Rachel Hawkins: Hex Hall 2010 Simon and Schuster 323 s.
lainattu kirjastosta
The purpose of Hecate Hall is to protect and instruct shapeshifter, witch, and fae children who have risked exposure of their abilities, and therefore imperiled Prodigium society as a whole.
"I still don't see how helping one girl find a date imperiled other witches," I said, squinting at my mom as we reached into the trunk for my stuff. The thought had been bugging me since the first time I'd read the brochure, but I hadn't had a chance to bring it up. Mom had spent most of the flight pretending to be asleep, probably to avoid looking at my sullen expression.
"It wasn't just that one girl, Soph, and you know it. It was that boy with the broken arm in Delaware, and that teacher you tried to make forget about a test in Arizona..."
"He got his memory back eventually," I said. "Well, most of it."
Sophie on 16-vuotias tyttö, jonka äiti on ihminen ja isä velho. Syntyperä on tehnyt Sophien nuoruudesta tavallista vaikeampaa, sillä hänellä on ollut taipumusta käyttää taikavoimiaan väärässä paikassa väärään aikaan. Kun Sophie tekee liian voimalliseksi osoittautuvan rakkausloitsun, hänet lähetetään Hecate-kouluun, joka on tarkoitettu sääntöjä rikkoneille muodonmuuttajille, keijuille ja noidille. Jo noitavainot osoittivat, etteivät tavalliset ihmiset ymmärrä yliluonnollisia olentoja, joten yliluonnollisten olentojen on opittava pitämään todellinen luontonsa salassa. Uuteenkaan koulun sopeutuminen ei ole kovin helppoa. Sophie ystävystyy koulun ainoan vampyyrin kanssa, jota epäillään koulussa tapahtuneesta ja selvittämättä jääneestä kuolemantapauksesta. Kun Sophie ei suostu liittymään kolmen muun noidan muodostamaan lahkoon, hän saa voimakkaita vihollisia. Kaiken kukkuraksi yhdellä Sophien uusista vihollisista on Sophien kiinnostuksen herättävä poikaystävä nimeltään Archer.
Kuulin Hex Hallista jonkun kirjavloggaajan ansiosta, ja koulumaailman ja taikuuden yhdistäminen herättivät mielenkiintoni. Kenellekään ei taida olla kovin vaikeaa arvata, mikä sarja minulle tuli mieleen ensimmäisenä. Pelkäsin hieman, että kyseessä on Harry Potter -kopio, joka himmenee alkuperäiseen verratessa. Joitakin samoja piirteitä kirjassa tietenkin on, ja niihin kiinnitin huomiota, mutta kirja on juuri sopivan erilainen ja omanlaisensa, jotta se ei olisi koko lukuhetkeä vain kilpaillut mielessäni Potteria vastaan. Sellainen taisto olisi ollut tuhoontuomittu. Potterin lisäksi kirja muistuttaa hyvin etäisesti Mean Girls -elokuvaa, mutta ainakin minusta kirja on paljon kiinnostavampi kuin kyseinen elokuva.
Varsinaista koulupäivien kuvausta kirja sisältää loppujen lopuksi aika vähän, mutta kerrankin se ei edes häirinnyt kovin paljoa. Olen melkein luovuttanut toivoni paranormaali romantiikka -genren kanssa enkä ole sitä vähään aikaan lainkaan lukenut. En jaksanut enää toisiaan toistavia ja kliseisiä juonikuvioita ja epäuskottavia romansseja sellaisten henkilöiden välillä, joiden kohtalosta en välittänyt tippaakaan. Hex Hall ei ole mielestäni aivan tyylipuhdasta paranormaalia romantiikkaa, sillä kirjassa on paljon muutakin. Romanttinen juonikin on kerrankin hyvin rakennettu ja rakkaus ei syttynyt liian nopeasti. Kirja on ehdottomasti parasta paranormaalia romantiikkaa, mitä olen lukenut pitkään aikaan.
Sophie rypee kirjan alkupuolella itsesäälissä. Hänen mielestään on epäoikeudenmukaista, miten hän ei tiedä mitään noitien maailmasta ja on Hex Hallissakin ulkopuolinen. Pidin Sophiesta kuitenkin ihan alusta lähtien ja kirjan edetessä tykästyin häneen vain lisää. Lopun paljastusten jälkeen odotan todella jännittyneenä, mitä Sophielle tapahtuu seuraavissa kirjoissa.
En malttanut laskea kirjaa käsistäni kovin montaa kertaa, sillä halusin koko ajan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Varsinkin lopussa en yhtään arvannut tulevia juonenkäänteitä, ja luulin pari kertaa loppuhuipennuksen jo tulleen ennen kuin huomasin olleeni väärässä. Kirja jätti janoamaan lisää, ja toivon todella, että kirjasto hankkii muutkin osat kokoelmaansa. Laitoin kirjastolle nimittäin hankintaehdotuksen jatko-osista, koska kirjaston hyllystä löytyi vain tämä sarjan aloitusosa.
Huomasin, että Rachel Hawkins on kirjoittanut myös Booktube-kanavilla hehkutetun Rebel Bellen. Kirja on ollut minulla ehkä-lukulistalla, mutta nyt kun tykästyin Rachel Hawkinsiin, Rebel Bellekin alkoi kiinnostaa entistä enemmän.
Hex Hall -trilogia
Hex Hall (2010)
Demonglass (2011)
Spell Bound (2012)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste urbaani fantasia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste urbaani fantasia. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 14. tammikuuta 2015
Rachel Hawkins: Hex Hall
Tunnisteet:
2000-luvun kirjallisuus,
2010,
esikoisteos,
fantasia,
Hawkins Rachel,
ihmissudet,
kirjastosta,
koulu,
naiskirjailijat,
paranormaali romantiikka,
Simon & Schuster,
spefi,
taikuus,
urbaani fantasia,
vampyyrit
tiistai 12. elokuuta 2014
Kimberly Raye: Dead End Dating
| kannen kuva: Marcin Baranski |
oma ostos uutena
For a fee, of course. After all, a girl's gotta eat (okay, so this girl's gotta keep up her supply of MAC bronzing powder, but you get the idea). Which is why I'm not limiting my services to vamps. Hence my fantabulous entrepreneurial brainstorm: Dead End Dating. A Manhattan-based, equal, opportunity matchmaking service for the smart, savvy, sophisticated single sick and tired of dead-end dating, and the smart, savvy, sophisticated single vampire looking for just that.
I know, I know. It's brilliant. What can I say? Genius runs in my family (ever heard of Marie Curie?). Anyhow, it's a great plan, one that I've already put into motion. Last week, I leased the perfect office space just around the corner from my favorite Starbucks (ah, the smell of mocha latte and maple scones), and I hired my first employee: Evie Dalton. Evie is as human as they come, but I'm a sucker (no pun intended) for an impressive interview ensemble - DKNY miniature jacket, boot-cut Gucci corduroys, Kenneth Cole boots, and the piece de résistance - a rhinestone belt to die for.
Kreivitär Lilliana Arabella Guinevere du Marchette, ystävien kesken vain Lil, ei ole tyypillinen tummanpuhuva ja karmiva vampyyri. Hän rakastaa shoppailua ja toisten rakkauselämään sotkeutumista. Lilin suku ei ole kovin innoissaan, kun Lil päättää perheyrityksessä työskentelyn sijaan perustaa oman deittipalvelun. Asiakkaiden rakkauselämän lisäksi Lilillä on varsin paljon töitä oman sopivan kumppanin löytämisessä. Harmi vain, että Lilin kiinnostus kohdistuu täysin epäsopivaan palkkionmetsästäjä Tyhyn, joka pyytää Lililtä apua deittipalvelujen kautta uhreja etsivän sarjamurhaajan jahtaamisessa.
En oikein keksi päähenkilön vampyyriydelle muuta syytä kuin sen, että kirjailija on päättänyt käyttää hyväkseen kirjan ilmestymisaikaan villinnyttä vampyyribuumia. Rayen luomat vampyyrit ovat lähinnä naurettavia eivätkä mitenkään hyvällä tavalla. Heidän elämänsä pyörii hedelmällisyysasteiden ja orgasmien lukumäärien ympärillä. Mietin jo kirjan keskeyttämistä siinä vaiheessa, kun minulle selvisi, että syntyneet vampyyrit lopettavat vanhenemisen saatuaan ensimmäisen orgasminsa. Siis ihan oikeasti? Vampyyrit lisääntyvät melkein samalla tavalla kuin ihmisetkin, mutta heille lisääntyminen on vain hieman vaikeampaa, koska naisten on saatava orgasmi tullakseen raskaaksi. Twilight-vampyyrit ovat varsin järkeviä luomuksia Rayen vampyyreihin verrattuna.
