Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot & kirjastolöydöt

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot 2014 (Nordiska Väsen 2013) Minerva 122 s. suom. Eero Ojanen
lainattu kirjastosta

Näkki on mestarillinen pelimanni, joka voi sekoittaa ihmisten päät sulosävelillään. Se soittaa useimmiten aamuhämärässä, istuen kivellä virtaavan veden ääressä, koskien ja myllyjen luona tai siltojen alla. Kun ihmiset kuulevat ihmeellisen musiikin, he voivat lumoutua niin, että he ovat helppo saalis näkille. Joskus musiikki voi olla niin mukaansatempaavaa, että väki ei voi lopettaa tanssia, ennen kuin aurinko nousee. Näkin lempisoitin on viulu, mutta se soittaa myös huilua tai harppua. Musiikki voi olla niin kaunista, että jokainen, joka sen kuulee, puhkeaa kyyneliin. Jos huomataan, että virtamies itse puhkeaa itkuun soittaessaan, se on selvä varoitus jostain uhkaavasta onnettomuudesta.
Niin leikkisän iloista kuin Näkin soitto onkin, siinä on silti aina taustalla jotain painostavaa ja surumielistä, aivan kuin se kantaisi suurta surua. Ehkä mukana on tieto siitä, että se ei tule koskaan saamaan rauhaa, koska siltä puuttuu ihmisen sielu. Ehkä yksinäisyys, joka saa sen vetämään ihmisiä alas valtakuntaansa, vain huomatakseen, että nämä eivät selviydy veden alla ja pian jättävät sen jälleen yksin.

Pohjoismaiset taruolennot lukemalla saa tietää muun muassa, miksi on vaarallista mennä liian varhain joulukirkkoon. Lukija oppii myös, että ei kannata kieltäytyä, jos kaunis neito tarjoutuu ostamaan laivan lastin keskellä merta. Minä en ainakaan tiennyt ennen kirjan lukemista, että haamu ja kummitus ovatkin kaksi eri taruolentoa, vaikka yleensä sanoja käytetään toistensa synonyymeina.

Innostuin Johan Egerkransin Pohjoismaisista taruolennoista heti, kun kuulin teoksesta ensimmäisen kerran keväällä. En kuitenkaan ehtinyt lukea sitä heti ilmestymisen jälkeen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kirja nimittäin kuuluu ehdottomasti vuoden ihastuttavimpiin lukuelämyksiin. 

Rakastin sitä, miten todelliset historialliset tapahtumat ja uskomukset yhdistetään tarun kanssa niin, että kirjan olentojen olemassaoloon alkaa melkein uskoa. Erilaiset uskomusperinteet ovat vallan kiehtovia, ja vaikka useista taruolennoista olin kuullut jo aiemmin, mukaan mahtui täysin uusia tuttavuuksia ja ennestään tutuistakin opin paljon uutta.

Kirjan kuvat tukevat upeasti taruolentojen esittelyjä, ja niitä teki mieli jäädä ihastelemaan pitkäksi aikaa. Tämä onkin kirja, jonka aion jossakin vaiheessa hankkia myös omaan hyllyyni, sillä vain yksi lukukerta ei ollut riittävästi.

Voin kuvitella, että olisin ihastunut kirjaan jo lapsena, mutta jotkin taruolennot ovat sen verran kammottavia, että kovin herkille ja pienimmille lapsille en ehkä kirjaa lukisi. Olin ainakin itse lapsena sen verran herkkä saamaan hiemankin pelottavista asioista painajaisia, että voisin kuvitella esimerkiksi liekkiön, joka on äitinsä surmaama kastamaton lapsi, olevan todella järkyttävä perheen pienimpien mielestä.

Kirjan lopussa on lista muusta taruolentoihin liittyvästä kirjallisuudesta. Laitan loppuun listan kirjoista, jotka kiinnittivät erityisesti huomioni niin oman muistini tueksi että muillekin aiheesta kiinnostuneille vinkiksi.
John & Caitlin Matthews: The Element Encyclopedia of Magical Creatures - The Ultimate A-Z of Fantastic Beings from Myth and Magic
Katharine Mary Briggs: The Vanishing People - a Study of Traditional Fairy Beliefs
Rosemary Ellen Guiley: The Encyclopedia of Vampires, Werewolves and Other Monsters

Pohjoismaiset taruolennot on huikean hieno aloitus Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteelle.

Muualla: Kirjojen keskellä, Hyllytontun höpinöitä ja Kaisa-Reetta T.

Keskiviikkona minulla alkoi vihdoinkin odotettu loma. Syyslukukauden viimeisen opiskeluviikon aikana palautin yhden esseen ja tein kolme tenttiä, joten loma tuntuu todellakin ansaitulta ja tarpeelliselta. En ole syksyn aikana ehtinyt lukea niin paljon kuin yleensä, joten loman aloitukseen kuului tietysti reissu kirjastoon, vaikka lukemattomia kirjoja olisi ollut kotonani muutenkin.

