Varmasti moni muistaa blogimaailmassa noin vuosi sitten kiertäneen Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen. Minä en silloin vielä kirjablogia pitänyt ja olen harmitellut, etten voinut osallistua. Nyt uskaltauduin ottamaan yhteyttä Kirjamielellä-blogin marjikseen, joka tämän hienon haasteen alunperin keksi. Marjis antoi minulle luvan herättää haaste jälleen henkiin.
Haluaisitko laittaa muita bloggaajia astumaan ulos mukavuusalueeltaan? Pitäisikö jonkun blogisteista lukea kirja, johon hän ei vain syystä tai toisesta osaa tarttua? Ota riski ja rakastu kirjaan antaa mahdollisuuden haastaa toisia bloggaajia lukemaan kirjoja, joita he eivät vielä ole lukeneet eivätkä muussa tapauksessa ehkä ikinä lukisi. Haastettu voi joko löytää uuden rakkauden kohteen tai pysytellä jatkossa entistä mieluummin mieluisaksi kokemallaan kirjallisuusreviirillä.
Haasteen säännöt olen kopioinut suoraan Kirjamielellä-blogista.
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan.
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi.
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään
yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän
jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet
todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että
joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.
Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.
Lisään haasteeseen liittyvän kuvan loppuviikon aikana sitten, kun ehdin sen ottaa. Haastetta saa siis laittaa eteenpäin ilman kuvaa, koska haasteen henkiin herättelijä on ollut näin saamaton. EDIT. Kuva on lisätty ja kuvaa saa käyttää, kun lähettää haastetta eteenpäin.
Ensimmäisenä haluan haastaa Kirjavalas-blogin Elegian, jolta dystopia-kirjallisuuteen tutustuminen on jäänyt kuulemma vähälle. Haluaisin, että hän lukisi Margaret Atwoodin The Handmaid's Tale -kirjan, joka on pelottava dystopia siitä, miten naiset menettävät oikeutensa ja osasta tulee pelkkiä synnytyskoneita.
Toisena haluan haastaa Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikan, jonka mukavuusalueelle novellit eivät kuulu. En lue niitä kovin paljon itsekään, mutta päädyin siihen, että haluaisin Annikan kokeilevan Hanna-Riikka Kuisman Elinkautista, joka on karu mutta mieleenjäävä novellikokoelma.
Kolmantena haastan Lukuisan Lauran, jonka ansiosta kirjablogeista innostuin niin paljon, että itsekin oman blogin aloitin. Laura ei taida lukea kovin usein fantasiaa, joten haastan hänet lukemaan Michael Enden Tarinan vailla loppua, joka on ainakin minun sydämeni valloittanut fantasiakertomus.
Haluan haasteen heittää vielä yhdelle bloggaajalle eli Lukutoukan kirjablogin Kristalle. Krista taitaa enemmän lukea nykykirjallisuutta, joten haluaisin hänen tarttuvan Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva -klassikkoon.
Odotan aivan innoissani, mitä minut haastetaan lukemaan. Toivottavasti Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste jaksaa innostaa bloggaajia vielä toistamiseen.
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
maanantai 27. toukokuuta 2013
Haruki Murakami: 1Q84 osat 1 ja 2
Haruki Murakami: 1Q84 osat 1 ja 2 2013 (1Q84 2009) Tammi 783 s. suom. englanninkielisestä käännöksestä Aleksi Milonoff
lainattu kirjastosta
"Vielä yksi asia", kuljettaja sanoi peiliin päin. "Muista, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää."
Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, Aomame toisti mielessään. "Mitä tarkoitat?" hän kysyi otsa kurtussa.
Kuljettaja punnitsi sanansa tarkkaan: "Sitä vain, että olet nyt tekemässä jotain epätavallista. Eikö niin? Ei ole kovin yleistä, että joku kiipeää moottoritieltä alas keskellä kirkasta päivää - varsinkaan nainen."
"Niin kai."
"No, kun menee tekemään jotain sellaista, arkiset asiat alkavat ehkä näyttää hiukan erilaisilta kuin tavallisesti. Minullakin on kokemusta siitä. Mutta älä anna ulkonäön pettää. Aina on vain yksi todellisuus."
Aloin lukea Haruki Murakamin 1Q84:ä myöhään perjantai-iltana. Nyt vajaa kolme vuorokautta myöhemmin ihmettelen, mitä minä oikein äsken sain luetuksi ja miten minä jaksan odottaa syksyllä ilmestyvää kolmannen osan suomennosta.
Aomame luulee vain ehtivänsä suorittaa työtehtävänsä ajallaan, kun hän kapuaa hätätikkaita pitkin pois liikenneruuhkan keskeltä. Aomame ei osaa aavistaa siirtyvänsä rinnakkaistodellisuuteen, jonka taivaalla on kaksi kuuta ja historia on hieman erilainen kuin vuoden 1984. Toisaalla Tengo saa epäilyttävän työtehtävän, kun häntä pyydetään muokkaamaan kirjoituskilpailukelpoinen versio mielenkiintoisesta mutta tekstinä sekavasta Ilmakotelo-teoksesta. Ilmakotelon muokatusta versiosta tulee myyntimenestys, ja Ilmakotelon alkuperäinen kirjoittaja Fuka-Eri vihjaa Tengolle, ettei kyseessä ole pelkästään hänen mielikuvituksensa tuotos. Pikkuväkeä on oikeasti olemassa. Pian Ilmakotelon julkaisemisen jälkeen Fuka-Eri katoaa ja Tengo alkaa kirjoittaa omaa romaania maailmasta, jonka taivaalla loistaa öisin kaksi kuuta.
Olin lukenut aiemmin Haruki Murakamilta vain Norwegian Woodin, jonka olen ymmärtänyt olevan poikkeuksellinen Murakami, koska kirja ei ole maagista realismia. Pidin Norwegian Woodista suuresti ja annoin sille viisi tähteä, mutta 1Q84:n myötä Norwegian Wood haalistui vain hyväksi kirjaksi. Tiedän nyt Murakamista olevan niin paljon parempaankin, että sanoisin 1Q84:n olevan todella loistava ja Norwegian Woodin vain todella hyvä. Kertoo melko paljon kirjailijan lahjakkuudesta, jos jokin todella hyvä kirja on vain. Saattaa kuulostaa liioittelulta sanoa kahden luetun Murakamin jälkeen, että olen rakastunut. En vain 1Q84:än vaan myös Murakamiin kirjailijana. Silti haluaisin hehkuttaa Murakamia kaikille tuntemattomillekin vastaantulijoille, sillä tämän kokemuksen haluaisin jakaa koko maailman kanssa. Ehkä silti tyydyn käyttämään ylisanoja täällä blogissani, koska ainakaan Suomessa ei taida olla kovin tavallista hehkuttaa lukukokemuksiaan kaduilla tuntemattomille.
1Q84 on juonipainotteisempi kirja kuin aiemmin mainitsemani Norwegian Wood. Silti joissakin kohdin juoni etenee melko hitaasti, mutta varsinkin loppua kohden jännitys huitelee jo ainakin kuun korkeudella. Kirjan tunnelma muuttuu myös koko ajan maagisemmaksi. Mielikuvituksen ja todellisuuden raja kirjassa on häilyvä, sillä Ilmakotelo on paljon enemmän kuin pelkkä taitavasti rakennettu kertomus.
Tavallaan 1Q84 on valheellisen keveä ja helposti ahmittavissa. Silti jo lukiessa huomasin, että Murakamin luoma kertomus myllersi mielessäni myös silloin, kun en ollut tarinaan uppoutuneena. 1Q84 jättää lukijaan pysyvän jäljen. Kun kirja lähestyi loppua, olisin halunnut takertua tarinaan ja anella, ettei se saa jättää minua vielä. Onneksi jatkoa on luvassa, joten tavallaan on hyväkin, ettei kolmatta osaa julkaistu vielä. Toisaalta osa minusta haluaisi rynnätä kirjastoon lainaamaan 1Q84:n englanninkielisen käännöksen, jotta voisin lukea Aomamen ja Tengon tarinan loppuun. Hillitsen silti itseni, sillä ei makeaa mahan täydeltä eikä kielen vaihtaminen kesken kirjan taitaisi muutenkaan olla paras idea.
Luin ennen 1Q84:ä Orwellin klassikon, josta Murakamin teos on saanut vaikutteita. Sanoisin kuitenkin, että 1Q84:n pystyy aivan helposti lukemaan, vaikka Orwellin teoksen lukeminen olisi jäänyt. Kirjan 1984-viittauksiin toi tietenkin omaa mielenkiintoaan se, että 1984 on niin tuoreessa muistissa. 1Q84 oli juuri sopiva kirja Orwellin klassikkoteoksen jälkeen luettavaksi, sillä 1984:n jälkeen jättämä pienoinen ahdistuneisuus hävisi täysin Murakamin kirjan myötä.
Vuosi ei ole vielä edes puolessa, mutta uskallan silti sanoa, että 1Q84 on todella vahvoilla, kun mietin Blogistanian Globalia -ehdokkaitani. Hyvin todennäköisesti saatoin juuri lukea tämän vuoden parhaan käännöskirjan, sillä tätä Murakamin kirjaa on vaikea päihittää. Enhän ole lukenut kirjaa edes kokonaan, mutta en mitenkään voi uskoa kolmannen osan tuottavan pettymystä. Uskon sen olevan jotakin yhtä erityislaatuista kuin ensimmäisen ja toisen osankin.
Lopuksi voin vain sanoa, että lukekaa tämä kirja, jos haluatte kokea jotakin järisyttävää. Älkää antako ulkomuodon pelästyttää, sillä tätä tiiliskiveä lukiessa ei edes huomaa paksuutta. Viimeisen sivun loputtua voin vain huokaista ja tuntea, että olen menettänyt palan sydäntäni. Mitä tämän jälkeen oikein voi lukea?
1Q84 muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Ja kaikkea muuta, Nenä kirjassa, Pisara ja Sinisen linnan kirjasto.
*****(!)
lainattu kirjastosta
"Vielä yksi asia", kuljettaja sanoi peiliin päin. "Muista, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää."
Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, Aomame toisti mielessään. "Mitä tarkoitat?" hän kysyi otsa kurtussa.
Kuljettaja punnitsi sanansa tarkkaan: "Sitä vain, että olet nyt tekemässä jotain epätavallista. Eikö niin? Ei ole kovin yleistä, että joku kiipeää moottoritieltä alas keskellä kirkasta päivää - varsinkaan nainen."
"Niin kai."
"No, kun menee tekemään jotain sellaista, arkiset asiat alkavat ehkä näyttää hiukan erilaisilta kuin tavallisesti. Minullakin on kokemusta siitä. Mutta älä anna ulkonäön pettää. Aina on vain yksi todellisuus."
Aloin lukea Haruki Murakamin 1Q84:ä myöhään perjantai-iltana. Nyt vajaa kolme vuorokautta myöhemmin ihmettelen, mitä minä oikein äsken sain luetuksi ja miten minä jaksan odottaa syksyllä ilmestyvää kolmannen osan suomennosta.
Aomame luulee vain ehtivänsä suorittaa työtehtävänsä ajallaan, kun hän kapuaa hätätikkaita pitkin pois liikenneruuhkan keskeltä. Aomame ei osaa aavistaa siirtyvänsä rinnakkaistodellisuuteen, jonka taivaalla on kaksi kuuta ja historia on hieman erilainen kuin vuoden 1984. Toisaalla Tengo saa epäilyttävän työtehtävän, kun häntä pyydetään muokkaamaan kirjoituskilpailukelpoinen versio mielenkiintoisesta mutta tekstinä sekavasta Ilmakotelo-teoksesta. Ilmakotelon muokatusta versiosta tulee myyntimenestys, ja Ilmakotelon alkuperäinen kirjoittaja Fuka-Eri vihjaa Tengolle, ettei kyseessä ole pelkästään hänen mielikuvituksensa tuotos. Pikkuväkeä on oikeasti olemassa. Pian Ilmakotelon julkaisemisen jälkeen Fuka-Eri katoaa ja Tengo alkaa kirjoittaa omaa romaania maailmasta, jonka taivaalla loistaa öisin kaksi kuuta.
