Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 2014 Tammi 557 s.
lainattu kirjastosta

"Sano aivan mitä haluat, mutta tässä asiassa on vain yksi, lopullinen totuus." 

Joen viskilasi oli jälleen tyhjä, vaikka hän oli vasta täyttänyt sen. Ulkona oli hämärtynyt. Kaikki muut olivat nukkumassa.
Sanomalehdessä oli sisäsivuilla julkaistu pieni uutinen, joka kertoi eläinoikeusaktivistien kiistelleen eläintutkijan kanssa. Eläintutkijan. Omasta mielestään hän tutki ihmisen näköjärjestelmää. Hänen ryhmässään jotkut tekivät kokeita terveillä koehenkilöillä, ihmisillä, mutta ketäs sellainen kiinnosti. Hänen ryhmänsä neljää tietokonemallintajaa, niitä, jotka nuorten kuvitelmissa pelastaisivat koko maailman, ei mainittu.
Ilmeisesti ei ollut mitään merkitystä, miten asiat oikeasti olivat. Vain se merkitsi, miltä ne näyttivät.
Jokainen sai ne näyttämään siltä, miltä halusi.

Alina ja Joe tapasivat Italiassa olleessa konferenssissa. He rakastuvat ja Joe muuttaa Suomeen, jonne sopeutuminen ei olekaan kovin yksinkertaista. Alinan mielestä Joe panostaa perheeseen liian vähän ja etsii tieten tahtoen huonoja puolia työstään Helsingin yliopistossa ja uudesta asuinmaastaan. Alinan ja Joen epäonnistuneesta avioliitosta jää jäljelle yhteinen poika Samuel, joka jää Suomeen äitinsä kasvatettavaksi, kun Samuelin isä palaa takaisin Yhdysvaltoihin. Vuosien päästä kun Samuel on jo aikuinen, Alina soittaa entiselle miehelleen siitä, että heidän poikansa on Yhdysvalloissa. Samuelista on vuosien saatossa tullut eläinten oikeuksien puolustaja ja Joe pitää eläinkokeita välttämättöminä tutkimukselleen.

Olen lukenut ennen Valtosen Finlandia-palkinnon voittanutta teosta ainoastaan kaksi Finlandia-voittajaa. Sofi Oksasen Puhdistus ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi olivat kumpikin minulle pienoisia pettymyksiä. Finlandian voittaa usein kirja, joka ei minua aiheensa puolesta kiinnosta, joten olen yleensä jättänyt palkitut kirjat muille lukijoille. Viime vuoden lopulla Finlandian sai kuitenkin kerrankin sen oloinen romaani, että en voinut jättää kirjaa lukematta. Olin kiinnostunut Valtosen kirjasta jo keväällä hieman katalogitekstin perusteella, mutta kirja oli unohtunut syksyn saapuessa. Kuitenkin mitä enemmän kirjasta kuulin, sitä enemmän se kuulosti minun jutultani. En joutunut pettymään vaan sain jopa enemmän kuin osasin odottaa.

Etukäteen ajattelin saavani eläinkokeita tekevän isän ja eläinaktivistipojan näkemysten vastakkainasettelua. Sain, mitä odotinkin, mutta kirja on paljon muutakin. Samuelin vanhempien eron jälkeiset ongelmalliset välit leimaavat Alinan ja Joen pojan kasvua. Monessa muussakin kirjassa on tullut ilmi, miten pienet asiat vaikuttavat lopputulokseen. Jos Alina olisi suhtautunut pienen poikansa matkaan isänsä luokse suopeammin, olisiko Samuel välttynyt katkeruudelta isäänsä kohtaan? Nykyhetki ja mennyt vuorottelee kerronnassa, ja siksi syy-seuraussuhteita jää miettimään. Selittääkö mennyt nykyhetken?

Kirja on runsas aiheiltaan ja kooltaan. Silti siinä ei ole mitään liikaa. He eivät tiedä mitä tekevät on kirja siitä, miten asiat eivät ole mustavalkoisia. Se on jännitysnäytelmä ja kritiikkiä nykyajan ilmiöitä kohtaan. Se kysyy, miksi ennakkoluulot voittavat terveen järjen käytön. Miksi on niin helppoa uskoa pahinta kanssaeläjistä? Se ei ole kuitenkaan liian osoitteleva ja provosoiva, vaan se herättää juuri sopivasti tunteita ja saa ajattelemaan. Luin kirjan loppuratkaisun kyyneleet silmissä.

Vaikka kirja sijoittuu melkein meidän aikaamme, teknologian kehitys on mennyt vielä pidemmälle. Joen tytär Rebecca on iAm-laitteen lumoissa, ja muutkin pitävät sitä käänteentekevänä keksintönä. Kirjasta on luettavissa myös piikkejä medikalisaatiota kohtaan. Koulussakin tunnutaan ihannoivan sosiaalisen kanssakäymisen vaivattomuutta niin paljon, että siellä ollaan valmiita hyväksymään lääkitys niille oppilaille, joilta se ei suju täydellisesti. Rebeccan trendien perässä pysymisen ja suosittuna olemisen tarve on saanut hänet altistamaan elämänsä mainostauluksi.

Minulle tämä on viime vuoden paras kotimainen. Tietenkin vielä voi tulla vastaan jokin tämän ylittänyt, mutta sellaisen teoksen olisi oltava huikea, sillä näin loistavaa teosta on vaikea ylittää. Huh, jo toinen kirja tässä kuussa, jonka jäljiltä olen häikäistynyt. He eivät tiedä mitä tekevät on runsas, upea ja puhutteleva teos.

Siinan mielestä meillä alkaa olla jo riittävästi kirjallisuutta maamme sota-ajoista, mutta meillä ei todellakaan ole yhtään liikaa kirjallisuutta tämän kirjan teemoista.
Mai Laakso kuvaa tätä kirjaksi, joka on hyvin yhteiskuntapainotteinen mutta johon on samalla saatu sisällytettyä perhetragedia, johon vaikuttavat monet eri tekijät.
Juhanin mukaan kirja täytti täydellisesti sen, mikä hänen mielestään on kirjan tärkein tehtävä: avata uusia näkökulmia.
Marile arvelee, että kirja on kaikista hänen lukemistaan kotimaisista kirjoista hengeltään kansainvälisin.
Omppu jäi kirjaa lukiessaan kaipaamaan edes muutamaa suvantohetkeä, jolloin olisi pystynyt hengittämään huohottamatta.
Tomi Norha hämmästeli ensin kirjan kerronnan arkisuutta mutta huomasi sitten kirjan suurimman ansion olevan se, että kirja kuvaa tätä päivää, nykyhetken ongelmia ja mahdollisuuksia.

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Risto Isomäki: Kurganin varjot 2014 Tammi 341 s.
lainattu kirjastosta

Hetkeä myöhemmin kalastusalus oli hänen edessään. Juri taittoi alaspäin ja nosti jalkansa pystyyn. Hän putosi pari kolme metriä suoraan alas. Sitten hän kääntyi vaakasuoraan asentoon ja ui kalastusaluksen alle.
Hän näki heti sen, mitä oli pelännyt näkevänsä.
Kalastusaluksen pohja ei ollut enää vaaleansininen. Se oli muuttunut tummanpuhuvan mustaksi.
Callaon maalari.
No voi saatana, ajatteli Juri. No voi saatanan saatanan saatana.
Hän ui lähemmäs ja silitti Mriyan pohjaa kämmenellään.
Maalin pinta oli rosoinen, ja kun hän rapsutti pohjaa, maalia irtosi ja puinen pinta tuli näkyviin. Mustan kerroksen alla ei siis ollut sinistä maalia! Hän potkaisi räpylöillään ja kiersi aluksen ympäri. Musta pinta oli ehjä, vesirajaan asti. Missään ei näkynyt ainoatakaan vaaleansinisen maalin läiskää. Se ei tiennyt hyvää. Se oli todella huono juttu.

Alex on tutkimusryhmän kanssa tutkimassa muinaisia kurganeja. Hän on vakuuttunut siitä, että alueella on koskematon hautakumpu, jota kukaan ei ole vielä löytänyt. Alexin vaimo Irina on miehensä seurana, kunnes hän saa viestin, joka saa hänet jättämään miehensä ja lähtemään Mustallemerelle. Ihmiskuntaa saattaa lähestyä tuhoisa ekokatastrofi.

En ole aiemmin lukenut Risto Isomäkeä, vaikka kehuttu ja Tähtivaeltaja-palkinnon saanut Sarasvatin hiekkaa on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Kun Isomäeltä ilmestyi syksyllä mielenkiintoisen kuuloinen uusi kirja, päätin lukea sen ensimmäisenä. Kirja ei ollut minulle aivan täydellinen lukuelämys, mutta pikkupuutteistaan huolimatta pidän Isomäkeä jo yhden kirjan perusteella suomalaisen tieteiskirjallisuuden kärkijoukkoon kuuluvana nimenä. 

Kirjailija on selvästi perehtynyt aiheisiin, joista kirjoittaa. Kun uhkaskenaariot on luotu kiinnostaviksi ja pelottavan mahdollisiksi, kirja on dystopisen kirjallisuuden ystävälle herkkua. Monen asian pitäisi mennä juuri katastrofille sopivalla tavalla väärin, mutta Isomäen maalaama kauhukuva ei ole aivan mahdoton - valitettavasti. 

Hieman ohuiksi jääneet hahmot on yksi kirjan suurimmista puutteista. Välillä minusta tuntui, etten täysin ymmärtänyt henkilöiden motiiveja, ja etenkin Irinan käytös vaikutti välillä hieman hämmentävältä. Kirjan ihmissuhdedraama on mielestäni aivan tarpeeton eikä herättänyt minussa paljonkaan tunteita varmaankin juuri siksi, että kirjailija ei onnistunut saamaan henkilöitä lihaksi ja vereksi.

Pääasiassa pidin Isomäen kirjoitustyylistä, vaikka usean luvun päättäneet juonikoukut tuntuivat hieman turhilta. Juonikoukut tekevät lukemisesta nopeatempoista, mutta pidän enemmän siitä, kun kirjailija pitää jännitettä vireillä muilla tavoin.

Kurganin varjot sai minut vakuuttumaan Isomäen kirjailijan taidoista ja aion ehdottomasti perehtyä hänen tuotantoonsa lisää. Jotenkin aavistelen, että hänen aiemmasta tuotannostaan voi löytyä vieläkin kirkkaampia helmiä kuin tämä.

Osallistun kirjalla Idän pikajuna -haasteeseen ja kuittaan Varnan käydyksi siksi, että Mustameri hyväksytään kohdan suoritukseksi.