Muistin tänään, miten paljon rakastan päämäärätöntä haahuilua kirjaston hyllyjen välissä. Kirjastoon sisään astuessani tiesin vain, että Jim Thompsonin Lumienkelit lainaan, sillä se kuulosti hyvin joulunaikaan sopivalta dekkarilta. Innostuin kuitenkin myös katsastamaan hyllyjä ilman mitään varsinaista etsinnän kohdetta. Joanne Harrisin Runemarks, Daniel Handlerin Why We Broke Up ja Ernest Clinen Ready Player One tuntuivat sellaisilta kirjoilta, jotka sattuivat kiinnostamaan eniten juuri tänään. Huumaannuin kirjaston lukemattomista vaihtoehdoista ja olisin voinut viettää kirjoja valikoiden paljon pidemmänkin hetken. Nämä kirjat saivat kuitenkin tällä kertaa riittää. Kaikki kolme olivat herättäneet kiinnostukseni jo aiemmin, mutta en ollut ennen tätä päivää päätynyt kantamaan niitä kirjastosta kotiin. Why We Broke Upia aloittelinkin jo hieman kirjastossa.

Lirio Abbate: Mafian naiset

kansi: Mika Perkiökangas

Lirio Abbate: Mafian naiset 2014 (Fimmine ribelli. Come le donne salveranno il paese dalla 'ndrangheta 2013) Atena 213 s. suom. Taru Nyström
lainattu kirjastosta

Naisten ei ole helppo vastustaa 'Ndranghetaa. Syntyminen mafiaperheeseen merkitsee lähes aina sen arvojen ja toimintakaavojen omaksumista. Mafiaperheen povessa varttuva tyttö hyväksyy usein roolin, josta saattaa olla noissa olosuhteissa hyötyä. Kyse on kuitenkin ympäristöstä, jossa lopullinen käskyvalta kuuluu vain ja ainoastaan miehille. Klaanin tukahduttavien sääntöjen paineessa on vaarallista yrittää luoda minkäänlaista omaa hallinto-oikeutta. Sääntöjenrikkojan rangaistus on kuolema, ellei hän sitten hae turvaa valtiovallalta ja kiellä isäänsä, miestään ja veljeään. Mafiamaailman ulkopuolisen on kenties helpompi kieltäytyä yhteistyöstä rikollisjärjestöjen kanssa, sillä kieltäytyminen ei johda identiteettikriisiin, sisäisiin repeämiin ja tuskalliseen taisteluun omien perheenjäsenten kanssa. Pelko on kuitenkin aina yhtä suuri.

Lirio Abbaten Mafian naiset herätti mielenkiintoni heti, kun alkuvuodesta kuulin kirjan suomentamisesta. En tiennyt paljon mitään mafian naisten asemasta, joten vaikka arvasin kirjan olevan rankka ja ravisutteleva lukukokemus, kirja oli pakko laittaa varaukseen kirjastosta.

Mafian naisissa keskitytään kertomaan Italian Calabriassa toimivan 'Ndrangheta-rikollisjärjestön vallan alle joutuneista naisista. Järjestö hallitsee Euroopan kokaiinikauppaa ja sen jäsenet ansaitsevat rahaa myös muun muassa kiristyksillä ja sieppauksilla. Kirjassa kerrotaan, miten he eräässä vaiheessa suunnittelivat jopa Silvio Berlusconin kidnappausta. Miehet tekevät 'Ndranghetan päätökset ja naisilla ei ole monesti sananvaltaa edes aviomiehen valinnassa. Suvun miehet valitsevat mafian tyttärille sopivat aviomiehet, ja valinnan perusteena eivät ole tunteet vaan avioliiton mafiatoimintaan mukanaan tuomat edut.

Luin Mafian naisia osittain yhtaikaa Kohtalon kirjan kanssa ja en voinut olla vertaamatta Iranin naisten kohtaloa italialaisten mafian naisten asemaan. Molemmissa ympäristöissä elävät naiset voivat tahrata suvun kunnian ja etenkin suvun miespuoliset jäsenet suojelevat sukunsa kunniaa keinolla millä hyvänsä. Mafian naisissa kunnian tahranneen naisen palkkana saattaa olla kuolema. Kuolemantuomion saaneiden vaimojen ainoa pelastautumistapa on yhteistyön oikeuslaitoksen kanssa, mutta se saa suvun entistä vihaisemmaksi. Naisten on myös hyvin vaikea jättää lapsiaan, joten miehen suku saattaa saada heidät puhuttua ympäri. Jos nainen kaikesta huolimatta jatkaa poliisille tekemiään paljastuksia, suku yrittää leimata hänet hulluksi, jotta naisen uskottavuus vesittyisi. Uskottomat naiset voidaan myös lavastaa itsemurhan tekijöiksi, jotta kuolemantapausta ei tutkittaisi liian tarkkaan.