Olin lukenut aiemmin Haruki Murakamilta vain Norwegian Woodin, jonka olen ymmärtänyt olevan poikkeuksellinen Murakami, koska kirja ei ole maagista realismia. Pidin Norwegian Woodista suuresti ja annoin sille viisi tähteä, mutta 1Q84:n myötä Norwegian Wood haalistui vain hyväksi kirjaksi. Tiedän nyt Murakamista olevan niin paljon parempaankin, että sanoisin 1Q84:n olevan todella loistava ja Norwegian Woodin vain todella hyvä. Kertoo melko paljon kirjailijan lahjakkuudesta, jos jokin todella hyvä kirja on vain. Saattaa kuulostaa liioittelulta sanoa kahden luetun Murakamin jälkeen, että olen rakastunut. En vain 1Q84:än vaan myös Murakamiin kirjailijana. Silti haluaisin hehkuttaa Murakamia kaikille tuntemattomillekin vastaantulijoille, sillä tämän kokemuksen haluaisin jakaa koko maailman kanssa. Ehkä silti tyydyn käyttämään ylisanoja täällä blogissani, koska ainakaan Suomessa ei taida olla kovin tavallista hehkuttaa lukukokemuksiaan kaduilla tuntemattomille.
1Q84 on juonipainotteisempi kirja kuin aiemmin mainitsemani Norwegian Wood. Silti joissakin kohdin juoni etenee melko hitaasti, mutta varsinkin loppua kohden jännitys huitelee jo ainakin kuun korkeudella. Kirjan tunnelma muuttuu myös koko ajan maagisemmaksi. Mielikuvituksen ja todellisuuden raja kirjassa on häilyvä, sillä Ilmakotelo on paljon enemmän kuin pelkkä taitavasti rakennettu kertomus.
Tavallaan 1Q84 on valheellisen keveä ja helposti ahmittavissa. Silti jo lukiessa huomasin, että Murakamin luoma kertomus myllersi mielessäni myös silloin, kun en ollut tarinaan uppoutuneena. 1Q84 jättää lukijaan pysyvän jäljen. Kun kirja lähestyi loppua, olisin halunnut takertua tarinaan ja anella, ettei se saa jättää minua vielä. Onneksi jatkoa on luvassa, joten tavallaan on hyväkin, ettei kolmatta osaa julkaistu vielä. Toisaalta osa minusta haluaisi rynnätä kirjastoon lainaamaan 1Q84:n englanninkielisen käännöksen, jotta voisin lukea Aomamen ja Tengon tarinan loppuun. Hillitsen silti itseni, sillä ei makeaa mahan täydeltä eikä kielen vaihtaminen kesken kirjan taitaisi muutenkaan olla paras idea.
Luin ennen 1Q84:ä Orwellin klassikon, josta Murakamin teos on saanut vaikutteita. Sanoisin kuitenkin, että 1Q84:n pystyy aivan helposti lukemaan, vaikka Orwellin teoksen lukeminen olisi jäänyt. Kirjan 1984-viittauksiin toi tietenkin omaa mielenkiintoaan se, että 1984 on niin tuoreessa muistissa. 1Q84 oli juuri sopiva kirja Orwellin klassikkoteoksen jälkeen luettavaksi, sillä 1984:n jälkeen jättämä pienoinen ahdistuneisuus hävisi täysin Murakamin kirjan myötä.
Vuosi ei ole vielä edes puolessa, mutta uskallan silti sanoa, että 1Q84 on todella vahvoilla, kun mietin Blogistanian Globalia -ehdokkaitani. Hyvin todennäköisesti saatoin juuri lukea tämän vuoden parhaan käännöskirjan, sillä tätä Murakamin kirjaa on vaikea päihittää. Enhän ole lukenut kirjaa edes kokonaan, mutta en mitenkään voi uskoa kolmannen osan tuottavan pettymystä. Uskon sen olevan jotakin yhtä erityislaatuista kuin ensimmäisen ja toisen osankin.
Lopuksi voin vain sanoa, että lukekaa tämä kirja, jos haluatte kokea jotakin järisyttävää. Älkää antako ulkomuodon pelästyttää, sillä tätä tiiliskiveä lukiessa ei edes huomaa paksuutta. Viimeisen sivun loputtua voin vain huokaista ja tuntea, että olen menettänyt palan sydäntäni. Mitä tämän jälkeen oikein voi lukea?
1Q84 muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Ja kaikkea muuta, Nenä kirjassa, Pisara ja Sinisen linnan kirjasto.
*****(!)
lauantai 25. toukokuuta 2013
George Orwell: 1984
George Orwell: 1984 2008 (1949) 326 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Vuonna 1984)
lainattu kirjastosta
He picked up the children's history book and looked at the portrait of Big Brother which formed its frontispiece. The hypnotic eyes gazed into his own. It was as though some huge force were pressing down upon you - something that penetrated inside your skull, battering against your brain, frightening you out of your beliefs, persuading you, almost, to deny the evidence of your senses. In the end the Party would announce that two and two made five, and you would have to believe it. It was inevitable that they should make that claim sooner or later: the logic of their position demanded it. Not merely the validity of experience, but the very existence of external reality, was tacitly denied by their philosophy. The heresy of heresies was common sense. And what was terrifying was not that they would kill you for thinking otherwise, but that they might be right. For, after all, how do we know that two and two make four? Or that the force of gravity works? Or that the past is unchangeable? If both the past and the external world exist only in the mind, and if the mind itself is controllable - what then?
Tuskin on ollut kovin vaikeaa huomata, että olen tällä hetkellä todella innoissani dystopia-kirjallisuudesta. Tämä uusin genreinnostukseni on lisännyt halua lukea George Orwellin klassikko 1984, joka on ehkä tunnetuin tai ainakin yksi tunnetuimpia dystopioita kirjallisuuden historiassa. Laitoin kirjan alkuvuodesta tekemälleni TBR10-listalle, ja lopulta lukuhetki valikoitui sen perusteella, että Haruki Murakamin 1Q84:n pitäisi jotenkin liittyä Orwellin klassikkokirjaan. En halunnut lukea 1Q84:ä ennen isoveljeään, joten 1984 lähti kirjastosta matkaani samaan aikaan, kun hain Murakamin tiiliskiven.
Winston Smith elää vuonna 1984 äärimmäisen totalitaristisessa yhteiskunnassa, jossa jo väärä ilme väärällä hetkellä on rangaistava rikkomus. Kansalaisia valvova ja määräävä Isoveli on aina oikeassa, sillä menneitä lehtiartikkeleita ja muita dokumentteja muokataan jälkikäteen Isoveljen sanojen mukaisiksi, jolleivät Isoveljen lausumat ennustukset ole toteutuneet. Winston Smith työskentelee Totuusministeriössä, ja hän on yksi virkamiehistä, jotka päivittäin muokkaavat historiaa halutun kaltaiseksi. Winstonilla on kuitenkin negatiivisia ajatuksia Puoluetta ja Isoveljeä kohtaan, ja hän alkaa pitää päiväkirjaa näistä mielipiteistään, vaikka tietää tällaisten ajatusten ilmaisemisen olevan hengenvaarallista. Winston luulee työtoveriaan Juliaa Isoveljen uskolliseksi tukijaksi, kunnes Julia yhtenä päivänä sujauttaa Winstonin käteen lapun, jossa Julia kertoo rakastavansa Winstonia. Tästä alkaa Winstonin ja Julian tuhoon tuomittu salasuhde. Winstonin ja Julian passiivinen vastarinta järjestelmää vastaan muuttuu aktiiviseksi, kun he liittyvät salaperäiseen Veljeskuntaan. Tästä päätöksestä lähtien on selvää, että heidän päivänsä ovat luetut.
Kirjasta on turha odottaa lohdullisuutta. 1984 on ehdottomasti ankein lukemani tulevaisuudenkuvaus, sillä pelottavana tulevaisuudenkuvana minä tätä Orwellin kirjaa luin, vaikka vuosiluku 1984 oli tietenkin jo lähes 30 vuotta sitten. Monissa dystopia-kirjoissa ei mitään tarkkaa vuosilukua mainita ehkä juuri siksi, etteivät ne muuttuisi huvittaviksi, jos niitä satutaan lukemaan vielä mainitun vuoden koittaessa. Orwellin kirjaa lukiessa on kuitenkin helppo olla vain välittämättä siitä, että vuosi 1984 on jo mennyttä eivätkä olot aivan kirjassa kuvatun kaltaiset silloin olleet. 1984 on tietysti luettavissa toisen maailmansodan jälkeisen maailman kritiikkinä, mutta Orwellin kirjassa on myös jotakin ajatonta, minkä vuoksi kirja herättää paljon ajatuksia myös 2000-luvun lukijassa.
On järkyttävää, miten Puolue ja Isoveli ovat onnistuneet kääntämään jopa lapset vanhempiaan vastaan. Vanhempien on varottava sanojaan lastensa kuuloetäisyydellä, koska yksikin väärä sana voi johtaa siihen, että oma lapsi ilmiantaa vanhempansa. Lapsia rohkaistaan vakoiluun ja yksi lapsen ilmiantamaksi joutunut mies jopa väittää olevansa ylpeä niin kuuliaisesta lapsesta. Olen joskus pohtinut, että minusta ei olisi osallistumaan Orwellin kirjasta nimensä saaneeseen Big Brother -ohjelmaan, sillä en kestäisi jatkuvaa valvontaa. Orwellin kirjan Isoveljen valvontaa ei voi edes verrata tositv-versioon, sillä 1984:ssä valvonta on niin paljon pahempaa kuin missään televisio-ohjelmassa. Oseanian kansalaisilla ei ole valinnanvaraa, vaan heidän on pakko toimia valtion käskyjen mukaisesti tai heille käy huonosti. Totalitaarisia valtioita on tietenkin ollut olemassa, ja niissä valtion valta on ollut äärimmäistä. Orwellin kirjassa totalitarismi on tarkoituksella viety niin pitkälle kuin vain mahdollista, ja kirjan lukemisen jälkeen osaan arvostaa vapautta aivan eri tavalla. Onhan valvontaa tietenkin myös nykymaailmassa, mutta esimerkiksi julkisissa tiloissa olevat valvontakamerat ovat melko pientä verrattuna Orwellin kehittämään kauhunäkymään.
Pidän kielistä ja siitä, miten vapaasti varsinkin omalla äidinkielelläni pystyn itseäni ilmaisemaan. Kirjassa kieltä muokataan vähentämällä sanoja, jotta jossakin vaiheessa ajatusrikos ei enää olisi mahdollista, koska uuskielessä ei ole sanoja väärien ajatusten ilmaisulle. Vaikka kirjassa on todella kauheita asioita, muun muassa julmaa kidutusta, tämä kielen sanaston supistaminen sattui jo ajatuksena. Tietenkin kielet muuttuvat koko ajan, ja se on hyvä asia, mutta tällainen tietoinen sanojen hävittäminen on järkyttävää. Esimerkiksi uuskielen kehittäjien mielestä sana bad adjektiivin good vastakohtana on täysin turha, joten ungood sopisi paremmin, koska silloin good-adjektiiviin pitäisi lisätä vain etuliite ja se olisi suoranaisemmin goodin vastakohta kuin bad. Koska tämä kieliasia kiinnosti suututtamisesta huolimatta, olin ilahtunut siitä, että lopussa on liite, jossa selitetään tarkemmin uuskielestä.
