Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Ray Bradbury: Fahrenheit 451 2008 (1953) HarperCollins 211 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Fahrenheit 451)
lainattu kirjastosta

The magic is only in what books say, how they stitched the patches of the universe together into one garment for us.

'Luckily, queer ones like her don't happen, often. We know how to nip most of them in the bud, early. You can't build a house without nails and wood. If you don't want a house built, hide the nails and wood. If you don't want a man unhappy politically, don't give him two sides to a question to worry him; give him one. Better yet, give him none. Let him forget there is such as thing as war. If the Government is inefficient, top-heavy, and tax-mad, better it be all those than that people worry over it. Peace, Montag. Give the people contests they win by remembering the words to more popular songs or the names of state capitals or how much corn Iowa grew last year. Cram them full of non-combustible data, chock them so damned full of "facts" they feel stuffed, but absolutely "brilliant" with information. Then they'll feel they're thinking, they'll get a sense of motion without moving. And they'll be happy, because facts of that sort don't change. Don't give them any slippery stuff like philosophy or sociology to tie things up with. That way lies melancholy. Any man who can take a TV wall apart and put it back together again, and most men can nowadays, is happier than any man who tries to slide-rule, measure, and equate the universe, which just won't be measured or equated without making man feel bestial and lonely. I know, I've tried it; to hell with it. So bring on your clubs and parties, your acrobats and magicians, your dare-devils, jet cars, motorcycle helicopters, your sex and heroin, more of everything to do with automatic reflex. If the drama is bad, if the film says nothing, if the play is hollow, sting me with the theremin, loudly. I'll think I'm responding to the play, when it's only a tactile reaction to vibration. But I don't care. I just like solid entertainment.'

Guy Montag on palomies, jonka tehtävänä on sytyttää tulipaloja niiden sammuttamisen sijaan. Palomiehet polttavat kirjoja, joiden hallussapito on ehdottomasti kielletty, sillä ne estävät ihmisten onnellisuuden. Kuitenkin kun Guy tapaa naapurinsa Clarissen, Clarissen kanssa keskusteleminen saa Guyn miettimään uudelleen elämäänsä. Guy toteaa, ettei hän ole onnellinen eikä taida edes rakastaa vaimoaan, vaikka hän elää yhteiskunnassa, joka keskittyy tarjoamaan ihmisille nautintoa.

Ray Bradburyn Fahrenheit 451 kuuluu dystopiakirjallisuuden klassikoihin, ja olen siksi halunnut jo kauan sen lukea. Lainasin kirjan keväällä, koska harkitsin osallistuvani lukupiiritapaamiseen, jossa kirjaa käsiteltiin. Aika ei sitten sopinutkaan ja kirjakin jäi odottamaan vuoroaan. En voinut kirjaa enää uusia, joten minun oli pakko lukea se tai palauttaa lukemattomana kirjastoon. On ilmiselvää, että valitsin lukemisen.

Onnistuneimmat dystopiakirjat saavat ensin huoahtamaan helpotuksesta, ettei yhteiskuntamme onneksi ole aivan tällä mallilla. Tämän ajatuksen jälkeen mieleen alkaa hiipiä ajatuksia siitä, millaista todellisuuspohjaa kirjan tapahtumilla on. Maailmassa on maita, joissa sananvapautta rajoitetaan ja joistakin asioista ei vain saa puhua tai kirjoittaa. Länsimaissa taas kulutetaan paljon aivot narikkaan -viihdettä. Saippuasarjat ja tositv-ohjelmat on luotu kevyeksi viihdykkeeksi. Niiden olemassaolo ei ole mielestäni huono juttu. Tunnen ihmisen, joka sanoo tarvitsevansa saippuasarjoja jaksaakseen elämäänsä kuuluvia vaikeita asioita. Minusta niitä pitäisi kuitenkin pääasiassa kuluttaa tasapainona enemmän älyllisiä virikkeitä tarjoavalle toiminnalle.