Jos vampyyrit ovat saaneet ikuisen elämän, luulisin, että heillä olisi muitakin kuin pinnallisia prioriteetteja. Lil haluaa ansaita rahaa, jotta hän voi tuhlata sen solariumissa ja vaatekaupoissa. Lil on myös hieman ärsyttävä, mutta Lilin äiti on vieläkin ärsyttävämpi. Välillä tunsin jopa myötätuntoa Liliä kohtaan, sillä Lilin äidillä ei tunnu olevan muuta elämän sisältöä kuin hyvien naimakauppojen järjestäminen tyttärelleen. Ihan yhtä naimattomat Lilin veljet saavat olla rauhassa, koska he ovat miehiä ja tarvitsevat poikamiesaikaa.
Murhatutkimuksen ja rakkaussotkujen yhdistäminen toi ajoittain mieleen Charlaine Harrisin The Southern Vampire Mysteries -sarjan. Sarjojen genre voi olla sama, mutta Harrisin kirjat ovat paljon jännittävämpiä ja viihdyttävämpiä. Mielestäni paranormaalissa romantiikassa paranormaalien elementtien pitäisi tuoda jotakin lisää kirjaan. Tämä olisi voinut olla melkeinpä samanlainen, jos kirja olisi kertonut tavallisesta nuoresta naisesta vampyyrinaisen sijaan. Tietenkään sitten ei olisi voinut olla vampyyrivitsejä ja jotkin asiat olisivat menneet pikkaisen eri tavalla, mutta päähenkilön vampyyriys jätti minut aika kylmäksi.
Tekisi mieli sanoa, että osaisin itsekin kirjoittaa paremman kirjan, mutta koska a) kaikki kirjayritelmäni ovat jääneet yritelmän tasolle, b) en kirjoittaisi chick lit -teosta ja c) moni lukija voisi pitää minunkin vitsejäni mukahauskoina, tyydyn vain toteamaan, että olen lukenut parempiakin ja oikeasti jopa hauskoja chick lit -genren edustajia.
Lopuksi sanon vielä jotakin positiivista, jotta tämä bloggaus ei menisi vallan haukkumiseksi. Vaikka kirjassa on paljon parantamisen varaa, sen lukeminen helteen rasittamalla keskittymiskyvyllä menetteli. En odottanutkaan mitään suurta lukuelämystä, ja Rayen luomien vampyyrien aiheuttamasta silmien pyörittelystä huolimatta kirja onnistui ajoittain olemaan ihan viihdyttävä. Kirjassa selviteltiin parisuhdeasioiden ohella murhia, joten lasken tämän mukaan Rikoksen jäljillä -haasteeseen.
♥♥¼
Dead End Dating -sarja
Dead End Dating 2006
Dead and Dateless 2007
Your Coffin or Mine? 2007
Just One Bite 2008
Sucker for Love 2009
Here Comes the Vampire 2013
Tunnisteet:
2000-luvun kirjallisuus,
2006,
Ballantine Books,
chick lit,
fantasia,
naiskirjailijat,
oma ostos uutena,
paranormaali romantiikka,
Raye Kimberly,
spefi,
urbaani fantasia,
vampyyrit
torstai 3. huhtikuuta 2014
Holly Black: The Coldest Girl in Coldtown
Holly Black: The Coldest Girl in Coldtown 2013 Indigo 419 s.
lainattu kirjastosta
Theoretically, with their hunger sated, they are the same people they were before, with the same memories and the same capacity for moral choice.
When Tana was six, vampires were Muppets, endlessly counting, or cartoon villains in black cloaks with red polyester linings. Kids would dress up like vampires on Halloween, wearing plastic teeth that fitted badly over their own and smearing their faces with sweet syrup to make mock rivulets of cherry-bright blood.
That all changed with Caspar Morales. There had been plenty of books and films romanticizing vampire over the last century. It was only a matter of time before a vampire started romanticizing himself.
Crazy, romantic Caspar decided that unlike decades of ancient, hidebound vampires, he wouldn't kill his victims. He would seduce them, drink a little blood, and then move on, from city to city. By the time the old vampires caught up with him and ripped him to pieces, he'd already infected hundreds of people. And those new vampires, with no idea how to prevent the spread, infected thousands.
Tana herää kotibileiden jälkeisenä aamuna kylpyhuoneen lattialta. Kylpyhuoneen ulkopuolella häntä odottaa karmiva näky: muut juhlijat on tapettu raa'asti. Tanalla ei ole vaikeuksia yhdistää joukkosurmaa vuosia sitten julkisuuteen tulleisiin vampyyreihin. Hän on nimittäin jo menettänyt äitinsä vampyyrien vuoksi. Makuuhuoneesta Tana löytää entisen poikaystävänsä Aidanin ja yllättävän ystävällisen Gavriel-vampyyrin. Heidän kanssaan Tana lähtee matkalle kohti Coldtownia, jossa vampyyrit ja ihmiset elävät rinnakkain, tosin eivät aina täysin sulassa sovussa.
Olen saattanut saada pienen yliannostuksen YA:sta ja minun pitäisi ehkä pitää taukoa sen lukemisesta. Blackin kirjan lukemisen hetki valikoitui täysin lähestyvän eräpäivän perusteella. En tarttunut kirjaan suurella innolla, mutta ajattelin, että ehkäpä vampyyrikirja voisi olla mukavaa vaihtelua. Holly Black ei ollut minulle kovin tuttu kirjailija ennestään. Olen lukenut häneltä vain Tony DiTerlizzin kanssa kirjoitetun Spiderwickin kronikoiden aloitusosan, ja muistelisin pitäneeni sitä kymmenisen vuotta sitten ihan hyvänä, mutta en kuitenkaan niin innostavana, että olisin jaksanut hankkia sarjan muita osia käsiini.
Taviksesta voi tulla julkkis, jos tavis menee Coldtowniin. Coldtownin synnyttämä julkisuus on vain hitusen vaarallisempaa kuin tavallisten tositv-ohjelmien tuoma maine. Kapinoiville teini-ikäisille Coldtownin elämään tuoma hohto ja jatkuva vaara tosin ovat aikamoisia houkutuksia. Coldtowniin mennään siksi, että tavallinen elämä ei tunnu riittävän kiehtovalta. Coldtownien ulkopuolella tulee jatkuvana virtana informaatiota jatkuvista juhlista, sillä osa Coldtownin asukkaista muun muassa bloggaa elämästään.
Minulle tulivat mieleen sekä The Hunger Games -trilogia että The Southern Vampire Mysteries -kirjasarja. Ensimmäistä kirja muistutti lähinnä siksi, että ihmiset seuraavat televisiosta hengenvaarallista elämää ja Katnissin tavoin Tana on omatoiminen ja monestakin pinteestä itsensä pelastava naishahmo. Charlaine Harrisin vampyyrisarjaan (tai oikeastaan kirjasarjan pohjalta tehtyyn televiosarjaan) kirjaa oli verrattukin, sillä myös tässä kirjassa vampyyrit ovat tulleet ihmisten tietoisuuteen. Toisin kuin Harrisin kirjoissa heidän ei kuitenkaan anneta liikkua vapaasti ihmisten keskuudessa, vaan heidät on suljettu Coldtowneihin, joissa he elävät muiden vampyyrien, tartunnan saaneiden ja tartuntaa janoavien joukossa. Tana on myös osittain verrattavissa Sookieen, sillä he molemmat ihastuvat vampyyriin, mutta eivät kuitenkaan itse halua muuttua vampyyreiksi.
Black on vienyt vampyyrien ihailun ja romantisoinnin astetta pidemmälle kuin Harris, ja teema onkin melko tärkeä osa kirjaa. Black on myös yrittänyt tuoda mukaan pohdintaa siitä, vapautuuko ihminen vampyyriksi muuttuessaan kulttuurisista normeista ja alkaa elää vaistojensa mukaan vai ovatko vampyyrit jotakin täysin muuta kuin ihmisiä. Tämä pohdiskelu jää kuitenkin melko irtanaiseksi ja pinnalliseksi, vaikka sitä olisi voinut kehittellä pidemmällekin.
