varsin järkeviä luomuksia Rayen vampyyreihin verrattuna.

Jos vampyyrit ovat saaneet ikuisen elämän, luulisin, että heillä olisi muitakin kuin pinnallisia prioriteetteja. Lil haluaa ansaita rahaa, jotta hän voi tuhlata sen solariumissa ja vaatekaupoissa. Lil on myös hieman ärsyttävä, mutta Lilin äiti on vieläkin ärsyttävämpi. Välillä tunsin jopa myötätuntoa Liliä kohtaan, sillä Lilin äidillä ei tunnu olevan muuta elämän sisältöä kuin hyvien naimakauppojen järjestäminen tyttärelleen. Ihan yhtä naimattomat Lilin veljet saavat olla rauhassa, koska he ovat miehiä ja tarvitsevat poikamiesaikaa.  

Murhatutkimuksen ja rakkaussotkujen yhdistäminen toi ajoittain mieleen Charlaine Harrisin The Southern Vampire Mysteries -sarjan. Sarjojen genre voi olla sama, mutta Harrisin kirjat ovat paljon jännittävämpiä ja viihdyttävämpiä. Mielestäni paranormaalissa romantiikassa paranormaalien elementtien pitäisi tuoda jotakin lisää kirjaan. Tämä olisi voinut olla melkeinpä samanlainen, jos kirja olisi kertonut tavallisesta nuoresta naisesta vampyyrinaisen sijaan. Tietenkään sitten ei olisi voinut olla vampyyrivitsejä ja jotkin asiat olisivat menneet pikkaisen eri tavalla, mutta päähenkilön vampyyriys jätti minut aika kylmäksi.

Tekisi mieli sanoa, että osaisin itsekin kirjoittaa paremman kirjan, mutta koska a) kaikki kirjayritelmäni ovat jääneet yritelmän tasolle, b) en kirjoittaisi chick lit -teosta ja c) moni lukija voisi pitää minunkin vitsejäni mukahauskoina, tyydyn vain toteamaan, että olen lukenut parempiakin ja oikeasti jopa hauskoja chick lit -genren edustajia. 

Lopuksi sanon vielä jotakin positiivista, jotta tämä bloggaus ei menisi vallan haukkumiseksi. Vaikka kirjassa on paljon parantamisen varaa, sen lukeminen helteen rasittamalla keskittymiskyvyllä menetteli. En odottanutkaan mitään suurta lukuelämystä, ja Rayen luomien vampyyrien aiheuttamasta silmien pyörittelystä huolimatta kirja onnistui ajoittain olemaan ihan viihdyttävä. Kirjassa selviteltiin parisuhdeasioiden ohella murhia, joten lasken tämän mukaan Rikoksen jäljillä -haasteeseen. 

♥♥¼

Dead End Dating -sarja 
Dead End Dating 2006
Dead and Dateless 2007
Your Coffin or Mine? 2007
Just One Bite 2008
Sucker for Love 2009
Here Comes the Vampire 2013 

José Rodriguez dos Santos: Einstein-koodi

Einstein-koodin kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi 2013 (A Fórmula de Deus 2006) Minerva 547 s. suom. Tarja Sipola
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

"Mutta olen lukenut jostakin, että teidän mielestänne Raamattu on väärässä."
Einstein nauroi.
"Totta."
"Ja se tarkoittaa, ettette usko Jumalaan."
"Se tarkoittaa sitä, etten usko Raamatun Jumalaan."
"Mitä eroa siinä on?"
Kuului huokaus.
"Olin lapsena hyvin uskonnollinen. Mutta aloin kaksitoistavuotiaana lukea tieteiskirjallisuutta, niitä kioskikirjoja, mahdatteko tietää..."
"Kyllä..."
"... ja tein sen johtopäätöksen, että suurin osa Raamatun kertomuksista ei ollut mitään muuta kuin taruja. Lakkasin uskomasta melkein yhdessä yössä. Aloin pohtia asiaa oikein kunnolla ja käsitin, että ajatus persoonallisesta Jumalasta on aika kehittymätön, suorastaan lapsellinen."
"Miksi?"
"Siksi että se on ihmisenkaltaistettu käsite, ihmisen luoma kuvitelma, jonka avulla hän yrittää vaikuttaa kohtaloonsa ja saada lohdutusta vaikeina hetkinä. Koska emme pysty vaikuttamaan luontoon, olemme itse kehittäneet käsityksen, että sen on luonut hyväntahtoinen ja isällinen Jumala, joka kuulee ja ohjaa meitä. Se on hyvin rohkaiseva ajatus, eikö olekin? Olemme luoneet harhakuvitelman, että jos rukoilemme paljon, saamme Hänet hallitsemaan luontoa ja täyttämään meidän toiveemme taianomaisesti. Kun asiat eivät sitten suju, emmekä tajua, miksi Jumala, joka on niin hyväntahtoinen, voisi sallia sellaista, uskottelemme, että kaiken takana on jokin suurempi tarkoitus, ja saamme siitä lohdutusta. Mutta siinä ei ole mitään järkeä, vai mitä?"