Ajatteleminen ja tieto lisäävät välillä tuskaa, sillä varmasti moni mieluummin ummistaisi silmänsä epäkohdilta, mutta epäkohdat eivät myöskään parane, jollei niitä huomata ja yritetä parantaa. Pelkästään hedonismiin perustuva kulttuuri jättäisi ihmiset aika tyhjiksi. Nozickin mielihyväkone on ajatuskoe, jonka pyrkimyksenä on todistaa eettinen hedonismi virheelliseksi. Tuskinpa moni olisi kytkemässä itseään mielihyväkoneeseen, sillä ihmiset mieluummin kokevat asioita oikeasti kuin nauttivat koneen heille keinotekoisesti tuottamista kokemuksista.

Propaganda tekee ihmisistä helpommin hallittavia. Jos kansa saadaan olemaan kyseenalaistamatta hallituksen sanomaa, se ei kapinoi. Kirjassa lapset otetaan vanhempien vaikutuksen alaisuudesta pois ennen kuin vanhemmat ovat ehtineet kylvää vaarallisten ajatusten siemenen jälkikasvunsa mieleen. Kun keskustellaan presidenttiehdokkaista, tärkein arviointikriteeri on ulkonäkö.

Välillä lukeminen hieman takkusi, ja melko pian tajusin, että kirjaa ei kannata lainkaan lukea väsyneenä. Bradburyn ajoittain omintakeinen kirjoitustyyli sai minut tipahtamaan kärryiltä, jos ajatukseni harhautuivat hetkeksi muualle. Tavallaan minua huvitti se, että näin kävi juuri kirjan kanssa, jossa puhutaan siitä, miten kirjat lyhenivät ensin lyhenemistään, koska ihmisten keskittymiskyky huonontui. Onneksi yleensä pystyn keskittymään kirjoihin melko hyvin, mutta iltalukeminen juuri ennen nukahtamista ei sopinut tälle kirjalle.

Kirjassa oli joitakin vaikuttavia kohtia. Yksi suosikeistani on bloggauksen alkuun valitsemani lainaus. Jo hetki lukemisen jälkeen minusta alkoi tuntua, että pidän kirjasta enemmän kuin juuri viimeisen sivun luettuani. Kirjan sanoma kypsyy sisälläni, ja todennäköisesti teos tuntuu yhä vaikuttavammalta kuukauden, puolen vuoden ja vuoden päästä. Kuitenkaan Fahrenheit 451 ei kuulu dystopiaklassikkosuosikkeihini, enkä usko, että se kuuluu niihin vuodenkaan päästä. Orwellin 1984 ja Atwoodin The Handmaid's Tale vain ovat mullistaneet ajatusmaailmaani enemmän. Tästä huolimatta Fahrenheit 451 kuuluu varmasti niihin kirjoihin, jotka jättävät jonkinlaisen pysyvän jäljen.

♥♥♥♥

Muualla: Hurja hassu lukija, Kuuttaren lukupäiväkirja, Nulla dies sine legendo, Olgan lukupäiväkirja, Luen, mutta en kirjoita, Yöpöydän kirjat ja Taikakirjaimet

Fahrenheit 451 on voittanut ilmestymisensä jälkeen lukuisia palkintoja, muun muassa yhden harvoista jaetuista Retro Hugo -palkinnoista. Tämän vuoksi kirja sopiikin kirjabingon Palkittu kirja -ruutuun. Kirjan lukemisen myötä saan myös toisen bingon. Kannen perusteella valitsin Lotta-Liisa Joelssonin Vivikan, Susanna Kaysenin Girl, Interrupted perustuu tositarinaan, James Bowenin Katukatti Bobin kannessa komeilee kissa, ja Charlaine Harrisin Real Murders on dekkari.
Kirja on myös kolmas luettu teos TBR100-listaltani.