Idea voitti juonen. Kirjassa oli joitakin ihan yllättäviä käänteitä, mutta ne eivät tehneet minuun kovin syvää vaikutusta. En niitä voi sanoa arvanneeni, mutta lähinnä ajattelin, että ai tässä tapahtui sitten näin enkä todellakaan odottanut henki kurkussa, mitä kirjassa tapahtuu seuraavaksi.
Olin käsittänyt, että The Coldest Girl in Coldtown on itsenäinen teos, kunnes luin erään Holly Blackin haastattelun, jossa hän totesi jatko-osan olevan mahdollinen. Toivoisin, että Black jättäisi jatko-osat kirjoittamatta, sillä pelkään, että ne eivät olisi niinkään hyviä kuin tämä. Tarina sai minusta jo hyvän päätöksen ja jatko-osat tuntuisivat todennäköisesti vain tarinan venyttämiseltä väkisin.
Jostakin luin, että kukaan muu ei ole keksinyt esittää vampyyreja televisiotähtinä. No ei varmaan olekaan, mutta mielestäni se ei tehnyt kirjasta kuitenkaan omaperäistä. Lähinnä Black oli yhdistellyt erilaisia jo käytettyjä ideoita seokseksi tavalla, jossa on ripaus tuoreutta. Uudenlaista vampyyrikirjaa kaipaavalle The Coldest Girl in Coldtown ei ole oikea valinta, mutta kirja on melko takuuvarma valinta, jos etsinnässä on viihdyttävä YA-kirja, jossa on aika pelottavia vampyyreita ja jonka lukemisessa ei vierähdä montaa hetkeä.
♥♥♥½
Tästäkin kirjasta sain vinkin Booktuben kautta ja siksi linkitän jälleen yhden booktuberin arvion tästä kirjasta: EnyasCorner.
Suomenkielisissä blogeissa ei kirjasta ole kuhistu, mutta englanninkielisistä blogeista voi käydä lukemassa lisää kirjan herättämiä ajatuksia: I love YA fiction, Dear Author ja Smart Bitches, Trashy Books.
lainattu kirjastosta
Theoretically, with their hunger sated, they are the same people they were before, with the same memories and the same capacity for moral choice.
When Tana was six, vampires were Muppets, endlessly counting, or cartoon villains in black cloaks with red polyester linings. Kids would dress up like vampires on Halloween, wearing plastic teeth that fitted badly over their own and smearing their faces with sweet syrup to make mock rivulets of cherry-bright blood.
That all changed with Caspar Morales. There had been plenty of books and films romanticizing vampire over the last century. It was only a matter of time before a vampire started romanticizing himself.
Crazy, romantic Caspar decided that unlike decades of ancient, hidebound vampires, he wouldn't kill his victims. He would seduce them, drink a little blood, and then move on, from city to city. By the time the old vampires caught up with him and ripped him to pieces, he'd already infected hundreds of people. And those new vampires, with no idea how to prevent the spread, infected thousands.
Tana herää kotibileiden jälkeisenä aamuna kylpyhuoneen lattialta. Kylpyhuoneen ulkopuolella häntä odottaa karmiva näky: muut juhlijat on tapettu raa'asti. Tanalla ei ole vaikeuksia yhdistää joukkosurmaa vuosia sitten julkisuuteen tulleisiin vampyyreihin. Hän on nimittäin jo menettänyt äitinsä vampyyrien vuoksi. Makuuhuoneesta Tana löytää entisen poikaystävänsä Aidanin ja yllättävän ystävällisen Gavriel-vampyyrin. Heidän kanssaan Tana lähtee matkalle kohti Coldtownia, jossa vampyyrit ja ihmiset elävät rinnakkain, tosin eivät aina täysin sulassa sovussa.
Olen saattanut saada pienen yliannostuksen YA:sta ja minun pitäisi ehkä pitää taukoa sen lukemisesta. Blackin kirjan lukemisen hetki valikoitui täysin lähestyvän eräpäivän perusteella. En tarttunut kirjaan suurella innolla, mutta ajattelin, että ehkäpä vampyyrikirja voisi olla mukavaa vaihtelua. Holly Black ei ollut minulle kovin tuttu kirjailija ennestään. Olen lukenut häneltä vain Tony DiTerlizzin kanssa kirjoitetun Spiderwickin kronikoiden aloitusosan, ja muistelisin pitäneeni sitä kymmenisen vuotta sitten ihan hyvänä, mutta en kuitenkaan niin innostavana, että olisin jaksanut hankkia sarjan muita osia käsiini.
Taviksesta voi tulla julkkis, jos tavis menee Coldtowniin. Coldtownin synnyttämä julkisuus on vain hitusen vaarallisempaa kuin tavallisten tositv-ohjelmien tuoma maine. Kapinoiville teini-ikäisille Coldtownin elämään tuoma hohto ja jatkuva vaara tosin ovat aikamoisia houkutuksia. Coldtowniin mennään siksi, että tavallinen elämä ei tunnu riittävän kiehtovalta. Coldtownien ulkopuolella tulee jatkuvana virtana informaatiota jatkuvista juhlista, sillä osa Coldtownin asukkaista muun muassa bloggaa elämästään.
Minulle tulivat mieleen sekä The Hunger Games -trilogia että The Southern Vampire Mysteries -kirjasarja. Ensimmäistä kirja muistutti lähinnä siksi, että ihmiset seuraavat televisiosta hengenvaarallista elämää ja Katnissin tavoin Tana on omatoiminen ja monestakin pinteestä itsensä pelastava naishahmo. Charlaine Harrisin vampyyrisarjaan (tai oikeastaan kirjasarjan pohjalta tehtyyn televiosarjaan) kirjaa oli verrattukin, sillä myös tässä kirjassa vampyyrit ovat tulleet ihmisten tietoisuuteen. Toisin kuin Harrisin kirjoissa heidän ei kuitenkaan anneta liikkua vapaasti ihmisten keskuudessa, vaan heidät on suljettu Coldtowneihin, joissa he elävät muiden vampyyrien, tartunnan saaneiden ja tartuntaa janoavien joukossa. Tana on myös osittain verrattavissa Sookieen, sillä he molemmat ihastuvat vampyyriin, mutta eivät kuitenkaan itse halua muuttua vampyyreiksi.
Black on vienyt vampyyrien ihailun ja romantisoinnin astetta pidemmälle kuin Harris, ja teema onkin melko tärkeä osa kirjaa. Black on myös yrittänyt tuoda mukaan pohdintaa siitä, vapautuuko ihminen vampyyriksi muuttuessaan kulttuurisista normeista ja alkaa elää vaistojensa mukaan vai ovatko vampyyrit jotakin täysin muuta kuin ihmisiä. Tämä pohdiskelu jää kuitenkin melko irtanaiseksi ja pinnalliseksi, vaikka sitä olisi voinut kehittellä pidemmällekin.
Idea voitti juonen. Kirjassa oli joitakin ihan yllättäviä käänteitä, mutta ne eivät tehneet minuun kovin syvää vaikutusta. En niitä voi sanoa arvanneeni, mutta lähinnä ajattelin, että ai tässä tapahtui sitten näin enkä todellakaan odottanut henki kurkussa, mitä kirjassa tapahtuu seuraavaksi.
Olin käsittänyt, että The Coldest Girl in Coldtown on itsenäinen teos, kunnes luin erään Holly Blackin haastattelun, jossa hän totesi jatko-osan olevan mahdollinen. Toivoisin, että Black jättäisi jatko-osat kirjoittamatta, sillä pelkään, että ne eivät olisi niinkään hyviä kuin tämä. Tarina sai minusta jo hyvän päätöksen ja jatko-osat tuntuisivat todennäköisesti vain tarinan venyttämiseltä väkisin.
Jostakin luin, että kukaan muu ei ole keksinyt esittää vampyyreja televisiotähtinä. No ei varmaan olekaan, mutta mielestäni se ei tehnyt kirjasta kuitenkaan omaperäistä. Lähinnä Black oli yhdistellyt erilaisia jo käytettyjä ideoita seokseksi tavalla, jossa on ripaus tuoreutta. Uudenlaista vampyyrikirjaa kaipaavalle The Coldest Girl in Coldtown ei ole oikea valinta, mutta kirja on melko takuuvarma valinta, jos etsinnässä on viihdyttävä YA-kirja, jossa on aika pelottavia vampyyreita ja jonka lukemisessa ei vierähdä montaa hetkeä.