Muualla: Mummo matkalla, Kirjapolkuni, Kirjabrunssi, Kirsin kirjanurkka, Booking it some more, Iltaluvut, Kirjakertomuksia ja Kirjavinkit

Elämäni dekkareiden parissa & Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Tällä viikolla on vietetty dekkariviikkoa. Olen lukenut tällä viikolla hieman erästä dekkaria, mutta en ole ehtinyt lukea kovinkaan paljon, joten dekkariviikon viimeisen päivän kunniaksi päätin kirjoittaa vihdoin valmiiksi bloggauksen Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet -dekkarista, jonka luin jo lähes kuukausi sitten. Tosin bloggaukseni ei ole keskity vain Lehtolaisen kirjaan vaan HeidiBeen innoittamana päätin pohdiskella suhdettani dekkareihin. 

Suhteemme ei aina ole ollut auvoinen, mutta tällä hetkellä dekkarit ovat jälleen kirjoja, joiden parissa viihdyn. Jännityskirjoista tuli osa elämääni heti, kun opin lukemaan, sillä ahmin Neiti Etsiviä, Enid Blytonin kirjoja, Mystery clubeja ja muita nuorille lukijoille suunnattuja salapoliisikirjoja. Varsinkin Neiti Etsiviä rakastin. Kun sain ensimmäisen kirjastokorttini, en aluksi kantanut kotiin muuta kuin isoja kasoja Paula Drew'n seikkailusta kertovia kirjoja. Äidilläni oli osuutensa salapoliisikirjainnostuksessani, sillä ennen kuin opin lukemaan, hän luki minulle ääneen Kolmea etsivää, Viisikkoja ja niin edelleen. Nuorille suunnatut salapoliisikirjat olivat sopivan jännittäviä ja lapsen vilkkaalla mielikuvituksella pystyin kuvittelemaan itsenikin osaksi jännittäviä mysteerejä.

Ala-asteen lopulla hylkäsin hetkeksi salapoliisikirjat ja hullaannuin fantasiaan. Ahmittuani pari vuotta fantasiaa palasin jälleen jännityskirjojen pariin. Tällä kertaa kuitenkin siirryin lanu-osastolta aikuisten osastolle. Löysin Agatha Christien, Leena Lehtolaisen, Sue Graftonin, Patricia Cornwellin ja monen monta muuta dekkaristia. Joitakin vain kokeilin, ja matkani muun muassa Cornwellin parissa jäi lyhyeksi. Olen aika helposti kyllästyvä, ja jos dekkarisarjan kirjat alkavat toistaa toisiaan ja ideat tuntua kuluneilta, lopetan lukemisen. Armotonta mutta totta. Christie, Lehtolainen ja Grafton ovat sitä vastoin edelleenkin suosikkejani. Lehtolaisen kirjoja en tosin lukenut moneen vuoteen, mutta Minne tytöt kadonneet vakuutti minut jälleen siitä, että Maria Kalliot ovat minun mieleeni.

Viime vuoden aikana tein jälleen dekkaristilöytöjä, ja Vera Vala, Kristina Ohlsson, Kathy Reichs ja Ursula Poznanski ovat hurmanneet minut omalla tavallaan. Tuorein ihastumiseni kohdistuu Charlaine Harrisin Aurora Teagarden -sarjaan. Saa nähdä, millaiseksi suhteeni uusiin tuttavuuksiini muodostuu. Cornwellin lisäksi olen ainakin väliaikaisesti hylännyt Marklundin. Petyin Panttivankiin pahasti, ja sen jälkeen minun ei ole tehnyt mieli lukea Annika Bengtzoneja. Tosin Marklund saattaa saada vielä uuden mahdollisuuden, sillä arvelen, että Panttivanki ei ollut minun juttuni muun muassa aiheensa vuoksi.

En ole kovin innoissani kirjoista, joissa veri lentää ja sarjamurhaaja jättää jälkeensä ruumiita toisensa perään. Tietenkin tähänkin on poikkeuksia, joista Chelsea Cain on hyvä esimerkki. Cainin kirjat saavat minut huonovointiseksi, mutta silti niitä luen. Tosin olen lukenut Cainin kirjoja lähinnä kirja vuodessa -vauhtia, sillä useammin en niitä taida kestää.

Pikkukaupunkimiljöö ja harrastelijasalapoliisi ovat yleensä konsepti, jolla minut saa hurmattua. Rakastan lukea muun muassa baarinpitäjien (Viiden korttipeli) ja kirjastovirkailijoiden (Real Murders) tutkimuksista. Jos kirjassa on kuitenkin päähenkilönä poliisi, haluan, että poliisin yksityiselämäkin on vahvasti läsnä tarinassa. Esimerkiksi Maria Kalliot ovat mielestäni tässä mielessä onnistuneita.

Tiedän maininneeni lähinnä naisia. Minulla ei vain taida olla ketään miespuolista dekkaristia, jota seuraan. Nuortenkirjojen puolelta tykkään Anthony Horowitzin Alex Rider -sarjasta, mutta olen lukenut viime vuosina vain yhden Alex Rider -kirjan, vaikka niitä on vielä useampi lukematta. Stieg Larssonin Millenium-trilogia on huikea, mutta Larssonilta ei valitettavasti voi enää odottaa mitään uutta. Dan Brown on viihdyttävä, mutta olen ollut pettynyt hänen kahteen viimeisimpään kirjaansa ja hänen tyylinsä alkaa tuntua jo hieman kuluneelta. Viime vuonna kokeilin ainakin Antti Tuomaista ja Mons Kallentoftia, ja kumpikaan heistä ei kolahtanut. Viime aikoina olen alannut harkita vakavasti Seppo Jokisen kokeilua, mutta se on vielä jäänyt suunnitelman tasolle. Omassa hyllyssä odottaisi ainakin Graham Mooren Kuolema Sherlock Holmes -seurassa, Jørgen Brekken Armon piiri ja Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesä. Jonkin niistä voisin lukea kesän aikana. Erik Axl Sundin Varistyttökin kiinnostaa, mutta hieman pelkään, että kirja saattaa olla liian raaka minun makuuni.

Dorothy L. Sayers ja Donna Leon vaikuttavat ainakin ennakkoon kirjailijoilta, joiden tuotannosta melko varmasti pitäisin. Kotimaisista melko uusista tuttavuuksista Kati Hiekkapelto on ollut kiinnostavin.

Päällys: Markko Taina
Päällyksen kuva: Arabian Eye/Corbis/Skoy

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet 2010 Tammi 342 s.
lainattu kirja

- Sinähän olet selvillä organisaatiouudistuksesta, joka johtui poliisipiirien yhdistämisestä.
- No en kauhean tarkkaan.
- Meillä Espoossa on periaatteessa vastuullamme koko poliisipiirin alueen väkivaltarikokset. Yksinkertaisia tapauksia selvitetään vielä paikallistasolla, mutta monimutkaisemmat tulevat meille, ja samoin kaikki epätyypilliset. Juoppomurhia ja perhesurmia sekä pahoinpitelyjä, joilla on todistajia, pystyy tutkimaan kuka tahansa. Mutta sitten ovat ne epätyypilliset. Pimeät jutut, jutut joissa on rasistisia motiiveja, uhkailut koulusurmista - kyllähän sinä tiedät. Niiden tutkimista varten tarvitaan oma yksikkö, tai pikemminkin oma solu, jossa on kokeneita tutkijoita. Komisario ja kaksi ylikonstaapelia. Komisario tekee myös kenttähommia ja kuulustelee, mikäli hän on oikea tyyppi. Tämä ei suinkaan ole hallintovirka tai paperinpyörittelyduuni, vaan raakaa työtä. Minä haluan sinut epätyypillisten yksikön komisarioksi. Olen jo puhunut Koivun ja Puupposen kanssa. Hekin ovat kyllästyneet alkoholistien kanssa ähräämiseen ja suostuvat ilolla tehtävänvaihtoon, mikäli sinä tulet solun johtoon.
- Solu - se kuulostaa lähinnä terroristitoiminnalta. Ällistykseltäni en kyennyt ensin sanomaan muuta.
- Se kalskahtaa hyvin modernilta ja dynaamiselta. Poliisiylijohto tervehti termiä ilolla. Meidän hommissamme haetaan nykyään sekä erikoistumista että joustoja, ja tämä on juuri sen kaltaista poliisitoimintaa. Te erikoistutte tietyntyyppisiin väkivaltarikoksiin, ja tarvittaessa muu väkivaltajaoksen porukka tulee solun avuksi. 

Minne tytöt kadonneet kertoo nimensä mukaisesti kadonneista tytöistä. Kadonneet tytöt ovat kaikki maahanmuuttajia ja Tyttökerhon kävijöitä. Maria Kallio on saanut työn Espoon poliisin epätyypillisten rikosten solussa, ja kadonneiden tyttöjen kohtalo on ensimmäinen solun tutkima tapaus. Ovatko tytöt kadonneet vapaaehtoisesti vai onko takana jotakin muuta?

Leena Lehtolaisen dekkarit olivat melko varmasti ensikosketukseni kotimaiseen jännityskirjallisuuteen. Agatha Christien kirjojen myötä hullaannuin dekkareihin, mutta Leena Lehtolainen sai minut tajuamaan, että myös Suomessa osataan kirjoittaa hyviä sellaisia. Olen lukenut kaikki Maria Kalliot Rivoon satakieleen asti, mutta sitten tuli useamman vuoden tauko. En lukioaikoina seurannut kovinkaan innostuneesti uutuuskirjoja ja oikeastaan minulta meni hieman ohi uusien Maria Kallio -dekkareiden ilmestyminen. Minne tytöt kadonneet oli hyvä paluu Maria Kallion pariin ja haluan lukea lukematta jääneetkin Kalliot mahdollisimman pian.

Maria Kallio haluaisi pitää perhe- ja työelämän erossa toisistaan, mutta tällä kertaa hän ei täysin pysty siihen. Marian tytär Iida käy usein samassa Tyttökerhossa kuin kadonneet tytöt, ja teini-ikäinen tytär on luonnollisesti järkyttynyt varsinkin sen jälkeen, kun tutkinnan aloittamisen jälkeen neljäs maahanmuuttajatyttö löytyy kuristettuna.

Kirjassa kerrotaan myös Marian ajasta Afganistanissa kouluttamassa poliiseja, mutta tähän liittyvä juonikuvio jäi ainakin minusta kadonneiden tyttöjen varjoon. Vaikka juonet eivät täysin erillisiä olekaan, en olisi jäänyt kaipaamaan tätä juonen osaa, jos sitä ei olisi lainkaan ollut. Onneksi kirjassa ei kuitenkaan tuntunut olevan liian montaa juonikuviota, joten Afganistanin tapahtumiin liittyvä juoni ei loppujen lopuksi paljoa häirinnyt.

