Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit

kansikuva: Claire Morgan/Plainpicture/Fennopress

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit 2013 (Sankta Psyko 2011) Tammi 502 s. suom. Outi Menna
lainattu kirjastosta

"Hyvä", Högsmed oli sanonut. "Meidän toimintamme eroaa tietysti tavanomaisesta siinä mielessä, että lasten vanhemmat ovat potilaina..."
Sitten hän oli jatkanut selostamalla, minkä takia Sankta Patriciaan ylipäätään oli yhdistetty päiväkoti ja esikoulu: "Se perustettiin joitakin vuosia sitten, ikään kuin kokeiluluontoisesti... Perusidea pohjautuu tutkimukseen siitä, kuinka tärkeä pienten lasten suhde omiin vanhempiinsa on heidän sosiaalisen kehityksensä kannalta. Sekä pysyvissä että tilapäisissä huostaanotoissa on aina omat puutteensa, ja me täällä Sankta Patriciassa uskomme, että lapselle on hyväksi pitää säännöllisesti yhteyttä biologiseen äitiinsä tai isäänsä... poikkeuksellisista olosuhteista huolimatta. Ja vanhemmille yhdessäolo lapsen kanssa on luonnollisesti osa hoitoprosessia." Lääkäri piti tauon ja lisäsi: "Sitähän me täällä sairaalassa teemme: me hoidamme. Emme rankaise, riippumatta siitä mitä potilaamme ovat tehneet."
Jan oli kuunnellut ja pannut merkille, ettei lääkäri käyttänyt kertaakaan sanaa parantaminen.

Jan Hauger hakee töitä Metsäkedon päiväkodista. Metsäketo sijaitsee Sankta Patrician psykiatrisen sairaalan vieressä. Hoidossa olevat lapset ovat psykiatrisen sairaalan potilaiden jälkikasvua, ja he saavat kerran viikossa käydä tapaamassa sairaalassa olevia vanhempiaan. Janilla on omat syynsä hakeutua töihin juuri tähän päiväkotiin. Hän arvelee työnsä edistävän nuoruuden aikaisen rakkautensa Alice Ramin löytämistä.

En ollut aiemmin lukenut Johan Theorinia. Sankta Psykon kasvatit päätyi luettavien syksyn uutuuksien listalle, koska psykiatrinen sairaala miljöönä herätti mielenkiintoni. Theorinin uusin suomennos ei kuulu mihinkään sarjaan, joten pystyin hyvin aloittamaan ruotsalaiseen rikoskirjailijaan tutustumisen Sankta Psykon kasvateista. 

Theorinin trilleri on kertomus pakkomielteisestä rakkaudesta, jonka eteen henkilöt ovat valmiita tekemään mitä vain keinoja kaihtamatta. Psykologisissa trillereissä hulluuden ja selväjärkisyyden raja taitaa usein olla hyvin häilyvä, eikä Sankta Psykon kasvatit muodostu tämän seikan suhteen poikkeukseksi.

Henkilöiden toiminta ei ollut irrallista ja selittämätöntä. Varsinkin Janin menneisyys punoutuu yhteen aikuisen Janin tekojen motiivien kanssa. Vaikka Jan tekee joitakin hyvin epäilyttäviä tekoja, en silti lopulta osannut pitää Jania pahana ihmisenä vaan ennemminkin olosuhteiden uhrina. Koulukiusaaminen ja kiihkeä rakkaus Alice Ramia kohtaan ovat saaneet Janin moraalitajun sekaisin.

Ajattelin monesti lukevani kirjaa vain hetken ja sitten tekeväni jotakin muuta. Theorin on kuitenkin niin taitava rakentamaan jännitystä lukijan mielessä, että yhtäkkiä huomasinkin lukeneeni monta sivua enemmän kuin alunperin aioin. Vetävästä juonesta huolimatta koin loppua kohden tarinan imun hiipuvan. Odotin lopetuksen hätkähdyttävän minua enemmän ja taidan olla vähemmistössä mielipiteeni kanssa, mutta olisin kaivannut lopulta lisää puistattavuutta. Myönnän, että lopetus jäi silti pyörimään mieleeni, joten kyllä siinä jotakin oli.