Olin osannut ennustaa jo ennen George Orwellin lukemista, että hänen kirjansa ovat tutustumisen arvoisia. 1984:n lisäksi TBR100-listallani on Orwellin Animal Farm. 1984 on siis 17. luettu kirja TBR100-listaltani, ja TBR10-listalla on enää seitsemän kirjaa lukematta, joten sekin itselleni asettama haaste on alkanut edistyä alun tahmeudesta huolimatta. George Orwell on myös yksi kirjailija lisää Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.
George Orwellin 1984 ei ole aiheetta saavuttanut klassikkoasemaansa. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka sitä eivät vielä ole lukeneet. Orwellin kirja mietityttää ainakin minua vielä kauan.
George Orwellin dystopia-kirjallisuuden klassikosta ovat kirjoittaneet muun muassa Annika, Hanna, Mikko (Iltaluvut) ja Marile.
*****
lainattu kirjastosta
He picked up the children's history book and looked at the portrait of Big Brother which formed its frontispiece. The hypnotic eyes gazed into his own. It was as though some huge force were pressing down upon you - something that penetrated inside your skull, battering against your brain, frightening you out of your beliefs, persuading you, almost, to deny the evidence of your senses. In the end the Party would announce that two and two made five, and you would have to believe it. It was inevitable that they should make that claim sooner or later: the logic of their position demanded it. Not merely the validity of experience, but the very existence of external reality, was tacitly denied by their philosophy. The heresy of heresies was common sense. And what was terrifying was not that they would kill you for thinking otherwise, but that they might be right. For, after all, how do we know that two and two make four? Or that the force of gravity works? Or that the past is unchangeable? If both the past and the external world exist only in the mind, and if the mind itself is controllable - what then?
Tuskin on ollut kovin vaikeaa huomata, että olen tällä hetkellä todella innoissani dystopia-kirjallisuudesta. Tämä uusin genreinnostukseni on lisännyt halua lukea George Orwellin klassikko 1984, joka on ehkä tunnetuin tai ainakin yksi tunnetuimpia dystopioita kirjallisuuden historiassa. Laitoin kirjan alkuvuodesta tekemälleni TBR10-listalle, ja lopulta lukuhetki valikoitui sen perusteella, että Haruki Murakamin 1Q84:n pitäisi jotenkin liittyä Orwellin klassikkokirjaan. En halunnut lukea 1Q84:ä ennen isoveljeään, joten 1984 lähti kirjastosta matkaani samaan aikaan, kun hain Murakamin tiiliskiven.
Winston Smith elää vuonna 1984 äärimmäisen totalitaristisessa yhteiskunnassa, jossa jo väärä ilme väärällä hetkellä on rangaistava rikkomus. Kansalaisia valvova ja määräävä Isoveli on aina oikeassa, sillä menneitä lehtiartikkeleita ja muita dokumentteja muokataan jälkikäteen Isoveljen sanojen mukaisiksi, jolleivät Isoveljen lausumat ennustukset ole toteutuneet. Winston Smith työskentelee Totuusministeriössä, ja hän on yksi virkamiehistä, jotka päivittäin muokkaavat historiaa halutun kaltaiseksi. Winstonilla on kuitenkin negatiivisia ajatuksia Puoluetta ja Isoveljeä kohtaan, ja hän alkaa pitää päiväkirjaa näistä mielipiteistään, vaikka tietää tällaisten ajatusten ilmaisemisen olevan hengenvaarallista. Winston luulee työtoveriaan Juliaa Isoveljen uskolliseksi tukijaksi, kunnes Julia yhtenä päivänä sujauttaa Winstonin käteen lapun, jossa Julia kertoo rakastavansa Winstonia. Tästä alkaa Winstonin ja Julian tuhoon tuomittu salasuhde. Winstonin ja Julian passiivinen vastarinta järjestelmää vastaan muuttuu aktiiviseksi, kun he liittyvät salaperäiseen Veljeskuntaan. Tästä päätöksestä lähtien on selvää, että heidän päivänsä ovat luetut.
Kirjasta on turha odottaa lohdullisuutta. 1984 on ehdottomasti ankein lukemani tulevaisuudenkuvaus, sillä pelottavana tulevaisuudenkuvana minä tätä Orwellin kirjaa luin, vaikka vuosiluku 1984 oli tietenkin jo lähes 30 vuotta sitten. Monissa dystopia-kirjoissa ei mitään tarkkaa vuosilukua mainita ehkä juuri siksi, etteivät ne muuttuisi huvittaviksi, jos niitä satutaan lukemaan vielä mainitun vuoden koittaessa. Orwellin kirjaa lukiessa on kuitenkin helppo olla vain välittämättä siitä, että vuosi 1984 on jo mennyttä eivätkä olot aivan kirjassa kuvatun kaltaiset silloin olleet. 1984 on tietysti luettavissa toisen maailmansodan jälkeisen maailman kritiikkinä, mutta Orwellin kirjassa on myös jotakin ajatonta, minkä vuoksi kirja herättää paljon ajatuksia myös 2000-luvun lukijassa.
On järkyttävää, miten Puolue ja Isoveli ovat onnistuneet kääntämään jopa lapset vanhempiaan vastaan. Vanhempien on varottava sanojaan lastensa kuuloetäisyydellä, koska yksikin väärä sana voi johtaa siihen, että oma lapsi ilmiantaa vanhempansa. Lapsia rohkaistaan vakoiluun ja yksi lapsen ilmiantamaksi joutunut mies jopa väittää olevansa ylpeä niin kuuliaisesta lapsesta. Olen joskus pohtinut, että minusta ei olisi osallistumaan Orwellin kirjasta nimensä saaneeseen Big Brother -ohjelmaan, sillä en kestäisi jatkuvaa valvontaa. Orwellin kirjan Isoveljen valvontaa ei voi edes verrata tositv-versioon, sillä 1984:ssä valvonta on niin paljon pahempaa kuin missään televisio-ohjelmassa. Oseanian kansalaisilla ei ole valinnanvaraa, vaan heidän on pakko toimia valtion käskyjen mukaisesti tai heille käy huonosti. Totalitaarisia valtioita on tietenkin ollut olemassa, ja niissä valtion valta on ollut äärimmäistä. Orwellin kirjassa totalitarismi on tarkoituksella viety niin pitkälle kuin vain mahdollista, ja kirjan lukemisen jälkeen osaan arvostaa vapautta aivan eri tavalla. Onhan valvontaa tietenkin myös nykymaailmassa, mutta esimerkiksi julkisissa tiloissa olevat valvontakamerat ovat melko pientä verrattuna Orwellin kehittämään kauhunäkymään.
Pidän kielistä ja siitä, miten vapaasti varsinkin omalla äidinkielelläni pystyn itseäni ilmaisemaan. Kirjassa kieltä muokataan vähentämällä sanoja, jotta jossakin vaiheessa ajatusrikos ei enää olisi mahdollista, koska uuskielessä ei ole sanoja väärien ajatusten ilmaisulle. Vaikka kirjassa on todella kauheita asioita, muun muassa julmaa kidutusta, tämä kielen sanaston supistaminen sattui jo ajatuksena. Tietenkin kielet muuttuvat koko ajan, ja se on hyvä asia, mutta tällainen tietoinen sanojen hävittäminen on järkyttävää. Esimerkiksi uuskielen kehittäjien mielestä sana bad adjektiivin good vastakohtana on täysin turha, joten ungood sopisi paremmin, koska silloin good-adjektiiviin pitäisi lisätä vain etuliite ja se olisi suoranaisemmin goodin vastakohta kuin bad. Koska tämä kieliasia kiinnosti suututtamisesta huolimatta, olin ilahtunut siitä, että lopussa on liite, jossa selitetään tarkemmin uuskielestä.
Olin osannut ennustaa jo ennen George Orwellin lukemista, että hänen kirjansa ovat tutustumisen arvoisia. 1984:n lisäksi TBR100-listallani on Orwellin Animal Farm. 1984 on siis 17. luettu kirja TBR100-listaltani, ja TBR10-listalla on enää seitsemän kirjaa lukematta, joten sekin itselleni asettama haaste on alkanut edistyä alun tahmeudesta huolimatta. George Orwell on myös yksi kirjailija lisää Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.
George Orwellin 1984 ei ole aiheetta saavuttanut klassikkoasemaansa. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka sitä eivät vielä ole lukeneet. Orwellin kirja mietityttää ainakin minua vielä kauan.
George Orwellin dystopia-kirjallisuuden klassikosta ovat kirjoittaneet muun muassa Annika, Hanna, Mikko (Iltaluvut) ja Marile.
*****
torstai 23. toukokuuta 2013
Kati Hiekkapelto: Kolibri
Kati Hiekkapelto: Kolibri 2013 Otava 378 s.
lainattu kirjastosta
Ylikomisario Pertti Virkkunen saapui melkein kymmenen minuuttia myöhässä. Pienikokoinen, viidenkymmenen ylittänyt viiksekäs mies vaikutti teräskuntoiselta. Hän otti Annan vastaan innokkaasti hymyillen ja kätteli niin että Annan olkanivel rutisi.
- Me olemme niin hyvillämme, että saimme sinut tänne, Virkkunen sanoi. - Todella hienoa saada maahanmuuttajataustainen poliisi meidän tiimiin. Tästähän on valtakunnan strategioissakin vuosikausia puhuttu vaan ei ainakaan täällä ole yhtään näkynyt, ei edes nuorempaa konstaapelia. Maahanmuuttajaa siis. Vaikka muuten olettekin tulleet tutuiksi. Tai siis...
Virkkunen nolostui. Annan teki mieli sanoa jotain nasevaa ja saada mies kiemurtelemaan häpeässään, mutta koska mitään ei tullut nopeasti mieleen, hän antoi olla.
- Voit ottaa pari ensimmäistä päivää ihan iisisti, tutustua taloon ja ihmisiin. Meillä ei ole nyt mitään erityisen kiireellistä menossa, saat aloitella rauhassa, Virkkunen puheli ja kuljetti Annaa osastolta toiselle.
Loppukuu on melko hiljainen blogissani, sillä kuun viimeinen päivä on valtio-opin kirjatentti, johon on melko laaja koealue, joten suuri osa ajastani kuluu sitä tenttiä varten tekemiäni muistiinpanoja päntätessä. Todennäköisesti tällä hetkellä kesken olevasta 1984:stä ehdin kirjoittaa tämän kuun puolella, mutta seuraavana lukupinossa odottaakin Haruki Murakamin tiiliskivimäinen 1Q84, jota en mitenkään ehdi tämän kuun aikana lukea loppuun opiskelukiireiden ohella. Kati Hiekkapellon Kolibrin sain luettua jo maanantaina loppuun, mutta ehdin kirjoittaa bloggauksen kirjasta loppuun vasta nyt pari päivää myöhemmin.