Mafian naiset ovat miesten omaisuutta. Jos mies kuolee, hänen vaimonsa ei ole silti vapaa jatkamaan elämäänsä niin kuin haluaa. Vaimon on oltava uskollinen miehelleen omaan kuolemaansa saakka tai häntä voidaan syyttää kunniakoodin rikkomisesta. Jos vaimo kuolee, mies saa hankkia uuden naisen entisen tilalle. Kuulostaako tasa-arvoiselta? Ei minustakaan. Mafian kunniakoodi tuntuu hyvin käsittämättömältä ja kauhistuttavalta.

Lirio Abbate on italialainen toimittaja, joka on kirjoittanut viidentoista vuoden ajan Italian suurimmista lahjus- ja mafiaskandaaleista. Tästä syystä hänen henkeään on uhattu ja nykyään hän elääkin viranomaisten suojeluksessa. Abbaten toimittajatausta näkyy kirjan tyylissä, sillä ajoittain kirjassa on lehtijuttumaisia piirteitä. Tyylissä näkyy myöskin oikeusjuttujen pöytäkirjojen käyttäminen kirjan lähteenä välillä hieman liiankin hyvin. Ajoittainen haastattelumaisuus sai kuitenkin lukijan hyvin muistamaan, että nämä tapahtumat ovat totta. Niiden todenmukaisuutta ei ehkä haluaisi uskoa, mutta mafian piiriin joutuneiden naisten elämä on todellakin tällaista. Sanoisin kuitenkin, että aihe ja kirjailijan aiheeseen perehtyneisyys voittavat tyylin, sillä jos Abbate olisi kirjoittanut jostakin vähemmän tärkeästä ja kiinnostavasta aiheesta, kirja ei olisi ollut minusta erityisen hyvä tietokirja.

Tyyliongelmista huolimatta Abbaten tietokirja mafian naisista kannattaa todellakin lukea. Se järkyttää ja kertoo paljonkin mafian vaikutuksesta yksittäisten ihmisten elämään.

♥♥♥¾

Osallistun kirjalla Tuulevin lukublogin Pasto italiano -haasteeseen. Aperitivoksi kirja oli tosin aika raskas.

Tuulevin mukaan rohkeiden naisten elämäntarinat eivät nouse esille vaan sekoittuvat hieman puuduttavaan tekstimassaan.
Kata suosittelee kirjaa, jos haluaa lukea raporttia mafian todellisuudesta.
Maria harmittelee, että kerronta on monin paikoin jaarittelevaa ja että mukana oli paljon epäolennaisia seikkoja, sillä kirjan sisällössä oli aineksia hyvinkin vetävään tarinaan.
Jennin mukaan kirja on karua luettavaa.
Lukuneuvojan mielestä kirja tekee vaikutuksen siitäkin syystä, että kaikki tapahtuu Euroopassa ja juuri nyt.

Sari Kivistö ja H. K. Riikonen (toim.): Mitä jokaisen tulee tietää antiikista - Kreikka & Rooma

Sari Kivistö ja H. K. Riikonen (toim.): Mitä jokaisen tulee tietää antiikista - Kreikka & Rooma 2013 Avain 222 s.
lainattu kirjastosta

Homeroksen todellinen identiteetti on kuitenkin jäänyt salaisuudeksi, ja hänen henkilöllisyydestään on kasvanut yksi Kreikan kirjallisuushistorian tärkeimmistä identifikaatiokysymyksistä. Ilmiö tunnetaan nimellä homeerinen kysymys, jossa kysytään, oliko todellisuudessa olemassa yksi Homeros-niminen runonlaulaja ja ovatko hänen nimiinsä luetut eepokset Ilias ja Odysseia (noin 750-650 eaa.) yhden ja saman tekijän käsialaa vai oliko tekijöitä aikojen kulussa useampia. Oscar Wildeltä periytyvä kasku kertoo, että Iliasta ja Odysseiaa ei ehkä kirjoittanutkaan Homeros, vaan eräs toinen samanniminen henkilö. Nykyisin ajatellaan, että Homeroksen nimiin luetut eepokset olivat osa pitempiaikaista suullista perinnettä, joka sai pysyvän taiteellisen muotonsa ja kokonaisuutensa vähitellen. Homeroksen kirjailijanimeä on Friedrich Nietzschestä lähtien kutsuttu myös esteettiseksi arvostelmaksi, jonka avulla on määritetty teosten ainutkertaisuutta ja toisaalta luettu teosten epäjohdonmukaisuudet käsikirjoitusten kopioijien virheiksi tai pitkän tradition syyksi. Monen mielestä Homeros syntyi siis teostensa jälkeen: sen sijaan että Homeros olisi luonut hänen nimiinsä viedyt eepokset, eepokset loivat Homeroksen edustamaan jonkinlaista hyvän runoilijan arkkityyppiä. 

