Anni Nupponen: Putoavan tähden prinsessa

Kansi: Jani Laatikainen

Anni Nupponen: Putoavan tähden prinsessa 2013 Vaskikirjat 277 s.

lainattu kirjastosta

Jouduin tietenkin kysymään näkijöiden lupaa. He harkitsivat asiaa aikansa ja sanoivat sitten, että voisin hyvin ottaa Kardlisin vuoteeseeni. Hän saisi minut raskaaksi eikä mitään taikakeinoja välttämättä edes tarvittaisi. Oli kuitenkin selvää, ettei kolmannesta lapsestani koskaan tulisi kruununprinsessaa. Kaikki tietäisivät, kuka hänen isänsä oli. Lisäksi Leidon Kardlisilla oli jo lapsia. Tulevan prinsessan sisaruksia siis. Meidän oli varmistettava, ettei Brinnin suunnalta esitettäisi mitään vaatimuksia kruunun suhteen.
Soin siis lumoamattomalle miehelle tilaisuuden ryhtyä rakastajakseni. Hän suostui mielihyvin, ilman että näkijöiden tarvitsi puuttua tilanteeseen millään lailla. Hekin lienivät tyytyväisiä, kun lopulta tulin raskaaksi.
Niin syntyi Rhéta - prinsessa Kultatukka, kuten häntä nimitettiin. Leidon jäi linnaan kymmeneksi vuodeksi kasvattamaan tytärtään, vaikkei Rhéta ollut hänen esikoisensa. Eihän mikään muu järjestely olisi tullut edes kysymykseen. Tiesin, että aatelisten keskuudessa puhuttiin ja päiviteltiin. Oli ennenkuulumatonta, että kuningatar teki lapsia, joiden isä tunnettiin. Mutta Rhianin kaupungissa kaikki on mahdollista.

Rhiandarin satuvaltakunnan nuorin prinsessa Rhéta vaivutetaan lumottuun uneen, koska hänen kruununperijäsiskollaan on salakavalia suunnitelmia siskonsa varalle. Kun Rhéta herää unestaan vajaan 70 vuoden kuluttua, hänen tuntemaansa maailmaa ei enää ole. Ennen arvostettuja taiantekijöitä vainotaan ja Rhiandaria hallinnut Rhétan sisar on tapettu. Ennen kuin Rhéta vaipui uneen odotettiin maahan putoavaa tähteä. Tähti ei ollutkaan aivan sitä, mitä ennen sen putoamista luultiin.

Ihastuin puolitoista vuotta sitten Huomenna tuulet puhaltavat -antologiassa olleeseen Anni Nupposen Juuret-novelliin. Sen jälkeen en ole aikomuksistani huolimatta lukenut mitään Nupposelta. Palautin Putoavan tähden prinsessan kirjastoon jo kerran lukemattomana, koska en kirjaa ehtinyt lukea, mutta toisella lainauskerralla päätin, että tällä kertaa en anna kirjan vain pölyttyä lainakirjahyllyssäni. En ihastunut Putoavan tähden prinsessaan aivan varauksettomasti, mutta kokonaisuutena pidin kirjasta.

Fantasiaa kirjoittaessaan kirjailija voi leikitellä perinteisillä sukupuolirooleilla. Hän voi vaikka kääntää ne ylösalaisin niin kuin Nupponen on tehnyt. Naiset perivät kruunun, ja miehiä ei oikeastaan tarvita muuhun kuin perillisen siittämiseen. Kirjassa eräs mies toteaa uskovansa, että miehillä on oltava samat mahdollisuudet kuin naisillakin. Kirjassa nostetut epäkohdat ovat itselleni melko selviä ja toivottavasti myös suurelle osalle ainakin kotimaista lukijakuntaa, mutta sopivalla tavalla feminististä kirjallisuutta on aina kiehtovaa lukea.

Alun perusteella luulin rakastuvani kirjaan. Rhétan äiti kertoo kohtaamistaan kolmesta koettelemuksesta, jotka jokaisen kuningattaren on aina pakko kestää. Kirja alkaa sanoilla Tämän sadun on kirjoittanut Rhai Rhian, kuningatar Rhaiandra Rautatahto, viimeisenä hallintovuotenaan. Olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos kerrontaratkaisu olisi pysynyt koko kirjan samana. Tosin tarinan kannalta se olisi ollut mahdotonta, koska alun jälkeen tarina hyppää lähes 70 vuotta eteenpäin aikaan, jolloin Rhai Rhian on jo kuollut. Hyppäyksen myötä kerronta vaihtuu imperfektistä preesensiin ja ensimmäisestä kolmanteen persoonaan. Väitin Nupposen Juuret-novellista kirjoittaessani, että olisin päässyt preesens-allergiastani eroon. Putoavan tähden prinsessaa ennen en ollut kuitenkaan vähään aikaan lukenut preesensissä kerrottuja kirjoja ja preesensmuotoiseen kerrontaan totuttelu vei jälleen aikansa. Tällaiset ongelmat ovat tietenkin minussa lukijana eivätkä itse kirjassa, koska mielestäni Nupponen on todella taitava kirjoittaja ja pidän hänen tavastaan kuljettaa tarinaa.

Pidin kirjan lopusta, vaikka se olikin melko melankolinen. Loppu ei kuitenkaan ollut sellainen kuin odotin, ja se oli positiivinen asia. Jotkin kirjan kohdat eivät pitäneet mielenkiintoani aivan samalla tavalla kuin toiset. Etenkin juuri Rhétan heräämisen jälkeiset tapahtumat ja hänen aikansa virtaajien leirissä eivät kiinnostaneet minua niin paljon kuin kirjan aloitus.

Suosittelen kirjaa fantasian ja feministisen kirjallisuuden ystäville. Anni Nupponen on luonut vallan onnistuneen fantasiamaailman, jossa olisin viihtynyt pidempäänkin tarinaan imuun tempauduttuani.

Muualla: Morren maailma, Taikakirjaimet, Todella vaiheessa, Sivukirjasto, Lonkeropiirakka, Pähkinäkukkula ja Vinttikamarin ikkunasta

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 2014 Tammi 557 s.
lainattu kirjastosta

"Sano aivan mitä haluat, mutta tässä asiassa on vain yksi, lopullinen totuus." 

Joen viskilasi oli jälleen tyhjä, vaikka hän oli vasta täyttänyt sen. Ulkona oli hämärtynyt. Kaikki muut olivat nukkumassa.
Sanomalehdessä oli sisäsivuilla julkaistu pieni uutinen, joka kertoi eläinoikeusaktivistien kiistelleen eläintutkijan kanssa. Eläintutkijan. Omasta mielestään hän tutki ihmisen näköjärjestelmää. Hänen ryhmässään jotkut tekivät kokeita terveillä koehenkilöillä, ihmisillä, mutta ketäs sellainen kiinnosti. Hänen ryhmänsä neljää tietokonemallintajaa, niitä, jotka nuorten kuvitelmissa pelastaisivat koko maailman, ei mainittu.
Ilmeisesti ei ollut mitään merkitystä, miten asiat oikeasti olivat. Vain se merkitsi, miltä ne näyttivät.
Jokainen sai ne näyttämään siltä, miltä halusi.

Alina ja Joe tapasivat Italiassa olleessa konferenssissa. He rakastuvat ja Joe muuttaa Suomeen, jonne sopeutuminen ei olekaan kovin yksinkertaista. Alinan mielestä Joe panostaa perheeseen liian vähän ja etsii tieten tahtoen huonoja puolia työstään Helsingin yliopistossa ja uudesta asuinmaastaan. Alinan ja Joen epäonnistuneesta avioliitosta jää jäljelle yhteinen poika Samuel, joka jää Suomeen äitinsä kasvatettavaksi, kun Samuelin isä palaa takaisin Yhdysvaltoihin. Vuosien päästä kun Samuel on jo aikuinen, Alina soittaa entiselle miehelleen siitä, että heidän poikansa on Yhdysvalloissa. Samuelista on vuosien saatossa tullut eläinten oikeuksien puolustaja ja Joe pitää eläinkokeita välttämättöminä tutkimukselleen.

Olen lukenut ennen Valtosen Finlandia-palkinnon voittanutta teosta ainoastaan kaksi Finlandia-voittajaa. Sofi Oksasen Puhdistus ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi olivat kumpikin minulle pienoisia pettymyksiä. Finlandian voittaa usein kirja, joka ei minua aiheensa puolesta kiinnosta, joten olen yleensä jättänyt palkitut kirjat muille lukijoille. Viime vuoden lopulla Finlandian sai kuitenkin kerrankin sen oloinen romaani, että en voinut jättää kirjaa lukematta. Olin kiinnostunut Valtosen kirjasta jo keväällä hieman katalogitekstin perusteella, mutta kirja oli unohtunut syksyn saapuessa. Kuitenkin mitä enemmän kirjasta kuulin, sitä enemmän se kuulosti minun jutultani. En joutunut pettymään vaan sain jopa enemmän kuin osasin odottaa.

Etukäteen ajattelin saavani eläinkokeita tekevän isän ja eläinaktivistipojan näkemysten vastakkainasettelua. Sain, mitä odotinkin, mutta kirja on paljon muutakin. Samuelin vanhempien eron jälkeiset ongelmalliset välit leimaavat Alinan ja Joen pojan kasvua. Monessa muussakin kirjassa on tullut ilmi, miten pienet asiat vaikuttavat lopputulokseen. Jos Alina olisi suhtautunut pienen poikansa matkaan isänsä luokse suopeammin, olisiko Samuel välttynyt katkeruudelta isäänsä kohtaan? Nykyhetki ja mennyt vuorottelee kerronnassa, ja siksi syy-seuraussuhteita jää miettimään. Selittääkö mennyt nykyhetken?

Kirja on runsas aiheiltaan ja kooltaan. Silti siinä ei ole mitään liikaa. He eivät tiedä mitä tekevät on kirja siitä, miten asiat eivät ole mustavalkoisia. Se on jännitysnäytelmä ja kritiikkiä nykyajan ilmiöitä kohtaan. Se kysyy, miksi ennakkoluulot voittavat terveen järjen käytön. Miksi on niin helppoa uskoa pahinta kanssaeläjistä? Se ei ole kuitenkaan liian osoitteleva ja provosoiva, vaan se herättää juuri sopivasti tunteita ja saa ajattelemaan. Luin kirjan loppuratkaisun kyyneleet silmissä.

Vaikka kirja sijoittuu melkein meidän aikaamme, teknologian kehitys on mennyt vielä pidemmälle. Joen tytär Rebecca on iAm-laitteen lumoissa, ja muutkin pitävät sitä käänteentekevänä keksintönä. Kirjasta on luettavissa myös piikkejä medikalisaatiota kohtaan. Koulussakin tunnutaan ihannoivan sosiaalisen kanssakäymisen vaivattomuutta niin paljon, että siellä ollaan valmiita hyväksymään lääkitys niille oppilaille, joilta se ei suju täydellisesti. Rebeccan trendien perässä pysymisen ja suosittuna olemisen tarve on saanut hänet altistamaan elämänsä mainostauluksi.

Minulle tämä on viime vuoden paras kotimainen. Tietenkin vielä voi tulla vastaan jokin tämän ylittänyt, mutta sellaisen teoksen olisi oltava huikea, sillä näin loistavaa teosta on vaikea ylittää. Huh, jo toinen kirja tässä kuussa, jonka jäljiltä olen häikäistynyt. He eivät tiedä mitä tekevät on runsas, upea ja puhutteleva teos.