Anna Fekete, tai Fekete Anna niin kuin Anna itsensä yleensä esittelee, on paennut kymmenvuotiaana äitinsä ja veljensä kanssa Suomeen Jugoslavian hajoamissotia. Välillä Anna tuntee olevansa kahden maan välissä eikä kunnolla kotona kummassakaan. Anna saa viran rikospoliisista eikä töiden aloitus ole suinkaan rauhallinen. Hätänumeroon tulee soitto pelokkaan kuuloiselta maahanmuuttajatytöltä, joka sanoo saaneensa isältään tappouhkauksen. Kuitenkin Dijar-niminen tyttö väittää vain nähneensä todentuntuista unta, kun poliisi saapuu Dijarin kotiin tarkastamaan, onko vaara oikea. Anna saa myös selvitettäväkseen erään toisen nuoren tytön murhan. Miksi pururadalta kuolleena löydetty Riikka surmattiin ja onko hänen taskustaan löytyvällä riipuksella jokin tärkeä merkitys? Pian murhataan myös toinen lenkkeilijä, jolla ei kuitenkaan vaikuta olevan muuta yhteyttä Riikkaan kuin taskussa oleva samanlainen riipus. Onko liikkeellä hullu sarjamurhaaja, joka etsii uhreja atsteekkien Huitzilopochtli-jumalalle?
Anna Feketestä tuli hyvin nopeasti yksi suosikeistani fiktiivisten poliisien joukossa. Anna on hurmaavan inhimillinen. Hän saattaa saada paniikkikohtauksia, vaikka on saanut paniikkinsa melko hyvin kuriin juoksuharrastuksen avulla. Annalla on myös vaikeuksia sopeutua työhönsä, sillä hän epäilee omaa sietokykyään ja kärsii parinsa rasistisista kommenteista.
Kolibria voi moittia siitä, että kirjassa on ehkä hieman liikaa erilaisia aiheita. Pääjuonena on murhien sarja ja tähän liittyy vielä atsteekkien jumala. Sivujuonena kuljetetaan koko kirjan ajan maahanmuuttajatyttöä, joka on ehkä vaarassa tai ehkä ei. Kirjan molemmat naispoliisit saavat huorittelevia tekstiviestejä, joiden lähettäjäksi he epäilevät vaikka ketä. Rasismi on myös olennainen aihe kirjassa, sillä Anna Fekete ja Dijar molemmat kokevat syrjintää. Ehkä tämä on jonkinlainen varsinkin esikoiskirjailijoita vaivaava ongelma: ideoita olisi vaikka kuinka, mutta joskus olisi vain maltettava jättää osa mahdollisesti hyvistäkin ideoista ja aiheista siihen seuraavaan kirjaan. Toisaalta pidin sekä pääjuonesta että sivujuonesta paljon, mutta niiden aineksista olisi ehkä saanut jopa kaksi erillistä kirjaa.
Tietenkin dekkarissa on hyvä piirre, että tapahtuu paljon ja mielenkiinto pysyy yllä. Kolibria lukiessani en kokenut yhtään tylsää hetkeä, mutta vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta jännittävien käänteiden puutteesta kirjaa ei ainakaan voi moittia. Monessa kohdin katseeni lensi sanasta toiseen melkein ajatusta nopeammin, sillä en olisi malttanut odottaa, mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu. Loppuratkaisu yllätti minut täysin, vaikka kaikenlaisia arvailuja pääni tietenkin oli täynnä.
Toivoisin, että Kolibria pidettäisiin muunakin kuin mielenkiintoisena dekkarina. Saattaa olla liian suuri haave, että kirja saisi lukijat suhtautumaan maahanmuuttajiin ihmisinä eikä mamuina, jotka tulevat Suomeen viemään "oikeiden" suomalaisten työpaikat. Todennäköisesti moni maahanmuuttajiin negatiivisesti suhtautuva ihminen ei edes tartu Kolibrin kaltaiseen dekkariin. Silti uskallan varovasti toivoa, että tämä avaisi edes yhden tai parin ihmisen silmiä ja muuttaisi heidän maahanmuuttajiin kohdistuvia asenteitaan ennakkoluulottomammiksi ja suvaitsevammiksi. Haluan uskoa siihen, että fiktio voi vaikuttaa edes hieman myös kirjojen ulkopuoliseen maailmaan. Ehkä olen naiivi, mutta toivottavasti en.
En muista lukeneeni dekkaria, jossa olisi ollut samankaltaisia aiheita kuin Kolibrissa. Tosin tämä voi johtua paljolti siitä, että en lue kovin paljon dekkareita tai varsinkaan kotimaisia genren edustajia. Tämän kirjan lukemisen jälkeen jäi tunne, että luen nykyisin aivan liian harvoin dekkareita. Olen merkannut dekkareita lukulistalle varsin ahkerasti varsinkin yhden dekkareista innostuneen kirjabloggaajan suositusten ansiosta, joten kiinnostavien dekkareiden puutteesta ei ainakaan ole kyse. Dekkarit sopivat mielestäni todella hyvin kesälukemiseksi, joten ehkä parannan tapani kesällä ja toivon mukaan löydän Kallentoftin dekkareiden hyllypaikan kirjastossa.
Joku muukin kirjasta blogannut taisi kaivata suomennoksia Annan unkarinkielisille mietteille ja sanoille. Minä olisin myös toivonut, että kirjassa olisi kerrottu, mitä unkarinkieliset lausahdukset ovat suomeksi, sillä nyt minua jäi hieman harmittamaan, että en kaikkien merkitystä pystynyt arvaamaan.
Monessa blogissa on jo ehditty kirjoittaa Kolibrista. Mainitsen esimerkkeinä Kirsin, Kristan, Annikan ja Minna Jaakkolan bloggaukset.
****-
lainattu kirjastosta
Ylikomisario Pertti Virkkunen saapui melkein kymmenen minuuttia myöhässä. Pienikokoinen, viidenkymmenen ylittänyt viiksekäs mies vaikutti teräskuntoiselta. Hän otti Annan vastaan innokkaasti hymyillen ja kätteli niin että Annan olkanivel rutisi.
- Me olemme niin hyvillämme, että saimme sinut tänne, Virkkunen sanoi. - Todella hienoa saada maahanmuuttajataustainen poliisi meidän tiimiin. Tästähän on valtakunnan strategioissakin vuosikausia puhuttu vaan ei ainakaan täällä ole yhtään näkynyt, ei edes nuorempaa konstaapelia. Maahanmuuttajaa siis. Vaikka muuten olettekin tulleet tutuiksi. Tai siis...
Virkkunen nolostui. Annan teki mieli sanoa jotain nasevaa ja saada mies kiemurtelemaan häpeässään, mutta koska mitään ei tullut nopeasti mieleen, hän antoi olla.
- Voit ottaa pari ensimmäistä päivää ihan iisisti, tutustua taloon ja ihmisiin. Meillä ei ole nyt mitään erityisen kiireellistä menossa, saat aloitella rauhassa, Virkkunen puheli ja kuljetti Annaa osastolta toiselle.
Loppukuu on melko hiljainen blogissani, sillä kuun viimeinen päivä on valtio-opin kirjatentti, johon on melko laaja koealue, joten suuri osa ajastani kuluu sitä tenttiä varten tekemiäni muistiinpanoja päntätessä. Todennäköisesti tällä hetkellä kesken olevasta 1984:stä ehdin kirjoittaa tämän kuun puolella, mutta seuraavana lukupinossa odottaakin Haruki Murakamin tiiliskivimäinen 1Q84, jota en mitenkään ehdi tämän kuun aikana lukea loppuun opiskelukiireiden ohella. Kati Hiekkapellon Kolibrin sain luettua jo maanantaina loppuun, mutta ehdin kirjoittaa bloggauksen kirjasta loppuun vasta nyt pari päivää myöhemmin.
Anna Fekete, tai Fekete Anna niin kuin Anna itsensä yleensä esittelee, on paennut kymmenvuotiaana äitinsä ja veljensä kanssa Suomeen Jugoslavian hajoamissotia. Välillä Anna tuntee olevansa kahden maan välissä eikä kunnolla kotona kummassakaan. Anna saa viran rikospoliisista eikä töiden aloitus ole suinkaan rauhallinen. Hätänumeroon tulee soitto pelokkaan kuuloiselta maahanmuuttajatytöltä, joka sanoo saaneensa isältään tappouhkauksen. Kuitenkin Dijar-niminen tyttö väittää vain nähneensä todentuntuista unta, kun poliisi saapuu Dijarin kotiin tarkastamaan, onko vaara oikea. Anna saa myös selvitettäväkseen erään toisen nuoren tytön murhan. Miksi pururadalta kuolleena löydetty Riikka surmattiin ja onko hänen taskustaan löytyvällä riipuksella jokin tärkeä merkitys? Pian murhataan myös toinen lenkkeilijä, jolla ei kuitenkaan vaikuta olevan muuta yhteyttä Riikkaan kuin taskussa oleva samanlainen riipus. Onko liikkeellä hullu sarjamurhaaja, joka etsii uhreja atsteekkien Huitzilopochtli-jumalalle?
Anna Feketestä tuli hyvin nopeasti yksi suosikeistani fiktiivisten poliisien joukossa. Anna on hurmaavan inhimillinen. Hän saattaa saada paniikkikohtauksia, vaikka on saanut paniikkinsa melko hyvin kuriin juoksuharrastuksen avulla. Annalla on myös vaikeuksia sopeutua työhönsä, sillä hän epäilee omaa sietokykyään ja kärsii parinsa rasistisista kommenteista.
Kolibria voi moittia siitä, että kirjassa on ehkä hieman liikaa erilaisia aiheita. Pääjuonena on murhien sarja ja tähän liittyy vielä atsteekkien jumala. Sivujuonena kuljetetaan koko kirjan ajan maahanmuuttajatyttöä, joka on ehkä vaarassa tai ehkä ei. Kirjan molemmat naispoliisit saavat huorittelevia tekstiviestejä, joiden lähettäjäksi he epäilevät vaikka ketä. Rasismi on myös olennainen aihe kirjassa, sillä Anna Fekete ja Dijar molemmat kokevat syrjintää. Ehkä tämä on jonkinlainen varsinkin esikoiskirjailijoita vaivaava ongelma: ideoita olisi vaikka kuinka, mutta joskus olisi vain maltettava jättää osa mahdollisesti hyvistäkin ideoista ja aiheista siihen seuraavaan kirjaan. Toisaalta pidin sekä pääjuonesta että sivujuonesta paljon, mutta niiden aineksista olisi ehkä saanut jopa kaksi erillistä kirjaa.
Tietenkin dekkarissa on hyvä piirre, että tapahtuu paljon ja mielenkiinto pysyy yllä. Kolibria lukiessani en kokenut yhtään tylsää hetkeä, mutta vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta jännittävien käänteiden puutteesta kirjaa ei ainakaan voi moittia. Monessa kohdin katseeni lensi sanasta toiseen melkein ajatusta nopeammin, sillä en olisi malttanut odottaa, mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu. Loppuratkaisu yllätti minut täysin, vaikka kaikenlaisia arvailuja pääni tietenkin oli täynnä.
Toivoisin, että Kolibria pidettäisiin muunakin kuin mielenkiintoisena dekkarina. Saattaa olla liian suuri haave, että kirja saisi lukijat suhtautumaan maahanmuuttajiin ihmisinä eikä mamuina, jotka tulevat Suomeen viemään "oikeiden" suomalaisten työpaikat. Todennäköisesti moni maahanmuuttajiin negatiivisesti suhtautuva ihminen ei edes tartu Kolibrin kaltaiseen dekkariin. Silti uskallan varovasti toivoa, että tämä avaisi edes yhden tai parin ihmisen silmiä ja muuttaisi heidän maahanmuuttajiin kohdistuvia asenteitaan ennakkoluulottomammiksi ja suvaitsevammiksi. Haluan uskoa siihen, että fiktio voi vaikuttaa edes hieman myös kirjojen ulkopuoliseen maailmaan. Ehkä olen naiivi, mutta toivottavasti en.
