James Bowen: Katukatti Bob - Kissa joka muutti elämäni

James Bowen: Katukatti Bob - Kissa joka muutti elämäni 2014 (A Street Cat Named Bob 2012) WSOY 265 s. suom. Kimmo Paukku
lainattu kirjastosta

Jos olisin ollut kissa, olisin nyt elänyt yhdeksättä elämääni.

Olin ehtinyt soittaa hädin tuskin viittä minuuttia, kun kohdalleni seisahtui ryhmä nuoria. He olivat ilmiselvästi brasilialaisia, koska heillä kaikilla oli yllään Brasilian maajoukkueen pelipaidat ja he puhuivat kieltä, jonka tunnistin portugaliksi. Yksi heistä, nuori tyttö, kyyristyi ja alkoi silittää Bobia.
"Ah, gato bonito", tyttö sanoi.
"Hän sanoo, että sinulla on kaunis kissa", yksi pojista tulkkasi avuliaasti. 
He olivat aivan tavallisia nuoria Lontoon-matkallaan, mutta he näyttivät olevan Bobin lumoissa. Pian monet muutkin seisahtuivat katsomaan, koska halusivat tietää mistä hämminki johtui. Puolisenkymmentä brasilialaista nuorta ja muuta ohikulkijaa alkoi penkoa taskujaan ja heittää kolikoita kitarakoteloon.
"Et tainnut sittenkään olla niin hirvittävän huono seuralainen, Bob. Pyydän sinut mukaan vähän useamminkin", hymyilin Bobille. 

Kun James Bowen saapuu eräänä päivänä kotiin, hänen asuintalonsa rappukäytävässä pyörii tuntematon kissa. Kissan omistajaa ei löydy, joten lopulta James ottaa eläinlääkärin hoitoa tarvitsevan kissan kotiinsa. Aika kissan ottamiselle ei ole otollinen, sillä James on metadonihoidossa toipuakseen heroiiniriippuvuudesta. Hän ei ole varma, pystyykö hän ottamaan vastuulleen elävän olennon. Bob ei kuitenkaan suostu hylkäämään Jamesia, ja erilaisten sattumien kautta Bobista tulee myös Jamesin seuralainen katumuusikon hommissa. Katumusisoinnin loputtua James alkaa myydä Bobin kanssa Big Issue -lehteä ja Bobiin ihastuneiden ihmisten kuvaamat Youtube-videot tekevät Bobista julkkiksen. 

Luin Katukatti Bobin maratonin aikana, mutta uskon, että kirja olisi vienyt muutenkin niin mennessään, etten olisi malttanut laskea sitä montaa kertaa käsistäni. Tarina oli hurmaava, koskettava ja hyrisyttävä molempien päähenkilöiden Bobin ja Jamesin tavoin. Huomasin luettuani, että Bobista on ilmestynyt toinenkin kirja The World According to Bob, jonka taidan haluta omaan hyllyyni. Katukatti Bob -kirjakin täytyy varmaan hankkia omaksi, sillä kirja sisältää tarinan, johon haluan vielä palata.

Vaikka Bobin tarina on kirjassa pääosassa, myös Bobin omistajan Jamesin elämän kolhut käyvät ilmi. Kirja saa ajattelemaan kodittomien kohtelua. Vaikka entinen huumeriippuvainen tai muuten elämän kolhima ihminen haluaisi muuttaa elämäntapojaan, monet eivät anna siihen kunnollista mahdollisuutta. Työpaikan saaminen on hankalaa, melkeinpä mahdotonta. Silti jotkin ihmiset tuntevat oikeudekseen kehottaa kaduilla olevia hankkimaan työpaikan, vaikka katumuusikot ja muut vastaavat yrittävät vain hankkia elantonsa. Heilläkin on ihan yhtäläinen oikeus elämään kuin muilla ihmisillä eivätkä he tarvitse muiden vaikeuksien lisäksi osakseen myös halveksuntaa. 

Kissat ovat aina omia persoonallisuuksiaan, ja niin on Bobkin. Tunnistin hänessä joitakin samoja piirteitä kuin omassa kissassani, mutta kokonaisuutena hän oli aivan omanlaisensa. Tuhahdan mielessäni aina, kun väitetään, etteivät kissat välitä kenestäkään muusta kuin itsestään ja ettei ihmisillä ole kissoille kuin välinearvoa ruokkijoina ja hoitajina. Mielestäni Bobinkin käytös osoittaa jälleen kerran, että tuollainen väite ei vain pidä paikkaansa. Lukija voi nauttia ihmisen ja kissan vahvistuvan suhteen kuvauksesta. Vaikka kehenkään ei voi oikeasti tutustua vain kirjan välityksellä, silti kirja jätti samankaltaisen tunteen kuin olisin juuri saanut elämäänsä kaksi uutta tuttavuutta.

Varsinaisen tarinan lisäksi kertoja kertoo välillä ripauksia kissatietoutta. Hän pohdiskelee muun muassa sitä, miksi kissat pesevät itseään niin usein. Olen aika suuri kissojen rakastaja, ja omien kissojen vuoksikin olen lukenut jonkin verran kissatietokirjoja. Siksi kissatietoiskut sisälsivät suurimmaksi osaksi tuttua informaatiota, mutta luin nekin kohdat silti mielelläni.

Bobista tehtyjä Youtube-videoita löytyy aika monta, mutta erityisesti tätä katsoessa näkee monia kirjassa mainittavia asioita kuten Jamesin hartioilla matkustavan Bobin. 

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kissojen ystäville.  

♥♥♥♥♥

Muualla: Tassuttelua

Katukatti Bobin kannessa komeilee itseoikeutetusti Bob-kissa, joten kirja sopii erinomaisesti kirjabingon Kannessa eläinkuva -ruutuun.

Kiera Cass: The Selection

kansikuva: Gustavo Marx/Mergeleft Reps, inc.
kannen suunnittelu: Sarah Hoy

Kiera Cass: The Selection 2012 HarperTeen 327 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Valinta)
ostettu uutena

"'Our beloved prince, Maxon Schreave,' " Mom continued, "'is coming of age this month. As he ventures into this new part of his life, he hopes to move forward with a partner, to marry a true Daughter of Illéa. If your eligible daughter, sister, or charge is interested in possibly becoming the bride of Prince Maxon and the adored princess of Illéa, please fill out the enclosed form and return it to your local Province Services Office. One woman from each province will be drawn at random to meet the prince.
"'Participants will be housed at the lovely Illéa Palace in Angeles for the duration of their stay. The families of each participant will be generously compensated'" - she drew out the words for effect - "'for their service to the royal family.'"
I rolled my eyes as she went on. This was the way they did it with sons. Princesses born into the royal family were sold off into marriage in an attempt to solidify our young relations with other countries. I understood why it was done - we needed allies. But I didn't like it. I hadn't had to see such a thing, and I hoped I never would. The royal family hadn't produced a princess in three generations. Princes, however, married women of the people to keep up the morale of our sometimes volatile nation. I think the Selection was meant to draw us together and remind everyone that Illéa itself was born out of next to nothing.

America Singer kuuluu viidenteen säätyyn, joka koostuu taiteilijoista. American perhe on tottunut puutteeseen ja jopa nälkään, joten American äidin mielestä mahdollisuus päästä kilpailemaan prinssi Maxonin sydämestä on kuin taivaan lahja. America ei kuitenkaan ole samaa mieltä. Häntä ei kiinnosta taistella tuntemattoman ihmisen rakkaudesta 34 muun tytön kanssa, ja hänellä on jo oma sydämen valittu. Ongelmana on vain se, että Aspen on alempaa säätyä kuin America ja avioliitto Aspenin kanssa tarkoittaisi myös Americalle säädyn ja elinolojen huononemista. Lopulta America suostuu kuitenkin hakemaan, mutta hän kokee elämänsä järkytyksen, kun hänet todellakin valitaan yhdeksi palatsiin muuttavista 35 tytöstä.

En ihan muista, miksi kirjasta kiinnostuin viime vuonna niin paljon, että tulin hankkineeksi sen itselleni. Olen kuullut kirjasta paljon ristiriitaista palautetta. Osan mielestä sarja on ollut aivan ihana ja koukuttava, mutta osa on pitänyt kirjoja vain keskivertoina eikä erityisen suosittelun arvoisina. Minulle kirjan ideasta tuli vahvasti mieleen Unelmien poikamies -televisiosarja eivätkä mielleyhtymät todellakaan kadonneet lukemisen aikana. Tulevan prinsessan valikointiin liittyvät säännöt ovat kuitenkin paljon kyseistä tosi-tv-ohjelmaa rajummat. Jos valikointiin osallistuja jää kiinni muista rakkaussuhteista, hän menettää henkensä. Ei ole kovin vaikea arvata, että tämä sääntö tekee American palatsielämästä aikamoista uhkapeliä, sillä Americalla on tunteita myös Aspenia kohtaan.

