Vuosisatojen pölyttämää? Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä

Kansi: Päivi Veijalainen / Huhtikuu

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä 2008 (Le tour du monde en 80 jours 1872) Minerva 237 s. suom. Kristina Haataja
lainattu kirjastosta

"Maailman ympäri kahdeksassakymmenessä päivässä?"
"Niin."
"Hyvä on, minä näytän."
"Milloin?"
"Heti."
"Sehän on sulaa hulluutta!" huusi Andrew Stuart, jota vastaväittäjän itsepintaisuus alkoi jo ärsyttää. "Eiköhän pelata mieluummin?"
"Jakakaa sitten kortit uudestaan", sanoi Phileas Fogg,"sillä jaoitte ne väärin."
Andrew Stuart tarttui kuumeisin käsin kortteihin mutta laski ne sitten yhtäkkiä pöydälle.
"Kyllä vain, herra Fogg, minä lyön vetoa neljätuhatta puntaa."
"Rauhoittukaa, Stuart hyvä", lausahti Fallentin, "tämähän on vain leikkiä."
"Olen tosissani joka kerta kun sanon lyöväni vetoa", huomautti Andrew Stuart.
"Hyvä on", virkkoi Phileas Fogg ja kääntyi muiden puoleen:
"Minulla on kaksikymmentätuhatta puntaa talletettuna Baring-veljesten pankissa. Panen ne mielelläni likoon..."
"Kaksikymmentätuhatta puntaa", huudahti John Sullivan. "Sellainen summa, ja riskeeraatte sen, vaikka jokin pieni ja mitätön seikka voi aiheuttaa viivytyksen ja tuhota koko hankkeen!"
"Ei ole mitään viivytyksiä", vastasi Phileas Fogg tyynesti.
"Mutta herra Fogg, kahdeksankymmentä päivää on lyhin mahdollinen aika!"
"Lyhin mahdolllinen aika hyvin käytettynä riittää mainiosti."
"Mutta jottei aika ylittyisi, on laivasta hypättävä suoraan junaan ja junasta taas suoraan laivaan!"
"Minä hyppään matemaattisesti."
"Älkää laskeko leikkiä!"
"Kunnon englantilainen ei koskaan laske leikkiä, kun kysymyksessä on kunnon vedonlyönti", vastasi Phileas Fogg.

Englantilainen herrasmies Phileas Fogg ei ole innokas matkustaja, ja tämän piirteen vuoksi ranskalainen Jokapaikanhöylä haluaa Foggin palkolliseksi. Jokapaikanhöylä ei kuitenkaan osaa aavistaa, että heti hänen ensimmäisenä työpäivänään uusi isäntä lyö vedon, joka vie isännän ja palvelijan matkalle maailman ympäri. Tavoitteena on matkustaa maailman ympäri lyhyimmässä mahdollisessa ajassa 80 päivässä. Jollei Fogg onnistu tavoitteessaan, hän joutuu maksamaan 20 000 puntaa. Juuri ennen Foggin lähtöä on tapahtunut suuri pankkiryöstö ja poliisivoimat pitävät Foggin vedonlyöntiä vain verukkeena paeta tekonsa seuraamuksia. Wilbur Fix -salapoliisi lähteekin jahtaamaan herrasmiesrosvoksi epäilemäänsä Foggia.

En tiedä, onko kukaan ehtinyt ihmetellä, mitä kävi alkuvuonna keksimälleni idealle lukea ennen 1900-lukua ilmestyneitä kirjoja parin kuukauden välein. Aloitin Grimmin satuja helmikuun alussa ja olen edelleen noin sivulla 50. Minulle on käynyt valitettavasti niin, että ymmärrän hyvin, miksi kuuluisat sadut ovat niitä kuuluisia ja vähemmän kuuluisat ovat jääneet tuntemattomammiksi. Odotin saduilta paljon enemmän ja ajattelin lukevani kirjan muutamassa viikossa, mutta kirja vain pölyttyy sohvan viereisessä hyllyssä eikä lukeminen edisty. En halunnut ideani täysin lakastuvan, joten vajaa neljä kuukautta ensimmäisen vanhan kirjan lukemisen jälkeen aloitin kolmannen. Tällä kertaa valitsin kirjan, joka sopii myös Vive la France! -haasteeseeni. Sekään ei ole oikein edistynyt, sillä kaksi ensimmäistä haastekirjaa eivät olleet minun kirjojani. Kolmannen ehdin jo keskeyttääkin, joten ajattelin tällä kertaa kokeilla jotakin muuta kuin modernia ranskalaista kirjallisuutta.

Vernen klassikkoteos olikin ratkaisu kaikkiin ongelmiini (tai haasteongelmiin nyt ainakin). Aloin lukea kirjaa eräänä toukokuisena aamuna ja minun oli pakko lukea kirja loppuun saman päivän aikana.

En lapsena pystynyt seuraamaan kirjaan pohjautuvaa piirrettyä, sillä vietin viikonloppuni yleensä isäni luona, jolla ei ollut telkkaria. Muistan kuitenkin katsoneeni piirrettyä silloin harvoin, kun siihen oli mahdollisuus, mutta kirja tuntui kuitenkin melko tuoreelta, sillä en ollut tietoinen koko juonesta ja olin unohtanut paljon siitäkin vähästä, jonka olin jo nähnyt sarjassa.

Eri kulttuurien kanssa kohtaamiset jäivät melko vähäisiksi, koska Fogg ja Jokapaikanhöylä matkustavat niin kiireesti, mutta esimerkiksi neidon pelastaminen polttouhriksi joutumiselta viestitti kulttuurieroista. Jotkin Foggin matkaa sulavoittaneet sattumukset tuntuivat hieman liiankin otollisilta, mutta toisaalta Fogg ja Jokapaikanhöylä eivät täysin vaikeuksiltakaan välttyneet. Kirja on aika vauhdikas ja huomasin välillä jännittäväni, mitä Foggille ja Jokapaikanhöylälle käy, vaikka osasinkin arvata loppuratkaisun.

Aiemmissa suomennoksissa on käsittääkseni käytetty Jokapaikanhöylästä alkuperäistä nimeä Passepartout. Koska Foggin uskollinen palvelija on tullut Suomessakin tutuksi Passepartoutina myös piirretyn televisiosarjan ansiosta, en ymmärtänyt, miksi nimi on yhtäkkiä pitänyt suomentaa. Suomennoksessa oli myös toinen minua häirinnyt piirre, sillä pari kertaa kerronnassa käytettiin sanaa dorka. Internet ei tehnyt minua viisaammaksi siitä, miten vanha sana on, mutta minusta tuntuu, ettei sitä 1800-luvulla ole käytetty. Ainakin minun korviini se kuulostaa enemmän modernilta sanalta, vaikka tosin voin olla täysin väärässäkin.

Tietenkin esimerkiksi väkilukuun liittyvät ja matkustusiaikoihin liittyvät tiedot ovat vanhentuneita, mutta kirja tarjosi vallan ihastuttavan aikamatkan 1800-luvun loppupuolelle. Tarinassa on myös vanhanaikaisia käytössääntöjä ja kielessä käytöstä poistuneita sanoja, mutta tarina tuntui edelleen hyvin mielenkiintoiselta. Vanhan ajan seikkailukertomukset viehättivät minua lapsena ja niin näköjään viehättävät nykyäänkin. Aion ehdottomasti lukea Verneä myös lisää ja todennäköisesti seuraavaksi tutustun Vernelle ominaisempiin tieteiskirjoihin. Sukelluslaivalla maapallon ympäri ja Matka maan keskipisteeseen kuulostavat ainakin hyvin potentiaalisilta ehdokkailta seuraavaksi tutustumisretkeksi Vernen kirjojen maailmaan.

♥♥♥♥½

Reta ihastui kieleen ja kaikkitietävään kertojaan, joka esittää hahmot hieman pilke silmäkulmassa.
Titanian mielestä kirja on mahtava ja vauhdikas lukukokemus.
Suvin mielestä matkanteko on analyyttista ja kiireistä, eikä paikantuntua ole lähes laisinkaan maiden ja kaupunkien kuvailuista huolimatta.
Alienin suosikkihahmoksi nousi Passepartout, kun taas Fogg jäi hienoisen värittömäksi.
Nannalle kirja tuotti pienoisia pettymyksiä suomennosratkaisuiden ja löyhemmän jännitteen myötä.