Chris Columbus & Ned Vizzini: Hurjien tarinoiden talo

Kannen kuva: Greg Call

Chris Columbus & Ned Vizzini: Hurjien tarinoiden talo 2014 (House of Secrets 2013) Otava 500 s. suom. Ilkka Rekiaro kuv. Greg Call
lainattu kirjastosta

Sea Cliff oli kukkuloille rakennettujen isojen omakotitalojen alue. Suurin osa taloista oli aurinkoisen kadun varrella, missä riviin istutettujen nuorten puiden latvukset oli saksittu täydellisiksi ympyröiksi. Mutta talo, jota Walkerit katselivat, oli hieman kauempana alueelle nimen antaneen rantajyrkänteen reunalla, niin kaukana kadusta, että Brendan mietti, lepäsikö puolet talosta paalujen varassa. Smaragdinvihreä nurmikko erotti talon kadusta, ja ruohoa varjosti kolme muhkeaa honkaa. Talossa oli kullanväriset ja vaaleanruskeat ikkunanpokat ja räystäät - ne korostivat syvänsinisiä lautaseiniä. Moitteettoman siisti sorapolku pujotteli puiden välistä etuovelle.
"Olen ajanut tästä pyörällä ohi vaikka miten monta kertaa, mutta en ole ennen huomannut taloa", Cordelia sanoi.
"Koska sinulla on aina nokka typerissä kirjoissa", sanoi Brendan.
"Mitenkähän minä luen samalla kun ajan pyörällä, älyvälkky?"
"Kuuntelet äänikirjoja." 

Brendan, Cordelia ja Eleanor Walker ovat joutuneet tottumaan elintason huononemiseen lääkäri-isänsä tekemän kohtalokkaan virheen vuoksi. Walkerin perhe etsii uutta kotia, mutta huonon rahatilanteen vuoksi heille esitellään aikamoisia murjuja. On hieman epäilyttävää, kun yhtäkkiä löytyykin linnamainen vanha talo, jonka myyntihinta on heille juuri sopiva. Talo on ollut aiemmin kirjailija Denver Kristoffin omistuksessa, ja Kristoffin tyttären Tuulinoidan tahdosta lapset tempautuvat osaksi Kristoffin luomien tarinoiden maailmaa. He joutuvat kohtaamaan seikkailunsa aikana niin hyväntahtoisen jättiläisen kuin pahantahtoisia merirosvoja. Onko Kristoffin kirjojen maailmasta mitään muuta pakokeinoa kuin mahtavan Tuhon ja tahdon kirjan luovuttaminen Tuulinoidalle? 

Myönnän, että minulla oli hieman ennakkoluuloja kirjaa kohtaan. Idea kuulosti kiinnostavalta, mutta Chris Columbuksen, joka on minulle tuttu Harry Potter -elokuvien ohjaajana, ryhtyminen kirjailijaksi hieman arvelutti siitäkin huolimatta, että hän oli ottanut kirjailijakumppanikseen nuortenkirjailijan Ned Vizzinin (1981-2013).

Aluksi kirja ei tuntunutkaan yhtään minun kirjaltani. Cliffhangereihin päättyvät lyhyet luvut tekevät kerronnasta töksähtelevää, ja kirjan maailmaan uppoutuminen ei onnistunut, sillä jotenkin tunnelma ei vain tuntunut riittävän maagiselta, vaikka kirjassa vilisikin fantasiaelementtejä. Sata sivua luettuani mietin jopa keskeyttämistä. En pitänyt kirjaa täysin surkeana, mutta ajattelin, että voisin käyttää lukuaikani johonkin parempaan teokseen.

Alun jälkeen kirja kuitenkin alkoi ottaa minusta otettaan. Loppujen lopuksi kirja oli todella nopealukuinen ja ajoittain myös jännittävä. Olisin pitänyt kirjasta varmaankin 10-13-vuotiaana enemmän, vaikka tuskin silloinkaan olisin kirjaan täysin rakastunut. Nyt kirja jäi ihan hyväksi kirjaksi, jossa oli muutama hauska ja älykäs oivallus.