Alkuperäisen teoksen nimi A Fórmula de Deus ei viittaa Dan Brownin menestysteokseen, mutta suomennoksen nimi on selvä viittaus Brownin suuntaan ja kansiliepeen arvosteluotteissa mainitaan muutaman kerran Da Vinci -koodi. Da Vinci -koodi ilmestyi kolme vuotta ennen Einstein-koodia, ja epäilen vahvasti Einstein-koodin kirjoittajan saaneen vaikutteita Brownilta. En tosin tietenkään voi olla varma.

Dan Brownin ja José Rodriguez dos Santosin elämässä on selviä yhtymäkohtia. He ovat samana vuonna (1964) syntyneitä miehiä, joilla on kokemusta opettajana toimimisesta. Molempien koodien englanninkielisissä kovakantisissa painoksissa on melkein sama määrä sivuja, hieman alle 500. Brownin teos on tosin ilmestynyt alunperin englanniksi ja Rodriguez dos Santosin kirjan alkukieli on portugali. Koodit ovat kummankin kirjailijan neljänsiä teoksia ja sarjan toisia osia. Goodreads-sivuston käyttäjien arvioiden keskiarvo on Einstein-koodilla kymmenyksen parempi kuin Da Vinci -koodilla. Näitä arvosanoja ei voi pitää kuitenkaan kovin vertailukelpoisina, sillä Rodriguez dos Santosin romaanin on pisteyttänyt vajaa 2000 lukijaa ja Da Vinci -koodi on saanut arvosanan yli miljoonalta käyttäjältä.

Sekä Brownin että Rodriguez dos Santosin kirjoissa on selvästi läsnä uskonnolliset teemat. Einstein-koodissa tulkitaan Einsteinin luomaa Jumalan kaavaa, jonka pitäisi tarjota todistus Jumalan olemassaolosta. Da Vinci -koodissa etsitään Graalin maljaa arvoituksellisten vihjeiden johdattamana.

En ole lukenut muita Tomás Noronha -kirjoja, joten en tiedä, vaihtelevatko Noronhan naiset kirjasta toiseen Robert Langdonin tavoin. Einstein-koodin rakkausjuoni tuntui minusta hieman kepeältä, liian nopeasti syttyvältä ja osittain jopa päälleliimatulta. Kirjailija vaikuttaa ajatelleen, että romantiikkaa on oltava, mutta ei ole onnistunut luomaan kovin uskottavaa tai kiinnostavaa rakkaustarinaa. Selvä yhtymäkohta Da Vinci -koodiin on naisen ja miehen käyttäminen päähenkilöparina. Mies on molemmissa kirjoissa oman alansa asiantuntija, joka tempaistaan vasten tahtoaan mukaan vaaralliseen seikkailuun.

