Blogien lastenkirjaviikko: David Walliams: Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu 2014 (Mr Stink 2009) Tammi 256 s. suom. Jaana Kapari-Jatta kuv. Quentin Blake
lainattu kirjastosta

Chloe ei ollut samalla tavalla koditon, mutta sydämessään hän tunsi itsensä kodittomaksi.




Koska Chloe oli ollut niin paljon yksin, hänen mielikuvituksensa oli muuttunut syväksi metsän siimekseksi. Se oli taikapaikka, jonne saattoi paeta, ja se oli paljon jännittävämpi kuin todellinen elämä. Chloe oli kirjoittanut kouluvihkoonsa tarinan tytöstä, joka lähetetään sellaiseen kouluun (tarina perustui löyhästi hänen omaan elämäänsä), jossa opettajat ovat salaa vampyyreita. Se oli hänen mielestään paljon jännittävämpää kuin tylsät yhtälöt, mutta äiti oli selvästikin eri mieltä. 

Chloea on kielletty juttelemasta vieraiden ihmisten kanssa, mutta äitinsä varoituksista huolimatta hän tutustuu kodittomaan herra Lemuun ja herra Lemun koiraan. Chloen äiti pyrkii parlamenttiin ja haluaa kodittomat ihmiset pois kaduilta haisemasta. Chloe pelästyy ja päättää tarjota herra Lemulle asuinsijan kotinsa vajasta.

Huomasin eilen, että tällä viikolla vietetään blogeissa lastenkirjaviikkoa. Blogissani vilahtelee aika taajaan lanu-kirjallisuutta, mutta lanu-kirjojen lukemiseni painottuu yleensä nuortenkirjallisuuteen. Lastenkirjaviikko olikin oiva kannustin lastenkirjojen lukemiseen. En kirjoita bloggauksiani annettujen otsikkojen perusteella, sillä osa oli selvästi suunnattu lapsellisille bloggaajille ja muutenkin halusin lukea kirjastopinojani matalammiksi, sillä kesällä haluaisin keskittyä omien kirjojeni lukemiseen. Jos olisin kirjoittanut esimerkiksi lastenkirjasta, joka on jäänyt mieleeni lapsuudestani, saisitte lukea Ronja ryövärintyttärestä tai Pikku Prinssistä, mutta tällä kertaa keskityn kirjoihin, jotka ovat minulle aivan uusia tuttavuuksia. Lapsuuden rakkaimpia kirjoja tulen uusintalukeneeksi muutenkin.

Kiinnostuin David Walliamsin Herra Lemusta tammikuussa, kun se alkoi saada bloginäkyvyyttä. Rakastin lapsena Roald Dahlin kirjoja, joten minulle tuttu ja rakas kuvittaja Quentin Blake ja kiehtovan kuuloinen idea herättivät mielenkiintoni. Aluksi hieman pelkäsin, että Herra Lemu on toisinto Dahlin kirjoista, mutta ymmärsin pian, että pelkoni oli turha. Ymmärrän, miksi Walliamsia on verrattu Dahliin ja varsinkin Quentin Blaken omintakeinen kuvitus saa kirjan hengen ajoittain tutuksi, mutta Walliams ei todellakaan ole kopioinut Dahlia. Molemmat herrat onnistuvat naurattamaan, mutta silti heillä on oma tyylinsä. Walliams on ainakin Herra Lemun perusteella realistisempi ja Dahlin tyyliä voisi kuvata ajoittain fantastiseksi ja ajoittain maagisella realismilla maustetuksi.

Brittiläinen Pokka pitää on yksi lempikomediasarjoistani ja ajoittain Chloen äidin hienostelu toikin mieleen Hyacinth Bucketin (jonka sukunimeä ei todellakaan lausuta samoin kuin ämpäri vaan hienostuneesti Bouquet). Chloen äidillä on myös pakkomielle Murene-sukunimen lausuntatavasta.  Hän väittää, että sukunimi lausutaan Myrenee, mutta Chloen isä on toista mieltä.

