James Bowen: Bobin maailma

James Bowen: Bobin maailma 2015 (The World According to Bob 2013) WSOY 260 s. suom. Kimmo Paukku
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Heräsin siihen, kun jokin taputti kevyesti jalkaani ja viiksikarvat pyyhkäisivät poskeani. Avasin silmät ja näin Bobin, jonka naama oli lähellä kasvojani ja joka paineli tassullaan minua polveen.
"Mitä nyt?" kysyin vähän ärtyisästi.
Bob vain kallisti päätään aivan kuin olisi osoittanut bussin etuosaan. Sitten se alkoi tehdä lähtöä penkiltä kohti käytävää ja heitti minuun hieman huolestuneita katseita.
"Mihin oikein olet menossa?" olin aikeissa kysyä, mutta sitten vilkaisin ulos ja tajusin, missä me olimme.
"Voi paska", sanoin ja hyppäsin heti ylös paikaltani.
Nappasin repun käteeni ja painoin stop-nappia viime tingassa. Puoli minuuttia myöhemmin olisi ollut liian myöhäistä. Ilman pienen yövartijani valppautta me olisimme viilettäneet pysäkkimme ohi.

On kulunut yli kaksi vuotta siitä, kun Bob ja James löysivät toisensa. Katukatti Bobissa kerrottiin Bob-kissan ja elämän nurjan puolen nähneen Jamesin yhteisen elämän alkutaipaleesta, kun taas Bobin maailmassa heidän suhteensa on jo melko vankalla pohjalla ajoittaisista vastoinkäymisistä huolimatta. 

En ole viime viikkoina lukenut paljonkaan kiireiden ja myös pienoisen lukujumin vuoksi. Silloinkin kun minulla on ollut vapaa-aikaa, olen löytänyt itseni useammin tuijottamassa televisiosarjoja kuin istumassa nenä kirjassa. Tällä viikolla erään sateisen päivän piristykseksi saapui kuitenkin suuresti odottamani Katukatti Bobin jatko-osa, joka poisti lukujuminkin ainakin hetkellisesti.

Katukatti Bobin lailla Bobin maailma ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta tämä on kirjoja, joissa pääosassa on tarina. Kerronta ei töki, mikä riittää vallan hyvin. Jamesin ja Bobin tarina on valloittava ja sydämeen menevä. Vuorotellen ihastelin Bobin tekoja ja ärsyynnyin ihmisten ajattelemattomaan käytökseen. Kirjassa kerrotaan, että Katukatti Bob on avannut ainakin joidenkin parempiosaisten silmiä kaduilla elävien ja työtään tekevien ihmisten maailmalle. Pidän kirjassa tietenkin Bobin tarinasta, mutta sen yhteiskunnallinen merkityskin on hyvin tärkeä. James tietää, millaista elämä kaduilla on ja hän kertoo siitä kaunistelematta ja rehellisesti. Hän ei yritä väittää olevansa puhdas pulmunen, mutta silti lukija on koko ajan hänen puolellaan. 

James aloitti huumeista vierottautumisen ensimmäisen kirjan aikana ja toisen kirjan aikana hän on päässyt jo siihen pisteeseen, että hänen on aika luopua Subutexista. Vaikka Jamesin elämäntavat ovat muuttumassa terveellisemmiksi, hän kamppailee kirjan aikana monenlaisten terveysongelmien kanssa Bobin tukemana tietenkin. Bob on aivan uskomattoman lojaali Jamesia kohtaan.

En ikinä kyllästy lukemaan kissojen päähänpistoista ja tavoista. Bobin maailma on kissojen ystävän herkkua, jota haluaisi ahmia koko ajan vain lisää. Toivottavasti Bobin ja Jamesin tarina jatkuu myös aikuisten kirjoissa. Lastenkirjoja on Wikipedian mukaan ilmestynyt jo useampi.

Muistaakseni aiemmassa kirjassa ei ollut kuvitusta, ja yllätyin iloisesti jokaisen luvun loppua koristavasta Dan Williamsin loihtimasta kuvasta. Tämä ratkaisu toi mielestäni kirjaan hieman lastenkirjamaisuutta, vaikka Jamesin elämän kuvailu olikin ajoittain sen verran järkyttävää, että ehkäpä pienten lasten on parempi pysyttäytyä Bobista kertovissa lastenkirjoissa, joita ei ole tosin ainakaan vielä suomennettu.

Jotkut ihmiset eivät kuulemma pidä lemmikkien inhimillistämisestä, mihin kirjailija itsekin myöntää syyllistyvänsä. Minua asia ei haitannut lainkaan, mutta joku voisi laskea asian kirjan huonoksi puoleksi.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 2014 Tammi 557 s.
lainattu kirjastosta

"Sano aivan mitä haluat, mutta tässä asiassa on vain yksi, lopullinen totuus." 

Joen viskilasi oli jälleen tyhjä, vaikka hän oli vasta täyttänyt sen. Ulkona oli hämärtynyt. Kaikki muut olivat nukkumassa.
Sanomalehdessä oli sisäsivuilla julkaistu pieni uutinen, joka kertoi eläinoikeusaktivistien kiistelleen eläintutkijan kanssa. Eläintutkijan. Omasta mielestään hän tutki ihmisen näköjärjestelmää. Hänen ryhmässään jotkut tekivät kokeita terveillä koehenkilöillä, ihmisillä, mutta ketäs sellainen kiinnosti. Hänen ryhmänsä neljää tietokonemallintajaa, niitä, jotka nuorten kuvitelmissa pelastaisivat koko maailman, ei mainittu.
Ilmeisesti ei ollut mitään merkitystä, miten asiat oikeasti olivat. Vain se merkitsi, miltä ne näyttivät.
Jokainen sai ne näyttämään siltä, miltä halusi.

Alina ja Joe tapasivat Italiassa olleessa konferenssissa. He rakastuvat ja Joe muuttaa Suomeen, jonne sopeutuminen ei olekaan kovin yksinkertaista. Alinan mielestä Joe panostaa perheeseen liian vähän ja etsii tieten tahtoen huonoja puolia työstään Helsingin yliopistossa ja uudesta asuinmaastaan. Alinan ja Joen epäonnistuneesta avioliitosta jää jäljelle yhteinen poika Samuel, joka jää Suomeen äitinsä kasvatettavaksi, kun Samuelin isä palaa takaisin Yhdysvaltoihin. Vuosien päästä kun Samuel on jo aikuinen, Alina soittaa entiselle miehelleen siitä, että heidän poikansa on Yhdysvalloissa. Samuelista on vuosien saatossa tullut eläinten oikeuksien puolustaja ja Joe pitää eläinkokeita välttämättöminä tutkimukselleen.

Olen lukenut ennen Valtosen Finlandia-palkinnon voittanutta teosta ainoastaan kaksi Finlandia-voittajaa. Sofi Oksasen Puhdistus ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi olivat kumpikin minulle pienoisia pettymyksiä. Finlandian voittaa usein kirja, joka ei minua aiheensa puolesta kiinnosta, joten olen yleensä jättänyt palkitut kirjat muille lukijoille. Viime vuoden lopulla Finlandian sai kuitenkin kerrankin sen oloinen romaani, että en voinut jättää kirjaa lukematta. Olin kiinnostunut Valtosen kirjasta jo keväällä hieman katalogitekstin perusteella, mutta kirja oli unohtunut syksyn saapuessa. Kuitenkin mitä enemmän kirjasta kuulin, sitä enemmän se kuulosti minun jutultani. En joutunut pettymään vaan sain jopa enemmän kuin osasin odottaa.

Etukäteen ajattelin saavani eläinkokeita tekevän isän ja eläinaktivistipojan näkemysten vastakkainasettelua. Sain, mitä odotinkin, mutta kirja on paljon muutakin. Samuelin vanhempien eron jälkeiset ongelmalliset välit leimaavat Alinan ja Joen pojan kasvua. Monessa muussakin kirjassa on tullut ilmi, miten pienet asiat vaikuttavat lopputulokseen. Jos Alina olisi suhtautunut pienen poikansa matkaan isänsä luokse suopeammin, olisiko Samuel välttynyt katkeruudelta isäänsä kohtaan? Nykyhetki ja mennyt vuorottelee kerronnassa, ja siksi syy-seuraussuhteita jää miettimään. Selittääkö mennyt nykyhetken?

Kirja on runsas aiheiltaan ja kooltaan. Silti siinä ei ole mitään liikaa. He eivät tiedä mitä tekevät on kirja siitä, miten asiat eivät ole mustavalkoisia. Se on jännitysnäytelmä ja kritiikkiä nykyajan ilmiöitä kohtaan. Se kysyy, miksi ennakkoluulot voittavat terveen järjen käytön. Miksi on niin helppoa uskoa pahinta kanssaeläjistä? Se ei ole kuitenkaan liian osoitteleva ja provosoiva, vaan se herättää juuri sopivasti tunteita ja saa ajattelemaan. Luin kirjan loppuratkaisun kyyneleet silmissä.

Vaikka kirja sijoittuu melkein meidän aikaamme, teknologian kehitys on mennyt vielä pidemmälle. Joen tytär Rebecca on iAm-laitteen lumoissa, ja muutkin pitävät sitä käänteentekevänä keksintönä. Kirjasta on luettavissa myös piikkejä medikalisaatiota kohtaan. Koulussakin tunnutaan ihannoivan sosiaalisen kanssakäymisen vaivattomuutta niin paljon, että siellä ollaan valmiita hyväksymään lääkitys niille oppilaille, joilta se ei suju täydellisesti. Rebeccan trendien perässä pysymisen ja suosittuna olemisen tarve on saanut hänet altistamaan elämänsä mainostauluksi.

Minulle tämä on viime vuoden paras kotimainen. Tietenkin vielä voi tulla vastaan jokin tämän ylittänyt, mutta sellaisen teoksen olisi oltava huikea, sillä näin loistavaa teosta on vaikea ylittää. Huh, jo toinen kirja tässä kuussa, jonka jäljiltä olen häikäistynyt. He eivät tiedä mitä tekevät on runsas, upea ja puhutteleva teos.

Siinan mielestä meillä alkaa olla jo riittävästi kirjallisuutta maamme sota-ajoista, mutta meillä ei todellakaan ole yhtään liikaa kirjallisuutta tämän kirjan teemoista.
Mai Laakso kuvaa tätä kirjaksi, joka on hyvin yhteiskuntapainotteinen mutta johon on samalla saatu sisällytettyä perhetragedia, johon vaikuttavat monet eri tekijät.
Juhanin mukaan kirja täytti täydellisesti sen, mikä hänen mielestään on kirjan tärkein tehtävä: avata uusia näkökulmia.
Marile arvelee, että kirja on kaikista hänen lukemistaan kotimaisista kirjoista hengeltään kansainvälisin.
Omppu jäi kirjaa lukiessaan kaipaamaan edes muutamaa suvantohetkeä, jolloin olisi pystynyt hengittämään huohottamatta.
Tomi Norha hämmästeli ensin kirjan kerronnan arkisuutta mutta huomasi sitten kirjan suurimman ansion olevan se, että kirja kuvaa tätä päivää, nykyhetken ongelmia ja mahdollisuuksia.

