Olen kuullut Ishiguron kirjasta paljon kehuja, mutta minulla ei ollut ennen lukemista aavistustakaan, mistä kirja oikein kertoo. Näin tämä kirja onkin parasta lukea, sillä kirjailija tiputtelee lukijalle tiedonmuruja hiljalleen. Varoitan jo siis alkuun, että tätä arvostelua tuskin kannattaa lukea, jos ei ole tätä kirjaa lukenut ja aikoo ehkä vielä jossakin vaiheessa lukea.
Kathy H. alkaa muistella nuoruuttaan Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Ensin lukijasta vaikuttaa, että Hailsham on ollut melkein maanpäällinen taivas, mutta pikkuhiljaa Kathy tiputtelee vihjeitä Hailshamin paljon synkemmästä tarkoituksesta. Hailshamin oppilaat ovat klooneja, joiden päämääränä on työskennellä ensin valvojina ja päätyä sitten luovuttajiksi. Hailshamin oppilaille korostetaan, miten erityislaatuisia he ovat ja kuinka heidän täytyy pitää todella hyvää huolta terveydestään. Hailshamissa luovuus on hyvin arvostettua. Välillä salaperäinen Madame käy valikoimassa taideteoksista kerman päältä. Kathy arvostaa kuitenkin Hailshamissa eniten ehkä ihmisiä. Hän muodostaa alkuun erottamattomalta vaikuttavan kolmikon Tommyn ja Ruthin kanssa. Kirja onkin loppujen lopuksi tarina ystävyydestä, hieman rakkaudestakin. Science fiction -vaikutteet ovat tarinassa sivuosassa.
Ishiguron kirja toi minulle hieman mieleen viime kuussa lukemani Neal Shustermanin upean Unwind-kirjan. Molemmissa kirjoissa osan nuorista kohtalona on luovuttaa elimiä. Ishiguron kirjassa elinluovutukset tapahtuvat kuitenkin hiljalleen, joten luovuttajat voivat elää vielä monta vuotta ensimmäisen luovutuksensa jälkeen. Ishiguron kirjan päähenkilöt suhtautuvat myös kohtaloonsa hiljaisen hyväksyvästi. Välillä Ruth, Kathy ja Tommy haaveilevat erilaisesta tulevaisuudesta kuin se, mikä heille on suunniteltu, mutta he eivät tee mitään kovin radikaalia toteuttaakseen unelmansa.
Tämä hiljainen hyväksyntä herätti minussa ihmetystä. Eivätkö kloonatut luovuttajat halua pelastua kohtaloltaan? Ei ainakaan minusta kuulosta kovin houkuttelevalta joutua vain nipuksi elimiä, jotka yksi kerrallaan luovutetaan jollekin muulle niitä tarvitsevalle. Yleensä dystopiakirjoissa on jonkinlainen vastarintaliike, mutta tässä kirjassa ei sellaista kunnolla ole.
Kirjan tunnelma on haikea, sillä lukija kyseenalaistaa, onko kloonien kohtalo hyväksyttävä. Kirjassa muut ihmiset pitivät klooneja ensin sieluttomina ja aivan erilaisina kuin "oikeat" ihmiset. Silti lukijan mielessä ei ole epäilystäkään siitä, etteivät kloonit olisi aivan yhtä arvokkaita olentoja kuin muutkin ihmiset. Ei ole lainkaan epäselvää, pitäisikö klooneja kohdella yhtä hyvin kuin niitäkin, joille kloonit jossakin vaiheessa elämäänsä luovuttavat elimiä.
Kazuo Ishiguron tyyli on rauhallinen. Asiat paljastetaan hiljalleen ja muuten Kathy kertoo tavallisesta arjestaan. Kirjaa lukiessani janosin seuraavaa paljastusta ja yritin yhdistellä Kathyn antamia tiedon palasia kokonaisuudeksi. Jotkut ovat kuvanneet Ishiguron kirjaa osittain jopa tylsäksi, mutta minä en tylsistynyt missään vaiheessa. Rakastuin Ishiguron tyyliin kirjoittaa.
Ishiguron dystopia-romaania on luettu muun muassa Katjan / Lumiomenan, Rosan ja Anna Elinan blogeissa.
Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.
*****