Goodreadsissa joku arvioija syytti kirjaa seksismistä. Minuakin miesten ylivertaisuuden korostaminen ärsytti aluksi, mutta sitten onneksi tajusin, että seksismi ei todellakaan aina tarkoita sitä, että kirjailija pitäisi sukupuolten välistä epätasa-arvoa hyvänä asiana. The Selection pitää lukea aika huolimattomasti, jos ei huomaa, että Cass on soluttanut mukaan kritiikkiä sääty-yhteiskuntaa ja miesten yliarvoisuutta kohtaan. Cass on luonut dystopisen yhteiskuntansa siinä mielessä onnistuneesti, että se saa lukijan ainakin hieman miettimään todellisen yhteiskunnan epäkohtia. Cass on kärjistänyt epäkohdat äärimmilleen, mutta kärjistäminen onkin tyypillinen dystopian keino saada ihmiset avaamaan silmänsä. Kuitenkin dystopiset ainekset peittyvät kolmiodraaman alle, joten yhteiskuntakritiikki jäi loppujen lopuksi melko laimeaksi.

En ole kovin innokas lukemaan kirjoja, joiden pääjuoni keskittyy romanssin ympärille. The Selection oli loppujen lopuksi hieman keskivertoa parempi, mutta arvelen vahvasti, etten lue muita osia, sillä niitä ei ole saatavissa kirjastosta. Toivon American valitsevan Maximin, koska Aspen oli minusta jotenkin ärsyttävä. Muuten kyllä säätyrajoista huolimatta onnistuva rakkaustarina kiinnostaisi enemmän kuin rääsyistä prinsessaksi. Americaa moni on haukkunut todella ärsyttäväksi. Minä en häntä kovin ärsyttävänä pitänyt, vaikka olihan hän hieman liian täydellinen.

Koin juonen ajoittain hieman tylsänä, ja suhteiden kehittyminen oli myöskin välillä epäuskottavaa. Onneksi kirjassa oli kuitenkin muutakin kuin romantiikkaa, sillä dystopiset elementit saivat minun mielenkiintoni säilymään suurimman osan ajasta.

Voin kuitenkin suositella kirjaa lukijoille, jotka kaipaavat romantiikkaa hienoisilla dystopisilla vivahteilla.

Kirjaa lukiessani aloin myös miettiä, kirjoittavatko miehet romanttista kirjallisuutta. Tarkoitan siis, onko olemassa mieskirjailijoita, jotka keskittyisivät kirjoissaan rakkaustarinoihin ja muut elementit olisivat vain sivuosassa. Minulle ei tule mieleen yhtäkään, mutta miesnäkökulma voisi tuoda mielenkiintoista vaihtelua romanttiseen kirjallisuuteen. Varmasti on myös miehiä, joita romantiikka kiinnostaa, vaikka sitä yleensä pidetäänkin enemmän naisten juttuna.

♥♥♥¼

The Selection -trilogia
The Selection 2012
The Elite 2013
The One 2014

Muualla: Katinkan kirjasto ja Elina Rouhiainen.

The Selection sopii mainiosti kirjabingon romantiikka-lokeroon, joten rastitan jälleen yhden ruudun.

Maria Gripe: Salaisuus varjossa

Maria Gripe: Salaisuus varjossa 1985 (Skuggan över stenbänken 1982) Tammi 278 s. suom. Eila Kivikk'aho
lainattu kirjastosta
 
Carolin istui Nadjan kanssa takan ääressä ja näin hänen kuiskaamalla kertovan, mitä kaikkea hän näki hiilloksessa, kuin olisi kertonut satua, ja minusta alkoi tuntua, että Carolinin kannalta voi sittenkin olla parempi, että kaikki loppuu alkuunsa. Tämä ei kuitenkaan vastaisi hänen odotuksiaan. Ei mitään paistettuja omenoita. Eikä satuja. Hänet passitettaisiin kuitenkin Svean luo keittiöön. Ja siellä hän totisesti saisi tuta, ettei tänne kyläilemään tultu vaan talon uudeksi piiaksi.
Svean mielestä naurettavimpia tässä maailmassa olivat ihmiset jotka eivät tienneet paikkaansa. Olipa sitten kyseessä niin sanottu herrasväki, joka alentui "rahvaan" tasolle, tai palvelusväki joka koppaillen "nosti nokkaansa", samantekevää, yhtä paha niin tai näin. Moisia rikkomuksia kuvaamaan ei tahtonut löytyä kyllin voimakkaita sanoja. Ne olivat "loukkaus jumalia kohtaan"!
Isoäidin kertoman mukaan tämä oli Carolinin ensimmäinen työpaikka perheessä, ja mahtoiko tyttö edes tajuta, mitä se merkitsi.
Äiti parka, hänen täytyi ottaa lukuun myös isoäidin tunteet. Miltä sekin näyttäisi, jos hän erottaisi isoäidin suositteleman tytön jopa ilman koeaikaa? Ei niin voi tehdä. Tilanne oli kaikkea muuta kuin hauska.
Hän joutui usein välikäteen. Nytkin oli hankaluuksia tiedossa tekipä mitä tahansa. Piti vain päättää, kumman suututtaisi, Svean vai isoäidin. Omaan mielipiteeseen ei ollut varaa. Ja niin kävi melkein aina. Kun toisilla oli luja tahto, niin sai siinä pyristellä ennen kuin pääsi irti kaikkien muiden mielipiteistä. Se nieli voimia, eikä sitä sitten enää jaksanut ajaa läpi omaa tahtoaan. Mikäli enää tiesikään, mitä tahtoi.

Berta on 14-vuotias 1900-luvun alkua elävä tyttö, jonka perheeseen tulee uusi sisäkkö Carolin. Svea-taloudenhoitaja suhtautuu alusta asti Caroliniin epäilevästi mutta sallii Carolinin kuitenkin jäädä perheeseen. Carolinin ja Svean voimakkaat tahdot ovat jatkuvasti törmäyskurssilla ja Svea pelkää Carolinin tavoittelevan omaa paikkaansa. Carolinissa on kieltämättä jotakin salaperäistä. Mihin hän katoaa öisin?

Eräs kirjabloggaaja (ehkä Maria?) kehui Gripen Varjo-sarjaa jonkin Facebook-keskustelun aikana. En ollut sarjasta ennen kuullut, joten otin heti selvää, millaisesta sarjasta on kyse. Sarja kuulosti kiinnostavalta, joten päätin pyytää ensimmäistä osaa kirjaston varaston uumenista luettavakseni. Huomasin kirjan eräpäivän lähestyvän uhkaavaa vauhtia, joten kirjaan oli vihdoin tartuttava.

Ensisivuista lähtien pidin kirjan kerrontatyylistä ja tunnelmasta. Gripe on onnistunut luomaan kirjaan sopivan yliluonnollisen tunnelman, ja Carolinista hän on tehnyt varsin mystisen hahmon. Tosin onnistuin arvaamaan muutaman juonenkäänteen melko helposti, mutta silti kirja oli lukunautinto loppuun asti.

Varsinaisten juonikuvioiden lisäksi kirjassa on vahvasti läsnä 1900-luvun alun yhteiskunnalliset kamppailut. Svea ja Carolin kiistelevät tulisesti siitä, pitäisikö naisilla olla oikeus äänestää. Myöskin luokkajako herättää ajatuksia. Svean mielestä jokaisen ihmisen on tunnettava paikkansa ja siinä asemassa, johon synnytään, pitää myös pysytellä. Carolin taas on aivan eri linjoilla. Bertan pikkusisko Nadja näkee painajaisia, sillä lehdissä kerrotaan, että Titanicissa halvimmilla lipuilla matkustaneet lapset lukittiin hytteihinsä. Kirja on kirjoitettu 1980-luvulla, joten Gripe on tietysti tiennyt, että naiset saivat äänioikeuden. Kirjassa onkin paljon parempia perusteluja naisten äänioikeuden puolesta kuin sitä vastaan, mutta en tiedä, onko alkuperäisissäkään äänioikeuskeskusteluissa esitetty Svean mielipiteitä parempia argumentteja yleistä äänioikeutta vastaan.

Jos muutama juonenpätkä olisi jäänyt solmimatta lopussa, odottaisin ehkä toisen osan lukemista enemmän. Nyt ensimmäinen osa toimii aika hyvin itsenäisenäkin teoksena, mutta tykkäsin ideasta ja tyylistä sen verran, että myös muut osat menevät lukulistalle.

