Vicki Myron & Bret Witter: Kirjastokissa

kannen kuva: Rick Krebsbach

Vicki Myron & Bret Witter: Kirjastokissa 2009 (2008) (Dewey: A Small Town, a Library and the World's Most Beloved Cat 2008) Loisto-pokkarit 303 s. suom. Laura Beck
saatu blogiarvonnasta

Ensimmäinen mitä tunsin, oli jäätävän ilman tuulahdus. Joku oli ahtanut kirjan kiilaksi niin että luukku oli jäänyt auki. Laatikossa oli yhtä kylmä kuin ulkonakin, ehkä jopa kylmempää, koska laatikko oli metallia. Siellä olisi voinut säilyttää pakastelihaa. Minä haukoin vielä kylmästä henkeäni, kun näin kissanpennun.
Se kyyhötti laatikon vasemmassa reunassa pää painuksissa, tassut alleen kipristettyinä, ja yritti näyttää mahdollisimman pieneltä. Kirjoja oli epämääräisissä pinoissa laatikon yläreunaan asti ja ne peittivät pennun osittain näkyvistä. Nostin yhtä kirjaa varovasti nähdäkseni paremmin. Pentu nosti katseensa minuun, hitaasti ja surullisesti. Sitten se painoi päänsä ja kyyristyi koloonsa. Se ei yrittänyt näyttää rohkealta. Se ei yrittänyt mennä piiloon. En usko että se oli edes peloissaan. Se vain toivoi että joku pelastaisi sen.
Tiedän että sydämen sulaminen kuulostaa kliseeltä, mutta uskon että minulle tapahtui juuri niin tuona hetkenä: kaikki luunikin sulivat. En ole mikään sentimentaalinen ihminen. Olen yksinhuoltajaäiti ja maalaistalon tytär, ja olen puskenut läpi hyvinkin vaikeista paikoista, mutta tämä oli niin, niin... odottamatonta.

Spencer on pikkukaupunki, joka sijaitsee Iowan osavaltiossa, Yhdysvalloissa. Tämän pienen kaupungin kirjaston palautuslaatikkoon on eräänä päivänä ilmestynyt jotakin hyvin yllättävää, sillä palautuslaatikossa on kirjojen keskellä pieni ja kylmästä tärisevä kissanpentu. Kirjaston henkilökunta ja ennen kaikkea kirjastonjohtaja Vicki Myron ottavat kissanpennun hellään huomaansa. Kissa saa nimekseen Dewey Readmore Books, ja hän aloittaa matkansa monien ihmisten sydämiin Spencerin kirjaston omana kissana.

Sain kirjan sheferijmin blogissaan järjestämästä kirja-arvonnasta ja olin todella ilahtunut. Kirjastokissa on ollut lukulistalla siitä lähtien, kun alkuvuonna sain kuulla kirjasta ja Deweysta. Kissakirjat ovat sellaisia, jotka mielelläni haluan myös omaan hyllyyni, joten tämä arvontapalkinto onnistui ilahduttamaan minua todella paljon. En voinutkaan olla aloittamatta kirjaa heti, kun sen käsiini sain.

Aluksi pidin kirjaa hyvän mielen kirjana, koska nauroin niin monesti Deweyn keksinnöille. Pystyin kuvittelemaan Deweyn seikkailemassa lamppujen päällä ja metsästämässä salavihkaisesti kuminauhoja milloin mistäkin. Huomasin pian, että Deweyn tarinan rinnalla kuljetettava Vickin, Deweyn sijaisemon, elämäntarina oli kuitenkin harvinaisen surullinen. Silti vasta lopussa kyynelehdin vuolaasti ja sain poikaystäväni ihmettelemään, mikä minulla on hätänä. Vastaukseksi sopersin, että se kissa nukutettiin. Tiesin, että Dewey kuolee lopussa, mutta silti Deweyn viimeisistä hetkistä lukeminen oli todella vaikeaa. Deweyn vakava sairaus ja kuolema nostattivat pintaan surua, joka uinuu sisälläni. Menetin puolitoista vuotta sitten ensimmäisen kissaystäväni, ja perheenjäseneksi muodostuneen lemmikin menetys on todella kova paikka.