Vaikka muiden Maria Kallioiden lukemisesta on kulunut jo hetki, uskallan silti sanoa, että Minne tytöt kadonneet on yksi suosikeistani sarjassa. Monikulttuurisen Suomen kuvaus on uskottavaa eikä liian mustavalkoista. 

Minne tytöt kadonneet -kirjalla osallistun Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

Muualla: Erjan lukupäiväkirja, Saran kirjat, Kattona taivas, Leena Lumi, Narseskan kirjanurkkaus, Rakkaudesta kirjoihin, Täällä toisen tähden alla ja Booking it some more.

Maria Gripe: Salaisuus varjossa

Maria Gripe: Salaisuus varjossa 1985 (Skuggan över stenbänken 1982) Tammi 278 s. suom. Eila Kivikk'aho
lainattu kirjastosta
 
Carolin istui Nadjan kanssa takan ääressä ja näin hänen kuiskaamalla kertovan, mitä kaikkea hän näki hiilloksessa, kuin olisi kertonut satua, ja minusta alkoi tuntua, että Carolinin kannalta voi sittenkin olla parempi, että kaikki loppuu alkuunsa. Tämä ei kuitenkaan vastaisi hänen odotuksiaan. Ei mitään paistettuja omenoita. Eikä satuja. Hänet passitettaisiin kuitenkin Svean luo keittiöön. Ja siellä hän totisesti saisi tuta, ettei tänne kyläilemään tultu vaan talon uudeksi piiaksi.
Svean mielestä naurettavimpia tässä maailmassa olivat ihmiset jotka eivät tienneet paikkaansa. Olipa sitten kyseessä niin sanottu herrasväki, joka alentui "rahvaan" tasolle, tai palvelusväki joka koppaillen "nosti nokkaansa", samantekevää, yhtä paha niin tai näin. Moisia rikkomuksia kuvaamaan ei tahtonut löytyä kyllin voimakkaita sanoja. Ne olivat "loukkaus jumalia kohtaan"!
Isoäidin kertoman mukaan tämä oli Carolinin ensimmäinen työpaikka perheessä, ja mahtoiko tyttö edes tajuta, mitä se merkitsi.
Äiti parka, hänen täytyi ottaa lukuun myös isoäidin tunteet. Miltä sekin näyttäisi, jos hän erottaisi isoäidin suositteleman tytön jopa ilman koeaikaa? Ei niin voi tehdä. Tilanne oli kaikkea muuta kuin hauska.
Hän joutui usein välikäteen. Nytkin oli hankaluuksia tiedossa tekipä mitä tahansa. Piti vain päättää, kumman suututtaisi, Svean vai isoäidin. Omaan mielipiteeseen ei ollut varaa. Ja niin kävi melkein aina. Kun toisilla oli luja tahto, niin sai siinä pyristellä ennen kuin pääsi irti kaikkien muiden mielipiteistä. Se nieli voimia, eikä sitä sitten enää jaksanut ajaa läpi omaa tahtoaan. Mikäli enää tiesikään, mitä tahtoi.

Berta on 14-vuotias 1900-luvun alkua elävä tyttö, jonka perheeseen tulee uusi sisäkkö Carolin. Svea-taloudenhoitaja suhtautuu alusta asti Caroliniin epäilevästi mutta sallii Carolinin kuitenkin jäädä perheeseen. Carolinin ja Svean voimakkaat tahdot ovat jatkuvasti törmäyskurssilla ja Svea pelkää Carolinin tavoittelevan omaa paikkaansa. Carolinissa on kieltämättä jotakin salaperäistä. Mihin hän katoaa öisin?

Eräs kirjabloggaaja (ehkä Maria?) kehui Gripen Varjo-sarjaa jonkin Facebook-keskustelun aikana. En ollut sarjasta ennen kuullut, joten otin heti selvää, millaisesta sarjasta on kyse. Sarja kuulosti kiinnostavalta, joten päätin pyytää ensimmäistä osaa kirjaston varaston uumenista luettavakseni. Huomasin kirjan eräpäivän lähestyvän uhkaavaa vauhtia, joten kirjaan oli vihdoin tartuttava.

Ensisivuista lähtien pidin kirjan kerrontatyylistä ja tunnelmasta. Gripe on onnistunut luomaan kirjaan sopivan yliluonnollisen tunnelman, ja Carolinista hän on tehnyt varsin mystisen hahmon. Tosin onnistuin arvaamaan muutaman juonenkäänteen melko helposti, mutta silti kirja oli lukunautinto loppuun asti.

Varsinaisten juonikuvioiden lisäksi kirjassa on vahvasti läsnä 1900-luvun alun yhteiskunnalliset kamppailut. Svea ja Carolin kiistelevät tulisesti siitä, pitäisikö naisilla olla oikeus äänestää. Myöskin luokkajako herättää ajatuksia. Svean mielestä jokaisen ihmisen on tunnettava paikkansa ja siinä asemassa, johon synnytään, pitää myös pysytellä. Carolin taas on aivan eri linjoilla. Bertan pikkusisko Nadja näkee painajaisia, sillä lehdissä kerrotaan, että Titanicissa halvimmilla lipuilla matkustaneet lapset lukittiin hytteihinsä. Kirja on kirjoitettu 1980-luvulla, joten Gripe on tietysti tiennyt, että naiset saivat äänioikeuden. Kirjassa onkin paljon parempia perusteluja naisten äänioikeuden puolesta kuin sitä vastaan, mutta en tiedä, onko alkuperäisissäkään äänioikeuskeskusteluissa esitetty Svean mielipiteitä parempia argumentteja yleistä äänioikeutta vastaan.

Jos muutama juonenpätkä olisi jäänyt solmimatta lopussa, odottaisin ehkä toisen osan lukemista enemmän. Nyt ensimmäinen osa toimii aika hyvin itsenäisenäkin teoksena, mutta tykkäsin ideasta ja tyylistä sen verran, että myös muut osat menevät lukulistalle.

Toivoisin, että nuoret osaisivat pyytää luettavakseen myös varastoon päätyneitä kirjoja. Sieltä voi löytyä nimittäin oikeita helmiä ja mielestäni esimerkiksi Gripen kirja on varsin piristävää vaihtelua nykyisin kirjoitettaviin nuortenkirjoihin.

♥♥♥♥¼

Pauliinalle kirja on kouluvuosien suosikki, jonka hän luki uudestaan.
Maria kuvailee kirjan kertovan ystävyydestä ja sisaruudesta, identiteetin etsimisestä ja luokkaeroista.
Sara on kirjoittanut sarjan kolmesta ensimmäisestä kirjasta.
Vauhkon mukaan kirja sopii kaikille, jotka ovat kiinnostuneita historiasta, perhesuhteista, salaisuuksista ja vanhoista valokuvista.
Kertomus jatkuu -blogissa todetaan Carolinin haastavan Bertankin kyseenalaistamaan perheensä ja yhteiskunnan tarjoamia arvoja.

Marco Malvaldi: Viiden korttipeli

Kannen kuva: Shutterstock

Marco Malvaldi: Viiden korttipeli 2014 (La briscola in cinque 2007) Tammi 229 s. suom. Inkeri Koskinen
lainattu kirjastosta

Noin puolitoista tuntia oli kulunut ja peli oli ohi: Pilade oli voittanut, Massimo ja Aldo olivat puolustautuneet hyvin, Ampeliolle ja Rimediottille taas oli käynyt kehnosti. Sillä välin kun Massimo, joka olosuhteiden pakosta oli palannut taas baarinpitäjäksi, kokosi laseja, nuo neljä nuorukaista käänsivät tuolinsa vaivalloisesti kohti kävelytietä. Noidankehän muututtua parlamentaariseksi amfiteatteriksi olivat he valmiina siihen, mikä todellisuudessa oli Pinetan varsinainen kansallisurheilulaji. 
Toisten asioista huolehtiminen.

Baari-isäntä Massimo sotkeutuu aivan sattumalta murhatutkimuksiin, sillä hänen täytyy käydä tarkastamassa, pitävätkö humalaisen nuoren miehen puheet roskiksesta löytyneestä kuolleesta naisesta paikkansa. Massimo on varma, että syyllinen ei ole poliisien pääepäilty, joten hän kokee vastentahtoiseksi velvollisuudekseen puuttua asiaan. Tutkimuksia eivät kuitenkaan ainakaan helpota baarin kanta-asiakkaina olevat juorunhaluiset eläkeläismiehet. 

En ole tämän vuoden aikana lukenut montaakaan dekkaria, koska lukufiilis ei ole ollut sopiva. Muutama päivä sitten alkoi kuitenkin taas tehdä mieli dekkaria, mutta en halunnut lukea mitään kovin raakaa ja väkivaltaista jännityskirjaa vaan kaipasin ennemmin jotakin christiemäistä. Olisin tietysti voinut lukea Christietä, mutta kirjastopinossani sattui olemaan Malvaldin Viiden korttipeli, joka takakannen perusteella oli juuri kaipaamanlaiseni kirja. Tiesin kirjan myös sopivan kahteen haasteeseen (Rikoksen jäljillä ja Pasto italiano), joten kirja tuntui oivalta valinnalta.

Malvaldi ei ole halunnut sijoittaa Bar Lumen murhat -sarjaa mihinkään oikeaan italialaiseen kylä vaan hän on keksinyt Italiaan uuden rantakylän nimeltään Pineta. Pineta tuntuu kuitenkin aivan todelliselta pieneltä kylältä, sillä juoruilu on monen kyläläisen lempipuuhaa. Rikoksesta epäillyksi joutuneen ongelmana on myös yhteisön epäilyksistä vapautuminen, sillä pelkkä poliisien kynsistä vapautuminen ei riitä. Yhteisö tekee nopeasti oman tuomionsa ja kyläläiset eivät unohda.

En muista aiemmin lukeneeni dekkaria, jossa salapoliisina olisi häärännyt baarinpitäjä. Bar Lumen isäntä Massimo tuntui ihan onnistuneelta päähenkilöltä ja lopussa lukija sai nauttia poirotmaisesta loppukohtauksesta. Massimo itsekin vertasi oivallustaan Christien kuuluisaan viiksekkääseen belgialaisetsivään.