Olen löytänyt jälleen uuden kiehtovan ja  jännityskirjailijan. Yleensä luen jännityskirjallisuutta melko satunnaisesti, ehkä yleensä tahtia noin kirja kuussa, mutta lokakuussa lukemistani romaaneista kolme viidesosaa on ollut trillereitä ja tällä hetkellä on kesken Gillian Flynnin Dark Places. Opiskelukiireiden keskelle jännityskirjat sekä sopivat että eivät sovi. Ne vievät ajatukseni melko hyvin pois opiskelujutuista, mutta ne ovat yleensä liian mukaansatempaavia, jotta niitä pystyisi lukemaan vain luvun kerrallaan.

Muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö 2013 Like 253 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Heti kun kuulen, että puhelu tulee sairaalasta, yritän tyhjentää mielestäni kaiken muun paitsi kengännauhat. Lakaisen mieleni niin puhtaaksi muusta, että sinne jää tilaa tajuta se mitä on tulossa, sitten täytän äkkiä koko mielen vähäksi aikaa kengillä ja nauhoilla, ettei pelko ehdi vallata kaikkia ajatuksia ennen kuin olen kuullut mitä todella on tapahtunut. Mutta ei se aina onnistu, pelko ehtii usein ensin, se on niin nopea.
Kuoleeko äiti? Onko äiti jo kuollut? Onko äiti kuolemaisillaan? Se on aina ensimmäinen ajatus, missä tahansa sanamuodossa. Se tulee automaattisesti, on aina valmiina kun puhelin soi. Sitä ei tarvitse houkutella eikä sitä voi estää tulemasta, mutta sitä saattaa vähän viivyttää kengännauhoilla tai avainnipuilla.

Anna on äidilleen Huomenkellotyttö, joka syntyi huomenkellojen soidessa. Annan ollessa pieni Elena-äiti sairastuu mieleltään, ja Annan lapsuuden täyttävät huoli ja vastuu. Hän oppii jo varhain, miten kirjoitetaan skitsofrenia latinaksikin ja kuinka monta Diapamia äiti voi syödä vaipumatta liian syvään uneen. Kuitenkin Annalla on myös äiti, jonka kanssa voi keksiä J:llä alkavia mielikuvituksellisia eläimiä ja joka rohkaisee Annaa seuraamaan omaa polkuaan kirjailijana.

Tämän syksyn esikoiskirjailija Sarianna Vaara kasvoi kirjailija Maria Vaaran tyttärenä. Huomenkellotyttö on fiktiivinen tarina, mutta pääosin kirjan tapahtumat ovat tosia. Luin juuri ennen Huomenkellotyttöä Maria Vaaran Likaiset legendat ja väistämättä pidin kirjoja saman kertomuksen kahtena eri puolena. Sarianna Vaaran esikoisromaani kosketti vielä Likaisia legendoja enemmän. Huomenkellotytön muoto on helpompi ja sen tyylissä on eräänlaista haikeaa kauneutta. Olen nähnyt, miten vaikea mielisairaus vaikuttaa ihmiseen, joten koin kirjan myös siksi erityisen vahvasti.

En osaa sanoa milloin se alkoi. Sairaus tuli varkain, ei se tullut kertarymäyksellä, ja hyvä oli ettei tullut. Oli helpompi oppia tuntemaan se kun se tuli hiippaillen, edeten kohteliaasti ja vähän kerrallaan. Niin minä ajattelin: se eteni kuin aluksi kohtelias vieras, joka kuitenkin sitten jäi taloksi eikä suostunut lähtemään, vaikka kuinka olisi ensin pyytänyt kauniisti, sitten komentanut ja lopuksi rukoillut ja itkenyt häipymään. Ei se lähtenyt, sen kanssa piti vain tulla toimeen ja antaa sen pitää hoviaan kutsumatta. 