Nauroin monesti ääneen, vaikka harvat kirjat osuvat nauruhermooni. Vaikka Herra Lemu sisältää paljon ratkiriemukasta huumoria, kirja käsittelee myös vakavia aiheita, joista on varmasti hyvä keskustella lapsen kanssa. Chloe on koulukiusattu. Pelkästään koulukaverit eivät huomauttele hänen painostaan vaan jopa hänen äitinsä tekee siitä ilkeitä huomautuksia. Hän jää pikkusiskonsa Annabellen varjoon ja arvelee, ettei äiti välitä hänestä paljonkaan. Chloe on myös kuullut vanhempiensa riitoja, joissa on väläytelty avioeron mahdollisuutta. 

Koulukiusaaminen ja vanhempien huonot välit koskettavat monenkin lapsen elämää. Ne saattavat olla vaiettuja asioita, mutta kirjojen myötä aihepiireistä on todennäköisesti helpompi keskustella enemmänkin. Arvelisin, että kirja saa vanhemmatkin miettimään, kohtelevatko he lapsiaan tasapuolisesti. Herra Lemussa toisen lapsen suosiminen on hyvin kärjistettyä, mutta pienemmätkin asiat voivat saada lapsen tuntemaan olonsa sisarustaan vähempiarvoiseksi.

Chloen käytös on hyvä esimerkki suvaitsevaisuudesta. Ihmiset ovat erilaisia, mutta heitä ei kannata tuomita toisen luokan kansalaisiksi vain ulkonäön ja hajun perusteella.

Minulla ei ole omia lapsia, mutta jos joskus sellaisia saan, yhteiset lukuhetket ovat varmasti tärkeä osa yhdessä vietettyä aikaa. Muistelen lämmöllä niitä aikoja, kun äitini jaksoi lukea minulle kirjan toisensa perään.

♥♥♥♥

Kuvan on tehnyt Eucco.

Muissa blogeissa: Luen ja kirjoitan, Kirjojen keskellä, Lukuisa, Opuscolo - kirjasta kirjaan, Lumiomena, Hemulin kirjahylly, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Muumilaakso / Mumindalen.  

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu 2014 Tammi 192 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Lumikki oli katsellut näyttelijää lumoutuneena. Hän oli unohtanut seurata muuta näytelmää. Juoni ei ollutkaan enää kiinnostava. Lumikki oli tuijottanut näyttelijän harmaiden silmien vaihtuvia sävyjä ja ajatellut, että noinkin saattoi tehdä. Oli mahdollista ottaa rooli, jonka läpi muut eivät nähneet. Kivun kykeni piilottamaan.
Kepeästä tanssista ja naurusta joka täytti lavan omenankukkien lailla, oli tullut Lumikille merkki salatusta vahvuudesta ja voimasta. Hän oli ajatellut, että hänestäkin tulisi joskus tuon näyttelijän kaltainen. Hän voisi valita roolinsa ja astua lavalle tai olla katsomossa. Lumikkikin voisi olla kuka tahansa.

Lumikki on suostunut esittämään nimiroolia Lumikki-sadun modernissa versiossa. Poika nimeltä Sampsa on onnistunut saamaan perhosia Lumikin vatsanpohjaan, vaikka Liekin särjettyä Lumikin sydämen Lumikki ei ole ajatellutkaan uutta seurustelusuhdetta. Hänen onneaan varjostavat kuitenkin hänen saamansa uhkaavat viestit ja elämään palaava Liekki. 

Pidin Lumikki-trilogian Punainen kuin veri -aloitusosasta todella paljon. Toinenkin osa Valkea kuin lumi oli todella mukaansatempaava mutta pienoinen notkahdus ensimmäisen kirjan tasosta. Odotin kolmatta osaa, mutta mietin, jäisikö se vielä laimeammaksi lukukokemukseksi. Vietettyäni jälleen reilu puolitoista tuntia Lumikki Anderssonin seurassa voin sanoa, että pelkoni olivat aivan turhia. Pidin Musta kuin eebenpuu -kirjasta oikeastaan vielä enemmän kuin Punainen kuin verestä. Kirja sai minut otteeseensa jo alkusivuilla. Nyt kirjan luettuani voin sanoa vilpittömästi jääväni kaipaamaan Lumikki Anderssonia.