Siinan mielestä meillä alkaa olla jo riittävästi kirjallisuutta maamme sota-ajoista, mutta meillä ei todellakaan ole yhtään liikaa kirjallisuutta tämän kirjan teemoista.
Mai Laakso kuvaa tätä kirjaksi, joka on hyvin yhteiskuntapainotteinen mutta johon on samalla saatu sisällytettyä perhetragedia, johon vaikuttavat monet eri tekijät.
Juhanin mukaan kirja täytti täydellisesti sen, mikä hänen mielestään on kirjan tärkein tehtävä: avata uusia näkökulmia.
Marile arvelee, että kirja on kaikista hänen lukemistaan kotimaisista kirjoista hengeltään kansainvälisin.
Omppu jäi kirjaa lukiessaan kaipaamaan edes muutamaa suvantohetkeä, jolloin olisi pystynyt hengittämään huohottamatta.
Tomi Norha hämmästeli ensin kirjan kerronnan arkisuutta mutta huomasi sitten kirjan suurimman ansion olevan se, että kirja kuvaa tätä päivää, nykyhetken ongelmia ja mahdollisuuksia.

Maritta Lintunen: Hulluruohola

Ulkoasu: Mika Wist

Maritta Lintunen: Hulluruohola 2014 WSOY 306 s.
lainattu kirjastosta

Palasin Suomeen aavistamatta mikä minua täällä odotti.
On hyvä, ettei ihminen osaa ennustaa tulevia - mitä hän niillä tiedoilla tekisi? Eihän hän ymmärrä edes omaa menneisyyttään. Tuon tietämättömyyden ansiosta tulin vetäistyksi maailmaan, jollaiseen kirjavaa kiertolaiselämää viettäneenäkään en ollut törmännyt.
Nuo kymmenen kuukautta syrjäisessä Hulluruoholassa, autioituneessa Riihen kylässä muuttivat elämäni."Ihminen on itselleen salaisuus loppuun asti."
Se väite tuli todistetuksi minulle perin pohjin.

Sara on saapunut takaisin Suomeen ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen, ja Saran isoisän mielestä lapsenlapsi on liian päämäärätön ja kypsymätön. Sen vuoksi isoisä lupaa Saran puolesta, että tämä ottaa huolehdittavakseen asuntolan, jossa asuu yhteiskuntaan sopeutumattomia yksilöitä. Hulluruoholan asukkaat eivät ole mieleltään sairaita, mutta he poikkeavat muista ihmisistä sen verran, että heitä karsastetaan eikä heillä ole mahdollisuutta sopeutua yhteiskunnan odotuksiin. Sara huomaa sopivansa Hulluruoholan asukkaiden keskuuteen yllättävän hyvin.

Kirjakatalogissa kirja kiinnitti huomioni etenkin erikoisella nimellään ja kiehtovalla kansikuvallaan. Vaikka kuvauskin oli kiinnostava, kirja ei olisi ehkä ilman ulkoasuaan jäänyt mieleen niin vahvasti, että se tuli luetuksi, koska uutuuskirjoja ilmestyi syksyllä niin paljon, etten mitenkään ehtinyt lukea kaikkia, jotka olisin halunnut.

Sara Järä on keskenkasvuinen luikuri, joka karkaa paikalta heti kun tulee ongelmia. [...] Kun Saran äiti kolme vuotta sitten kuoli, hälytyskellot alkoivat soida korvissani. Neljääkymmentä lähentelevä vanhapiika (jonka viinihuuruinen äiti kiipeää suolapurkkia kurottaessaan laholle keittiöjakkaralle sillä seurauksella, että kaatuu metrin korkeudelta ja lyö takaraivonsa tarjoiluvaunun kulmaan menettäen ensin tajuntansa, sitten henkensä) hoiti surutyön nakkaamalla repun selkään ja lähtemällä moneksi vuodeksi ulkomaille.

Saran isoisän käsitys lapsenlapsestaan ei ole kovin imarteleva. Isoisä ei edes yritä ymmärtää Saran aivoituksia ja syitä toimintansa takana. Vaikka Sara käsittelee surua omalla tavallaan, se ei tee Sarasta kylmää ja sydämetöntä ihmistä. Kirjassa näytetään sekä Saran että isoisän näkemykset tilanteesta, jotka ovat aluksi melko vastakkaisia. Lisäksi osa luvuista on Tukholmassa asuvalta Eelis Selanderilta Saralle tulleita sähköposteja. Eelis Selander on alunperin keksinyt idean asuntolasta ihmisille, jotka eivät ole mieleltään sairaita mutta poikkeavat sosiaalisista normeista.

Isoisän mielestä elin kelvotonta kulkurielämää. Tiesin, että se oli läpeensä suunnittelematonta niin työn, talouden kuin miestenkin osalta - halusin olla vaeltelija, joka ei pohdi mitä on kenellekin velkaa.

Sara ei ole löytänyt kotia ja rakkaita vaikka on käynyt monessa paikassa ja tavannut paljon ihmisiä. Yllättäen Hulluruohola alkaa tuntua kodilta, ja asukkaista etenkin Matias Pohjola tekee Saraan lähtemättömän vaikutuksen. Ehkä isoisän idea ei ollutkaan niin pähkähullu, miltä se Sarasta ensin vaikutti.

Harmaasta massasta poikkeavat ihmiset eivät ole mitään kummajaisia vaan ihmisiä iloineen ja suruineen. Yhteiskunnan odotukset ovat usein aivan kohtuuttomia ja liian joustamattomia. Niihin on yksinkertaisempi sopeutua kuin poiketa niistä, mutta kaikkien ihmisten mieli ei mukaudu niiden noudattamiseen. Miksi asiat olisi aina tehtävä samalla tavalla ja "vääränlaista" käyttäytymistä ei hyväksytä?

Hulluruohola on erikoinen kirja. Tavallaan kirja on täysin realistinen eikä sisällä mitään fantastisia elementtejä, mutta silti koko kirjan ajan mukana on vire, joka ei ole aivan tästä todellisuudesta. En muista aiemmin lukeneeni mitään Hulluruoholan tapaista ja kirja jää mieleeni hyvänä ja omanlaisenaan lukukokemuksena.

Muualla: Ullan luetut kirjat, Rakkaudesta kirjoihin, Booking it some more, Aikani kuluksi, Periaatteessa kirjoista, Lukupino, Ja kaikkea muuta, Lukutoukan kulttuuriblogi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja  ja Annelin kirjoissa

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Risto Isomäki: Kurganin varjot 2014 Tammi 341 s.
lainattu kirjastosta

Hetkeä myöhemmin kalastusalus oli hänen edessään. Juri taittoi alaspäin ja nosti jalkansa pystyyn. Hän putosi pari kolme metriä suoraan alas. Sitten hän kääntyi vaakasuoraan asentoon ja ui kalastusaluksen alle.
Hän näki heti sen, mitä oli pelännyt näkevänsä.
Kalastusaluksen pohja ei ollut enää vaaleansininen. Se oli muuttunut tummanpuhuvan mustaksi.
Callaon maalari.
No voi saatana, ajatteli Juri. No voi saatanan saatanan saatana.
Hän ui lähemmäs ja silitti Mriyan pohjaa kämmenellään.
Maalin pinta oli rosoinen, ja kun hän rapsutti pohjaa, maalia irtosi ja puinen pinta tuli näkyviin. Mustan kerroksen alla ei siis ollut sinistä maalia! Hän potkaisi räpylöillään ja kiersi aluksen ympäri. Musta pinta oli ehjä, vesirajaan asti. Missään ei näkynyt ainoatakaan vaaleansinisen maalin läiskää. Se ei tiennyt hyvää. Se oli todella huono juttu.

Alex on tutkimusryhmän kanssa tutkimassa muinaisia kurganeja. Hän on vakuuttunut siitä, että alueella on koskematon hautakumpu, jota kukaan ei ole vielä löytänyt. Alexin vaimo Irina on miehensä seurana, kunnes hän saa viestin, joka saa hänet jättämään miehensä ja lähtemään Mustallemerelle. Ihmiskuntaa saattaa lähestyä tuhoisa ekokatastrofi.

En ole aiemmin lukenut Risto Isomäkeä, vaikka kehuttu ja Tähtivaeltaja-palkinnon saanut Sarasvatin hiekkaa on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Kun Isomäeltä ilmestyi syksyllä mielenkiintoisen kuuloinen uusi kirja, päätin lukea sen ensimmäisenä. Kirja ei ollut minulle aivan täydellinen lukuelämys, mutta pikkupuutteistaan huolimatta pidän Isomäkeä jo yhden kirjan perusteella suomalaisen tieteiskirjallisuuden kärkijoukkoon kuuluvana nimenä. 

Kirjailija on selvästi perehtynyt aiheisiin, joista kirjoittaa. Kun uhkaskenaariot on luotu kiinnostaviksi ja pelottavan mahdollisiksi, kirja on dystopisen kirjallisuuden ystävälle herkkua. Monen asian pitäisi mennä juuri katastrofille sopivalla tavalla väärin, mutta Isomäen maalaama kauhukuva ei ole aivan mahdoton - valitettavasti. 

Hieman ohuiksi jääneet hahmot on yksi kirjan suurimmista puutteista. Välillä minusta tuntui, etten täysin ymmärtänyt henkilöiden motiiveja, ja etenkin Irinan käytös vaikutti välillä hieman hämmentävältä. Kirjan ihmissuhdedraama on mielestäni aivan tarpeeton eikä herättänyt minussa paljonkaan tunteita varmaankin juuri siksi, että kirjailija ei onnistunut saamaan henkilöitä lihaksi ja vereksi.

Pääasiassa pidin Isomäen kirjoitustyylistä, vaikka usean luvun päättäneet juonikoukut tuntuivat hieman turhilta. Juonikoukut tekevät lukemisesta nopeatempoista, mutta pidän enemmän siitä, kun kirjailija pitää jännitettä vireillä muilla tavoin.

Kurganin varjot sai minut vakuuttumaan Isomäen kirjailijan taidoista ja aion ehdottomasti perehtyä hänen tuotantoonsa lisää. Jotenkin aavistelen, että hänen aiemmasta tuotannostaan voi löytyä vieläkin kirkkaampia helmiä kuin tämä.

Osallistun kirjalla Idän pikajuna -haasteeseen ja kuittaan Varnan käydyksi siksi, että Mustameri hyväksytään kohdan suoritukseksi.