Markus Zusak: Kirjavaras (kirjana ja elokuvana)

Markus Zusak: Kirjavaras 2014 (2008) (The Book Thief 2005) Otava 556 s. suom. Pirkko Biström
kirja saatu Blogat-yhteistyönä

Kun olimme ensimmäisen kerran samoilla tienoilla, Hans oli kahdenkymmenenkolmen ja taisteli Ranskassa. Suurin osa hänen joukkueensa nuorista miehistä halusi innokkaasti taistella. Hans ei ollut asiasta niinkään varma. Olin matkan varrella vienyt muutamia heistä, mutta voisi sanoa, etten kertaakaan ollut edes vähällä koskettaa Hans Hubermannia. Hänellä oli liian hyvä onni tai hän ansaitsi jäädä henkiin tai sitten hänen hengissä pysymiseensä oli jokin hyvä syy.
Armeijassa hän oli huomiota herättämättömän tavanomainen. Hän juoksi keskitasoisesti, kiipesi keskitasoisesti ja osasi ampua sen verran suoraan, ettei häpäissyt esimiehiään. Hän ei myöskään ollut missään niin hyvä, että hänet olisi valittu ensimmäisten joukossa juoksemaan suoraan minua kohti.

***PIENI MUTTA HUOMIONARVOINEN***
HUOMAUTUS
Vuosien mittaan olen nähnyt paljon nuoria miehiä, jotka luulevat juoksevansa toisia nuoria miehiä kohti. 
Väärin.
He juoksevat minua kohti. 

Kuolema kohtaa Lieselin ensimmäistä kertaa junamatkalla, jonka aikana Kuolema vie Lieseliltä pikkuveljen. Veljensä kuoleman vuoksi Lieselillä ei ole ketään tuttua turvanaan, kun hän saapuu ottovanhempiensa Hans ja Rosa Hubermannin luokse. Hän kaipaa äitiään, mutta löytää ystävän naapurissa asuvasta Rudysta. Ottoisä alkaa opettaa Lieseliä lukemaan öisin. Sanoista tulee Lieselille rakkaita ja hän hankkii luettavaa itselleen erikoisilla tavoilla. Ensimmäinen kirja tarttui hänen mukaansa pikkuveljen hautajaisista ja toisen Liesel nappasi kytevästä kirjakokosta. Kun Hansin ystävän poika saapuu Hubermannien luokse pyytämään ystävän palvelusta, Liesel saa uuden ystävän kellariin piilotetusta juutalaisesta.

Olin kuullut Zusakin kirjasta paljon ennen tätäkin vuotta ja olin lisännyt kirjan lukulistallekin. Kuitenkaan se ei ollut päätynyt luettavakseni ennen kuin universumi tuntui muistuttavan minua kirjasta joka toinen päivä. Ensin luin Hurjan hassun lukijan bloggauksen, josta minulle selvisi, että kirjan minä-kertojana on kuolema. Tuumasin silloin, että kuulostaapa mielenkiintoiselta. Sitten Irene hehkutti Kirjavarkaan maasta taivaisiin, ja kun syntymäpäiväarvontani yhteydessä kyselin kirjavinkkejä, kaksi osallistujaa suositteli Kirjavarasta. Sitten minulle vielä tarjoutui tilaisuus saada pokkari ja kaksi elokuvalippua bloggausta vastaan, joten vihdoin vuosien harkinnan jälkeen sain luettua Kirjavarkaan. Nyt vain ihmettelen, miksen lukenut kirjaa jo aiemmin.

Luen harvoin natsi-Saksaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Kyseessä on ihan tietoinen valinta, sillä kyseinen ajanjakso saa minut vain niin ahdistuneeksi ja surulliseksi, että yleensä haluan ennemmin säästää itseni siltä. Se onkin yksi syistä, miksi luin Kirjavarkaan vasta nyt. Osasin varautua siihen, että tuskin pystyn lukemaan kirjaa kuivin silmin. Enpä usko, että kukaan on kovin yllättynyt, jos sanon, että kirja on harvinaisen koskettava lukuelämys.

Pidin suunnattomasti Zusakin ratkaisusta käyttää Kuolemaa minä-kertojana. Natsi-Saksassa kuolema lymyili aina ainakin nurkan takana, joten ratkaisu oli kirjan tapahtuma-aikaan sopiva ja persoonallinen. Joidenkin lukijoiden mielestä Kuoleman tekemät sivuhuomautukset (esimerkki alun lainauksessa) tekevät kerronnasta inhottavan töksähtelevää, mutta minä pidin niistäkin. Täytyihän niihin hetki totutella, mutta loppujen lopuksi nekin toivat kerrontaan ainutlaatuisuutta ja nokkeluutta. Viittaukset tulevaan olivat hieman häiritsevämpiä ja kirja olisi toiminut ilman niitäkin, ehkä osittain jopa paremmin.

Kirjavaras sai aikaan halun lukea lisää ajanjaksoon liittyvää kirjallisuutta. Kirja oli ajoittain hyvinkin raastava, niin kuin arvelinkin, mutta toisaalta se vei ison palan sydäntäni. 

♥♥♥♥♥

Niin kuin kirjan nimeen sopii Kirjavarkaasta on kirjoitettu todella monessa kirjablogissa: Järjellä ja tunteella, Kirjojen rakastaja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, La petite lectrice, Luettua, Rivien väleissä, Notko, se lukeva peikko, Sallan lukupäiväkirja, Kirjaneidon tornihuone, Kirjojen parissa, Nenä kirjassa, Kirjahullun mietteitä, Todella vaiheessa, Yöpöydän kirjat, Tarinauttisen hämärän hetket, Lukuisat kissanpäivät, Kirjapäiväkirjani, Satun luetut, Kuvia ja sanoja, Lukematon maailma, Uusi Kuu, Books Under the Stairs, Pihin naisen elämää, Insinöörin kirjahylly, Kaikkea kirjasta, Kirjan viemää ja Pilvien tarkkailuun.

Kirjavaras K-12 kesto: 2 h 12 min ensi-ilta: 4.4.

En ole ennen blogiini elokuvista kirjoitellut, mutta kevään ja kesän aikana on tulossa ensi-iltaan ainakin kolme kirjallista elokuvaa, jotka haluaisin nähdä. On siis hyvinkin mahdollista, että lausun sanasen The Fault in Our Starsin (11.7.), Vampire Academyn ja Divergentin (9.4.) (linkit vievät kirjabloggauksiini ja suluissa on ensi-iltapäivämäärä) elokuvaversioista. Tosin Vampire Academyn googlettaminen jätti minut hieman hämmennyksiin, sillä elokuvaa ei löydy Finnkinon tulevasta ohjelmistosta, vaikka olen melkein varma, että se siellä jossakin vaiheessa oli. En siis ole täysin selvillä, onko Vampire Academy tulossa Suomen elokuvateattereihin ja jos on, niin milloin.

Eilisiltana kävin katsastamassa Kirjavarkaan elokuvasovituksen. Odotukseni olivat aika korkealla, sillä kirja oli mielestäni loistava. Elokuva ei onneksi pettänyt odotuksiani, vaikka tarina olikin tuoreena mielessä. Vaikka tarina olikin tuttu, mielestäni se on niin vahva, ettei se kulu kerrasta tai kahdesta. Elokuva ei ollut täysin kopio kirjasta vaan joitakin eroavuuksia huomasin, mitä pidin vain hyvänä, sillä lisätyt kommentit ym. tuntuivat tunnelmaan sopivilta ja osa niistä oli aika hauskoja.

Elokuva alkoi kirjan tavoin synkästi. Kertojaääni muistuttaa jokaisen kuolevaisuudesta ja Lieselin pikkuveli menehtyy junamatkalla. Elokuva toi kyyneleet silmiini useasti, vaikka osasin varautua surullisiin kohtiin.

Vuonna 2000 syntyneen ja Lieseliä esittäneen Sophie Nélissen näyttelijäsuoritus oli varsin uskottava ja hyvä. Uskon, että kyseisestä näyttelijästä kuullaan vielä paljon, sillä hänessä on ehdottomasti se jokin, taika saada henkilö eläväksi. Muutenkin näyttelijät tuntuivat minusta osiinsa sopivilta ja suoriutuivat hyvin.

Vaikka kirjassa oli myös siroteltu saksankielisiä sanoja kerronnan sekaan, elokuvassa ne tuntuivat häiritseviltä. Aluksi jo toivoin, että elokuvassa puhuttaisiin koko ajan saksaa, sillä nyt Saukerlit ja Saumenschit tuntuivat niin oudoilta englanninkielisen puheen seassa. Ei natsi-Saksassa ole varmasti puhuttu niin, joten mieluummin olisin ottanut dialogin kokonaan englanniksi tai kokonaan saksaksi. Muuten ajan henki oli tavoitettu hienosti. Hakaristit lasten takeissa ja juutalaisten pahoinpitelyt tuntuivat hyvin pysäyttäviltä.