Pidän Sarianna Vaaran tavasta käyttää kieltä. Alussa minä-kertoja Anna on lapsi ja hän myös kuulostaa lapselta, tosin kypsältä ikäisekseen. Lapsikertojat eivät aina onnistu olemaan uskottavia, mutta Vaaran esikoisromaanissa kerronnan lapsenomaisuus onnistui hyvin. Annan hätä ja pelko on kuvattu niin hyvin, että pelko Annan äidin kuolemasta tunkeutuu lukijaankin. Huomenkellotyttö oli minulle todella koskettava lukuelämys, ja se on yksi kirjoista, joka sai välittömästi oman paikkansa sydämestäni.

"No voi hyvänen aika, skitsofreenikko-pilleristin tytär. Yksinhuoltaja ja taiteilija siihen päälle. Mieti mitkä mahdollisuudet, hirveä riski! Ja isä oli alkoholisti, ei siinä kuule ole paljon mahdollisuuksia, vaikka olisi kuinka reipas. Alkoholisti tai skitsofreenikko, jompikumpi, ja siskonsa myös. Tämä on kuule tosiasia, vaikka ei sitä tietysti toivokaan." 

Anna ei ymmärrä, miksi häntä yritetään suojella. Hän tietää jo, millaista on osastoelämä ja mitä itsemurha on latinaksi. Ei hän pelästy, vaikka hän pääsisikin yksin osastolle katsomaan äitiään. Annan pahin pelko on joutua eroon äidistään. Vaikka Annalla on raskas lapsuus ja hän joutuu aikuistumaan liian nopeasti, synkkä ennustus ei käy toteen. Anna päätyykin hyödyntämään kokemuksiaan muiden avuksi. 

Mielenterveysongelmat ovat vieläkin sairauksia, joita salaillaan ja pidetään jopa häpeällisinä. Sanoisin, että ehkä vaietuin mielenterveyden häiriöistä on skitsofrenia. Mielestäni tiedon puute lisää ennakkoluuloja ja siksi vakavista mielenterveysongelmista pitäisi tarjota riittävästi todenmukaista tietoa kaikille eikä vain niille, jotka niihin varta vasten perehtyvät. 

Tämän kirjan aion vielä ojentaa muutamalle läheiselleni luettavaksi ja olen melkein varma, että palaan Huomenkellotytön pariin vielä itsekin. Tämä kirja tunnelmineen jää vielä pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleeni. Suosittelen teosta lämpimästi aivan kaikille.

Luetut.net:issä pidettiin Sarianna Vaaran esikoisromaanista. Suosittelen lukemaan myös Menaisten sivuilta Sarianna Vaaran haastattelun.

Maria Vaara: Likaiset legendat

Maria Vaara: Likaiset legendat 1974 Gummerus 277 s.
lainattu kirjastosta

Jos terveenä oleminen on tällaista, että tajuan entistä selvemmin rajan ihmisten ja itseni välillä, on kai helpompaa olla sairas.
Silloin haluan olla sairas.

Maria Vaara (1931-1992) oli suomalainen kirjailija, joka käsitteli tuotannossaan omakohtaista suhdettaan sairastamaansa skitsofreniaan. Kiinnostuin Maria Vaaran tuotannosta aivan sattumalta erään kirjallisuusaiheisen tietokilpailukysymyksen vuoksi. Aiemmin en ollut tainnut hänestä kuullakaan. Kyselin muilta kirjabloggaajilta vinkkejä siihen, mistä kirjasta Maria Vaaraan tutustuminen kannattaisi aloittaa, ja Susa suositteli Likaisia legendoja. Kuulin myös samalla, että Maria Vaaran tyttäreltä ilmestyy syksyllä esikoisromaani ja luenkin tällä hetkellä Sarianna Vaaran Huomenkellotyttöä.