Toivoisin, että nuoret osaisivat pyytää luettavakseen myös varastoon päätyneitä kirjoja. Sieltä voi löytyä nimittäin oikeita helmiä ja mielestäni esimerkiksi Gripen kirja on varsin piristävää vaihtelua nykyisin kirjoitettaviin nuortenkirjoihin.

♥♥♥♥¼

Pauliinalle kirja on kouluvuosien suosikki, jonka hän luki uudestaan.
Maria kuvailee kirjan kertovan ystävyydestä ja sisaruudesta, identiteetin etsimisestä ja luokkaeroista.
Sara on kirjoittanut sarjan kolmesta ensimmäisestä kirjasta.
Vauhkon mukaan kirja sopii kaikille, jotka ovat kiinnostuneita historiasta, perhesuhteista, salaisuuksista ja vanhoista valokuvista.
Kertomus jatkuu -blogissa todetaan Carolinin haastavan Bertankin kyseenalaistamaan perheensä ja yhteiskunnan tarjoamia arvoja.

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

Kansi: Mervi Kattelus

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi 2014 Torni 251 s.
kirjailijalta pyydetty arvostelukappale

- Kyllä koulun sulkeminen oli semmoinen ratkaisu, että tätä menoa kylä kuihtuu ennätysvauhdilla. Eihän tänne tule lapsiperheitä, eivätkä vanhuksetkaan pysty asumaan kotonaan, kun ei ole palveluja. Meiltä viedään elämisen mahdollisuudet. Miksi ne kauppa-autonkin lopettivat? Kun ei muka kannata... Mihin tämä maailma on menossa, jos aina vain lasketaan sitä, mikä rahallisesti kannattaa? äiti huokaisi.
- Kauppa-auto ei ole kunnan heiniä, isä totesi kuivasti.
- Aivan sama. Mutta kaikki loppuu. Ja sekin tuntuu hullulta, ettei enää edes Hakomäeltä tahdo saada palveluja. Kaikki asiat pitää hoitaa naapuripitäjässä. Linja-autojakaan ei kulje muuta kuin kouluaikoina.
Mari tuhahti.
- No, miksi te ette tee mitään asian eteen, vaan veisaatte samaa virttä vuodesta toiseen. Tekisitte jotakin, ettekä vain valittaisi koko ajan.
- Äläpä sinä sekaannu asioihin, joista et tiedä yhtään mitään, isä sanoi.
- Ai, en tiedä vai?
Raija hymyili ymmärtäväisesti.
- Mari on aivan oikeassa, että jonkun pitäisi tehdä jotakin.
- Se on raha mikä ratkaisee, eivätkä kylät ole kuin rasitteena kunnille, Risto sanoi.
- Nuorena sitä jaksaa uskoa, että maailma voi muuttua paremmaksi.

Mari ja Henna ovat ystävykset, jotka asuvat hiljenevässä Leivonkylässä. Lapsuuden usko parempaan huomiseen on mennyt ja aikuisten valitus ilman tekoja tuntuu ärsyttävältä. Kun kylään saapuu Antti, tytöt saavat rohkeutta toimia hiljaisen hyväksymisen sijaan. 

Vaikka nykyään olen kaupunkilainen, suurimman osan elämästäni olen asunut pienissä paikoissa. Asumishistoriaani lukeutuu niin kaksi 2000-3000 asukkaan kuntaa kuin yksi pikkukaupungin sivukylä. Toinen entisistä asuinkunnistani ei ole enää itsenäinen vaan osa kaupunkia. Toisen ongelmana on iäkkäisiin painottuva ikärakenne. Kunta ei myöskään ole onnistunut kovin hyvin lapsiperheiden houkuttelussa. Nuoret lähtevät yleensä viimeistään lukion jälkeen muualle eikä suurin osa palaa takaisin. Lukio ilmeisesti jatkuu yhä parin vuoden takaisesta lopetusuhasta huolimatta, mutta saa nähdä, auttaako kolmas erikoislinja elvyttämään lukion elinkelpoiseksi. Sivukylästä palvelut ovat vain vähentyneet, kauppamatka on nykyään viitisentoista kilometriä ja asukkaat muuttavat mieluummin parempien palvelujen ääreen. Näistä syistä Kaarlelan nuortenromaanin aihe tuntui hyvinkin läheiseltä. 

Luen aika harvoin realistisia nuortenkirjoja. Onneksi kuitenkin tartuin Menneen talven lumeen, sillä lukuelämykseni oli harvinaisen tunteikas. Vaikka tapahtumat eivät olleet suoraan elämästäni, moni tapahtuma herätti mielessäni muistoja. Nuoruuden epävarmuus ja kaipuu johonkin parempaan tuntuivat hyvin tutuilta.

Tiedän kirjan aiheen vaikuttaneen siihen, miten paljon päähenkilöt puhuivat kylän kuolemisesta, mutta silti kylän näivettymisen jatkuva läsnäolo nuorten keskusteluissa ei tuntunut aivan uskottavalta. Ainakin minä omassa elämässäni olen kokenut, että nämä asiat olivat jatkuvasti hiljaisesti läsnä, mutta ne lausuttiin harvemmin ääneen. Keskustelin ystävieni kanssa yleensä aivan muusta kuin siitä, miltä kotikuntamme tulevaisuus näyttää. Tosin kirjailija on päättänyt valita hieman radikaalimman lähestymistavan aiheeseen, ja koska Mari, Henna ja Sähikäinen olivat poikkeuksellisen yhteiskunnallisesti aktiivisia nuoria, tavallaan oli ymmärrettävää, että he myös puhuivat aiheesta keskivertonuorta useammin.

Pidin siitä, että Kaarlela kuvasi uskottavasti Marin ja Hennan matkaa kohti aikuisuutta, vastuuta ja valintoja. Nuoruus on täynnä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta aikuisuus on houkutteleva ja melkein kosketusetäisyydellä, mutta toisaalta välillä yllättää kaipuu turvalliseen lapsuuteen, jolloin kaikki asiat tuntuivat paljon yksinkertaisemmilta. Vanhemmat yrittävät välillä ymmärtää, mutta silti he eivät vain voi täysin muistaa, miltä tuntui olla teini-ikäinen varsinkaan, koska ajat ovat muuttuneet. Nuoruus on suloisenkitkerä sekoitus haikeutta ja helpottuneisuutta. 

Kaarlela oli valinnut kerrontaansa erään tavan, joka häiritsee minua. Dialogeissa ihmisistä voi käyttää se-pronominia, mutta kerronnassa se töksähtää korviin. Tosin totuin siihen kirjan edetessä enkä siihen lopulta enää kiinnittänyt huomiota, mutta aluksi se oli minulle pienoinen kompastuskivi.

Pääasiassa kuitenkin nautin Kaarlelan seesteisestä kirjoitustyylistä. Hän tekee hyviä huomioita arkipäiväisistä asioista ja ilmaisee huomionsa tarkkanäköisesti. Kaarlela on selvästi taitava kertomaan arkielämän pieniä tarinoita, jotka helposti jäävät suurien tapahtumien jalkoihin. Saara on kiinnostanut minua ennenkin, mutta Menneen talven lumen myötä se nousi vielä korkeammalle lukulistallani. 

♥♥♥¾

Kaarlelan nuortenromaani sai Rouva Huun haikailemaan tällaisen konstailemattoman realistisen nuoruuden kuvauksen perään.
Krista piti kovin paljon Kaarlelan tavasta kirjoittaa.
Mari Saavalainen toteaa Menneen talven lumen sopivan niin nuoren kuin aikuisen luettavaksi.
Maijan mukaan Kaarlela kirjoittaa sulavasti ja nuorten puhekieli tuntui Maijan korvaan luontevalta.
Anita sai kokea lukiessaan takaumia omasta nuoruudestaan.
Jonnan mielestä tarina on viehättävä ja todenmakuinen ja hän toivoo kirjan löytävän tiensä varsinaisen kohderyhmänsä käsiin.