Elokuvaseuralaiseni piti elokuvasta, mutta koki kertojaäänen melko irralliseksi ja oudoksi ratkaisuksi. Koimme molemmat elokuvaa katsoessamme melkoisen tunnemyrskyn ja keskustelimme elokuvan jälkeen natsi-Saksan ajan käsittämättömyydestä.

Kirjavaras tuli ensi-iltaan eilen, joten olin yllättynyt yleisön määrän vähyydestä. Ehkäpä aihe ole kaikkein mediaseksikkäin, mutta elokuva on kuitenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Kiitos kirjasta ja elokuvalipuista SF Film Finlandille!

Kirjavarkaan filmatisoinnin ovat ehtineet käydä katsastamassa myös Minna Vuo-Cho ja Linnea.

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa 2012 (Darlah - 172 timer på månen 2008) Karisto 438 s. suom. Elina Uotila
lainattu kirjastosta

"Ajatelkaapa tätä: me lähetämme sinne kolme nuorta, ja he saavat kukin oman kameran, omat tehtävänsä, joita heidän tulee suorittaa Kuussa. Koko maailma haluaa tietenkin seurata tapahtumia, kiinnostuneita televisiokanavia riittää varmasti jonoksi asti ja koko tutkimusretki rahoittaa käytännössä itse itsensä."
Miehet nyökyttelivät nyt jo ponnekkaammin.
"Mutta miten me oikein päätämme, keitä sinne lähtee?"
Lewis hymyili taas, entistä viekkaamman näköisenä.
"Me järjestämme arvonnan."
Se oli viimeinen asia, joka keskustelussa sanottiin. Sen jälkeen miehet järjestivät aiheesta äänestyksen ja kaikki nostivat kätensä ilmaan. He olivat kuulennon puolesta. Sen jälkeen heille jaettiin paksut kirjekuoret, joissa tilanne oli kuvattu yksityiskohtaisesti. Kuorissa oli kaksi raporttia vuodelta 1974, jotka kertoivat Kuussa tehdyistä löydöistä, sekä lukuisia valokuvia - useimmat niistä erittäin tummia ja epätarkkoja - jotka osoittivat että siellä oli todellakin jotain, mitä siellä ei olisi pitänyt olla.

Les! Lue! -blogin Reeta kirjoitti muutama viikko sitten norjalaisesta nuortenkirjasta, jonka idea kuulosti varsin erikoiselta. NASA järjestää arvonnan, jonka voittavat kolme nuorta pääsevät mukaan kuulennolle. Arpaonni suosii japanilaista Midoria, ranskalaista Antoinea ja norjalaista Miaa. Kuussa heitä kuitenkin odottavat kauhut, jollaisia he eivät osanneet aavistaa.

Kirjan nuoria kuvattiin melko stereotyyppisesti. Antoine kituu sydänsurujen vuoksi ja uskoo rakkautensa olevan kuolematonta. Midori on sopeutumaton ja kaipaa uudenlaista alkua. Mialla kärsii ymmärtämättömistä vanhemmista ja haaveilee kuuluisan muusikon urasta. Henkilöt olivat melko ohuita ja olisin toivonut, että he olisivat olleet hieman monipuolisempia ja siten uskottavampia. Päähenkilöiden syyt avaruuteen lähtöön olivat myös hieman outoja. Olisin odottanut, että joku henkilöistä olisi todella haaveillut avaruuteen pääsystä, mutta kaikille avaruus tuntui olevan välietappi tai pakokeino.

Kirjan loppupuoli oli todella puistattava. Loppuratkaisu oli myös yllättävä, koska olen tottunut tietynlaiseen nuortenkirjojen noudattamaan kaavaan. Harstad oli kuitenkin välittämättä mistään normeista ja kirjoitti omanlaisensa lopun. En ensin oikein osannut päättää, pidinkö loppuratkaisusta vai enkö, mutta nyt olen sitä mieltä, että se oli aika huikea. Se jäi kummittelemaan mieleeni. 

Annoin juonen ja etenkin loppuratkaisun takia kirjalle joitakin epäkohtia anteeksi. Alussa esimerkiksi henkilöiden pinnallinen kuvaus häiritsi, koska kirjailija keskittyi kuvaamaan henkilöiden päätöksen takana olevia syitä ja elämäntilannetta. Ensimmäiset 200 sivua odotin lähinnä pääsyä Kuuhun. Kun nuoret pääsivät Kuuhun, en enää paljoa välittänyt siitä, millaisia henkilöt olivat. Tosin en heihin kovin suuresti kiintynyt, ja välinpitämättömyyteni henkilöitä kohtaan vaikutti kyllä siihen, millaisia tunteita kirjan tapahtumat saivat aikaan.

Ainakin Wow! signaali ja Emilie Sageen tapaus eivät ole Harstadin mielikuvituksen tuotetta. Niiden selityksistä ja Emilien tapauksen totuudenmukaisuudesta voi tietenkin jokainen tehdä omat johtopäätöksensä. Pidän siitä, että kirjailija ottaa selvää todellisista tai huhutuista asioista ja yhdistää niitä kirjansa juoneen. Tämä tekee kirjasta vielä karmivamman. 

♥♥♥♥

Muissa blogeissa: Mustemaailmani, Alas taikavirtaa, Lopunajan lauseet, Notko, se lukeva peikko, Diutun kirjaimia, Kirjaston kummitus, Jos vaikka lukisi..., Kansien välissä, Operaatio-E, Tulin Luin Bloggasin, Books and pictures, Sivullinen Stooreja ja Olipa kerran kirjablogi. 

Miss S.: Extra Confessions of a Working Girl & muistutus kirja-arvonnasta

Miss S.: Extra Confessions of a Working Girl 2008 Penguin Books 277 s.
poimittu mukaan kirjaston bookcrossing-hyllystä

It was my first real shift after my trial nights at the stripclub a few weeks back, and I was a bag of nerves. I shouldn't have been but I was. This time I didn't have friends close at hand to give me support if I needed it. My first night would be a slow one, I had been told, and I had spent most of it standing in the corner watching, so no wonder I hadn't made much money. But I was determined to give this dancing thing a good try. How hard could it be? Everyone kept saying it had to be better than selling your body, though I couldn't say I really got the distinction. And this was London: surely it had to pay better than working in a brothel in a provincial town?

Miss S. on päätynyt kokeilemaan vaihteeksi stripparin uraa, koska kaikki sanovat sen olevan seksin myymistä parempi vaihtoehto. Hän ei kuitenkaan ymmärrä strippaamisen viehätystä. Palkka on huonompi ja ulkonäkö merkitsee enemmän kuin tanssitaidot. Uhkeimmat työtoverit saavat parhaat tipit. Strippaaminen jääkin vain hetkelliseksi kokeiluksi ja Miss S. päätyy takaisin vanhalle urapolulleen ja hänestä tuleekin lopulta escort. 

Katseeni osui jokin aika sitten Extra Confessions of a Working Girliin kirjaston bookcrossing-hyllyä silmäillessäni. Luin teini-ikäisenä Belle de Jourin Puhelintytön salaiset seikkailut ja pidin siitä aika paljonkin. Belle de Jour kuvaili elinkeinoaan varsin nokkelasti ja mielenkiintoisesti. Ajattelinkin, että ehkäpä Miss S.:n kokemuksiin perustuva kirja voisi tarjota samankaltaisen lukukokemuksen kuin Belle de Jourin seikkailut. Osittain odotukseni täyttyivät, mutta osittain eivät. 

Kirjaa lukiessani aloin arvella, että Miss S.:n tunnustukset ovat päätyneet kansien väliin juuri Belle de Jourin menestyksen vuoksi. Varsinkin lopussa oleva lista, joka valotti escortin laukun sisältöä, tuntui Bellen matkimiselta. Kirja ei tosin ollut päiväkirjamuodossa ja Miss S. kuvaili vähemmän omaa henkilökohtaista elämäänsä kuin Belle. Lähinnä minulle selvisi, että hän ei pidä vierailuista vanhempiensa luona, mutta hän nauttii seksistä. Kovin syvällinen kirja ei siis todellakaan ollut, mutta toisaalta enpä mitään maailmankuvaani mullistavaa odottanutkaan, kun kirjan poimin luettavakseni. Extra Confessions of a Working Girl tuntui laimentuneelta yritykseltä sanoa samat asiat kuin Belle de Jour. Belle vain onnistui kertomaan tarinansa nokkelammin ja kiehtovammin. Goodreadsissa joku lukija mainitsi, että hän piti kirjaa ensimmäistä osaa parempana. Ensimmäinen osa ei todellakaan aivan heti ole päätymässä luettavakseni, sillä jo toisen osankin parissa alkoi haukotuttaa.