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Risto Isomäki: Kurganin varjot 2014 Tammi 341 s.
lainattu kirjastosta

Hetkeä myöhemmin kalastusalus oli hänen edessään. Juri taittoi alaspäin ja nosti jalkansa pystyyn. Hän putosi pari kolme metriä suoraan alas. Sitten hän kääntyi vaakasuoraan asentoon ja ui kalastusaluksen alle.
Hän näki heti sen, mitä oli pelännyt näkevänsä.
Kalastusaluksen pohja ei ollut enää vaaleansininen. Se oli muuttunut tummanpuhuvan mustaksi.
Callaon maalari.
No voi saatana, ajatteli Juri. No voi saatanan saatanan saatana.
Hän ui lähemmäs ja silitti Mriyan pohjaa kämmenellään.
Maalin pinta oli rosoinen, ja kun hän rapsutti pohjaa, maalia irtosi ja puinen pinta tuli näkyviin. Mustan kerroksen alla ei siis ollut sinistä maalia! Hän potkaisi räpylöillään ja kiersi aluksen ympäri. Musta pinta oli ehjä, vesirajaan asti. Missään ei näkynyt ainoatakaan vaaleansinisen maalin läiskää. Se ei tiennyt hyvää. Se oli todella huono juttu.

Alex on tutkimusryhmän kanssa tutkimassa muinaisia kurganeja. Hän on vakuuttunut siitä, että alueella on koskematon hautakumpu, jota kukaan ei ole vielä löytänyt. Alexin vaimo Irina on miehensä seurana, kunnes hän saa viestin, joka saa hänet jättämään miehensä ja lähtemään Mustallemerelle. Ihmiskuntaa saattaa lähestyä tuhoisa ekokatastrofi.

En ole aiemmin lukenut Risto Isomäkeä, vaikka kehuttu ja Tähtivaeltaja-palkinnon saanut Sarasvatin hiekkaa on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Kun Isomäeltä ilmestyi syksyllä mielenkiintoisen kuuloinen uusi kirja, päätin lukea sen ensimmäisenä. Kirja ei ollut minulle aivan täydellinen lukuelämys, mutta pikkupuutteistaan huolimatta pidän Isomäkeä jo yhden kirjan perusteella suomalaisen tieteiskirjallisuuden kärkijoukkoon kuuluvana nimenä. 

Kirjailija on selvästi perehtynyt aiheisiin, joista kirjoittaa. Kun uhkaskenaariot on luotu kiinnostaviksi ja pelottavan mahdollisiksi, kirja on dystopisen kirjallisuuden ystävälle herkkua. Monen asian pitäisi mennä juuri katastrofille sopivalla tavalla väärin, mutta Isomäen maalaama kauhukuva ei ole aivan mahdoton - valitettavasti. 

Hieman ohuiksi jääneet hahmot on yksi kirjan suurimmista puutteista. Välillä minusta tuntui, etten täysin ymmärtänyt henkilöiden motiiveja, ja etenkin Irinan käytös vaikutti välillä hieman hämmentävältä. Kirjan ihmissuhdedraama on mielestäni aivan tarpeeton eikä herättänyt minussa paljonkaan tunteita varmaankin juuri siksi, että kirjailija ei onnistunut saamaan henkilöitä lihaksi ja vereksi.

Pääasiassa pidin Isomäen kirjoitustyylistä, vaikka usean luvun päättäneet juonikoukut tuntuivat hieman turhilta. Juonikoukut tekevät lukemisesta nopeatempoista, mutta pidän enemmän siitä, kun kirjailija pitää jännitettä vireillä muilla tavoin.

Kurganin varjot sai minut vakuuttumaan Isomäen kirjailijan taidoista ja aion ehdottomasti perehtyä hänen tuotantoonsa lisää. Jotenkin aavistelen, että hänen aiemmasta tuotannostaan voi löytyä vieläkin kirkkaampia helmiä kuin tämä.

Osallistun kirjalla Idän pikajuna -haasteeseen ja kuittaan Varnan käydyksi siksi, että Mustameri hyväksytään kohdan suoritukseksi.

Muualla: Mummo matkalla, Kirjapolkuni, Kirjabrunssi, Kirsin kirjanurkka, Booking it some more, Iltaluvut, Kirjakertomuksia ja Kirjavinkit

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa 2014 (Au revoir là-haut 2013) Minerva 543 s. suom. Sirkka Aulanko
lainattu kirjastosta

Édouard Péricourt kuului onnen suosikkeihin.
Hänen käymissään kouluissa kaikki olivat samanlaisia kuin hän, rikkaiden poikia, joille ei voinut tapahtua mitään pahaa; he syntyivät maailmaan täynnä itsestäänselvyyksiä ja itseluottamusta, joka oli kerääntynyt lukemattomien heitä edeltäneiden vauraiden sukupolvien aikana. Édouardin tilanne oli sikäli muita huonompi, että hän oli päälle päätteeksi vielä onnekas. Ihminen voi saada anteeksi niin rikkauden kuin lahjakkuuden, mutta ei onnekkuutta, se on turhan epäreilua.
Oikeastaan hänen onnekkuutensa oli ennen muuta hyvää itsesäilytysvaistoa. Kun vaara oli suuri ja tilanne alkoi näyttää uhkaavalta, jokin varoitti häntä, hänellä oli sellaiset tuntosarvet, ja sitten hän teki parhaansa selviytyäkseen pelkällä säikähdyksellä. Kun nyt tänä marraskuun toisena päivänä vuonna 1918 näkee Édouard Péricourtin vääntelehtivän mutaisessa maassa toinen jalka tohjona, saattaa tietysti ihmetellä, onko hänen onnensa ehtynyt ja vieläpä kääntynyt vastaiseksi. Mutta ei asia sentään niin ole, ei aivan, sillä hän saa pitää jalkansa. Hän tulee ontumaan koko loppuikänsä mutta kahdella jalalla.

Albert Maillard ja Édouard Péricourtin elämät yhdistyvät ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa yllättäen, kun Édouard pelastaa Albertin hengen. Albert jää Édouardille kiitollisuuden velkaan ja hoivaa pahoin loukkaantunutta sotatoveriaan. Kun Édouard ei halua palata kotiin, Albert ryhtyy uskaliaaseen yritykseen, joka voi paljastuessaan olla kohtalokas kummallekin nuorukaiselle. Sota on jättänyt kumpaankin nuorukaiseen jälkensä. Albertin arvet eivät vain ole niin näkyviä kuin Édouardin.

Pierre Lemaitre oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Ilmeisesti Näkemiin taivaassa onkin ensimmäinen häneltä suomennettu romaani. Hän on tullut aiemmin tunnetuksi lähinnä dekkarikirjailijana. Vaikka Näkemiin taivaassa -teoksessa on oma jännityksensä, se ei varsinaisesti ole kuitenkaan dekkari. Lemaitre on palkittu kirjasta arvostetulla Goncourt-palkinnolla, joka myönnetään vuoden parhaan ja omaperäisimmän proosateoksen kirjoittajalle. Palkinnon ovat saaneet muun muassa Simone de Beauvoir, Marguerite Duras, Marcel Proust ja viime vuonna kirjallisuuden Nobelilla palkittu Patrick Modiano.

En usein lue sota-aikaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Tämäkään kirja ei herättänyt mielenkiintoani ennen kuin luin erään bloggaajan arvion (EDIT: sen jälkeen kun kävin bloggauksen kirjoittamisen jälkeen vierailulla muissa tästä kirjoittaneista blogeista, epäilen vahvasti, että Annelin bloggaus herätti mielenkiintoni), joka sai minut arvelemaan, että Näkemiin taivaassa voisi olla minulle mieleinen kirja. Onneksi Anneli onnistui vakuuttamaan minut siitä, että Lemaitren teos on lukemisen arvoinen, sillä kirja yllätti positiivisesti.

Kirjan kerrontatyyli on vetävä ja se saa lukemaan kirjaa melko nopeasti eteenpäin. Tarina ei kuitenkaan etene liian vauhdikkaasti. Kirjailija on loihtinut varsinkin päähenkilöihin sopivasti syvyyttä, ja kukaan kirjan henkilöistä ei tunnu epäuskottavalta. Häijy ja itsekäs d'Aulney-Pradelle menestyy sodanjälkeisessä maailmassa, mutta lukijan sympatiat puolelleen saaneet Maillard ja Péricourt joutuvat kohtaamaan elämässään monenlaisia vaikeuksia. Elämä näyttäytyy tässä mielessä varsin epäoikeudenmukaisena. Lukemalla selviää, saavatko Maillard ja Péricourt hyvityksen kärsimyksilleen ja saako paha eli d'Aulney-Pradelle palkkansa. 

Sotatantereella ollaan vain kirjan alussa, ja suurin osa kirjan reilusta 500 sivusta käytetään sodan vaikutuksien kuvaamiseen. Tämä onkin ainakin minua kiinnostavin lähestymistapa sotaan. Édouardin isä tajuaa vasta poikansa menetettyään, miten paljon hän poikaansa loppujen lopuksi rakasti, kun taas d'Aulney-Pradelle käyttää häikäilemättä hyväkseen sodan jälkeistä huonoa rahatilannetta.

Näkemiin taivaassa kuvaa ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan lisäksi ystävyyttä. Vaikka teoksessa on joitakin sydäntäriipiviä tapahtumia, romaani ei jättänyt jälkeensä samanlaista ahdistunutta oloa kuin jotkin sota-aikaan sijoittuvat kirjat. Ei Näkemiin taivaassa tietenkään mikään hyvän mielen kirja ole. Varsinkin d'Aulney-Pradellen teot pöyristyttivät ja tuntuivat aivan uskomattomilta, ja loppu sai melkein kyyneleet silmiini.

Suosittelen kirjaa niillekin, jotka yleensä jättävät sotakirjat suosiolla muille lukijoille. Tälle kirjalle kannattaa antaa mahdollisuus.

Muualla: Kirjavinkit, Leena Lumi, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Oksan hyllyltä, Kulttuuri kukoistaa ja Annelin lukuvinkit

Pysähdyin kirjan myötä Idän pikajuna -haasteessa Pariisiin.
-------------------
Lisäsin blogin otsikon paikalle vihdoinkin itse ottamani valokuvan. Anna minun lukea enemmän on varmaan blogin alkuajoista lähtien lukenut violetilla taustalla, ja kyllästyin tähän ratkaisuun jo kauan sitten. Nyt blogi näyttää jälleen hieman enemmän minulta.