Einstein-koodi tarjoaa tietopommin tieteellisiä faktoja, kun taas Da Vinci -koodissa keskitytään kulttuurihistoriaan. Da Vinci -koodin tietosisällöltä vaikuttavan osuuden todenperäisyyttä on arvosteltu, ja Einstein-koodi on selvästi lähempänä tietokirjaa kuin varsinaista jännittävää romaania. Einstein-koodi tuntui sisältävän enemmän faktoja kuin Brownin teos. Esimerkiksi Tomás Noronhan isän mietintä agnostisminsa syistä tuntui lähinnä sanakirjasta kopioidulta. Perustelussa ei ollut riittävästi omakohtaisuutta. Dan Brown sirottelee pitkin kirjaansa juonikoukkuja, jotka saavat lukijan ahmimaan kirjaa sivu sivun jälkeen, mutta Einstein-koodi ei todellakaan ole ahmittava teos. Välillä lukiessa jopa tietoähky uhkasi. Odotin kirjan olevan ehkä enemmän Da Vinci -koodin tyylinen, enkä osaa pitää Einstein-koodia kovinkaan hyvänä kaunokirjana. Einstein-koodi ei ole kirjana kovinkaan jännittävä vaan ajoittain jopa puuduttava. Joitakin mielenkiinnon pilkahduksiakin kirja tarjosi, ja nämä olivat lähinnä tiedonmurusten ansiota. Vaikka trilleriin laitettaisiin tietoa, mielestäni trillerin ollessa kyseessä juonenkin olisi oltava muuta kuin tieto-osuuksien varjoon jäävä yritelmä.

Minuun iskee paremmin Dan Brownin juonikoukuilla höystetty viihteellinen jännityskirjallisuus, vaikka uusimman Brownin parissa minua hieman kyllästyttikin. Pidän siitä, että kaunokirjoissa on myös muuta kuin viihdearvoa, mutta olisin mieluummin lukenut Einstein-koodin aiheista tietokirjan kuin jännitysromaanin, jossa juoni tuntui olevan sivuosassa.

Einstein-koodi muissa blogeissa: Kirjasfääri ja Kirjavinkit.

Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä 2013 Jalava (Keeping it real. Quantum gravity 1. 2006) 411 s. suom. Mika Renvall
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Lilan täytyi tunnustaa että hänen oma asenteensa haltioita kohtaan oli peräisin stereotypioista, ja se mitä hänelle oli tapahtunut Lilirienissä, Alfheimin toisessa valtakunnassa, ei ollut varsinaisesti avartanut hänen käsityksiään. Alfheimin ongelmana oli ollut aina se, että haltiat olivat hyvin vähän tekemisissä ihmisten kanssa, Otopiassa tai muuallakaan. He eivät juuri olleet tekemisissä myöskään keijujen kanssa, ja heidän kanssakäymistään demonien kanssa rajoittivat erilliset säännöt - se liittyi jotenkin noiden kansojen käyttämiin magian järjestelmiin. Muinaiset ja elementaalit tapasivat avoimesti haltioita, ja heidän välinsä näihin saattoivat olla lämpimätkin, mutta tämä johtui siitä, että heidän taikuutensa oli samaa juurta. Otopiaan haltiat pitivät yllä naapurisuhteita; he olivat kohteliaita ja etäisiä, kuin olisivat kuuluneet johonkin klubiin, jossa Lilalla ei ollut varaa käydä.

Vuonna 2015 tapahtui kvanttiräjähdys, joka avasi Otopiasta, entisestä Maasta, portin viiteen muuhun todellisuuteen. Kuutta vuotta myöhemmin Alfheimin, haltioiden kotipaikan, ja muiden todellisuuksien välillä vallitsee jännite. Lila Black on puoliksi ihminen, puoliksi robotti, joka palkataan suojelemaan rockbändin haltialaulajaa. Haltiat eivät yleensä rokkaa, joten The No Showsin laulaja Zal on siinä ja monessa muussakin mielessä erikoinen tapaus. Zal ei ole helppo suojeltava, mutta pian Lilalla on muutakin pelissä kuin pelkkä työmenestys. Lila ajautuu Zalin kanssa Peliin, jonka häviäjä ei pysty koskaan enää rakastamaan ketään muuta kuin Pelin toista osapuolta.

Justina Robsonin Aitoa peliä kuvaillaan takakannessa koukuttavaksi yhdistelmäksi scifiä, fantasiaa, chick litiä ja agenttiromaania. Tällainen genrejen sekoittaminen sai minut kiinnostumaan, sillä lopputulos voisi olla täysin kaoottinen tai unohtumattoman erilainen. Vielä kun kaikki kirjaan heitetyt ainesgenret kiinnostavat minua enemmän tai vähemmän, olihan minun pakko ottaa selvää, miten Robson on onnistunut.