Muistan ainakin parin bloggaajan haikailleen ensimmäisen osan satuviittauksia, ja tässä niihin onkin jälleen palattu. Jo Lumikki-sadun näytelmäversio on oiva tapa kutoa mukaan satumaisuutta, mutta myös esimerkiksi juonen kannalta olennaisen avaimen tarinasta kerrotaan sadun muodossa. Pidin siitä, että Lumikki ei näytellyt perinteisessä satunäytelmässä, sillä ne esittävät naiset yleensä avuttomina ja prinssin pelastusta tarvivina. Lumikin tähdittämässä näytelmäversiossa sadun Lumikki ei olekaan ilahtunut pelastavasta prinssistä. Moderni Lumikki kokee prinssin toimet hyvinkin rajoittavina ja esineellistävinä. En olisi voinut kuvitella Lumikki Anderssonia osaksi perinteistä Lumikkia ja seitsemää kääpiötä, joten olin hyvin ilahtunut, ettei Simukka Lumikkia sellaiseen epäsopivaan rooliin yrittänytkään tunkea.

Liekistä puhuttiin etenkin toisessa osassa paljon, mutta Musta kuin eebenpuu on ensimmäinen osa, jossa Liekki on läsnä tarinan nykyisyydessä. Lumikkia raastavat vanhat tuliset tunteet ja uusi turvallinen ihastus.

Langat solmiutuvat ja syy Lumikin vanhempien varautuneisuuteen paljastuu. Tosin minulle jäi vielä pari kysymystä mieleen, vaikka ne olivatkin lähinnä sivujuonteita tarinassa. Pääasiassa lopetus oli kuitenkin sopiva Lumikin tarinalle. Luulin päätelleeni vainoajan henkilöllisyyden jo puolivälissä, mutta lopulta arveluni kohdistuivatkin oikeaan henkilöön vasta muutama sivu ennen paljastusta.

Musiikki ja sanoitusten pätkät ovat tärkeä osa kirjaa. Välillä Lumikki miettii inhoavansa tavaratalojen joulunalustunnelmaa Last Christmasin soidessa taustalla ja välillä Sanna Kurkio-Suonion kappaleet ovat sopivaa taustamusiikkia romanttiselle kohtaukselle. Spotifyssa onkin mahdollista kuunnella Musta kuin eebenpuu -soittolistaa. Kuuntelen yleensä tarkkaan kappaleiden sanoja, joten lyriikkojen sirottelu pitkin tarinaa on minulle mieleinen lisä.

Vaikka luovuin tähdistä puolisen vuotta sitten, olen niitä edelleen mielessäni ja Goodreadsissa kirjoille antanut. Palaankin nyt ainakin väliaikaisesti antamaan kirjoista myös tähtiarvostelun tai oikeastaan sydänarvostelun, koska en keksinyt, miten LibreOfficella pystyy tekemään tähtiä. Teksti kertoo edelleenkin paljon enemmän kuin sydänten määrä, mutta niistä saa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten paljon kirjasta pidin. Ne viestivät subjektiivista mielipidettäni kuten kirjabloggaukseni muutenkin.

♥♥♥♥+

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit

kansikuva: Claire Morgan/Plainpicture/Fennopress

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit 2013 (Sankta Psyko 2011) Tammi 502 s. suom. Outi Menna
lainattu kirjastosta

"Hyvä", Högsmed oli sanonut. "Meidän toimintamme eroaa tietysti tavanomaisesta siinä mielessä, että lasten vanhemmat ovat potilaina..."
Sitten hän oli jatkanut selostamalla, minkä takia Sankta Patriciaan ylipäätään oli yhdistetty päiväkoti ja esikoulu: "Se perustettiin joitakin vuosia sitten, ikään kuin kokeiluluontoisesti... Perusidea pohjautuu tutkimukseen siitä, kuinka tärkeä pienten lasten suhde omiin vanhempiinsa on heidän sosiaalisen kehityksensä kannalta. Sekä pysyvissä että tilapäisissä huostaanotoissa on aina omat puutteensa, ja me täällä Sankta Patriciassa uskomme, että lapselle on hyväksi pitää säännöllisesti yhteyttä biologiseen äitiinsä tai isäänsä... poikkeuksellisista olosuhteista huolimatta. Ja vanhemmille yhdessäolo lapsen kanssa on luonnollisesti osa hoitoprosessia." Lääkäri piti tauon ja lisäsi: "Sitähän me täällä sairaalassa teemme: me hoidamme. Emme rankaise, riippumatta siitä mitä potilaamme ovat tehneet."
Jan oli kuunnellut ja pannut merkille, ettei lääkäri käyttänyt kertaakaan sanaa parantaminen.