Neal Shusterman: UnDivided

Neal Shusterman: Undivided 2014 Simon & Schuster 372 s.
saatu lahjaksi

When Sonia began to tell the tale of her husband, Connor thought he might, at best, get some information - clues as to why Proactive Citizenry was so afraid of not just the man, but the world's memory of him. Janson and Sonia Reinschild, winners of the Nobel Prize for medicine, were erased from history. Connor thought Sonia might give him information. He never expected this!

Älä lue tätä kappaletta, jos et ole lukenut aiempia osia! Muuten bloggaus on spoilerivapaa.
On kulunut lähes kaksi vuotta siitä, kun Connor karkasi kotoaan välttääkseen purettavaksi joutumisen. Starkeyn kasvattilapsista kokoama joukko nuoria levittää kauhua tappamalla purkamisen parissa työskenteleviä ihmisiä. Vaikka nuorisojoukko vastustaa purkamista, heidän toimillaan on epätoivottuja vaikutuksia. Koska ihmiset pelkäävät villiintyneitä nuoria, purkamisen kannatus on kasvanut. Se tuntuu joistakin ihmisistä ainoalta vaihtoehdolta äärimmäisyydestä huolimatta. Lainsäädäntöön yritetään saada uusia pykäliä, jotka muun muassa sallisivat lailliselta tieltä poikkeavien nuorten purkamisen ilman vanhempien lupaa. Voivatko Connor, Lev ja Risa tehdä enää mitään saadakseen purkamisen kielletyksi?
Spoilerit päättyvät.

Shustermanin dystologian ideana on tiivistettynä se, että pro choice - ja pro life -ihmisten väliset erimielisyydet ovat johtaneet karmivaan ratkaisuun. Abortit ovat kiellettyjä, mutta nuoret ovat 13 ja 18 ikävuoden välisenä aikana (tosin ikäraja on alennettu 17 vuoteen ensimmäisen kirjan jälkeen) vapaata riistaa. Jos he käyttäytyvät huonosti, joutuvat huoltajuuskiistojen välikappaleiksi tai ovat muuten vain epätoivottuja, huoltajat saavat ilmoittaa jälkikasvunsa purettaviksi. Purkamisen kannattajat eivät pidä purkamiseksi joutumista edes kuolemana vaan heidän mukaansa nuori jatkaa olemassaoloaan vain hieman eri muodossa. Puretun nuoren osat siirretään muille ihmisille, jotka niitä tarvitsevat.

Aloin lukea Unwind-dystologiaa lähes kaksi vuotta sitten, ja nyt on jälleen yksi kirjallinen matka saapunut päätökseensä. Kun hyvän sarjan saa luetuksi loppuun, olo on kaihoisa, melkeinpä jopa tyhjä. Enää ei tarvitse jännittää tulevien kirjojen tapahtumia ja rakkaiksi tulleiden henkilöiden kohtaloa. Vaikka kirjoihin voi palata, ensimmäistä lukukertaa ei ole enää mahdollista kokea uudelleen. Olen kärsinyt muutaman päivän ajan pienoisesta lukujumista ja olen lukenut sivun yhdestä ja katkelman toisesta kirjasta.

Jokaisessa Unwind-dystologian osassa on ollut juonenkäänteitä, jotka ovat onnistuneet täysin yllättämään minut. Juuri kun olen ajatellut, että mitään karmivampaa ei enää voi tapahtua, Shusterman tarjoilee seuraavan järkytyksen. Silti karmivuus ei ole mennyt liian pitkälle. Vaikka joskus on tullut hetkiä, jolloin mieluummin hyppäisi jonkin kohdan ylitse, silti se on juuri ja juuri lukijan sietokyvyn rajoissa. Lukemista ei voi lopettaa kesken, koska tarina on saanut lukijan liiaksi pauloihinsa.

Minulla on usein ongelmia sarjojen päätösosien kanssa. Varsinkin kun olen menettänyt sydämeni jollekin sarjalle, odotukset viimeistä kirjaa kohtaan kohoavat monesti liiankin korkeiksi. Shusterman ei ole vielä kertaakaan pettänyt minua, ja päätösosa oli todellakin odotuksen arvoinen. Se ei ole liian sekava, vaikka joissakin sarjoissa lopun lähestyessä on liian monia langanpäitä solmimatta ja viimeinen kirja tuntuu hieman hätäiseltä ja hutaistulta. UnDivided ei onneksi kärsi tällaisista ongelmista.

Sarjan piti olla alunperin trilogia, mutta kirjailija huomasi, että viimeiseen osaan vain tuli tekstiä. Hän ei halunnut kuitenkaan karsia ja lyhentää kirjaa ihanteelliseen 400 sivuun vaan hän mieluummin jakoi viimeisen osan kahdeksi kirjaksi. Tämä oli hyvä ratkaisu. Sarja ei tunnu mitenkään venytetyltä, mutta päätösosaan ei ole myöskään tungettu liikaa asioita. Sanoisin, että päätösosa on melkeinpä täydellinen, vaikkakin aivan kirjan lopun odotin menevän hieman eri tavalla. Kuitenkin se on niin pieni kauneusvirhe tässä kirjassa, että olen valmis unohtamaan asian ja rakastamaan UnDividedia ja koko sarjaa täydestä sydämestäni.

Unwind-dystologia on ehdottomasti paras lukemani nuorille aikuisille suunnattu dystopiasarja. Mikään muu ei ole vain yltänyt tällaiselle tasolle. Sarjan idea on nerokas, toteutus on loistava, ja henkilöt ovat inhimillisiä. Jännite on säilynyt kaikkien neljän kirjan ajan. Kaiken viimeistelee Shustermanin taito kirjoittaa. Jos pidät dystopiasta ja olet valmis lukemaan englanniksi, sinun täytyy lukea tämä sarja. Takaan, että et pety.

Unwind-sarja
Unwind (2007)
UnWholly (2012)
UnSouled (2013)
UnDivided (2014) 

Daniel Handler: Why We Broke Up

Daniel Handler: Why We Broke Up 2011 Little, Brown and Company 354 s. kuvittanut Maira Kalman (ilmestynyt suomeksi nimellä Ja sen takia me erosimme)
lainattu kirjastosta

I looked sadly out at the wet traffic. It had been raining, my Jewish hair a hideous cloud of pollution, and it was going to rain some more. I felt unshielded there outside Green Mountain, sensitive as a match flame, a lost baby something in the streets, without a mother or a collar or a cardboard box to call home. "I worry about everyone," I said, why not let out the honest answer. "Different, everyone keeps saying different. He's mine now but you're right, someone could take him. I'm like an outsider to everyone else he knows."

Min Greenin ja Ed Slatertonin välillä oli kiihkeä mutta lyhyeksi jäänyt seurustelusuhde. Eron jälkeen Min lähettää Edille laatikollisen tavaroita, joiden avulla Min selittää, miten tuleva ero oli nähtävissä jo suhteen aikana. 

Kiinnostuin kirjasta, kun minulle selvisi, että Daniel Handlerin pseudonyymi on Lemony Snicket, jonka nimisenä hän on kirjoittanut Surkeiden sattumusten sarjan. Rakastin kyseistä ylitraagista ja mustalla huumorilla kuorrutettua kirjasarjaa kymmenisen vuotta sitten. Lisäksi kirjan kuvaus kuulosti ihan mielenkiintoiselta ja varsinkin perinteisestä poikkeava rakenne herätti kiinnostukseni. En ollut kuitenkaan metsästänyt kirjaa luettavakseni ennen kuin kuljin viime viikolla kirjaston hyllyjen välissä etsimässä jotakin luettavaa. Luin takakannen ja muistin kirjan saamat kehut, joten kirja lähti kotiin mukanani.

Olen lukenut perinteisesti kerrottuja kirjoja niin paljon, että siitä poikkeavat kirjat tuntuvat ainakin alkuun piristäviltä poikkeuksilta. Daniel Handler rikkoi jo Surkeiden sattumusten sarjassa perinteisen kirjan rakennetta ja omaperäinen kertoja jäi mieleeni positiivisesti erottuvana. En ole lukenut sarjan jälkeen mitään, jonka voisin sanoa tuovan mieleen kyseiset kirjat. Tässä kerrontaratkaisu toimii ihan hyvin, mutta silti jäin miettimään, tuoko se kovinkaan paljon lisää tarinaan. Idean olisi voinut mielestäni toteuttaa perinteisemminkin, sillä koin esineiden jäävän välillä hieman turhiksi.

Parasta tarinassa on se, että Minin ja Edin suhteen loppu on heti tiedossa. Syyt tosin ovat alussa vielä hämärän peitossa. Joskus minua häiritsee lopun kertominen ennen viimeisiä sivuja, mutta Why We Broke Up -kirjassa ratkaisu on onnistunut. Kaikkea ei paljasteta heti ja lukijan mielenkiinto säilyy loppuun asti. Jollei suhteen olisi heti aluksi kerrottu päättyneen eroon, kirja olisi sisältänyt paljon perinteisemmän rakkaustarinan ja teoksen lopussa olisi paljastunut, ettei tarinalla ollutkaan onnellista loppua. Tällaisena tarina on perinteistä romantiikkaa nurin kurin. Rakkaustarinan alun sijaan olennaisinta on, miten ja miksi se päättyy. Vaikka minä-kertoja Min kertoo tarinan alusta loppuun, loppu häämöttää jo alussa. Ediin rakastuessaan Min luulee voivansa tehdä muiden epäilemästä suhteesta toimivan, mutta kaikki ei menekään niin kuin piti.

Suhteen loppumisesta on kulunut vain muutama viikko, joten Minin tuntema tuska on vielä pinnalla. Hän on katkera ja mielestäni sortuu hieman ylianalysoimaankin sitä, miksi hän ei sopinut yhteen Edin kanssa. Vaikka tarinassa on koko ajan lopun kaiku, siitä on aistittavissa myös suhteen aikana ollut vahva usko yhteiseen tulevaisuuteen alkutaipaleen kuoppaisuudesta huolimatta.

Kirja oli ihan hyvä lukukokemus, mutta en usko sen jättävän kovinkaan pysyvää jälkeä mieleeni. Mielestäni Handler on parhaimmillaan synkässä huumorissa, joten taidan seuraavaksi lukea häneltä Surkeiden sattumusten sarjan tapahtumia edeltävät All the Wrong Questions -kirjat.

Muualla: Kirjavinkit, Notko, se lukeva peikko, Kirjaneidon tornihuone, Lukisinkohan ja Lastenkirjahylly.