Muualla: Mummo matkalla, Kirjapolkuni, Kirjabrunssi, Kirsin kirjanurkka, Booking it some more, Iltaluvut, Kirjakertomuksia ja Kirjavinkit

Anni Polva: Tiina aloittaa oppikoulun

Kansikuva: Maija Karma

Anni Polva: Tiina aloittaa oppikoulun 1989 (16. painos, 1. painos ilmestyi 1957) Karisto 140 s.
lainattu kirjastosta

- Minne sinä muka pääsit? Leila tuhahti. Hän oli kaksi vuotta Tiinaa vanhempi ja tunsi arvonsa. - Sinä hosut ja touhuat niin mahdottomasti, että sinusta ei saa mitään selkoa.
- Oppikouluun. Yhteislyseoon. Kävin juuri kuulemassa. Tiina oli iloa ja ylpeyttä tulvillaan.
-Kyllä ne raukat sinusta riesan saavat. Toivottavasti et joudu meidän luokalle. Leila kävi itsekin yhteislyseota. Hän oli aloittanut sen edellisenä vuonna, mutta jäänyt keväällä luokalleen. Häntä harmitti, että Tiina oli korotettu oppikoululaiseksi, niin että hän oli menettänyt erikoisasemansa pihapiirissä. Edellisenä vuonna hän oli ollut pihan ainoa tyttö, joka oli käynyt oppikoulua ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa hän oli muistuttanut siitä toisille. Aina kun oli tullut riita tai mielipide-eroavaisuuksia, hän oli huomauttanut ylimielisen arvokkaasti, ettei hänen kannattanut seurustella tyhmempien kanssa.
- Ne eivät ymmärrä yhtään mitään.

Tiina on vallan innoissaan oppikouluun pääsystä. Oppikoulun alkutaipale ei kuitenkaan suju kommelluksitta, sillä onhan kyseessä Tiina, jolle aina sattuu ja tapahtuu. 

Anni Polvan (1915-2003) syntymästä tulee tänään kuluneeksi 100 vuotta. Sen vuoksi tänään kirjablogeissa ilmestyy tiuhaan tahtiin bloggauksia Polvan kirjoista. Listan tänään ilmestyvistä Polva-bloggauksista voi käydä katsomassa Kulttuuri kukoistaa -blogista. Anni Polva oli varsin tuottelias kirjailija, jonka kirjoja on Wikipedian mukaan myyty lähes kolme miljoonaa kappaletta. Minulle Anni Polva oli ennen tätä haastetta tuttu vain Tiina-kirjoistaan. Tiesin, että hän on kirjoittanut muutakin, mutta en ollut tutustunut muuhun Polvan tuotantoon. Vaikka tämä bloggaus käsittelee Tiina-kirjaa, luin tempausta varten toisenkin Polvan kirjan, josta kirjoittamani bloggaus ilmestyy tänään yhdeksän aikaan illalla.

Luin ainakin suurimman osan Tiina-kirjoista ala-asteikäisenä. Ne eivät olleet minulle aivan yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi Neiti Etsivät, mutta pidin siitä, että pääsin uppoamaan entisaikojen nuorten elämään. Olen aina tykännyt lukea erilaisista koulujärjestelmistä. Äitini kävi oppikoulun ja piti lapsuudessaan Tiina-kirjoista. Nämä syyt innostivat minua myöskin Tiina-kirjojen pariin ala-asteella. Valitsin tämän kirjan Anni Polva -haasteeseen juuri siksi, että nimen perusteella päättelin kirjan keskittyvän juuri Tiinan koulunkäyntiin. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon koulun ulkopuolisiakin asioita, koulukuvausta oli mukavan paljon. Sain siis sitä, mitä odotinkin.

Tiina on hyvin oikeamielinen, hyväsydäminen ja nokkela tyttö. Välillä kirjaa lukiessa tuntui, että näitä piirteitä korostettiin liikaakin. Tiina tuntui jo liiankin täydelliseltä. Hän ei vain voinut tehdä mitään kovinkaan väärin.

Erästä tapahtumaa pohjustettiin kirjassa yllättävän paljon siihen nähden, miten nopeasti tapahtuma lopulta sivuutettiin. Muutenkin luvut tuntuivat osittain melko irrallisilta. Edellisen luvun tapahtumiin ei enää viitattu lainkaan, ja ne tuntuivat jo melkein unohtuneen.

Menneiden vuosikymmenten tyttökirjoihin on aina mukava palata. Tiina aloittaa oppikoulun täytyi pyytää kirjaston varastosta. Toivon, että uudetkin lukijat löytäisivät Tiinat, vaikka niitä ei enää olekaan niin helppo saada käsiinsä kuin lapsuudessani, jolloin ne olivat kirjaston hyllyssä esillä. Ehkäpä Anni Polvan juhlavuosi saa kirjastot noutamaan Polvan kirjoja varsinaisen kirjaston puolelle. Joistakin Polvan kirjoista ilmestyy tänä vuonna myös uusia painoksia, joten tänä vuonna Polva saa toivottavasti monia uusiakin lukijoita.

Muualla: Sheferijm, Kirjan pauloissa, Luetaanko tämä?

Tiina-sarja

Tiina, 1956
Tiina aloittaa oppikoulun, 1957
Tiina kesälaitumilla, 1958
Tiina toimii, 1959
Tiina ei pelkää, 1960
Tiinalla on hyvä sydän, 1961
Tiina epäilee Juhaa, 1962
Tiina seikkailee, 1963
Tiina on aina Tiina, 1964
Tiinan uusi ystävä, 1965
Tiina saa ehdot, 1966
Tiinastako näyttelijä, 1967
Tiinaa harmittaa, 1968
Tiinalla on hauskaa, 1969
Tiinaa ei ymmärretä, 1970
Tiinan ampiaiskesä, 1971
Tiinaa tarvitaan, 1972
Tiina joutuu sairaalaan, 1973
Tiinakin ratsastaa, 1974
Tiina ottaa vastuun, 1976
Tiinalle otetaan pikkusisko, 1978
Tiina ei löydä Tinttamaria, 1979
Tiina saa suukon, 1980
Tiina eksyy, 1981
Tiina etsii juuriaan, 1982
Älä itke, Tiina, 1983
Tiina ja vieras poika, 1984
Tiina vauhdissa, 1985
Taitaa olla rakkautta, Tiina, 1986

Anu Ojala: Pommi

Anu Ojala: Pommi 2014 Otava 348 s.
lainattu kirjastosta

- Olisiko ihan mahdoton idea, jos joskus ottaisit esille luomu- ja free range -tuotantoa? Kertoisit jotain tuotantoeläinten arjesta, kuten millaisissa oloissa eläimiä meillä pidetään, Thomas ehdotti ja pyöritteli esitenippua käsissään katsoen odottavasti Miaa. - Aihe on tärkeä...
- No jaa, en mä nyt oikeen tiedä, Mia vastasi venytellen.
- Tämä tuotantojuttu ei ole oikein mun ominta alaa. Suurinta osaa lukijoista ei taida kiinnostaa tollaset asiat, eihän ne koske tavallisia ihmisiä. Meillä ei ole monta maajussia tässä lukiossa, niin etteivät ne yleisöksi asti riitä. Mun pitää ajatella blogin parasta, Mia kohautti olkapäitään.
Thomas ei sanonut hetkeen mitään, katseli vain Miaa.
Mia kallistui Thomasista poispäin.
- Se on harmi, sillä uutta eläinsuojelulainsäädäntöä tehdään parhaillaan, ja olisi tärkeää saada mahdollisimman moni..., Thomas yritti vielä, mutta Mia keskeytti tämän.
- Vaikka olisi mitä lakijuttuja, niin en mä ymmärrä, miten tuotantoeläimet voisivat kuulua mun blogiin! Käy katsomassa, mitä ihmiset kirjoittavat sinne, niin ymmärrät ehkä vähän paremmin, mitä tarkoitan. Mä vähän epäilen, etteivät maatilojen eläimet ketään kiinnosta. Lemmikkieläimiin melkein kaikilla on jokin tatsi, Mia selitti silmät kirkkaina. 

Mia pääsee heti lukioon siirryttyään koulun lemmikkiblogin pitäjäksi. Mia on pestistä innoissaan ja on valmis hehkuttamaan koiria ja kertomaan elämästään rakkaan mopsinsa kanssa. Hän saa kuitenkin erään kommentin, jonka sanomaa ei halua uskoa todeksi. Kommentoija väittää, että mopsit ovat sairaaksi jalostettu koirarotu ja että Roosan päästämät ja Miasta hassuilta kuulostavat äänet ovatkin merkki tukehtumisen partaalla olemisesta. Mia päättää ottaa selville, mikä on totuus. 

Aluksi minua vaivasi suuresti moni kirjaan liittyvä epäuskottavuus. Päähenkilö Mia on varsin naiivi ja epäuskottavan tietämätön. Jos hän on kiinnostunut koirista ja omistaa mopsin, miten hän ei ole muka koskaan kuullut jalostetuilla koiraroduilla esiintyvistä terveysongelmista? Miten noin välinpitämätön ja eläinasioista tietämätön nuori on edes päässyt lukionsa eläinblogin pitäjäksi? Eikö muka kukaan kiinnostuneempi ja kirjallisesti lahjakkaampi ole edes yrittänyt päästä blogistiksi?

Mian rakastuminen Kimiin on myöskin kuvattu ihan liian nopeaksi. Tiedän kyllä, että murrosiässä tunteet ovat kuohuttavampia ja ihastumisetkin nopeampia, mutta silti en pitänyt kovinkaan uskottavana sitä, miten Mia on muutaman vaihdetun sanan jälkeen vakuuttunut siitä, että hänet ja Kim tarkoitettu yhteen. Mian ärsyttävyyttä lisäsi hänen uskomaton ylenkatseisuutensa monia ihmisiä kohtaan. Pommin alussa Mia tuntui niin uskomattoman rasittavalta päähenkilöltä, että meinasin keskeyttää kirjan lukemisen heti alkuunsa.

Jatkoin kuitenkin, koska olin odottanut kirjan ilmestymistä, sillä Pommi kuulosti aiheensa vuoksi kiinnostavalta. Hiljalleen totuin Miaan ja hän kypsyy henkilönä, vaikka suurimman osan kirjasta hän on todella sinisilmäinen. 

Välillä kirja etenee hieman liian kovalla vauhdilla ja rytinällä. Kaipa vain teinin kiinnostuminen eläintuotannon ongelmakohdista ei tehnyt juonta kirjailijan mielestä riittävän lennokkaaksi. Mian käsitykset asioista muuttuvat kirjan aikana totaalisesti. Tosin Mia myös näkee kirjan aikana niin kammottavaa eläinten kohtelua, ettei silmien ammolleen avautuminen ollut kovinkaan yllättävää.

Mielelläni lukisin enemmänkin nuortenkirjoja eläinten oikeuksista. Varmasti on monia nuoria, joita aihe kiinnostaa ja lisäksi Pommin lukeminen voi saada jonkun nuoren miettimään eläinten oloja tarkemmin. Aihe tekee kirjasta kiintoisan ja alkukangertelun jälkeen luin kirjan nopeasti loppuun, vaikka mielestäni aiheessa olisi ollut aineksia vielä parempaankin kirjaan. Takakannen kuvaus ekotrilleristä on varsin osuva, sillä trillerimäisyyttä kirjassa kyllä riittää, vaikka minä jäinkin kaipaamaan hieman realistisempaa lähestymistapaa aiheeseen.