En muista lukeneeni dekkaria, jossa olisi ollut samankaltaisia aiheita kuin Kolibrissa. Tosin tämä voi johtua paljolti siitä, että en lue kovin paljon dekkareita tai varsinkaan kotimaisia genren edustajia. Tämän kirjan lukemisen jälkeen jäi tunne, että luen nykyisin aivan liian harvoin dekkareita. Olen merkannut dekkareita lukulistalle varsin ahkerasti varsinkin yhden dekkareista innostuneen kirjabloggaajan suositusten ansiosta, joten kiinnostavien dekkareiden puutteesta ei ainakaan ole kyse. Dekkarit sopivat mielestäni todella hyvin kesälukemiseksi, joten ehkä parannan tapani kesällä ja toivon mukaan löydän Kallentoftin dekkareiden hyllypaikan kirjastossa.
Joku muukin kirjasta blogannut taisi kaivata suomennoksia Annan unkarinkielisille mietteille ja sanoille. Minä olisin myös toivonut, että kirjassa olisi kerrottu, mitä unkarinkieliset lausahdukset ovat suomeksi, sillä nyt minua jäi hieman harmittamaan, että en kaikkien merkitystä pystynyt arvaamaan.
Monessa blogissa on jo ehditty kirjoittaa Kolibrista. Mainitsen esimerkkeinä Kirsin, Kristan, Annikan ja Minna Jaakkolan bloggaukset.
****-
sunnuntai 19. toukokuuta 2013
Saara Henriksson: Linnunpaino
kansi: ?
Saara Henriksson: Linnunpaino 2012 Into 246 s.
saatu toiselta bloggaajalta
Joutsen on suuri ja raskas lintu mutta vedessä se kelluu sulavasti. Joutsenen kaula on oikeastaan liian pitkä linnun kokoon nähden mutta se pystyy kannattelemaan kaulan painon helposti. Voin kuvitella. Olen ikäni nostellut jalkojani niin että se näyttää painovoiman vastaiselta. Vedessä joutsen liikkuu kuin valkoinen höyhenlaiva, vahvojen räpylöiden avulla eteenpäin lipumalla. Kun joutsen lähtee lentoon, se juoksee pitkän matkan veden pintaa ja lyö vettä siivillään. Luennoitsija näyttää videon. Naurattaa, tunnen riemua, kun lintu vihdoin nousee lentoon.
Pihi nainen lupautui ystävällisesti lähettämään Saara Henrikssonin Linnunpainon eteenpäin, kun oli kirjan saanut luettua. Olen ainakin kirjan kolmas omistaja ja minäkin aion laittaa Linnunpainon kiertoon. Nyt tämän Henrikssonin kirjan olisi tarkoitus jatkaa matkaansa Elegian luokse.
Lilja kuuluu tanssiryhmään, jossa hän ei ole kuitenkaan päässyt tanssimaan päärooleja. Hetken vaikuttaa lupaavalta, sillä Lilja on saamassa roolin Siniparta-teoksen liian uteliaana vaimona, mutta sitten Lilja joutuu jäämään hetkeksi pois harjoituksista loukkaantumisen vuoksi. Harjoituksiin palattuaan Lilja huomaa, että rooli onkin mennyt toiselle tanssijalle. Loukkaantumisen hyvä puoli on, että nyt hänellä on aikaa tutustua Tommiin, kiehtovaan lintumieheen. Lilja haluaisi kuitenkin Tommilta enemmän kuin Tommi on halukas antamaan eikä lopeta kyselyjä, vaikka Tommin vastaukset ovat vastenhakoisia.
Saara Henriksson osaa käyttää suomen kieltä upealla tavalla. Jo kirjan nimi Linnunpaino on harvinaisen ihastuttava. Nimi saa myös useamman merkityksen kirjan myötä, joten selvästi kirjailija on valinnut nimen taidokkaasti. Kirjan ulkoinen anti on muutenkin mainitsemisen arvoinen. Ihastuin kirjan kansikuvaan palavasti, ja kansikuva sopii kirjan sisällön kanssa yhteen todella hyvin. Kansikuva on eteerinen, hieman mystinen ja sadunomainen. Kansi tuo hyvin esille kirjan tunnelman ja kauneuden ja tanssijapiireihin sijoittumisen. Yritin etsiä kansikuvan tekijän nimeä, jotta voisin suunnata kiitoksen hänelle, jolle se kuuluu. Kirjassa on kuitenkin mainittu vain layoutin tehnyt ihminen, ja olen käsittänyt, että layoutin tekemisessä on kyse sommittelusta.
Kirjojen kerronta taitaa olla melko harvoin preesens-muodossa. Minä ainakin olen tällaisia kirjoja lukenut aika vähän, ja jotenkin preesens-muoto on aina ollut kerrontaratkaisu, josta en ole pitänyt. Kerrontatapaan tottuminen kesti siis hetken, mutta loppujen lopuksi Linnunpaino taitaa olla ensimmäinen lukemani kirja, jossa preesens-muoto ei alun jälkeen häirinnyt. Aivoni ovat ilmeisesti niin tottuneet kerrontaan menneessä aikamuodossa, että välillä luin vahingossa preesensin imperfektiksi. Yritin kuitenkin olla tekemättä niin, sillä preesens-muodon käyttäminen toi Linnunpainoon loppujen lopuksi jonkin omalaatuisen erityisen sävyn. Tämä kirja kuuluu kertoa preesensissä, joten tällainen preesens-muodon inhoajakin alkoi nauttia kerrontaratkaisusta.
Koin kirjan poikkeuksellisen visuaalisena. Henkilöiden ja paikkojen kuvailua oli juuri sopivasti, jotta se jätti tilaa lukijan omille tulkinnoille, mutta nosti mieleen kuvia tavallista useammin. Tämä auttoi myös siinä, että koin henkilöiden tulevan lähelleni siitäkin huolimatta, että kovin paljon samaistumispintaa ei kukaan kirjan henkilöistä minulle tarjonnut.
Oman viehätyksensä kirjaan tuo myös sen sijoittuminen balettitanssijoiden maailmaan. Lapsuudessani taisin lukea ainakin kahta balettimaailmaan sijoittuvaa sarjaa, joista pidin osittain juuri balettitanssijoiden elämän kuvaamisen vuoksi. Sarjat olivat nuorille suunnattuja ja päähenkilöt nuoria, joten tapahtumat sijoittuivat balettikouluun. Linnunpaino kertoo ainakin yhtä mielenkiintoisesti ammattitanssijoiden arjesta, joka on välillä melko raadollista. Nuoruus ja laihuus ovat balettitanssijalle tärkeitä ominaisuuksia, ja varsinkin ensimmäinen on haihtuvaa. Voi myös miettiä, saako tarve jatkuvaan painontarkkailuun jo joissakin tapauksissa epäterveitä piirteitä. Liljan hyvä ystävä Salla esimerkiksi toteaa, ettei halua ostaa uutta vaakaa, sillä punnitsisi itseään parin tunnin välein.
Linnunpainon olennainen kysymys on, onko kumppanin menneisyydellä väliä. Pitäisikö vain antaa asioiden olla, jollei kumppani itse halua menneitä suhteitaan paljastaa, sillä tieto voi lisätä tuskaa ja pohtiminen varsinkin? Lilja ei voi olla miettimättä, oliko Tommin entinen ystävä Petri häntä jollakin tavalla parempi ja menee ehkä liian pitkälle Tommin menneisyyden selvittämisessä. Ritari Siniparran uusi vaimo Judith haluaa tietää Siniparran menneistä vaimoista, vaikka olisi parempi olla kyselemättä kysymyksiä. Eikö suhteessa riitä, että rakastetaan ja ollaan onnellisia yhdessä? Miksi menneisyys pitää tuoda suhteen nykyisyyteen?
Saara Henriksson on yksi aiemmin lukematon kirjailija lisää Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.
Linnunpainosta ovat kirjoittaneet blogeissaan Kirsi, Jami, Katri, Maria, Anna Elina, Lainatäti ja peikkoneito.
****+
Saara Henriksson: Linnunpaino 2012 Into 246 s.
saatu toiselta bloggaajalta
Joutsen on suuri ja raskas lintu mutta vedessä se kelluu sulavasti. Joutsenen kaula on oikeastaan liian pitkä linnun kokoon nähden mutta se pystyy kannattelemaan kaulan painon helposti. Voin kuvitella. Olen ikäni nostellut jalkojani niin että se näyttää painovoiman vastaiselta. Vedessä joutsen liikkuu kuin valkoinen höyhenlaiva, vahvojen räpylöiden avulla eteenpäin lipumalla. Kun joutsen lähtee lentoon, se juoksee pitkän matkan veden pintaa ja lyö vettä siivillään. Luennoitsija näyttää videon. Naurattaa, tunnen riemua, kun lintu vihdoin nousee lentoon.
Pihi nainen lupautui ystävällisesti lähettämään Saara Henrikssonin Linnunpainon eteenpäin, kun oli kirjan saanut luettua. Olen ainakin kirjan kolmas omistaja ja minäkin aion laittaa Linnunpainon kiertoon. Nyt tämän Henrikssonin kirjan olisi tarkoitus jatkaa matkaansa Elegian luokse.
Lilja kuuluu tanssiryhmään, jossa hän ei ole kuitenkaan päässyt tanssimaan päärooleja. Hetken vaikuttaa lupaavalta, sillä Lilja on saamassa roolin Siniparta-teoksen liian uteliaana vaimona, mutta sitten Lilja joutuu jäämään hetkeksi pois harjoituksista loukkaantumisen vuoksi. Harjoituksiin palattuaan Lilja huomaa, että rooli onkin mennyt toiselle tanssijalle. Loukkaantumisen hyvä puoli on, että nyt hänellä on aikaa tutustua Tommiin, kiehtovaan lintumieheen. Lilja haluaisi kuitenkin Tommilta enemmän kuin Tommi on halukas antamaan eikä lopeta kyselyjä, vaikka Tommin vastaukset ovat vastenhakoisia.
Saara Henriksson osaa käyttää suomen kieltä upealla tavalla. Jo kirjan nimi Linnunpaino on harvinaisen ihastuttava. Nimi saa myös useamman merkityksen kirjan myötä, joten selvästi kirjailija on valinnut nimen taidokkaasti. Kirjan ulkoinen anti on muutenkin mainitsemisen arvoinen. Ihastuin kirjan kansikuvaan palavasti, ja kansikuva sopii kirjan sisällön kanssa yhteen todella hyvin. Kansikuva on eteerinen, hieman mystinen ja sadunomainen. Kansi tuo hyvin esille kirjan tunnelman ja kauneuden ja tanssijapiireihin sijoittumisen. Yritin etsiä kansikuvan tekijän nimeä, jotta voisin suunnata kiitoksen hänelle, jolle se kuuluu. Kirjassa on kuitenkin mainittu vain layoutin tehnyt ihminen, ja olen käsittänyt, että layoutin tekemisessä on kyse sommittelusta.
Kirjojen kerronta taitaa olla melko harvoin preesens-muodossa. Minä ainakin olen tällaisia kirjoja lukenut aika vähän, ja jotenkin preesens-muoto on aina ollut kerrontaratkaisu, josta en ole pitänyt. Kerrontatapaan tottuminen kesti siis hetken, mutta loppujen lopuksi Linnunpaino taitaa olla ensimmäinen lukemani kirja, jossa preesens-muoto ei alun jälkeen häirinnyt. Aivoni ovat ilmeisesti niin tottuneet kerrontaan menneessä aikamuodossa, että välillä luin vahingossa preesensin imperfektiksi. Yritin kuitenkin olla tekemättä niin, sillä preesens-muodon käyttäminen toi Linnunpainoon loppujen lopuksi jonkin omalaatuisen erityisen sävyn. Tämä kirja kuuluu kertoa preesensissä, joten tällainen preesens-muodon inhoajakin alkoi nauttia kerrontaratkaisusta.