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot & kirjastolöydöt

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot 2014 (Nordiska Väsen 2013) Minerva 122 s. suom. Eero Ojanen
lainattu kirjastosta

Näkki on mestarillinen pelimanni, joka voi sekoittaa ihmisten päät sulosävelillään. Se soittaa useimmiten aamuhämärässä, istuen kivellä virtaavan veden ääressä, koskien ja myllyjen luona tai siltojen alla. Kun ihmiset kuulevat ihmeellisen musiikin, he voivat lumoutua niin, että he ovat helppo saalis näkille. Joskus musiikki voi olla niin mukaansatempaavaa, että väki ei voi lopettaa tanssia, ennen kuin aurinko nousee. Näkin lempisoitin on viulu, mutta se soittaa myös huilua tai harppua. Musiikki voi olla niin kaunista, että jokainen, joka sen kuulee, puhkeaa kyyneliin. Jos huomataan, että virtamies itse puhkeaa itkuun soittaessaan, se on selvä varoitus jostain uhkaavasta onnettomuudesta.
Niin leikkisän iloista kuin Näkin soitto onkin, siinä on silti aina taustalla jotain painostavaa ja surumielistä, aivan kuin se kantaisi suurta surua. Ehkä mukana on tieto siitä, että se ei tule koskaan saamaan rauhaa, koska siltä puuttuu ihmisen sielu. Ehkä yksinäisyys, joka saa sen vetämään ihmisiä alas valtakuntaansa, vain huomatakseen, että nämä eivät selviydy veden alla ja pian jättävät sen jälleen yksin.

Pohjoismaiset taruolennot lukemalla saa tietää muun muassa, miksi on vaarallista mennä liian varhain joulukirkkoon. Lukija oppii myös, että ei kannata kieltäytyä, jos kaunis neito tarjoutuu ostamaan laivan lastin keskellä merta. Minä en ainakaan tiennyt ennen kirjan lukemista, että haamu ja kummitus ovatkin kaksi eri taruolentoa, vaikka yleensä sanoja käytetään toistensa synonyymeina.

Innostuin Johan Egerkransin Pohjoismaisista taruolennoista heti, kun kuulin teoksesta ensimmäisen kerran keväällä. En kuitenkaan ehtinyt lukea sitä heti ilmestymisen jälkeen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kirja nimittäin kuuluu ehdottomasti vuoden ihastuttavimpiin lukuelämyksiin. 

Rakastin sitä, miten todelliset historialliset tapahtumat ja uskomukset yhdistetään tarun kanssa niin, että kirjan olentojen olemassaoloon alkaa melkein uskoa. Erilaiset uskomusperinteet ovat vallan kiehtovia, ja vaikka useista taruolennoista olin kuullut jo aiemmin, mukaan mahtui täysin uusia tuttavuuksia ja ennestään tutuistakin opin paljon uutta.

Kirjan kuvat tukevat upeasti taruolentojen esittelyjä, ja niitä teki mieli jäädä ihastelemaan pitkäksi aikaa. Tämä onkin kirja, jonka aion jossakin vaiheessa hankkia myös omaan hyllyyni, sillä vain yksi lukukerta ei ollut riittävästi.

Voin kuvitella, että olisin ihastunut kirjaan jo lapsena, mutta jotkin taruolennot ovat sen verran kammottavia, että kovin herkille ja pienimmille lapsille en ehkä kirjaa lukisi. Olin ainakin itse lapsena sen verran herkkä saamaan hiemankin pelottavista asioista painajaisia, että voisin kuvitella esimerkiksi liekkiön, joka on äitinsä surmaama kastamaton lapsi, olevan todella järkyttävä perheen pienimpien mielestä.

Kirjan lopussa on lista muusta taruolentoihin liittyvästä kirjallisuudesta. Laitan loppuun listan kirjoista, jotka kiinnittivät erityisesti huomioni niin oman muistini tueksi että muillekin aiheesta kiinnostuneille vinkiksi.
John & Caitlin Matthews: The Element Encyclopedia of Magical Creatures - The Ultimate A-Z of Fantastic Beings from Myth and Magic
Katharine Mary Briggs: The Vanishing People - a Study of Traditional Fairy Beliefs
Rosemary Ellen Guiley: The Encyclopedia of Vampires, Werewolves and Other Monsters

Pohjoismaiset taruolennot on huikean hieno aloitus Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteelle.

Muualla: Kirjojen keskellä, Hyllytontun höpinöitä ja Kaisa-Reetta T.

Keskiviikkona minulla alkoi vihdoinkin odotettu loma. Syyslukukauden viimeisen opiskeluviikon aikana palautin yhden esseen ja tein kolme tenttiä, joten loma tuntuu todellakin ansaitulta ja tarpeelliselta. En ole syksyn aikana ehtinyt lukea niin paljon kuin yleensä, joten loman aloitukseen kuului tietysti reissu kirjastoon, vaikka lukemattomia kirjoja olisi ollut kotonani muutenkin.

Muistin tänään, miten paljon rakastan päämäärätöntä haahuilua kirjaston hyllyjen välissä. Kirjastoon sisään astuessani tiesin vain, että Jim Thompsonin Lumienkelit lainaan, sillä se kuulosti hyvin joulunaikaan sopivalta dekkarilta. Innostuin kuitenkin myös katsastamaan hyllyjä ilman mitään varsinaista etsinnän kohdetta. Joanne Harrisin Runemarks, Daniel Handlerin Why We Broke Up ja Ernest Clinen Ready Player One tuntuivat sellaisilta kirjoilta, jotka sattuivat kiinnostamaan eniten juuri tänään. Huumaannuin kirjaston lukemattomista vaihtoehdoista ja olisin voinut viettää kirjoja valikoiden paljon pidemmänkin hetken. Nämä kirjat saivat kuitenkin tällä kertaa riittää. Kaikki kolme olivat herättäneet kiinnostukseni jo aiemmin, mutta en ollut ennen tätä päivää päätynyt kantamaan niitä kirjastosta kotiin. Why We Broke Upia aloittelinkin jo hieman kirjastossa.

Graeme Simsion: The Rosie Effect

Graeme Simsion: The Rosie Effect 2014 Penguin Books 418 s.
lainattu kirjastosta

'Jeeesus,' she said. 'You don't have any feelings at all.'
I was suddenly angry. I wanted to shake not just Lydia but the whole world of people who do not understand the difference between control of emotion and lack of it, and who make a totally illogical connection between inability to read others' emotions and inability to experience their own. It was ridiculous to think that the pilot who landed the plane safely on the Hudson River loved his wife any less than the passenger who panicked. I brought the anger under control quickly, but my confidence in Lydia's qualifications to advise me had been reduced.

Tämä bloggaus käsittelee Graeme Simsionin Vaimotesti-kirjan jatko-osaa ja sisältää jonkin verran paljastuksia ensimmäisen osan juonesta.

Sosiaalisesti kömpelö Don on löytänyt itselleen elämänkumppanin, jonka kanssa on ehtinyt olla jo kymmenen kuukautta naimisissa. Nyt Rosien ja Donin yhteiselämä kuitenkin mutkistuu, sillä Rosie on tullut raskaaksi. Rosie on innoissaan tulevasta äitiydestä, mutta Donin sisällä heräävät epäilykset omasta sopivuudestaan isäksi. Kestääkö Donin ja Rosien rakkaustarina elämänmuutoksen?

Keväällä lukemani Simsionin Vaimotesti oli ehdottomasti hauskin pitkään aikaan lukemani teos. Huomasin silloin, että hurmaavista Donista ja Rosiesta kirjoitetaan toinenkin kirja, jonka päätin ehdottomasti lukea. Olen talven pimeyden ja opiskelustressin keskelle kaivannut jotakin hauskuutta ja viime viikolla satuin huomaamaan, että jatko-osa onkin jo ilmestynyt. Kipaisin samana päivänä hakemassa kirjan luettavakseni.

Vaimotestiä lukiessani minulle tuli hyvän kirjan parissa iskevä lukuvimma enkä oikein malttanut tehdä mitään muuta ennen kuin olin saanut kirjan luetuksi. The Rosie Effect ei valitettavasti herättänyt samanlaista reaktiota. Pystyin aivan hyvin keskittymään tenttiin lukemiseen ja lukemaan kirjaa pienissä pätkissä viikon ajan. En aivan tiedä, mikä oli pielessä. En vain tyrskähdellyt hillittömästä naurusta ennen kuin aivan kirjan loppupuolella.

Ehkä perheen perustaminen tuntui aiheena vakavammalta ja vieraammalta kuin deittailukuviot tai mahdollisesti ensimmäisen kirjan tapahtumat vain olivat hauskempia. Onneksi vanha Don on tallella. Bloggausta kirjoittaessani tajusin, että yksi kirjan ongelmista saattaa olla se, että Rosie tuntuu etäisemmältä. Don viettää enemmän aikaa ystäviensä kanssa, ja Rosie, johon rakastuin ensimmäisen kirjan aikana Donin lisäksi, on tietenkin kirjassa läsnä ja tärkeä osa kirjan juonta, mutta ensimmäisessä kirjassa hän oli mielestäni vahvemmin ja aidommin mukana. Tämä Rosien persoonan jääminen hieman taka-alalle on toisaalta ymmärrettävää kirjan juonen kannalta.

The Rosie Effect ei ole niin romantiikkapainotteinen kuin ensimmäinen osa vaan kirja kertoo ennemminkin vakiintuneen parisuhteen arjesta ja sen ongelmista kuin leiskuvista tunteista. Tästä huolimatta haluan antaa Simsionille erityismaininnan siitä, miten hyvin hän onnistuu kirjoittamaan romantiikasta sortumatta kliseisiin. Romanttiset kirjat saavat minut helposti pyörittelemään silmiäni, mutta Simsionin kirjojen kanssa niin ei ole käynyt vielä kertaakaan. Simsion on saanut minut ymmärtämään, että voin pitää romanttisista kirjoista, jos ne ovat älykkäästi ja hersyvästi kirjoitettuja eivätkä sorru ällöromanttisuuteen.

Simsionin toinen kirja ei kolahtanut aivan samalla tavalla kuin ensimmäinen, mutta kuitenkin suosittelen kirjaa niille, jotka ensimmäisestä kirjasta pitivät. Tässäkin on hauskoja hetkiä ja Donin ja Rosien pariin palaaminen oli piristävä kokemus. Jäin miettimään, tuleekohan kolmatta osaa.

Jenni piti toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä.

Jay Asher: Thirteen Reasons Why

Jay Asher: Thirteen Reasons Why 2007 Razorbill 288 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Kolmetoista syytä)
lainattu kirjastosta

You don't know what went on in the rest of my life. At home. Even at school. You don't know what goes on in anyone's life but your own. And when you mess with one part of a person's life, you're not messing with just that part. Unfortunately, you can't be that precise and selective. When you mess with one part of a person's life, you're messing with their entire life.

Yhden kenkälaatikon sisältö mullistaa Clay Jensenin elämän. Hänen koulutoverinsa ja ihastuksensa Hannah Baker on tappanut itsensä muutama viikko sitten, ja nyt Hannahin kaseteille tallennettu ääni lupaa kertoa, miten 13 ihmistä liittyvät hänen päätökseensä. Clay on saanut nauhat kuunneltavakseen, joten hän on yksi syistä. 