Minun on kuitenkin myönnettävä, että ensimmäiset 150 sivua olivat ihan viihdyttäviä. Kaipasin silloinkin jotakin enemmän, mutta kirja tuntui ihan hyvältä. Sitten minua alkoivat puuduttaa toisteisuus ja episodimaisuus. Yleensä luvuissa keskityttiin erityisesti johonkin asiakkaaseen tai asiakastyyppiin. Kirjassa jatkuvasti läsnä oli lähinnä Miss S.:n epätyytyväisyys asiakkaisiinsa, joita viehättivät hänen pikkutyttömäisyytensä. Aika pitkään hän myös pohti silikonien ottamista, koska hän ajatteli suurempien rintojen myötä asiakaskunnan muuttuvan mieleisekseen. Minua ei tämä kovinkaan paljon kiinnostanut. Olisin harkinnut kirjan keskeyttämistä, jollei tunnustuksia olisi ollut luettavana enää vain sadan sivun verran.

Sanoisin, että kirja antaa melko kiillotetun kuvan seksityöstä. Tosin tietenkin osa seksityöläisistä viihtyy työssään eivätkä ole riistettyjä ja siitä näkökulmasta katsottuna kirja oli varmaankin ihan uskottava. Kannessa sen sanotaan perustuvan tositapahtumiin. Jo kirjan ulkoasu on viihdekirjamainen ja Miss S. tuo ammattinsa haittapuolena esiin lähinnä hankalat asiakkaat. Hänen näkökulmastaan ne varmasti ovatkin suurin haittapuoli, sillä hän selvästi pitää työstään. Hyvä niin.

Seuraavalla kirjastoreissullani vien kirjan takaisin bookcrossing-hyllyyn. Tämä ei tosin varsinaisesti ole bookcrossing-kirja, sillä tätä ei ole rekisteröity Bookcrossing-sivustolle. Minäkään en rekisteröintiä jaksa tehdä, vaikka kirjan matkaa olisikin varmasti mielenkiintoista seurata.

♥♥½

Lopuksi muistutan, että halukkailla on vielä pari päivää aikaa osallistua kirja-arvontaan. Osallistumisaikaa on keskiviikkoon klo 23.59 asti ja torstaina arvonkin voittajat. 

Carolyn Keene: Kitty och falskmyntarligan

kannen kuva: Andreas Bennwik

Kitty och falskmyntarligan 2008 (The Secret of Candlelight Inn 1997) B. Wahlströms 174 s. ruots. Nina Lunabba (suomennettu nimellä Neiti Etsivä ja kadonnut opaskoira)
ostettu alennusmyynnistä

Hon satte på sig skon, sprang nerför kullen och fram till Marisa, som just hjälpte Bess att ta på Casey halsbandet. 
- Marisa, det är telefon till dig, meddelade Kitty. Någon som heter Eric vill prata med dig.
- Jag undrar varför han ringer mig här, sa Marisa när hon och Misty gick in genom ytterdörren tillsammans med Kitty. Hoppas att det inte har hänt något. 
Kitty följde med henne ut i köket för att hämta mer hushållspapper. Marisa tog luren.
- Hej, Eric, sa hon. Vad är det som står på?
Sedan lyssnade hon ett slag, och Kitty såg hur hon bleknade. Hon grep tag i kanten på diskbänken, och med andra handen kramade hon luren så hårt att knogarna vitnade.
- Sitter du på polisstationen?

Paula Drew'n ystävä Bess Marvin ottaa väliaikaisesti hoidokikseen tulevan opaskoiran. Bessin sokean ystävän Marisan kautta Paula sotkeentuu väärennettyjen setelien arvoitukseen. Viimeksi väärää rahaa levisi ympäri River Heightsia 25 vuotta sitten. Onko vanhalla ja uudella rikoksella jotakin yhteyttä toisiinsa?

Neiti Etsivästä ja Dana-tytöistä kirjoittaneen Carolyn Keenen takana on joukko haamukirjoittajia. Neiti Etsiviä ilmestyi englanniksi 175 osaa, joista on suomennettu 105. En löytänyt syytä sille, miksi Neiti Etsivien suomentaminen lopetettiin, vaikka ne ymmärtääkseni aika suuressa suosiossa Suomessakin olivat. Muistan olleeni hyvin pettynyt, kun suomennoksia ei enää kuulunutkaan, mutta onhan näitä ilmestynyt suomeksikin huikea määrä.

Ahmin Neiti Etsiviä ala-asteikäisenä. Saatuani ensimmäisen kirjastokorttini raahasin aluksi kotiin vain korkeita pinoja Paula Drew'n seikkailuista kertovia kirjoja. Luin kaikki Neiti Etsivät, jotka suinkaan käsiini sain ja luinkin melkein kaikki suomennetut osat. Yläasteella luin muutaman uudelleen, mutta ne tuntuivat silloin liian yksinkertaisilta eikä niiden viehätys ollut säilynyt. Löysin tämän ruotsinkielisen Neiti Etsivän Akateemisen kirjakaupan loppualennusmyynnistä enkä voinut vastustaa kirjaa reilun kahden euron hintaisena. Käyn virkamiesruotsin kurssia, joten yritän käyttää ruotsin kielen taitoani myös vapaa-ajalla tavallista enemmän.  

Suhtauduin kirjaan kuitenkin hieman epäluuloisesti. Minulle on jäänyt päällimmäiseksi mieleen teini-iän pettymys juonen yksinkertaisuuteen. Aluksi kiinnitinkin huomiota yksinkertaiseen kieleen, joka tosin oli hyvä asia ruotsiksi lukemisen kannalta, ja epäloogisuuksiin. Käyköhän Paula Drew ollenkaan koulua, sillä kirjassa puhutaan muun muassa Paulan poikaystävän valmistautumisesta tentteihin, mutta Paula tuntuu voivan keskittyä täysillä arvoitusten ratkaisemiseen? Minulle ei ole jäänyt mieleen, opiskeleeko Paula ylipäätään jotakin enkä myöskään löytänyt Internetistä tietoa asiasta.

En ole lainkaan varma, olenko lukenut kirjan joskus suomeksi. Juoni ei herättänyt mitään mielikuvia, mutta lapsuudessani ahmin Neiti Etsiviä niin paljon, että olen saattanut tämänkin osan lukea. En osannut arvata loppuratkaisua ja lopussa mahdollisia syyllisiä olikin monta. Arvelin, että arvaisin väärentäjien henkilöllisyyden helposti, mutta kirja onnistuikin yllättämään minut täydellisesti. (Edit. Huomasin lapsuudenkodissani käydessäni, että siellä on hyllyssä juuri tämän kirjan suomennos, joten olen lukenut tämän Neiti Etsivän yhdeksänvuotiaana.) Jännittävyydessä kirja ei tietenkään vedä vertoja aikuisille suunnatuille dekkareille, mutta vaaroja oli kuitenkin sen verran, että en jäänyt kaipaamaan enempää.

Kitty och falskmyntarligan on hyvin sopiva välipalakirja. Sen lukee nopeasti, mutta sen parista on helppo siirtyä jonkin muun kirjan pariin. Kirjan myötä minulle jäi halu lukea myös muita Neiti Etsiviä ruotsiksi. Ehkä käsiini osui poikkeuksellisen mielenkiintoinen Neiti Etsivä, sillä eihän tämä kirja ollut tylsä. Päinvastoin teos oli jopa iloinen ja piristävä yllätys. Pidin siitä enemmän kuin aiemmin aloittamastani Helen Wellsin samantyyppisestä kirjasta Vicki och spöket vid forsen. Ainakin tämän Neiti Etsivän juoni on monimutkaisempi kuin Kitty/Vicki-kirjojen*, vaikka Kitty/Vicki-sarjassa minua hurmaa päähenkilön lentoemännän ammatti.

Ruotsinnoksen nimi kuvaa paljon paremmin juonta kuin suomennettu nimike. Suomennoksen nimi viittaa vain pieneen yksityiskohtaan, kun taas ruotsinkielinen nimi Kitty och falskmyntarligan antaa paljon kokonaisvaltaisemman kuvan juonesta. Oli mielenkiintoista huomata, että englanninkielinen nimi taas viittaakin eri asiaan kuin suomen- ja ruotsinkielisten käännösten nimet. Englanninkielinen nimi kuulostaa mielestäni ehkä mielenkiintoisimmalta, mutta ruotsinkielisellä nimellä on eniten yhteyttä kirjan tarinaan.

* Helen Wellsin Vicki-kirjojen päähenkilö on suomennettu Kittyksi, kun taas Carolyn Keenen Paula Drew on ruotsinkielisissä teoksissa Kitty. Siksi puhuinkin bloggauksen ajan Neiti Etsivästä nimellä Paula, koska koin tavan selkeämpänä.