Koin kirjan poikkeuksellisen visuaalisena. Henkilöiden ja paikkojen kuvailua oli juuri sopivasti, jotta se jätti tilaa lukijan omille tulkinnoille, mutta nosti mieleen kuvia tavallista useammin. Tämä auttoi myös siinä, että koin henkilöiden tulevan lähelleni siitäkin huolimatta, että kovin paljon samaistumispintaa ei kukaan kirjan henkilöistä minulle tarjonnut.
Oman viehätyksensä kirjaan tuo myös sen sijoittuminen balettitanssijoiden maailmaan. Lapsuudessani taisin lukea ainakin kahta balettimaailmaan sijoittuvaa sarjaa, joista pidin osittain juuri balettitanssijoiden elämän kuvaamisen vuoksi. Sarjat olivat nuorille suunnattuja ja päähenkilöt nuoria, joten tapahtumat sijoittuivat balettikouluun. Linnunpaino kertoo ainakin yhtä mielenkiintoisesti ammattitanssijoiden arjesta, joka on välillä melko raadollista. Nuoruus ja laihuus ovat balettitanssijalle tärkeitä ominaisuuksia, ja varsinkin ensimmäinen on haihtuvaa. Voi myös miettiä, saako tarve jatkuvaan painontarkkailuun jo joissakin tapauksissa epäterveitä piirteitä. Liljan hyvä ystävä Salla esimerkiksi toteaa, ettei halua ostaa uutta vaakaa, sillä punnitsisi itseään parin tunnin välein.
Linnunpainon olennainen kysymys on, onko kumppanin menneisyydellä väliä. Pitäisikö vain antaa asioiden olla, jollei kumppani itse halua menneitä suhteitaan paljastaa, sillä tieto voi lisätä tuskaa ja pohtiminen varsinkin? Lilja ei voi olla miettimättä, oliko Tommin entinen ystävä Petri häntä jollakin tavalla parempi ja menee ehkä liian pitkälle Tommin menneisyyden selvittämisessä. Ritari Siniparran uusi vaimo Judith haluaa tietää Siniparran menneistä vaimoista, vaikka olisi parempi olla kyselemättä kysymyksiä. Eikö suhteessa riitä, että rakastetaan ja ollaan onnellisia yhdessä? Miksi menneisyys pitää tuoda suhteen nykyisyyteen?
Saara Henriksson on yksi aiemmin lukematon kirjailija lisää Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.
Linnunpainosta ovat kirjoittaneet blogeissaan Kirsi, Jami, Katri, Maria, Anna Elina, Lainatäti ja peikkoneito.
****+
lauantai 18. toukokuuta 2013
SusuPetal: Sairaalapäiväkirja - merkintöjä ja kuvia suljetulta osastolta
SusuPetal: Sairaalapäiväkirja - merkintöjä ja kuvia suljetulta osastolta 2010 Books on Demand 99 s.
lainattu kirjastosta
Masennukseen on monia syitä. Tämä kirja ei kerro niistä. Tämä kirja kertoo, minkälaista on sairastaa masennusta. Mitä masennus tekee ihmiselle. Miltä tuntuu, kun ahdistuskohtaus iskee. Miten säilyä ehjänä, kun mieli on hajoamassa.
Jos sairastat masennusta, tämä kirja on sinulle. Tunnistat ehkä itsesi kirjan sivuilta, et ole yksin.
Jos haluat ymmärtää mitä masennus tekee ihmiselle, tämä kirja on sinulle.
Jos lähipiirissäsi on masennusta sairastava ihminen, tämä kirja on sinulle.
Jos kohtaat työssäsi masentuneita ihmisiä, tämä kirja on sinulle.
Jos hoidat masentuneita ihmisiä, tämä kirja on sinulle.
Jos et tiedä mitä masennus on, tämä kirja on sinulle.
En ole ikinä ennen laittanut bloggaukseeni tekstiä suoraan kirjan takakannesta. Kerta se on ensimmäinenkin, ja minulla on tähän poikkeukseen mielestäni hyvä syy: en osaisi paremmin kertoa, mikä tämän kirjan tarkoitus on.
En ole koskaan ennen myöskään kirjoittanut tänne runoteoksesta. Luen runoja äärimmäisen harvoin ja silloinkin yleensä selaan vanhoja kestosuosikkejani Yrjänää ja Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi. Olen viimeksi lukenut minulle täysin uuden runokokoelman viime kesänä eli lähes vuosi sitten. Silloisenkin uuden tuttavuuteni, Maria Syvälän Älä sylje minua syliisi -runoteoksen, aihepiiri oli särkynyt mieli.
Osa SusuPetalin runoista pääsee ihon alle ja riipii polkunsa sydämeen ennen kuin mieli edes tajuaa sanat. Yksi koskettaneista runoista on nimeltään Osa, jonka alkua jo makustelin pitkään: Olen oppinut hyväksymään,/että masennus on osa minua/Toivon vain, että se olisi pienempi osa minua. Hieman korvaani särähti tuo lopun minua, sillä jotenkin se olisi ollut parempi jättää pois, mutta muuten ajatuksia herättäviä aloitus. Osan lopetus kosketti kuitenkin syvimmältä: Kohta minä olen osa masennusta. Osa on hyvin lyhyt runo niin kuin suurin osa Sairaalapäiväkirjan runoista on, mutta ilmeisesti koko runon tänne kirjoittaminen rikkoisi tekijänoikeuksia, joten runon keskiosan voitte lukea vain kirjasta.
Osa Sairaalapäiväkirjan runoista on kuitenkin kertaluettavaa, enkä niihin uudestaan palannut. En tiedä, mikä olisi oikea tapa lukea runoja tai onko sellaista edes, mutta minä luen runoja tuntemuksieni mukaan. Joskus luen saman säkeen monta kertaa peräkkäin, sillä jokin siinä kaipaa lähestymistä ja haluan pohtia ja makustella sanoja ja niiden järjestystä, mutta joskus luen runon kertaalleen enkä halua runoa tarkastella sen paremmin. Sairaalapäiväkirjaa lukiessani käytin molempia tapoja, sillä osa runoista ei vain niin suuresti koskettanut.
Sairaalapäiväkirja ei ole pelkästään runoteos vaan sisältää myös värikuvia. Kuvien sisällyttäminen kirjaan oli sopiva ratkaisu ja tuo jotakin erityistä lisää tähän runoteokseen. Sairaalapäiväkirja on masennuksentuntuinen teos. Tuntuisi väärältä käyttää adjektiivia elämäntuntuinen, sillä masennus on kuitenkin elämänhalun ja -voiman puutetta.
Älä tule kertomaan minulle,
että jokainen on
joskus allapäin,
että masennus on muotitauti,
että minun pitää ulkoilla enemmän.
Et tiedä mistä puhut,
ellet itse ole kokenut masennusta. Et tiedä.
Osallistun kirjalla Mental Cases -haasteeseen, jonka kirjalistalta Sairaalapäiväkirjan bongasin. SusuPetalin runoteos sopii myös osaksi Mieleni on rajaton -haastetta.
Sairaalapäiväkirjasta on kirjoittanut myös Irja Kirjavinkeissä.
***1/2
lainattu kirjastosta
Masennukseen on monia syitä. Tämä kirja ei kerro niistä. Tämä kirja kertoo, minkälaista on sairastaa masennusta. Mitä masennus tekee ihmiselle. Miltä tuntuu, kun ahdistuskohtaus iskee. Miten säilyä ehjänä, kun mieli on hajoamassa.
Jos sairastat masennusta, tämä kirja on sinulle. Tunnistat ehkä itsesi kirjan sivuilta, et ole yksin.
Jos haluat ymmärtää mitä masennus tekee ihmiselle, tämä kirja on sinulle.
Jos lähipiirissäsi on masennusta sairastava ihminen, tämä kirja on sinulle.
Jos kohtaat työssäsi masentuneita ihmisiä, tämä kirja on sinulle.
Jos hoidat masentuneita ihmisiä, tämä kirja on sinulle.
Jos et tiedä mitä masennus on, tämä kirja on sinulle.
En ole ikinä ennen laittanut bloggaukseeni tekstiä suoraan kirjan takakannesta. Kerta se on ensimmäinenkin, ja minulla on tähän poikkeukseen mielestäni hyvä syy: en osaisi paremmin kertoa, mikä tämän kirjan tarkoitus on.
En ole koskaan ennen myöskään kirjoittanut tänne runoteoksesta. Luen runoja äärimmäisen harvoin ja silloinkin yleensä selaan vanhoja kestosuosikkejani Yrjänää ja Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi. Olen viimeksi lukenut minulle täysin uuden runokokoelman viime kesänä eli lähes vuosi sitten. Silloisenkin uuden tuttavuuteni, Maria Syvälän Älä sylje minua syliisi -runoteoksen, aihepiiri oli särkynyt mieli.
Osa SusuPetalin runoista pääsee ihon alle ja riipii polkunsa sydämeen ennen kuin mieli edes tajuaa sanat. Yksi koskettaneista runoista on nimeltään Osa, jonka alkua jo makustelin pitkään: Olen oppinut hyväksymään,/että masennus on osa minua/Toivon vain, että se olisi pienempi osa minua. Hieman korvaani särähti tuo lopun minua, sillä jotenkin se olisi ollut parempi jättää pois, mutta muuten ajatuksia herättäviä aloitus. Osan lopetus kosketti kuitenkin syvimmältä: Kohta minä olen osa masennusta. Osa on hyvin lyhyt runo niin kuin suurin osa Sairaalapäiväkirjan runoista on, mutta ilmeisesti koko runon tänne kirjoittaminen rikkoisi tekijänoikeuksia, joten runon keskiosan voitte lukea vain kirjasta.
Osa Sairaalapäiväkirjan runoista on kuitenkin kertaluettavaa, enkä niihin uudestaan palannut. En tiedä, mikä olisi oikea tapa lukea runoja tai onko sellaista edes, mutta minä luen runoja tuntemuksieni mukaan. Joskus luen saman säkeen monta kertaa peräkkäin, sillä jokin siinä kaipaa lähestymistä ja haluan pohtia ja makustella sanoja ja niiden järjestystä, mutta joskus luen runon kertaalleen enkä halua runoa tarkastella sen paremmin. Sairaalapäiväkirjaa lukiessani käytin molempia tapoja, sillä osa runoista ei vain niin suuresti koskettanut.
Sairaalapäiväkirja ei ole pelkästään runoteos vaan sisältää myös värikuvia. Kuvien sisällyttäminen kirjaan oli sopiva ratkaisu ja tuo jotakin erityistä lisää tähän runoteokseen. Sairaalapäiväkirja on masennuksentuntuinen teos. Tuntuisi väärältä käyttää adjektiivia elämäntuntuinen, sillä masennus on kuitenkin elämänhalun ja -voiman puutetta.
Älä tule kertomaan minulle,
että jokainen on
joskus allapäin,
että masennus on muotitauti,
että minun pitää ulkoilla enemmän.
Et tiedä mistä puhut,
ellet itse ole kokenut masennusta. Et tiedä.
Osallistun kirjalla Mental Cases -haasteeseen, jonka kirjalistalta Sairaalapäiväkirjan bongasin. SusuPetalin runoteos sopii myös osaksi Mieleni on rajaton -haastetta.
Sairaalapäiväkirjasta on kirjoittanut myös Irja Kirjavinkeissä.