Joistakin kirjoista blogatessani joudun miettimään hyvinkin pitkään, mitä olen valmis sanomaan. Joistakin kirjoista on kuitenkin outoa kirjoittaa, jollen mainitse sanallakaan yhteyttä omaan elämääni. Blogini päivitystahti on ollut useamman kuukauden todella vaihteleva, ja tänä syksynä siihen on ollut muitakin syitä kuin opiskelukiireet. Kesällä menetin valitettavasti kaksi ihmistä, jotka eivät jaksaneet enää. Sen vuoksi Asherin kirjakin tuntui koskettavammalta kuin joskus muulloin luettuna. Kirjaa lukiessani vuodatin yllättävän vähän kyyneleitä ja jopa ihmettelin, miksen ollut sen surullisempi. Kirjan loputtua sen vaikutus kuitenkin iski kokonaisvaltaisemmin. En pidä kirjaa täydellisenä ja olen lukenut paremmin kirjoitettuja nuortenkirjoja, mutta en ihmettele, miksi se joillekin tuntuu olleen mullistava lukuelämys. Minullekin kirja olisi varmaan ollut sellainen kymmenisen vuotta nuorempana.

Merkityksettömiltä vaikuttavat asiat voivat saada kasautuessaan suunnattoman merkityksen. Yksi kaseteilla esiintyvistä henkilöistä tiivistää varmasti monen muunkin syyllisen ajatukset teoistaan: "Nothing. It's ridiculous. I don't belong on those tapes. Hannah just wanted an excuse to kill herself." Toivon, että tämä kirja päätyy monen yläkoululaisen luettavaksi, sillä kirjan sanoma on tärkeä. Jokainen teko voi vaikuttaa jonkun ihmisen elämään arvaamattomilla tavoilla. Vaikka kirjan sanoma ei ollut minulle mikään uusi ja elämänmullistava asia, Asher on onnistunut hyvin kuvaamaan tapahtumien kietoutumista toisiinsa. Lumipalloefekti näyttäytyy varsinkin erään yön traagisina tapahtumina ja vielä laajemmassa mittakaavassa Hannahin elämänä.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen -ajatuksen lisäksi minua jäi mietityttämään se, miten tyttöjen maine on jostakin syystä vieläkin helposti turmeltuva. Ilkeät juorut voivat saada aikaan tietynlaisen kuvan jostakin tytöstä, ja sitten häntä kohdellaan maineen mukaan. En vain pysty käsittämään, miksi pojat voivat kehuskella valloituksillaan ja tyttöjen maine on menetetty, jos heidän edes väitetään olleen monen kanssa. Vaikka Hannah olisikin tehnyt, mitä hänen väitettiin tehneen, mitä sitten? Ei hän olisi ollut yhtään sen huonompi ihminen.

Lopussa Asher kertoo keksineensä ensin kirjan rakenteen ja sitten vasta tarinan. Pidän perinteisen rakenteen haastavista kirjoista. Joskus kokeilut onnistuvat paremmin ja joskus huonommin. Ensin mielelläni oli vaikeuksia hyppiä sulavasti Hannahin sanoista Clayn reaktioihin, mutta melko pian näkökulmien vaihteluun tottui. Vaikka Hannahin kertomus oli minusta Clayn tarinaa kiinnostavampi, Clay toi kirjaan jotakin lisää, minkä puuttuminen olisi huonontanut lukukokemusta ainakin hieman.

Minusta oli kiinnostavaa lukea Wikipediasta, että Asherin mukaan My So-Called Life -televisiosarja on vaikuttanut suuresti hänen kirjoihinsa. Katsoin sarjan muutama vuosi sitten ja pidin sitä varsin onnistuneena teini-iän kuvauksena.

Muualla: Kirjaston kummitus, Kirjavinkit, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Kirjaneidon tornihuone, Jos vaikka lukisi..., Notko, se lukeva peikko ja Nenä kirjassa 

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema 2014 Minerva 308 s.
lainattu kirjastosta

Puhdistettuaan oman perimänsä ylimääräisestä informaatiosta ihmisestä oli tullut niin pitkäikäinen, että hän saattoi eläessään oppia enemmän kuin kolmen tiedekunnan tohtori vanhana aikana. Harva avointa yhteiskuntaa arvostelevista ihmisistä tuli ajatelleeksi sitä. Kaupunginarkistojen keräämä informaatio oli heille yhtä luonnollinen osa ympäristöä kuin muinaiset leikkipuistot.
Ennen geenihoitojen aikakautta yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisen dna:sta oli ollut evoluution kerryttämää informaatiorihkamaa. Kun turha aines poistettiin ja perimän rakenteet oikoluettiin kohdalleen, solujen uusiutuminen muuttui tehokkaaksi. Ikääntymiselle herkin kohta ihmisessä oli kuitenkin soluinformaatiota edustavan kromosomin kärki, telomeeririhma. Jokainen kromosomi oli silmukoitu telomeeririhmalla kuin kudottu villavaate, mutta ajan kuluessa tuo elämän arvokkain kudos hapertui ja rispaantui. Telomeeririhmoja lisäämällä soluista saatiin kestävämpiä. Perimä siivottiin ja solmittiin uudelleen kuin ihmislajin kunniaa esittelevä seinävaate. Vaikka solujen pitkäikäisyys ei tarkoittanut samaa kuin ikuisuus, se oli niin lähellä kuolemattomuutta kuin kolmanneksen elämästään nukkuva olento saattoi toivoa.
Järkytys oli ollut kaamea, kun hedelmällisyys oli kääntynyt samaan aikaan jyrkkään laskuun. Siitä ei ollut toivuttu vieläkään. Yhteys telomeerihoitoihin tunnustettiin vähitellen. Ihmisurosten siittiöt muistuttivat laakamadon laiskoja sukulaisia, ja jos joku vilkkaampi siimahäntä onnistui pääsemään perille perintötehtävässään, se ei pystynyt käynnistämään ihmiselämän kaikkia viidakkokoodeja.
Tilastojen mukaan oli selvää, että ihmiskunnan alamäki oli alkanut. Terveysvaltioiden huolella valitut, terveet ihmiset käyttäytyivät kuin umpikujaan joutuneet eläimet. Tyypillinen väkivaltarikos oli kansalaisen itseensä suuntaama väkivallanteko.

Dammenburgin poliisivoimat ovat kutistuneet yhteen komisarioon, etsivään ja sihteeriin. Kansalaisten jokapäiväistä elämää valvovat tuhannet kamerat, joten rikoksien selvittäminen on varsin yksinkertaista. Sitten tapahtuu jotakin täysin odottamatonta. Eräs kansalainen murhataan, ja murhaaja on täysi arvoitus. Miten tämä on mahdollista läpinäkyvässä yhteiskunnassa?

Luin Läpinäkyvän kuoleman jo muutama kuukausi sitten, joten muistikuvani kirjasta eivät ole tuoreimpia. Haluan kuitenkin kirjoittaa teoksesta, sillä se ei ole saanut kovinkaan paljon blogisavuja ja mielestäni se ansaitsee niitä enemmän huolimatta siitä, että kirja ei ollut niin sykähdyttävä kuin odotin. Ajattelin katalogitekstin perusteella kirjan olevan minulle yksi vuoden kirjoja. Ideasta tuli hieman mieleen Orwellin klassikko 1984, ja lempigenreni dystopian yhdistäminen dekkarijuoneen kuulosti lupaavalta.

Alkusivuilla minua häiritsi se, miten paljon informaatiota lukijalle annetaan hyvin nopeassa tahdissa. Tietenkin maailman kuvailu on toivottavaa, kun yhteiskunta poikkeaa selvästi omasta todellisuudestamme, mutta tätä kirjaa aloitellessani minulle tuli hetkeksi informaatioähky. Pidän ennemminkin siitä, että kirjan maailmaa koskevia tietoja tiputellaan pikkuhiljaa eikä paljon kerrallaan.

Läpinäkyvän kuoleman yhteiskunta herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Tietenkin murhista ja muistakin ikävistä rikoksista haluaisi päästä eroon, mutta toisaalta kaipuu yksityisyyden suojaan on hyvinkin suuri. Nykyäänkin aika ajoin keskustellaan siitä, mitkä ovat yksityisyyden rajat. Mitä saa valvoa ja mitä ei? Millaisiin keinoihin saadaan turvautua esimerkiksi poliisitutkinnan aikana?

Kuolemattomuuteen pyrkiminen on johtanut kestämättömiin lopputuloksiin. Geenihoidot ovat saaneet ihmisten solujen vanhenemisen hidastumaan, mutta samalla hedelmällisyys on laskenut. Lapset ovat harvinaisia ja siksi arvokkaita. Murhan motiivikin saattaa olla lapsen ryöstö. Minulle tuli ainakin mieleen, oliko hedelmällisyyden lasku luonnon tapa estää liikakansoittuminen. Jos ihmisistä tulisi kuolemattomia, lapsia ei voitaisi hankkia yhtä paljon kuin nykyään ainakaan muuttamatta elintapoja radikaalisti. Läpinäkyvässä kuolemassa oli monia hyvin mielenkiintoisia aineksia. Mielestäni sekä kansalaisten elämän valvonnan että geenihoidoilla aikaansaadun pitkäikäisyyden olisi voinut jakaa eri kirjojenkin aiheiksi. 

En ole kovinkaan montaa dystopista dekkaria lukenut. Ensimmäisenä mieleeni tulee Antti Tuomaisen Parantaja. Pidin Läpinäkyvästä kuolemasta enemmän kuin Parantajasta. Vaikka kummassakin kirjassa motiivit ja selitykset olivat kirjojen yhteiskuntakuvauksen sopivia, silti Läpinäkyvän kuoleman kohdalla odotukseni täyttyivät hieman paremmin. Vaikka dekkarissa vaaditun jännityksen ylläpitäminen jäi vielä hieman vajaaksi, kirjan ideat olivat niin mielenkiintoisia, että M. G. Soikkelin mahdolliset tulevatkin dekkarit menevät varmasti lukulistalle.

Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjoitan ja luen, siis olen

Neal Shusterman: UnSouled

Neal Shusterman: UnSouled 2013 Simon & Schuster 404 s.
ostettu uutena

Risa admires herself in a way she's never taken the time to do before. A makeover. That's something this misguided world is long overdue for as well. If only Risa knew how to make that happen. Her mind goes back to Audrey's heartfelt tale about her son. It used to be that medicine was about curing the world's ills. Research money went into finding solutions. Now it seems medical research does nothing but find increasingly bizarre ways to use Unwinds' various and sundry parts. NeuroWeaves instead of education. Muscle refits instead of exercise. And then there's Cam. Could it be true what Roberta said - that Cam is the wave of the future? How soon until people start wanting multiple parts of multiple people because it's the latest thing? Yes, perhaps unwinding is kept alive by parents desperate to save their children, but it's the vanity trade that allows it to thrive with such gusto.
If there were any other option... It's the first time Risa truly begins to wonder why there isn't. 