♥♥♥½
Tästäkin kirjasta sain vinkin Booktuben kautta ja siksi linkitän jälleen yhden booktuberin arvion tästä kirjasta: EnyasCorner.
Suomenkielisissä blogeissa ei kirjasta ole kuhistu, mutta englanninkielisistä blogeista voi käydä lukemassa lisää kirjan herättämiä ajatuksia: I love YA fiction, Dear Author ja Smart Bitches, Trashy Books.
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Richelle Mead: Frostbite
| kansi: Emilian Gregory & Fanelie Rosier |
lainattu kirjastosta
Things die. But they don't always stay dead. Believe me, I know.
There's a race of vampires on this earth who are literally the walking dead. They're called Strigoi, and if you're not already having nightmares about them, you should be. They're strong, they're fast, and they kill without mercy or hesitation. They're immortal, too - which kind of makes them a bitch to destroy. There are only three ways to do it: a silver stake through the heart, decapitation, and setting them on fire. None of those is easy to pull off, but it's better than having no options at all.
There are also good vampires walking the world. They're called Moroi. They're alive, and they possess the incredibly cool power to wield magic in each of the four elements - earth, air, water, and fire. (Well, most Moroi can do this - but I'll explain more about the exceptions later). They don't really use the magic for much anymore, which is kind of sad. It'd be a great weapon, but the Moroi strongly believe magic should only be used peacefully. It's one of the biggest rules in their society. Moroi are also usually tall and slim, and they can't handle a lot of sunlight. But they do have superhuman senses that make up for it: sight, smell, and hearing.
Both kinds of vampires need blood. That's what makes them vampires, I guess. Moroi don't kill to take it, however. Instead, they keep humans around who willingly donate small amounts. They volunteer because vampire bites contain endorphins that feel really, really good and can become addictive. I know this from personal experience. These humans are called feeders and are essentially vampire-bite junkies.
Rose ei pysty unohtamaan ohjaajaansa Dimitriä, vaikka olosuhteet eivät ole heidän suhteelleen myönteiset. Heistä molemmista on tulossa Lissan suojelijoita. Jos he antaisivat tunteilleen vallan, vaarallisen tilanteen koittaessa Lissalle voisi käydä huonosti. Rosen henkilökohtaiset ongelmat työntyvät Rosen mielen perukoille, kun ylhäinen moroi-perhe murhataan. Strigoit eivät olisi voineet toteuttaa murhia ilman ihmisten avustusta. Eikö päivänvalokaan tuo enää turvaa?
En ole ikinä ollut kovin innoissani ihmissusista tai zombeista, vaan vampyyrit ovat olleet se minun juttuni. Pidän niiden mystisyydestä, synkkyydestä ja pelottavuudesta. Niissä on jotakin äärimmäisen paljon minua kiehtovaa. Vampyyribuumin myötä markkinoille on kuitenkin tullut vaikka minkä tasoista vampyyrikirjallisuutta, ja siksi en enää lue mitä tahansa romaania vain siksi, että takakannessa mainitaan nuo yön olennot. Vampire Academy -sarjasta kiinnostuin, sillä siitä oli kirjoitettu paljon ylistyssanoja Goodreads-sivustolla. Vielä kun minulla on heikko kohta sisäoppilaitokseen sijoittuviin teoksiin, en malttanut olla ottamatta selvää, onko sarja niin hyvä kuin monet väittivät.
Luin sarjan ensimmäisen osan Vampire Academyn maaliskuussa. Ensimmäinen osa olikin mieleeni. Vampyyreja ei kuvata aivan perinteisesti, mutta Meadin tapa jakaa vampyyrit strigoihin ja moroihin toimii. Strigoit vastaavat perinteistä kuvaa vampyyreista: ne tappavat saadakseen ravintoa, eivät tunne armoa saalistaan kohtaan ja niitä ei todellakaan haluaisi kohdata pimeällä kujalla. Moroit tarvitsevat myös verta, mutta ottavat sitä vain halukkailta verenluovuttajilta. Strigoiden ja moroiden lisäksi on vielä dhampireja, jotka ovat puoliksi ihmisiä ja puoliksi vampyyreja. Dhampirit suojelevat moroita, sillä dhampirit eivät voi saada keskenään lapsia vaan toisen vanhemman on oltava moroi.
Frostbite on edeltäjäänsä painottuneempi päähenkilöiden rakkauskuvioihin jännittävien käänteiden kustannuksella. Tämä onkin osasyy siihen, miksi pidin sarjan ensimmäisestä osasta tätä kirjaa enemmän. En väitä, ettei kirjassa saisi olla romantiikkaa, mutta haluan, että teos tarjoaa jotakin muutakin kuin kolmiodraamaa ja rakkaussotkuja. Kirjassa on oltava muukin kuin rakkauteen keskittyvä juoni tai minä tylsistyn. Tässä sarjan toisessa osassa on selvästi toinenkin juonikuvio, mutta se ei mielestäni ole riittävän kiehtova tai jännittävä. Strigoit ovat sarjan pahiksia, mutta silti ne eivät onnistuneet saamaan aikaan kauhunväristyksiä.
Henkilökuvaukset menivät ensimmäisessä osassa syvemmälle pinnan alle. Lissan masennus ja itsetuhoisuus toivat Lissan lähelle ja tekivät hänestä uskottavan hahmon. Frosbitessa Lissa tuntuu kuitenkin yhtäkkiä olevan melkeinpä onnensa kukkuloilla ja niin rakastunut Christianiin. Koin tämän täydellisen Lissan mielialan suunnanmuutoksen liian radikaaliksi, jotta se olisi tuntunut oikeasti mahdolliselta.
Aion kuitenkin jatkaa sarjan parissa. Molemmat lukemani Vampire Academy -kirjat ovat olleet nopeasti ahmittavissa ja sopivan kevyitä ilman liian sokerista höttöisyyttä. Tosin vaikka ensimmäinen kirja oli enemmän makuuni, luin sen jo maaliskuussa ja vasta nyt lähes puolen vuoden kuluttua sain tartuttua Frostbiteen. Vampire Academy -bloggauksessani kirjoitin, miten en malttaisi odottaa, koska saan seuraavan kirjan käsiini. Ilmeisesti maltoin ja aika hyvin, mutta tämä pitkä tauko johtui osittain kyllä siitä, että Frostbite tuntui olevan aina lainassa. Lopulta varasin kirjan.
Tämä on vähän sellainen kirja, että sanottavaa on vaikea keksiä. Olen huomannut, että ihan hyvistä kirjoista on aika hankalaa kirjoittaa.
Suosittelen kirjaa paranormaalin romantiikan ystäville.
Tunnisteet:
2000-luvun kirjallisuus,
2008,
fantasia,
kirjastosta,
Mead Richelle,
naiskirjailijat,
nuorten aikuisten kirjallisuus,
paranormaali romantiikka,
romantiikka,
spefi,
taikuus,
urbaani fantasia,
vampyyrit
sunnuntai 30. kesäkuuta 2013
Charlaine Harris: Dead Ever After
Charlaine Harris: Dead Ever After 2013 338 s. (ilmestynee suomeksi nimellä Sydänverellä huhtikuussa 2014)
lainattu kirjastosta
Dead Ever After on The Southern Vampire Mysteries -kirjasarjan päätösosa, joten jos ei kaikkia aikaisempia kirjoja ole lukenut ja ne aikoo vielä lukea, en suosittele lukemaan bloggaustani. Jonkinlaisia paljastuksia edellisten kirjojen tapahtumista nimittäin tekstini varmasti sisältää. Olen lukenut kaikki kirjat englanniksi, mutta sarjastahan ilmestyy toiseksi viimeinen osa suomeksi tämän vuoden loppupuolella. Tuskin olen täysin väärässä, jos veikkaan, että Dead Ever After suomennetaan vuonna 2014 tai 2015.
When I'd been a child, some people have regarded me with a blend of unease and disgust. Telepathic children can say the worst things at the worst times, and no one likes them for it or forgets that they blurted out something private and secret. Telepathy in a child is nothing short of terrible. Even I, the actual telepath, had felt that way. Some people had been absolutely frightened by my ability, which I hadn't had the skill to conceal. After I'd gained some control over what I said when I "overheard" something startling or awful from the thoughts of a neighbor, I'd seldom seen that expression. I'd forgotten how painful it could be.