Taidepaussi, kuin itsekseen syttyvä savuke, olen polttanut niitä tänä aamuna varmaan jo neljäkymmentä, rauhoitutaanpas. Se hetki oli ollut ratkaiseva, hetki jolloin hän oli todella tuntenut itsensä Poirotiksi, joka yhtäkkiä ymmärtää kaiken; mieli tyhjänä, vaivaamatta aivojaan, hän oli pannut merkille yhden asian, joka oli ollut aivan hänen nenänsä edessä.

En olisi osannut arvata syyllistä, mikä on tietenkin hyvä piirre dekkarissa. Tosin minusta tuntuu, että kirjailija ei kunnolla antanut siihen mahdollisuuttakaan. Viiden korttipeli ei ollut yhtä hykerryttävä ja onnistunut cozy mystery (onko tälle sanalle jotakin suomennosta?) kuin monet Agatha Christien salapoliisiromaanit, mutta kuitenkin se oli varsin miellyttävä paluu dekkareiden maailmaan.

Välillä kirja tuntui aika miehiseltä tissien tuijottamisineen, mutta se häiritsi vain hieman. Kirjassa oli viehättävällä tavalla omalaatuisia henkilöitä. Kiinnyin Massimoon ja Bar Lumen asiakkaisiin sen verran paljon, että todennäköisesti luen loputkin kolme Bar Lumen murhat -kirjaa, jos ne vain ilmestyvät suomeksi.

Suosittelen kirjaa lukijalle, joka ei kaipaa dekkarilta verisiä ruumiita ja kovin jännittävää tunnelmaa.

♥♥♥¼

Takkutukan mukaan kirja tarjoaa kevätlukemiseksi kertakaikkisen kevyenhilpeän stoorin ja hurttia huumoria.
Tuulevia kirja viihdytti sen verran hyvin, että hän lukee sarjaa mielellään lisääkin.

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

Kansi: Tuija Kuusela

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati 2014 (Grand final i skojarbranschen 2011) Tammi 474 s. suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
lainattu kirjastosta

Kiitos, kaikesta huolimatta kiitos. Hän tunnustaa, että minä olen työstänyt hänen tekstejään ja vaikuttanut niihin. Lillemor lukee uudestaan omaa työpanostaan koskevat rivit, mutta toisella lukukerralla tuntuu, että sitä lähinnä vähätellään. Hänestä näyttää, että hänet esitellään pätevänä kustannustoimittajana. Mutta itse asiassa tilanne on pahempi, paljon pahempi. He ovat olleet kuin kaksi ruukkukasvia, jotka on istutettu yhdessä aivan liian pieneen astiaan. Niiden juuret ovat kiertyneet toistensa ympärille ja takkuuntuneet yhteen. Ne ovat yrittäneet imeä toisiaan, kun on tullut liian ahdasta ja ravinteetonta. Mutta kuka siipeilee eniten? Kumpi on toiselle pääravinnon lähde?

Lillemor Troj on iäkäs ja arvostettu naiskirjailija. Hän järkyttyy, kun saa käsiinsä käsikirjoituksen, jossa hänen koko uransa paljastetaan valheeksi. Sen on kirjoittanut Babba Andersson, joka on oikeasti Lillemorin nimellä ilmestyneiden kirjojen takana. Onko vuosikymmeniä kestänyt huijaus vihdoinkin paljastumassa?

Kerstin Ekman ei ollut minulle entuudestaan tuttu kirjailija, vaikka hän onkin saavuttanut paljon. Hän on ainoa kirjailija, jolle on myönnetty August-palkinto kahdesti ja hänet valittiin Ruotsin Akatemiaan vuonna 1978. Ekman on tosin lopettanut Akatemiassa toimimisen.  

Kansiliepeen esittelytekstissä kirjasta käytetään sanoja omaelämäkerrallinen ja autofiktio. Lukijan itsensä pääteltäväksi jää, mikä kirjassa on totta ja mikä fiktiota. Kerstin Ekmanin toinen etunimi on Lillemor, joten Lillemorin elämässä on varmasti yhtymäkohtia Ekmaniin. Troj valitaan ainakin Akatemian jäseneksi ja hän julkaisee aluksi dekkareita ja siirtyy sitten vakavamman kirjallisuuden kirjoittajaksi kuten Ekmankin on tehnyt. Tosin Lillemor Troj on valekirjailija. Hänen nimissään julkaissut teokset ovat oikeasti Babba Anderssonin kynästä. Haamukirjailijuus on yksi kirjan fiktiivisistä elementeistä. 

Lillemorin osuudet on kirjoitettu preesensissä, aikamuodossa, jota Babba kuvaa Lillemorin pitävän ahdistuksen aikamuotona. Lillemorin ahdistus kasvaakin kirjan edetessä, sillä Babba on ilmiselvästi päättänyt paljastaa vuosikymmeniä jatkuneen huijauksen. Lillemorin asema Ruotsin Akatemian arvostettuna jäsenenä on uhattuna. Vaikka Lillemor on kärsinyt valheessa elämisestä, silti totuuden paljastuminen tuntuu vielä pelottavammalta vaihtoehdolta. Mitä hänestä sitten jäisi jäljelle?

Olen ennenkin lukenut monitasoisia teoksia, joissa on kirja kirjan sisällä, mutta silti idea ei lakkaa ikinä kiehtomasta minua. Babba kirjoittaa itsestään ja Lillemorista ja välillä lukija saa tietää, millaisia tuntemuksia käsikirjoitus on herättänyt Lillemorissa. Lillemor on pöyristynyt ja välillä helpottunut, jos Babba ei ole saanut selville jotakin Lillemorin elämän yksityiskohtaa. 

Pidin myöskin kirjailijan kielenkäytöstä. Ekman on selvästikin taitava sanataituri ja suomentaja Talvio-Jaatinen on myös tehnyt hyvää työtä. Kirja oli helppolukuinen mutta sisälsi nokkelia sanavalintoja kuten naukuva nälkä. Kirjailija kuvaili henkilöitä ja paikkoja välillä niin hyvin, että lukijan mieleen ei voinut olla piirtymättä tarkkaa kuvaa. Silti kuvailu ei ollut minusta liiallista, sillä en pidä siitä, että lukijalle ei jätetä lainkaan vapautta käyttää omaa mielikuvitustaan. 

Varsinkin Ekmanin alku-uran rikosromaanit alkoivat kiehtoa, joten enköhän vielä palaa Ekmanin pariin jossakin vaiheessa. 

♥♥♥♥¼

Kaisa toteaa, että kirja tarjoaa matkan ihmismieleen ja kirjalliseen kulttuuriin, kurkistuksen siihen maailmaan, jossa kirjailijat rakentavat itselleen ruumiita sanoista, piiloutuvat niiden taakse - kirjaimellisesti.
Takkutukka lupaa kirjan sisältävän kauttaaltaan kutkuttavaa kerrontaa ja hersyvän suomennoksen.
Arjamatkalla toteaa, että  Ekman ei ole halunnut nostaa omaa kirjailijan uraansa alustalle vaan asettaa sen jopa kyseenalaiseksi alter egonsa Babban avulla.

Parinoush Saniee: Kohtalon kirja

Kannen valokuva: Shutterstock

Parinoush Saniee: Kohtalon kirja 2014 (Sahme man 2003) Tammi 609 s. suom. englanninkielisestä käännöksestä The Book of Fate: Anna Lönnroth
lainattu kirjastosta

Naiset ovat maailmanhistorian alistetuin kansa.


Ennen muuttoa Teheraniin talossamme riideltiin ja kinasteltiin pitkän aikaa. Ainoa asia, mistä kaikki olivat samaa mieltä, oli että minut piti naittaa ja minusta piti päästä eroon. Aivan kuin koko Teheranin väki olisi odottanut minun saapumistani, jotta voisi alkaa turmella minua. Joka päivä menin pyhän Masumen pyhäkköön ja rukoilin häntä tekemään jotain, että perheeni ottaisi minut mukaan ja antaisi minun käydä koulua. Itkin ja sanoin, että kunpa olisin poika tai sairastuisin ja kuolisin niin kuin Zari. Hän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta oli kahdeksanvuotiaana saanut kurkkumädän ja kuollut.
Jumalan kiitos rukouksiini vastattiin, eikä yksikään sielu koputtanut ovelle ja pyytänyt kättäni. Isä järjesti asiansa, ja Abbas-setä vuokrasi meille talon Gorgan-kadun läheltä. Ja sitten kaikki vain jäivät odottamaan, mitä minulle tapahtuisi. Aina kun äiti arveli olevansa kelpo ihmisten joukossa, hän sanoi, että Masumen oli aika mennä naimisiin. Ja minä punastuin häpeästä ja raivosta. 

Masume on kirjan alussa teini-ikäinen tyttö, joka toivoo perheensä antavan hänen jatkaa opintojaan eikä pakottavan häntä naimisiin. Aluksi vaikuttaakin siltä, että Masumen toiveet toteutuvat, mutta sitten hän tekee kohtalokkaan virheen: hän rakastuu. Perhe saa selville Masumen ja Saidin tunteet ja pakkonaittaa Masumen Hamidille. Hamidilla on vallankumouksellisia ajatuksia, jotka vaikuttavat ratkaisevasti myös Masumen elämän suuntaan.

Kohtalon kirja oli jäänyt minulta huomaamatta selaillessani kevään katalogeja, mutta onneksi korviini alkoi kiiriä, että Sanieen kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Nyt voin sanoa, että olen muiden kirjan lukeneiden kanssa aivan samaa mieltä. Voin suositella Kohtalon kirjaa lämpimästi kaikille, sillä se jättää pysyvän jäljen mieleen ja sydämeen.

Kohtalon kirjan kirjoittanut Parinoush Saniee on iranilainen sosiologi ja psykologi, jonka esikoisteos kiellettiin kirjailijan kotimaassa kahdesti ennen kuin kirja vapautui sensuurista. 

Olen viime aikoina miettinyt paljon naisten alistettua asemaa, sillä olen sekä aloittanut sukupuolentutkimuksen opinnot että lukenut Mafian naiset -tietokirjaa Kohtalon kirjan ohella. Sanieen teos antoi minulle paljon, sillä sain tietää Iranin vallankumouksen syistä ja vaikutuksista ja naisen asemasta muslimimaissa. Tietenkin tiedostan, että Saniee kertoo vain yhden (fiktiivisen) naisen kohtalon parikymmentä vuotta sitten, mutta uskon, että moni Masumelle tapahtunut asia olisi valitettavasti mahdollinen edelleen. 

Hyvä jumala, millainen perinne tämä oikein oli? Yhtenä päivänä he halusivat tappaa minut, koska olin vaihtanut pari sanaa miehen kanssa, jonka olin tuntenut kaksi vuotta, josta tiesin paljon, jota rakastin ja jonka kanssa olisin lähtenyt maailman ääriin. Ja seuraavana päivänä he halusivat minun menevän sänkyyn tuntemattoman kanssa, josta en tiennyt mitään ja jota kohtaan en tuntenut muuta kuin pelkoa.