Kati Hiekkapelto: Suojattomat & arvonta (päättynyt)

Kannen suunnittelu:  Timo Tervoja

Kati Hiekkapelto: Suojattomat 2014 Otava 298 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Sairaanhoitaja oli tulossa tunnin päästä. Sammy odotti jo. Nainen oli niin kaunis. Hän toi mukavia pillereitä. Olo oli alkanut muuttua siedettäväksi. Oikeastaan Sammylla oli pitkästä aikaa lähes hyvä olla. Ainoastaan jatkuva pelko kotiin palauttamisesta häiritsi. Se nakersi hänen sisuksiaan kuin rotta, täytti hänet hetkittäin kuristavalla kauhulla, joka salpasi hengen. Hän oli paperiton. laiton. Mitä tarkoittaa laiton ihminen? Eikö hänellä ollut lupaa rakentaa elämäänsä, tehdä töitä ja perustaa perhettä? Eikö hänellä ollut oikeutta olla olemassa? Onneksi hänellä ei ollut vielä lapsia. Sammy tunsi pari paperitonta perhettä, joiden lapset olivat olleet koulussa Suomessa, omaksuneet jo suomen kielen, saaneet ystäviä, oppineet maan tavoille siinä ajassa, kun vanhemmat odottivat viranomaisten päätöstä, lupaa jäädä. Ja sitten he vuosien jälkeen eivät saaneetkaan sitä. Heidät oli toimitettu pois. Lasten koulutien katkeaminen saati perheelle aiheutuva stressi ei paljon painanut päätöksenteossa, Maahanmuuttovirasto tuijotti vain virallisia tiedotteita kunkin maan tilanteesta ja jos jossakin oli päätetty, että maa oli turvallinen, niin sitä se sitten oli. Niin kuin esimerkiksi Pakistan. Sammy tuhahti. Hän kyllä tiesi kaiken sen maan turvallisuudesta. Sitä paitsi turvallisuus oli aina suhteellinen käsite. Jos sitä tarkasteltiin valtaväestön näkökulmasta, olivat kaikki paikat turvallisia. Turvattomuus on vähemmistöjen ja köyhien ongelma. Ja kuka oli niin hullu, että vaaransi itsensä ja lapsensa paetessaan kotimaastaan - usein se tapahtui velkaantumalla häikäilemättömille salakuljettajille - halusi viettää vuosikausia epävarmuudessa ja jopa pompoteltavana maasta toiseen, ellei hätä kotona olisi ollut todellinen?

Anna Feketellä on taas monta tapausta tutkittavana. Vanha mies on joutunut yliajon uhriksi, mutta tapaus ei vaikuta niin selvältä kuin päälleajot yleensä. Miksei tien vieressä olevassa lumessa ole lainkaan jalanjälkiä? Annan ystävät pyytävät Annaa auttamaan käännytyspäätöksen saanutta nuorta Sammya. Anna löytää Sammyn, mutta löytöpaikka on varsin epäilyttävä. Annan työkaverilla on myös kiireistä, sillä hän on päättänyt estää maahanmuuttajajengi Black Cobran rantautumisen Suomeen.

Hiekkapellon esikoisdekkari Kolibri ilmestyi viime vuonna, ja Hiekkapellon luoma Anna Fekete tuntui tuovan raikkaan tuulahduksen suomalaiseen dekkarikirjallisuuteen. Halusin ehdottomasti jatkaa Hiekkapellon dekkareiden parissa, vaikka esikoisteos ei ollutkaan minusta aivan täydellinen dekkari. Loppuratkaisu tuntui hieman hätiköidyltä ja aiheita oli ehkäpä jopa liikaa. 

Hetki ei ollut otollisin Suojattomien lukemiselle, sillä tänä vuonna lukufiilikseni ei ole ollut oikein dekkareille sopiva. En päässyt kehutussa Varistytössäkään alkua pidemmälle ennen kuin laitoin sen hyllyyni odottamaan suotuisampia aikoja. Tiedän, että tämä on yksi ja Hiekkapellon kirjasta riippumaton syy sille, miksen pitänyt Suojattomista enempää.

Hengästyin Kolibria lukiessani, ja hengästyminen oli lähellä myös toisen Hiekkapellon dekkarin parissa. Kirjassa oli taas melko paljon aiheita, vaikka kokonaisuus olikin hieman hallitumpi kuin Kolibrissa. Ei ole kirjailijan vika, etteivät huumerikokset ole minulle dekkareiden kiinnostavinta antia. Vaikka huumesotkut eivät kirjaa varsinaisesti huononnakaan, lukukokemustani ne heikentävät.

Anna Feketeä pidän edelleen hyvin kiehtovana dekkaripoliisina. Leena Lehtolaisenkin Maria Kallio -dekkareissa on poliisina vietnamilaislähtöinen Anu, mutta Anu jää kuitenkin sivuhenkilön rooliin. Hiekkapelto tuo kirjoissaan hyvin esille Suomen monikulttuurisuuden ja väestön erilaiset suhtautumistavat maahanmuuttajiin.

Hiekkapellon dekkarit tarjoavat muutakin kuin viihdettä. Rasismi on läsnä ensimmäisessäkin osassa, mutta etenkin toisessa kirjassa Hiekkapelto paneutuu maahanmuuttopolitiikkaan liittyviin vakaviin kysymyksiin. Minusta tuntuu, että monet maahanmuuttajiin negatiivisesti suhtautuvat eivät ota kunnolla huomioon sitä, miten huonoista olosuhteista maahanmuuttaja voi olla lähtöisin. Tuskinpa kovin moni on valmis jättämään juuriaan, ystäviään ja jopa sukuaan kovin kevyin perustein. Suojattomien Sammylla on traumoja, joita hän yrittää pakoilla huumeiden tarjoamaan illuusioon. Kun Sammy on onnistunut saamaan uudelleen elämän syrjästä kiinni, hänet ollaankin heittämässä takaisin kotimaansa vaaroihin.

Kirjailijan oma näkemys maahanmuuttoasioista heijastuu vahvasti. Ainakin minä tulkitsen Sammyn ja Annan mielipiteiden olevan myös Hiekkapellon omia. Anna Feketen vastapuolena on kollega Esko, joka ei halua ulkomaalaisia elämään suomalaisten veronmaksajien rahoilla. Suojattomissa Esko ei kuitenkaan ole niin vihamielinen Annaa kohtaan kuin aluksi ja Eskosta paljastuu jopa aivan uusi puoli.

Loppuratkaisu tuntui jälleen hieman epätyydyttävältä, vaikka se olikin mielestäni parempi kuin Hiekkapellon esikoisdekkarissa. Moitteistani huolimatta kokonaisuudessaan Suojattomat on kelpo dekkari, ja aion lukea Hiekkapellon tulevatkin jännityskirjat.

Anna Fekete -sarja
Kolibri (2013)
Suojattomat (2014)

♥♥♥½

Muun muassa näissä blogeissa on myös kirjoitettu Suojattomista: Mustikkakummun Anna, Lukutoukan ruokalista, Lukukausi - kirjallisia elämyksiä, Kirjavalas, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Annelin lukuvinkit, Kirjoitan ja luen, siis olen ja Kirsin kirjanurkka.

En halua tilanpuutteen vuoksi jättää Suojattomia omaan hyllyyni, joten keksinkin, että voisin järjestää pienen arvonnan. Jos Hiekkapellon toinen dekkari kiinnostaa, kirjan arvontaan voi osallistua kommentoimalla. Lukijakseni kirjautuneet tai kirjautuvat voivat saada myös toisen arvan. Jos haluat kommentoida mutta et halua osallistua arvontaan, mainitse kommentissa, että jätät tällä kertaa arvonnan väliin. Suojattomien uuden omistajan arvon keskiviikkoiltana 21.5., joten osallistumisaika päättyy toukokuun 21. päivänä klo 18.00. Jos sinua ei voi tavoittaa oman blogin kautta, liitä kommenttiisi sähköpostiosoite. Jos et näin halua tehdä, muistathan käydä katsomassa arvonnan tulokset 21.5..

Arvonta on päättynyt. Kiitos osallistujille.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Kansi: Satu Kontinen

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti 2014 Myllylahti 290 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Oven savulasin läpi näkyi lähestyvä varjo, ja asettelin hymyä valmiiksi huulille. Ovi aukesi ja hymyni jäätyi irveeksi.
"Morjens", Liila tervehti savuke suupielessä roikkuen. Tapansa mukaan hän ei kunnioittanut perhetapaamista asuvalinnallaan, vaan oli pukeutunut violetin ja oranssin kirjavaan kaapumaiseen rytkyyn, jonka päälle oli kietaistu vihreä verkkomainen villatakki. Mustat hiukset olivat kahdella sykeröllä joista roikkui irrallisia suortuvia. Kampauksentapainen oli viimeistelty päälaelle nostetuilla myrkynvihreillä paksusankaisilla silmälaseilla, jalassa kolisivat maihinnoususaappaat. Hän näytti prätkäjengiläisen ja puunhalaajahipin rakkauslapselta, ja kun hän kiepautti tupakan suupielestä toiseen, ilmassa tuulahti viskin aromia. Mutta ainakin hän vielä tuli ulos polttamaan.
"Mitäs kuuluu!" Liila ei kysynyt vaan ikään kuin komensi. Pojat hyppäsivät halaamaan hänen laihoja kinttujaan.
"Mitäpä tässä." Jarno hymyili. "Töitä ja perhe-elämää."
"Just just", Liila totesi ja se kuulosti korvissani tuomitsevalta, ikään kuin hänellä olisi jotakin kunnollisten ihmisten tavallista elämää vastaan. Luultavasti olikin.