Catherine Sanderson: Petite Anglaise

kansi: Laura Lyytinen kannen kuva: iStockphoto

Catherine Sanderson: Petite Anglaise 2008 (Petite Anglaise 2008) Tammi 326 s. suom. Turun yliopiston suomentajaseminaari
saatu toiselta bloggaajalta

Sain tietää, että Belle de Jour oli tasokas puhelintyttö, joka oli voittanut palkintoja kirjoituksistaan. Jotkut uskoivat tytön todella olevan se, mikä hän väitti olevansa, ja esittivät todisteeksi hänen sisäpiiritietonsa maailman vanhimmasta ammatista, mutta epäilijät olivat puolestaan varmoja, että hän oli aloitteleva kirjailija joka kalasteli rivolla aiheellaan tuottoisaa kustannussopimusta. "Blogien" kuten nettipäiväkirjoja ilmeisesti nimitettiin, olemassaolo oli jäänyt minulta kokonaan huomaamatta, vaikka pidin itseäni taitavana netinkäyttäjänä. Sekä Belle että bloggausilmiö kiehtoivat minua. Sinä päivänä surffasin vaivihkaa blogista blogiin aina, kun pomoni eksyi turvallisen etäisyyden päähän pöydästään ja kun minun ei tarvinnut kirjoittaa saneluita puhtaaksi tai vastata puhelimeen. Call Centre Confidential toi mieleen yhden Konttori-sarjan jaksoista: tyyli erosi Bellestä, mutta huumori oli niin suoraviivaisen nokkelaa, että sain kahvia nenään nauraa tyrskiessäni kirjoituksille. Little Red Boat oli leikittelevä, rönsyilevä ja kerta kaikkiaan hulvaton, ja luettuani muutaman jutun ja lukijoiden hauskoja kommentteja olin koukussa.

Sain Petite Anglaisen Mari A:lta, kiitos!

Catherine on valmis tekemään mitä vain päästäkseen viettämään elämäänsä Ranskassa. Ensin hän pääsee unelmiensa maahan opiskelujen varjolla, ja siitä tulee hänen kotimaansa, kun hänet juurtaa Ranskan maaperään poikaystävä nimeltään Sammakko ja vauva nimeltään Toukka. Sammakko ei kuitenkaan halua vuosien suhteenkaan jälkeen naimisiin, viettää liikaa aikaa töissä eikä yhteinen sävel löydy enää makuukammarin puolellakaan. Catherine saa elämäänsä hetkellistä piristystä perustamalla Petite Anglaise -blogin, joka kertoo brittinaisen elämästä Pariisissa. Blogi tuo hänelle jopa tuhansia seuraajia ja myös muutamia ystäviä. Blogin kautta hän tutustuu myös Jim in Rennesiin, joka vaikuttaa liiankin kiehtovalta.

Ehkä kirjan pohjautuminen tositapahtumiin teki henkilöistä eläväisempiä ja tarinasta uskottavamman ja koskettavamman. Kaipaan ajoittain viihdekirjallisuutta, sillä käytän kirjoja paetakseni arkielämän stressiä ja huolia, mutta silti epäuskottavuus, prinsessasatumaisuus ja pinnallisuus saavat minut usein huokailemaan kyllästyksestä. Catherinen elämä riepottelee häntä. Tosin välillä minulle tuli pienoinen tirkistelyolo, mutta toisaalta tällaisen kirjan lukeminen on eri asia kuin esimerkiksi juorupalstojen lukeminen. Catherine Sanderson on kuitenkin itse saanut päättää, mitä hän kirjassaan elämästään kertoo.

Catherine mietiskelee kirjassa paljonkin blogi- ja arkiminänsä erilaisuutta. Hän pelkää, että muut bloggaajat eivät pidä hänestä tosielämässä ja hän miettii, pitääkö hänen olla tietynlainen bloggaajatapaamisissa. Onko hänen muuntauduttava Petite Anglaiseksi oikeassa elämässäänkin? Catherine on välillä myös huolestunut siitä, että hänen elämässään ei tapahdu tarpeeksi, ja hänen ystävänsä varoittaakin, ettei hän saa alkaa elää blogiaan varten.

Kirjan aihe ei ole mikään uusi. Catherinen parisuhde on väljähtänyt ja nyt häntä ja Sammakkoa pitääkin yhdessä lähinnä heidän yhteinen lapsensa. Jim in Rennes on Sammakon vastakohta ja Catherine tuntee Jim in Rennesiä kohtaan alkukantaista vetovoimaa. Aiheeseen tuo raikkautta lähinnä käsittelytapa. Kyse on oikean ihmisen elämästä eikä keksityistä kohtaloista. Catherinen pitämä blogi saa aikaan sen, että monet ihmiset seurasivat Catherinen suhdetta ja kommentoijat olivat välillä tukevia ja välillä armottomia. Internetissä on se huono puoli, että välillä ihmiset tuntuvat unohtavan, että siellä toisenkin ruudun takana on oikea ihminen, jolla on tunteet. Internet-keskusteluissakin pitäisi ensin miettiä kuin kirjoittaa.

Kirja sai minut myös miettimään omaa blogiminääni. Kirjabloggaan, joten elämäni on blogissa vain sivuosassa, mutta kyllähän blogiani säännöllisesti lukemalla jonkinlaisen - vaikkakin pirstaleisen - kuvan minusta varmaankin saa. Minulle tällaisen blogin pitäminen tosin sopii. Kirjat ovat pääosassa, ja voin kertoa asioita itsestäni juuri sen verran kuin koen tarpeelliseksi. En haluaisi pitää elämääni keskittyvää julkista blogia (enkä edes tiedä, mitä sinne kirjoittaisin), mutta en myöskään yritä salata henkilöllisyyttäni tai elämääni liittyviä perusasioita.

Kirjan luettuani en malttanut olla googlettamatta Petite Anglaisen blogia. Hän on lopettanut bloggaamisen, saanut toisen lapsen ja mennyt naimisiin. Hänelle ei tosin ole tapahtunut vain onnellisia asioita, sillä hän sai potkut työstään sihteerinä bloginsa vuoksi. Tosin Catherine ei hyväksynyt potkujaan ja saikin oikeusteitse työnantajaltaan korvauksia laittomasta irtisanomisesta.

En osallistu tällä kirjalla Vive la France! -haasteeseen, vaikka Catherine Sanderson onkin asunut kauan Ranskassa ja Ranska ja ranskalaisuus ovat vahvasti läsnä kirjassa. Hän on kuitenkin selvästi britti, joka asuu Ranskassa, joten en häntä nyt tämän haasteen tiimoilta halua ranskalaiseksi kirjailijaksi luokitella. Tämä kirja sopii hyvin tämän vuoden epäviralliseen Ranska-teemaani, joten ajankohta oli otollinen Petite Anglaisen lukemiselle.

Muissa blogeissa: Koko lailla kirjallisesti, Curiouser & Curiouser, Lumikin luetut, uppoa hetkeen, Pahaa Puhetta, matka maailmankaikkeuteen, Nenä kirjassa, Saran kirjat ja Jäljen ääni.

Sofi Oksanen: Puhdistus

päällys: Sanna Sorsa

Sofi Oksanen: Puhdistus 2008 (omani on 27. painos vuodelta 2010) WSOY 375 s.
saatu lahjaksi

Mytty makasi samassa paikassa pihakoivujen alla. Aliide meni lähemmäs pitäen silmänsä mytyssä, mutta tarkkaillen samalla näkyisikö muita. Mytty oli tyttö. Rapainen, repaleinen ja suttuinen, mutta tyttö kuitenkin. Täysin tuntematon tyttö. Lihaa ja verta oleva ihminen, ei mikään taivaalta lähetetty merkki tulevaisuuden suunnasta. Revenneissä kynsissä oli punaisen lakan riekaleita. Poskille oli valunut raitoina silmäväriä ja puoliksi oienneita kiharoita, hiuslakka näkyi niissä pieninä palloina ja niihin oli liimautunut jokunen hopeapajun lehti. Karheaksi vaalennetun tukan tyvestä tunki rasvaista, tummaa hiusta. Lian alla iho oli kuitenkin kuin ylikypsän valkean kuulaan poski, kuivasta alahuulesta oli revennyt ihoriekaleita, huuli niiden välistä pullotti tomaatinpunaisena, luonnottoman kirkkaana ja verevänä ja sai lian näyttämään kalvolta, joka pitäisi pyyhkäistä pois kuin kylmässä seisseen omenan vahapinta. Violetti väri oli kasaantunut luomien poimuihin, ja mustissa, läpikuultavissa sukkahousuissa juoksi silmäpakoja. Niissä ei ollut polvipusseja, neulos oli tiivistä ja hyvää. Länsimaiset ilman muuta.