Muualla: Narseskan kirjanurkkaus, Kirjaston kummitus ja Lastenkirjahylly

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema 2014 Minerva 308 s.
lainattu kirjastosta

Puhdistettuaan oman perimänsä ylimääräisestä informaatiosta ihmisestä oli tullut niin pitkäikäinen, että hän saattoi eläessään oppia enemmän kuin kolmen tiedekunnan tohtori vanhana aikana. Harva avointa yhteiskuntaa arvostelevista ihmisistä tuli ajatelleeksi sitä. Kaupunginarkistojen keräämä informaatio oli heille yhtä luonnollinen osa ympäristöä kuin muinaiset leikkipuistot.
Ennen geenihoitojen aikakautta yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisen dna:sta oli ollut evoluution kerryttämää informaatiorihkamaa. Kun turha aines poistettiin ja perimän rakenteet oikoluettiin kohdalleen, solujen uusiutuminen muuttui tehokkaaksi. Ikääntymiselle herkin kohta ihmisessä oli kuitenkin soluinformaatiota edustavan kromosomin kärki, telomeeririhma. Jokainen kromosomi oli silmukoitu telomeeririhmalla kuin kudottu villavaate, mutta ajan kuluessa tuo elämän arvokkain kudos hapertui ja rispaantui. Telomeeririhmoja lisäämällä soluista saatiin kestävämpiä. Perimä siivottiin ja solmittiin uudelleen kuin ihmislajin kunniaa esittelevä seinävaate. Vaikka solujen pitkäikäisyys ei tarkoittanut samaa kuin ikuisuus, se oli niin lähellä kuolemattomuutta kuin kolmanneksen elämästään nukkuva olento saattoi toivoa.
Järkytys oli ollut kaamea, kun hedelmällisyys oli kääntynyt samaan aikaan jyrkkään laskuun. Siitä ei ollut toivuttu vieläkään. Yhteys telomeerihoitoihin tunnustettiin vähitellen. Ihmisurosten siittiöt muistuttivat laakamadon laiskoja sukulaisia, ja jos joku vilkkaampi siimahäntä onnistui pääsemään perille perintötehtävässään, se ei pystynyt käynnistämään ihmiselämän kaikkia viidakkokoodeja.
Tilastojen mukaan oli selvää, että ihmiskunnan alamäki oli alkanut. Terveysvaltioiden huolella valitut, terveet ihmiset käyttäytyivät kuin umpikujaan joutuneet eläimet. Tyypillinen väkivaltarikos oli kansalaisen itseensä suuntaama väkivallanteko.

Dammenburgin poliisivoimat ovat kutistuneet yhteen komisarioon, etsivään ja sihteeriin. Kansalaisten jokapäiväistä elämää valvovat tuhannet kamerat, joten rikoksien selvittäminen on varsin yksinkertaista. Sitten tapahtuu jotakin täysin odottamatonta. Eräs kansalainen murhataan, ja murhaaja on täysi arvoitus. Miten tämä on mahdollista läpinäkyvässä yhteiskunnassa?

Luin Läpinäkyvän kuoleman jo muutama kuukausi sitten, joten muistikuvani kirjasta eivät ole tuoreimpia. Haluan kuitenkin kirjoittaa teoksesta, sillä se ei ole saanut kovinkaan paljon blogisavuja ja mielestäni se ansaitsee niitä enemmän huolimatta siitä, että kirja ei ollut niin sykähdyttävä kuin odotin. Ajattelin katalogitekstin perusteella kirjan olevan minulle yksi vuoden kirjoja. Ideasta tuli hieman mieleen Orwellin klassikko 1984, ja lempigenreni dystopian yhdistäminen dekkarijuoneen kuulosti lupaavalta.

Alkusivuilla minua häiritsi se, miten paljon informaatiota lukijalle annetaan hyvin nopeassa tahdissa. Tietenkin maailman kuvailu on toivottavaa, kun yhteiskunta poikkeaa selvästi omasta todellisuudestamme, mutta tätä kirjaa aloitellessani minulle tuli hetkeksi informaatioähky. Pidän ennemminkin siitä, että kirjan maailmaa koskevia tietoja tiputellaan pikkuhiljaa eikä paljon kerrallaan.

Läpinäkyvän kuoleman yhteiskunta herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Tietenkin murhista ja muistakin ikävistä rikoksista haluaisi päästä eroon, mutta toisaalta kaipuu yksityisyyden suojaan on hyvinkin suuri. Nykyäänkin aika ajoin keskustellaan siitä, mitkä ovat yksityisyyden rajat. Mitä saa valvoa ja mitä ei? Millaisiin keinoihin saadaan turvautua esimerkiksi poliisitutkinnan aikana?

Kuolemattomuuteen pyrkiminen on johtanut kestämättömiin lopputuloksiin. Geenihoidot ovat saaneet ihmisten solujen vanhenemisen hidastumaan, mutta samalla hedelmällisyys on laskenut. Lapset ovat harvinaisia ja siksi arvokkaita. Murhan motiivikin saattaa olla lapsen ryöstö. Minulle tuli ainakin mieleen, oliko hedelmällisyyden lasku luonnon tapa estää liikakansoittuminen. Jos ihmisistä tulisi kuolemattomia, lapsia ei voitaisi hankkia yhtä paljon kuin nykyään ainakaan muuttamatta elintapoja radikaalisti. Läpinäkyvässä kuolemassa oli monia hyvin mielenkiintoisia aineksia. Mielestäni sekä kansalaisten elämän valvonnan että geenihoidoilla aikaansaadun pitkäikäisyyden olisi voinut jakaa eri kirjojenkin aiheiksi. 

En ole kovinkaan montaa dystopista dekkaria lukenut. Ensimmäisenä mieleeni tulee Antti Tuomaisen Parantaja. Pidin Läpinäkyvästä kuolemasta enemmän kuin Parantajasta. Vaikka kummassakin kirjassa motiivit ja selitykset olivat kirjojen yhteiskuntakuvauksen sopivia, silti Läpinäkyvän kuoleman kohdalla odotukseni täyttyivät hieman paremmin. Vaikka dekkarissa vaaditun jännityksen ylläpitäminen jäi vielä hieman vajaaksi, kirjan ideat olivat niin mielenkiintoisia, että M. G. Soikkelin mahdolliset tulevatkin dekkarit menevät varmasti lukulistalle.

Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjoitan ja luen, siis olen

Jenna Kostet: Lautturi

kansi: Johanna Lumme

Jenna Kostet: Lautturi 2014 Robustos 199 s.
oma ostos uutena

Tunnen itseni muukalaiseksi, kun kävelen Eeron perässä ulos talosta. Jos voisin empiä, jäisin paikalleni ja kieltäytyisin lähtemästä. Käpertyisin vuoteeseen, jonka Eero on minulle pedannut. Yrittäisin unohtaa kuka olen. Minä kuitenkin seuraan Eeroa porraskäytävään, jonka valot palavat yöllä ja päivällä.
Portaikossa kulkee ihminen, joka nyökkää Eerolle ja vilkaisee minua. Minä en tunne oloani hyväksi omassa kehossani. Eeron vaatteet ovat omituiset päälläni, enkä halua lähteä ulos. Haluan vain piiloon jonnekin, missä minua ympäröivä maailma on tuttu ja turvallinen. En ollut osannut kuvitellakaan, että asiat olisivat ylhäällä näin toisin. En tiennyt, että puut ovat täällä kalpeita, enkä käsittänyt, että tuuli vihmoo näin kovasti ja tekee kylmyyden joka yltää sisälleni asti. 
Ohitamme kulkijan rappusissa ja minä katson lattiaan. Seuraan Eeroa ja haukon henkeäni kun ulkoilma piirittää minut.
Maailman äänet ovat erilaisia kuin kotona.
Haluaisin painaa kädet korvilleni, mutta en voi. Mietin mielessäni huilunokkien laulua ja virran huminaa, ja silloin minun on parempi olla. 

Kai on kotoisin Tuonelan virralta, mutta häntä vaivaa ajatus siitä, mitä ylhäällä on. Mistä sielut tulevat? Hän haluaa kokea ylämaailman, ja siksi hän jättää taakseen tutun ja turvallisen. Jotta hän sulautuisi tavallisten ihmisten joukkoon, hän aloittaa lukion. Yrityksestä huolimatta hän erottuu muista oppilaista käytöstapojensa, käyttämänsä kielen ja ulkomuotonsa vuoksi. Eräs koulun muista oppilaista kiehtoo Kaita erityisesti. Ira on kuitenkin yksi pilkkaajista, niistä, jotka kutsuvat Kaita maitonaamaksi, kunnes jotakin tapahtuu ja kaikki muuttuu.

Tästä lukukokemuksesta kertoo jo paljon se, mitä kirjoitin blogini Facebook-sivulle luettuani kirjasta vasta puolet: Jenna Kostetin Lautturi on aivan mahtava. Tällaisten helmien takia luen. #kirjatovatparhautta
En kovin usein innostu ylistämään kirjoja ennen loppuunlukemista, mutta parin keskinkertaisen kirjan jälkeen Lautturi oli juuri sitä mitä tarvitsin.

Vaikka Iran kerrontaosuudet tuovat mukaan hyvin myös toisen näkökannan, ihastuin erityisesti Kaihin kertojana. Varsinkin Kain osuudet olivat hyvin soljuvaa ja ajoittain viipyilevää tekstiä. Kostet osaa käyttää suomen kieltä ansiokkaasti, ja välillä kirjan kieli tuntui jopa hieman runolliselta vaikkakin hyvin helposti lähestyvältä. Kirjailija on myös hyödyntänyt Edith Södergranin ja Uuno Kailaan runoja tarinassaan. Hänen mukaansa ne saavat tarinan yhdistymään todellisuuteen, ja niissä käsiteltiin paljon kuolemaa, joten ne sopivat hyvin osaksi Lautturia, jossa kuolema on yksi teemoista.

Turun kirjamessuilla Kostet sanoi itse sijoittavansa esikoiskirjansa maagisen realismin ja paranormaalin romantiikan välimaastoon. Huomasin hyvin paranormaalin romantiikan vaikutuksen, sillä ajoittain minulle tuli kirjasta mieleen Stephanie Meyerin Houkutus-kirjat. Tiedän, että tätä ei ehkä pitäisi sanoa, koska Meyerin kirjasarja on joillekuille kirosana, mutta lähinnä asetelma muistutti tuosta menestyssarjasta. Tosin Lautturissa outo ja kiehtova poika on se, joka tulee kouluun uudeksi oppilaaksi. Kirja on ehdottomasti paljon Houkutus-sarjaa paremmin kirjoitettu ja uskottavampi. Jos paranormaali romantiikka olisi aina tällaista, lukisin genreä paljon enemmän.

Kirjan tummanpuhuva tunnelma sai minut täysin pauloihinsa, ja teos jätti jälkeensä kaihoisan olon. Olisin voinut lukea Kaista ja Irasta pidempäänkin. Toisaalta kirja oli juuri hyvä näin. Kun Kostetin esikoiskirja on jo näin upea, jään innolla odottamaan, miten hänen kirjailijan uransa jatkuu.

Osallistun kirjalla Emilien Halloween-lukuhaasteeseen. Parhaiten kirja sopii kohtaan hautausmaita, koska Kai työskentelee koulun ohella hautausmaalla ja kirjassa vietetään siellä melko paljon aikaa.

Lila huomioi kirjan loistavat sivuhenkilöt.
B. N.  toteaa, että kirjassa on hyödynnetty kansanperinnettä kekseliäästi ja nykyaikaan sopivasti.
Elinan mielestä Lautturi erottuu edukseen älykkäänä ja oivaltavana nuortenkirjana.
Vaarnan  mukaan tarina ei olisi voinut loppua mitenkään muuten.