Kunnia rajoittaa Masumen elämää suunnattomasti. Hän ei saa valita aviomieheksi rakastamaansa miestä vaan hänet pakkonaitetaan tuntemattomalle miehelle. Hänen vastuullaan on vanhempiensa ja veljiensä kunnia. Milloin hän kärsii aviomiehensä poliittisesta osallistumisesta ja milloin hän hyötyy siitä. Masume ei itse osallistu aktiivisesti politiikkaan, mutta se ei estä työpaikkoja sulkemasta oveaan häneltä. 

Masume on hyvin omistautuva äiti ja tekee kaikkensa lapsiensa eteen. Siksi ihmettelinkin suuresti aikuisiksi varttuneiden lapsien käytöstä lopussa. En vain voinut ymmärtää, miksi he olivat niin itsekkäitä ja niin mukautuneita sosiaalisiin normeihin.

Kohtalon kirja olisi sopinut loistavasti yhdessä luettavaksi, sillä sen herättämistä ajatuksista olisi ollut antoisaa jutella muiden samaa kirjaa lukevien kanssa. Onneksi Krista oli kirjan jo lukenut, joten pääsin purkamaan hänelle lopun aiheuttamia tunteita. 

♥♥♥♥¾

Kirjan lukemisen jälkeen suosittelen myös lukemaan haastattelun (sisältää paljastuksia loppuratkaisusta), jossa Parinoush Saniee toteaa muun muassa: So whereas Masoumeh is a hypothetical character, none of the events in her life or experiences she endures are superficial but real events that have taken place to other women of her generation.

Kristan mielestä kirja hipoi täydellisyyttä.
Kirja valoi Annikaan uskoa naisenergiaan.
Elegia toteaa, että Saniee kuvaa tarkkanäköisesti erilaisten asenteiden ja aatteiden ristiriitoja Iranissa.
Anneli kuvaa juonta jännittäväksi ja henkilökuvausta monipuoliseksi ja eläväksi.

Blogien lastenkirjaviikko: David Walliams: Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu 2014 (Mr Stink 2009) Tammi 256 s. suom. Jaana Kapari-Jatta kuv. Quentin Blake
lainattu kirjastosta

Chloe ei ollut samalla tavalla koditon, mutta sydämessään hän tunsi itsensä kodittomaksi.




Koska Chloe oli ollut niin paljon yksin, hänen mielikuvituksensa oli muuttunut syväksi metsän siimekseksi. Se oli taikapaikka, jonne saattoi paeta, ja se oli paljon jännittävämpi kuin todellinen elämä. Chloe oli kirjoittanut kouluvihkoonsa tarinan tytöstä, joka lähetetään sellaiseen kouluun (tarina perustui löyhästi hänen omaan elämäänsä), jossa opettajat ovat salaa vampyyreita. Se oli hänen mielestään paljon jännittävämpää kuin tylsät yhtälöt, mutta äiti oli selvästikin eri mieltä. 

Chloea on kielletty juttelemasta vieraiden ihmisten kanssa, mutta äitinsä varoituksista huolimatta hän tutustuu kodittomaan herra Lemuun ja herra Lemun koiraan. Chloen äiti pyrkii parlamenttiin ja haluaa kodittomat ihmiset pois kaduilta haisemasta. Chloe pelästyy ja päättää tarjota herra Lemulle asuinsijan kotinsa vajasta.

Huomasin eilen, että tällä viikolla vietetään blogeissa lastenkirjaviikkoa. Blogissani vilahtelee aika taajaan lanu-kirjallisuutta, mutta lanu-kirjojen lukemiseni painottuu yleensä nuortenkirjallisuuteen. Lastenkirjaviikko olikin oiva kannustin lastenkirjojen lukemiseen. En kirjoita bloggauksiani annettujen otsikkojen perusteella, sillä osa oli selvästi suunnattu lapsellisille bloggaajille ja muutenkin halusin lukea kirjastopinojani matalammiksi, sillä kesällä haluaisin keskittyä omien kirjojeni lukemiseen. Jos olisin kirjoittanut esimerkiksi lastenkirjasta, joka on jäänyt mieleeni lapsuudestani, saisitte lukea Ronja ryövärintyttärestä tai Pikku Prinssistä, mutta tällä kertaa keskityn kirjoihin, jotka ovat minulle aivan uusia tuttavuuksia. Lapsuuden rakkaimpia kirjoja tulen uusintalukeneeksi muutenkin.

Kiinnostuin David Walliamsin Herra Lemusta tammikuussa, kun se alkoi saada bloginäkyvyyttä. Rakastin lapsena Roald Dahlin kirjoja, joten minulle tuttu ja rakas kuvittaja Quentin Blake ja kiehtovan kuuloinen idea herättivät mielenkiintoni. Aluksi hieman pelkäsin, että Herra Lemu on toisinto Dahlin kirjoista, mutta ymmärsin pian, että pelkoni oli turha. Ymmärrän, miksi Walliamsia on verrattu Dahliin ja varsinkin Quentin Blaken omintakeinen kuvitus saa kirjan hengen ajoittain tutuksi, mutta Walliams ei todellakaan ole kopioinut Dahlia. Molemmat herrat onnistuvat naurattamaan, mutta silti heillä on oma tyylinsä. Walliams on ainakin Herra Lemun perusteella realistisempi ja Dahlin tyyliä voisi kuvata ajoittain fantastiseksi ja ajoittain maagisella realismilla maustetuksi.

Brittiläinen Pokka pitää on yksi lempikomediasarjoistani ja ajoittain Chloen äidin hienostelu toikin mieleen Hyacinth Bucketin (jonka sukunimeä ei todellakaan lausuta samoin kuin ämpäri vaan hienostuneesti Bouquet). Chloen äidillä on myös pakkomielle Murene-sukunimen lausuntatavasta.  Hän väittää, että sukunimi lausutaan Myrenee, mutta Chloen isä on toista mieltä.

Nauroin monesti ääneen, vaikka harvat kirjat osuvat nauruhermooni. Vaikka Herra Lemu sisältää paljon ratkiriemukasta huumoria, kirja käsittelee myös vakavia aiheita, joista on varmasti hyvä keskustella lapsen kanssa. Chloe on koulukiusattu. Pelkästään koulukaverit eivät huomauttele hänen painostaan vaan jopa hänen äitinsä tekee siitä ilkeitä huomautuksia. Hän jää pikkusiskonsa Annabellen varjoon ja arvelee, ettei äiti välitä hänestä paljonkaan. Chloe on myös kuullut vanhempiensa riitoja, joissa on väläytelty avioeron mahdollisuutta. 

Koulukiusaaminen ja vanhempien huonot välit koskettavat monenkin lapsen elämää. Ne saattavat olla vaiettuja asioita, mutta kirjojen myötä aihepiireistä on todennäköisesti helpompi keskustella enemmänkin. Arvelisin, että kirja saa vanhemmatkin miettimään, kohtelevatko he lapsiaan tasapuolisesti. Herra Lemussa toisen lapsen suosiminen on hyvin kärjistettyä, mutta pienemmätkin asiat voivat saada lapsen tuntemaan olonsa sisarustaan vähempiarvoiseksi.

Chloen käytös on hyvä esimerkki suvaitsevaisuudesta. Ihmiset ovat erilaisia, mutta heitä ei kannata tuomita toisen luokan kansalaisiksi vain ulkonäön ja hajun perusteella.

Minulla ei ole omia lapsia, mutta jos joskus sellaisia saan, yhteiset lukuhetket ovat varmasti tärkeä osa yhdessä vietettyä aikaa. Muistelen lämmöllä niitä aikoja, kun äitini jaksoi lukea minulle kirjan toisensa perään.

♥♥♥♥

Kuvan on tehnyt Eucco.

Muissa blogeissa: Luen ja kirjoitan, Kirjojen keskellä, Lukuisa, Opuscolo - kirjasta kirjaan, Lumiomena, Hemulin kirjahylly, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Muumilaakso / Mumindalen.  

Bernard Beckett: Genesis (uusintaluku)

Bernard Beckett: Genesis 2009 (Genesis 2006) Tammi 164 s. suom. Kaisa Kattelus
tarjouskirja

"On totta, että kun minä puhun sinulle, minun hermosoluni lähettävät impulsseja, kurkunpääni värisee, minussa tapahtuu tuhat sähkökemiallista ilmiötä, mutta jos kuvittelet, että en ole mitään muuta, sitten et ymmärrä maailmasta mitään. Sinun ohjelmasi estää sinua näkemästä syvempää totuutta.
Minä en ole kone. Mitä kone tietäisi märän ruohon tuoksusta aamulla tai itkevän vauvan äänestä? Minä olen auringon lämpö iholla, minä olen viileän aallon tuntu kun se murtuu ylitseni. Minä olen ne paikat, joita en ole koskaan nähnyt mutta joita kuvittelen painaessani silmät kiinni. Minä olen toisen ihmisen hengityksen maku, hänen hiustensa väri.
Sinä pilkkaat lyhyttä elinaikaani, mutta juuri kuolemisen pelko puhaltaa minuun elämää. Minä olen ajattelija, joka ajattelee ajattelemista. Minä olen uteliaisuus, minä olen järki, minä olen rakkaus, ja minä olen viha. Minä olen välinpitämättömyys. Minä olen isän poika, ja hän puolestaan oli oman isänsä poika. Minä olen äitini naurun syy ja itkun aihe. Minä olen ihme, ja minä olen ihmeellinen. Niin, maailma kenties panee sinut liikkeelle virratessaan piiriesi läpi. Mutta minun lävitseni maailma ei virtaa. Se jää minuun. Minä olen maailmassa, ja maailma on minussa. Minun kauttani maailmankaikkeus on oppinut tuntemaan itsensä. Minä olen se, jota ei yksikään kone ikinä kykene tekemään. Minä olen tarkoitus." Adam vaikeni vapisten. Oli mahdoton sanoa, oliko häneltä loppunut happi vai sanat.

Anaksimandros on harjoitellut kauan edessään olevaan koitokseen, joka määrää hänen kohtalonsa. Tuleeko hänestä Akatemian jäsen, joiksi pääsevät vain harvat ja valitut? Anaksimandros käy pääsykokeensa aikana läpi Adam Forden historiaa. Adam ei sopeutunut osaksi Valtiota vaan toimi sydämensä ohjaamana. Tästä häntä rangaistaan laittamalla hänet Art-robotin seuralaiseksi.