Sookie on herättänyt Samin henkiin käyttämällä isoäidiltään perinnöksi saamaansa cluviel doria. Kaikki eivät ole tyytyväisiä Sookien toimintaan pelastavana enkelinä, ja jopa Sam on yllättävän etäinen. Sookiella on muitakin murheita, sillä Eric-vampyyrin on määrä hylätä Sookie. Ericin luoja nimittäin on sopinut Ericin menevän naimisiin Freydan, Oklahoman vampyyrikuningattaren kanssa. Sookien sydänsurut muuttuvat hänen huolistaan vähäisimmiksi, koska osa Sookien lukuisasta vihollisjoukosta päättää lähteä kostoretkelle ja saa Sookien telkien taakse syytettynä murhasta.
Pidin alunperin ideasta, että vampyyrit ovat tulleet ihmisten tietoisuuteen, koska se erotti The Southern Vampire Mysteries -sarjan vampyyrikirjojen massasta. On tietenkin ihan luonnollista, etteivät vampyyrit ole ainoa yliluonnollinen laji Sookie-kirjojen todellisuudessa, mutta silti sarjan edetessä mukaan on tullut hieman liikaa kaikkea uutta. Viimeisessä kirjassa eräs henkilöistä tekee jo sopimuksen paholaisen kanssa. En olisi halunnut Harrisin tuovan mukaan vielä tällaistakin, koska jo Sookien keijusukujuurille kohottelin hämmentyneenä kulmiani.
Vähän vaikuttaa siltä, että Harris kierrättää vanhoja ideoitaan, jottei hänen tarvitsisi keksiä uusia. Ensimmäisessä kirjassa Sookien veljeä Jasonia syytetään murhista, joihin hän ei ole syyllinen, ja juuri edellisessä osassa Sookien rakastettu Eric lavastetaan syyllikseksi murhaan. Viimeisessä osassa eräät Sookien lukuisista vihollisista päättävät saattaa Sookien tilanteeseen, jossa Sookie joutuu syyttömänä kalterien taakse. Minä ainakin aistin jonkinlaista toisintoa edellisien osien juonista. Dead Ever Afterissa tuodaan kyllä hyvin esille, miten paljon Sookien tilanne muistuttaa Jasonin menneisyyttä. Silti olisin ehkä halunnut Harrisin keksivän jotakin hieman omaperäisempää viimeiseen kirjaan. En kaikkia käänteitä osannut ennustaa, mutta silti ne yllätyksetkään eivät tuoneet kovin kummoisia väristyksiä.
Aloin ensin seurata True Blood -sarjaa ja vasta sitten innostuin lukemaan kirjoja. Välillä minua on häirinnyt, miten eri tavalla asiat menevät televisiossa. Esimerkiksi True Bloodin viidennellä kaudella (spoilerivaroitus!) Tara muutetaan vampyyriksi, kun taas kirjasarjan viimeisessä osassa hän on tuore äiti. Selvästi toisistaan eroavat juonet tietenkin tekevät sarjan seuraamisesta mielekkäämpää, vaikka olisi lukenut myös kirjoja, mutta aika usein minun mielessäni pyörii liikaa, että ei tämä näin mennyt Harrisin kirjassa.
Ilmeisesti minua on melko vaikea miellyttää päätösosilla, sillä petyn todella helposti kirjasarjojen loppuratkaisuihin. Luin juuri ennen Dead Ever Afteria Lauren Oliverin dystopiatrilogian viimeisen osan Requiemin, ja se petti odotukseni vielä pahemmin kuin The Southern Vampire Mysteriesin päättävä kirja. Dead Ever Afteria lukiessa en ollut kuitenkaan tyytyväinen siihen, kenen kanssa Sookie lopulta päätyi yhteen. Se kysymys oli aika keskeinen, koska Sookien rakkaussotkut ovat olleet tärkeässä osassa Harrisin sarjassa. Loppu ei herättänyt oikein mitään kunnollisia tunteita paitsi ärtymystä siitä, että eihän tämän nyt näin kuulunut mennä.
Sookie-kirjat eivät ole mitään kaunokirjallisia mestariteoksia, mutta hyvin ne ovat jaksaneet viihdyttää. Lopun jättämistä negatiivisista tuntemuksista huolimatta vietin mielelläni vielä kerran päivän Sookien ja kumppanien seurassa. Minulla on jopa hieman haikea olo siitä, että olen saanut luettua viimeisen Sookie-kirjan. Reilu kolme vuotta sitten taisin aloittaa kirjojen parissa, ja nyt tämäkin sarja on luettu. En tiedä, kestäisikö tämä kirjasarja uusintalukua. Jos kaipaan Sookien, Ericin ja Billin seuraan liikaa, onhan vielä tv-sarja. Tosin olen hieman kyllästynyt True Bloodiin, ja viidennen kauden käänteet eivät olleet oikein mieleeni. Siksi en ole vielä edes alkanut katsoa kuudetta kautta, vaikka aiempina kesinä olen odottanut True Bloodin uutta kautta melkein yhtä paljon kuin tuoreita mansikoita ja valoisia öitä.
Viimeisen Sookie-kirjan ovat ehtineet lukea ainakin Satu, Maija (jonka bloggauksesta muuten selvisi, että lokakuussa ilmestyy vielä After Dead -niminen kirja, jossa on hieman joidenkin henkilöiden sarjan jälkeisistä vaiheista), Ponna ja Minna Vuo-Cho.
lainattu kirjastosta
Dead Ever After on The Southern Vampire Mysteries -kirjasarjan päätösosa, joten jos ei kaikkia aikaisempia kirjoja ole lukenut ja ne aikoo vielä lukea, en suosittele lukemaan bloggaustani. Jonkinlaisia paljastuksia edellisten kirjojen tapahtumista nimittäin tekstini varmasti sisältää. Olen lukenut kaikki kirjat englanniksi, mutta sarjastahan ilmestyy toiseksi viimeinen osa suomeksi tämän vuoden loppupuolella. Tuskin olen täysin väärässä, jos veikkaan, että Dead Ever After suomennetaan vuonna 2014 tai 2015.
When I'd been a child, some people have regarded me with a blend of unease and disgust. Telepathic children can say the worst things at the worst times, and no one likes them for it or forgets that they blurted out something private and secret. Telepathy in a child is nothing short of terrible. Even I, the actual telepath, had felt that way. Some people had been absolutely frightened by my ability, which I hadn't had the skill to conceal. After I'd gained some control over what I said when I "overheard" something startling or awful from the thoughts of a neighbor, I'd seldom seen that expression. I'd forgotten how painful it could be.
Sookie on herättänyt Samin henkiin käyttämällä isoäidiltään perinnöksi saamaansa cluviel doria. Kaikki eivät ole tyytyväisiä Sookien toimintaan pelastavana enkelinä, ja jopa Sam on yllättävän etäinen. Sookiella on muitakin murheita, sillä Eric-vampyyrin on määrä hylätä Sookie. Ericin luoja nimittäin on sopinut Ericin menevän naimisiin Freydan, Oklahoman vampyyrikuningattaren kanssa. Sookien sydänsurut muuttuvat hänen huolistaan vähäisimmiksi, koska osa Sookien lukuisasta vihollisjoukosta päättää lähteä kostoretkelle ja saa Sookien telkien taakse syytettynä murhasta.
Pidin alunperin ideasta, että vampyyrit ovat tulleet ihmisten tietoisuuteen, koska se erotti The Southern Vampire Mysteries -sarjan vampyyrikirjojen massasta. On tietenkin ihan luonnollista, etteivät vampyyrit ole ainoa yliluonnollinen laji Sookie-kirjojen todellisuudessa, mutta silti sarjan edetessä mukaan on tullut hieman liikaa kaikkea uutta. Viimeisessä kirjassa eräs henkilöistä tekee jo sopimuksen paholaisen kanssa. En olisi halunnut Harrisin tuovan mukaan vielä tällaistakin, koska jo Sookien keijusukujuurille kohottelin hämmentyneenä kulmiani.
Vähän vaikuttaa siltä, että Harris kierrättää vanhoja ideoitaan, jottei hänen tarvitsisi keksiä uusia. Ensimmäisessä kirjassa Sookien veljeä Jasonia syytetään murhista, joihin hän ei ole syyllinen, ja juuri edellisessä osassa Sookien rakastettu Eric lavastetaan syyllikseksi murhaan. Viimeisessä osassa eräät Sookien lukuisista vihollisista päättävät saattaa Sookien tilanteeseen, jossa Sookie joutuu syyttömänä kalterien taakse. Minä ainakin aistin jonkinlaista toisintoa edellisien osien juonista. Dead Ever Afterissa tuodaan kyllä hyvin esille, miten paljon Sookien tilanne muistuttaa Jasonin menneisyyttä. Silti olisin ehkä halunnut Harrisin keksivän jotakin hieman omaperäisempää viimeiseen kirjaan. En kaikkia käänteitä osannut ennustaa, mutta silti ne yllätyksetkään eivät tuoneet kovin kummoisia väristyksiä.