Deweyn lisäksi kirjan kiintoisinta antia olivat kertomukset kirjastolaitoksen kehityksestä ja kirjastossa työskentelystä. Kirjastokissan lukijalle tulevat tutuiksi sekä Spencerin kirjaston arki että juhla. Deweyn 19 vuoden pituisen elämän aikana kirjastolaitos ja Spencerin kirjasto ehtivät kokea monta muutosta. Kirjastokissassa kerrotaan jopa lyhyesti, millaista eräässä kirjastossa oli 1900-luvun alussa. Kirja tarjosi mielenkiintoista tietoa tällaiselle kirjastojen suurelle ystävälle. En osaisi kuvitella elämääni ilman kirjastoja, sillä ne tekevät elämästäni paljon rikkaampaa ja kirjaisampaa.

Olin odottanut saavani lukea 300 sivua Deweyn elämästä. Siksi olinkin hieman pettynyt, että kirjan kirjoittaja Vicky Myron keskittyi niin paljon myös omaan elämäänsä ja sen vaikeuksiin. Tavallaan tämän ratkaisun ymmärrän, koska kai Vicky Myron haluaa korostaa sitä, miten merkittävä osa Deweyllä on Vickyä välillä murjoneessa elämässä. Myönnän kuitenkin toivoneeni usein, että tarina palaisi jälleen takaisin kirjastoon ja Deweyn luokse. Monista surullisista elämänkohtaloista olen lukenut, mutta tämä oli ensimmäinen kirjastokissasta lukemani kirja. Pienoinen pettymys ei kuitenkaan paljon haitannut, vaan enimmäkseen kirja sai minut melkein kehräämään tyytyväisyydestä. Olisin kehrännyt, mutta ihmiset eivät harmi vain osaa tuottaa tuota taivaallista ääntä.

En tiedä, olisinko kokenut Kirjastokissan näin vahvasti, jollei minulla olisi ollut kunniaa tuntea montaa ihastuttavaa ja ainutlaatuista kissapersoonaa. Nyt peilasin kirjan tapahtumia omiin kokemuksiini kissoista, ja monia muistoja Dewey toikin mieleeni. 

Suosittelen kirjaa etenkin sekä kissojen että kirjastojen ystäville.

Dewey-kirjastokissa on seikkaillut ainakin Kirjavinkeissä, Kirjakaapin avaimessa, A pile of books and a cup of tea -blogissa, sheferijm-blogissa ja Onko kaunosieluista kyborgeiksi? -blogissa.

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä 2011 Atena (Eating Animals 2009) 389 s. suom. Antti Immonen ja Suomen oloja käsittelevät loppusanat on kirjoittanut Salla Tuomivaara Eläinsuojeluliitto Animaliasta
lainattu kirjastosta

Totean heti alkuun, että tästä arvostelusta näkyy minun subjektiivinen mielipiteeni lihansyönnistä. En edes yritä antaa olla sen näkymättä. Olen ollut reilun kymmenen vuoden ajan kasvissyöjä, joten on aika selvää, ettei suhtautumiseni lihantuotantoon (ja -syöntiin) ole se kaikkein positiivisin. Jonathan Safran Foerin kirja on ollut pitkään lukulistallani, mutta sain luettua sen vasta nyt, kun olen kirjoittanut kirjallisen viestinnän kurssille esseetä lihansyönnin haittapuolista.

Jonathan Safran Foer alkoi tutkia eläinten syömistä, kun hänen poikansa syntyi. Safran Foer oli pitkään ollut epävarma siitä, miten lihansyöntiin pitäisi suhtautua ja lapsen syntymän myötä hänen oli alettava ajatella asioita myös poikansa kannalta. Hän ei voinut enää ummistaa silmiään ja syödä satunnaisesti lihaa ottamatta tarkemmin selvää lihatuotannosta.

Ennen Eläinten syömisestä -kirjan lukemista luulin, että kirjassa esitetään yksipuolinen kuva lihatuotannosta. Lihatuotanto on pahasta aina ja lihantuottajille ei anneta puheenvuoroa. Olin väärässä, sillä kirjailija itsekin myöntää lopulta tukevansa eettisempää eläintuotantoa. Kirjassa on tällaisesta esimerkkinä farmari Frank, joka kohtelee kasvattejaan mahdollisimman hyvin. Kuitenkin myös Frankin tilalla kasvaneilla linnuilla on kohtalona ennenaikainen kuolema. Onko oikein, että kanat tapetaan 35-39 päivän ikäisinä, vaikka kanan luontainen elinikä olisi viidestä seitsemään vuotta? Entä munijakanojen tarpeettomat kukkopojat, joiden elämä loppuu ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan?