Hilja Valtonen: Hätävara & Jean Webster: Setä Pitkäsääri

Ylemmän kannen piirros:
Alexander Lindeberg
Alemman kannen kuva: Leena Puranen

Hilja Valtonen: Hätävara 1975 (1938) Otava 156 s. 
ostettu käytettynä

"Ja naisten tapaan haavoitit kielellä."
"Naisten tapaan! Yhtä hyvin miesten tapaan. Kielellään hänkin minua loukkasi."
Maailma on kiero. Pojat ovat siinä aina oikeassa ja tytöt väärässä. Jos tyttö uskaltaa puolustautua, on hän vähintään porsas, äkäsäkki, joka ei ymmärrä leikkiä.
Olen minä kotonakin huomannut, miten isä monesti moittii äitiä samoista virheistä, joita hän itse tekee paljon törkeämmin. "Kultaseni", saattaa isä sanoa äidille lauantaina, "elä puhu pahaa lähimmäisestäsi!" Sunnuntaina hän itse selostaa saman jutun juurtajaksain saarnatuolissa.
Voi, kun minusta kasvaisi viisas nainen, jolle ei jokainen miehen käppyrä voi sanoa: "Millainen porsas olet! Niin naisten tapaista?"

Vappu Kankare huomaa Jali Kinnusen, kun Jali ehdottaa sanavalmista Vappua toverikunnan uudeksi puheenjohtajaksi. Vappu uskoo tunteidensa olevan vihaa, mutta tunteiden ääripääthän ovat yllättävän lähellä toisiaan. Jali ja Vappu päätyvät naimisiin, mutta Vapusta tuntuu, ettei hän ole Jalille kuin hätävara, jonka sai paremman puutteessa.

Hilja Valtonen (1897-1988) oli kansakoulunopettajanakin toiminut kirjailija. Hänen viihderomaaninsa olivat niin suosittuja, että niistä otetut uusintapainokset toivat hänelle kutsumanimen Painosten herratar. Wikipedian mukaan suomalaisen kirjallisuuden on kiitettävä Valtosta modernista, itsenäisestä naistyypistä.

Olen lukenut Hilja Valtoselta aiemmin vain yhden kirjan: Nuoren opettajattaren varaventtiilin. Luin sen toistamiseen viime kesänä ja Valtosesta innostuneena en voinut olla hankkimatta kirjamessuilta löytämääni Hätävaraa. 

Muistan jonkun luonnehtineen Valtosta osuvasti oman aikansa chick litiksi. Allekirjoitan kuvauksen täysin, vaikka nykyisestä chick litistä en niin paljon välitäkään. 1930-luvun valtosmaisesta chick litistä nautin kuitenkin suunnattomasti.

Vaikka kirjassa on selvimmin näkyvissä romanttinen juoni ja kaipaan yleensä kirjalta muutakin, Valtonen taitaa romanttisen kirjallisuuden. Tarinassa on nokkeluutta ja teräviä huomautuksia esimerkiksi sukupuolten eriarvoisesta kohtelusta. Valtosen kieli on usein hulvattoman hauskaa ja omanlaistaan.

Pidin Valtosen esikoisteoksestakin, mutta Hätävara esitteli entisestään terävöityneen ja sukkeloituneen Valtosen. Muistan pitäneeni Valtosen esikoisromaanin päähenkilöstä suunnattomasti, ja niin pidin Vapustakin. Tosin kirjojen naispäähenkilöt muistuttivat hieman toisiaan, mutta he olivat kumpikin juuri sellaisia oman päänsä pitäviä ja sisukkaita naishahmoja, joita ihailen. Vaikka voin aavistaa, että Valtosen muissakin kirjoissa on samantyyppisiä henkilöitä, saatan ihan rehellisesti sanoa, että se ei haittaa yhtään. Onneksi minulla on vielä monta Valtosta lukematta, ja kaksi lukematonta (Vaimoke ja Neiti talonmies) odottaa omassa hyllyssä. 

♥♥♥♥¼

Valtosen Hätävara sopii mainiosti kirjabingon Kotimainen kirja -ruutuun.

Jean Webster: Setä Pitkäsääri 1994 (1918, Daddy-Long-Legs 1912) WSOY 176 s. suom. Tyyni Haapanen-Tallgren
ostettu käytettynä 

Minulla on uusi, järkähtämätön laki: en koskaan, en koskaan lue läksyjä illalla, oli sitten miten monet kirjalliset kokeet tahansa aamulla. Sen sijaan luen ihan tavallisia kirjoja - minun täytyy, ymmärräthän, kun takanani on kahdeksantoista tyhjää vuotta. Sinä et usko, Setä, minkälainen tietämättömyyden kuilu minun sieluni on, itsekin vasta rupean toteamaan sen syvyyksiä. Tytöt, joilla on kunniallinen perhe ja koti ja ystäviä ja kirjasto, tietävät kuin itsestään asioita, joista minä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Esimerkiksi:
En ole lukenut Hanhiäitiä enkä David Copperfieldiä enkä Ivanhoeta enkä Tuhkimoa enkä Sinipartaa enkä Robinson Crusoeta enkä Kotiopettajattaren romaania enkä Liisan seikkailuja ihmemaassa enkä sanaakaan Rudyard Kiplingiltä. En tietänyt että Henrik VIII oli naimisissa useammin kuin kerran ja että Shelley oli runoilija. En tietänyt että ihmiset ennen vanhaan olivat apinoita ja että Eedenin puutarha on kaunis taru. En tietänyt että R. L. S. oli Robert Louis Stevenson ja että George Elliot oli nainen. En ollut koskaan nähnyt Mona Lisan kuvaa enkä (se on totta, mutta sinä et usko sitä) ollut koskaan kuullut puhuttavan Sherlock Holmesista.

Jerusha Abbot on 18-vuotias orvoksi jäänyt tyttö, joka asuu orpokodissa ja auttaa muista orvoista huolehtimisessa. Jerusha, joka mieluummin käyttää itsestään nimeä Judy, ei voi uskoa hyvää onneaan, kun rikas tuntematon mies lupautuu rahoittamaan Judyn korkeakouluopinnot. Vastineeksi tukija haluaa Judyn kirjoittavan hänelle kirjeen kuukaudessa.

Jean Webster (1876-1916) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka kannatti romaaneissaan naisten koulutusta. Setä Pitkäsääri on kirjeromaani, joka koostuu Judyn setä Pitkäsäärelle osoittamista kirjeistä. Setä Pitkäsäärelle on ilmestynyt myös jatko-osa nimeltään Paras vihollinen.

Judyn kirjeistä huokuu innostuneisuus opiskelua ja uusia asioita kohtaan. Välillä Judy haluaa osoittaa setä Pitkäsäärelle, että Judyn opintojen rahoittaja saa rahoilleen vastinetta ja siksi kirjoittaa yhden kirjeistä melkein kokonaan ranskaksi. Sisäoppilaitoselämä on täysin erilaista kuin Judyn aiempi elämä, ja varsinkin ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Judy saa monia uudenlaisia kokemuksia.

Judy on vuorotellen katkera ja kiitollinen tukijalleen. Setä Pitkäsääri on ehdottanut, että Judy kutsuisi häntä nimellä herra Smith, mutta Judysta nimitys kuulostaa persoonattomalta, joten Judy osoittaa kirjeensä setä Pitkäsäärelle. Judy teeskentelee välillä kirjoittavansa perheelleen, kun hän oikeasti kirjoittaa setä Pitkäsäärelle. Setä Pitkäsäärestä tulee hänelle puuttuvien sukulaisten korvike, ja Judy on välillä suutuksissa ja ymmällään siitä, miksei setä Pitkäsääri vastaa hänen kirjeisiinsä. Katkeruuskohtauksia seuraa katumus, sillä kaikesta huolimatta setä Pitkäsääri on muuttanut Judyn elämää suuresti. 

Minulle tuli Jerusha Abbottista mieleen Montgomeryn Uudenkuun Emilia. Molemmat ovat jääneet nuorina orvoiksi ja kumpikin tähtää kirjailijan uraan. Tosin Judyn kirjailijahaaveisiin vaikuttaa setä Pitkäsäären toiveet, kun taas Emilian unelmia lähipiiri vastustaa. Runotytöissä on myös päähenkilön kirjoittamia kirjeitä, sillä Emilia kirjoittaa ensin kirjeitä kuolleelle isälleen.

♥♥♥♥½

Muualla: Kirjan viemää, Saran kirjat, Lukisinkohan, Lumiomena ja Lurun luvut.

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni 2014 Myllylahti 348 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Syömishäiriöisethän oikeasti vihaavat ruokaa. Ei minulla siis voinut mitään sairautta olla. Rakastin ruokaa, en vain halunnut syödä sitä.

- Must tuntuu, että jos mun pitää olla normaalipainoinen, nii mä en ees haluu tietää, paljon painan. Haluisin vaa poistaa maailmasta kaikki vaa'at, peilit, painoindeksit, mittanauhat, laihdutuslääkkeet ja muut. En haluis laihduttaa. Tai olla koko ajan niin tietonen siitä, ettei näytä hyvältä. Ois ihanaa syödä ja nauttii siitä miltä näyttää. Ettei tarvis miettii koko ajan. Olla vaikka koira ja huoletta vaa vetää sisuksiinsa kaikki, mitä tarjotaan.
- Ois ihanaa ees yhen päivän muistaa, millasta oli olla terve, syödä koska halus, mitä halus ja niin paljon ku jakso, Lumi sanoi ja sen silmäkulmassa kimalsi jotain, joka muistutti epäilyttävästi kyyneleen alkua.
- Luuletsä, että me tullaan viel paranee tästä? kysyin varovasti.
Lumi käänsi kasvonsa minua kohti ja hengitti syvään. - Mä toivon niin. Mut luulen, että tää tulee olee aina osa mua ja se on ehkä parempi oppii hyväksymään. Syödä sitte tasan kolmen tunnin välein, jos ei oo valmis muutokseen. Pitää karkkipäivii, jos ei uskalla herkutella viikolla. Hyväksyy ittensä sairaana. Kai seki on jonkilaista terveyttä. Anoreksia tulee ehkä aina olee osa mua, mutta mä en tuu koskaa olee anoreksia. 

Lilli on peruskoulun viimeistä luokkaa käyvä tyttö, jonka perheolot eivät ole ihanteelliset. Isä on kaappijuoppo, eikä kumpikaan vanhemmista huomioi lapsiaan tarpeeksi. Lillin tukipilari on hänen isosiskonsa Nani. Kavereiden kanssa aloitettu herkkulakko saa Lillin tarkastelemaan kehoaan uusilla silmillä, ja hän alkaa tuntea itsensä lihavaksi. Hän päättää alkaa laihduttaa ja panostaa kouluun. Laihduttamisesta tulee kuitenkin hengenvaarallista.