Starkeyn johtama nuorisojoukko kapinoi purkamisjärjestelmää vastaan, mutta heidän kapinastaan voi seurata enemmän pahaa kuin hyvää. Connor ja Lev ovat jälleen pakomatkalla. Risa on jättänyt taakseen purettujen osista kootun Camin, ja Cam ei voi unohtaa Risaa. Camilla on myöskin identiteettikriisi. Onko hän varsinaisesti ihminen vai vain eri ihmisten paloista koottu olio? 

Shustermanin dystologian ideana on tiivistettynä se, että pro choice - ja pro life -ihmisten väliset erimielisyydet ovat johtaneet karmivaan ratkaisuun. Abortit ovat kiellettyjä, mutta nuoret ovat 13 ja 18 ikävuoden välisenä aikana (tosin ikäraja on alennettu 17 vuoteen ensimmäisen kirjan jälkeen) vapaata riistaa. Jos he käyttäytyvät huonosti, joutuvat huoltajuuskiistojen välikappaleiksi tai ovat muuten vain epätoivottuja, huoltajat saavat ilmoittaa jälkikasvunsa purettaviksi. Purkamisen kannattajat eivät pidä purkamiseksi joutumista edes kuolemana vaan heidän mukaansa nuori jatkaa olemassaoloaan vain hieman eri muodossa. Puretun nuoren osat siirretään muille ihmisille, jotka niitä tarvitsevat. 

Unwind-dystologiasta on vielä yksi kirja lukematta, mutta voin jo nyt sanoa ilman epäilystä, että Shusterman on onnistunut kirjoittamaan parhaan koskaan lukemani YA-dystopiasarjan. Sarjan kaikki kirjat ovat olleet äärimmäisen koukuttavia, mutta samalla ne ovat tarjonneet ajattelun aihetta. Joistakin ahmittavista kirjoista jää jälkeen hieman tyhjä olo. Lukiessa on aika kivaa, mutta lukemisen ja pienoisen pohdinnan jälkeen tajuaa, että kirja ei periaatteessa tuonut elämääni mitään kovin merkittävää. Shustermanin dystopiasarja on sitä vastoin älykästä nuorten aikuisten kirjallisuutta eikä vain kertakäyttötavaraa. Voisin kuvitella lukevani kirjat uudelleen ja nauttivani niistä toisellakin lukukerralla paljon.

Vaikka pidin sarjan kolmannestakin osasta, se ei aivan yllä ensimmäisen ja toisen tasolle. Yksi minua häirinnyt asia on näkökulman vaihtelut. Samaa metodia on käytetty aiemmissakin osissa, mutta tässä taitaa olla vieläkin enemmän näkökulmia, sillä ensimmäistä kertaa asia häiritsi. Välillä olin jo melkein unohtanut, mihin tilanteeseen jokin henkilö oli viimeksi jäänyt, koska sen jälkeen oli kuvattu vaikka kuinka monelle muulle henkilölle tapahtuneita asioita. Kirja ei tarjoa myöskään niin paljon ravisuttavia uusia juttuja kuin aiemmat. On tässäkin osassa kuitenkin juonen mullistava lopetus. Kiinnostavaa on myös se, miten purkamisen keksimistä avataan. Nuorten purkamisen takana olevat asiat ovat varsin kiinnostavia.

Shusterman on myös onnistunut asiassa, jota kaikissa kirjoissa ei edes yritetä. Hän saa lukijan ymmärtämään syyt myös vastapuolen toiminnalle, vaikka toiminta hirveältä tuntuukin. Purkamisen hyväksymiselle on syynsä, ja niiden uskottava selittäminen tekee kirjasta realistisemman.   

Jos mahdollista, kolmannen osan lopetus tekee sarjan maailmasta vieläkin karmivamman. En malttaisi odottaa lokakuuta ja viimeistä kirjaa. Luulen, että Shusterman onnistuu jälleen yllättämään minut täysin ja uskon rakastavani viimeistä kirjaa. IMDb:n mukaan Unwind-elokuva olisi tulossa ensi vuonna, mutta en vielä uskalla luottaa tähän uutiseen. Kirjailija itse oli julkaissut tällaisen päivityksen elokuvan tilasta muutama päivä sitten.

Tämä sarja on yksi niistä, joille toivoisin suomennosta. Jos elokuva toteutuu ja tulee Suomen elokuvateattereihin, ehkäpä on jonkinlaista toivoa. Suosittelen kirjaa kaikille YA-dystopian ystäville. En oikein usko, että kukaan kyseisestä genrestä pitävä voisi pettyä. Varoitan kuitenkin, että tämä sarja on astetta karmivampi kuin muut YA-dystopiat. Nälkäpelit ovat aikamoisia lasten satuja tähän verrattuna.

♥♥♥♥½

Unwind-sarja
Unwind (2007)
UnWholly (2012)
UnSouled (2013)
UnDivided (lokakuu 2014) 

UnSouled sopii kirjabingon ruutuun Ostettu kirja.

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Ray Bradbury: Fahrenheit 451 2008 (1953) HarperCollins 211 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Fahrenheit 451)
lainattu kirjastosta

The magic is only in what books say, how they stitched the patches of the universe together into one garment for us.

'Luckily, queer ones like her don't happen, often. We know how to nip most of them in the bud, early. You can't build a house without nails and wood. If you don't want a house built, hide the nails and wood. If you don't want a man unhappy politically, don't give him two sides to a question to worry him; give him one. Better yet, give him none. Let him forget there is such as thing as war. If the Government is inefficient, top-heavy, and tax-mad, better it be all those than that people worry over it. Peace, Montag. Give the people contests they win by remembering the words to more popular songs or the names of state capitals or how much corn Iowa grew last year. Cram them full of non-combustible data, chock them so damned full of "facts" they feel stuffed, but absolutely "brilliant" with information. Then they'll feel they're thinking, they'll get a sense of motion without moving. And they'll be happy, because facts of that sort don't change. Don't give them any slippery stuff like philosophy or sociology to tie things up with. That way lies melancholy. Any man who can take a TV wall apart and put it back together again, and most men can nowadays, is happier than any man who tries to slide-rule, measure, and equate the universe, which just won't be measured or equated without making man feel bestial and lonely. I know, I've tried it; to hell with it. So bring on your clubs and parties, your acrobats and magicians, your dare-devils, jet cars, motorcycle helicopters, your sex and heroin, more of everything to do with automatic reflex. If the drama is bad, if the film says nothing, if the play is hollow, sting me with the theremin, loudly. I'll think I'm responding to the play, when it's only a tactile reaction to vibration. But I don't care. I just like solid entertainment.'

Guy Montag on palomies, jonka tehtävänä on sytyttää tulipaloja niiden sammuttamisen sijaan. Palomiehet polttavat kirjoja, joiden hallussapito on ehdottomasti kielletty, sillä ne estävät ihmisten onnellisuuden. Kuitenkin kun Guy tapaa naapurinsa Clarissen, Clarissen kanssa keskusteleminen saa Guyn miettimään uudelleen elämäänsä. Guy toteaa, ettei hän ole onnellinen eikä taida edes rakastaa vaimoaan, vaikka hän elää yhteiskunnassa, joka keskittyy tarjoamaan ihmisille nautintoa.

Ray Bradburyn Fahrenheit 451 kuuluu dystopiakirjallisuuden klassikoihin, ja olen siksi halunnut jo kauan sen lukea. Lainasin kirjan keväällä, koska harkitsin osallistuvani lukupiiritapaamiseen, jossa kirjaa käsiteltiin. Aika ei sitten sopinutkaan ja kirjakin jäi odottamaan vuoroaan. En voinut kirjaa enää uusia, joten minun oli pakko lukea se tai palauttaa lukemattomana kirjastoon. On ilmiselvää, että valitsin lukemisen.

Onnistuneimmat dystopiakirjat saavat ensin huoahtamaan helpotuksesta, ettei yhteiskuntamme onneksi ole aivan tällä mallilla. Tämän ajatuksen jälkeen mieleen alkaa hiipiä ajatuksia siitä, millaista todellisuuspohjaa kirjan tapahtumilla on. Maailmassa on maita, joissa sananvapautta rajoitetaan ja joistakin asioista ei vain saa puhua tai kirjoittaa. Länsimaissa taas kulutetaan paljon aivot narikkaan -viihdettä. Saippuasarjat ja tositv-ohjelmat on luotu kevyeksi viihdykkeeksi. Niiden olemassaolo ei ole mielestäni huono juttu. Tunnen ihmisen, joka sanoo tarvitsevansa saippuasarjoja jaksaakseen elämäänsä kuuluvia vaikeita asioita. Minusta niitä pitäisi kuitenkin pääasiassa kuluttaa tasapainona enemmän älyllisiä virikkeitä tarjoavalle toiminnalle.

Ajatteleminen ja tieto lisäävät välillä tuskaa, sillä varmasti moni mieluummin ummistaisi silmänsä epäkohdilta, mutta epäkohdat eivät myöskään parane, jollei niitä huomata ja yritetä parantaa. Pelkästään hedonismiin perustuva kulttuuri jättäisi ihmiset aika tyhjiksi. Nozickin mielihyväkone on ajatuskoe, jonka pyrkimyksenä on todistaa eettinen hedonismi virheelliseksi. Tuskinpa moni olisi kytkemässä itseään mielihyväkoneeseen, sillä ihmiset mieluummin kokevat asioita oikeasti kuin nauttivat koneen heille keinotekoisesti tuottamista kokemuksista.

Propaganda tekee ihmisistä helpommin hallittavia. Jos kansa saadaan olemaan kyseenalaistamatta hallituksen sanomaa, se ei kapinoi. Kirjassa lapset otetaan vanhempien vaikutuksen alaisuudesta pois ennen kuin vanhemmat ovat ehtineet kylvää vaarallisten ajatusten siemenen jälkikasvunsa mieleen. Kun keskustellaan presidenttiehdokkaista, tärkein arviointikriteeri on ulkonäkö.

Välillä lukeminen hieman takkusi, ja melko pian tajusin, että kirjaa ei kannata lainkaan lukea väsyneenä. Bradburyn ajoittain omintakeinen kirjoitustyyli sai minut tipahtamaan kärryiltä, jos ajatukseni harhautuivat hetkeksi muualle. Tavallaan minua huvitti se, että näin kävi juuri kirjan kanssa, jossa puhutaan siitä, miten kirjat lyhenivät ensin lyhenemistään, koska ihmisten keskittymiskyky huonontui. Onneksi yleensä pystyn keskittymään kirjoihin melko hyvin, mutta iltalukeminen juuri ennen nukahtamista ei sopinut tälle kirjalle.