Antiikki oli yksi niitä aiheita, jota koskevat historian tunnit kiinnostivat kouluaikoina minua eniten. Niistä antiikkia käsittelevistä tunneista alkaa kuitenkin olla sen verran monta vuotta aikaa, että ajattelin Mitä jokaisen tulee tietää antiikista -teoksen sekä verestävän muistoja aikoinaan oppimastani että tarjoavan hitusen myös uutta. voinkin suositella tätä tietokirjaa niille, joita antiikki kiinnostaa, mutta jotka eivät ole kuitenkaan kunnolla uppoutuneet antiikkia käsittelevään tietokirjallisuuteen.

Kirja jakautuu kahdeksaan parinkymmenen sivun mittaiseen lukuun, joista kukin antaa yleiskatsauksen jostakin antiikin kulttuurin osa-alueesta. Luvut käsittelevät klassisia kieliä, kirjallisuutta, kuvataidetta ja arkkitehtuuria, myyttejä ja uskontoja, filosofiaa, valtiota ja yhteiskuntaa ja antiikin sivistysajatusta ja sen perintöä länsimaisessa humanismissa. Viimeisessä luvussa H.K. Riikonen avaa vielä lyhyesti sitä, miten antiikki on saanut ihailun lisäksi osakseen myös kritiikkiä.

Luin kiinnostuneimpana klassisia kieliä, kirjallisuutta, filosofiaa ja antiikin myyttejä ja uskontoja käsittelevät luvut. Filosofia-luku ei tosin tarjonnut minulle paljoakaan uutta informaatiota, mutta luin sen kuitenkin mielelläni. Kreikan ja latinan vaikutus muihin kieliin oli jo selvä asia, mutta kirjan esimerkit tarjosivat minulle välillä uutta tietoa siitä, mitkä kaikki sanat ovatkaan peräisin antiikin kielistä. 

Esimerkiksi elämää tarkoittava sana on moneen kieleen tullut latinankielisestä vita-sanasta. Italiaksi sana näyttää aivan samalta, ranskassa käytetään sanaa vie ja espanjaksi sanotaan vida.

Kirja on hyvä yleisteos, mutta niille, jotka haluavat tarkemmin perehtyä johonkin tiettyyn antiikin osa-alueeseen, kirja ei tarjoa paljoa. Lopussa onkin lista kirjoista, joiden avulla voi perehtyä antiikin maailmaan paremmin. Listalla oli ainakin muutama kirja, jotka haluaisin jossakin vaiheessa lukea. Esimerkiksi Päivi Setälän Antiikin nainen ja Holger Thesleffin & Juha Sihvolan Antiikin filosofia ja aatemaailma vaikuttavat minua kiehtovilta teoksilta.  

Muissa blogeissa: Assyriologin lifestyle-blogi. 

Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia

kansi: Jukka Aalto / Armadillo Graphics

Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia 2013 Gaudeamus 410 s.
lainattu kirjastosta

Miksi puhun "hulluuden" historiasta enkä esimerkiksi "mielisairauksien" tai "psykiatrian" historiasta? Kyse on siitä, että haluan katsoa ilmiötä lääketieteellistä näkökulmaa laajemmin. Haluan myös demedikalisoida hulluutta ja korostaa poikkeavan käyttäytymisen kulttuuri- ja tilannesidonnaisuutta. Aatehistorioitsijana olen herkkä sanoille ja käsitteille ja niiden muuttuville merkityksille, ja jo sana "hulluus" on hyvin monimerkityksinen. Historian kuluessa siihen on esimerkiksi liitetty erilaisia lääketieteellisiä tai juridisia merkityksiä ja määrittelyjä, ja niiden mukaan sanaa on joko pyritty käyttämään tai välttämään. Esimerkiksi Saksassa 1500-1600-luvuilla ihmiset eivät halunneet saada nimitystä "hullu" (Wahnsinnig), koska tällaiset henkilöt voitiin oikeuden päätöksellä asettaa holhouksenalaisiksi. "Hulluksi" luokiteltu saattoi lisäksi menettää omaisuutensa. Niinpä sairaat halusivat mieluummin olla fyysisen taudin seurauksena väliaikaisesti seonneita, vastoinkäymisten kolhimia tai jopa riivattuja. Toisaalta esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa "hulluutta" ei ole koettu kovin vastenmieliseksi termiksi, koska sillä on viitattu tyypillisesti kummalliseen ja ehkä huvittavaan mutta ei varsinaisesti mielenvikaiseen käyttäytymiseen. Sanaa "hulluus" on viljelty usein spontaanisti, kun joku on tehnyt tai sanonut jotakin epätavallista tai merkillistä. Onkin kiinnostavaa seurata, kuinka arkikielen hulluus muuttuu lääketieteellisen diagnoosin ja tulkinnan kautta mielisairaudeksi ja mielenterveyden häiriöksi. Kun psykiatria kehittyi 1800-luvun alkupuolen Länsi-Euroopassa, alkoi hulluus muuttua mielisairaudeksi ja ihmisen vieraantumiseksi sekä omasta itsestä että ympäristöstä.