Minua hieman häiritsi, miten lähelle nykyaikaa kvanttiräjähdys oli sijoitettu. Tietenkin täytyy ottaa huomioon, että kirja on alunperin ilmestynyt 2006, joten silloin vuoteen 2015 on ollut lähes kymmenen vuotta. Mielestäni sekin on kuitenkin liian vähän. Eipä kvanttiräjähdystä varmaan ole tarkoitettukaan kaikkein uskottavimmaksi tulevaisuudenkuvaksi, mutta silti olisi ollut parempi vaihtoehto joko sijoittaa kvanttiräjähdys kauemmas tulevaisuuteen tai olla mainitsematta mitään tarkkoja vuosilukuja. 

Ensimmäisessä luvussa on selitetty hyvin kvanttiräjähdyksen seuraukset. Palasin vielä lukemaan ensimmäisen luvun, kun olin kirjaa jonkin aikaa lukenut. Sen jälkeen ihmiskunnan maailmankaikkeuden lisäksi löydetyt viisi uutta todellisuutta tuntuivat vielä hieman selkeämmiltä. Luettuani alun uudestaan minusta alkoi itse asiassa tuntua siltä, että olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos olisin aloittanut kirjan kokonaan alusta. Päätin kuitenkin lukea kirjan vain loppuun ja ajoittaa mahdollinen uusintaluku siihen ajankohtaan, jolloin toinen osa on ilmestynyt suomeksi. Saisin todennäköisesti toisesta osastakin enemmän irti, jos olisin juuri lukenut ensimmäisen osan toistamiseen.

Voiko scifin ja fantasian yhteydessä puhua kirjan realistisuudesta? No, mainitsen kuitenkin, että kirjassa oli esimerkiksi rasismia, joka toi tarinan hieman lähemmäs tätä todellisuutta, johon olen tottunut. Eihän rasismi tietenkään ole hyvä asia, mutta koska sitä kuitenkin oikeassa maailmassa on, olisi outoa, jollei sitä olisi myös rotujen välillä fantasia- ja scifikirjallisuudessa.

Minua viehättävät välillä ehkä hieman epäolennaiset seikat kirjoissa, mutta Aitoa peliä -romaanin nautinnollista antia oli Taru sormusten herrasta -viittausten bongailu. Eipä se kovin vaikeaa ollut, sillä TSH:n useampaan kertaan lukeneena ja elokuvat nähneenä esimerkiksi lembas ja Mithrandir ovat melko tuttua sanastoa. 

Kirjassa oli muutama omaperäinen ja onnistunut kielikuva. En tiedä, miten kyseiset kohdat on ilmaistu alkuperäiskielisessä teoksessa, mutta esimerkiksi se, miten kielet ja murteet tarttuivat heihin kuin koirankarvat hyvään mattoon oli juuri sopivan erikoinen kielikuva. Kiitos siis suomentajalle, sillä ainakin minä pidin tuollaisista paljon. Normaalista kielenkäytöstä poikkeavissa ilmauksissa on aina vaarana, että ne saattavat tuntua hieman liiankin erikoisilta, mutta Aitoa peliä -suomennoksessa ei niin onneksi käynyt. Joitakin mielestäni turhia sivistyssanoja oli tekstiin jätetty. Esimerkiksi raffinoitunut (esim. [liian] hienostunut) ei kuulunut sanavarastooni ennen kirjan lukemista. En pidä omaa sivistyssanavarastoani kovin suppeana, joten hieman ärsytti, että pari sanaa joutui googlettamaan. Onneksi tällaisia sanoja oli kuitenkin vain muutama, sillä kovin monen sanan googlettaminen olisi ollut jo rasittavaa.

Justina Robson on onnistunut luomaan ihan kiehtovan keitoksen genreistä, jotka olisivat voineet hylkiä toisiaan. Minä lämpenin kirjalle hieman hitaasti, sillä vasta kolme neljäsosaa luettuani aloin olla hienoisen koukkuuntunut juoneen. Sen verran mielenkiintoa kirja kuitenkin sai aikaan, että toisen osan ilmestyttyä aion antaa myös sille mahdollisuuden.

Justina Robson on yksi lukematon kirjailija lisää Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Aitoa peliä muissa blogeissa: Kirjasfääri.