Aloin ensin seurata True Blood -sarjaa ja vasta sitten innostuin lukemaan kirjoja. Välillä minua on häirinnyt, miten eri tavalla asiat menevät televisiossa. Esimerkiksi True Bloodin viidennellä kaudella (spoilerivaroitus!) Tara muutetaan vampyyriksi, kun taas kirjasarjan viimeisessä osassa hän on tuore äiti. Selvästi toisistaan eroavat juonet tietenkin tekevät sarjan seuraamisesta mielekkäämpää, vaikka olisi lukenut myös kirjoja, mutta aika usein minun mielessäni pyörii liikaa, että ei tämä näin mennyt Harrisin kirjassa.
Ilmeisesti minua on melko vaikea miellyttää päätösosilla, sillä petyn todella helposti kirjasarjojen loppuratkaisuihin. Luin juuri ennen Dead Ever Afteria Lauren Oliverin dystopiatrilogian viimeisen osan Requiemin, ja se petti odotukseni vielä pahemmin kuin The Southern Vampire Mysteriesin päättävä kirja. Dead Ever Afteria lukiessa en ollut kuitenkaan tyytyväinen siihen, kenen kanssa Sookie lopulta päätyi yhteen. Se kysymys oli aika keskeinen, koska Sookien rakkaussotkut ovat olleet tärkeässä osassa Harrisin sarjassa. Loppu ei herättänyt oikein mitään kunnollisia tunteita paitsi ärtymystä siitä, että eihän tämän nyt näin kuulunut mennä.
Sookie-kirjat eivät ole mitään kaunokirjallisia mestariteoksia, mutta hyvin ne ovat jaksaneet viihdyttää. Lopun jättämistä negatiivisista tuntemuksista huolimatta vietin mielelläni vielä kerran päivän Sookien ja kumppanien seurassa. Minulla on jopa hieman haikea olo siitä, että olen saanut luettua viimeisen Sookie-kirjan. Reilu kolme vuotta sitten taisin aloittaa kirjojen parissa, ja nyt tämäkin sarja on luettu. En tiedä, kestäisikö tämä kirjasarja uusintalukua. Jos kaipaan Sookien, Ericin ja Billin seuraan liikaa, onhan vielä tv-sarja. Tosin olen hieman kyllästynyt True Bloodiin, ja viidennen kauden käänteet eivät olleet oikein mieleeni. Siksi en ole vielä edes alkanut katsoa kuudetta kautta, vaikka aiempina kesinä olen odottanut True Bloodin uutta kautta melkein yhtä paljon kuin tuoreita mansikoita ja valoisia öitä.
Viimeisen Sookie-kirjan ovat ehtineet lukea ainakin Satu, Maija (jonka bloggauksesta muuten selvisi, että lokakuussa ilmestyy vielä After Dead -niminen kirja, jossa on hieman joidenkin henkilöiden sarjan jälkeisistä vaiheista), Ponna ja Minna Vuo-Cho.
Tunnisteet:
2000-luvun kirjallisuus,
2013,
Harris Charlaine,
kirjastosta,
murha,
mysteeri,
naiskirjailijat,
paranormaali romantiikka,
spefi,
urbaani fantasia,
vampyyrit
keskiviikko 5. kesäkuuta 2013
Justina Robson: Aitoa peliä
Justina Robson: Aitoa peliä 2013 Jalava (Keeping it real. Quantum gravity 1. 2006) 411 s. suom. Mika Renvall
kustantajalta pyydetty arvostelukappale
Lilan täytyi tunnustaa että hänen oma asenteensa haltioita kohtaan oli peräisin stereotypioista, ja se mitä hänelle oli tapahtunut Lilirienissä, Alfheimin toisessa valtakunnassa, ei ollut varsinaisesti avartanut hänen käsityksiään. Alfheimin ongelmana oli ollut aina se, että haltiat olivat hyvin vähän tekemisissä ihmisten kanssa, Otopiassa tai muuallakaan. He eivät juuri olleet tekemisissä myöskään keijujen kanssa, ja heidän kanssakäymistään demonien kanssa rajoittivat erilliset säännöt - se liittyi jotenkin noiden kansojen käyttämiin magian järjestelmiin. Muinaiset ja elementaalit tapasivat avoimesti haltioita, ja heidän välinsä näihin saattoivat olla lämpimätkin, mutta tämä johtui siitä, että heidän taikuutensa oli samaa juurta. Otopiaan haltiat pitivät yllä naapurisuhteita; he olivat kohteliaita ja etäisiä, kuin olisivat kuuluneet johonkin klubiin, jossa Lilalla ei ollut varaa käydä.
Vuonna 2015 tapahtui kvanttiräjähdys, joka avasi Otopiasta, entisestä Maasta, portin viiteen muuhun todellisuuteen. Kuutta vuotta myöhemmin Alfheimin, haltioiden kotipaikan, ja muiden todellisuuksien välillä vallitsee jännite. Lila Black on puoliksi ihminen, puoliksi robotti, joka palkataan suojelemaan rockbändin haltialaulajaa. Haltiat eivät yleensä rokkaa, joten The No Showsin laulaja Zal on siinä ja monessa muussakin mielessä erikoinen tapaus. Zal ei ole helppo suojeltava, mutta pian Lilalla on muutakin pelissä kuin pelkkä työmenestys. Lila ajautuu Zalin kanssa Peliin, jonka häviäjä ei pysty koskaan enää rakastamaan ketään muuta kuin Pelin toista osapuolta.
Justina Robsonin Aitoa peliä kuvaillaan takakannessa koukuttavaksi yhdistelmäksi scifiä, fantasiaa, chick litiä ja agenttiromaania. Tällainen genrejen sekoittaminen sai minut kiinnostumaan, sillä lopputulos voisi olla täysin kaoottinen tai unohtumattoman erilainen. Vielä kun kaikki kirjaan heitetyt ainesgenret kiinnostavat minua enemmän tai vähemmän, olihan minun pakko ottaa selvää, miten Robson on onnistunut.
Minua hieman häiritsi, miten lähelle nykyaikaa kvanttiräjähdys oli sijoitettu. Tietenkin täytyy ottaa huomioon, että kirja on alunperin ilmestynyt 2006, joten silloin vuoteen 2015 on ollut lähes kymmenen vuotta. Mielestäni sekin on kuitenkin liian vähän. Eipä kvanttiräjähdystä varmaan ole tarkoitettukaan kaikkein uskottavimmaksi tulevaisuudenkuvaksi, mutta silti olisi ollut parempi vaihtoehto joko sijoittaa kvanttiräjähdys kauemmas tulevaisuuteen tai olla mainitsematta mitään tarkkoja vuosilukuja.
Ensimmäisessä luvussa on selitetty hyvin kvanttiräjähdyksen seuraukset. Palasin vielä lukemaan ensimmäisen luvun, kun olin kirjaa jonkin aikaa lukenut. Sen jälkeen ihmiskunnan maailmankaikkeuden lisäksi löydetyt viisi uutta todellisuutta tuntuivat vielä hieman selkeämmiltä. Luettuani alun uudestaan minusta alkoi itse asiassa tuntua siltä, että olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos olisin aloittanut kirjan kokonaan alusta. Päätin kuitenkin lukea kirjan vain loppuun ja ajoittaa mahdollinen uusintaluku siihen ajankohtaan, jolloin toinen osa on ilmestynyt suomeksi. Saisin todennäköisesti toisesta osastakin enemmän irti, jos olisin juuri lukenut ensimmäisen osan toistamiseen.
Voiko scifin ja fantasian yhteydessä puhua kirjan realistisuudesta? No, mainitsen kuitenkin, että kirjassa oli esimerkiksi rasismia, joka toi tarinan hieman lähemmäs tätä todellisuutta, johon olen tottunut. Eihän rasismi tietenkään ole hyvä asia, mutta koska sitä kuitenkin oikeassa maailmassa on, olisi outoa, jollei sitä olisi myös rotujen välillä fantasia- ja scifikirjallisuudessa.