1. Johdanto hulluuteen ja sen historiaan

OSA I. POIKKEAVA KÄYTÖS ANTIIKISTA VALISTUKSEN AIKAAN
2. Käsitykset hulluudesta varhaisista myyteistä keskiajalle
3. Hulluja, narreja ja riivattuja uuden ajan alusta valistukseen

OSA II. SUURI MURROS: 
HULLUUDEN MEDIKALISOITUMINEN 1800-LUVULLA
4. Psykiatrit hulluuden määrittelijöiksi
5. Hulluuden uudet nimet
6. Mielisairaalalaitos

OSA III. HULLUUDEN HOITO JA HALLINTA 1900-LUVULLA: 
PUHETERAPIAA, PSYKOKIRURGIAA JA PIENIÄ PILLEREITÄ
7. Psyykkistä ja somaattista hoitoa
8. Uusia ja uudistettuja diagnooseja
9. Psykofarmakologinen vallankumous

OSA IV. HULLUUDEN HISTORIAN KAKSI PUOLTA
10. Eristäminen, riiston ja tuhoamisen mekanismeja
11. Valonpilkahduksia hulluuden historiassa
12. Hulluus eilen, tänään ja huomenna

Hulluuden selitykset ovat vaihdelleet vuosisatojen kuluessa pahoista hengistä paikallisiin infektioihin, joita yritettiin parantaa suorittamalla hengenvaarallisia leikkauksia. Sairausmääritelmät vaihtuvat ajan mittaan, ja esimerkiksi homoseksuaalisuutta ei useimmissa maissa enää luokitella sairaudeksi. Nykyään ihan tavallinen luonteenpiirre kuten ujous voi aiheuttaa vaikeuksia työelämässä ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Missä on hullun ja tervejärkisen raja? Onko raja vain häilyvä vai onko sellaista olemassakaan?

Luin Hulluuden historiaa poikkeuksellisen kauan, puolentoista kuukauden ajan. Kirjan aihe on raskas ja minulle sopivin tapa lukea kirjaa oli hitaasti ja muiden viihdyttävämpien teosten ohella. Hulluuden historia on järkyttävää, mutta kuitenkin sellaista, jonka pitäisi olla paremmin ihmisten tietoisuudessa. Koulun historian tunneilla oppii kyllä eri sotien käänteet, mutta hulluuden historiaan on varta vasten perehdyttävä, jotta siitä saa kuulla yhtään mitään.

1800-luvulla hulluuden merkkejä etsittiin ihmisten kasvonpiireistä ja kallonmuodosta. En tiennyt, että lobotomian keksijä sai saavutuksestaan lääketieteen Nobel-palkinnon. Lobotomia vaikuttaa nykyään lähinnä kauhuelokuvien pelottelulta, mutta viime vuosisadan puolenvälin tienoilla lobotomialla hoidettiin peräti 12-vuotiaita lapsiakin. Minulle uutta oli myös se, miten orjuuden lakkauttamisen jälkeen Yhdysvalloissa väitettiin, että orjat sekosivat vapaudesta.

Pietikäisen Hulluuden historia on todella hyvä tietopaketti hulluuden historian käänteistä. Olenpa onnellinen, että nykyisin asiat ovat eri tavalla, sillä vielä 1960-luvulla toteutetussa pseudopotilastutkimuksessa huomattiin muun muassa, miten mielisairaalapotilaita kohdeltiin kuin esineitä ja heihin kohdistettiin fyysistä ja sanallista väkivaltaa. Toisaalta Kiinassa on vieläkin mielisairaalaan teljettyinä ihmisoikeusaktivisteja. Näiden poliittisen psykiatrian uhrien määrästä ja oloista tiedetään tosin vähän.

Suosittelen kirjaa lukijoille, joita kiehtovat mielen hutera tasapaino ja varsinkin historiallinen lähestymistapa mielenterveysongelmiin.

Osallistun Hulluuden historialla kahteen haasteeseen: Mental cases ja Mieleni on rajaton. 

Jospa hulluus on ihmisyyttä ja täydellinen mielenterveys puolestaan toiseutta tai ainakin epärealistinen tavoite ja suvaitsemattomuutta lietsova kulttuurinen normi.