Likaiset legendat on kaunistelematonta ja kiivasta kuvausta siitä, kun todellisuuden ja kuvitelman raja-aita romahtaa. Maria haluaisi olla pienen pieni, hän kieltäytyy olemasta aikuinen, ja hänen mielensä pakenee maailmaan, jossa oleilevat muun muassa Paavali ja Neitsyt-Maaria. Irralliset kuiskivat myös jatkuvasti Marialle eivätkä suostu jättämään häntä rauhaan. Todellisuus ja harha sekoittuvat sulavasti toisiinsa ja ensin lukijana oli vaikea tajuta, kumpi on kumpaa. Jonkinlaisia todellisuuden säikeitä kuitenkin tavoitin ja muodostin mielikuvan siitä, mikä tapahtui Marian pään sisällä ja mikä muuten.

Minun mielestäni kukaan, jolla ei ole omakohtaista kokemusta tietystä mielenterveyden häiriöstä, ei voi päästä kyseisen sairauden ytimeen. Kirjojen kautta perehtyminen voi tuoda vain teoreettisen tietämyksen sairauden oireista, mutta se ei ikinä voi kertoa täysin, millaista on elää jonkin sairauden kanssa. Niin kuin Likaisissa legendoissakin todetaan: Mielisairaala, se on oma maailmansa, johon ei pääse oikein sisälle ellei itse ole mielisairas. En tietenkään voi sanoa tietäväni Maria Vaaran tavoittaneen kirjassaan skitsofrenian sisimmän, mutta totean silti uskovani, että tämän paremmin skitsofreniaa ei voi kuvata.

- Irralliset, eihän Paavali ole kuollut? Tulihan hän vielä takaisin.
- Johannes, olen kadottanut kukkasormivauvani. Asun sinun kanssasi. Elina? Maaria kivitalossaan. Paavali siunaa. Ei ole kirkkoja Johannekselle ja minulle. Ei voi mennä synagoogaan. Kylän naiset. Samarialaiset. Johanneksen lasta ei oteta. Etsin. Ei koskaan. Johanneksen käsi. Minun käteni.
En jaksa, en halua etsiä sitä.
Irralliset ovat täällä, täällä junassa. Ne voivat panna minut huutamaan. En halua, että ne pakottavat Marian riisuutumaan. En tahdo. 

En ihan tiedä, miksen pitänyt teoksesta vielä enemmän. Ehkä syynä oli se, että minun oli vaikea totutella Vaaran kirjoitustyyliin. En ole tainnut ikinä aiemmin lukea näin tajunnanvirtamaista tekstiä. Psykoosin aikaisen ajattelun kuvaamiseen ajoittain sekava tajunnanvirta taitaa olla ainoa oikea tapa, mutta silti koin lukemisen välillä hieman vaikeaksi.

Osallistun kirjalla Mental cases - ja Mieleni on rajaton -haasteisiin.

Likaisista legendoista on kirjoittanut myös Susa.

Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia

kansi: Jukka Aalto / Armadillo Graphics

Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia 2013 Gaudeamus 410 s.
lainattu kirjastosta

