torstai 9. toukokuuta 2013

Suzanne Young: The Program


Suzanne Young: The Program 2013 Simon Pulse 405 s.
omassa kirjahyllyssä

Toukokuu on lähtenyt lukukuukautena hieman keskinkertaisesti käyntiin. Lukemani kirjat eivät ole sytyttäneet kunnolla, ja olen kaivannut niistä jotakin muuta kuin mitä ne ovat lopulta olleet. Onneksi Suzanne Youngin The Program ilmestyi viime kuun lopulla, ja sain sen heti ilmestymisen jälkeen käsiini, sillä olin tilannut sen jo ennen ilmestymistä. The Program onkin ollut yksi kevään suuresti odottamistani kirjoista. Siitäkin huolimatta, että en ole Suzanne Youngin aiemmin lukenut The Program herätti Goodreadsin kuvauksen perusteella niin suuren mielenkiinnon, että en olisi malttanut odottaa kirjan ilmestymistä.

Teen suicide was declared a national epidemic - killing one in three teens - nearly four years ago. It always existed before that, but seemingly overnight handfuls of my peers were jumping off buildings, slitting their wrists - most without any known reason. Strangely enough, the rate of incidence among adults stayed about the same, adding to the mystery.
When the death first started increasing, there were all sorts of rumors. From defective childhood vaccines to pesticides in our food - people grasped for any excuse. The leading view says that the oversupply of antidepressants changed the chemical makeup of our generation, making us more susceptible to depression. 
I don't know what I believe anymore, and really, I try not to think about it. But the psychologists say that suicide is a behavioral contagion. It's the old adage "If all your friends jumped off a bridge, would you, too?" Apparently the answer is yes. 

Sloane elää yhteiskunnassa, jossa nuorten itsemurhista on tullut epidemia. Ongelmaan ratkaisuksi on kehitetty The Program, jonka läpikäyneistä nuorista kukaan ei päädy riistämään henkeään. Silti nuoret pelkäävät The Programiin joutumista vielä enemmän kuin kuolemaa, sillä se vie nuorilta paljon enemmän kuin vain halun kuolla. Nuorten pahat muistot poistetaan, joten he eivät tunne enää palattuaan ystäviään eivätkä muista, millaisia ovat itse ihmisinä. Sloanen poikaystävä James on luvannut suojella Sloanea, mutta Jamesin hyvä ystävä tekee itsemurhan ja James vaipuu masennukseen. Sloane yrittää peitellä poikaystävänsä tilan vakavuutta, mutta hän epäonnistuu. James lähetetään hoidettavaksi ja Sloane jää yksin. Jo kansiliepeen teksti tekee selväksi, että Sloanen kohtalona on myös joutua The Programiin, joten minäkin uskallan tämän juonenkäänteen mainita. Miten Sloane selviää tästä kohtalosta, jota pitää kuolemaakin kauheampana?

Yksi juonenkäänteistä on melko helposti arvattavissa. Päädyin kuitenkin siihen lopputulokseen, että tämä on ehkä tietoinen ratkaisu kirjailijalta. Sloane on sen verran vahvasti lääkitty ja hämmentynyt muistojensa katoamisesta, että häneltä jää huomaamatta vihjeet asiasta, joka ainakin minulle oli aika itsestään selvä.

Kirjan ensimmäisen osan jälkeen lukija tietää koko ajan enemmän kuin Sloane. Sloane unohtaa ja ihmettelee, kun huomaa jälleen uuden asian, jota ei muista. Lukija muistaa ja suree Sloanen kohtaloa. Kirja herättää väistämättä kysymyksen siitä, olisiko sittenkään parempi unohtaa niitä tuskallisia muistoja, vaikka joskus unohtamista saattaakin toivoa. Eräs kirjan henkilöistä sanookin Sloanelle: Don't you see what you are? You're empty. You're nothing. And I'd rather be dead than be like you.

Kirjan yksi tärkeistä teemoista on kuolematon rakkaus. Kuulostaa aika kliseiseltä, mutta ainakin minä seurasin mielenkiinnolla, voiko Sloane rakastaa Jamesia niin paljon, että rakkaus syntyy uudelleen, vaikka Sloanen muistot on viety. Youngin sanoin olennainen kysymys on: They [Sloane and James] have this long history together and once that's gone can you fall in love again with someone if the circumstances have changed.

Nuorille aikuisille suunnattuja dystopia-kirjoja on viime vuosien aikana suollettu markkinoille todella vauhdikkaasti. The Program eroaa monista muista lukemistani dystopia-kirjoista siten, että kirjan päähenkilö joutuu itse kokemaan sen asian, mikä tekee yhteiskunnasta niin karmivan. Delirium-trilogiassa Lenalta ei viedä kykyä rakkauteen (viimeistä kirjaa en tosin ole lukenut, mutta olisin aika yllättynyt, jos siinä olisi tällainen käänne) eikä Unwindissa kirjan päähenkilöistä kukaan joudu puretuksi. The Program -kirjan erottaa genrestään se, miten Sloanen äiti raportoi hänet masentuneeksi ja Sloane joutuu hoidettavaksi.

Synkkä dystopia-kirjallisuus on minun juttuni. Ovathan dystopiat jo lähtökohtaisesti melko rankkaa lukemista, mutta minä olen erityisesti ihastunut niihin kaikkein synkimpiin. Neal Shustermanin Unwind sai minut pohtimaan, miksi se edes luokitellaan nuortenkirjaksi, sillä sen verran karu kirjan idea on. The Program on ehkä vieläkin synkempi idealtaan. Itsemurhaluvut ovat nykyäänkin liian suuria ja masennusta voi jo kutsua kansansairaudeksi. Suzanne Youngin The Program on siis valitettavasti uskottavampi kuin monet dystopia-kirjat.