Kirjassa viljellään populaarikulttuuriviittauksia. Ne kuitenkin saivat minut miettimään, miten tuttuja esimerkiksi Buffy, vampyyrintappaja ja Mick Jagger ovat nykyajan lapsille. Tosin en tietysti voi tietää, näytetäänkö Buffya ahkerasti uusintoina Yhdysvalloissa, mutta silti minulle jäi tunne, että viittauksia ei ollut mietitty aivan loppuun asti. Mielestäni kirjailijoiden täytyisi muistaa kohderyhmänsä ja heidän elinpiirinsä.

Columbus on kertonut, että Pottereiden suosio ja vaikutus nuoriin lukijoihin inspiroi häntä kirjoittamaan. Huomasinkin useita samantyyppisiä aineksia kuin Pottereissa, vaikka Hurjien tarinoiden taloa ei onneksi voi mitenkään moittia Potter-kopioksi. Kuitenkin esimerkiksi kirjan keskeinen miljöö Kristoffin talo meren äärellä muistutti minua Tylypahkasta. Tähän suuntaan ajatuksiani tosin ohjasi takakannen Rowling-sitaatti ja Columbuksen tausta, joten ehkäpä en olisi verrannut kirjan aineksia Potteriin niin helposti muuten.

Kristoffin talo on mielikuvitusta kutkuttava luomus. Lapsilukija voi varmasti hyvin kuvitella fysiikan lakeja uhmaavan linnamaisen talon, jossa on salahuoneita ja luurangot eläviksi muuttava ullakko. Talo ja idea seikkailusta kirjojen maailmassa ovatkin kirjan parasta antia. Kukapa ei olisi haaveillut pääsevänsä osaksi lempikirjojensa maailmaa?

On aivan mahdollista, että luen trilogian muutkin osat, mutta en ole aivan varma, mikä on sarjan kohtalo, sillä toinen kirjoittajista Ned Vizzini kuoli viime vuonna. En sitten tiedä, aikooko Chris Columbus jatkaa sarjan parissa yksin tai ottaa jonkun muun kirjailijakumppanikseen. Trilogiasta suunnitellaan myös elokuvaversiota.
Edit. Asiaa tarkemmin tutkiessani huomasin, että toinen osa onkin jo julkaistu. Kaipa viimeinenkin sitten joskus ilmestyy.

Uskon, että kirja voi miellyttää yhtä lailla sekä poikia että tyttöjä, mutta en suosittele kirjaa alle kymmenvuotiaille, sillä kirjassa on joitakin melko karmivia tapahtumia.

♥♥♥¼

Hurjien tarinoiden talo -trilogia
Hurjien tarinoiden talo 2014 (House of Secrets 2013)
Battle of the Beasts 2014

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

Kansi: Tuija Kuusela

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati 2014 (Grand final i skojarbranschen 2011) Tammi 474 s. suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
lainattu kirjastosta

Kiitos, kaikesta huolimatta kiitos. Hän tunnustaa, että minä olen työstänyt hänen tekstejään ja vaikuttanut niihin. Lillemor lukee uudestaan omaa työpanostaan koskevat rivit, mutta toisella lukukerralla tuntuu, että sitä lähinnä vähätellään. Hänestä näyttää, että hänet esitellään pätevänä kustannustoimittajana. Mutta itse asiassa tilanne on pahempi, paljon pahempi. He ovat olleet kuin kaksi ruukkukasvia, jotka on istutettu yhdessä aivan liian pieneen astiaan. Niiden juuret ovat kiertyneet toistensa ympärille ja takkuuntuneet yhteen. Ne ovat yrittäneet imeä toisiaan, kun on tullut liian ahdasta ja ravinteetonta. Mutta kuka siipeilee eniten? Kumpi on toiselle pääravinnon lähde?