Minua viehättävät välillä ehkä hieman epäolennaiset seikat kirjoissa, mutta Aitoa peliä -romaanin nautinnollista antia oli Taru sormusten herrasta -viittausten bongailu. Eipä se kovin vaikeaa ollut, sillä TSH:n useampaan kertaan lukeneena ja elokuvat nähneenä esimerkiksi lembas ja Mithrandir ovat melko tuttua sanastoa.
Kirjassa oli muutama omaperäinen ja onnistunut kielikuva. En tiedä, miten kyseiset kohdat on ilmaistu alkuperäiskielisessä teoksessa, mutta esimerkiksi se, miten kielet ja murteet tarttuivat heihin kuin koirankarvat hyvään mattoon oli juuri sopivan erikoinen kielikuva. Kiitos siis suomentajalle, sillä ainakin minä pidin tuollaisista paljon. Normaalista kielenkäytöstä poikkeavissa ilmauksissa on aina vaarana, että ne saattavat tuntua hieman liiankin erikoisilta, mutta Aitoa peliä -suomennoksessa ei niin onneksi käynyt. Joitakin mielestäni turhia sivistyssanoja oli tekstiin jätetty. Esimerkiksi raffinoitunut (esim. [liian] hienostunut) ei kuulunut sanavarastooni ennen kirjan lukemista. En pidä omaa sivistyssanavarastoani kovin suppeana, joten hieman ärsytti, että pari sanaa joutui googlettamaan. Onneksi tällaisia sanoja oli kuitenkin vain muutama, sillä kovin monen sanan googlettaminen olisi ollut jo rasittavaa.
Justina Robson on onnistunut luomaan ihan kiehtovan keitoksen genreistä, jotka olisivat voineet hylkiä toisiaan. Minä lämpenin kirjalle hieman hitaasti, sillä vasta kolme neljäsosaa luettuani aloin olla hienoisen koukkuuntunut juoneen. Sen verran mielenkiintoa kirja kuitenkin sai aikaan, että toisen osan ilmestyttyä aion antaa myös sille mahdollisuuden.
Justina Robson on yksi lukematon kirjailija lisää Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.
Aitoa peliä muissa blogeissa: Kirjasfääri.
***
kustantajalta pyydetty arvostelukappale
Lilan täytyi tunnustaa että hänen oma asenteensa haltioita kohtaan oli peräisin stereotypioista, ja se mitä hänelle oli tapahtunut Lilirienissä, Alfheimin toisessa valtakunnassa, ei ollut varsinaisesti avartanut hänen käsityksiään. Alfheimin ongelmana oli ollut aina se, että haltiat olivat hyvin vähän tekemisissä ihmisten kanssa, Otopiassa tai muuallakaan. He eivät juuri olleet tekemisissä myöskään keijujen kanssa, ja heidän kanssakäymistään demonien kanssa rajoittivat erilliset säännöt - se liittyi jotenkin noiden kansojen käyttämiin magian järjestelmiin. Muinaiset ja elementaalit tapasivat avoimesti haltioita, ja heidän välinsä näihin saattoivat olla lämpimätkin, mutta tämä johtui siitä, että heidän taikuutensa oli samaa juurta. Otopiaan haltiat pitivät yllä naapurisuhteita; he olivat kohteliaita ja etäisiä, kuin olisivat kuuluneet johonkin klubiin, jossa Lilalla ei ollut varaa käydä.
Vuonna 2015 tapahtui kvanttiräjähdys, joka avasi Otopiasta, entisestä Maasta, portin viiteen muuhun todellisuuteen. Kuutta vuotta myöhemmin Alfheimin, haltioiden kotipaikan, ja muiden todellisuuksien välillä vallitsee jännite. Lila Black on puoliksi ihminen, puoliksi robotti, joka palkataan suojelemaan rockbändin haltialaulajaa. Haltiat eivät yleensä rokkaa, joten The No Showsin laulaja Zal on siinä ja monessa muussakin mielessä erikoinen tapaus. Zal ei ole helppo suojeltava, mutta pian Lilalla on muutakin pelissä kuin pelkkä työmenestys. Lila ajautuu Zalin kanssa Peliin, jonka häviäjä ei pysty koskaan enää rakastamaan ketään muuta kuin Pelin toista osapuolta.
Justina Robsonin Aitoa peliä kuvaillaan takakannessa koukuttavaksi yhdistelmäksi scifiä, fantasiaa, chick litiä ja agenttiromaania. Tällainen genrejen sekoittaminen sai minut kiinnostumaan, sillä lopputulos voisi olla täysin kaoottinen tai unohtumattoman erilainen. Vielä kun kaikki kirjaan heitetyt ainesgenret kiinnostavat minua enemmän tai vähemmän, olihan minun pakko ottaa selvää, miten Robson on onnistunut.
Minua hieman häiritsi, miten lähelle nykyaikaa kvanttiräjähdys oli sijoitettu. Tietenkin täytyy ottaa huomioon, että kirja on alunperin ilmestynyt 2006, joten silloin vuoteen 2015 on ollut lähes kymmenen vuotta. Mielestäni sekin on kuitenkin liian vähän. Eipä kvanttiräjähdystä varmaan ole tarkoitettukaan kaikkein uskottavimmaksi tulevaisuudenkuvaksi, mutta silti olisi ollut parempi vaihtoehto joko sijoittaa kvanttiräjähdys kauemmas tulevaisuuteen tai olla mainitsematta mitään tarkkoja vuosilukuja.
Ensimmäisessä luvussa on selitetty hyvin kvanttiräjähdyksen seuraukset. Palasin vielä lukemaan ensimmäisen luvun, kun olin kirjaa jonkin aikaa lukenut. Sen jälkeen ihmiskunnan maailmankaikkeuden lisäksi löydetyt viisi uutta todellisuutta tuntuivat vielä hieman selkeämmiltä. Luettuani alun uudestaan minusta alkoi itse asiassa tuntua siltä, että olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos olisin aloittanut kirjan kokonaan alusta. Päätin kuitenkin lukea kirjan vain loppuun ja ajoittaa mahdollinen uusintaluku siihen ajankohtaan, jolloin toinen osa on ilmestynyt suomeksi. Saisin todennäköisesti toisesta osastakin enemmän irti, jos olisin juuri lukenut ensimmäisen osan toistamiseen.
Voiko scifin ja fantasian yhteydessä puhua kirjan realistisuudesta? No, mainitsen kuitenkin, että kirjassa oli esimerkiksi rasismia, joka toi tarinan hieman lähemmäs tätä todellisuutta, johon olen tottunut. Eihän rasismi tietenkään ole hyvä asia, mutta koska sitä kuitenkin oikeassa maailmassa on, olisi outoa, jollei sitä olisi myös rotujen välillä fantasia- ja scifikirjallisuudessa.
Minua viehättävät välillä ehkä hieman epäolennaiset seikat kirjoissa, mutta Aitoa peliä -romaanin nautinnollista antia oli Taru sormusten herrasta -viittausten bongailu. Eipä se kovin vaikeaa ollut, sillä TSH:n useampaan kertaan lukeneena ja elokuvat nähneenä esimerkiksi lembas ja Mithrandir ovat melko tuttua sanastoa.
Kirjassa oli muutama omaperäinen ja onnistunut kielikuva. En tiedä, miten kyseiset kohdat on ilmaistu alkuperäiskielisessä teoksessa, mutta esimerkiksi se, miten kielet ja murteet tarttuivat heihin kuin koirankarvat hyvään mattoon oli juuri sopivan erikoinen kielikuva. Kiitos siis suomentajalle, sillä ainakin minä pidin tuollaisista paljon. Normaalista kielenkäytöstä poikkeavissa ilmauksissa on aina vaarana, että ne saattavat tuntua hieman liiankin erikoisilta, mutta Aitoa peliä -suomennoksessa ei niin onneksi käynyt. Joitakin mielestäni turhia sivistyssanoja oli tekstiin jätetty. Esimerkiksi raffinoitunut (esim. [liian] hienostunut) ei kuulunut sanavarastooni ennen kirjan lukemista. En pidä omaa sivistyssanavarastoani kovin suppeana, joten hieman ärsytti, että pari sanaa joutui googlettamaan. Onneksi tällaisia sanoja oli kuitenkin vain muutama, sillä kovin monen sanan googlettaminen olisi ollut jo rasittavaa.