Kirjassa oli joitakin vaikuttavia kohtia. Yksi suosikeistani on bloggauksen alkuun valitsemani lainaus. Jo hetki lukemisen jälkeen minusta alkoi tuntua, että pidän kirjasta enemmän kuin juuri viimeisen sivun luettuani. Kirjan sanoma kypsyy sisälläni, ja todennäköisesti teos tuntuu yhä vaikuttavammalta kuukauden, puolen vuoden ja vuoden päästä. Kuitenkaan Fahrenheit 451 ei kuulu dystopiaklassikkosuosikkeihini, enkä usko, että se kuuluu niihin vuodenkaan päästä. Orwellin 1984 ja Atwoodin The Handmaid's Tale vain ovat mullistaneet ajatusmaailmaani enemmän. Tästä huolimatta Fahrenheit 451 kuuluu varmasti niihin kirjoihin, jotka jättävät jonkinlaisen pysyvän jäljen.

♥♥♥♥

Muualla: Hurja hassu lukija, Kuuttaren lukupäiväkirja, Nulla dies sine legendo, Olgan lukupäiväkirja, Luen, mutta en kirjoita, Yöpöydän kirjat ja Taikakirjaimet

Fahrenheit 451 on voittanut ilmestymisensä jälkeen lukuisia palkintoja, muun muassa yhden harvoista jaetuista Retro Hugo -palkinnoista. Tämän vuoksi kirja sopiikin kirjabingon Palkittu kirja -ruutuun. Kirjan lukemisen myötä saan myös toisen bingon. Kannen perusteella valitsin Lotta-Liisa Joelssonin Vivikan, Susanna Kaysenin Girl, Interrupted perustuu tositarinaan, James Bowenin Katukatti Bobin kannessa komeilee kissa, ja Charlaine Harrisin Real Murders on dekkari.
Kirja on myös kolmas luettu teos TBR100-listaltani.

Robert J. Sawyer: Flashforward

Kannen valokuva: Jupiterimages

Robert J. Sawyer: Flashforward 2009 (1999) Tor Books 319 s.
saatu lahjaksi

But there was a Catch-22 - one of the few American novels he'd read had introduced him to that concept. By committing suicide - he wasn't afraid to think the word - he could prove that his future wasn't predestined; after all, in not just his own vision, but in that of the restaurant manager, he was alive twenty years hence. So, if he killed himself today - if he swallowed the pills right now - he'd demonstrate conclusively that the future wasn't fixed. But it would be like Pyrrhus's defeats of the Romans at Heraclea and Asculum, the kind of victory that still bears his name, a victory at a horrible cost. For if he could commit suicide, then the future that had so depressed him was not inevitable - but, of course, he'd no longer be around to pursue his dream.

CERNissä, Genevessä sijaitsevassa hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa, järjestetään koe, jonka tavoitteena on Higgsin bosonin löytäminen. Kokeen aikana tiedemiehet menettävät tajuntansa ja he näkevät itsensä jossakin täysin muualla. Herättyään he ajattelevat, että kokeessa on mennyt jokin pieleen, ja tajunnan menetys ja hallusinaatiot ovat aiheutuneita kokeesta. Pian CERNin työntekijöille kuitenkin selviää, että koko maailman väestö on menettänyt tajuntansa samaan aikaan. Suurin osa on nähnyt näkyjä, jotka paikallistetaan 21 vuoden päähän. Ovatko ihmiset nähneet tulevaisuuteensa?  

Odotin etukäteen, että kirja muistuttaisi enemmän kirjaan pohjautuvaa televisiosarjaa. Televisiosarjan poliisitutkinnan sijaan kirjassa seurataan CERNin työntekijöitä. Eteymät (engl. flashforward) näyttävät tulevaisuuden 21 vuoden eivätkä puolen vuoden päästä. Videokamerat eivät kirjassa nauhoita mitään tapahtumia eteymän aikana, kun taas televisiosarjassa valvontakameranauhoja taidettiin käyttää tapauksen tutkinnassa. Kirjalla ja televisiosarjalla on yhteistä lähinnä pääidea eteymistä. Eteymät aiheuttavat molemmissa paljon onnettomuuksia. Televisiosarja oli mielestäni nopeatempoisempi ja jännittävämpi, mutta kirjakin oli varsin kiehtovaa luettavaa.

Kirjassa käsitellään paljon tahdon vapautta ja moraalista vastuuta. Voidaanko CERNin kokeen järjestäjiä syyttää lukuisien ihmisten kuolemasta? He eivät olisi mitenkään voineet tietää, millaisia seurauksia kokeella on, mutta toisaalta he olisivat voineet olla järjestämättä koetta. Kuitenkin tieteellisiä kokeita tehdään jatkuvasti ympäri maapalloa, ja CERNin fyysikoiden kokeen piti olla vain yksi muiden joukossa, vaikka siltä toivottiinkin merkittäviä tuloksia. 

CERNissä työskentelevä Theo Procopides ei näe eteymän aikana yhtään mitään. Hänelle selviää muiden ihmisten näkyjen avulla, että hänet murhataan alle 50-vuotiaana. Theo yrittää saada mahdollisimman paljon tietoa omasta murhastaan, jotta hän voisi estää kuolemansa. Murhan estämisestä tulee hänelle pakkomielle, joka haittaa muuta elämää. Theon vanhempi kollega Lloyd Simcoe uskoo, ettei tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Eteymät eivät ole näyttäneet vain yhtä mahdollista tulevaisuutta vaan ihmiset ovat nähneet, miltä heidän oikea tulevaisuutensa näyttää. Vaikka he yrittäisivät estää näkynsä toteutumisen, he eivät voi siinä onnistua. Minusta tuntui koko kirjan ajan siltä, että tulevaisuuteen näkeminen vaikuttaa siihen, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Tuntuu käsittämättömältä, miten sillä ei voisi olla olematta vaikutusta. Jos ihmiset saavat väläyksen tulevaisuudestaan, he joko alkavat ohjata elämäänsä näkynsä suuntaan tai yrittävät estää näkynsä toteutumisen. On melko uskottavaa, että osa ihmisistä onnistuu muuttamaan tulevaisuuttaan.

Alun lainauksessa eräs kirjan henkilö miettii, tehdäkö itsemurha vai ei. Hän ei halua kokea näkemäänsä tulevaisuutta, sillä se tarkoittaisi, että hänen unelmansa eivät ole toteutuneet. Hänen halunsa elää on turmeltunut, koska hän ei näe mitään järkeä jatkaa elämäänsä haaveiden romahdettua. Hän on tarvinnut haaveita jaksaakseen eteenpäin. Silti hän tietää, että jos hän tekee itsemurhan, hänen näkemänsä tulevaisuus ei toteudu. Silloin hän on vaikuttanut tulevaisuuteen ja hänen näkynsä onkin vain yksi mahdollisuus. Kuitenkaan hän ei saa parempaa tulevaisuutta, sillä itsemurhan tekeminen tarkoittaisi, ettei hänellä ole tulevaisuutta lainkaan.

Kirjassa on jonkin verran tieteellistä jargonia, ja epäilen, että olisin saanut kirjasta vielä enemmän irti, jos olisin perehtyneempi fysiikkaan. Fysiikka oli kuitenkin koulussa inhokkiaineeni ja olen opiskellut sitä todella vähän sen vuoksi. Suurimman osan kirjasta uskon ymmärtäneeni, mutta osa olisi vaatinut enemmän taustatietoja.

Pääasiassa pidin kirjan lähestymistavasta aiheeseen, mutta loppu meni minusta sekavaksi ryntäilyksi. Lopetuksessa oli myös eräs ratkaisu, joka ei saanut minua kovinkaan innostuneeksi, mutta toisaalta jos asiat olisivat menneet haluamallani tavalla, Sawyerin olisi oikeastaan täytynyt kirjoittaa kirjalle jatko-osa.

Enää ei tuntunut olevan saatavilla muita kuin televisiosarjaa mainostavia pokkareita. En muutenkaan ole kovin ihastunut elokuva- ja televisiosarjapainoksiin, mutta tämä pokkariversio ärsytti minua erityisen paljon. Takakansiteksti oli suurin ongelmani. Takakannessa esitellään lähinnä televisiosarjaa ja annetaan ymmärtää, että kirjan juoni on samanlainen, mutta kirja eroaa televisiosarjasta kuin yö päivästä. Takakantta voisi pitää lähinnä vain televisiosarjan mainoksena eikä se ole todellakaan kelvollinen kuvaus kirjan sisällöstä. Jos kirja ja televisiosarja ovat selvästi erilaisia, eikö kirjan takakannessa kuitenkin pitäisi kuvailla kirjaa eikä kirjaan perustuvaa televisiosarjaa? Kysynpähän vain. Ärsyttävää.

 ♥♥♥♥¼

Luin Flashforwardin pokkarina, joten rastitan kirjabingon Pokkari-ruudun.

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka 2011 (La Mécanique du cœur 2007) Gummerus 221 s. suom. Lotta Toivanen
lainattu kirjastosta

"Hänellä on eloisat hymykuopat, hänen hymynsä korostaa ilmeitä, ja niinpä häntä tekee mieli tutkailla pitkään ja hartaasti."
"Sinä et nyt ymmärrä, pidät tätä jonkinlaisena leikkinä. Mutta se on leikkiä tulella, vaarallista leikkiä, varsinkin kun sydämesi on puusta tehty. Sinuahan sattuu rattaistoon kun yskit, vai mitä?"
"Niin sattuu."
"Se on mitätöntä verrattuna rakkauden aiheuttamaan kipuun. Kaikesta rakkauden tuomasta ilosta ja nautinnosta joutuu jonain päivänä maksamaan tuskalla. Ja mitä kovemmin rakastat, sitä suurempi tuska on. Joudut kokemaan kaipuun, sitten mustasukkaisuuden ja ymmärtämättömyyden syöverit, hylätyksi tulemisen ja katkeruuden. Sinua kylmää luita ja ytimiä myöten, ja veresi muuttuu ihon alla uiviksi jääpaloiksi. Sydämesi mekanismi paukahtaa rikki. Kiinnitin itse käkikellon sinuun, tiedän siis hyvin sen toimintakyvyn rajat. Se saattaa kestää syvää nautintoa, tuskin sitäkään. Mutta niin vahva se ei ole, että se kestäisi sydänsuruja."
Madeleine hymyilee surullisesti - aina tuo sama oikosulku, mutta tällä kertaa vailla suuttumusta.

Vastasyntyneen Jackin sydämen lyöntejä tukemaan asennetaan käkikello. Käkikellosydämessä on vain huonona puolena se, että se ei kestä liian vahvoja tunteita kuten rakkautta tai vihaa. Jack tietenkin rakastuu, kun hän kymmenentenä syntymäpäivänään kohtaa torilla laulajattaren. Jack aloittaa koulunkäynnin, jotta hän tapaisi laulajattaren uudelleen, mutta laulajatar ei käykään enää koulua. Löytääkö Jack enää hänen käkikellosydämensä vaarallisesti sekoittavaa tyttöä?