Lillemor Troj on iäkäs ja arvostettu naiskirjailija. Hän järkyttyy, kun saa käsiinsä käsikirjoituksen, jossa hänen koko uransa paljastetaan valheeksi. Sen on kirjoittanut Babba Andersson, joka on oikeasti Lillemorin nimellä ilmestyneiden kirjojen takana. Onko vuosikymmeniä kestänyt huijaus vihdoinkin paljastumassa?

Kerstin Ekman ei ollut minulle entuudestaan tuttu kirjailija, vaikka hän onkin saavuttanut paljon. Hän on ainoa kirjailija, jolle on myönnetty August-palkinto kahdesti ja hänet valittiin Ruotsin Akatemiaan vuonna 1978. Ekman on tosin lopettanut Akatemiassa toimimisen.  

Kansiliepeen esittelytekstissä kirjasta käytetään sanoja omaelämäkerrallinen ja autofiktio. Lukijan itsensä pääteltäväksi jää, mikä kirjassa on totta ja mikä fiktiota. Kerstin Ekmanin toinen etunimi on Lillemor, joten Lillemorin elämässä on varmasti yhtymäkohtia Ekmaniin. Troj valitaan ainakin Akatemian jäseneksi ja hän julkaisee aluksi dekkareita ja siirtyy sitten vakavamman kirjallisuuden kirjoittajaksi kuten Ekmankin on tehnyt. Tosin Lillemor Troj on valekirjailija. Hänen nimissään julkaissut teokset ovat oikeasti Babba Anderssonin kynästä. Haamukirjailijuus on yksi kirjan fiktiivisistä elementeistä. 

Lillemorin osuudet on kirjoitettu preesensissä, aikamuodossa, jota Babba kuvaa Lillemorin pitävän ahdistuksen aikamuotona. Lillemorin ahdistus kasvaakin kirjan edetessä, sillä Babba on ilmiselvästi päättänyt paljastaa vuosikymmeniä jatkuneen huijauksen. Lillemorin asema Ruotsin Akatemian arvostettuna jäsenenä on uhattuna. Vaikka Lillemor on kärsinyt valheessa elämisestä, silti totuuden paljastuminen tuntuu vielä pelottavammalta vaihtoehdolta. Mitä hänestä sitten jäisi jäljelle?

Olen ennenkin lukenut monitasoisia teoksia, joissa on kirja kirjan sisällä, mutta silti idea ei lakkaa ikinä kiehtomasta minua. Babba kirjoittaa itsestään ja Lillemorista ja välillä lukija saa tietää, millaisia tuntemuksia käsikirjoitus on herättänyt Lillemorissa. Lillemor on pöyristynyt ja välillä helpottunut, jos Babba ei ole saanut selville jotakin Lillemorin elämän yksityiskohtaa. 

Pidin myöskin kirjailijan kielenkäytöstä. Ekman on selvästikin taitava sanataituri ja suomentaja Talvio-Jaatinen on myös tehnyt hyvää työtä. Kirja oli helppolukuinen mutta sisälsi nokkelia sanavalintoja kuten naukuva nälkä. Kirjailija kuvaili henkilöitä ja paikkoja välillä niin hyvin, että lukijan mieleen ei voinut olla piirtymättä tarkkaa kuvaa. Silti kuvailu ei ollut minusta liiallista, sillä en pidä siitä, että lukijalle ei jätetä lainkaan vapautta käyttää omaa mielikuvitustaan. 

Varsinkin Ekmanin alku-uran rikosromaanit alkoivat kiehtoa, joten enköhän vielä palaa Ekmanin pariin jossakin vaiheessa. 