The Program ei herättänyt niin paljon ajatuksia ja tunteita kuin minuun suurimman vaikutuksen tehneet dystopia-kirjat eli The Handmaid's Tale, Unwind ja Never Let Me Go. Kuinkahan monessa bloggauksessa Unwindiä olenkaan jo hehkuttanut... Todella hyvä kirja The Program kuitenkin on ja sanoisin itse asiassa kirjaa paremmaksi kuin Lauren Oliverin Delirium-trilogiaa. Varsinkin Oliverin sarjan toinen osa on kyllä juonivetoisempi kuin The Program, mutta silti Suzanne Youngin kirjassa oli jotakin minuun enemmän vetoavaa.

Kirjan googlettamalla sain selville, että ilmeisesti Suzanne Young on kirjoittamassa ainakin yhden jatko-osan The Program -teokselle. Lopetus kyllä saakin odottamaan jatkoa, enkä ainakaan minä osaa yhtään arvata, mitä on seuraavassa kirjassa luvassa. Lopetus jäi sen verran avoimeksi, enkä voi olla mitenkään varma, tulkitsinko kirjan lopun edes oikein.

Suzanne Young on yksi aiemmin lukematon kirjailija lisää.

**** 1/2

6 kommenttia:

  1. Kuulostaa kohtuullisen mielenkiintoiselta kirjalta. Kiitos esittelystä!

    Paketti on muuten vihdoin laitettu postiin; oli tässä kaikkea hässäkkää, että vähän viivästyi, mutta jospa se nyt viimeistään ensi viikon alussa tulisi perille. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielellänihän minä kirjoja esittelen. :)

      Jee jotakin kivaa odotettavaa ensi viikolle. Kiitos vielä paljon kivan arvonnan järjestämisestä. Pakettisi todella piristää ensi viikon harmaata arkea. :)

      Poista
  2. Enpä ole tällaisesta kirjasta aiemmin kuullutkaan, vaan enpä pahemmin seuraa dystopiaan liittyviä aiheita. En oikein tiedä, mikä minua dystopiassa pelottaa, sillä pidin kovasti tuosta mainitsemastasi Ishiguron Never Let Me Go:sta. Muuta en sitten ole ainakaan tietoisesti lukenutkaan. :D

    Tämä kirja vaikuttaa nyt kyllä sellaisesta, että se on suorastaan pakko lukea. Menenkin heti tutkimaan kirjaston sivulle, joskos löytyisi tuosta meidän kirjastosta ihan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas olen ihan koukuttunut dystopiaan. Voisi jo melkein sanoa, että kärsin vieroitusoireista, jollen saa säännöllistä dystopia-annosta. :) Suosittelen antamaan dystopialle mahdollisuuden, varsinkin kun kuitenkin Never Let Me Go -kirjasta pidit. Se hieman poikkeaa tavanomaisesta dystopia-kirjallisuudesta, sillä siinähän ei varsinaista vastarintaa ole, mutta onhan se hieman vauhdikkaampaa, kun yhteiskunnan tilaa myös vastustetaan.

      Toivottavasti olisi siellä kirjastossa. Tänne ei ilmeisesti tätä Youngin kirjaa olla hankkimassa, mutta on tämä sen verran hyvä, että ihan mielissäni olen omaan hyllyyn hankkimisesta.

      Poista
  3. Eli kannattaa kuunnella sisäistä dystopiamittaria, kun se alkaa piipata kovenevaan ääneen lupaavan kirjan kohdalla :D tämä on sitten tulevaa luettavaa, kiitos valaisevasta ja houkuttelevasta arvostelusta!

    Dystopia on minunkin juttuni, etenkin se synkkä ja tummasävytteinen, jossa leikitellään epätoivolla ja ahdistavalla tunnelmalla. Dystopia peilaa juuri sitä karua entä jos-mahdollisuutta tulevaisuudesta, ja siksi se on niin mielenkiinstoista. Mistäpä sitä voi tietää, kuinka huonoon suuntaan asiat menevät ajan kuluessa. Dystopiassa pääsee lukemaan niin monia eri visioita kuin kirjailijoitakin on. Ehkä voimme ottaa jopa opiksi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sisäiseen dystopiamittariin kannattaa kyllä luottaa. Piippausta kuului täälläkin, kun The Programiin ensimmäistä kertaa törmäsin Goodreadsissa. Sen jälkeen odotinkin huhtikuun loppua innolla ja onneksi odotukseni palkittiin loistavalla kirjalla. :) Olepa hyvä, on aina kiva kuulla, että joku innostuu kirjasta vielä lisää arvosteluni ansiosta.

      Ainakin minä alan myös arvostaa joitakin asioita eri tavalla, kun luen, millaista voisi olla, jos jokin olisikin täysin toisin. Onhan nykymenossa paljon vikaa ja siksi osa dystopioista vaikuttaa harmillisesti mahdollisiltakin, mutta osa asioista on ihan oikeasti hyvin ja sitä välillä pitää itsestään selvyytenä, vaikka ei se sitä oikeasti ole. Toivottavasti pidät tästä Youngin kirjasta sitten, kun saat sen lukuun. Minä ainakin vaikutuin. :)

      Poista

Kommentit ovat kirjabloggaamisen suola ja sokeri. Kiitos!