Suzanne Young: The Program 2013 Simon Pulse 405 s.
omassa kirjahyllyssä
Toukokuu on lähtenyt lukukuukautena hieman keskinkertaisesti käyntiin. Lukemani kirjat eivät ole sytyttäneet kunnolla, ja olen kaivannut niistä jotakin muuta kuin mitä ne ovat lopulta olleet. Onneksi Suzanne Youngin The Program ilmestyi viime kuun lopulla, ja sain sen heti ilmestymisen jälkeen käsiini, sillä olin tilannut sen jo ennen ilmestymistä. The Program onkin ollut yksi kevään suuresti odottamistani kirjoista. Siitäkin huolimatta, että en ole Suzanne Youngin aiemmin lukenut The Program herätti Goodreadsin kuvauksen perusteella niin suuren mielenkiinnon, että en olisi malttanut odottaa kirjan ilmestymistä.
Teen suicide was declared a national epidemic - killing one in three teens - nearly four years ago. It always existed before that, but seemingly overnight handfuls of my peers were jumping off buildings, slitting their wrists - most without any known reason. Strangely enough, the rate of incidence among adults stayed about the same, adding to the mystery.
When the death first started increasing, there were all sorts of rumors. From defective childhood vaccines to pesticides in our food - people grasped for any excuse. The leading view says that the oversupply of antidepressants changed the chemical makeup of our generation, making us more susceptible to depression.
I don't know what I believe anymore, and really, I try not to think about it. But the psychologists say that suicide is a behavioral contagion. It's the old adage "If all your friends jumped off a bridge, would you, too?" Apparently the answer is yes.
Sloane elää yhteiskunnassa, jossa nuorten itsemurhista on tullut epidemia. Ongelmaan ratkaisuksi on kehitetty The Program, jonka läpikäyneistä nuorista kukaan ei päädy riistämään henkeään. Silti nuoret pelkäävät The Programiin joutumista vielä enemmän kuin kuolemaa, sillä se vie nuorilta paljon enemmän kuin vain halun kuolla. Nuorten pahat muistot poistetaan, joten he eivät tunne enää palattuaan ystäviään eivätkä muista, millaisia ovat itse ihmisinä. Sloanen poikaystävä James on luvannut suojella Sloanea, mutta Jamesin hyvä ystävä tekee itsemurhan ja James vaipuu masennukseen. Sloane yrittää peitellä poikaystävänsä tilan vakavuutta, mutta hän epäonnistuu. James lähetetään hoidettavaksi ja Sloane jää yksin. Jo kansiliepeen teksti tekee selväksi, että Sloanen kohtalona on myös joutua The Programiin, joten minäkin uskallan tämän juonenkäänteen mainita. Miten Sloane selviää tästä kohtalosta, jota pitää kuolemaakin kauheampana?
Yksi juonenkäänteistä on melko helposti arvattavissa. Päädyin kuitenkin siihen lopputulokseen, että tämä on ehkä tietoinen ratkaisu kirjailijalta. Sloane on sen verran vahvasti lääkitty ja hämmentynyt muistojensa katoamisesta, että häneltä jää huomaamatta vihjeet asiasta, joka ainakin minulle oli aika itsestään selvä.
Kirjan ensimmäisen osan jälkeen lukija tietää koko ajan enemmän kuin Sloane. Sloane unohtaa ja ihmettelee, kun huomaa jälleen uuden asian, jota ei muista. Lukija muistaa ja suree Sloanen kohtaloa. Kirja herättää väistämättä kysymyksen siitä, olisiko sittenkään parempi unohtaa niitä tuskallisia muistoja, vaikka joskus unohtamista saattaakin toivoa. Eräs kirjan henkilöistä sanookin Sloanelle: Don't you see what you are? You're empty. You're nothing. And I'd rather be dead than be like you.
Kirjan yksi tärkeistä teemoista on kuolematon rakkaus. Kuulostaa aika kliseiseltä, mutta ainakin minä seurasin mielenkiinnolla, voiko Sloane rakastaa Jamesia niin paljon, että rakkaus syntyy uudelleen, vaikka Sloanen muistot on viety. Youngin sanoin olennainen kysymys on: They [Sloane and James] have this long history together and once that's gone can you fall in love again with someone if the circumstances have changed.
Nuorille aikuisille suunnattuja dystopia-kirjoja on viime vuosien aikana suollettu markkinoille todella vauhdikkaasti. The Program eroaa monista muista lukemistani dystopia-kirjoista siten, että kirjan päähenkilö joutuu itse kokemaan sen asian, mikä tekee yhteiskunnasta niin karmivan. Delirium-trilogiassa Lenalta ei viedä kykyä rakkauteen (viimeistä kirjaa en tosin ole lukenut, mutta olisin aika yllättynyt, jos siinä olisi tällainen käänne) eikä Unwindissa kirjan päähenkilöistä kukaan joudu puretuksi. The Program -kirjan erottaa genrestään se, miten Sloanen äiti raportoi hänet masentuneeksi ja Sloane joutuu hoidettavaksi.
Synkkä dystopia-kirjallisuus on minun juttuni. Ovathan dystopiat jo lähtökohtaisesti melko rankkaa lukemista, mutta minä olen erityisesti ihastunut niihin kaikkein synkimpiin. Neal Shustermanin Unwind sai minut pohtimaan, miksi se edes luokitellaan nuortenkirjaksi, sillä sen verran karu kirjan idea on. The Program on ehkä vieläkin synkempi idealtaan. Itsemurhaluvut ovat nykyäänkin liian suuria ja masennusta voi jo kutsua kansansairaudeksi. Suzanne Youngin The Program on siis valitettavasti uskottavampi kuin monet dystopia-kirjat.
The Program ei herättänyt niin paljon ajatuksia ja tunteita kuin minuun suurimman vaikutuksen tehneet dystopia-kirjat eli The Handmaid's Tale, Unwind ja Never Let Me Go. Kuinkahan monessa bloggauksessa Unwindiä olenkaan jo hehkuttanut... Todella hyvä kirja The Program kuitenkin on ja sanoisin itse asiassa kirjaa paremmaksi kuin Lauren Oliverin Delirium-trilogiaa. Varsinkin Oliverin sarjan toinen osa on kyllä juonivetoisempi kuin The Program, mutta silti Suzanne Youngin kirjassa oli jotakin minuun enemmän vetoavaa.
Kirjan googlettamalla sain selville, että ilmeisesti Suzanne Young on kirjoittamassa ainakin yhden jatko-osan The Program -teokselle. Lopetus kyllä saakin odottamaan jatkoa, enkä ainakaan minä osaa yhtään arvata, mitä on seuraavassa kirjassa luvassa. Lopetus jäi sen verran avoimeksi, enkä voi olla mitenkään varma, tulkitsinko kirjan lopun edes oikein.
Suzanne Young on yksi aiemmin lukematon kirjailija lisää.
**** 1/2