Aliide Truu viettää vanhoja päiviään 1990-luvun alun Virossa. Menneisyyden haamut ovat jääneet mielen syviin sopukoihin, kunnes hänen pihaansa ilmestyy pakomatkalla oleva Zara-niminen tyttö. Kuka jahtaa Zaraa ja miksi hän päätyi Aliiden pihalle? Vanha valokuva aiheuttaa Aliidessa vanhojen muistojen vyöryn ja Aliide alkaa miettiä omaa nuoruuttaan ja varhaisaikuisuuttaan neuvosto-Virossa.

Minusta on muutaman vuoden tuntunut siltä kuin olisin ainoa kirjojen ystävä, joka ei vielä ole lukenut Puhdistusta. Kirja on saanut niin paljon huomiota ja ylistyssanoja, että sen ottaminen luettavaksi on tuntunut vaikealta. Sain teoksen muutama vuosi sitten joululahjaksi, joten se on ollut jo kauan ulottuvillani ja kerran muutaman ensimmäisen luvun luinkin. En tempautunut silloin kirjan vietäväksi ja vasta nyt vihdoin ja viimein voin sanoa lukeneeni Puhdistuksen ihan kokonaan. En ollut aiemmin lukenut Sofi Oksasen kirjoista muita kuin Baby Janen. Kyseinen teos ei tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta yläasteikäisenä, ja tämä ensimmäinen nuiva kokemukseni Oksasen parissa on saanut myös epäröimään Puhdistukseen tarttumista.

Kirjassa seurataan kahden kovia koneen nuoren naisen elämäntarinaa eri vuosikymmenillä. Ajoittain Puhdistus saa jännitysnäytelmäisiä piirteitä ja olenkin lukenut, että joillekin on tullut Puhdistuksesta hieman mieleen jopa trillerit. Puhdistus on tarinaltaan hyvin rankka, ja varsinkin kirjan naiset joutuvat kohdelluiksi kaltoin. Väkivalta jättää arvet, vaikka ne eivät kaikkien silmillä ole nähtävissä. Silti Aliide pelkää, mitä jos vastaan käveleekin mies, joka tietää, mitä Aliidelle on tehty. Zaralle ei pelko anna hetken rauhaa.

Odotin ravisuttavaa lukukokemusta. Sellaista en aivan saanut. Varmasti vaikutusta oli suurilla odotuksillani ja loppujen lopuksi olin jopa hieman pettynyt. Tällainenkö se 2000-luvun menestynein kotimainen kirja oli? Ei Puhdistus todellakaan huono ole, ja se on kirja todella tärkeistä aihepiireistä. Vielä en osaa sanoa, tutustunko jossakin vaiheessa Stalinin lehmiin ja Kun kyyhkyset katosivat -romaaniin. Tuskin palaan Oksasen pariin ainakaan ihan heti, vaikka hänen esikoisromaaninsa kiehtookin aiheensa vuoksi.

Olen kirjasta aika samoilla linjoilla kuin Sallan lukupäiväkirjan Salla. Hän on todennut Puhdistuksesta näin: Kirjaa on hehkutettu nerokkaana luomuksena. En ihan täysin alleviivaa näitä kehuja, sillä vaikka kirja on hyvä, ilman muuta lukemisen arvoinen, ei se nyt mikään maata mullistavan ihmeellinen kuitenkaan ole. Tärkeäksi kirjan tekee sen aihepiiri: puoliksi virolaisella Oksasella on edellytykset kirjoittaa tunnetasolla koskettavaa ja historiallisesti uskottavaa tekstiä Viron miehityksestä. Voisin allekirjoittaa nämä Sallan sanat täysin, sillä aihe on todellakin sellainen, joka oli hyvä tuoda kotimaiseen kirjallisuuteen. Vaikka Viro on niin lähellä, silti maan historia on jäänyt minulle kovin kaukaiseksi. Olen tiennyt siitä kovin vähän. Nyt tiedän ehkä hieman enemmän, vaikka kirjailija Jaan Kaplinski onkin todennut: Elämä neuvosto-Virossa oli paljon enemmän kuin kauhutarina.

Minua jäi häiritsemään kansikuva. Olettaisin, että siinä on olevinaan Aliide Truu. Aliide on kirjan nykyhetken tapahtumien aikaan 67-vuotias. Mielestäni kannen nainen näyttää kuitenkin vielä selvästi vanhemmalta. Tämä on hyvin pieni yksityiskohta, johon jostakin syystä takerruin ehkä liiaksikin. Muuten kansi on mielestäni Puhdistuksen sisältöön sopiva.

Puhdistus on 19. luettu kirja TBR100-listaltani ja neljäs luettu teos TBR10-listaltani. Vuotta on enää kolme kuukautta jäljellä ja TBR10-listalla on kuusi lukematonta romaania. En silti ole vielä luovuttanut, mutta en ole enää varma onnistumisestani.

Muissa blogeissa: Kartiohuijaus, Kirjanurkkaus, Vinttikamarissa, Satua, Maailman ääreen, Luen, mutta en kirjoita, Kirjattelua, Kansien välissä, Lurun luvut, Käytännöllisiä kokeiluja kirjojen kanssa, Minnan lukemaa - ja joskus jotain muutakin, Kaukana kaikesta pahasta, Ankin kirjablogi, Kirjalinko, Jokken kirjanurkka, Kirjablogi Kirjapeto, Kirjojen tuomaa eli mitä kirja minussa käynnistikään..., The wonderful world of Lilli, Kuutar lukee, Arde arvioi, Illuusioita, Luettuja maailmoja, Kirjava kammari, Lukuisa, Satun luetut, Kasoittain kirjoja ja Turun Tilda.

Richelle Mead: Frostbite

kansi: Emilian Gregory & Fanelie Rosier

Richelle Mead: Frostbite 2008 Razorbill 327 s.
lainattu kirjastosta

Things die. But they don't always stay dead. Believe me, I know.
There's a race of vampires on this earth who are literally the walking dead. They're called Strigoi, and if you're not already having nightmares about them, you should be. They're strong, they're fast, and they kill without mercy or hesitation. They're immortal, too - which kind of makes them a bitch to destroy. There are only three ways to do it: a silver stake through the heart, decapitation, and setting them on fire. None of those is easy to pull off, but it's better than having no options at all.
There are also good vampires walking the world. They're called Moroi. They're alive, and they possess the incredibly cool power to wield magic in each of the four elements - earth, air, water, and fire. (Well, most Moroi can do this - but I'll explain more about the exceptions later). They don't really use the magic for much anymore, which is kind of sad. It'd be a great weapon, but the Moroi strongly believe magic should only be used peacefully. It's one of the biggest rules in their society. Moroi are also usually tall and slim, and they can't handle a lot of sunlight. But they do have superhuman senses that make up for it: sight, smell, and hearing. 
Both kinds of vampires need blood. That's what makes them vampires, I guess. Moroi don't kill to take it, however. Instead, they keep humans around who willingly donate small amounts. They volunteer because vampire bites contain endorphins that feel really, really good and can become addictive. I know this from personal experience. These humans are called feeders and are essentially vampire-bite junkies. 

Rose ei pysty unohtamaan ohjaajaansa Dimitriä, vaikka olosuhteet eivät ole heidän suhteelleen myönteiset. Heistä molemmista on tulossa Lissan suojelijoita. Jos he antaisivat tunteilleen vallan, vaarallisen tilanteen koittaessa Lissalle voisi käydä huonosti. Rosen henkilökohtaiset ongelmat työntyvät Rosen mielen perukoille, kun ylhäinen moroi-perhe murhataan. Strigoit eivät olisi voineet toteuttaa murhia ilman ihmisten avustusta. Eikö päivänvalokaan tuo enää turvaa?

En ole ikinä ollut kovin innoissani ihmissusista tai zombeista, vaan vampyyrit ovat olleet se minun juttuni. Pidän niiden mystisyydestä, synkkyydestä ja pelottavuudesta. Niissä on jotakin äärimmäisen paljon minua kiehtovaa. Vampyyribuumin myötä markkinoille on kuitenkin tullut vaikka minkä tasoista vampyyrikirjallisuutta, ja siksi en enää lue mitä tahansa romaania vain siksi, että takakannessa mainitaan nuo yön olennot. Vampire Academy -sarjasta kiinnostuin, sillä siitä oli kirjoitettu paljon ylistyssanoja Goodreads-sivustolla. Vielä kun minulla on heikko kohta sisäoppilaitokseen sijoittuviin teoksiin, en malttanut olla ottamatta selvää, onko sarja niin hyvä kuin monet väittivät.