Miksi puhun "hulluuden" historiasta enkä esimerkiksi "mielisairauksien" tai "psykiatrian" historiasta? Kyse on siitä, että haluan katsoa ilmiötä lääketieteellistä näkökulmaa laajemmin. Haluan myös demedikalisoida hulluutta ja korostaa poikkeavan käyttäytymisen kulttuuri- ja tilannesidonnaisuutta. Aatehistorioitsijana olen herkkä sanoille ja käsitteille ja niiden muuttuville merkityksille, ja jo sana "hulluus" on hyvin monimerkityksinen. Historian kuluessa siihen on esimerkiksi liitetty erilaisia lääketieteellisiä tai juridisia merkityksiä ja määrittelyjä, ja niiden mukaan sanaa on joko pyritty käyttämään tai välttämään. Esimerkiksi Saksassa 1500-1600-luvuilla ihmiset eivät halunneet saada nimitystä "hullu" (Wahnsinnig), koska tällaiset henkilöt voitiin oikeuden päätöksellä asettaa holhouksenalaisiksi. "Hulluksi" luokiteltu saattoi lisäksi menettää omaisuutensa. Niinpä sairaat halusivat mieluummin olla fyysisen taudin seurauksena väliaikaisesti seonneita, vastoinkäymisten kolhimia tai jopa riivattuja. Toisaalta esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa "hulluutta" ei ole koettu kovin vastenmieliseksi termiksi, koska sillä on viitattu tyypillisesti kummalliseen ja ehkä huvittavaan mutta ei varsinaisesti mielenvikaiseen käyttäytymiseen. Sanaa "hulluus" on viljelty usein spontaanisti, kun joku on tehnyt tai sanonut jotakin epätavallista tai merkillistä. Onkin kiinnostavaa seurata, kuinka arkikielen hulluus muuttuu lääketieteellisen diagnoosin ja tulkinnan kautta mielisairaudeksi ja mielenterveyden häiriöksi. Kun psykiatria kehittyi 1800-luvun alkupuolen Länsi-Euroopassa, alkoi hulluus muuttua mielisairaudeksi ja ihmisen vieraantumiseksi sekä omasta itsestä että ympäristöstä.

1. Johdanto hulluuteen ja sen historiaan

OSA I. POIKKEAVA KÄYTÖS ANTIIKISTA VALISTUKSEN AIKAAN
2. Käsitykset hulluudesta varhaisista myyteistä keskiajalle
3. Hulluja, narreja ja riivattuja uuden ajan alusta valistukseen

OSA II. SUURI MURROS: 
HULLUUDEN MEDIKALISOITUMINEN 1800-LUVULLA
4. Psykiatrit hulluuden määrittelijöiksi
5. Hulluuden uudet nimet
6. Mielisairaalalaitos

OSA III. HULLUUDEN HOITO JA HALLINTA 1900-LUVULLA: 
PUHETERAPIAA, PSYKOKIRURGIAA JA PIENIÄ PILLEREITÄ
7. Psyykkistä ja somaattista hoitoa
8. Uusia ja uudistettuja diagnooseja
9. Psykofarmakologinen vallankumous

OSA IV. HULLUUDEN HISTORIAN KAKSI PUOLTA
10. Eristäminen, riiston ja tuhoamisen mekanismeja
11. Valonpilkahduksia hulluuden historiassa
12. Hulluus eilen, tänään ja huomenna

Hulluuden selitykset ovat vaihdelleet vuosisatojen kuluessa pahoista hengistä paikallisiin infektioihin, joita yritettiin parantaa suorittamalla hengenvaarallisia leikkauksia. Sairausmääritelmät vaihtuvat ajan mittaan, ja esimerkiksi homoseksuaalisuutta ei useimmissa maissa enää luokitella sairaudeksi. Nykyään ihan tavallinen luonteenpiirre kuten ujous voi aiheuttaa vaikeuksia työelämässä ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Missä on hullun ja tervejärkisen raja? Onko raja vain häilyvä vai onko sellaista olemassakaan?

Luin Hulluuden historiaa poikkeuksellisen kauan, puolentoista kuukauden ajan. Kirjan aihe on raskas ja minulle sopivin tapa lukea kirjaa oli hitaasti ja muiden viihdyttävämpien teosten ohella. Hulluuden historia on järkyttävää, mutta kuitenkin sellaista, jonka pitäisi olla paremmin ihmisten tietoisuudessa. Koulun historian tunneilla oppii kyllä eri sotien käänteet, mutta hulluuden historiaan on varta vasten perehdyttävä, jotta siitä saa kuulla yhtään mitään.