Jan Hauger hakee töitä Metsäkedon päiväkodista. Metsäketo sijaitsee Sankta Patrician psykiatrisen sairaalan vieressä. Hoidossa olevat lapset ovat psykiatrisen sairaalan potilaiden jälkikasvua, ja he saavat kerran viikossa käydä tapaamassa sairaalassa olevia vanhempiaan. Janilla on omat syynsä hakeutua töihin juuri tähän päiväkotiin. Hän arvelee työnsä edistävän nuoruuden aikaisen rakkautensa Alice Ramin löytämistä.

En ollut aiemmin lukenut Johan Theorinia. Sankta Psykon kasvatit päätyi luettavien syksyn uutuuksien listalle, koska psykiatrinen sairaala miljöönä herätti mielenkiintoni. Theorinin uusin suomennos ei kuulu mihinkään sarjaan, joten pystyin hyvin aloittamaan ruotsalaiseen rikoskirjailijaan tutustumisen Sankta Psykon kasvateista. 

Theorinin trilleri on kertomus pakkomielteisestä rakkaudesta, jonka eteen henkilöt ovat valmiita tekemään mitä vain keinoja kaihtamatta. Psykologisissa trillereissä hulluuden ja selväjärkisyyden raja taitaa usein olla hyvin häilyvä, eikä Sankta Psykon kasvatit muodostu tämän seikan suhteen poikkeukseksi.

Henkilöiden toiminta ei ollut irrallista ja selittämätöntä. Varsinkin Janin menneisyys punoutuu yhteen aikuisen Janin tekojen motiivien kanssa. Vaikka Jan tekee joitakin hyvin epäilyttäviä tekoja, en silti lopulta osannut pitää Jania pahana ihmisenä vaan ennemminkin olosuhteiden uhrina. Koulukiusaaminen ja kiihkeä rakkaus Alice Ramia kohtaan ovat saaneet Janin moraalitajun sekaisin.

Ajattelin monesti lukevani kirjaa vain hetken ja sitten tekeväni jotakin muuta. Theorin on kuitenkin niin taitava rakentamaan jännitystä lukijan mielessä, että yhtäkkiä huomasinkin lukeneeni monta sivua enemmän kuin alunperin aioin. Vetävästä juonesta huolimatta koin loppua kohden tarinan imun hiipuvan. Odotin lopetuksen hätkähdyttävän minua enemmän ja taidan olla vähemmistössä mielipiteeni kanssa, mutta olisin kaivannut lopulta lisää puistattavuutta. Myönnän, että lopetus jäi silti pyörimään mieleeni, joten kyllä siinä jotakin oli.

Olen löytänyt jälleen uuden kiehtovan ja  jännityskirjailijan. Yleensä luen jännityskirjallisuutta melko satunnaisesti, ehkä yleensä tahtia noin kirja kuussa, mutta lokakuussa lukemistani romaaneista kolme viidesosaa on ollut trillereitä ja tällä hetkellä on kesken Gillian Flynnin Dark Places. Opiskelukiireiden keskelle jännityskirjat sekä sopivat että eivät sovi. Ne vievät ajatukseni melko hyvin pois opiskelujutuista, mutta ne ovat yleensä liian mukaansatempaavia, jotta niitä pystyisi lukemaan vain luvun kerrallaan.

Muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä

Holly Smale: Geek Girl - Matalalentoa mallitaivaalla

Holly Smale: Geek Girl - Matalalentoa mallitaivaalla 2013 (Geek Girl. From Geek to Chic... 2013) Tammi 358 s. suom. Kaisa Kattelus
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

"Viidentoista? Perfectomondo, pikku Kisuliini. Se tietää ilmaista julkisuutta."
Veri pakenee kasvoistani. Ilmaista julkisuutta? Voi ei, hän aikoo tehdä minusta varoittavan esimerkin muille hattuvandaaleiksi havitteleville alaikäisille.
"Ennen kuin viet minua mihinkään", sanon nopeasti, "minun pitää etsiä paras ystäväni. Hän ei tiedä, mihin olen mennyt."
Mies pysähtyy ja käännähtää vapaa käsi lanteellaan. 
"Pikku Vihantaiseni, kunhan olen saanut sinusta valokuvan, saat kipsutella-kapsutella mihin ikinä mieli tekee." Ja sitten hän nauraa heleästi.
Jähmetyn. "Valokuvan?"
"Niin, pikku Rommirusinaiseni. Voisin tietysti piirtääkin, mutta päämajassa sitä ei viime kerralla pidetty kovin hyvänä pilana." Hän kihertää ja tuuppaa minua ranne löysänä. "Ai niin", hän jatkaa ohimennen. "Minä olen muuten Wilbur. Siis -bur, ei -iam. Infinity Modelsista."  

Harriet on tyttö, jonka repussa lukee nörtti. Harriet ei sanaa reppuunsa ole kirjoittanut, mutta hän itsekin myöntää vastaavansa nörtin sanakirjamääritelmää. Hän ei ole lainkaan kiinnostunut muodista vaan hänen mielestään muoti on vain vaatteita. Harriet lähtee kuitenkin parhaan ystävänsä Natin seuraksi muotimessuille, joiden aikana Nat toivoo malliagenttien löytävän hänet ja huomaavan hänen potentiaalinsa. Messujen aikana toinen tytöistä tuleekin löydetyksi, mutta malliagentin löytö on Natin sijasta Harriet. Luokkatoverinsa Alexan vainoama Harriet haluaa elämänsä muuttuvan ja suostuu lähtemään Moskovaan mallikeikalle. Moskovassa Harriet kävelee ensimmäistä kertaa elämässään korkokengillä ja ihastuttaa muotinäytöksessä. Kotiin palattuaan hänellä on vastassa verisesti loukkaantunut paras ystävä ja perheongelmia.

Geek Girl on todella nopealukuinen ja viihdyttävä nuortenkirja. Kiinnyin Harrietiin henkilönä, vaikka hänen kaikkitietävyytensä hieman ärsyttävä luonteenpiirre onkin. Luin kirjaa eilisiltana vielä silloinkin, kun silmäluomeni eivät meinanneet enää pysyä auki, sillä en olisi malttanut jättää kirjaa kesken. Pakko kuitenkin oli, mutta tämä yön pimeille tunneille lukeminen kertoo, että Geek Girl on vetävä ja hauskakin kirja.

Kirja sijoittuu uskottavuuden rajamaille, mutta toisaalta kirjan kerrotaan sisältävän omaelämäkerrallisia aineksia. Geek Girlin kirjoittaja Holly Smale on nimittäin löydetty 15-vuotiaana, ja hän on työskennellyt mallina. Uskoisin kirjassa olevan melko paljon fiktiota, sillä sen verran epätodennäköisiltä jotkin tapahtumat tuntuivat, mutta tuohan kirjailijan mallitausta lisää uskottavuutta kirjan sisältämälle mallimaailman kuvaukselle. Mallimaailma tuntui kuitenkin hieman sivuseikalta muihin kirjan teemoihin verrattuna. Sanoisin, että kirja on oikea rehellisyyden puolustuspuhe ja kertomus vaikeuksien yli kantavasta ystävyyden voimasta.

Malliagentti Wilburin käyttämät hellittelynimet ovat todella naurettavia. En voi kuvitella, että kukaan oikea ihminen kutsuisi aikuista naista pikku Ovenkarmiksi. Todennäköisesti näiden nimitysten on tarkoitus ollakin aivan uskomattomia ja hauskoja. Harrietin isä on henkilöhahmona mielestäni epäuskottava. Hän ei ole kovinkaan isällinen ja on oudon innostunut Harrietin mallin urasta. Harrietin isä vaikuttaa siltä kuin hän haluaisi julkisuuteen Harrietin siivellä tai vähintään tapaamaan julkisuuden henkilöitä. Hänen ylihössöttävä käytöksensä tuntuu minusta enemmän äitimäiseltä kuin isän rooliin sopivalta.