Linnea Parkkonen on vuonna 1995 syntynyt kirjailija, jolta on ilmestynyt jo kolme teosta. Aiempia kirjoja Summer ja uusi alku ja Kovaa kilpailua, Summer en ole lukenut. Parkkosen tänä vuonna ilmestyneestä 112 - vihaan itseäni -kirjasta kiinnostuin aiheen vuoksi. Aloin lukea Parkkosen teosta jo toukokuussa, kun sain kirjan käsiini, mutta minun oli silloin pakko keskeyttää lukeminen. En muista, milloin jokin kirja olisi saanut oloni niin pahaksi. En tarkoita, että kirja olisi ollut huono vaan sitä, että kirjailija on onnistunut kirjoittamaan satuttavan aiheen koskettavaksi kirjaksi. Jatkoin kirjan lukemista vihdoinkin sunnuntaina ja aamuneljältä vuodatin sisältäni katkeria muistoja kyyneleiden muodossa. Poikaystäväni totesi nähdessään itkettyneet silmäni, että se on vain kirja. Hän oli kuitenkin väärässä. Jotkin kirjat ovat ihan muuta kuin vain kirjoja. Jotkin kirjat jättävät jäljen ja saavat sydämen vereslihalle. Tämä on minulle yksi niistä. Kirja ei ole pakosti sellainen kaikille, mutta minulle se oli monestakin syystä.

Parkkonen on kuvannut onnistuneesti syömishäiriöisen mielen kieroutunutta viha-rakkaussuhdetta ruokaan. Ruoka on ajatuksissa enemmän silloin, kun sitä ei saa syödä. Silloin, kun elämälle välttämätön polttoaine yhtaikaa vetää vastustamattomasti puoleensa ja oksettaa. Syömishäiriö kierouttaa Lillin ajatusmaailman. Syöminen on epäonnistumista, syömättömyys on onnistumista. Lillin koko elämästä on tullut suorittamista, ja epäonnistumisesta seuraa rangaistus. Kun koko muu elämä romahtaa, ainakin syömistään voi hallita.

Parkkosen teksti on suureksi osaksi dialogimuotoista. Henkilöiden väliset keskustelut ovat puhekielisiä, mutta se tuntui vain luonnolliselta ratkaisulta. Se on yksi syy, miksi nuoret henkilöt tuntuivat muuttuvan lihaksi ja vereksi. Tosin loppua kohden kerrontatyyli alkoi hieman puuduttaa, mutta tunteen saattoi aiheuttaa tottumattomuuteni puhekielisen tekstin lukemiseen.

Minua ehkäpä häiritsi eniten se, että kirjassa painotetaan Lillin perheolojen kurjuutta. Yhdessä kohdassa Lillin ajatuksista voisi ymmärtää, ettei syömishäiriöisiä tule muista kuin pahoinvoivista kodeista. Minä en allekirjoita tätä, sillä syömishäiriöön johtava pahoinvointi ei välttämättä johdu huonoista perheoloista. Syitä voi olla muitakin.

Tämä ei ole hyvän mielen kirja. Tämä on kirja, joka täyttää lukijan Lillin pahoinvoinnilla. En voi luvata helppoa lukukokemusta, mutta voin luvata kirjan, joka ei heti lukemisen jälkeen haihdu mielestä. Mielestäni syömisen ollessa hankalaa syömishäiriötä käsitteleviä kirjoja ei kannata lukea. Vaikka tässäkin kirjassa kuvataan syömishäiriöiden raadollinen puoli, syömishäiriöinen voi poimia kirjasta vain sen osan, joka saa jatkamaan. Hän voi verrata itseään Lilliin, ja se ei ole vain hyvä asia.

♥♥♥♥¼

Muualla: Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä ja Smirge lukee.

112 - vihaan itseäni on kevään uutuuskirjoja, joten rastitan kirjabingosta ruudun Tänä vuonna julkaistu.

Merja Mäki: Venesataman Tillinka & Vaaralliset vuoret

Kansi: Iines Partanen

Merja Mäki: Venesataman Tillinka & Vaaralliset vuoret 2014 Nordbooks 289 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Kunnon kotimenninkäiset eivät murehtineet monestakaan asiasta elämässään. Heitä kiinnosti vain töppöstensä kunnossapito ja ruohosipuli-istutusten säännöllinen tarkistaminen. Kotimenninkäiset keräilivät kauniita esineitä, mutta jopa arvokkaimpiakin aarteitaan he saattoivat heittää surutta pois. Ei kunnon kotimenninkäinen välittänyt, oliko sen häntä muuttunut köynnöksen kaltaiseksi. Eikä se seikka hämmästyttänyt kastekeiju Sorileina Lelainaa lainkaan. Sen sijaan Sorileina oli ällikällä lyöty siitä, että Tillinka oli kutsunut häntä
ystäväksi.
Mutta sillä hetkellä, kun sana lausuttiin, oli kuin käytävän hämärä hehku olisi muuttunut hetkeksi lämpimäksi loisteeksi. Hetkiseksi Villi-Viima lakkasi puhaltamasta, ja käytävissä kulki Vienotuuli, lempein ja hymyilevin kaikista maailman tuulista. Ja, aivan huomaamatta, Tillinkan ja Sorileinan välille solmittiin lanka, niin hento ja ohut, ettei sitä voinut silmillä nähdä tai käpälillä tuntea.

Hymhi-mätäsmiettiäinen löydetään kuin jäätyneenä, katse kiinnittyneenä tyhjyyteen. Tillinka-kotimenninkäinen ja Sorileina-kastekeiju lähtevät matkalle hakemaan ystävänsä avuksi Avilaa, Hyisissä vesissä asustavaa olentoa. Heidän avunhakuretkensä saattaa kuitenkin osoittautua kohtalokkaaksi niin Hymhille kuin heille itselleen.

Merja Mäeltä on ilmestynyt aiemmin Venesataman Tillinka ja meriseikkailu -niminen fantasiakirja. En ole Mäen esikoisteosta lukenut, vaikka Venesataman Tillinka & Vaaralliset vuoret on itsenäinen jatko-osa kyseiselle kirjalle. Toinen osa sisältää hyvin itsenäisen tarinan, joka ei kärsinyt käsittääkseni lainkaan siitä, että ensimmäisen osan tapahtumat ovat minulle tuntemattomia.

Mäki on päästänyt mielikuvituksensa valloilleen, ja kirja pursuaa toistaan kiehtovampia lajinimiä. Kastekeiju, kotimenninkäinen, pihlajapeikko, vain muutamia mainitakseni. Monissa fantasiakirjoissa käytetään hyväksi fantasiakirjallisuuden klassikoista tuttuja olentoja, mitä en pidä huonona asiana, mutta itsekeksityt lajit tuovat tähän kirjaan persoonallisen sävyn. Nautin myös kirjailijan tavasta herättää luonto henkiin ja kuvailla sitä inhimillisenä olentona. Kun aurinko lähti laskeutumaan, merenpinta ryhtyi kääntyilemään levollisesti ja säyseästi. Se nautiskeli punaisista ja oransseista auringonsäteistä pinnallaan ja keimaili mielissään. Merenpinta oli mielestään taatusti kauniimpi kuin sisar taivaanranta, olkoonkin, että taivaanranta oli sonnustautunut iltapilviin ja purppuranpunaan.

Vaikka seurasin mielenkiinnolla Tillinkan ja Sorileinan jännittävää matkaa, kirjan parasta antia on kuitenkin Tillinkan ja Sorileinan orastavan ystävyyden kuvaus. Tillinka haluaisi selvitä esteistä itse, ilman apua, mutta hänen on opittava retken aikana, mitä tarkoittaa ystävyyden vastavuoroisuus. Kotimenninkäiset eivät arvosta maallista mammonaa, mutta oikea ystävän arvon he kyllä huomaavat, ainakin lopulta.

Kirjailija mainitsee kotisivuillaan kohderyhmäksi alakouluikäiset ja myös vanhemmat lukijat. On sanomattakin selvää, että en enää kuulu pääasialliseen kohderyhmään, mutta silti Mäen luoma sadunomainen seikkailufantasia oli varsin nautinnollista luettavaa. Tarina ei kuitenkaan saanut minua niin upoksiin itseensä kuin jotkin fantasiakertomukset ovat saaneet, mutta en tiedä, oliko vika iässäni vai jossakin muussa seikassa. Jotkin fantasiakirjat saavat unohtamaan todellisuuden, mutta Mäen kirjan pauloista tempauduin montakin kertaa arkiseen maailmaan. Pääasiassa Mäen fantasiamaailma oli sen verran mieluisa uusi tuttavuus, että uskon lukevani myös ensimmäisen osan jossakin vaiheessa.

Youtubessa voi käydä katsomassa kirjalle tehdyn kirjatrailerin.

♥♥♥¾

Mäen kirja sopii kirjabingossa ruutuun Fantasia.

Petri Laine & Anne Leinonen: Kuulen laulun kaukaisen (+BINGO!)

Petri Laine & Anne Leinonen: Kuulen laulun kaukaisen 2014 Kuoriaiskirjat 187 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Petri Laine ja Anne Leinonen ovat kumpikin kokeneita spefi-kirjailijoita, mutta en ollut aiemmin tutustunut kummankaan tuotantoon, vaikka Anne Leinosen hiljattain ilmestynyt Ilottomien ihmisten kylä on vaikuttanut jo ennen tämän novellikokoelman lukemistakin todella kiinnostavalta.

Kuulen laulun kaukaisen kuulosti takakansitekstin perusteella niin kiehtovalta, että ajattelin uskaltautua tutustumaan Laineeseen ja Leinoseen novellien muodossa. Olen todella huono lukemaan novelleja, ja tämä novellikokoelma taisi olla kuluvan vuoden ensimmäinen kosketukseni novelleihin. Kuulen laulun kaukaisen luettuani mietin kuitenkin, miten paljon hienoja kirjallisia elämyksiä menetän novellikammoni vuoksi.

Tänään kosketin maailmaa

Kokoelma alkaa vetävällä avaruuslennon aikana tapahtuvalla kauhukertomuksella. Tänään kosketin maailmaa puistattaa jo ensimmäisellä sivulla, sillä lukijalle selviää heti, että novellin päähenkilö Vera on joutumassa hengenvaaraan. Kerronnan aikamuoto vaihtuu preesensistä imperfektiin ja hyytävän aloituksen jälkeen aletaan kertoa, miten Vera päätyi alun tilanteeseen. Novellin miljöö tuo tunnelmaan lisäsäväyksen, sillä maanpinnalle tippuva meteoriitti konkretisoi avaruuden tuntemattomat vaarat.

Vera on kosmonautti, joka on toteuttanut pitkäaikaisen haaveensa avaruuteen pääsystä. Nyt hänen olonsa on lähinnä tyhjä ja hän tietää tehneensä uransa eteen uhrauksia. Perheen perustaminen tuntuu mahdottomalta.

Avaruuslentäjät näkevät meteoriitin räjähtävän ja saavat tietää sen tippuneen Siperiaan. Veraa tieto järkyttää muita enemmän, sillä Venäjä on hänen kotimaansa. Meteoriitti ei ole kuitenkaan lähelläkään tavallista vaan avaruudesta on tippunut maan päälle ennenkokematon kauhu.

Kauhistuttavan tilanteen kertominen on koukuttava tapa aloittaa, ja tässä novellissa se on mielestäni myös toimiva keino. Lukijalle jää aloituksesta huolimatta jännitettävää. Heti alusta asti on selvää, että avaruuslento ei pääty hyvin. Kauhistuttavia tapahtumia seurataan aluksi etäältä, mutta avaruuslentäjät kokevat kuitenkin tapahtumat läheisiksi maanpinnalla olevien läheistensä vuoksi. Jo alun perusteella on selvää, että jotakin kauheaa on tapahtumassa myös maanpinnan yläpuolella.