***1/2
perjantai 17. toukokuuta 2013
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
kansi: Ville Tiihonen
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 2012 Teos 266 s.
lainattu kirjastosta
Muistoilla on oma muotonsa, eikä se ole aina sama kuin elämän. Kun nyt ajattelen tuota päivää, etsin enteitä ja merkkejä siitä, mitä oli tulossa, ja joskus uskon näkeväni niitä. Se on outo ja ontto lohtu, joka ei koskaan kanna kauan. Entismaailman näkijät lukivat tulevaa teelehdistä. Mutta ne ovat vain teelehtiä, menneen tummia jäänteitä, eivätkä ne muodosta muuta polkua kuin omansa. Muisti on sen sijaan liukas ja lumeinen ja hajallaan, eikä sen polkuihin voi luottaa.
Maapallolla on paha vesipula. Veden käyttöä säännöstellään, ja veden piilottaminen on suuri rikos, jonka vuoksi ihmisiä teloitetaan. Noria kuuluu teemestarien sukuun, ja hänestä on tulossa isänsä tavoin teemestari siitäkin huolimatta, että Noria on tyttö ja teemestarit ovat yleensä miespuolisia. Vesirikollisia etsivät sotilaat alkavat kuitenkin epäillä, että Norian perheellä on salaisuus, sillä teeseremonioissa juotava tee maistuu erityisen hyvältä ja teemestarin perheen puutarha kukoistaa poikkeuksellisen vehreänä...
En voi olla huomioimatta kirjan kieltä heti ensimmäiseksi, sillä se on jotakin todella poikkeuksellisen hienoa. Olisin nauttinut kirjasta todella jo ihan sanojen käytön vuoksi, vaikka juoni olisi ollut täysin mielenkiinnoton. Juoni kuitenkin kiinnosti myös, joten upea kieli ja hyvä juoni tekevät kirjasta hyvin mieleenpainuvan lukukokemuksen. Sanoisin kuitenkin kielen voittavan juonen. Jollei Itäranta olisi niin taitava käyttämään suomen kieltä, en olisi ihastunut kirjaan näin paljon.
Itärannan luoma uhkaava tulevaisuudenkuva on realistisempi kuin muiden lukemieni dystopia-kirjojen maalailemat uhkanäkymät. Vaikka länsimaalaisen on helppo pitää puhdasta vettä selviönä, joissakin maapallon kolkissa puhtaasta vedestä on pula. Toisaalta Teemestarin kirjassa vesi ei ehkä ole niin vähissä kuin sotilasvalta antaa ihmisten uskoa. Ehkä veden tiukka kontrollointi johtuu enemmän halusta hallita ihmisten elämää kuin veden loppumisen vaarasta.
Valmistujaisseremoniansa aikana Noria saa arvostelua muun muassa sukupuolensa vuoksi. "Niin on kirjoitettu vanhoihin teksteihin", Niiramo vastasi. "Li Song kirjoittaa: älköön nainen kävelkö teemestarin polkua, ellei ole valmis luopumaan naisen elämästä." Minulle tuli väistämättä mieleen naispappeuskeskustelu ja vetoaminen Paavalin sanoihin Nainen vaietkoon seurakunnassa. Tällainen ikivanhaan tekstiin vetoaminen raivostuttaa minua ei vain naisena vaan ihmisenä. Jossakin on kirjoitettu, että naisella ei ole oikeutta tai kykyä tehdä jotakin asiaa, ja tähän kirjoitukseen vedotaan sitten tuhansia vuosia myöhemmin. Väitteelle ei anneta mitään kunnollisia perusteita vaan vedotaan vain jonkin kunnioitetun teoksen kohtaan, jota lukiessa pitäisi ottaa huomioon sen kirjoittamishetki.
Kertojan viittaukset tuleviin tapahtumiin on yksi keinoista pitää lukijan mielenkiinto yllä. Joissakin kirjoissa tällainen entä jos olisinkin tiennyt tulevan voi olla lähinnä ärsyttävä kerronnan piirre, mutta Teemestarin kirjassa tulevaan viittaaminen toimii hyvin. Jotkin viittaukset tosin saivat minut odottamaan ehkä vielä hieman enemmän kuin mitä lopulta sain.
Lopun lukemisen jälkeen minulle jäi vielä kysymyksiä. Kirja jättää siis pohtimaan, mutta jotkin asiat jäivät harmittavankin avoimiksi. Kirjailijan ei tietenkään tarvitse aina selittää kaikkea vaan on usein hyvä asia, että lukijalle jää pohdittavia asioita. Silti Teemestarin kirjan olisi täytynyt kertoa hieman enemmän, jotta olisin ollut täysin tyytyväinen.
Kirjassa toistuvan virkkeen Seremonia on ohi, kun vesi on lopussa voi kääntää helposti ajatukseksi siitä, miten elämää ei ole, jos vettä ei ole. Virke toistui kirjan aikana monesti, ja minä ainakin tulkitsin sen korostavan ei vain sitä, miten tärkeää vesi on teeseremonialle vaan millainen elintärkeä merkitys vedellä on elämän jatkumiselle.
Näin vahva esikoiskirja saa odottamaan Itärannan tulevilta kirjoilta paljon. Vaikka dystopia-kirjallisuus ei yleensä innostaisi, tähän kirjaan suosittelen kuitenkin tarttumaan.
Emmi Itärannan esikoisromaanin on moni bloggaaja lukenut. Teemestarin kirjasta on blogannut muun muassa Riina (Upotus), Minna Jaakkola, Riina (Kirjanrakastaja), Salla, Kirsi, Heidi H. ja Norkku.
****1/2
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 2012 Teos 266 s.
lainattu kirjastosta
Muistoilla on oma muotonsa, eikä se ole aina sama kuin elämän. Kun nyt ajattelen tuota päivää, etsin enteitä ja merkkejä siitä, mitä oli tulossa, ja joskus uskon näkeväni niitä. Se on outo ja ontto lohtu, joka ei koskaan kanna kauan. Entismaailman näkijät lukivat tulevaa teelehdistä. Mutta ne ovat vain teelehtiä, menneen tummia jäänteitä, eivätkä ne muodosta muuta polkua kuin omansa. Muisti on sen sijaan liukas ja lumeinen ja hajallaan, eikä sen polkuihin voi luottaa.
Maapallolla on paha vesipula. Veden käyttöä säännöstellään, ja veden piilottaminen on suuri rikos, jonka vuoksi ihmisiä teloitetaan. Noria kuuluu teemestarien sukuun, ja hänestä on tulossa isänsä tavoin teemestari siitäkin huolimatta, että Noria on tyttö ja teemestarit ovat yleensä miespuolisia. Vesirikollisia etsivät sotilaat alkavat kuitenkin epäillä, että Norian perheellä on salaisuus, sillä teeseremonioissa juotava tee maistuu erityisen hyvältä ja teemestarin perheen puutarha kukoistaa poikkeuksellisen vehreänä...
En voi olla huomioimatta kirjan kieltä heti ensimmäiseksi, sillä se on jotakin todella poikkeuksellisen hienoa. Olisin nauttinut kirjasta todella jo ihan sanojen käytön vuoksi, vaikka juoni olisi ollut täysin mielenkiinnoton. Juoni kuitenkin kiinnosti myös, joten upea kieli ja hyvä juoni tekevät kirjasta hyvin mieleenpainuvan lukukokemuksen. Sanoisin kuitenkin kielen voittavan juonen. Jollei Itäranta olisi niin taitava käyttämään suomen kieltä, en olisi ihastunut kirjaan näin paljon.
Itärannan luoma uhkaava tulevaisuudenkuva on realistisempi kuin muiden lukemieni dystopia-kirjojen maalailemat uhkanäkymät. Vaikka länsimaalaisen on helppo pitää puhdasta vettä selviönä, joissakin maapallon kolkissa puhtaasta vedestä on pula. Toisaalta Teemestarin kirjassa vesi ei ehkä ole niin vähissä kuin sotilasvalta antaa ihmisten uskoa. Ehkä veden tiukka kontrollointi johtuu enemmän halusta hallita ihmisten elämää kuin veden loppumisen vaarasta.
Valmistujaisseremoniansa aikana Noria saa arvostelua muun muassa sukupuolensa vuoksi. "Niin on kirjoitettu vanhoihin teksteihin", Niiramo vastasi. "Li Song kirjoittaa: älköön nainen kävelkö teemestarin polkua, ellei ole valmis luopumaan naisen elämästä." Minulle tuli väistämättä mieleen naispappeuskeskustelu ja vetoaminen Paavalin sanoihin Nainen vaietkoon seurakunnassa. Tällainen ikivanhaan tekstiin vetoaminen raivostuttaa minua ei vain naisena vaan ihmisenä. Jossakin on kirjoitettu, että naisella ei ole oikeutta tai kykyä tehdä jotakin asiaa, ja tähän kirjoitukseen vedotaan sitten tuhansia vuosia myöhemmin. Väitteelle ei anneta mitään kunnollisia perusteita vaan vedotaan vain jonkin kunnioitetun teoksen kohtaan, jota lukiessa pitäisi ottaa huomioon sen kirjoittamishetki.
Kertojan viittaukset tuleviin tapahtumiin on yksi keinoista pitää lukijan mielenkiinto yllä. Joissakin kirjoissa tällainen entä jos olisinkin tiennyt tulevan voi olla lähinnä ärsyttävä kerronnan piirre, mutta Teemestarin kirjassa tulevaan viittaaminen toimii hyvin. Jotkin viittaukset tosin saivat minut odottamaan ehkä vielä hieman enemmän kuin mitä lopulta sain.
Lopun lukemisen jälkeen minulle jäi vielä kysymyksiä. Kirja jättää siis pohtimaan, mutta jotkin asiat jäivät harmittavankin avoimiksi. Kirjailijan ei tietenkään tarvitse aina selittää kaikkea vaan on usein hyvä asia, että lukijalle jää pohdittavia asioita. Silti Teemestarin kirjan olisi täytynyt kertoa hieman enemmän, jotta olisin ollut täysin tyytyväinen.
Kirjassa toistuvan virkkeen Seremonia on ohi, kun vesi on lopussa voi kääntää helposti ajatukseksi siitä, miten elämää ei ole, jos vettä ei ole. Virke toistui kirjan aikana monesti, ja minä ainakin tulkitsin sen korostavan ei vain sitä, miten tärkeää vesi on teeseremonialle vaan millainen elintärkeä merkitys vedellä on elämän jatkumiselle.
Näin vahva esikoiskirja saa odottamaan Itärannan tulevilta kirjoilta paljon. Vaikka dystopia-kirjallisuus ei yleensä innostaisi, tähän kirjaan suosittelen kuitenkin tarttumaan.
Emmi Itärannan esikoisromaanin on moni bloggaaja lukenut. Teemestarin kirjasta on blogannut muun muassa Riina (Upotus), Minna Jaakkola, Riina (Kirjanrakastaja), Salla, Kirsi, Heidi H. ja Norkku.
****1/2
torstai 16. toukokuuta 2013
Agatha Christie: A Pocket Full of Rye
Agatha Christie: A Pocket Full of Rye 2002 (1953) 317 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Salaperäiset rukiinjyvät)
omassa kirjahyllyssä
It was possible, of course, that Mr Fortescue's sudden illness was due to natural causes, but Dr Isaacs of Bethnal Green had not thought so and Sir Edwin Sandeman of Harley Street had not thought so.
Inspector Neele pressed a buzzer conveniently situated at his left hand and demanded that Mr Fortescue's personal secretary should be sent in to him.
Miss Grosvenor had recovered a little of her poise, but not much. She came in apprehensively, with nothing of the swanlike glide about her motions, and said at once defensively: 'I didn't do it!'
Inspector Neele murmured conversationally: 'No?'
He indicated the chair where Miss Grosvenor was wont to place herself, pad in hand, when summoned to take down Mr Fortescue's letters. She sat down now with reluctance and eyed Inspector Neele in alarm. Inspector Neele, his mind playing imaginatively on the themes Seduction? Blackmail? Platinum Blonde in Court? etc., looked reassuring and just a little stupid.