Olin iloinen siitä, että tässä kirjassa mallin elämä ei ollut todellakaan pelkkää glamouria vaan itse asiassa melkein kaikkea muuta. Harrietia syrjitään myös mallimaailmassa koulumaailman tavoin, ja muut mallit ovat kateellisia siitä, miten uusi kasvo sai loistavan sopimuksen, jota he myös olivat tavoitelleet. Kuitenkin jos joku haluaa lukea vielä nuortenkirjan, joka kuvaa mallimaailmaa vielä raadollisemmin ja todennäköisesti uskottavammin, suosittelen Susanne Fülscherin Mustaa kajalia -kirjaa. Kyseinen kirja kuuluu Signal-sarjaan, joka erottui muista nuoruudessani lukemistani nuortenkirjasarjoista rankoilla aiheillaan.

Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat itsekin olleet tai ovat vieläkin hieman nörttejä. 

Muissa blogeissa: Olipa kerran kirjablogi ja Hemulin kirjahylly.

Johanna Holmström: Itämaa

Johanna Holmström: Itämaa 2013 (Asfaltsänglar 2013) Otava 333 s. suom. Tuula Kojo
lainattu kirjastosta

- Mutta Samira. Ystäväiseni. Miksi luulet, että sitä sanotaan sotamaalaukseksi? Jokainen totalitaarinen valtio on kieltänyt meikkaamisen ja yrittänyt sanella, miten naisten pitää pukeutua. Hame ylös, housut alas, peitä itsesi, pese naamasi, maalaa vain paksummin, ansaitset sen... Afganistanissa talibanit ampuvat naisia, jos nämä rohkenevat yksin ulos kadulle mennäkseen lääkäriin. Aseistautumattomia naisia. Naisenruumis on itsessään ase. Joten on meidän velvollisuutemme mennä ulos. Meidän pitää mennä ulos kaikkien niiden naisten puolesta, jotka eivät voi.
Niin sanoi Jasmina ja raahasi Samiraa mukanaan, mutta jokaisella askelella, jonka Samira otti, korkojen kopina takoi selkäpiissä huutaen: haram, haram, haram, haram, haram.

Ja sitten ne katseet. Äiti oli varoittanut häntä katseista, mutta hän ei ollut osannut kuvitella, miltä se tuntuisi. Tietysti miehet olivat katselleet häntä ennenkin. Katseet olivat pyyhkineet hänen ihoaan, poskiaan, huuliaan. Mutta ahtaissa baareissa katseet olivat ihan toinen juttu. Ne olivat luonnottomia. Raakoja. Ne sanoivat sellaista, mistä hän ei pitänyt. Ne käyttivät hänestä nimeä qahba, šarmuta, kaikkia niitä rumia nimiä, joita käytettiin tytöistä jotka juoksivat ympäriinsä. Katseet tarrasivat kiinni hänen rintoihinsa ja takamukseensa, ja hän tunsi itsensä niiden edessä voimattomaksi. Niitä oli mahdoton kontrolloida. Kun hän seisoi baaritiskillä ja tutkiskeli loputtomia pullorivejä ja yritti päättää mitä ottaisi, puristuneena miesten väliin, jotka päästivät hänet eteen vain jos halusivat, ja edessään baarimikko, joka vältteli hänen katsettaan, hän tunsi käden takamuksellaan. Se hapuili hameen alle noin vain, ja hän kääntyi, koko vartalo kylmänä pelosta. Sai käden kiinni, ja se vetäytyi.

Samiran ja Leilan äiti on suomenruotsalainen muslimiksi kääntynyt nainen ja isä bussikuski. Sarah-äiti yrittää saada haluamansa avioliiton ja perhe-elämän noudattamalla tiukasti Koraanin määräyksiä. Vai ovatko ne edes Koraanista, sillä Leila ei ainakaan löydä tuosta muslimien pyhästä kirjasta samoja sääntöjä kuin äitinsä? Äiti yrittää saada Leilan elämään kuin kunnon muslimitytön kuuluu. Samira on jo muuttanut pois kotoa ja makaa nyt sairaalassa koomassa. Leila lintsaa koulusta, koska haluaa viettää kaiken liikenevän ajan tajuttoman siskonsa sairaalapedin äärellä. Ei ihmekään, sillä koulussa Leilalla ei ole ketään. Luokan suosituimpiin kuuluva Lindakaan ei myönnä pitävänsä Leilasta muuten kuin koulumaailman ulkopuolella. Linda palvoo Britney Spearsia ja ahmii kaiken saatavilla olevan tiedon idolistaan. Linda kulkee Britneyn jalanjälkiä ja huomaa suosion katoavan yhtä äkisti kuin tulevan.