♥♥♥♥¼

Kaisa toteaa, että kirja tarjoaa matkan ihmismieleen ja kirjalliseen kulttuuriin, kurkistuksen siihen maailmaan, jossa kirjailijat rakentavat itselleen ruumiita sanoista, piiloutuvat niiden taakse - kirjaimellisesti.
Takkutukka lupaa kirjan sisältävän kauttaaltaan kutkuttavaa kerrontaa ja hersyvän suomennoksen.
Arjamatkalla toteaa, että  Ekman ei ole halunnut nostaa omaa kirjailijan uraansa alustalle vaan asettaa sen jopa kyseenalaiseksi alter egonsa Babban avulla.

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti 2013 Tammi (Das Lächeln der Frauen 2010) 291 s. suom. Veera Kaski
lainattu kirjastosta

Tammen kirjakatalogia tutkiessani eräs kiinnostusta herättänyt kirja oli Nicolas Barreaun Rakkausromaanin resepti. Kirja ilmestyi huhtikuussa, mutta sain viihteellisen rakkausromaanin kirjastosta kesän kynnyksellä. Tällä viikolla alkoi tuntua siltä, että voisi olla sopiva hetki lukea jotakin kevyempää, ja Rakkausromaanin resepti vaikutti sopivan hyvin siihen mielentilaan.

Kyllä minäkin luen, periaatteessa. Mutta useimmiten tulee aina jotain muuta väliin. Ja jos saan vapaasti valita, menen kuitenkin mieluummin pitkälle kävelylle tai leivon aprikoosipiiraan, ja ihana tuoksu, joka jauhojen, voin, vaniljan, kananmunien, hedelmien ja kerman seoksesta asunnossa leijailee, ruokkii mielikuvitustani parhaiten ja saa minut unelmoimaan.
Luultavasti syyllinen on keittokauhan ja kahden ruusun koristama metallikilpi, joka yhä riippuu Le Temps de Cerisesin keittiössä.
Kun koulussa opin lukemaan, ja kirjain toisensa jälkeen alkoi liittyä osaksi suurta, merkityksellistä kokonaisuutta, seisoin tummansinisessä koulupuvussani sen edessä ja tihrustin siinä lukevia sanoja: "Vakavasti ottaen vain yhden lajin kirjat ovat puhtaasti lisänneet onnellisuutta tässä maailmassa: keittokirjat."
Ajatus oli lainattu eräältä Joseph Conradilta, ja muistan vielä, että pitkään aivan itsestään selvästi oletin hänen olleen tunnettu saksalainen kokki. Sitä ällistyneempi olin, kun myöhemmin sattumalta törmäsin hänen romaaniinsa Pimeyden sydän, jonka sitten vanhan ystävyyden nimissä jopa ostin, mutten kuitenkaan lukenut. 

Kolmikymppinen Aurélie joutuu tylysti jätetyksi, kun hänen entinen miesystävänsä kertoo kirjoitetussa viestissä löytäneensä uuden rakkauden kohteen. Aurélie on surun murtama, kunnes hän eksyy sattumalta kirjakauppaan, vaikka ei edes pidä kirjojen lukemisesta. Siellä hänen käteensä osuu brittiläisen kirjailijan romaani, jonka päähenkilö muistuttaa epäilyttävän paljon Aurélieta. Voiko tämä olla vain sattumaa? Aurélie päättää kirjoittaa hänen elämänsä mullistaneen kirjan luoneelle Robert Millerille ihailijakirjeen, ja näin hän tutustuu kustannustoimittaja Andréhen, jolla vaikuttaa olevan kaksi eri persoonaa. Välillä André on uskomattoman tyly ja välillä ylitsevuotavan ystävällinen. Onko Andrélla jokin syy vastustaa sitä, että Aurélie haluaa ottaa yhteyttä Robert Milleriin?