'There wasn't anything wrong with the tea,' said Miss Grosvenor. 'There couldn't have been.'
Peruskouluikäisenä minulla oli erilaisia lukijakausia. Ala-asteikäisenä ihastuin tyttökirjoihin, hullaannuin hevoskirjoihin, ahmin fantasiaa ja viimein siirryin dekkareihin. Yläasteella pelottelin jonkin aikaa itseäni kauhukirjoilla ja jatkoin myös fantasian ja dekkareiden parissa. Tietenkin näiden kausien aikana luin muidenkin genrejen kirjoja, mutta eniten minua viehätti se uusin genrelöytö. Varsinkin teini-iän suosikkigenreistä moni on kulkenut kanssani aikuisuuteen, ja säännöllisin väliajoin jokin niistä muistuttaa mieltäni olemassaolostaan. Kun dekkarit olivat se ykkösjuttu, Agatha Christien kirjat olivat suuressa suosiossani. Viimeksi luin kuitenkin Christietä varmaan vajaa kymmenen vuotta sitten. Alkuvuonna tekemistäni alennusmyyntilöydöistä yksi oli pokkariversio Agatha Christien A Pocket Full of Rye -kirjasta. Jokin aika sitten minuun alkoi hiipiä halu lukea pitkästä aikaa Christietä. Halu oli jäädäkseen, joten oli taivuttava ja tartuttava Christien kirjaan.
Rex Fortescue kuolee aamuteensä juomisen jälkeen. Ensin vaikuttaa selvältä, että Rexiä reilusti nuorempi vaimo on syyllinen miehensä myrkyttämiseen. Juttu muuttuu kinkkisemmäksi, kun myös Rexin leskeksi jäänyt vaimo myrkytetään ja sitten kuolee vielä palvelustyttö. Neiti Marple lukee murhista lehdestä ja saapuu paikalla, koska on tuntenut kuolleen Gladys-palvelustytön. Neiti Marple huomaa pian, että murhat kuulostavat oudon samalta kuin vanha lastenloru. Voiko tämä olla vain sattumaa?
Takakannessa kirjaa mainostetaan parhaaksi Miss Marple -romaaniksi, mutta minuun kirja ei tehnyt mitään erityisen suurta vaikutusta. Toisaalta epäilen vahvasti, että A Pocket Full of Rye on yksi niistä Christien kirjoista, jotka luin silloin vuosia sitten, kun Christie-kärpänen oli minua kovaa puraissut. Kirjassa oli jotakin hämärästi tuttua, ja loppuratkaisustakin arvasin etukäteen sen verran, että joko olen vuosien aikana muuttunut paremmaksi Christien kehittämien mysteerien selvittäjäksi tai en miettinyt ensimmäistä kertaa, kuka se murhaaja sitten onkaan.
A Pocket Full of Rye ei ollut erityisen hyvä, mutta ei erityisen huonokaan Christie. Keskinkertainenkin Christie päihittää kuitenkin monet nykyisistä dekkaristeista mennen tullen. Jos luen Christien kirjan ensimmäisen kerran, Christie onnistuu poikkeuksetta johdattamaan minut täysin väärille jäljille. Olen täysin vailla hajua oikeasta murhaajasta, ennen kuin Jane Marple tai Hercule Poirot paljastaa havaintonsa. Minun tekisi mieli lukea seuraavana Christienä jokin Poirot-dekkari, sillä häntä ikävöin vielä. Hercule Poirot, tuo viiksekäs alkujaan belgialainen etsivä, on asettunut sydämeeni vielä kotoisammin kuin neiti Marple siitä huolimatta, että Marplea kiehtovana henkilönä pidänkin.
Christien kirjoja on kritisoitu siitä, ettei Christien kirjan sivuille luomissa ihmisissä ole syvyyttä. Kirjojen on myös väitetty sisältävän loogisia ristiriitaisuuksia. Henkilöitä koskevan kritiikin allekirjoitan osittain, mutta en minä parempaa henkilöiden rakennusta Christien kirjoihin tavallaan edes haluaisi. Joskus fiktion voi suosiolla antaa fiktiota. Mitä siitä, vaikkei Christien kirjojen kaltaisia henkilöitä oikeassa elämässä olisi? Christien kirjojen henkilöt eivät ole jääneet mieleeni, jollei oteta lukuun Poirotia ja Marplea, joita ainakin minun on mahdoton unohtaa. Osa Christien kirjojen viehätyksessä piilee mielestäni henkilöiden jättämisessä sen verran etäisiksi, että lukija ei pysty arvaamaan murhaajaa. En tiedä, olisivatko Christien kirjoittamat murhamysteerit niin vaikeita ratkaista, jos henkilökuvaukset olisivat syvällisempiä. Minä pidän Christien kirjoja nopeasti ahmittavana viihteenä, eikä minua harmita, että kirjojen henkilöt saattavat olla hieman heppoisesti kuvattuja.
Vaadin Christieltä enemmän kuin monelta muulta dekkaristilta, joten arvosana on siksi näin alhainen, vaikka kirjan parissa viihdyin. Todennäköisesti myös hämärät muistijäljet mahdollisesta edellisestä lukukerrasta vähensivät kirjan jännittävyyttä, joten tähtiä en voi tämän enempää antaa.
***+
omassa kirjahyllyssä
It was possible, of course, that Mr Fortescue's sudden illness was due to natural causes, but Dr Isaacs of Bethnal Green had not thought so and Sir Edwin Sandeman of Harley Street had not thought so.
Inspector Neele pressed a buzzer conveniently situated at his left hand and demanded that Mr Fortescue's personal secretary should be sent in to him.
Miss Grosvenor had recovered a little of her poise, but not much. She came in apprehensively, with nothing of the swanlike glide about her motions, and said at once defensively: 'I didn't do it!'
Inspector Neele murmured conversationally: 'No?'
He indicated the chair where Miss Grosvenor was wont to place herself, pad in hand, when summoned to take down Mr Fortescue's letters. She sat down now with reluctance and eyed Inspector Neele in alarm. Inspector Neele, his mind playing imaginatively on the themes Seduction? Blackmail? Platinum Blonde in Court? etc., looked reassuring and just a little stupid.
'There wasn't anything wrong with the tea,' said Miss Grosvenor. 'There couldn't have been.'
Peruskouluikäisenä minulla oli erilaisia lukijakausia. Ala-asteikäisenä ihastuin tyttökirjoihin, hullaannuin hevoskirjoihin, ahmin fantasiaa ja viimein siirryin dekkareihin. Yläasteella pelottelin jonkin aikaa itseäni kauhukirjoilla ja jatkoin myös fantasian ja dekkareiden parissa. Tietenkin näiden kausien aikana luin muidenkin genrejen kirjoja, mutta eniten minua viehätti se uusin genrelöytö. Varsinkin teini-iän suosikkigenreistä moni on kulkenut kanssani aikuisuuteen, ja säännöllisin väliajoin jokin niistä muistuttaa mieltäni olemassaolostaan. Kun dekkarit olivat se ykkösjuttu, Agatha Christien kirjat olivat suuressa suosiossani. Viimeksi luin kuitenkin Christietä varmaan vajaa kymmenen vuotta sitten. Alkuvuonna tekemistäni alennusmyyntilöydöistä yksi oli pokkariversio Agatha Christien A Pocket Full of Rye -kirjasta. Jokin aika sitten minuun alkoi hiipiä halu lukea pitkästä aikaa Christietä. Halu oli jäädäkseen, joten oli taivuttava ja tartuttava Christien kirjaan.
Rex Fortescue kuolee aamuteensä juomisen jälkeen. Ensin vaikuttaa selvältä, että Rexiä reilusti nuorempi vaimo on syyllinen miehensä myrkyttämiseen. Juttu muuttuu kinkkisemmäksi, kun myös Rexin leskeksi jäänyt vaimo myrkytetään ja sitten kuolee vielä palvelustyttö. Neiti Marple lukee murhista lehdestä ja saapuu paikalla, koska on tuntenut kuolleen Gladys-palvelustytön. Neiti Marple huomaa pian, että murhat kuulostavat oudon samalta kuin vanha lastenloru. Voiko tämä olla vain sattumaa?
Takakannessa kirjaa mainostetaan parhaaksi Miss Marple -romaaniksi, mutta minuun kirja ei tehnyt mitään erityisen suurta vaikutusta. Toisaalta epäilen vahvasti, että A Pocket Full of Rye on yksi niistä Christien kirjoista, jotka luin silloin vuosia sitten, kun Christie-kärpänen oli minua kovaa puraissut. Kirjassa oli jotakin hämärästi tuttua, ja loppuratkaisustakin arvasin etukäteen sen verran, että joko olen vuosien aikana muuttunut paremmaksi Christien kehittämien mysteerien selvittäjäksi tai en miettinyt ensimmäistä kertaa, kuka se murhaaja sitten onkaan.
A Pocket Full of Rye ei ollut erityisen hyvä, mutta ei erityisen huonokaan Christie. Keskinkertainenkin Christie päihittää kuitenkin monet nykyisistä dekkaristeista mennen tullen. Jos luen Christien kirjan ensimmäisen kerran, Christie onnistuu poikkeuksetta johdattamaan minut täysin väärille jäljille. Olen täysin vailla hajua oikeasta murhaajasta, ennen kuin Jane Marple tai Hercule Poirot paljastaa havaintonsa. Minun tekisi mieli lukea seuraavana Christienä jokin Poirot-dekkari, sillä häntä ikävöin vielä. Hercule Poirot, tuo viiksekäs alkujaan belgialainen etsivä, on asettunut sydämeeni vielä kotoisammin kuin neiti Marple siitä huolimatta, että Marplea kiehtovana henkilönä pidänkin.
Christien kirjoja on kritisoitu siitä, ettei Christien kirjan sivuille luomissa ihmisissä ole syvyyttä. Kirjojen on myös väitetty sisältävän loogisia ristiriitaisuuksia. Henkilöitä koskevan kritiikin allekirjoitan osittain, mutta en minä parempaa henkilöiden rakennusta Christien kirjoihin tavallaan edes haluaisi. Joskus fiktion voi suosiolla antaa fiktiota. Mitä siitä, vaikkei Christien kirjojen kaltaisia henkilöitä oikeassa elämässä olisi? Christien kirjojen henkilöt eivät ole jääneet mieleeni, jollei oteta lukuun Poirotia ja Marplea, joita ainakin minun on mahdoton unohtaa. Osa Christien kirjojen viehätyksessä piilee mielestäni henkilöiden jättämisessä sen verran etäisiksi, että lukija ei pysty arvaamaan murhaajaa. En tiedä, olisivatko Christien kirjoittamat murhamysteerit niin vaikeita ratkaista, jos henkilökuvaukset olisivat syvällisempiä. Minä pidän Christien kirjoja nopeasti ahmittavana viihteenä, eikä minua harmita, että kirjojen henkilöt saattavat olla hieman heppoisesti kuvattuja.
Vaadin Christieltä enemmän kuin monelta muulta dekkaristilta, joten arvosana on siksi näin alhainen, vaikka kirjan parissa viihdyin. Todennäköisesti myös hämärät muistijäljet mahdollisesta edellisestä lukukerrasta vähensivät kirjan jännittävyyttä, joten tähtiä en voi tämän enempää antaa.
***+
Tunnisteet:
1900-luvun kirjallisuus,
1953,
ale-/tarjouskirja,
Christie Agatha,
dekkari,
murha,
murhamysteeri,
naiskirjailijat,
neiti Marple,
rikos,
rikosromaani,
salapoliisikirjallisuus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)