1800-luvulla hulluuden merkkejä etsittiin ihmisten kasvonpiireistä ja kallonmuodosta. En tiennyt, että lobotomian keksijä sai saavutuksestaan lääketieteen Nobel-palkinnon. Lobotomia vaikuttaa nykyään lähinnä kauhuelokuvien pelottelulta, mutta viime vuosisadan puolenvälin tienoilla lobotomialla hoidettiin peräti 12-vuotiaita lapsiakin. Minulle uutta oli myös se, miten orjuuden lakkauttamisen jälkeen Yhdysvalloissa väitettiin, että orjat sekosivat vapaudesta.

Pietikäisen Hulluuden historia on todella hyvä tietopaketti hulluuden historian käänteistä. Olenpa onnellinen, että nykyisin asiat ovat eri tavalla, sillä vielä 1960-luvulla toteutetussa pseudopotilastutkimuksessa huomattiin muun muassa, miten mielisairaalapotilaita kohdeltiin kuin esineitä ja heihin kohdistettiin fyysistä ja sanallista väkivaltaa. Toisaalta Kiinassa on vieläkin mielisairaalaan teljettyinä ihmisoikeusaktivisteja. Näiden poliittisen psykiatrian uhrien määrästä ja oloista tiedetään tosin vähän.

Suosittelen kirjaa lukijoille, joita kiehtovat mielen hutera tasapaino ja varsinkin historiallinen lähestymistapa mielenterveysongelmiin.

Osallistun Hulluuden historialla kahteen haasteeseen: Mental cases ja Mieleni on rajaton. 

Jospa hulluus on ihmisyyttä ja täydellinen mielenterveys puolestaan toiseutta tai ainakin epärealistinen tavoite ja suvaitsemattomuutta lietsova kulttuurinen normi.

Pietikäisen Hulluuden historia muualla:
Savon sanomat

Marya Hornbacher: Madness - A Bipolar Life

Marya Hornbacher: Madness - A Bipolar Life 2008 Harper Perennial 284 s.
lainattu kirjastosta

But a part of me knows I'm going to die, and doesn't care. In fact, I wish like hell I would. I'm seventeen, and I've had enough.
 
Marya Hornbacherin toinen elämäkerta kertoo hänen kamppailustaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Hornbacherin elämä ei todellakaan ole ollut helppoa, sillä hänen ensimmäinen elämäkertansa kertoo vaikeasta syömishäiriöstä. Ihailen Hornbacherin rohkeutta kirjoittaa mielenterveysongelmistaan, sillä niistä puhuminen julkisuudessa on melko harvinaista. Tämä johtaakin ennakkoluuloihin ja epätietoisuuteen, ja siksi mielenterveysongelmaiset sekoittuvat ihmisten mielissä helposti kasvottomaksi massaksi. Hornbacher antaa kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle rohkeasti kasvot, joista ei voi kääntää katsettaan häpeilevästi pois.

I go for a few hours, then run off to throw in the laundry, hop up for more coffee, write a million e-mails, call my agent for no particular reason and babble for a while. I get a flash of inspiration and grab one of the dozen or so yellow notepads that litter my office to scribble down my ideas for the next several books, and back to the laundry, in with the whites, then back to the desk - I flip madly through books, looking up obscure facts that are suddenly absolutely crucial to the making of my point, the central point, the one that clinches everything, drop the books in a pile on the floor, scribble notes on yet another notepad, and then I need something I wrote on one of the notepads three days ago, I need it right this second, and I rip through the notepads - but wait, the laundry, and I'm flying downstairs and staggering back into the apartment under the weight of piles of every piece of fabric I can find, clean or dirty, the point is the excellent efficiency of washing and the necessity of absolute cleanliness, dump them on the living room floor, and now it's time for a glass of wine, the very thing, white wine goes perfectly with laundry, who would drink red for laundry?