Eläinten syömisestä keskittyy Yhdysvaltojen lihateollisuuteen ja sen ongelmiin. Kirjan lopussa on 15 sivun mittainen kirjoitus eläinten oloista Suomessa. Vaikka ongelmat eivät ole ehkä niin pahoja Suomessa kuin Yhdysvalloissa, tämän suomenkieliseen painokseen lisätyn kirjoituksen lukemisen jälkeen ei voi ajatella, että kyllähän niitä ongelmia tietysti muualla on, mutta Suomessa on kaikki aivan toisin ja niin paljon paremmin. Luin tämän Suomen oloja käsittelevän kirjoituksen useasti. Tietenkin se on suomalaisen näkökannasta kirjan kiinnostavinta antia, mutta käytin sitä myös esseeni lähteenä, joten myös siksi perehdyin siihen vielä huolellisemmin kuin varsinaiseen Safran Foerin tekstiin. Oli surullista lukea, että Pohjoismaat ovat pikkuhiljaa menettäneet asemansa eläinsuojelun kärkimaina. Suomessa pidetään tärkeänä sitä, että ruokaa saataisiin tuotettua yhtä halvalla kuin muissakin läntisissä maissa. Siksi vaatimuksiin eläinsuojenormien kiristämisestä onkin vastattu, että Suomella ei ole varaa tehdä tiukempia säädöksiä kuin muualla. Lisäksi myös Suomessa lihateollisuus on halunnut nopeakasvuisempia ja runsastuottoisempia eläinkantoja, mikä on johtanut siihen, että nykyisin käytettävät eläinkannat ovat usein rakenteellisesti aiempaa sairaampia.

Mikään kielellinen taidonnäyte Safran Foerin kirja ei ole, ja joitakin tönkköjä anglismeja suomentaja on jättänyt tekstiin, mutta eipä tämän kirjan tarkoituksena olekaan olla kirjallinen mestariteos. Kirjan tärkeys on sen sanomassa ja tuomassa tiedossa. Minulle kirja ainakin tarjosi paljon uutta informaatiota, vaikka luulisin kuitenkin olevani keskivertoa paremmin perehtynyt lihatuotannon haittoihin. Olen aiemminkin tiedostanut, että myös muita eläinkunnan tuotteita tuotetaan tavoilla, jotka eivät vastaa moraalikäsityksiäni. Jos eläisin täysin näkemysteni mukaisesti, olisin vegaani. En kuitenkaan ole, minkä vuoksi tunnen välillä omatuntoni kolkuttavan. Kirjassa kuvataan välillä niin huonoa eläinten kohtelua, että mieleni teki olla uskomatta. Ei kukaan voi kohdella eläimiä tuolla tavoin, joskus jopa tarpeettoman sadistisesti, mutta kai sitä vain valitettavasti on pakko uskoa.

Voisin suositella kirjaa kaikille, sillä tämä on sopivaa luettavaa niin aktiivivegaanille kuin lihan suurkuluttajalle. Mielestäni kaikkien pitäisi tietää kirjassa kerrottavat lihateollisuuteen liittyvät epäkohdat, vaikka kaikki asiat eivät, onneksi, ole täysin samalla tavalla täällä Suomessa kuin Yhdysvalloissa.

Kirjasta on kirjoitettu myös muun muassa Kirjaplaneetta-, Kirjanurkkaus- ja Kaiken voi lukea -blogeissa.

Eläinten syömisestä on 15. luettu kirja TBR100-listaltani.

Ensin mietin, onko tälle kirjalle sopivaa antaa edes tähtiä, mutta sitten päädyin siihen, että Eläinten syömisestä ansaitsee täydet viisi tähteä, koska se on niin vaikuttava ja tärkeä kirja.

*****

EDIT P.S. Minähän ehdin jo aivan unohtaa. Hyvää kirjan ja ruusun päivää! Minä en juhlistanut sitä muuten kuin käymällä kirjastossa, mutta houkuttelevaa luettavaa sieltä lähti mukaani, joten olen tyytyväinen.