Ässä

Ässä sijoittuu jatkosodan aikaan ja novellissa keskitytään joukkoon taistelulentäjiä. Kaikkein taitavin taistelulentäjä Reino selviytyy monesta hengenvaarallisesta tilanteesta. Reinon onni vaikuttaa oikeastaan jo liiankin hyvältä. Mikä on Reinon onnen salaisuus? Jotkut alkavat jo epäillä, että Reino on vakooja.

Aavistin jo etukäteen, etten pidä toisesta novellista yhtä paljon kuin ensimmäisestä. Novelli ei todellakaan ollut huono vaan idea liiankin onnekkaasta sotalentäjästä oli ihan onnistunut, mutta sodan aikana tapahtuvat tarinat eivät yleensä jaksa ylläpitää mielenkiintoani. Jotenkin novelli tuntui muutenkin kokoelman aloitusta vetelämmältä. Idea ja loppuratkaisu eivät olleet yhtä riipiviä. Ehkä niiden ei ollut tarkoitustakaan olla. Tänään kosketin maailmaa on mielestäni luokiteltavissa kauhuksi, kun taas Ässä on ennemminkin sotakertomus yliluonnollisin vivahtein. Sodan kuvaus nousi välillä oikeastaan enemmän pinnalle kuin varsinainen Reinon kuoleman väistely.

Lumen kevät

Novellin minäkertojana toimiva päähenkilö on lähetetty planeetalle, joka on surkeista luonnonoloista huolimatta geologien ja arkeologien unelmakohde. Päähenkilö vaistoaa, ettei planeetta ole autio, vaikka todisteet väittävät muuta. Planeetalla alkaa sattua salaperäisiä kuolemantapauksia, mutta päähenkilön omin silmin näkemä ruumis katoaa kuin tuhka tuuleen. Lukija saa hyvin pian tietää, että päähenkilöllä on salattavaa. Novellin idea toi hieman mieleeni Harstadin Darlah - 172 tuntia kuussa. Jännite voimistuu hiljalleen, mutta en pitänyt novellia yhtä kauhistuttavana kuin kokoelman aloittavaa avaruuteen sijoittuvaa novellia.

Kuvat eivät valehtele

Kuvat eivät valehtele on kokoelman toinen historiallinen novelli. Novelli sijoittuu Neuvostoliittoon ja päähenkilönä on puolueen virkamies Vasili Tupakov. Tupakov on oppinut täyttämään käskyt turhia kyselemättä, mutta eräänä päivänä hän saa salaperäisen kirjeen. Kirjeen kirjoittaja väittää tuntevansa Vasilin, vaikka Vasililla ei ole muistikuvaa kirjoittajasta. Vasilin lausahtama "En tiedä enää, kuka on ystävä, kuka vihollinen." kuvaa hyvin Vasilin mieleen ujuttautuvaa epäluottamusta. Onko hänen koko elämänsä valetta? Tästä novellista mieleeni tuli aika vahvasti Orwellin Vuonna 1984. Kuvailisin novellia dystopiseksi, sillä Neuvostoliiton ihmisten elämien hallinta on viety astetta todellisuutta pidemmälle lisäämällä kertomukseen scifi-elementti. Voisin kuitenkin hyvin kuvitella, että Neuvostoliiton aikana olisi voitu turvautua novellissa esiteltyyn kojeeseen, jos sellainen vain olisi ollut saatavilla.

Kuulen laulun kaukaisen 

Kokoelman viimeinen novelli, joka on antanut nimensä koko kokoelmalle, on teoksen ainoa rakkauskertomus. Kielletty rakkaus eri muodoissaan on varsin tyypillinen aihe, mutta novellin asetelma ei kuitenkaan ole aivan perinteinen. Haalea ja Kuulas ovat olentoja, jotka ovat yhtyneet toisiinsa siitä huolimatta, että niin ei saisi tehdä. Yhtymisen seuraukset ovat saaneet heidät pakenemaan, sillä muuten Kuulas vangittaisiin ja Haalea tapettaisiin. He laskeutuvat levähtämään autiolta vaikuttavalle planeetalle, koska Kuulas on pian jakautumassa ja hän ei voi jatkaa matkaa pidemmälle. Planeetalta löytyy yllättäen suojelija, jolta saatu apua saattaa muuttaa kaiken.

Mikään novelleista ei todellakaan ollut huono, mutta pidin muutamasta enemmän kuin muista. Tänään kosketin maailmaa ja Kuvat eivät valehtele olivat minulle kokoelman helmiä. Ensimmäinen karmi selkäpiitä, sillä kirjan tarjoama uhkavisio oli todella pelottava ja jollakin tapaa myös mahdollisen tuntuinen. Vaikka avaruutta on tutkittu, se on vielä kuitenkin myös tuntematon. En pitäisi mitenkään mahdottomana, että sieltä tulisi maan pinnan päälle jotakin ennalta arvaamatonta, vaikka ehkäpä novellin meteoriitin mukanaan tuoma vaara ei olekaan todennäköisimmältä tuntuva mahdollisuus. Olisi ollut ihme, jollei Kuvat eivät valehtele olisi ollut mieleeni, sillä 1984 on yksi lempiklassikoitani. Novellissa oli kuitenkin myös sopivasti omaperäisyyttä. Kaikki novellit tarjosivat juuri sitä, mitä pelkään, että en saa novelleilta. Novellien juonet olivat hyvin rakennettuja ja tarinat toimivat hyvin novellin mittaisina. Minkään novellin loppu ei töksähtänyt ja jättänyt kaipaamaan venytystä.

♥♥♥♥¼

Muualla: Routakoto

Kuulen laulun kaukaisen sopii hyvin kirjabingon Alle 200 sivua -lokeroon. Voin myös ensimmäistä kertaa huudahtaa BINGO! Dekkarina luin Charlaine Harrisin Real Murders -kirjan, fantasiakirjaa edusti Merja Mäen Venesataman Tillinka & Vaaralliset vuoret, romantiikkaa toi mukaan Kiera Cassin The Selection ja Marissa Meyerin Scarlet kuuluu kirjasarjaan. Vaatimattomana tavoitteenani on saada koko ruudukko täyteen heinäkuun loppuun mennessä, mutta se saattaa osoittautua liian haastavaksi. Seuraavan bingon uskon kuitenkin saavani torstaisen lukumaratonin aikana.

Elämäni dekkareiden parissa & Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Tällä viikolla on vietetty dekkariviikkoa. Olen lukenut tällä viikolla hieman erästä dekkaria, mutta en ole ehtinyt lukea kovinkaan paljon, joten dekkariviikon viimeisen päivän kunniaksi päätin kirjoittaa vihdoin valmiiksi bloggauksen Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet -dekkarista, jonka luin jo lähes kuukausi sitten. Tosin bloggaukseni ei ole keskity vain Lehtolaisen kirjaan vaan HeidiBeen innoittamana päätin pohdiskella suhdettani dekkareihin. 

Suhteemme ei aina ole ollut auvoinen, mutta tällä hetkellä dekkarit ovat jälleen kirjoja, joiden parissa viihdyn. Jännityskirjoista tuli osa elämääni heti, kun opin lukemaan, sillä ahmin Neiti Etsiviä, Enid Blytonin kirjoja, Mystery clubeja ja muita nuorille lukijoille suunnattuja salapoliisikirjoja. Varsinkin Neiti Etsiviä rakastin. Kun sain ensimmäisen kirjastokorttini, en aluksi kantanut kotiin muuta kuin isoja kasoja Paula Drew'n seikkailusta kertovia kirjoja. Äidilläni oli osuutensa salapoliisikirjainnostuksessani, sillä ennen kuin opin lukemaan, hän luki minulle ääneen Kolmea etsivää, Viisikkoja ja niin edelleen. Nuorille suunnatut salapoliisikirjat olivat sopivan jännittäviä ja lapsen vilkkaalla mielikuvituksella pystyin kuvittelemaan itsenikin osaksi jännittäviä mysteerejä.

Ala-asteen lopulla hylkäsin hetkeksi salapoliisikirjat ja hullaannuin fantasiaan. Ahmittuani pari vuotta fantasiaa palasin jälleen jännityskirjojen pariin. Tällä kertaa kuitenkin siirryin lanu-osastolta aikuisten osastolle. Löysin Agatha Christien, Leena Lehtolaisen, Sue Graftonin, Patricia Cornwellin ja monen monta muuta dekkaristia. Joitakin vain kokeilin, ja matkani muun muassa Cornwellin parissa jäi lyhyeksi. Olen aika helposti kyllästyvä, ja jos dekkarisarjan kirjat alkavat toistaa toisiaan ja ideat tuntua kuluneilta, lopetan lukemisen. Armotonta mutta totta. Christie, Lehtolainen ja Grafton ovat sitä vastoin edelleenkin suosikkejani. Lehtolaisen kirjoja en tosin lukenut moneen vuoteen, mutta Minne tytöt kadonneet vakuutti minut jälleen siitä, että Maria Kalliot ovat minun mieleeni.

Viime vuoden aikana tein jälleen dekkaristilöytöjä, ja Vera Vala, Kristina Ohlsson, Kathy Reichs ja Ursula Poznanski ovat hurmanneet minut omalla tavallaan. Tuorein ihastumiseni kohdistuu Charlaine Harrisin Aurora Teagarden -sarjaan. Saa nähdä, millaiseksi suhteeni uusiin tuttavuuksiini muodostuu. Cornwellin lisäksi olen ainakin väliaikaisesti hylännyt Marklundin. Petyin Panttivankiin pahasti, ja sen jälkeen minun ei ole tehnyt mieli lukea Annika Bengtzoneja. Tosin Marklund saattaa saada vielä uuden mahdollisuuden, sillä arvelen, että Panttivanki ei ollut minun juttuni muun muassa aiheensa vuoksi.

En ole kovin innoissani kirjoista, joissa veri lentää ja sarjamurhaaja jättää jälkeensä ruumiita toisensa perään. Tietenkin tähänkin on poikkeuksia, joista Chelsea Cain on hyvä esimerkki. Cainin kirjat saavat minut huonovointiseksi, mutta silti niitä luen. Tosin olen lukenut Cainin kirjoja lähinnä kirja vuodessa -vauhtia, sillä useammin en niitä taida kestää.

Pikkukaupunkimiljöö ja harrastelijasalapoliisi ovat yleensä konsepti, jolla minut saa hurmattua. Rakastan lukea muun muassa baarinpitäjien (Viiden korttipeli) ja kirjastovirkailijoiden (Real Murders) tutkimuksista. Jos kirjassa on kuitenkin päähenkilönä poliisi, haluan, että poliisin yksityiselämäkin on vahvasti läsnä tarinassa. Esimerkiksi Maria Kalliot ovat mielestäni tässä mielessä onnistuneita.

Tiedän maininneeni lähinnä naisia. Minulla ei vain taida olla ketään miespuolista dekkaristia, jota seuraan. Nuortenkirjojen puolelta tykkään Anthony Horowitzin Alex Rider -sarjasta, mutta olen lukenut viime vuosina vain yhden Alex Rider -kirjan, vaikka niitä on vielä useampi lukematta. Stieg Larssonin Millenium-trilogia on huikea, mutta Larssonilta ei valitettavasti voi enää odottaa mitään uutta. Dan Brown on viihdyttävä, mutta olen ollut pettynyt hänen kahteen viimeisimpään kirjaansa ja hänen tyylinsä alkaa tuntua jo hieman kuluneelta. Viime vuonna kokeilin ainakin Antti Tuomaista ja Mons Kallentoftia, ja kumpikaan heistä ei kolahtanut. Viime aikoina olen alannut harkita vakavasti Seppo Jokisen kokeilua, mutta se on vielä jäänyt suunnitelman tasolle. Omassa hyllyssä odottaisi ainakin Graham Mooren Kuolema Sherlock Holmes -seurassa, Jørgen Brekken Armon piiri ja Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesä. Jonkin niistä voisin lukea kesän aikana. Erik Axl Sundin Varistyttökin kiinnostaa, mutta hieman pelkään, että kirja saattaa olla liian raaka minun makuuni.