Suuren osan kuluneesta kuusta olen haahuillut kirjasta toiseen. En ole oikein osannut päättää, mitä lukea ja olen lukenut keskinkertaisia kirjoja toisensa perään. Tämä ei tietenkään ole ollut tarkoituksellista, koska kyllähän minä yritän valita luettavakseni kirjoja, joiden arvelen olevan mieleeni. Muutama positiivinen poikkeus onneksi on mahtunut joukkoon, mutta olen kaivannut kunnolla ravisuttavia ja ihon alle pääseviä lukuelämyksiä. Itämaa ei aivan ollut sellainen, mutta luin kirjan päivässä, ja pääsin jälleen kosketuksiin lukemisen ilon kanssa. Holmströmin kirja itketti ja sai unohtamaan ne muut asiat, jotka ovat viime aikoina tuntuneet usein keskeneräistä kirjaa vetovoimaisemmilta.

Itämaa on kertomus nuorista, jotka joutuvat kasvamaan suomalaisen kulttuurin ja islamin uskonnon ristipaineessa. Samira yrittää viettää tavallista nuorten elämää, mutta joutuu vilkuilemaan jatkuvasti olkansa yli baarissa istuessaan. Leila pukeutuu poikamaisesti, ja hänen mielestään pojan vaatteet suojaavat ihan yhtä hyvin epätoivotulta huomiolta kuin hijab. Sarah yrittää epätoivoisesti saada tyttärensä sopimaan kunnollisen muslimitytön muottiin, mutta Samira ja Leila eivät helposti alistu elämään äitinsä tahdon mukaan.

Koulukiusaaminen kohoaa myös keskeiseksi Itämaan aiheeksi. Leila on ollut koko yläasteen ulkopuolinen. Suosittu Linda kohtelee Leilaa tylysti koulun seinien sisällä, mutta niiden ulkopuolella he ovatkin läheisiä ystäviä. Nuorten keskuudessa nokkimisjärjestys voi muuttua yhdessä yössä, minkä muutama kirjan henkilö saa kokea nahoissaan.

Itämaassa tuodaan esille, miten pojille sallitaan paljon enemmän kuin tytöille. Niin se on muslimien keskuudessa, mutta muissa kulttuureissa on myös eri säännöt tytöille ja pojille. Samira pohtii ystävänsä kanssa, miten muslimityttöjen luonne tai saavutukset eivät loppujen lopuksi merkitse mitään. Lopulta on tärkeää vain, onko verta häävuoteen lakanoissa vai ei. Jos ei ole, muslimitytön kohtalo on yleensä määrätty. Ei ole väliä, onko tyttö oikeasti menettänyt neitsyytensä vai rikkonut immenkalvonsa muussa toiminnassa. On kuitenkin hienoa, miten kirjassa tuodaan esille, että uskoa voi monella eri tavalla saman uskonnon sisällä. Tietenkin on aina ihmisiä, joiden mielestä on tietty ainoa oikea tapa uskoa, mutta minun mielestäni näin ei todellakaan ole.

Olisi tuntunut sopivammalta, jos kirjan nimenä olisi ollut suora käännös alkuperäisestä eli Asfalttienkelit. Kirjassa selitetään ilmauksen karmaiseva merkitys, ja Itämaa tuntuu kovin valjulta alkuperäisteoksen nimeen verrattuna.

Itämaa on näkynyt myös näissä blogeissa: Kirjasfääri, Lukutoukan kirjablogi, Mari A:n kirjablogi, Kirjavinkit, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjasähkökäyrä, From Karoliina, With Love, Annelin kirjoissa ja Kirjavalas.