Mathias Malzieu on kirjailijuuden lisäksi tunnettu Dionysos-bändin laulajana. Löysin Youtubesta tällaisen kappaleen, jonka video muistuttaa minua kirjasta. Dionysos on Wikipedian mukaan levyttänyt konseptialbumin, joka perustuu kirjan tarinaan. Tarina on siirretty myös valkokankaalle.

Kirjan idea kuulosti niin kiinnostavalta, että halusin lukea kirjan, vaikka olin lukenut siitä lähinnä haukkuvia arvioita. Minäkään en menettänyt kirjalle sydäntäni, mutta pienoista ihastusta oli ilmassa. Tosin orastavat tunteeni eivät olleet mitään verrattuna tarinan elämää suuremmalle rakkaudelle, joka oli välillä ehkä jo liiankin traagista ja voimakasta.

Minua ihmetyttää, miksi kirjassa mainitaan sen sijoittuvan 1800-luvulle, sillä kirjan ajankuvaus on todella heikkoa tai oikeastaan melkeinpä olematonta. Kirja olisi ollut aivan samanlainen, vaikka 1800-lukua ei olisi mainittu. Tartun usein 1800-luvulle sijoittuviin kirjoihin juuri aikakauden vuoksi, mutta onneksi tällä kertaa en ollut niin tehnyt. Muut bloggaajat ovat bongailleet tarinasta aikaan sopimattomia kielikuvia, mutta minä en niitä ehtinyt huomaamaan. Silti olen sitä mieltä, että jos tarinan sijoittaa 1800-luvulle, aikakaudesta pitäisi ottaa enemmän irti. Ei historiallista fiktiota ole tarkoitus kirjoittaa näin vähäisellä historiallisella tarkkuudella.

Jotkin Malzieun käyttämistä kielikuvista olivat hieman haparoivia, mutta pääasiassa nautin kirjailijan kirjoitustyylistä. Erityisesti mieleeni olivat tämän kaltaiset lausahdukset: "Sinun pitäisi katsoa peiliin, kun puhut viime yöstä; silloin näkisit silmistäsi, että sydämesi ilmapuntari näyttää poutasäätä". Tunnelma oli tummanpuhuvan romanttinen. Huomasin useammassa arviossa kirjan tunnelmaa verrattavan Tim Burtonin elokuviin. Ymmärrän hyvin vertauksen, vaikka Burtonin elokuvat voittavat kuitenkin Malzieun teoksen.

Myönnän kuitenkin, että odotin idean perusteella vielä enemmän. Olin valmis hullaantumaan ja aluksi jopa tuntui siltä, että kirja olisi rakkauden arvoinen, mutta ei se sitten ihan ollut. Ideasta olisi ollut aineksia parempaankin. Puolivälissä alkoi oikeastaan hieman kyllästyttää, mutta sitten taas tarina tempaisi mukaansa. Välillä kirja oli jopa hersyvä, sillä esimerkiksi Viiltäjä-Jackin kohtaaminen junassa kuvataan makaaberin hauskasti.  

Olen iloinen, että luin kirjan pienoisista ennakkoluuloistani huolimatta ja lukisin mielelläni myös muita Malzieun kirjoja, jos ne ovat näin ihastuttavan uniikkeja.

Lopuksi täytyy vielä mainita, että kirja on aivan ihastuttavan näköinen. Kannen värimaailma sointuu loistavasti kirjan tunnelmaan ja kannessa on pieni aukko, josta voi nähdä Jackin käkikellosydämeen. Kirjan sivujen reunat ovat mustia. Kirjan graafinen suunnittelija Jenni Noponen on tehnyt loistavaa työtä, ja näin kaunista kirjaa on ilo lukea.

Osallistun kirjalla Vive la France! -haasteeseen.

♥♥♥¾

Kun olin saanut oman tekstini kirjoitettua ja menin lukemaan muiden bloggauksia, huomasin, että kirjasta olikin kirjoitettu monessa blogissa ihan positiiviseen sävyyn. En ollut osa kirjablogimaailmaa kirjan ilmestyessä, joten en ollut lukenut kirjasta kovinkaan montaa bloggausta, mutta niiden muistan olleen melkein poikkeuksetta negatiivisia. Nyt huomaan kirjan olevan oikea mielipiteiden jakaja. Jotkut ovat inhonneet sitä sydämensä pohjasta ja jotkut ovat jopa varovaisesti ihastuneet.

Katjan mukaan Malzieu hallitsee kyllä tarinankuljetuksen ja tunnelmanluomisen, mutta kertojana, kaunokirjallisuuden kirjoittajana, hän on vielä aavistuksen raakilemainen.
Emilien mielestä asioiden selittämättömyys jätti olon positiivisesti hassun irtaantuneeksi ja leijuvaksi.
Tessan kirja jätti hämmennyksen valtaan.
Anna mietiskelee, onko sydänsuruja vaarallisempaa olla antamatta rakkaudelle mahdollisuutta ja olla elämättä oikeaa elämää.
Irene toteaa idean olevan hyvä ja hauska mutta toteutuksen jäävän naiiviksi ja elottomaksi.
Sara on löytänyt kirjasta monia 1800-luvulle sopimattomia ilmauksia.
Sonja ei ollut mukavuusalueellaan kirjaa lukiessaan, mutta hän nautti silti kirjasta yllättävän paljon.

James Bowen: Katukatti Bob - Kissa joka muutti elämäni

James Bowen: Katukatti Bob - Kissa joka muutti elämäni 2014 (A Street Cat Named Bob 2012) WSOY 265 s. suom. Kimmo Paukku
lainattu kirjastosta

Jos olisin ollut kissa, olisin nyt elänyt yhdeksättä elämääni.

Olin ehtinyt soittaa hädin tuskin viittä minuuttia, kun kohdalleni seisahtui ryhmä nuoria. He olivat ilmiselvästi brasilialaisia, koska heillä kaikilla oli yllään Brasilian maajoukkueen pelipaidat ja he puhuivat kieltä, jonka tunnistin portugaliksi. Yksi heistä, nuori tyttö, kyyristyi ja alkoi silittää Bobia.
"Ah, gato bonito", tyttö sanoi.
"Hän sanoo, että sinulla on kaunis kissa", yksi pojista tulkkasi avuliaasti. 
He olivat aivan tavallisia nuoria Lontoon-matkallaan, mutta he näyttivät olevan Bobin lumoissa. Pian monet muutkin seisahtuivat katsomaan, koska halusivat tietää mistä hämminki johtui. Puolisenkymmentä brasilialaista nuorta ja muuta ohikulkijaa alkoi penkoa taskujaan ja heittää kolikoita kitarakoteloon.
"Et tainnut sittenkään olla niin hirvittävän huono seuralainen, Bob. Pyydän sinut mukaan vähän useamminkin", hymyilin Bobille. 

Kun James Bowen saapuu eräänä päivänä kotiin, hänen asuintalonsa rappukäytävässä pyörii tuntematon kissa. Kissan omistajaa ei löydy, joten lopulta James ottaa eläinlääkärin hoitoa tarvitsevan kissan kotiinsa. Aika kissan ottamiselle ei ole otollinen, sillä James on metadonihoidossa toipuakseen heroiiniriippuvuudesta. Hän ei ole varma, pystyykö hän ottamaan vastuulleen elävän olennon. Bob ei kuitenkaan suostu hylkäämään Jamesia, ja erilaisten sattumien kautta Bobista tulee myös Jamesin seuralainen katumuusikon hommissa. Katumusisoinnin loputtua James alkaa myydä Bobin kanssa Big Issue -lehteä ja Bobiin ihastuneiden ihmisten kuvaamat Youtube-videot tekevät Bobista julkkiksen. 

Luin Katukatti Bobin maratonin aikana, mutta uskon, että kirja olisi vienyt muutenkin niin mennessään, etten olisi malttanut laskea sitä montaa kertaa käsistäni. Tarina oli hurmaava, koskettava ja hyrisyttävä molempien päähenkilöiden Bobin ja Jamesin tavoin. Huomasin luettuani, että Bobista on ilmestynyt toinenkin kirja The World According to Bob, jonka taidan haluta omaan hyllyyni. Katukatti Bob -kirjakin täytyy varmaan hankkia omaksi, sillä kirja sisältää tarinan, johon haluan vielä palata.

Vaikka Bobin tarina on kirjassa pääosassa, myös Bobin omistajan Jamesin elämän kolhut käyvät ilmi. Kirja saa ajattelemaan kodittomien kohtelua. Vaikka entinen huumeriippuvainen tai muuten elämän kolhima ihminen haluaisi muuttaa elämäntapojaan, monet eivät anna siihen kunnollista mahdollisuutta. Työpaikan saaminen on hankalaa, melkeinpä mahdotonta. Silti jotkin ihmiset tuntevat oikeudekseen kehottaa kaduilla olevia hankkimaan työpaikan, vaikka katumuusikot ja muut vastaavat yrittävät vain hankkia elantonsa. Heilläkin on ihan yhtäläinen oikeus elämään kuin muilla ihmisillä eivätkä he tarvitse muiden vaikeuksien lisäksi osakseen myös halveksuntaa. 

Kissat ovat aina omia persoonallisuuksiaan, ja niin on Bobkin. Tunnistin hänessä joitakin samoja piirteitä kuin omassa kissassani, mutta kokonaisuutena hän oli aivan omanlaisensa. Tuhahdan mielessäni aina, kun väitetään, etteivät kissat välitä kenestäkään muusta kuin itsestään ja ettei ihmisillä ole kissoille kuin välinearvoa ruokkijoina ja hoitajina. Mielestäni Bobinkin käytös osoittaa jälleen kerran, että tuollainen väite ei vain pidä paikkaansa. Lukija voi nauttia ihmisen ja kissan vahvistuvan suhteen kuvauksesta. Vaikka kehenkään ei voi oikeasti tutustua vain kirjan välityksellä, silti kirja jätti samankaltaisen tunteen kuin olisin juuri saanut elämäänsä kaksi uutta tuttavuutta.

Varsinaisen tarinan lisäksi kertoja kertoo välillä ripauksia kissatietoutta. Hän pohdiskelee muun muassa sitä, miksi kissat pesevät itseään niin usein. Olen aika suuri kissojen rakastaja, ja omien kissojen vuoksikin olen lukenut jonkin verran kissatietokirjoja. Siksi kissatietoiskut sisälsivät suurimmaksi osaksi tuttua informaatiota, mutta luin nekin kohdat silti mielelläni.

Bobista tehtyjä Youtube-videoita löytyy aika monta, mutta erityisesti tätä katsoessa näkee monia kirjassa mainittavia asioita kuten Jamesin hartioilla matkustavan Bobin. 

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kissojen ystäville.  

♥♥♥♥♥

Muualla: Tassuttelua

Katukatti Bobin kannessa komeilee itseoikeutetusti Bob-kissa, joten kirja sopii erinomaisesti kirjabingon Kannessa eläinkuva -ruutuun.