Justina Robson on onnistunut luomaan ihan kiehtovan keitoksen genreistä, jotka olisivat voineet hylkiä toisiaan. Minä lämpenin kirjalle hieman hitaasti, sillä vasta kolme neljäsosaa luettuani aloin olla hienoisen koukkuuntunut juoneen. Sen verran mielenkiintoa kirja kuitenkin sai aikaan, että toisen osan ilmestyttyä aion antaa myös sille mahdollisuuden.
Justina Robson on yksi lukematon kirjailija lisää Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.
Aitoa peliä muissa blogeissa: Kirjasfääri.
***
Tunnisteet:
2000-luvun kirjallisuus,
2006,
2013,
arvostelukappale,
cyberpunk,
fantasia,
Jalava,
naiskirjailijat,
Robson Justina,
romanssi,
scifi,
spefi,
urbaani fantasia
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Gail Carriger: Soulless
Gail Carriger: Soulless
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2009 Sivumäärä: 357
Luin muutamia viikkoja sitten Gail Carrigerin uuden nuortensarjan aloittavan Etiquette & Espionage -kirjan. Se sai minut kiinnostumaan myös Carrigerin aikuisille suunnatuista Alexia Tarabotti -kirjoista.
Alexia Tarabotti on naimaton nuori nainen, jolla ei ole sielua. Sieluttomat ihmiset ovat hyvin harvinaisia, ja he ovat menneisyydessä metsästäneet vampyyreja, sillä sieluttomat ihmiset pystyvät neutralisoimaan yliluonnolliset voimat pelkällä kosketuksellaan. Kirjan alussa Alexia tappaa vahingossa häntä vastaan hyökänneen vampyyrin. Vampyyrin hyökkäys on perin omituista, sillä yleensä vampyyrien pitäisi tietää sieluttomista ja jättää heidät rauhaan ainakin ruokamielessä. Pian alkaa selvitä, että kuljeksivia yksinäisiä vampyyreja on viime aikoina ilmestynyt alueelle enemmänkin. Yksinäisiä vampyyreja ja ihmissusia on myös kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Joiltakin osin kirja oli mielestäni melko ennalta-arvattava. Ainakin yhden mielestäni keskeisen juonenkäänteen arvasin melko varhaisessa vaiheessa. En pitänyt tätä siis kovin jännittävänä kirjana. Kannessa Soulless-teosta myös mainostetaan häijyn hauskaksi kirjaksi. Huomasin joitakin kohtia, joiden tiesin kirjailijan tarkoittaneen hauskoiksi, mutta minun huumorintajuuni ne eivät täysin kolahtaneet. Tästä huolimatta pidin kirjaa viihdyttävänä ja aion lukea myös muut Alexia Tarabottista kertovat kirjat. Romanttinen juoni oli suuressa osassa, joten jos ei piittaa romanttisesta kirjallisuudesta, tätä kirjaa ei oikein voi suositella. Kirjan romanssi ei ollut kovinkaan omaperäinen, sillä tietenkin kirjan alussa toisiaan muka inhoavat ihmiset päätyvät yhteen.
Myös Etiquette & Espionage -kirjassa oli ihmissusia sekä vampyyreja, mutta tässä kirjassa ne olivat tärkeämmässä osassa. Toisin kuin ensimmäisessä Carrigerilta lukemassani kirjassa vampyyrit ja ihmissudet eivät ole vain sivuroolissa vaan tärkeä osa juonta. Ihmissusi on toinen osapuoli kirjan romanttisessa juonessa ja kirjan seikkailujuoni keskittyy siihen, kuka kidnappaa yliluonnollisia olentoja. Vampyyreista annan aina kirjalle plussaa, sillä minua nuo yön olennot kiehtovat kovasti. Tämän kirjan vampyyrit olivat kuitenkin ehkä hieman liian kesyjä minun makuuni.
Minua on jo hieman alkanut ärsyttää se, miten monissa kirjoissa romanttisesti toisistaan kiinnostunut pari on hengenvaarassa ja kuitenkin vain lemmiskelevät. Tekisi mieli kiljua heille, eikö teillä oikeasti ole muuta tekemistä. Tässä kirjassa oli kohtaus, jossa Alexia ja eräs nimeltä mainitsematon mies ovat vankisellissä ja heillä on vain tunti aikaa ennen kuin heidän vangitsijansa palaavat. Silti he tekevät kaikkea muuta kuin kehittävät pakosuunnitelmaa, vaikka Alexia aina välillä toteaa, että heidän pitäisi niin tehdä.
Kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Satu ja Raija.
*** 1/2
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2009 Sivumäärä: 357
Luin muutamia viikkoja sitten Gail Carrigerin uuden nuortensarjan aloittavan Etiquette & Espionage -kirjan. Se sai minut kiinnostumaan myös Carrigerin aikuisille suunnatuista Alexia Tarabotti -kirjoista.
Alexia Tarabotti on naimaton nuori nainen, jolla ei ole sielua. Sieluttomat ihmiset ovat hyvin harvinaisia, ja he ovat menneisyydessä metsästäneet vampyyreja, sillä sieluttomat ihmiset pystyvät neutralisoimaan yliluonnolliset voimat pelkällä kosketuksellaan. Kirjan alussa Alexia tappaa vahingossa häntä vastaan hyökänneen vampyyrin. Vampyyrin hyökkäys on perin omituista, sillä yleensä vampyyrien pitäisi tietää sieluttomista ja jättää heidät rauhaan ainakin ruokamielessä. Pian alkaa selvitä, että kuljeksivia yksinäisiä vampyyreja on viime aikoina ilmestynyt alueelle enemmänkin. Yksinäisiä vampyyreja ja ihmissusia on myös kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Joiltakin osin kirja oli mielestäni melko ennalta-arvattava. Ainakin yhden mielestäni keskeisen juonenkäänteen arvasin melko varhaisessa vaiheessa. En pitänyt tätä siis kovin jännittävänä kirjana. Kannessa Soulless-teosta myös mainostetaan häijyn hauskaksi kirjaksi. Huomasin joitakin kohtia, joiden tiesin kirjailijan tarkoittaneen hauskoiksi, mutta minun huumorintajuuni ne eivät täysin kolahtaneet. Tästä huolimatta pidin kirjaa viihdyttävänä ja aion lukea myös muut Alexia Tarabottista kertovat kirjat. Romanttinen juoni oli suuressa osassa, joten jos ei piittaa romanttisesta kirjallisuudesta, tätä kirjaa ei oikein voi suositella. Kirjan romanssi ei ollut kovinkaan omaperäinen, sillä tietenkin kirjan alussa toisiaan muka inhoavat ihmiset päätyvät yhteen.
Myös Etiquette & Espionage -kirjassa oli ihmissusia sekä vampyyreja, mutta tässä kirjassa ne olivat tärkeämmässä osassa. Toisin kuin ensimmäisessä Carrigerilta lukemassani kirjassa vampyyrit ja ihmissudet eivät ole vain sivuroolissa vaan tärkeä osa juonta. Ihmissusi on toinen osapuoli kirjan romanttisessa juonessa ja kirjan seikkailujuoni keskittyy siihen, kuka kidnappaa yliluonnollisia olentoja. Vampyyreista annan aina kirjalle plussaa, sillä minua nuo yön olennot kiehtovat kovasti. Tämän kirjan vampyyrit olivat kuitenkin ehkä hieman liian kesyjä minun makuuni.
Minua on jo hieman alkanut ärsyttää se, miten monissa kirjoissa romanttisesti toisistaan kiinnostunut pari on hengenvaarassa ja kuitenkin vain lemmiskelevät. Tekisi mieli kiljua heille, eikö teillä oikeasti ole muuta tekemistä. Tässä kirjassa oli kohtaus, jossa Alexia ja eräs nimeltä mainitsematon mies ovat vankisellissä ja heillä on vain tunti aikaa ennen kuin heidän vangitsijansa palaavat. Silti he tekevät kaikkea muuta kuin kehittävät pakosuunnitelmaa, vaikka Alexia aina välillä toteaa, että heidän pitäisi niin tehdä.
Kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Satu ja Raija.
*** 1/2
Tunnisteet:
1800-luku,
2000-luvun kirjallisuus,
2009,
Carriger Gail,
historiallinen fiktio,
ihmissudet,
kirjastosta,
naiskirjailijat,
paranormaali romantiikka,
spefi,
steampunk,
urbaani fantasia,
vampyyrit
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)