Pietikäisen Hulluuden historia muualla:
Savon sanomat

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja 2013 Avain 168 s.
lainattu kirjastosta

Kirjablogit ovat teoksen nimen mukaisesti monien rivien välissä, ja niiden paikka kirjallisuuden kentällä elää muutosten mukana. Blogeja syntyy ja kuolee, bloggaajien suhde kirjoihin muuttuu, bloggaajat saattavat ystävystyä keskenään ja käsitykset kirjallisuuskritiikkien, kirjamarkkinoiden ja muiden toimijoiden rooleista elävät.
Kirjablogeja arvostetaan, sillä ne pitävät lukemisharrastusta yllä ja kunniassa. Kirjablogeja kummastellaan, sillä suuret lukumäärät ja alati kasvavat kirjalistaukset jaksavat ihmetyttää. Kirjablogeja vierastetaan, jos niiden toimintaperiaatteet eivät ole tuttuja. Monet kirjanystävät ja kirja-alaa seuraavat tuntevat kirjablogikentän paremmin nyt kuin vielä pari vuotta sitten. Muutamassa vuodessa kirjablogikenttä on laajentunut ja lukemisesta on tullut julkisempaa kuin aiemmin. Kirjabloggaajat tasapainoilevat roolien ja ajankäytön kanssa, mutta lukemisen imu ja kirjoista keskusteleminen vetävät puoleensa koko ajan uusia tekijöitä. 

Rivien välissä on ensimmäinen kotimainen tietokirja, jossa tarkastellaan kirjabloggaamista ilmiönä. Kirjassa käydään läpi muun muassa bloggaamisen historiaa, blogitempauksia, kirjailijoiden suhdetta blogeihin ja bloggaajien ryhmäkuvaa. Kirjaan on kerätty aineistoa esimerkiksi lähettämällä kysely 97:lle kirjabloggaajalle ja viidelletoista blogia pitävälle kirjailijalle. Kyselyyn vastasi 61 bloggaajaa ja 14 kirjailijaa. Rivien välissä sisältää runsaasti sitaatteja kyselyyn tulleista vastauksista, mikä tekee kirjasta ihailtavan moniäänisen.

Taitaa olla sanomattakin selvää, että en ole mitenkään puolueeton kirjoittaessani kirjasta, joka kertoo kirjablogeista. Olen itse kirjabloggaaja, seuraan molempien Rivien välissä -kirjan kirjoittajien blogeja (Lumiomena ja Kirjainten virrassa), ja suureksi yllätykseni blogini nimi peräti mainittiin kirjassa. Vaikka olen kirjablogannut vasta hieman vajaa puoli vuotta, olen melko syvällä kirjablogimaailmassa. Olen tutustunut muihin kirjabloggaajiin, seuraan todella montaa muuta kirjablogia ja päivitän omaani aika usein. Silti haluan kirjoittaa bloggauksen tästä ensimmäisestä kotimaisesta kirjablogikirjasta, mutta koin reiluimmaksi tehdä selväksi, että kirjabloggaaminen on hyvin lähellä sydäntäni, minkä todennäköisesti huomaa jo tästä bloggauksestakin.

Huomasin olevani joissakin asioissa tyypillinen kirjabloggaaja ja toisissa en. Todennäköisesti kaikki muutkin tämän kirjan lukeneet kirjabloggaajat ovat tehneet saman huomion. Olen nainen ja olen matkalla kohti korkeakoulututkintoa, mutta pääaineeni ei ole tavallisimmasta päästä kirjabloggaajalle. Olen 13 vuotta nuorempi kuin kirjabloggaajien keski-ikä (36 vuotta). Kirjassa mainitaan, että suomalaiset kirjabloggaajat seuraavat harvoin ulkomaisia kirjablogeja. Vaikka luen paljon useampaa kotimaista kuin ulkomaista kirjablogia, on minulla ulkomaisiakin muutama seurauslistalla. Myönnän kuitenkin kokevani itseni osaksi suomalaista kirjablogiyhteisöä. Ulkomaisiin kirjablogeihin en ole tainnut vielä kertaakaan edes kommentoida vaan olen ollut hiljainen bloggausten vilkuilija.

Kirjaan oli jäänyt muutamia kirjoitusvirheitä. Erityisesti minua häiritsi se, miten erään blogin nimi oli kirjoitettu hieman väärin. Olisin myös mielelläni lukenut hieman enemmän kirjailijoiden blogeja koskevista ajatuksista. Rivien välissä on todennäköisesti kiinnostavampaa luettavaa kirjabloggaajille kuin muille lukijoille, koska kirjablogistit ovat kokeneet kirjassa mainitut asiat. Toisaalta minulle kirjassa oli joitakin uusiakin juttuja, koska olen ollut osa kirjablogimaailmaa sen verran vähän aikaa. Kuitenkin olen ehtinyt jo pitää oman lukumaratonin, kimppalukea Kafkan rannalla ja osallistua lukuhaasteisiin, joiden eteneminen on ollut hieman vaihtelevaa. Mietin myös kirjoja lukiessani sitä, mitkä kirjat ansaitsisivat ääneni Blogistanian kirjaäänestyksissä.