***

Muriel Barbery: The Elegance of the Hedgehog

Muriel Barbery: The Elegance of the Hedgehog 2008 Europa Editions (L'Élégance du hérisson 2006) 320 s. engl. Alison Anderson (ilmestynyt suomeksi nimellä Siilin eleganssi)

Tämä Muriel Barberyn kirja on herättänyt suurta ihastusta blogeissa. Vaikka negatiivisia mielipiteitäkin on joukkoon kuulemma mahtunut (näin ainakin yhdestä blogista luin), minä en ole niihin törmännyt. Esimerkiksi La petite lectrice -blogin Katri ihastui, rakastui eikä halunnut Siilin eleganssin koskaan lähtevän luotaan. Ihan näin voimakasta reaktiota minussa ei herännyt, mutta voimakasta ihastusta ilmassa ja perhosia vatsanpohjassa on minullakin.

The problem is that children believe what adults say and, once they're adults themselves, they exact their revenge by deceiving their own children. 'Life has a meaning and we grown-ups know what it is' is the universal lie that everyone is supposed to believe. Once you become an adult and you realise that's not true, it's too late.

Kirjaa kerrotaan vuorotellen kahden henkilön näkökulmista: pariisilaisen huoneistorakennuksen talonnaisen Renéen ja samassa talossa asuvan 12-vuotiaan Paloman.
Renée yrittää teeskennellä olevansa täysin tavallinen kiinteistönhoitaja, vaikka todellisuudessa hän nauttii filosofisen kirjallisuuden lukemisesta ja on nimennyt kissansa Leo Tolstoin mukaan. Paloma on todella älykäs tyttö, joka on päättänyt tehdä itsemurhan päivänä, jona hän täyttää kolmetoista. Kun eräs talon asukkaista kuolee ja hänen asuntonsa ostaa kiinnostava Kakuro Ozu -niminen japanilainen mies, Renéen ja Paloman tarinat alkavat kietoutua yhä tiukemmin yhteen.

Barberyn kirjassa ei olennaisinta ole juoni. Kirjassa tapahtuu loppujen lopuksi melko vähän mitään merkittävää. Kaikkien kirjojen ei pidäkään olla vauhtia ja jännitystä ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Jos sellaista kaipaa, voi aina valita lukemiseksi dekkarin. The Elegance of the Hedgehog -romaanissa on oleellista erilaisten asioiden pohdiskelu ja tunnelma. 

Pidin, yllätys yllätys, kirjan filosofiaviittauksista. Voisin olettaa, että Barberyn toinen kirja, Kulinaristin kuolema, sisältäisi myös filosofiaa, sillä Muriel Barbery on ammatiltaan filosofian professori. Kyseinen kirja menee siis lukulistalle. 

Olin lukenut kirjaa ehkä viitisenkymmentä sivua, kun vitsailin poikaystävälleni, että kirjan nimen pitäisi olla Kissan eikä siilin eleganssi. Sen verran paljon kissoja kirjassa esiintyi. Paloman kuvailu kissoista sisustusesineinä huvitti minua, vaikka en asiasta samaa mieltä olekaan. Kuulun nimittäin niihin Paloman äidin kaltaisiin outoihin ihmisiin, jotka puhuvat kissoille kuin ihmisille. 

Mainitsin edellisessä blogitekstissäni, että Onnen koukkuja ja Siilin eleganssia on verrattu toisiinsa. Minä en niitä kovin samankaltaisina kirjoina kokenut. Ehkä mielipiteeni olisi asiasta erilainen, jos kirjojen lukemisen välillä olisi ehtinyt kulua aikaa. Näin peräkkäin luettuina kirjojen tunnelmat olivat huomattavan erilaisia. Se yhteneväisyys molemmissa kuitenkin oli, että minua alkoi harmittaa liian huono ranskan kielen taitoni. Olisin mielelläni lukenut molemmat kirjat alkuperäiskielellä. Sillä tavoin kirjoihin olisi todennäköisesti pystynyt parhaiten eläytymään.

Kirjan kieli on kaunista. Kirjassa on melko traagisia aiheita kuten kuolemaa odottavan teinitytön epätoivoinen elämän mielekkyyden etsintä, mutta niistä kerrotaan todella viehättävästi. Olisin halunnut kirjaan onnellisemman lopun, mutta kaikkea ei aina voi saada ja toisaalta vaikka onnelliset loput ovat miellyttävämpiä lukijalle, ne ovat myös ennalta-arvattavampia kuin surulliset. 