Dorothy L. Sayers ja Donna Leon vaikuttavat ainakin ennakkoon kirjailijoilta, joiden tuotannosta melko varmasti pitäisin. Kotimaisista melko uusista tuttavuuksista Kati Hiekkapelto on ollut kiinnostavin.

Päällys: Markko Taina
Päällyksen kuva: Arabian Eye/Corbis/Skoy

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet 2010 Tammi 342 s.
lainattu kirja

- Sinähän olet selvillä organisaatiouudistuksesta, joka johtui poliisipiirien yhdistämisestä.
- No en kauhean tarkkaan.
- Meillä Espoossa on periaatteessa vastuullamme koko poliisipiirin alueen väkivaltarikokset. Yksinkertaisia tapauksia selvitetään vielä paikallistasolla, mutta monimutkaisemmat tulevat meille, ja samoin kaikki epätyypilliset. Juoppomurhia ja perhesurmia sekä pahoinpitelyjä, joilla on todistajia, pystyy tutkimaan kuka tahansa. Mutta sitten ovat ne epätyypilliset. Pimeät jutut, jutut joissa on rasistisia motiiveja, uhkailut koulusurmista - kyllähän sinä tiedät. Niiden tutkimista varten tarvitaan oma yksikkö, tai pikemminkin oma solu, jossa on kokeneita tutkijoita. Komisario ja kaksi ylikonstaapelia. Komisario tekee myös kenttähommia ja kuulustelee, mikäli hän on oikea tyyppi. Tämä ei suinkaan ole hallintovirka tai paperinpyörittelyduuni, vaan raakaa työtä. Minä haluan sinut epätyypillisten yksikön komisarioksi. Olen jo puhunut Koivun ja Puupposen kanssa. Hekin ovat kyllästyneet alkoholistien kanssa ähräämiseen ja suostuvat ilolla tehtävänvaihtoon, mikäli sinä tulet solun johtoon.
- Solu - se kuulostaa lähinnä terroristitoiminnalta. Ällistykseltäni en kyennyt ensin sanomaan muuta.
- Se kalskahtaa hyvin modernilta ja dynaamiselta. Poliisiylijohto tervehti termiä ilolla. Meidän hommissamme haetaan nykyään sekä erikoistumista että joustoja, ja tämä on juuri sen kaltaista poliisitoimintaa. Te erikoistutte tietyntyyppisiin väkivaltarikoksiin, ja tarvittaessa muu väkivaltajaoksen porukka tulee solun avuksi. 

Minne tytöt kadonneet kertoo nimensä mukaisesti kadonneista tytöistä. Kadonneet tytöt ovat kaikki maahanmuuttajia ja Tyttökerhon kävijöitä. Maria Kallio on saanut työn Espoon poliisin epätyypillisten rikosten solussa, ja kadonneiden tyttöjen kohtalo on ensimmäinen solun tutkima tapaus. Ovatko tytöt kadonneet vapaaehtoisesti vai onko takana jotakin muuta?

Leena Lehtolaisen dekkarit olivat melko varmasti ensikosketukseni kotimaiseen jännityskirjallisuuteen. Agatha Christien kirjojen myötä hullaannuin dekkareihin, mutta Leena Lehtolainen sai minut tajuamaan, että myös Suomessa osataan kirjoittaa hyviä sellaisia. Olen lukenut kaikki Maria Kalliot Rivoon satakieleen asti, mutta sitten tuli useamman vuoden tauko. En lukioaikoina seurannut kovinkaan innostuneesti uutuuskirjoja ja oikeastaan minulta meni hieman ohi uusien Maria Kallio -dekkareiden ilmestyminen. Minne tytöt kadonneet oli hyvä paluu Maria Kallion pariin ja haluan lukea lukematta jääneetkin Kalliot mahdollisimman pian.

Maria Kallio haluaisi pitää perhe- ja työelämän erossa toisistaan, mutta tällä kertaa hän ei täysin pysty siihen. Marian tytär Iida käy usein samassa Tyttökerhossa kuin kadonneet tytöt, ja teini-ikäinen tytär on luonnollisesti järkyttynyt varsinkin sen jälkeen, kun tutkinnan aloittamisen jälkeen neljäs maahanmuuttajatyttö löytyy kuristettuna.

Kirjassa kerrotaan myös Marian ajasta Afganistanissa kouluttamassa poliiseja, mutta tähän liittyvä juonikuvio jäi ainakin minusta kadonneiden tyttöjen varjoon. Vaikka juonet eivät täysin erillisiä olekaan, en olisi jäänyt kaipaamaan tätä juonen osaa, jos sitä ei olisi lainkaan ollut. Onneksi kirjassa ei kuitenkaan tuntunut olevan liian montaa juonikuviota, joten Afganistanin tapahtumiin liittyvä juoni ei loppujen lopuksi paljoa häirinnyt.

Vaikka muiden Maria Kallioiden lukemisesta on kulunut jo hetki, uskallan silti sanoa, että Minne tytöt kadonneet on yksi suosikeistani sarjassa. Monikulttuurisen Suomen kuvaus on uskottavaa eikä liian mustavalkoista. 

Minne tytöt kadonneet -kirjalla osallistun Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

Muualla: Erjan lukupäiväkirja, Saran kirjat, Kattona taivas, Leena Lumi, Narseskan kirjanurkkaus, Rakkaudesta kirjoihin, Täällä toisen tähden alla ja Booking it some more.

Tove Jansson: Taikatalvi

Tove Jansson: Taikatalvi 2010 tarkistettu suomennos (Trollvinter 1957) WSOY 121 s. suom. Laila Järvinen ja suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä
lainattu kirjastosta

Kellot kävivät taas. Tunteakseen itsensä vähemmän yksinäiseksi Muumipeikko oli vetänyt talossa jokaisen kellon. Koska aika oli joka tapauksessa mennyt sekaisin, hän oli pannut ne näyttämään eri tunteja - ehkäpä jokin niistä sattuisi oikeaan.
Ne löivät silloin tällöin, välistä soi herätyskellokin, ja se tuntui hyvin lohdulliselta. Silti Muumipeikko ei saanut mielestään kauheaa havaintoaan: aurinko ei noussut enää. Se oli totista totta; aamu toisensa jälkeen valkeni jonkinlaisena harmaana hämäränä ja painui taas vähitellen pitkäksi talviyöksi - mutta aurinko ei näyttäytynyt koskaan. Se oli kerta kaikkiaan kadonnut - ehkä se oli pyörähtänyt ulos avaruuteen. Aluksi Muumipeikko ei tahtonut uskoa sitä. Hän odotti kauan.
Joka päivä hän meni merenrantaan ja asettui odottamaan kuono itään päin. Mutta mitään ei tapahtunut. Silloin hän palasi kotiin, sulki kattoluukun jälkeensä ja sytytti rivin kynttilöitä kaakeliuunin reunustalle. Se joka asui tiskipöydän alla ei ollut vieläkään tullut piilostaan syömään, mutta eli varmaan itsekseen hyvin salaista ja merkittävää elämää.

Muumit nukkuvat marraskuusta huhtikuuhun, mutta yllättäen Muumipeikko havahtaakin hereille kesken talviuniensa. Muu perhe jatkaa uniaan ja muistakin tutuista olennoista vain pikku Myy on valveilla. Muumipeikko kaipaa perhettään ja kevättä mutta tutustuu talven aikana muun muassa uimahuoneessa asuvaan Tuu-tikkiin.

Olen tänä vuonna lukenut toisen ja kolmannen romaanimuotoisen Muumi-kirjan, mutta nyt hyppäsin neljännen ja viidennen yli ja uppouduin kuudenteen ja kehuttuun Taikatalveen. Pidin ensimmäisistäkin Muumi-kirjoista, mutta Taikatalvi jätti minut vielä ihastuneemmaksi. Voi kunpa olisin lukenut tämän jo jouluaattona, kun vesisade latisti joulutunnelman. Kirja olisi saanut varmasti jouluun kaipaamaani talven tuntua. Tosin kirja sopi mielentilaani varsin hyvin, vaikka kirjaa lukiessani kevät olikin jo pitkällä.

Taikatalvessa on aiemmin lukemistani Muumi-kirjoista poikkeava henkilökavalkadi. Vihdoinkin sain lukea pikku Myyn edesottamuksista, ja Tuu-tikki oli myös varsin kiehtova hahmo. Jotkin aiemmista kirjoista tutut hahmot ovat läsnä vain nukkuvina ja Muumipeikon ajatuksissa. Myöskään talveen sijoittuvat Muumi-kirjat eivät ole yleisiä, sillä muumithan nukkuvat talviunta. Jansson taitaa talvitunnelman luomisen, ja vaikka ulkona ei ollut lunta eikä pakkasta, pystyin tuntemaan ihollani purevan kylmyyden ja aistimaan talvisuuden.

Taikatalvi on ilmestynyt kymmenen vuotta Taikurin hatun jälkeen ja mielestäni Jansson on kehittynyt kirjailijana sinä aikana. Kaikki aiemmissakin Muumi-kirjoissa ihastuttaneet piirteet tuntuivat vielä jotenkin korostuneemmilta ja paremmin onnistuneilta. Aiemmin lukemani Muumi-kirjat olivat hyvin vauhdikkaita, mutta Taikatalvessa oli enemmän kuvailua, vaikka ei tapahtumistakaan ollut puutetta. Taikurin hatussa tapahtui mielestäni liikaakin, mutta Taikatalvessa nautin ennen kaikkea maagisesta talvitunnelmasta.

Taikatalvesta tuli ehdottomasti suosikkini tähän mennessä lukemistani Muumi-kirjoista. Saa nähdä, onko kirja suosikkieni joukossa vielä luettuani lukemattomat Muumit. 

♥♥♥♥½

Kaisa Reetta  kuvailee kirjaa ennen kaikkea kertomukseksi nuoren Muumipeikon itsenäistymisestä, siirtymisestä lapsuuden turvallisista ympyröistä kohti nuoruutta.
Joken mukaan kirjan teho on tunnelman luomisessa, Muumipeikon tunteissa kylmässä autiossa lumimaailmassa ja talvisen autiuden kuvauksessa.
Amma kuunteli Taikatalven äänikirjana ja hänellä oli aluksi huomattavia vaikeuksia päästä tarinaan sisälle. 
Saran mielestä Muumi-romaaneihin sopii sanonta "Hyvä kirja ei katso ikää".
Villasukka kirjahyllyssä mainitsee, että Tove Janssonin tekemää kuvitusta on pysähdyttävä ihailemaan.
Taikatalvi on ollut aina yksi Elma Ilonan suosikeista Muumi-kirjojen joukossa ja talvinen tarina oli aikuisena yhtä lumoava kuin ennenkin.