Eräs kirjan ennustuksista on jo käymässä toteen. Rivien välissä -teoksessa lukee Lukumaratonit-väliotsikon alla: Mutta ehkä kirjabloggaajat tempaisevat tulevaisuudessa Suomessakin yhteisen lukemiskampanjan ja lukevat kaikki samana päivänä erilaisia kirjoja kymmeniätuhansia sivuja. Ensimmäinen kotimaisten kirjabloggaajien yhteinen lukumaratonpäivä on huomenna. Tästä tempauksesta voi käydä lukemassa enemmän esimerkiksi Le Masque Rouge -blogista. Minä en nimittäin maratonista tämän enempää kirjoita, koska en siihen osallistu vaan toivun vielä ensimmäisestä maratonistani. Seuraan kuitenkin suurella mielenkiinnolla muiden maratoneja ja luulenkin, että keskiviikkona suuri osa ajastani kuluu maratoniin osallistuvien blogien vilkuiluun. Tämä Suomen ensimmäinen yhteinen lukumaratonpäivä on merkki siitä, miten kirjablogimaailma elää koko ajan. Uusia ideoita keksitään ja niihin tartutaan innolla.

Rivien välissä on innostanut montaa kirjabloggaajaa kirjoittamaan omasta bloggaushistoriastaan. Minun blogini on melko uusi, joten blogini tarina ei myöskään ole vielä kovin pitkä. Kirjoitin Anna minun lukea enemmän -blogini ensimmäisen merkinnän jo yli vuosi sitten (21.4.2012), mutta TBR-listan laatimiseen blogini pito silloin jäikin. Ensimmäisen varsinaisen kirjabloggauksen julkaisin vasta 20. tammikuuta tänä vuonna, joten olen kohta kirjoittanut blogiini aktiivisesti puolen vuoden ajan. Eräs minulle läheiseksi tullut kirjabloggaaja totesi minulle ihmeissään, olenko pitänyt kirjablogia vasta niin vähän aikaa, koska hänestä tuntuu, että olisin ollut blogimaailmassa jo kauemmin. Tämä kertoo siitä, miten innoissani olen tempautunut mukaan kirjablogimaailmaan. En tiedä, miten pitkäikäinen blogistani tulee. Aion pitää Anna minun lukea enempää niin kauan kuin bloggaaminen tuntuu hyvältä ja tuo iloa elämääni.

Suosittelen kirjaa niille, joita kirjablogit kiinnostavat. Rivien välissä on mainiota luettavaa esimerkiksi sellaisille ihmisille, jotka miettivät oman kirjablogin perustamista. Kirjablogin pitäminen on paljon hauskempi harrastus kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Meneehän blogin pitämiseen tietenkin aikaa, mutta toisaalta kirjablogi on antanut minulle jo paljon. 

Ei ole kovin yllättävää, että Rivien välissä on luettu monessa muussakin blogissa: La Petite Lectrice, Kirjakaapin avain, Sinisen linnan kirjasto, Sallan lukupäiväkirja, Kirjavalas, Erjan lukupäiväkirja, Jäljen ääni, Käännä jo sivua, Kirjakirppu, Kirsin kirjanurkka, Kirjasfääri, Rakkaudesta kirjoihin, Lukuisa, Kirjojen keskellä, Leena Lumi, Morren maailma, Hyönteisdokumentti, Tarukirja, Luettua elämää  ja Luutii.

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä 2011 Atena (Eating Animals 2009) 389 s. suom. Antti Immonen ja Suomen oloja käsittelevät loppusanat on kirjoittanut Salla Tuomivaara Eläinsuojeluliitto Animaliasta
lainattu kirjastosta

Totean heti alkuun, että tästä arvostelusta näkyy minun subjektiivinen mielipiteeni lihansyönnistä. En edes yritä antaa olla sen näkymättä. Olen ollut reilun kymmenen vuoden ajan kasvissyöjä, joten on aika selvää, ettei suhtautumiseni lihantuotantoon (ja -syöntiin) ole se kaikkein positiivisin. Jonathan Safran Foerin kirja on ollut pitkään lukulistallani, mutta sain luettua sen vasta nyt, kun olen kirjoittanut kirjallisen viestinnän kurssille esseetä lihansyönnin haittapuolista.

Jonathan Safran Foer alkoi tutkia eläinten syömistä, kun hänen poikansa syntyi. Safran Foer oli pitkään ollut epävarma siitä, miten lihansyöntiin pitäisi suhtautua ja lapsen syntymän myötä hänen oli alettava ajatella asioita myös poikansa kannalta. Hän ei voinut enää ummistaa silmiään ja syödä satunnaisesti lihaa ottamatta tarkemmin selvää lihatuotannosta.