Airi Kivikko on todella ihastunut miehensä sukuun, mutta viime aikojen sukujuhlia on pilannut Lampisen suvun omalaatuinen Liila-täti. Airin mielestä Liila on aivan sietämätön ja hirveä, mutta muu suku tuntuu nauttivan Liilan seurasta. Onko Liilalla kenties maagisia lahjoja, joilla hän saa lumottua ihmiset puolelleen? Kun Liilasta tulee lähes sukulaisen lisäksi työkaveri ja työpaikalla alkaa tapahtua kummia asioita, Airi alkaa vakuuttua siitä, että Liilalla täytyy olla salaisia kykyjä.

Luin Anu Holopaisen fantasiakirjoja reilu kymmenen vuotta sitten. Pidin niistä suuresti, mutta silti hänen kirjojensa lukeminen jossakin vaiheessa jäi muun fantasian ohessa. Viime aikoina minua on alkanut houkutella ajatus varsinkin Welman tyttöjen pariin palaamisesta, ja kun huomasin Holopaisen tekevän uuden aluevaltauksen maagisen chick litin puolelle, Ilmestyskirjan tätikin alkoi kiinnostaa. Luinhan viime kesänä Sophie Kinsellan maagisella realismilla maustetun Twenties Girlin, joten arvelin, että Holopaisen uutuuskin voisi olla minulle mieleistä chick litiä.

Heti alku ei minua aivan vakuuttanut, mutta pikkuhiljaa pääsin kirjan maailmaan sisälle. Lopulta kirjan luettuani mietin, että tällaista voisin lukea lisääkin. Arkisen ja maagisen yhdistelmä on minun mieleeni. En olisi tätä todennäköisesti määritellyt chick litiksi, jollei jo kannessa kirjaa luokiteltaisi kyseisen genren edustajaksi. Vaikka tiedän, että tämänkin voi chick litin alaan laskea, sillä kirja todellakin käsitteli modernin naisen elämän ongelmia kevyesti ja humoristisesti, minulle chick lit merkitsee ennen kaikkea miespulmia ja ulkonäkökeskeisyyttä. Pidän enemmän tällaisesta hieman syvällisemmästä chick litistä. Vaikka kirja on kerrottu naisnäkökulmasta, Holopainen käsittelee kirjassaan monen ihmisen, niin naisten kuin miestenkin, elämää koskettavia huolia.

Kirjassa käsitellään työpaikkojen yt-neuvotteluja ja työstressiä. Kirja ei ole tarkoitettu vain pelkäksi ajankuluksi vaan siitä on luettavissa kritiikkiä kustannusten karsimiselle työntekijöiden kustannuksella. En ole itse vielä työelämässä, mutta voin kuvitella, että Airin ja Airin työkavereiden tuntemukset ja reaktiot irtisanomisiin ovat hyvinkin realistisia. Tietenkin kirjassa on myös maaginen vivahteensa, mutta suurimmaksi osaksi kirja voisi olla valitettavasti täyttä totta. En ole aiemmin lukenut kirjallisuutta, jossa keskitytään nykyisen työelämän ongelmiin, mutta uskallan silti arvella, että Ilmestyskirjan tädissä oli tartuttu aiheeseen melko tuoreella otteella. Airilla on myöskin vaikeuksia työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisessa, ja uskon, että näihinkin ongelmiin moni lukija voi samaistua.

Airin suhtautuminen Liilaan tuntui melko ihmeelliseltä. Miten Airi voi olla niin ennakkoluuloihinsa jumittunut? Liila oli hänelle ystävällinen silloinkin, kun Airi ei pakosti ystävällisyyttä olisi osakseen ansainnut. Erilaiset luonteet ovat kirjassa todellisessa törmäyskurssissa. Luulisin kuitenkin, että tosielämässä ihmiset sietävät kumppaninsa ärsyttäviä sukulaisia paremmin kuin Airi. Tunsin aikamoista myötähäpeää, kun hän alkoi avautua Liilan kauheudesta sukujuhlissa. Liilan ja Airin suhteen oli varmasti tarkoituskin olla kärjistetyn räjähdysaltis, ja se oli tärkeä osa kirjan ideaa, mutta silti Airin käytös sai minut monta kertaa pyörittelemään silmiäni.

Ilmestyskirjan täti oli varsin mukava luettava, mutta aivot narikkaan -kirjallisuudeksi en tätä luokittelisi. Hyvä niin. Jos kaipaat viihdyttävää kirjaa, joka voi saada sekä nauramaan että ajattelemaan, Ilmestyskirjan täti on hyvä vaihtoehto.

♥♥♥♥

Kristan mielestä on ihanaa, että Suomessa kirjoitetaan hyvää viihdekirjallisuutta.

K. M. Peyton: Christina - Kartanon varjoissa

Päällys: Matti Kota

K. M. Peyton: Christina - Kartanon varjoissa 1982 (Flambards 1967) WSOY 224 s. suom. Sirkka Salonen
lainattu kirjastosta

"Kaikki täällä ovat hulluja omalla tavallaan", hän tuumi. Mark joka saattoi olla joskus niin miellyttävä, mutta kuitenkin niin kovin töykeä, oli kaksi vuotta vanhempi kuin hän mutta tuntui kokonaista sukupolvea vanhemmalta. "Hän sopii tänne", Christina tuumi. "Mutta William..." William ei tulisi mukautumaan koskaan. William oli tuomittu taistelemaan vastaan, Christina ajatteli. Hän arveli että William menettäisi pelin, hän oli niin herkkä. William ei itkenyt enää, mutta hänen huoneestaan kuului jysäys ja sitten laahustavaa ääntä. "Mitä hän oikein tekee?" Christina ihmetteli korviaan heristäen. Hiljaisuus. William oli kolmentoista mutta pelkkä lapsi Markin rinnalla. "Ja mikä minä sitten olen?" Christina mietti ja näki itsensä olentona, joka oli oppinut sopeutumaan valittamatta mihin hänet sitten pantiinkin, koska hänen oli pakko mukautua. Hän oli tehnyt aina kuten käskettiin, sillä hänet oli uhattu toimittaa useammin kuin kerran orpokotiin, mikäli hän olisi hankala (ei tosin Grace-täti joka oli kiltti). Jäisikö hän tosiaan Flambardsiin ja menisi naimisiin Markin kanssa? Grace-täti oli kirjoittanut mutta ei ollut maininnut mitään hänen paluustaan. Christina makasi kuuta katsellen ja ajatteli edessään olevia pitkiä vuosia Flambardsin ahdistavassa ilmapiirissä. "Parempi täällä on kuin orpokodissa", hän tuumi. Ja Markista hän saisi erittäin komean aviomiehen. Ja sitten, yhtäkkiä, hän muisti Dickin, kultaisen ja hellän Dickin, joka oli aina kiltti hänelle, ja hän ajatteli: "Mikä vahinko etten voi mennä naimisiin Dickin kanssa." Hän nukahti eikä kuullut jysähtelyä ja laahustusta, joka jatkui edelleen Williamin huoneessa, eikä tukahtuneita, tuskaisia nyyhkytyksiä.

Christina Parsons on orvoksi jäänyt tyttö, jota on pompoteltu sukulaisen luota toisen luoksi. Tällä kertaa vuorossa on ärhäkkä eno Russell, jolla on jo kaksi omaa poikaa: Mark ja William. Mark saa osakseen Russellin ihailun, sillä hän jatkaa isänsä jalanjäljissä innokkaana metsästäjänä. William taas on isänsä mielestä aivan vääränlainen, sillä Russell ei osaa arvostaa älykkyyttä ja tulevaisuuden teknologian taitamista.  

Saran kirjat -blogi on oikea aarreaitta, jos kaipaa vinkkejä hyvistä tyttökirjoista. Christina-kirjat löysin aivan sattumalta, kun etsin Saran blogista tietoa jostakin aivan muusta ja pelkkä bloggaus sai minut niin hurmaantuneeksi, että oli pakko pyytää ensimmäistä osaa lainaksi kirjaston varaston uumenista.