Bernard Beckettin Genesis oli paras viime vuoden aikana lukemani kirja ja äänestin sitä jopa yhdeksi kaikkien aikojen parhaista kirjoista. Kirja osui sattumalta käsiini Akateemisen alennusmyynnissä, ja takakansiteksti sai minut vakuuttuneeksi, että kirja on lukemisen ja parin euron arvoinen. Aloin lukea kirjaa ostopäivänä ja mykistyin. Tarina vei minut mukanaan ja elin kirjan päähenkilöiden rinnalla iloja ja suruja. Kirjan filosofinen anti ei tietenkään vähentänyt rakkauttani. Filosofisia nuortenkirjoja ei voi ikinä olla liikaa. 

En ole aiemmin kirjoittanut samasta kirjasta blogiini kahdesti.  Genesis on kuitenkin kirja, jonka kohdalla teen poikkeuksen, sillä se ansaitsee kaiken mahdollisen huomion, jonka sille voin blogissani antaa. Tämä toinen Genesis-bloggaukseni on kuitenkin lyhyempi kuin reilu vuosi sitten kirjoittamani.

Genesiksen kohdalla on ajoittain tärkeämpää se, mitä sanotaan kuin miten sanotaan. Kirja herättää paljon ajatuksia, vaikka se ei ehkä aina ole kaunokirjallisesti taitavin mahdollinen. Kuitenkin kirjassa on joitakin aivan hengästyttäviä kohtia muutenkin kuin sisällöltään. Genesis on pääosin suullisen pääsykoekuulustelun muodossa kerrottu pienoisromaani, jonka nykyajan tapahtumat sijoittuvat melkein kokonaan vain yhteen huoneeseen. Kerrontaratkaisu on poikkeava, mutta sopii kirjaan. En oikein keksi, millä muulla tavoin Valtion ja Adam Forden historia olisi voitu kertoa ilman, että kirja tuntuisi todella selittelevältä. Anaksimandroksen kuulustelija jää persoonattomaksi, mutta Anaksimandros, Adam ja Art heräävät kirjan sivuilla henkiin.

Pidin enemmän kirjan lukemisesta englanniksi, mutta ei suomennoskaan huono ollut. Tietenkin asiaan vaikutti sekin, että luin kirjan ensin alkuperäiskielellä ja koin kaiken ensimmäistä kertaa. Kuitenkin myös toisella lukukerralla ja äidinkielelläni luettuna kirja oli vaikuttava ja nautin hetkistä sen parissa.

Vaikka tiesin loppuratkaisun, luin kirjan nopeasti ja silmiini nousi taas muutama kyynel viimeisen sivun luettuani. Genesis on paras sattumalta tekemäni kirjalöytö ja suosittelen kirjaa edelleen lämpimästi kaikille. Kirja tuo hieman mieleeni toisen suosikkini Jostein Gaarderin Sofian maailman, mutta Genesis on helppolukuisempi ja filosofinen materiaali tarjoillaan helpommin sulatettavassa paketissa. Olen niin iloinen, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan.

Sydäntäni on lämmittänyt jokainen Genesiksen saama uusi lukija vuoden aikana. Ilokseni olen vieläpä huomannut, että muihinkin lukijoihin Beckettin kirja on tehnyt syvän vaikutuksen.
Ahmulle jäi kirjan lukemisen jälkeen vahva tunne siitä, että Genesis on tulevaisuudessa klassikko.
Kirja sai Elegian pohtimaan tekoälyn olemusta ja ihmisyyttä. Hänelle tuli myös tunne, että hän olisi halunnut lukea kirjan heti uudestaan.
Nina Mari oli erityisen vaikuttunut siitä, miten Adamin ja Art-robotin välistä kanssakäymistä kuvattiin.
Suketuksesta oli virkistävää lukea jotain omasta tyylistä hieman poikkeavaa, etenkin näin vetävässä ja helposti lähestyttävässä muodossa.
Katrin mielestä kirja tarina on itsessään jo kutkuttava, mutta varsinainen anti on kirjan pohdinnat ja lukijassa heränneet ajatukset ihmisyydestä, sielusta ja tietoisuudesta sekä tekoälystä.
Anni kuvailee Genesistä ainutlaatuiseksi kirjaksi.
Manni P:n mukaan kirjan loppu on arvaamaton, tunteellinen ja kääntää kaiken vielä kerran ylösalaisin sekä jättää lukijansa hetkeksi sanattomaksi.

♥♥♥♥♥

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu 2014 Tammi 192 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Lumikki oli katsellut näyttelijää lumoutuneena. Hän oli unohtanut seurata muuta näytelmää. Juoni ei ollutkaan enää kiinnostava. Lumikki oli tuijottanut näyttelijän harmaiden silmien vaihtuvia sävyjä ja ajatellut, että noinkin saattoi tehdä. Oli mahdollista ottaa rooli, jonka läpi muut eivät nähneet. Kivun kykeni piilottamaan.
Kepeästä tanssista ja naurusta joka täytti lavan omenankukkien lailla, oli tullut Lumikille merkki salatusta vahvuudesta ja voimasta. Hän oli ajatellut, että hänestäkin tulisi joskus tuon näyttelijän kaltainen. Hän voisi valita roolinsa ja astua lavalle tai olla katsomossa. Lumikkikin voisi olla kuka tahansa.

Lumikki on suostunut esittämään nimiroolia Lumikki-sadun modernissa versiossa. Poika nimeltä Sampsa on onnistunut saamaan perhosia Lumikin vatsanpohjaan, vaikka Liekin särjettyä Lumikin sydämen Lumikki ei ole ajatellutkaan uutta seurustelusuhdetta. Hänen onneaan varjostavat kuitenkin hänen saamansa uhkaavat viestit ja elämään palaava Liekki. 

Pidin Lumikki-trilogian Punainen kuin veri -aloitusosasta todella paljon. Toinenkin osa Valkea kuin lumi oli todella mukaansatempaava mutta pienoinen notkahdus ensimmäisen kirjan tasosta. Odotin kolmatta osaa, mutta mietin, jäisikö se vielä laimeammaksi lukukokemukseksi. Vietettyäni jälleen reilu puolitoista tuntia Lumikki Anderssonin seurassa voin sanoa, että pelkoni olivat aivan turhia. Pidin Musta kuin eebenpuu -kirjasta oikeastaan vielä enemmän kuin Punainen kuin verestä. Kirja sai minut otteeseensa jo alkusivuilla. Nyt kirjan luettuani voin sanoa vilpittömästi jääväni kaipaamaan Lumikki Anderssonia.

Muistan ainakin parin bloggaajan haikailleen ensimmäisen osan satuviittauksia, ja tässä niihin onkin jälleen palattu. Jo Lumikki-sadun näytelmäversio on oiva tapa kutoa mukaan satumaisuutta, mutta myös esimerkiksi juonen kannalta olennaisen avaimen tarinasta kerrotaan sadun muodossa. Pidin siitä, että Lumikki ei näytellyt perinteisessä satunäytelmässä, sillä ne esittävät naiset yleensä avuttomina ja prinssin pelastusta tarvivina. Lumikin tähdittämässä näytelmäversiossa sadun Lumikki ei olekaan ilahtunut pelastavasta prinssistä. Moderni Lumikki kokee prinssin toimet hyvinkin rajoittavina ja esineellistävinä. En olisi voinut kuvitella Lumikki Anderssonia osaksi perinteistä Lumikkia ja seitsemää kääpiötä, joten olin hyvin ilahtunut, ettei Simukka Lumikkia sellaiseen epäsopivaan rooliin yrittänytkään tunkea.

Liekistä puhuttiin etenkin toisessa osassa paljon, mutta Musta kuin eebenpuu on ensimmäinen osa, jossa Liekki on läsnä tarinan nykyisyydessä. Lumikkia raastavat vanhat tuliset tunteet ja uusi turvallinen ihastus.

Langat solmiutuvat ja syy Lumikin vanhempien varautuneisuuteen paljastuu. Tosin minulle jäi vielä pari kysymystä mieleen, vaikka ne olivatkin lähinnä sivujuonteita tarinassa. Pääasiassa lopetus oli kuitenkin sopiva Lumikin tarinalle. Luulin päätelleeni vainoajan henkilöllisyyden jo puolivälissä, mutta lopulta arveluni kohdistuivatkin oikeaan henkilöön vasta muutama sivu ennen paljastusta.

Musiikki ja sanoitusten pätkät ovat tärkeä osa kirjaa. Välillä Lumikki miettii inhoavansa tavaratalojen joulunalustunnelmaa Last Christmasin soidessa taustalla ja välillä Sanna Kurkio-Suonion kappaleet ovat sopivaa taustamusiikkia romanttiselle kohtaukselle. Spotifyssa onkin mahdollista kuunnella Musta kuin eebenpuu -soittolistaa. Kuuntelen yleensä tarkkaan kappaleiden sanoja, joten lyriikkojen sirottelu pitkin tarinaa on minulle mieleinen lisä.

Vaikka luovuin tähdistä puolisen vuotta sitten, olen niitä edelleen mielessäni ja Goodreadsissa kirjoille antanut. Palaankin nyt ainakin väliaikaisesti antamaan kirjoista myös tähtiarvostelun tai oikeastaan sydänarvostelun, koska en keksinyt, miten LibreOfficella pystyy tekemään tähtiä. Teksti kertoo edelleenkin paljon enemmän kuin sydänten määrä, mutta niistä saa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten paljon kirjasta pidin. Ne viestivät subjektiivista mielipidettäni kuten kirjabloggaukseni muutenkin.

♥♥♥♥+

Haruki Murakami: 1Q84 osa 3

Haruki Murakami: 1Q84 osa 3 2013 (1Q84 2009-2010) Tammi 446 s. suom. englanninkielisestä käännöksestä: Aleksi Milonoff
lainattu kirjastosta

Oli lokakuu. Armonaikaa oli alle kolme kuukautta. Kello kävi tauotta. Aomame vaipui syvemmälle puutarhatuoliin ja tuijotti leikkipuiston liukumäkeä parvekkeen muovikaihdinten läpi. Pikkulasten leikkipuisto näytti kelmeältä elohopealampun valossa. Näky toi Aomamen mieleen öisen akvaarion autiot käytävät. Näkymättömät mielikuvituskalat lipuivat äänettömästi puiden lomassa, hiljaa, jatkuvassa liikkeessä. Kuut loistivat taivaalla ja odottivat, että Aomame huomaisi ne. 
"Tengo", hän kuiskasi. "Missä sinä olet?"