Luin sarjan ensimmäisen osan Vampire Academyn maaliskuussa. Ensimmäinen osa olikin mieleeni. Vampyyreja ei kuvata aivan perinteisesti, mutta Meadin tapa jakaa vampyyrit strigoihin ja moroihin toimii. Strigoit vastaavat perinteistä kuvaa vampyyreista: ne tappavat saadakseen ravintoa, eivät tunne armoa saalistaan kohtaan ja niitä ei todellakaan haluaisi kohdata pimeällä kujalla. Moroit tarvitsevat myös verta, mutta ottavat sitä vain halukkailta verenluovuttajilta. Strigoiden ja moroiden lisäksi on vielä dhampireja, jotka ovat puoliksi ihmisiä ja puoliksi vampyyreja. Dhampirit suojelevat moroita, sillä dhampirit eivät voi saada keskenään lapsia vaan toisen vanhemman on oltava moroi.

Frostbite on edeltäjäänsä painottuneempi päähenkilöiden rakkauskuvioihin jännittävien käänteiden kustannuksella. Tämä onkin osasyy siihen, miksi pidin sarjan ensimmäisestä osasta tätä kirjaa enemmän. En väitä, ettei kirjassa saisi olla romantiikkaa, mutta haluan, että teos tarjoaa jotakin muutakin kuin kolmiodraamaa ja rakkaussotkuja. Kirjassa on oltava muukin kuin rakkauteen keskittyvä juoni tai minä tylsistyn. Tässä sarjan toisessa osassa on selvästi toinenkin juonikuvio, mutta se ei mielestäni ole riittävän kiehtova tai jännittävä. Strigoit ovat sarjan pahiksia, mutta silti ne eivät onnistuneet saamaan aikaan kauhunväristyksiä.

Henkilökuvaukset menivät ensimmäisessä osassa syvemmälle pinnan alle. Lissan masennus ja itsetuhoisuus toivat Lissan lähelle ja tekivät hänestä uskottavan hahmon. Frosbitessa Lissa tuntuu kuitenkin yhtäkkiä olevan melkeinpä onnensa kukkuloilla ja niin rakastunut Christianiin. Koin tämän täydellisen Lissan mielialan suunnanmuutoksen liian radikaaliksi, jotta se olisi tuntunut oikeasti mahdolliselta.

Aion kuitenkin jatkaa sarjan parissa. Molemmat lukemani Vampire Academy -kirjat ovat olleet nopeasti ahmittavissa ja sopivan kevyitä ilman liian sokerista höttöisyyttä. Tosin vaikka ensimmäinen kirja oli enemmän makuuni, luin sen jo maaliskuussa ja vasta nyt lähes puolen vuoden kuluttua sain tartuttua Frostbiteen. Vampire Academy -bloggauksessani kirjoitin, miten en malttaisi odottaa, koska saan seuraavan kirjan käsiini. Ilmeisesti maltoin ja aika hyvin, mutta tämä pitkä tauko johtui osittain kyllä siitä, että Frostbite tuntui olevan aina lainassa. Lopulta varasin kirjan.

Tämä on vähän sellainen kirja, että sanottavaa on vaikea keksiä. Olen huomannut, että ihan hyvistä kirjoista on aika hankalaa kirjoittaa.

Suosittelen kirjaa paranormaalin romantiikan ystäville.

Vicki Myron & Bret Witter: Kirjastokissa

kannen kuva: Rick Krebsbach

Vicki Myron & Bret Witter: Kirjastokissa 2009 (2008) (Dewey: A Small Town, a Library and the World's Most Beloved Cat 2008) Loisto-pokkarit 303 s. suom. Laura Beck
saatu blogiarvonnasta

Ensimmäinen mitä tunsin, oli jäätävän ilman tuulahdus. Joku oli ahtanut kirjan kiilaksi niin että luukku oli jäänyt auki. Laatikossa oli yhtä kylmä kuin ulkonakin, ehkä jopa kylmempää, koska laatikko oli metallia. Siellä olisi voinut säilyttää pakastelihaa. Minä haukoin vielä kylmästä henkeäni, kun näin kissanpennun.
Se kyyhötti laatikon vasemmassa reunassa pää painuksissa, tassut alleen kipristettyinä, ja yritti näyttää mahdollisimman pieneltä. Kirjoja oli epämääräisissä pinoissa laatikon yläreunaan asti ja ne peittivät pennun osittain näkyvistä. Nostin yhtä kirjaa varovasti nähdäkseni paremmin. Pentu nosti katseensa minuun, hitaasti ja surullisesti. Sitten se painoi päänsä ja kyyristyi koloonsa. Se ei yrittänyt näyttää rohkealta. Se ei yrittänyt mennä piiloon. En usko että se oli edes peloissaan. Se vain toivoi että joku pelastaisi sen.
Tiedän että sydämen sulaminen kuulostaa kliseeltä, mutta uskon että minulle tapahtui juuri niin tuona hetkenä: kaikki luunikin sulivat. En ole mikään sentimentaalinen ihminen. Olen yksinhuoltajaäiti ja maalaistalon tytär, ja olen puskenut läpi hyvinkin vaikeista paikoista, mutta tämä oli niin, niin... odottamatonta.

Spencer on pikkukaupunki, joka sijaitsee Iowan osavaltiossa, Yhdysvalloissa. Tämän pienen kaupungin kirjaston palautuslaatikkoon on eräänä päivänä ilmestynyt jotakin hyvin yllättävää, sillä palautuslaatikossa on kirjojen keskellä pieni ja kylmästä tärisevä kissanpentu. Kirjaston henkilökunta ja ennen kaikkea kirjastonjohtaja Vicki Myron ottavat kissanpennun hellään huomaansa. Kissa saa nimekseen Dewey Readmore Books, ja hän aloittaa matkansa monien ihmisten sydämiin Spencerin kirjaston omana kissana.

Sain kirjan sheferijmin blogissaan järjestämästä kirja-arvonnasta ja olin todella ilahtunut. Kirjastokissa on ollut lukulistalla siitä lähtien, kun alkuvuonna sain kuulla kirjasta ja Deweysta. Kissakirjat ovat sellaisia, jotka mielelläni haluan myös omaan hyllyyni, joten tämä arvontapalkinto onnistui ilahduttamaan minua todella paljon. En voinutkaan olla aloittamatta kirjaa heti, kun sen käsiini sain.

Aluksi pidin kirjaa hyvän mielen kirjana, koska nauroin niin monesti Deweyn keksinnöille. Pystyin kuvittelemaan Deweyn seikkailemassa lamppujen päällä ja metsästämässä salavihkaisesti kuminauhoja milloin mistäkin. Huomasin pian, että Deweyn tarinan rinnalla kuljetettava Vickin, Deweyn sijaisemon, elämäntarina oli kuitenkin harvinaisen surullinen. Silti vasta lopussa kyynelehdin vuolaasti ja sain poikaystäväni ihmettelemään, mikä minulla on hätänä. Vastaukseksi sopersin, että se kissa nukutettiin. Tiesin, että Dewey kuolee lopussa, mutta silti Deweyn viimeisistä hetkistä lukeminen oli todella vaikeaa. Deweyn vakava sairaus ja kuolema nostattivat pintaan surua, joka uinuu sisälläni. Menetin puolitoista vuotta sitten ensimmäisen kissaystäväni, ja perheenjäseneksi muodostuneen lemmikin menetys on todella kova paikka.

Deweyn lisäksi kirjan kiintoisinta antia olivat kertomukset kirjastolaitoksen kehityksestä ja kirjastossa työskentelystä. Kirjastokissan lukijalle tulevat tutuiksi sekä Spencerin kirjaston arki että juhla. Deweyn 19 vuoden pituisen elämän aikana kirjastolaitos ja Spencerin kirjasto ehtivät kokea monta muutosta. Kirjastokissassa kerrotaan jopa lyhyesti, millaista eräässä kirjastossa oli 1900-luvun alussa. Kirja tarjosi mielenkiintoista tietoa tällaiselle kirjastojen suurelle ystävälle. En osaisi kuvitella elämääni ilman kirjastoja, sillä ne tekevät elämästäni paljon rikkaampaa ja kirjaisampaa.

Olin odottanut saavani lukea 300 sivua Deweyn elämästä. Siksi olinkin hieman pettynyt, että kirjan kirjoittaja Vicky Myron keskittyi niin paljon myös omaan elämäänsä ja sen vaikeuksiin. Tavallaan tämän ratkaisun ymmärrän, koska kai Vicky Myron haluaa korostaa sitä, miten merkittävä osa Deweyllä on Vickyä välillä murjoneessa elämässä. Myönnän kuitenkin toivoneeni usein, että tarina palaisi jälleen takaisin kirjastoon ja Deweyn luokse. Monista surullisista elämänkohtaloista olen lukenut, mutta tämä oli ensimmäinen kirjastokissasta lukemani kirja. Pienoinen pettymys ei kuitenkaan paljon haitannut, vaan enimmäkseen kirja sai minut melkein kehräämään tyytyväisyydestä. Olisin kehrännyt, mutta ihmiset eivät harmi vain osaa tuottaa tuota taivaallista ääntä.