Vaikka kirjasta paljon pidin, jokin pieni viimeinen silaus jäi puuttumaan. En saa siitä kunnolla otetta, mutta se kuuluisa je ne sais quoi, tiedättehän. Sen osaan sanoa, että minussa herätti suurta ihmetystä, miten niin Renéen täytyy niin huolellisesti yrittää peittää älykkyyttään. Vaikka Renée ei ole saanut kunnollista koulutusta eikä kuulu "oikeaan" luokkaan, niin silti älynlahjojen salailu meni minusta jo naurettavan pitkälle. Ei luokkajaon pitäisi enää nykypäivänä noin paljon vaikuttaa.

Googletuksen ansiosta sain tietää, että kirjan tarina on siirretty myös valkokankaalle. Tiedänpähän nyt ainakin yhden asian, jonka teen ensi viikonloppuna.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Tämän kirjat ovat lukeneet lisäkseni muun muassa jo mainitsemani Katri, Aletheia, Annika K ja Linnea /pigeonnaire.

*****-

Bernard Beckett: Genesis

Bernard Beckett: Genesis
Julkaisuvuosi: 2006 Sivumäärä: 185 Suomenkielinen käännös: Genesis

En ollut kuullut tästä kirjasta tai Bernard Beckettistä, ennen kuin tänä iltapäivänä menin Akateemisen kirjakaupan alennusmyyntiin ja poimin tämän sieltä mukaani. Nyt hieman ennen vuorokauden vaihtumista toiseksi olen jo lukenut tämän kirjan ja nyt olen, en keksi tunteilleni edes sanaa, ihmettyneen vaikuttunut.  

Olin lukenut vain ehkä kymmenisen sivua, kun ajattelin mielessäni, että luen ehkä parhaillaan kirjaa, josta tulee yksi lempikirjoistani. Olin oikeassa, mutta en minä siltikään ihan tällaista lukukokemusta osannut odottaa. Yksinkertaisesti sanottuna tämä täytyy lukea. Voisin suositella tätä kaikille, koska tämä on vain pakko kokea. En minä sano yleensä tällaisia asioita. Ihmisillä on erilaisia kirjamakuja, joten mikä minä olen sanomaan, että jokin kirja pitää lukea. Silti minä sanon niin tästä.

We wish for the people to serve the state above themselves, but we have been slow to realise the limits of this equation. Even the tamest animal will turn sour if we neglect its needs. The people no longer believe in the threat, which once hovered over them, and they have grown used to the levels of sustenance with which they are provided. They have become complacent and their thoughts have turned to other things. There is a whisper in the communes. It is a living thing; twisting and growing but hiding itself from view. The people are talking of choice, of opportunity, and of freedom. The people are talking of changing their world.

Kirja on kertomus Anaxin pääsykokeesta Akatemiaan, mutta silti jotakin paljon enemmän. Se on filosofista pohdintaa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, voiko tekoälyä olla olemassa, voiko kone olla tietoinen. Tiedän, että tämä kuulostaa scifiltä, ja niinhän tämä kirja onkin luokiteltu, mutta enhän minä edes pidä scifistä. Tästä minä taas pidän. Tätä minä rakastan.

Anax yrittää päästä sisään Akatemiaan, johon otetaan vain parhaista parhaimmat kolmen vuoden koulutuksen jälkeen. Hän on asiantuntija Adam Forden tarinan historiallisessa näkökulmassa. Hän joutuu pois mukavuusalueeltaan heti pääsykokeen alussa. Häneltä kysytään mm. eettisistä kysymyksistä, jotka eivät ole hänen erikoisalaansa. Adam Forde eli vuosina 2058-2077. Hän eli Platonin valtion käytännön toteutuksessa, jossa hän kuului ensin filosofien luokkaan. Hänet kuitenkin alennettiin sotilaaksi tottelemattomuuden vuoksi. Hän ei noudattanut sääntöjä sotilaanakaan, vaan hän päätyi rangaistukseksi tekoälyllisen robotin seuralaiseksi. Hänen tarkoituksensa on kasvattaa robotin kokemuksia ja älyä.