Mitään kovin huikaisevia yllätyksiä kirja ei tarjoa, mutta eipä se taida olla tällaisen kirjallisuuden tarkoituskaan. Jo varhain lukija arvaa loppuratkaisun, koska eihän tämä oikein muuten voi päättyä, mutta aina välillä ennalta-arvattavuus on ihanan turvallista. Onneksi luin kirjan juuri sopivassa mielentilassa, sillä jos olisin kaivannut haastavampaa lukemista, olisin joutunut pettymään.

Kirjan nautinnollisinta antia olivat sivuilla esiintyneet intertekstuaaliset viittaukset esim. Siilin eleganssiin. Myös kirjailijoiden nimiä esiintyi Rakkausromaanin reseptissä runsaasti, ja ne saivat tällaisen kirjojen rakastajan kehräämään tyytyväisenä.

En oikein osaa päättää, onko viittaaminen tuleviin tapahtumiin hyvä tehokeino vai ei. Jos viittaukset olisi jätetty pois Rakkausromaanin reseptistä, en niitä olisi ainakaan osannut kaivata. Minua jopa ärsytti se, miten kliseistä on, että peili särkyy ja sitten seuraa onnettomuuksia. Eihän se peili nyt tietenkään voi tippua seinältä ihan muuten vain, vaan sen täytyy olla ennakkoa siitä, mitä tuleman pitää. Tuo on niin raivostuttavan kulunutta, että minä en ainakaan yhtään tykkää.

Innokkaille ruoanlaittajille kirjassa on sekin puoli, että ruoka on Rakkausromaanin reseptissä tärkeässä osassa niin kuin jo romaanin nimestäkin voi arvata. Lopussa on jopa menu d'amour, johon kuuluva jälkiruoka vaikutti niin hyvältä, että voisin sitä itsekin kokeilla. Harmi vain, että unohdin ottaa reseptin muistiin ennen kirjan palautumista kirjastoon. Ehkä lainaan kirjan joskus uudestaan ihan vain siksi, että haluan kirjoittaa jälkiruokareseptin muistiin.

Jotenkin luulin takakannen perusteella, että Rakkausromaanin resepti muistuttaisi Stranger Than Fiction -elokuvaa, josta pidän suuresti. Huomasin melko pian olleeni täysin väärässä, ja tähän olin kieltämättä hieman pettynyt. Yksi syistä, miksi kirjan halusin lukea, oli se, että ajattelin kirjan erottuvan selvästi muista rakkausromaaneista. No eipä erottunut, mutta ainakin Ranska tapahtumapaikkana on minulle mieluinen. Kirja on kepeää ja melko viihdyttävää luettavaa, mutta mitään lähtemätöntä muistijälkeä Rakkausromaanin resepti ei ainakaan minulle jättänyt. Yksi lukukerta riitti hyvin. Kesäpäivien viihdykkeeksi kirja on kuitenkin oivallinen.

Goodreadsista luin, että Nicolas Barreaun on epäilty olevan salanimi, jolla saksalainen kirjailija Daniela Thiele on kirjoittanut kirjoja. Tämä herätti mielenkiintoni, mutta en nyt ihan varma ole ahkeran googlettelun jälkeenkään, miten asia on. Italiankielinen Wikipedia-sivu esittää totuutena, että Nicolas Barreau on vain kuvitteellinen kirjailija. Wikipedia ei vain aina ole luotettavinta tietoa, joten pieni epäilys vielä jäi, onko kirjailijaa nimeltä Nicolas Barreau olemassa. Kirjassa copyrightin kohdalla lukee Thiele Verlag. Eikö siinä kohdassa yleensä lue kirjailijan nimi? Kirjan on siis saattanut kirjoittaa nainenkin, vaikka kansiliepeessä on kirjailijan kuva ja hieman elämänvaiheita. On tämä mahdollisuus melko mielenkiintoinen, ja varsinkin kirjan lukeneet ymmärtävät miksi.
  
Rakkausromaanin reseptiin ovat tutustuneet myös Mai Laakso, Marissa Mehr ja saksaksi Tessa.