Sakigake-lahkon palkkaama salapoliisi jahtaa Aomamea, jota epäillään Johtajan tappamisesta. Aomame piileskelee asunnossa, jossa hänen piti oleskella vain lyhytaikaisesti, mutta hän ei halua lähteä ennen kuin löytää Tengon. Tengo viettää aikaa isänsä sairaalavuoteen äärellä, koska näki siellä kerran ilmakotelon, jonka sisältä paljastui Aomame.

Rakastuin keväällä 1Q84:n kahteen ensimmäiseen osaan ja odotin viimeisen osan lukemista kuin kahta kuuta nousevaa. Odotukset olivat tällä kertaa ehkä liiankin korkealla.

Olisin saattanut pitää kirjasta enemmän, jos olisin voinut lukea kolmannen osan heti kahden ensimmäisen osan jälkeen. Nyt lukuhetkien välissä oli puolisen vuotta, jonka aikana odotin kirjaa kovasti ja luulin lopun tempaavan minut mukaansa alun tavoin. Välillä oli hetkiä, jolloin en kirjaa malttanut laskea käsistäni, mutta en unohtanut muuta elämääni niin kuin ensimmäisten osien parissa minulle kävi. Kolmannessa osassa tapahtui vähemmän kuin ensimmäisessä, ja vaikka juonen vauhdikkuus ei aina ole minulle se tärkein asia, tällä kertaa olisin kaivannut enemmän. Olisin halunnut enemmän tunnelmaa, maagisuutta, juonenkäänteitä ja jännitystä.

Loppu tuotti minulle jopa pettymyksen. Osasin odottaa, että kerronta jättää aukkoja, jotka jäävät lukijan täytettäväksi, mutta olisin odottanut lopun olevan jotenkin erikoisempi ja mystisempi. Jäin kaipaamaan jotakin enemmän.

Luin keväällä George Orwellin 1984:n, jotta voisin lukea 1Q84:n. Mielestäni viittaukset Orwellin klassikkoon olivat kuitenkin sen verran hentoisia, että olisin voinut aivan hyvin lukea Murakamin teoksen, vaikka en olisi 1984:n tapahtumia tiennytkään. Tosin sain vihdoinkin luettua 1984:n, mistä olen hurjan iloinen. Vai onkohan iloinen kovin hyvä sanavalinta, koska Orwellin teoksen tunnelma oli niin ahdistava?

Kuitenkin 1Q84 on kokonaisuutena yksi vuoteni vaikuttavimmista lukuelämyksistä. Epäilen, että lukuelämys olisi ollut vielä parempi, jos olisin voinut lukea kolmannen osan heti ensimmäisten osien jälkeisessä huumassa. Varmaankin jossakin vaiheessa koetan lukea kaikki osat peräjälkeen, ja ehkä silloin kolmas osakin tuntuu sopivalta päätökseltä kirjalle. Nyt puolen vuoden tauon jälkeen se ei vain tuntunut. Ensimmäisen osan tunnelman huikaiseva maagisuus jäi puuttumaan lukukokemuksestani. Kuulin, että uusin Murakamin teos olisi ilmestymässä tänä vuonna suomeksi. En malttaisi odottaa varsinkin, koska tiedän, että kirjassa käväistään Suomessa.

Muissa blogeissa: Nannan kirjakimara, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, kujerruksia, Kirjanurkkaus, Luetut, lukemattomat, Akanvirtaa, Nenä kirjassa, Kirjabrunssi, Rakkaudesta kirjoihin, Iltaluvut, Ilselä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Noannan kirjablogi ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi vs. Auringon ydin

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi 2000 Tammi 268 s.
lainattu kirjastosta

Adrenaliini on hetkeksi selvittänyt pään mutta nyt kun koetan kaivaa avaimia esiin, sormet tuntuvat talousnakkinipulta. Nainen on menossa kohti porttikäytävää, ja se sopii minulle, koska kännisessä päässäni kehrää puutuneen pakkomielteinen uteliaisuus. Odotan hänen häipyvän kongiin ja kurkistan roskalaatikoiden katveeseen.
Nuori poika nukkuu asvalttipihassa, roskalaatikoiden kupeessa. Hän piirtyy pimeään vain hennosti varjoista erottuvana mustana hahmona. 
Astun lähemmäksi, ojennan käsivarttani. Hahmo ilmeisesti kuulee askeleeni ja nostaa hetkeksi heikosti päätään käpristyneestä asennostaan, avaa silmänsä, ja minä oivallan vihdoinkin mikä se on.
Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.
Tiedän heti että haluan sen. 

Johanna Sinisalo: Auringon ydin 2013 Teos 337 s.
ostettu uutena

Kun koetan pitää edes sieraimiani mustan veden pinnan yläpuolella, se vie minulta niin paljon energiaa, että jokainen pienikin vastoinkäyminen lähes luhistaa. Jos lusikka putoaa lattialle kun syön aamupuuroani, saan kyyneleet silmiini. Kun maskara tahrii taas kerran alaluomeni, paiskaan viattoman harjan pöytään. Olen säpsähtelevä ja ärtyisä; en voi sille mitään, että saan puistatuksia koulutovereideni käytöksestä ja kaikkialta tunkevista vaatimuksista. Vaikka olen ollut jo vuoden eloi-opistossa, ja minun olisi kai pitänyt tottua tiettyihin asioihin, ne kiristävät hermoni äärimmilleen.
Ensiksikin meikkaaminen. Pystyn kyllä ymmärtämään, että elämään kuuluu ikävystyttävää samojen asioiden toistamista. Joka päivä on saatava ruokaa, vaikka juuri edellisenä päivänä olisi syönyt valtavan aterian. Se on ymmärrettävää, koska keho tarvitsee jatkuvasti energiaa. 
Mutta eloisen täytyy joka aamu tummentaa ripset ja kulmakarvat, peittää iho värillisellä voiteella, puuteroida nenän ja otsan kiiltoa näkymättömiin pitkin päivää ja värjättävä yhä uudelleen huulet. Illalla taas täytyy puhdistaa kaikki pois. Aivan kuin antiikin myytin Sisyfos, joka kierittää Helvetissä vuoren huipulle isoa kiveä, ja kivi kuitenkin kierii aina takaisin alas.
Laskin kerran huvikseni, että jos käytän päivässä tunnin tähän touhuun, kahdessa vuodessa minulta on viety kuukausi elämästäni silkkaan joutavuuteen.

Ennen päivänlaskua ei voin alussa valokuvaaja Mikael löytää kerrostalon pihalta peikon, joka hänen on pakko saada omakseen. Peikko saa nimen Pessi Yrjö Kokon kirjoittaman sadun mukaan. Vaikka ihmisen ja peikon yhteiselo ei ole ongelmatonta, Mikael on aivan huumaantunut uudesta asuintoveristaan. Hän ei enää välitä paljon mistään muusta, entinen ihastuskin haalistuu merkityksettömäksi.

Auringon ydin sijoittuu vuoden 2013 Suomen Eusistokraattiseen Tasavaltaan. Niin kuin valtion nimestäkin voi päätellä Suomen Eusistokraattinen Tasavalta ei ole nykyisen Suomen kaltainen melko tasa-arvoinen ja vapaa maa vaan kansalaisia valvotaan tiukasti. Nautintoaineet ovat kiellettyjä, ja chili on äärimmäisen vaarallinen huume. Naisten tehtävä on miellyttää ja palvella miehiä.

Luin marraskuussa Johanna Sinisalon esikoisteoksen ja uutuusromaanin peräkkäin. 13 vuotta ja kuusi teosta näiden kahden välillä näkyivät ja mielestäni hyvinkin positiivisesti. Luin kirjat aikajärjestyksessä, joten ensin oli vuorossa vuonna 2000 Finlandiankin voittanut Ennen päivänlaskua ei voi. Se on kiinnostanut minua ainakin melkein ilmestymisestään lähtien, mutta en sitä kuitenkaan ole saanut luettua. Fantasia oli kirjan ilmestymisen aikoihin kovinkin lähellä sydäntäni ja pidän kyseisestä genrestä vieläkin, vaikka sitä aiempaa harvemmin luen, joten täytyihän minun lukea tämä harvinainen Finlandialla palkittu fantasiateos, joka on vieläpä Sinisalon esikoisromaani. Auringon ydin on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun kuulin kirjan idean, ja kiinnostusta lisäsi vielä se, että kävin kuuntelemassa kirjamessuille Johanna Sinisalon haastattelua uuden kirjansa tiimoilta.

Ennen päivänlaskua ei voin aloittaa lausahdus: "Alan hätääntyä.", kun taas Auringon ydin alkaa hieman monisanaisemmin virkkeellä: "Nostan hamettani, raotan pikkuhousujen kuminauhaa ja työnnän etusormella näytepalan testiin." Sanoisin, että jälkimmäinen aloitus on kiinnostavampi. Se sai ainakin minut miettimään, mistä on kyse. Ensimmäinenkin lause herättää kysymyksiä, mutta se ei anna vielä lupausta mistään kovinkaan omaperäisestä. Toinen aloitusvirke kihelmöittää varsinkin sitten, kun lukija saa tietää, mistä on kyse.

Molemmissa Sinisalon romaaneissa on hyvin samantyyppinen kerrontaratkaisu. Kirjoihin on siroteltu tietokirjatekstejä ynnä muuta materiaalia, joka ei varsinaisesti vie tarinaa eteenpäin, mutta antaa tietoa tarinan taustasta. Molemmat kirjoista ovat vaihtoehtohistorioita. Sinisalon uusimmassa koko Suomen (tai kirjan mukaan Suomen Eusistokraattisen Tasavallan) yhteiskuntajärjestys on erilainen kuin todellisen Suomen. Vanna elää vuotta 2013, mutta naisten asema on hyvin paljon alistetumpi kuin nyky-Suomessa. Sinisalon esikoisromaanissa maailma on muuten todellisen kaltainen, mutta peikkoja on olemassa. Ennen päivänlaskua ei voi menee siis enemmän maagisen realismin puolelle, kun taas Auringon ydin on dystopiaromaani.