Kymmenen ikävuoden molemmin puolin ahmin hevoskirjoja. Luin varmaan kaikki käsiini saamat kirjat, joissa olivat aiheena hevoset tavalla tai toisella. Tutuiksi tulivat niin Jalon sisarusten lukuisat hevoskirjasarjat, hevostietokirjat ja Uma Aaltosen hevosen näkökulmasta kirjoitetut kysy ja vastaa -kirjat. Pahimman hevoshulluuskauteni jälkeen en ole lukenut kai lainkaan hevoskirjoja, vaikka hevosista edelleen pidänkin ja lapsuudenkotini kirjahyllyt pursuavat kaikennäköisiä hevoskirjoja.

Aluksi Christina - Kartanon varjoissa tuntui tyypilliseltä hevoskirjalta, johon toivat genrestä erottuvuutta lähinnä kartanomiljöö ja hevosten kietoutuminen metsästysharrastukseen. Huomasin kuitenkin pian olevani väärässä, sillä Peyton kritisoi hyvinkin vahvasti Christinan äänellä luokkajakoa. Christina ystävystyy tallirenki Dickin kanssa ja hän huomaa pian, että Dickin asema hänen alapuolellaan on epäoikeudenmukainen. Hevosiakin kohdellaan Flambardissa paremmin kuin palvelijoita.

"Meillä kaikilla on oma paikkamme. Sinä väität että on kysymys pelkästä onnesta - "
"No se ei riipu älykkyydestä. Pitäisi riippua mutta ei vain riipu. On pelkkää onnenkauppaa, syntyykö ihminen orjaksi vaiko orjapiiskuriksi."
Christina nauroi. "Sinun jutuissasi ei ole päätä eikä häntää. Kuka tässä, luojan tähden, on orja? Fowlerko? Hänhän on mielellään työssä täällä. Se on hänen koko elämänsä, ei hän muuta haluakaan."
"Niin, Fowlerille kyllä. Hänhän nyt ei halua niin kovin paljon. Mutta ajatellaan nyt vaikka Dickiä. Oletko sinä nähnyt, miltä hän näyttää joskus kun Mark karjuu hänelle? Dick tietää hallitsevansa asiat paremmin kuin Mark, on yhtä hyvä ratsastaja kuin Mark ja saa hevosesta enemmän irti kuin Mark. Mutta Mark saa aina komentaa Dickiä. Miten sitä voi pitää oikeudenmukaisena?"
"Dickhän voi lähteä koska tahansa, jos hän ei pidä siitä, ja hankkia itselleen uuden työpaikan. Ei siinä ole minusta mitään epäoikeudenmukaista."
"Ei olisikaan, jos Dick voisi lähteä ja hankkia uuden työpaikan. Mutta jos Dick tahtoo uuden työpaikan, hänen on saatava hyvät suositukset isältä tai Markilta. Ja mitä hän voi tehdä, jos he eivät suostu antamaan hänelle suosituksia? Miten sinä voit väittää ettei hän ole orja?"
"Sen vuoksi, että hän saa palkkaa ja hän pitää työstään."
"Tiedätkö sinä minkä verran hän saa palkkaa?"
"En."
"Hänen viikkopalkkansa on kymmenen šillinkiä. Siitä hän maksaa vuokran ja elättää sairaan äitinsä. Minun käsitykseni mukaan on varsin laiha lohtu, että hän sattuu pitämään työstään."

Mark edustaa vanhaa maailmaa ja William pyrkii teoillaan osaksi uutta. Christinan on aluksi vaikea uskoa, että lentokoneella pystyy oikeasti lentämään ja että autot voivat jossakin vaiheessa syrjäyttää hevoset. Kirjan loppupuolella tulee selväksi myöskin ilmassa leijuva sodan uhka ja Wikipediasta luinkin, että sarja sijoittuu osittain ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Christinan rakkauskuviot olivat melko tärkeä osa kirjaa ja luulisin niillä olevan vielä isompi rooli seuraavissa osissa. Välillä tuntui, että aika kului ehkä hieman liiankin nopeasti, mutta Peyton ei vain ole ilmeisesti halunnut kertoa Christinan varhaisnuoruudesta kovinkaan tarkasti. Christina varttui melko nopeasti 12-vuotiaasta 15-vuotiaaksi.

Ihmettelin kovasti, ettei ainakaan minun lukemani kirjan alkusivuilla ollut kirjan nimeä, julkaisuvuotta tai kääntäjän nimeä. Kirjan ensimmäiset sivut ovat täysin valkoiset ja ennen ensimmäistä lukua ei ole minkäänlaisia julkaisutietoja. Rupesinkin miettimään, onko tämä ollut jonkinlainen virhe vai mikä asiaan on ollut syynä. Olen aiemminkin lukenut WSOY:n kustantamia ja vuosikymmeniä sitten ilmestyneitä kirjoja enkä muista ennen törmänneeni tällaiseen ratkaisuun. Löysin kaipaamani tiedot onneksi Kirjasammon sivuilta, mutta ihmetystä julkaisutietojen puuttuminen minussa aiheutti.

Olisin pitänyt kirjasta varmaankin vielä enemmän, jos olisin lukenut tämän nuorempana, mutta nytkin luettuna Christina - Kartanon varjoissa oli melko valloittava kirja, jossa oli yllättävän paljon syvyyttä.

♥♥♥¾

Muualla: Alas taikavirtaa

Viktor Martinovitš: Paranoia

Viktor Martinovitš: Paranoia 2013 (2009) Like 400 s. suom. Anna Taitto 
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Kuten hänen saksalaisen kustantamonsa edustaja oli todennut hänelle: "Meidän ajallemme on ominaista se, että dystopioita voi luoda täysin realistisen materiaalin pohjalta. Enää ei tarvitse sepittää sellaisia todellisuuksia kuin Vuonna 1984 - riittää, kun katsoo ympärilleen." Valko-Venäjällä tapahtui yhä sellaista, mitä Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa ei ollut nähty sitten 1500-luvun. Vakaa ja yltäkylläinen elämä ei kirvoita shakepearemaisia tunnekuohuja. Minskin uutisista taas voi joka päivä lukea tarinoita petturuudesta ja jalomielisyydestä, uroteoista ja halpamaisuudesta, ja lukija haluaa tietää, mistä nuo ihmiset saavat voimaa elää, mitä he tuntevat, miten he rakastavat, mitä he ajattelevat katsellessaan öistä taivasta. Näihin kysymyksiin uutiset eivät anna vastausta, ja silloin koittaa Anatolin vuoro. Se seikka, ettei Anatalo ollut koskaan joutunut MGB:n kuulusteluun, tarkoitti sitä, että hänen mietteensä öisestä taivaasta vastasivat jotakuinkin MGB:n näkemyksiä siitä. 

Kirja koostuu tutkintapöytäkirjoista ja Anatolin ja Elizavetan tarinasta Anatolin näkökulmasta kerrottuna. Anatoli on kirjailija, joka tapaa sattumalta Elizavetan. Hän ei saa naista mielestään, mutta Elizaveta kieltää Anatolia ottamasta naiseen enää yhteyttä. Anatoli ei kuuntele kieltoja vaan ajautuu osaksi vaarallista kolmiodraamaa.

Paranoian takakannessa kerrotaan kirjan hävinneen Valko-Venäjällä mystisesti kaupoista heti ilmestymisensä jälkeen ja kirjan alkusivuilla olevassa tekstissä kerrotaan, miten kaikki auktorisoimattomat rinnastukset historiallisiin henkilöihin tai elossa oleviin Valko-Venäjän kansalaisiin voidaan tulkita rikoksiksi, joista rangaistaan kansainvälisen ja kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Kirjailijan mukaan teos olisi parempi jättää lukematta. Alkusanojen vaikutus oli minuun käänteispsykologinen. Kirjan luettuani halusin lukea enemmän Valko-Venäjän tilanteesta, sillä vaikka kirja on fiktiota, kirjan yhteiskunnalla on pohjansa Valko-Venäjän todellisessa tilanteessa. MGB on tietenkin suora viittaus Valko-Venäjällä edelleen toimivaan KGB:hen. Valko-Venäjä on oikeastikin ainoa Euroopan maa, jossa käytetään edelleen kuolemanrangaistusta ja sanan- ja ilmaisunvapaus ei käytännössä toteudu. Presidentinvaalien tuloksien hämäryyksistä ei voinut välttyä kuulemasta muutama vuosi sitten.

Vainoharha pianolla säestettynä soi koko kirjan ajan taustamusiikkina. Elizaveta ja Anatoli epäilevät, että heitä tarkkaillaan eivätkä ole väärässä. He sopivat tapaamisia seinägraffiteilla ja mainoksiksi naamioiduilla tekstiviesteillä. Kielletty rakkaus on kliseinen aihe, mutta Martinovitš on kirjoittanut aiheesta tuoreella tavalla. Yhteiskuntakritiikki on Paranoiassa mielestäni yhtä tärkeässä osassa kuin rakkaustarina.

