lainattu kirjastosta
Tammen kirjakatalogia tutkiessani eräs kiinnostusta herättänyt kirja oli Nicolas Barreaun Rakkausromaanin resepti. Kirja ilmestyi huhtikuussa, mutta sain viihteellisen rakkausromaanin kirjastosta kesän kynnyksellä. Tällä viikolla alkoi tuntua siltä, että voisi olla sopiva hetki lukea jotakin kevyempää, ja Rakkausromaanin resepti vaikutti sopivan hyvin siihen mielentilaan.
Kyllä minäkin luen, periaatteessa. Mutta useimmiten tulee aina jotain muuta väliin. Ja jos saan vapaasti valita, menen kuitenkin mieluummin pitkälle kävelylle tai leivon aprikoosipiiraan, ja ihana tuoksu, joka jauhojen, voin, vaniljan, kananmunien, hedelmien ja kerman seoksesta asunnossa leijailee, ruokkii mielikuvitustani parhaiten ja saa minut unelmoimaan.
Luultavasti syyllinen on keittokauhan ja kahden ruusun koristama metallikilpi, joka yhä riippuu Le Temps de Cerisesin keittiössä.
Kun koulussa opin lukemaan, ja kirjain toisensa jälkeen alkoi liittyä osaksi suurta, merkityksellistä kokonaisuutta, seisoin tummansinisessä koulupuvussani sen edessä ja tihrustin siinä lukevia sanoja: "Vakavasti ottaen vain yhden lajin kirjat ovat puhtaasti lisänneet onnellisuutta tässä maailmassa: keittokirjat."
Ajatus oli lainattu eräältä Joseph Conradilta, ja muistan vielä, että pitkään aivan itsestään selvästi oletin hänen olleen tunnettu saksalainen kokki. Sitä ällistyneempi olin, kun myöhemmin sattumalta törmäsin hänen romaaniinsa Pimeyden sydän, jonka sitten vanhan ystävyyden nimissä jopa ostin, mutten kuitenkaan lukenut.
Kolmikymppinen Aurélie joutuu tylysti jätetyksi, kun hänen entinen miesystävänsä kertoo kirjoitetussa viestissä löytäneensä uuden rakkauden kohteen. Aurélie on surun murtama, kunnes hän eksyy sattumalta kirjakauppaan, vaikka ei edes pidä kirjojen lukemisesta. Siellä hänen käteensä osuu brittiläisen kirjailijan romaani, jonka päähenkilö muistuttaa epäilyttävän paljon Aurélieta. Voiko tämä olla vain sattumaa? Aurélie päättää kirjoittaa hänen elämänsä mullistaneen kirjan luoneelle Robert Millerille ihailijakirjeen, ja näin hän tutustuu kustannustoimittaja Andréhen, jolla vaikuttaa olevan kaksi eri persoonaa. Välillä André on uskomattoman tyly ja välillä ylitsevuotavan ystävällinen. Onko Andrélla jokin syy vastustaa sitä, että Aurélie haluaa ottaa yhteyttä Robert Milleriin?
Mitään kovin huikaisevia yllätyksiä kirja ei tarjoa, mutta eipä se taida olla tällaisen kirjallisuuden tarkoituskaan. Jo varhain lukija arvaa loppuratkaisun, koska eihän tämä oikein muuten voi päättyä, mutta aina välillä ennalta-arvattavuus on ihanan turvallista. Onneksi luin kirjan juuri sopivassa mielentilassa, sillä jos olisin kaivannut haastavampaa lukemista, olisin joutunut pettymään.
Kirjan nautinnollisinta antia olivat sivuilla esiintyneet intertekstuaaliset viittaukset esim. Siilin eleganssiin. Myös kirjailijoiden nimiä esiintyi Rakkausromaanin reseptissä runsaasti, ja ne saivat tällaisen kirjojen rakastajan kehräämään tyytyväisenä.
En oikein osaa päättää, onko viittaaminen tuleviin tapahtumiin hyvä tehokeino vai ei. Jos viittaukset olisi jätetty pois Rakkausromaanin reseptistä, en niitä olisi ainakaan osannut kaivata. Minua jopa ärsytti se, miten kliseistä on, että peili särkyy ja sitten seuraa onnettomuuksia. Eihän se peili nyt tietenkään voi tippua seinältä ihan muuten vain, vaan sen täytyy olla ennakkoa siitä, mitä tuleman pitää. Tuo on niin raivostuttavan kulunutta, että minä en ainakaan yhtään tykkää.
Innokkaille ruoanlaittajille kirjassa on sekin puoli, että ruoka on Rakkausromaanin reseptissä tärkeässä osassa niin kuin jo romaanin nimestäkin voi arvata. Lopussa on jopa menu d'amour, johon kuuluva jälkiruoka vaikutti niin hyvältä, että voisin sitä itsekin kokeilla. Harmi vain, että unohdin ottaa reseptin muistiin ennen kirjan palautumista kirjastoon. Ehkä lainaan kirjan joskus uudestaan ihan vain siksi, että haluan kirjoittaa jälkiruokareseptin muistiin.
Jotenkin luulin takakannen perusteella, että Rakkausromaanin resepti muistuttaisi Stranger Than Fiction -elokuvaa, josta pidän suuresti. Huomasin melko pian olleeni täysin väärässä, ja tähän olin kieltämättä hieman pettynyt. Yksi syistä, miksi kirjan halusin lukea, oli se, että ajattelin kirjan erottuvan selvästi muista rakkausromaaneista. No eipä erottunut, mutta ainakin Ranska tapahtumapaikkana on minulle mieluinen. Kirja on kepeää ja melko viihdyttävää luettavaa, mutta mitään lähtemätöntä muistijälkeä Rakkausromaanin resepti ei ainakaan minulle jättänyt. Yksi lukukerta riitti hyvin. Kesäpäivien viihdykkeeksi kirja on kuitenkin oivallinen.
Goodreadsista luin, että Nicolas Barreaun on epäilty olevan salanimi, jolla saksalainen kirjailija Daniela Thiele on kirjoittanut kirjoja. Tämä herätti mielenkiintoni, mutta en nyt ihan varma ole ahkeran googlettelun jälkeenkään, miten asia on. Italiankielinen Wikipedia-sivu esittää totuutena, että Nicolas Barreau on vain kuvitteellinen kirjailija. Wikipedia ei vain aina ole luotettavinta tietoa, joten pieni epäilys vielä jäi, onko kirjailijaa nimeltä Nicolas Barreau olemassa. Kirjassa copyrightin kohdalla lukee Thiele Verlag. Eikö siinä kohdassa yleensä lue kirjailijan nimi? Kirjan on siis saattanut kirjoittaa nainenkin, vaikka kansiliepeessä on kirjailijan kuva ja hieman elämänvaiheita. On tämä mahdollisuus melko mielenkiintoinen, ja varsinkin kirjan lukeneet ymmärtävät miksi.
Rakkausromaanin reseptiin ovat tutustuneet myös Mai Laakso, Marissa Mehr ja saksaksi Tessa.