Ennen päivänlaskua ei voi kerrotaan enimmäkseen Mikaelin näkökulmasta ja minä-muodossa. Auringon ytimessä minä-kertojana vuorottelevat Vanna/Vera ja Jare. Vanna kirjoittaa myös kirjeitä siskolleen Mannalle, joka on kadonnut, ehkäpä kuollut. Sinisalolle on ilmeisesti hyvinkin tyypillistä ujuttaa kirjaan tietokirjatekstejä, blogitekstejä ym. mausteita. Ensimmäisessä lukemassani Sinisalon kirjassa Enkelten verta blogitekstit olivat olennainen osa kirjaa, ja näissä molemmissa marraskuussa lukemissani on myös samantyyppinen kerrontaratkaisu. Esikoisromaanissa tämä teki kuitenkin varsinkin alun kerronnasta harmittavan katkonaista, mutta Auringon ytimeen sanakirjamääritelmät, kirjeet, kuulustelupäiväkirjat yms. ratkaisut sopivat hyvin ja tekivät kerronnasta vaihtelevaa. Mielestäni Sinisalo on oppinut käyttämään näitä kerrontaelementtejä paremmin, sillä pari vuotta ilmestyneeseen Enkelten verta -kirjaankin ne mielestäni sopivat esikoisteosta paremmin.

Esikoisromaanissa eläinsuojelu on ajoittain esille nouseva aihe, ja Sinisalon uutukaisessa naisten oikeudet on hyvinkin tärkeä teema. Vaikka Auringon ytimen naiset ovat todella sorretussa asemassa, Vanna kritisoi painokkaasti naisten roolia. Hänen on elettävä yhteiskunnan odotusten mukaan, koska on turvallisempaa näytellä pinnallista feminaista, mutta oikeasti häntä kiinnostaa tieto eikä hän ole lainkaan innostunut miesten viekoittelusta, häävalmisteluista tai huolitellusta ulkomuodosta. Feminaisen ulkokuoresta on kuitenkin hyötyä laittomissa chilikaupoissa, sillä kukaan ei osaa epäillä eloisen kauppaavan kiellettyä huumetta. Hän voi puhua epäilyksiä herättämättä miehille, sillä miesten liehittely kuuluu hänen osaansa.

Kummassakin kirjassa ovat läsnä erilaiset riippuvuudet. Ennen päivänlaskua ei voin Mikaelia voi sanoa seksiriippuvaiseksi ja Auringon ytimen päähenkilöillä on kummallakin oma addiktiohistoriansa. Vanna on vieläkin riippuvainen kapsaisiinista ja Jare on riippuvainen riskinotosta. Jaren addiktio ilmenee ensin Kansallisloton pelaamisena ja myöhemmin chilin diilaamisena.

Auringon ydin oli yksi parhaita kotimaisia viime vuonna lukemiani kirjoja, mutta Ennen päivänlaskua ei voi jäi vain keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Naisten oikeuksia käsittelevä dystopia on vain enemmän minun juttuni kuin suomalaisen mytologian henkiinherättävä romaani, ja mielestäni Johanna Sinisalo on kehittynyt kirjailijana huimasti. Sinisalon uusin on juoneltaan jännittävämpi kuin hänen esikoisteoksensa, joka ei onnistunut liimaamaan minua ääreensä. Varmasti on ihmisiä, jotka pitävät Sinisalon esikoisteosta loistavana, mutta minä en vain satu kuulumaan niihin. Enkelten verta ja Auringon ydin ovat kuitenkin olleet niin paljon minun makuuni, että ehdottomasti aion lukea Sinisaloa jatkossakin. 

Ennen päivänlaskua ei voi on näkynyt muun muassa näissä blogeissa: Kirjavinkit, Kaleidoscope, Kirjakko, Morren maailma, Yöpöydän kirjat, Luettua, Kaiken voi lukea!, Jokken kirjanurkka ja Amman lukuhetki.

Auringon ydintä on maisteltu muun muassa seuraavissa blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi, Aamuvirkku yksisarvinen, Booking it some more, Lukuneuvoja, Kirjasfääri, Eleonooran luetut, Villasukka kirjahyllyssä, Hallanhenki, Kannesta kanteen, sivusta sivuille, Mari A:n kirjablogi ja Kirjakaapin kummitus.

Catherine Sanderson: Petite Anglaise

kansi: Laura Lyytinen kannen kuva: iStockphoto

Catherine Sanderson: Petite Anglaise 2008 (Petite Anglaise 2008) Tammi 326 s. suom. Turun yliopiston suomentajaseminaari
saatu toiselta bloggaajalta

Sain tietää, että Belle de Jour oli tasokas puhelintyttö, joka oli voittanut palkintoja kirjoituksistaan. Jotkut uskoivat tytön todella olevan se, mikä hän väitti olevansa, ja esittivät todisteeksi hänen sisäpiiritietonsa maailman vanhimmasta ammatista, mutta epäilijät olivat puolestaan varmoja, että hän oli aloitteleva kirjailija joka kalasteli rivolla aiheellaan tuottoisaa kustannussopimusta. "Blogien" kuten nettipäiväkirjoja ilmeisesti nimitettiin, olemassaolo oli jäänyt minulta kokonaan huomaamatta, vaikka pidin itseäni taitavana netinkäyttäjänä. Sekä Belle että bloggausilmiö kiehtoivat minua. Sinä päivänä surffasin vaivihkaa blogista blogiin aina, kun pomoni eksyi turvallisen etäisyyden päähän pöydästään ja kun minun ei tarvinnut kirjoittaa saneluita puhtaaksi tai vastata puhelimeen. Call Centre Confidential toi mieleen yhden Konttori-sarjan jaksoista: tyyli erosi Bellestä, mutta huumori oli niin suoraviivaisen nokkelaa, että sain kahvia nenään nauraa tyrskiessäni kirjoituksille. Little Red Boat oli leikittelevä, rönsyilevä ja kerta kaikkiaan hulvaton, ja luettuani muutaman jutun ja lukijoiden hauskoja kommentteja olin koukussa.

Sain Petite Anglaisen Mari A:lta, kiitos!

Catherine on valmis tekemään mitä vain päästäkseen viettämään elämäänsä Ranskassa. Ensin hän pääsee unelmiensa maahan opiskelujen varjolla, ja siitä tulee hänen kotimaansa, kun hänet juurtaa Ranskan maaperään poikaystävä nimeltään Sammakko ja vauva nimeltään Toukka. Sammakko ei kuitenkaan halua vuosien suhteenkaan jälkeen naimisiin, viettää liikaa aikaa töissä eikä yhteinen sävel löydy enää makuukammarin puolellakaan. Catherine saa elämäänsä hetkellistä piristystä perustamalla Petite Anglaise -blogin, joka kertoo brittinaisen elämästä Pariisissa. Blogi tuo hänelle jopa tuhansia seuraajia ja myös muutamia ystäviä. Blogin kautta hän tutustuu myös Jim in Rennesiin, joka vaikuttaa liiankin kiehtovalta.

Ehkä kirjan pohjautuminen tositapahtumiin teki henkilöistä eläväisempiä ja tarinasta uskottavamman ja koskettavamman. Kaipaan ajoittain viihdekirjallisuutta, sillä käytän kirjoja paetakseni arkielämän stressiä ja huolia, mutta silti epäuskottavuus, prinsessasatumaisuus ja pinnallisuus saavat minut usein huokailemaan kyllästyksestä. Catherinen elämä riepottelee häntä. Tosin välillä minulle tuli pienoinen tirkistelyolo, mutta toisaalta tällaisen kirjan lukeminen on eri asia kuin esimerkiksi juorupalstojen lukeminen. Catherine Sanderson on kuitenkin itse saanut päättää, mitä hän kirjassaan elämästään kertoo.

Catherine mietiskelee kirjassa paljonkin blogi- ja arkiminänsä erilaisuutta. Hän pelkää, että muut bloggaajat eivät pidä hänestä tosielämässä ja hän miettii, pitääkö hänen olla tietynlainen bloggaajatapaamisissa. Onko hänen muuntauduttava Petite Anglaiseksi oikeassa elämässäänkin? Catherine on välillä myös huolestunut siitä, että hänen elämässään ei tapahdu tarpeeksi, ja hänen ystävänsä varoittaakin, ettei hän saa alkaa elää blogiaan varten.

Kirjan aihe ei ole mikään uusi. Catherinen parisuhde on väljähtänyt ja nyt häntä ja Sammakkoa pitääkin yhdessä lähinnä heidän yhteinen lapsensa. Jim in Rennes on Sammakon vastakohta ja Catherine tuntee Jim in Rennesiä kohtaan alkukantaista vetovoimaa. Aiheeseen tuo raikkautta lähinnä käsittelytapa. Kyse on oikean ihmisen elämästä eikä keksityistä kohtaloista. Catherinen pitämä blogi saa aikaan sen, että monet ihmiset seurasivat Catherinen suhdetta ja kommentoijat olivat välillä tukevia ja välillä armottomia. Internetissä on se huono puoli, että välillä ihmiset tuntuvat unohtavan, että siellä toisenkin ruudun takana on oikea ihminen, jolla on tunteet. Internet-keskusteluissakin pitäisi ensin miettiä kuin kirjoittaa.

Kirja sai minut myös miettimään omaa blogiminääni. Kirjabloggaan, joten elämäni on blogissa vain sivuosassa, mutta kyllähän blogiani säännöllisesti lukemalla jonkinlaisen - vaikkakin pirstaleisen - kuvan minusta varmaankin saa. Minulle tällaisen blogin pitäminen tosin sopii. Kirjat ovat pääosassa, ja voin kertoa asioita itsestäni juuri sen verran kuin koen tarpeelliseksi. En haluaisi pitää elämääni keskittyvää julkista blogia (enkä edes tiedä, mitä sinne kirjoittaisin), mutta en myöskään yritä salata henkilöllisyyttäni tai elämääni liittyviä perusasioita.

Kirjan luettuani en malttanut olla googlettamatta Petite Anglaisen blogia. Hän on lopettanut bloggaamisen, saanut toisen lapsen ja mennyt naimisiin. Hänelle ei tosin ole tapahtunut vain onnellisia asioita, sillä hän sai potkut työstään sihteerinä bloginsa vuoksi. Tosin Catherine ei hyväksynyt potkujaan ja saikin oikeusteitse työnantajaltaan korvauksia laittomasta irtisanomisesta.

En osallistu tällä kirjalla Vive la France! -haasteeseen, vaikka Catherine Sanderson onkin asunut kauan Ranskassa ja Ranska ja ranskalaisuus ovat vahvasti läsnä kirjassa. Hän on kuitenkin selvästi britti, joka asuu Ranskassa, joten en häntä nyt tämän haasteen tiimoilta halua ranskalaiseksi kirjailijaksi luokitella. Tämä kirja sopii hyvin tämän vuoden epäviralliseen Ranska-teemaani, joten ajankohta oli otollinen Petite Anglaisen lukemiselle.

Muissa blogeissa: Koko lailla kirjallisesti, Curiouser & Curiouser, Lumikin luetut, uppoa hetkeen, Pahaa Puhetta, matka maailmankaikkeuteen, Nenä kirjassa, Saran kirjat ja Jäljen ääni.