Lapsena Maryaa pidetään vain hankalana, kunnes Maryalle kehittyy niin vaikea syömishäiriö, että hän joutuu sairaalaan. Sairaalassa hänet diagnosoidaan muiden syömishäiriöisten tavoin masentuneeksi, joten hänelle määrätään Prozacia, joka saa Maryan vain entistä sekavammaksi. 23-vuotiaana hän saa oikean diagnoosin. Maryalla on bipolaarinen mielialahäiriö. Maryalle määrätään sairauteen lääkitys, mutta hän syö lääkkeitä miten sattuu, nukkuu liian vähän, juhlii kaikki yöt, juo kuin sieni ja tekee oikeastaan kaiken päinvastoin kuin psykiatri on määrännyt. Marya joutuu maniaoireiden vuoksi psykiatriselle osastolle, mutta kun hän pääsee sieltä pois, hän jatkaa elämäänsä aivan yhtä terveydelleen vaarallisesti kuin ennenkin. Tämä toistuu useasti, kunnes Marya vihdoin tajuaa, että hänen pitäisi noudattaa lääkärin neuvoja. Kuitenkin Marya on edelleen sairas ja hyvin todennäköisesti joutuu jossakin vaiheessa jälleen osastolle.

Maryalla on tyypin 1 kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon kuuluu maniajaksojen lisäksi masennusjaksoja tai sekamuotoisia jaksoja ja maniajaksot ovat rajumpia kuin tyypin 2 kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä. Marya kohtaa paljon taitamatonta hoitoa. Minua alkoi raivostuttaa, kun Maryalle yritettiin väkisin määrätä lääkkeitä, jotka olisivat vain pahentaneet hänen tilaansa. Vaikka Marya sanoo jatkavansa hoitoa, jonka hänen lääkärinsä on ennen osastoa määrännyt hänelle, osastolääkäri syyttää häntä hoidon vastustamisesta ja toteaa: "What about your depression? I don't think he's really looking at your depression. Untreated depression is a terrible thing. In fact, I suspect your eating disorder may have reemerged because you are very depressed." Jos Marya on kokeillut monia lääkkeitä ja hänellä on melko toimiva lääkitys, miksi lääkärin pitää yrittää väittää vastaan ja vaihtaa lääkitystä sellaiseksi, joka vain pahentaisi Maryan sairautta?

Kirja etenee välillä todella vauhdilla. Tällaisen kirjan kerrontaan niin kova vauhti, että välillä lukija tipahtaa ainakin melkein kyydistä, kuitenkin sopii, sillä se kuvaa hyvin, miten Maryalla menee välillä liian lujaa.

Hornbacher ei kirjassaan kaunistele asioita. Hän kertoo, miten asiat ovat. Madness - A Bipolar Life on täynnä irtosuhteita, liiallista alkoholin käyttöä ja hengenvaarallista lääkärin määräysten huomiotta jättämistä, ja Maryan mielialat hipovat välillä taivaita ja joskus Marya on pohjaakin syvemmällä. Lopussa on lista bipolaariseen mielialahäiriöön liittyvistä tosiasioista. Tämä oli hyvä lisäys kirjaan, sillä ensin lukija saa subjektiivisen kuvauksen yhden bipolaarin elämästä ja sitten voi lukea objektiivisia faktoja sairaudesta.

Hornbacherin kirja on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Mental cases -lukuhaasteeseen. Voisin nyt luvata, että luen tästä lähin joka kuukausi vähintään yhden tuohon haasteeseen sopivan kirjan. Tällä vauhdilla saavuttaisin hyvin tavoitteeni vuoden loppuun mennessä. Kirja sopii myös Mieleni on rajaton -lukuhaasteeseen. Lisäksi osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen, ja on tämä kirja myös TBR100-listallani, joten sain luettua 14. kirjan listalta.

Madness - A Bipolar Life -kirjaa ei ole ilmeisesti suomennettu. Marya Hornbacherin ensimmäinen syömishäiriöstä kertova muistelmateos on kuitenkin ilmestynyt suomeksi nimellä Elämä kateissa - kertomus anoreksiasta ja bulimiasta. Senkin olen ajatellut lukea, sillä Madness - A Bipolar Life oli hyvin silmiä avaava lukukokemus.

****+