Nautin myöskin kirjan kielestä. Suomentaja on onnistunut työssään kiitettävästi. Pöytäkirjat ovat uskottavan virallisia, mutta Me ja Minä -osissa kertoja lähtee välillä lentämään aivan omiin sfääreihinsä. Elizaveta ja Anatoli ovat vetäytyneet omaan maailmaansa ja välillä heidän keskustelunsa menevät täysin ymmärryskykyni yli, mutta sekin kuului henkilöiden olemukseen.

Paranoia ei ole 1984-kopio, vaikka joitakin selviä yhtymäkohtia Paranoian ja Orwellin klassikkoteoksen välillä onkin. Mikään hyvän mielen kirja tämä ei todellakaan ole, joten lukijan kannattaa varautua ahdistavuuteen ja epäoikeudenmukaisuuteen. Mielestäni kirjan takakansi kertoi hieman liikaakin enkä ole paljastanut bloggauksessani muutamaa jo takakansitekstissä ilmi tulevaa asiaa. Olisin halunnut lukea kirjan mieluummin tietämättä näitä asioita etukäteen. Alussa minulla oli pienoisia vaikeuksia saada otetta tarinasta, mutta lopulta ajauduin pitämään kirjasta erittäin paljon.

Muissa blogeissa: Kirjavinkit ja Kannesta kanteen, sivusta sivuille. 

Louise Boije af Gennäs: Stjärnor utan svindel

Louise Boije af Gennäs: Stjärnor utan svindel 1996 535 s.
lainattu kirjastosta

Upotus-blogin Riina kirjoitti kevättalvella Louise Boije af Gennäsin Stjärnor utan svindelistä niin tunteikkaasti, että kirja meni lukulistalle. Luen melko vähän ruotsiksi, joten hieman jännitti, miten yli 500-sivuisen kirjan lukeminen sujuu ruotsin kielellä. Alku hieman takeltelikin, mutta niin kuin ennenkin lukiessa jotenkin tottui vieraaseen kieleen eikä lukeminen ollut enää kovin kangertelevaa.

Någonstans mellan trettio och fyrtio går livet in i bestämd form. Det är inte längre kärlek, förhållande, karriär och barn; det är kärleken, förhållandet, karriären och barnen. Eller avsaknaden av dem, tomheten trots dem, och med dem. Det blev inte mer än så här, och det skär överallt när man jämför med sina rosafärgade flickdrömmär, med hur det ändå kunde ha blivit om man hade valt annorlunda, någon gång för länge sedan när allting fortfarande var möjligt, när livet ännu fortskred i obestämd form.
Vem ger oss våra flickdrömmar? Är det verkligen dockmakarna och filmskaparna? Är det inte snarare så att en människa föds med en obegränsad kapacitet för önskningar och fiktioner? Vår vilja som barn är gränslös, vår fantasi likaså. Vi vet instinktivt att livet är stort och obegränsat, att allting är möjligt för oss. Men när vi växer upp förstår vi så småningom att det kommer att krävas ett aktivt handlande; vi måste göra val. Välja bänkkamrat och bästis, fotboll eller hockey, flickvän och pojkvän. Vi har livet i vår hand, vi kan forma det.
Med detta kommer naturligtvis fasan, svindeln; skräcken att handla fel, att göra någonting oåterkalleligt i form av ett val som vi sedan bittert kommer att ångra och aldrig kunna rätta till.

Sophie on kirjailija, joka on naimisissa Lukasin kanssa. Sophieta pyydetään keskusteluohjelmaan, jossa pohditaan kirjallisuuden sukupuolirooleja. Eräs toinen osallistuja jää Sophien mieleen, sillä Kaja on vahva ja kiehtova persoona. Sophien ja Lukasin avioliitto on alkanut väljähtyä eikä heidän välillään enää loimua polttava rakkauden liekki. Lukas ei aina kuuntele Sophien mielestä tarpeeksi, ja kun Sophielle tulee eräänä päivänä murheita, hän kääntyykin Kajan puoleen. Kaja on läsnä oikealla tavalla, kun Sophie tarvitsee kuuntelijaa ja Kaja alkaa pian olla Sophien mielessä huomattavan usein. Sophien ja Kajan suhde ei ole pelkkää läheistä ystävyyttä, ja Sophien onkin tehtävä vaikea valinta: Kaja vai Lukas?

Takakannen perusteella ajattelin jo, että kun Sophie tapaa Kajan, Sophie jättää Lukasin heti. Onneksi niin ei käynyt vaan Sophien ja Lukasin suhteesta kerrotaan ensin perusteellisesti. Sophien valinta ei ole helppo, sillä Lukas on tuttu ja turvallinen, mutta Kaja kiehtova ja haastava. En kerro, kumman Sophie lopulta valitsee, mutta kirja jatkuu vielä monta sivua valinnan jälkeenkin.

Stjärnor utan svindel on tietenkin ilmestynyt jo 17 vuotta sitten, mutta silti tuntuu oudolta, että kirjassa ihmetellään useasti sitä, miten Kaja on hyvännäköinen mutta silti kiinnostunut samasta sukupuolesta. Yhdessä kohdassa esimerkiksi Sophie ajattelee Tänk att hon var lesbisk! Det hade man aldrig kunnat tro, så snygg hon var. Eivät lesbot ole mikään ihmeellinen oma lajinsa, vaan heitä on ihan yhtä monenlaisia kuin heterojakin. Ehkä joillakin on ainakin ollut kuvitelma lesboista samasta puusta veistettyinä ja jotenkin epäviehättävinä, mutta eihän se totta ole. En tietenkään voi tietää, onko tällainen harhakuvitelma ollut syvästikin juurtunut ruotsalaisten mieliin, kun kirja on ilmestynyt, mutta ainakin minusta tämän muka ihmeellisen asian korostaminen tuntui kummalliselta. 

Toinen minua häirinnyt asia oli se, miten Kaja kuvataan kasvissyöjäksi, joka käyttää nahkavaatteita. Kajalla on melko vahvat mielipiteet. Jos hän on eettisistä syistä kasvissyöjä, tuntuu omituiselta, miten hänellä on usein nahkahousut. Sophie on myös suorapuheinen ihminen, joten ihmettelin, miksei hän missään vaiheessa kysynyt asiasta. Voihan olla, että Kajan vaatteet olisivat olleet tekonahkaisia, mutta siitä ei ainakaan missään vaiheessa kirjassa mainittu. Tämä on todennäköisesti yksityiskohta, johon moni ei lukiessaan kiinnittäisi huomiota, mutta minä takerruin tähän seikkaan ehkä hieman liiaksikin.

Kirjan päähenkilöissä on puutteensa, mutta silti tai ehkä juuri siksi heihin kiinnyin vahvasti. Sophie pelkää olla yksin, mutta kuitenkin yrittää muuttaa kumppania mieleisekseen. Kajakaan ei ole täydellinen, mutta hän haastaa Sophien tavalla, johon Lukas ei kyennyt. Lukasin suhtautuminen siihen, että Sophie on ihastunut Kajaan on kummallinen. Hän tuntui oudon välipitämättömältä, vaikka osoittikin jonkinlaisia tunteita kirjan edetessä. Hän myös oikeastaan antaa Sophielle luvan tehdä, mitä vain Sophie haluaa Kajan kanssa. Toimisiko kukaan oikeasti noin? Tietysti ihmisiä on erilaisia, joten ehkä tuollainenkin itsensä kovettaminen on mahdollista, mutta minun mielestäni Lukas tuntui suhtautuvan Sophien uuteen ihastukseen uskomattoman kylmästi.

Stjärnor utan svindeliä voisi pitää myös jonkinlaisena yhteiskunnallisena kannanottona naisten oikeuksien puolesta. Luokkaerot ovat kirjassa myös vahvasti esillä, ja Sophien mielestä heidän suhteessaan suurempi ongelma onkin erilainen tausta ja eroavat poliittiset mielipiteet kuin sukupuoli. Koska kirjassa on melko paljon edellä mainittuja asioita koskevia väittelyitä, Stjärnor utan svindel ei ole vain rakkaustarina vaan jotakin hieman enemmän.

Kirja on ollut melko menestyksekäs Ruotsissa, joten minua hieman ihmetyttää, miksei kirjaa ole käännetty suomeksi. Tietenkään kaikkia kirjoja ei syystä tai toisesta suomenneta, ja tämä kirja on nyt sattunut jäämään suomentamattomaksi. Mielestäni kirja olisi kannattanut suomentaa, sillä sen verran ajatuksia herättävän ja viehättävän lukuelämyksen kirja tarjoaa.