Ennen Eläinten syömisestä -kirjan lukemista luulin, että kirjassa esitetään yksipuolinen kuva lihatuotannosta. Lihatuotanto on pahasta aina ja lihantuottajille ei anneta puheenvuoroa. Olin väärässä, sillä kirjailija itsekin myöntää lopulta tukevansa eettisempää eläintuotantoa. Kirjassa on tällaisesta esimerkkinä farmari Frank, joka kohtelee kasvattejaan mahdollisimman hyvin. Kuitenkin myös Frankin tilalla kasvaneilla linnuilla on kohtalona ennenaikainen kuolema. Onko oikein, että kanat tapetaan 35-39 päivän ikäisinä, vaikka kanan luontainen elinikä olisi viidestä seitsemään vuotta? Entä munijakanojen tarpeettomat kukkopojat, joiden elämä loppuu ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan?

Eläinten syömisestä keskittyy Yhdysvaltojen lihateollisuuteen ja sen ongelmiin. Kirjan lopussa on 15 sivun mittainen kirjoitus eläinten oloista Suomessa. Vaikka ongelmat eivät ole ehkä niin pahoja Suomessa kuin Yhdysvalloissa, tämän suomenkieliseen painokseen lisätyn kirjoituksen lukemisen jälkeen ei voi ajatella, että kyllähän niitä ongelmia tietysti muualla on, mutta Suomessa on kaikki aivan toisin ja niin paljon paremmin. Luin tämän Suomen oloja käsittelevän kirjoituksen useasti. Tietenkin se on suomalaisen näkökannasta kirjan kiinnostavinta antia, mutta käytin sitä myös esseeni lähteenä, joten myös siksi perehdyin siihen vielä huolellisemmin kuin varsinaiseen Safran Foerin tekstiin. Oli surullista lukea, että Pohjoismaat ovat pikkuhiljaa menettäneet asemansa eläinsuojelun kärkimaina. Suomessa pidetään tärkeänä sitä, että ruokaa saataisiin tuotettua yhtä halvalla kuin muissakin läntisissä maissa. Siksi vaatimuksiin eläinsuojenormien kiristämisestä onkin vastattu, että Suomella ei ole varaa tehdä tiukempia säädöksiä kuin muualla. Lisäksi myös Suomessa lihateollisuus on halunnut nopeakasvuisempia ja runsastuottoisempia eläinkantoja, mikä on johtanut siihen, että nykyisin käytettävät eläinkannat ovat usein rakenteellisesti aiempaa sairaampia.

Mikään kielellinen taidonnäyte Safran Foerin kirja ei ole, ja joitakin tönkköjä anglismeja suomentaja on jättänyt tekstiin, mutta eipä tämän kirjan tarkoituksena olekaan olla kirjallinen mestariteos. Kirjan tärkeys on sen sanomassa ja tuomassa tiedossa. Minulle kirja ainakin tarjosi paljon uutta informaatiota, vaikka luulisin kuitenkin olevani keskivertoa paremmin perehtynyt lihatuotannon haittoihin. Olen aiemminkin tiedostanut, että myös muita eläinkunnan tuotteita tuotetaan tavoilla, jotka eivät vastaa moraalikäsityksiäni. Jos eläisin täysin näkemysteni mukaisesti, olisin vegaani. En kuitenkaan ole, minkä vuoksi tunnen välillä omatuntoni kolkuttavan. Kirjassa kuvataan välillä niin huonoa eläinten kohtelua, että mieleni teki olla uskomatta. Ei kukaan voi kohdella eläimiä tuolla tavoin, joskus jopa tarpeettoman sadistisesti, mutta kai sitä vain valitettavasti on pakko uskoa.

Voisin suositella kirjaa kaikille, sillä tämä on sopivaa luettavaa niin aktiivivegaanille kuin lihan suurkuluttajalle. Mielestäni kaikkien pitäisi tietää kirjassa kerrottavat lihateollisuuteen liittyvät epäkohdat, vaikka kaikki asiat eivät, onneksi, ole täysin samalla tavalla täällä Suomessa kuin Yhdysvalloissa.

Kirjasta on kirjoitettu myös muun muassa Kirjaplaneetta-, Kirjanurkkaus- ja Kaiken voi lukea -blogeissa.

Eläinten syömisestä on 15. luettu kirja TBR100-listaltani.

Ensin mietin, onko tälle kirjalle sopivaa antaa edes tähtiä, mutta sitten päädyin siihen, että Eläinten syömisestä ansaitsee täydet viisi tähteä, koska se on niin vaikuttava ja tärkeä kirja.

*****

EDIT P.S. Minähän ehdin jo aivan unohtaa. Hyvää kirjan ja ruusun päivää! Minä en juhlistanut sitä muuten kuin käymällä kirjastossa, mutta houkuttelevaa luettavaa sieltä lähti mukaani, joten olen tyytyväinen.