'There's no such thing as artificial consciousness.'
'I'm conscious.' 
'No you're not.' Adam's eyes burned with conviction. 'You're just a complicated set of electronic switches. I make a sound, it enters your data banks, it's matched with a recorded word, your program chooses an automated response. So what? I talk to you, you make a sound. I kick this wall, it makes a sound. What's the difference? Perhaps you're going to tell me the wall is conscious too?'
'I don't know if the wall's conscious,' Art replied. 'Why don't you ask it?'

Jos kirjan robotissakin on enemmän kosketuspintaa kuin monien kirjojen ihmishahmoissa, jotakin on tehty oikein. Aloin tuntea jotakin Artia kohtaan ennen kuin Adam ainakaan myönsi tuntevansa.

Voisin ilmaista pettymykseni siihen, että kirja oli niin lyhyt, mutta toisaalta en voi tietää, olisiko tämä ollut niin hyvä, jos tämä olisi ollut pidempi. Näin tämä oli juuri hyvä, vaikka ahminkin tämän muutamassa tunnissa, ja nyt mietin, mitä minä oikein seuraavaksi voin lukea.

Loppu sai minut itkemään. Miksi se loppui niin? Voi miksi? En osannut yhtään aavistaa loppuratkaisua, ja se oli sydäntäriipaiseva.

Vaikka Beckettin muut kirjat, jotka tietenkin päätyivät tämän lukemisen myötä lukulistalleni, eivät olisi läheskään yhtä hyviä, Beckett teki niin suuren vaikutuksen tällä kirjallaan, että voisin pitää häntä jo yhtenä lempikirjailijoistani. En tietenkään halua pettyä muihin hänen kirjoihinsa, mutta en tiedä, miten hän voisi yltää edes Genesiksen tasolle saatikka ylittää sen.

Ainakin tällaisen arvostelun tästä kirjasta löysin pikaisella googlettamisella. Siinä ei olla niin ihastuneita, mutta kuvataan kirjaa kuitenkin erikoiseksi ja mielenkiintoiseksi.

Osallistun tällä kirjalla Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen.

*****

Ally Carter: I'd Tell You I Love You, But Then I'd Have to Kill You

Ally Carter: I'd Tell You I Love You, But Then I'd Have to Kill You
Julkaisuvuosi: 2006 Sivumäärä: 309

Ensinnäkin minun on sanottava, että kirjan nimi voi antaa kirjassa vallitsevasta tunnelmasta liian synkän kuvan. Minusta tämä oli aika kevyttä luettavaa, eikä missään vaiheessa päähenkilön ihastuksen kohde ollut hengenvaarassa.

Cammie Morgan opiskelee harvinaisessa koulussa, nimittäin tyttökoulussa, joka kouluttaa vakoilijoita. Cammien äiti on koulun rehtori ja isä on kuollut vakoilutehtävässä. Cammien erikoisesta elämästä huolimatta hän joutuu hänelle aivan uuteen tilanteeseen, kun hän ihastuu tavalliseen poikaan, joka ei tiedä Cammien taustasta mitään. Cammien täytyy kehittää itselleen uusi tarina, joka on melkein täysin valetta. Lisäksi hänen täytyy salata kehittyvä suhteensa Joshin kanssa kaikilta muilta kuin parilta ystävältään. Cammien ystävät pelkäävät, että Josh tietää Cammien taustasta ja yrittää päästä Cammien läheisyyteen sen vuoksi. Tämän pelon vuoksi he alkavat vakoilla Joshia.

Luin tämän kirjan melko nopeasti, sillä vaikka juoni ei ehkä ollut maailman persoonallisin, kirja oli silti kirjoitettu mukaansatempaavasti. En ole ihan samaa mieltä alussa olleista ylistyksistä, joissa tätä kutsuttiin muun muassa maailman parhaaksi kirjaksi, mutta pidin tästä paljon siihen nähden, että en varmaankaan ollut tämän kirjan kohdeyleisöä eli teini-ikäinen tyttö.

Pidin siitä, että kirjassa kuvattiin jonkin verran Cammien koulupäiviä. Olisin varmaankin pitänyt tästä kirjasta vielä enemmän, jos tällaista kuvausta olisi ollut enemmän. Aion lukea myös seuraavat osat sitten, kun saan lainatuksi ne kirjastosta.

Tietääkseni tätä kirjaa ei ole suomennettu, enkä tiedä, ollaanko tätä suomentamassa.

****