Wikipedian mukaan kirja perustuu ainakin löyhästi kirjailijan omiin kokemuksiin. Louise Boije af Gennäs oli naimisissa miehen kanssa, kun hän tapasi naisen, johon hän rakastui.

Stjärnor utan svindelin on lukenut myös jo alussa mainitsemani Riina.

Minna Lindgren: Kuolema ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Kuolema ehtoolehdossa 2013 Teos 302 s.
lainattu kirjastosta

Ihmiset soittivat ovikelloa hyvin eri tavoin, vaikka sen pitäisi olla mekaaninen laite eikä varsinaisesti mikään soitin. Kenen tahansa temperamentin ja mielentilan pystyi kuulemaan siitä, miten hän vaati ovea auki. Nyt Siirin oven takana oli soittaja, joka oli täynnä energiaa ja ilmeisesti kiireinen, kenties suorastaan hätäinen, joten hän ei ollut Ehtoolehdon asukas, ei myöskään siivooja tai kukaan muu työnsä puolesta ovikelloja soittava, ei Sinikka Sundström, koska Sundström ei ollut energinen ja innokas, eikä Virpi Hiukkanen, koska hän ei soittanut ovikelloa vaan tuli omilla avaimilla sisään. Joten soittajan täytyi olla Mika Korhonen.

Palvelutalo Ehtoolehdossa tapahtuu kummia. Nuori kokkipoika Tero kuolee, vanhuksien lääkitystä nostetaan syyttä suotta ja asukkaita laskutetaan turhaan. Palvelukodissa asuvat ystävykset Siiri ja Irma, jotka ajelevat mielellään raitiovaunulla ympäri Helsinkiä ja jotka eivät pelkää kuolemaa vaan dementiaosastolle päätymistä. Irma ei kuitenkaan ole enää oma itsensä, ja Siiri alkaa pelätä, mitä hänen ystävälleen on tapahtumassa.

En muista, olenko ikinä ennen lukenut kirjaa, jonka päähenkilöt ovat yhdeksänkymppisiä. En myöskään muista, milloin olisin lukenut näin hauskan kirjan. Yleensä välttelen huumoripitoisia kirjoja, koska useimmiten niiden hauskuus ei oikein tavoita minun huumorintajuani. Kuolema ehtoolehdossa on tragikoominen, mutta osa päähenkilöiden Siirin, Irman ja Anna-Liisan elämänmenosta ja sutkautuksista todella kutkuttivat myös minun ei-niin-herkkiä nauruhermojani. Lindgren osaa tehdä pikkutarkkoja maailmanmenosta havaintoja, joita esittämällä hän saa lukijan huomaamaan, miten paljon asiat ovat muuttuneet entisestä. Välillä esimerkiksi suomen kielen muutokset johtavat pienoisiin väärinkäsityksiin, joista Lindgren on kirjoittanut hersyvän hauskasti.

Kirjalla on myös vakava puolensa. Kuolema ehtoolehdossa kärjistää vanhustenhoidon epäkohtia ja saa lukijan miettimään, millaisella laidalla iäkkäiden ihmisten hoito Suomessa on. Toivottavasti ei ihan kirjassa kuvatun kaltaisella, mutta varmasti parantamisen varaa olisi vaikka kuinka. Palvelukoti Ehtoolehto laskuttaa jokaisesta mahdollisesta palvelusta ja siellä asuvien ikäihmisten lääkitykset eivät taida olla ihan kohdillaan.

Kuolemaa ehtoolehdossa voisi kai osittain kutsua dekkariksi, mutta minä en sellaisena kirjaa kokenut. Kyllähän Siiri tovereineen selvitti salamyhkäisiä tapahtumia, mutta luin kirjan kritiikkinä vanhustenhoidon epäkohdille, tarkkasilmäisinä huomioina nykyisestä maailmasta ja myös hurmaavana kertomuksena kuolemattomasta ystävyydestä.

Kirjan lukija voi muodostaa oman mielipiteensä siitä, mitä kirjassa sitten oikeasti tapahtui. Asioiden jättäminen avoimiksi toimii Lindgrenin kirjassa, vaikka en ole vielä ihan tietoinen, mille kannalle lopulta jään. Onko palvelukoti Ehtoolehto ihan tavallinen vai ei?

En ihan rakastunut eli taidan olla poikkeuksellinen tämän lukenut bloggaaja. Kirja ei temmannut minua täysillä mukaansa, eikä minun tarvinnut unohtaa muuta elämää kirjaa lukiessa. Silti viihdyin mainiosti Kuolema ehtoolehdossa -romaanin parissa. Minna Lindgrenille kiitokset erilaisesta kirjaideasta ja älykkäästi kirjoitetusta romaanista.

Minna Lindgrenin Kuolema ehtoolehdossa -romaanista on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:
Amman kirjablogi
Annelin kirjoissa
Annelin lukuvinkit
Hemulin kirjahylly
Kirjasfääri
Kirjojen keskellä
Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Lukuneuvoja
Lukutoukan kirjablogi
Lukutoukan ruokalista
Notko, se lukeva peikko
Oota, mä luen tän eka loppuun
Pisara
Rakkaudesta kirjoihin

****

Johannes Lahtinen: Alku eli 4 1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina

Johannes Lahtinen: Alku eli 4 1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2013 Sivumäärä: 175

Luen nykyään hävettävän vähän suomalaista kirjallisuutta. Alku oli ensimmäinen suomalainen kirja tänä vuonna ja samalla ensimmäinen lukemani kirja, joka on ilmestynyt vuonna 2013. En edes muista, milloin viimeksi olen lukenut suomalaisen kirjailijan kirjoittaman kirjan, jollei lasketa mukaan satunnaisia tenttikirjoja. Tiedän, että minun pitäisi parantaa tapani, mutta silti aina jotenkin automaattisesti suuntaan kirjastossa englanninkielisten romaanien hyllyrivistöille.

Alku eli 4 1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina on erittäin tiivistetty kertomus ihmislajin kehityksestä siihen, mitä olemme nykyään. Yksi luku kertoo, miten raha syntyi ja toinen taas kuvailee lain syntyä. Kirjassa on myös henkilö, joka suhtautuu kriittisesti yhteiskunnalliseen kehitykseen, nimittäin Aatami.

- Älkää kiusatko minua! Aatami kiljaisi. - Minä yritän kertoa teille, että maailma on muuttunut. Se ei ole enää se sama viaton luonnontila jossa minä vartuin. Ihmisellä on käsissään liian vaarallisia voimia! Ihminen ei voi enää toimia hetken oikkujen ja päähänpistojen mukaan. Nykyaikana ihmisen on tuon tuosta pysähdyttävä harkitsemaan. Ei sitä ennen vanhaan niin tarvinnut, kun emme pahaa osanneet tehdä! Nyt ihminen raivostuu toiselle, tarttuu kirveeseen kun se sattuu siinä käden ulottuvilla olemaan, ja jälki on aivan kammottavaa. Mahdollisuus pahaan on asettunut ihmiseen ilman pyyntöä, eikä sitä saa enää takaisin.

Kirja saa pohtimaan, onko kaikki kehitys vain hyvästä. Kirjan vastaus, ainakin jos Aatamia kuunnellaan, tuntuu olevan, että ei. Esimerkiksi kuvaus siitä, miten setä X&Y:lle mikään muu ei enää ole tärkeää kuin raha, on raastavan realistista. Vaikka setä X&Y:llä on rahaa riittämiin, hän ei enää raaski ostaa mitään vaan ompelee rahat vaatteisiinsa ja kulkee esittelemässä, miten rikas hän on.

En ole mikään evoluution asiantuntija, mutta en usko aivojen kehittyneen niin nopeasti, että niiden laajeneminen aiheutti ihmisille kipua. Pakkohan tässä kirjassa evoluutio oli kuvata nopeammin kuin se on tapahtunut. 175 sivuun ei mahdu paljon. Lahtinen on ryhtynyt melko kunnianhimoiseen tehtävään tiivistäessään todella pitkän ajan alle kahteensataan sivuun. Melko hyvin hän yrityksessään mielestäni onnistui.

Todennäköisesti luen, jos Lahtiselta ilmestyy vielä tulevaisuudessa kirjoja. En pitänyt Alkua loistavana, mutta silti halusin lukea sen nopeasti loppuun. Hyvästä ideasta annan plussaa.

Monessa blogissa Johannes Lahtisen esikoiskirjaa ei vielä ole ehditty lukea, mutta ainakin Jori ja Minna ovat ihmiskunnan historiaan tutustuneet.

***