En tiedä, olisinko kokenut Kirjastokissan näin vahvasti, jollei minulla olisi ollut kunniaa tuntea montaa ihastuttavaa ja ainutlaatuista kissapersoonaa. Nyt peilasin kirjan tapahtumia omiin kokemuksiini kissoista, ja monia muistoja Dewey toikin mieleeni. 

Suosittelen kirjaa etenkin sekä kissojen että kirjastojen ystäville.

Dewey-kirjastokissa on seikkaillut ainakin Kirjavinkeissä, Kirjakaapin avaimessa, A pile of books and a cup of tea -blogissa, sheferijm-blogissa ja Onko kaunosieluista kyborgeiksi? -blogissa.

Marya Hornbacher: Madness - A Bipolar Life

Marya Hornbacher: Madness - A Bipolar Life 2008 Harper Perennial 284 s.
lainattu kirjastosta

But a part of me knows I'm going to die, and doesn't care. In fact, I wish like hell I would. I'm seventeen, and I've had enough.
 
Marya Hornbacherin toinen elämäkerta kertoo hänen kamppailustaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Hornbacherin elämä ei todellakaan ole ollut helppoa, sillä hänen ensimmäinen elämäkertansa kertoo vaikeasta syömishäiriöstä. Ihailen Hornbacherin rohkeutta kirjoittaa mielenterveysongelmistaan, sillä niistä puhuminen julkisuudessa on melko harvinaista. Tämä johtaakin ennakkoluuloihin ja epätietoisuuteen, ja siksi mielenterveysongelmaiset sekoittuvat ihmisten mielissä helposti kasvottomaksi massaksi. Hornbacher antaa kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle rohkeasti kasvot, joista ei voi kääntää katsettaan häpeilevästi pois.

I go for a few hours, then run off to throw in the laundry, hop up for more coffee, write a million e-mails, call my agent for no particular reason and babble for a while. I get a flash of inspiration and grab one of the dozen or so yellow notepads that litter my office to scribble down my ideas for the next several books, and back to the laundry, in with the whites, then back to the desk - I flip madly through books, looking up obscure facts that are suddenly absolutely crucial to the making of my point, the central point, the one that clinches everything, drop the books in a pile on the floor, scribble notes on yet another notepad, and then I need something I wrote on one of the notepads three days ago, I need it right this second, and I rip through the notepads - but wait, the laundry, and I'm flying downstairs and staggering back into the apartment under the weight of piles of every piece of fabric I can find, clean or dirty, the point is the excellent efficiency of washing and the necessity of absolute cleanliness, dump them on the living room floor, and now it's time for a glass of wine, the very thing, white wine goes perfectly with laundry, who would drink red for laundry?

Lapsena Maryaa pidetään vain hankalana, kunnes Maryalle kehittyy niin vaikea syömishäiriö, että hän joutuu sairaalaan. Sairaalassa hänet diagnosoidaan muiden syömishäiriöisten tavoin masentuneeksi, joten hänelle määrätään Prozacia, joka saa Maryan vain entistä sekavammaksi. 23-vuotiaana hän saa oikean diagnoosin. Maryalla on bipolaarinen mielialahäiriö. Maryalle määrätään sairauteen lääkitys, mutta hän syö lääkkeitä miten sattuu, nukkuu liian vähän, juhlii kaikki yöt, juo kuin sieni ja tekee oikeastaan kaiken päinvastoin kuin psykiatri on määrännyt. Marya joutuu maniaoireiden vuoksi psykiatriselle osastolle, mutta kun hän pääsee sieltä pois, hän jatkaa elämäänsä aivan yhtä terveydelleen vaarallisesti kuin ennenkin. Tämä toistuu useasti, kunnes Marya vihdoin tajuaa, että hänen pitäisi noudattaa lääkärin neuvoja. Kuitenkin Marya on edelleen sairas ja hyvin todennäköisesti joutuu jossakin vaiheessa jälleen osastolle.

Maryalla on tyypin 1 kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon kuuluu maniajaksojen lisäksi masennusjaksoja tai sekamuotoisia jaksoja ja maniajaksot ovat rajumpia kuin tyypin 2 kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä. Marya kohtaa paljon taitamatonta hoitoa. Minua alkoi raivostuttaa, kun Maryalle yritettiin väkisin määrätä lääkkeitä, jotka olisivat vain pahentaneet hänen tilaansa. Vaikka Marya sanoo jatkavansa hoitoa, jonka hänen lääkärinsä on ennen osastoa määrännyt hänelle, osastolääkäri syyttää häntä hoidon vastustamisesta ja toteaa: "What about your depression? I don't think he's really looking at your depression. Untreated depression is a terrible thing. In fact, I suspect your eating disorder may have reemerged because you are very depressed." Jos Marya on kokeillut monia lääkkeitä ja hänellä on melko toimiva lääkitys, miksi lääkärin pitää yrittää väittää vastaan ja vaihtaa lääkitystä sellaiseksi, joka vain pahentaisi Maryan sairautta?

Kirja etenee välillä todella vauhdilla. Tällaisen kirjan kerrontaan niin kova vauhti, että välillä lukija tipahtaa ainakin melkein kyydistä, kuitenkin sopii, sillä se kuvaa hyvin, miten Maryalla menee välillä liian lujaa.

Hornbacher ei kirjassaan kaunistele asioita. Hän kertoo, miten asiat ovat. Madness - A Bipolar Life on täynnä irtosuhteita, liiallista alkoholin käyttöä ja hengenvaarallista lääkärin määräysten huomiotta jättämistä, ja Maryan mielialat hipovat välillä taivaita ja joskus Marya on pohjaakin syvemmällä. Lopussa on lista bipolaariseen mielialahäiriöön liittyvistä tosiasioista. Tämä oli hyvä lisäys kirjaan, sillä ensin lukija saa subjektiivisen kuvauksen yhden bipolaarin elämästä ja sitten voi lukea objektiivisia faktoja sairaudesta.

Hornbacherin kirja on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Mental cases -lukuhaasteeseen. Voisin nyt luvata, että luen tästä lähin joka kuukausi vähintään yhden tuohon haasteeseen sopivan kirjan. Tällä vauhdilla saavuttaisin hyvin tavoitteeni vuoden loppuun mennessä. Kirja sopii myös Mieleni on rajaton -lukuhaasteeseen. Lisäksi osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen, ja on tämä kirja myös TBR100-listallani, joten sain luettua 14. kirjan listalta.

Madness - A Bipolar Life -kirjaa ei ole ilmeisesti suomennettu. Marya Hornbacherin ensimmäinen syömishäiriöstä kertova muistelmateos on kuitenkin ilmestynyt suomeksi nimellä Elämä kateissa - kertomus anoreksiasta ja bulimiasta. Senkin olen ajatellut lukea, sillä Madness - A Bipolar Life oli hyvin silmiä avaava lukukokemus.

****+

Anna Godbersen: Rumors

Anna Godbersen: Rumors
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008 Sivumäärä: 423 Suomenkielinen käännös: Juoruja

Luxe-sarjan toisen kirjan juonesta ei voi kertoa ilman pienoisia paljastuksia ensimmäisestä osasta. En siis suosittele lukemaan tätä arvostelua, jollei ensimmäistä kirjaa ole lukenut ja aikoo sen vielä lukea.

Elizabeth Hollandin uskotaan olevan kuollut ja Henry Schoonmakerin surevan menehtynyttä kihlattuaan. Elizabeth kuitenkin on lavastanut kuolemansa, jotta voisi karata rakastettunsa, entisen tallipoika Willin luo. Penelope Hayes, Elizabethin entinen paras ystävä, punoo juonia, kuinka hän saisi Henrystä oman aviomiehensä, mutta Henryllä on silmiä vain Elizabethin Diana-pikkusiskolle. Hollandien rahahuolet vain pahenevat, ja niille ei näytä olevan ratkaisua nyt, kun Elizabethista ei ole enää tulossa rikkaan Henryn aviovaimoa. Elizabethin entisellä palvelijalla, Lina Broudilla, menee kuitenkin entistä isäntäperhettään paremmin. Hän on pääsemässä seurapiireihin salaperäisenä New Yorkiin saapuneena orpona. Ei Linankaan elämä täysin ongelmatonta ole. Hän saa huomata, että seurapiirielämä on paljon kalliimpaa kuin olisi voinut olettaa.

Diana oli tässäkin osassa suosikkini ensimmäisen kirjan tapaan. Tässä kirjassa Diana oli suuremmassa osassa kuin The Luxe -kirjassa, joten minä ainakin olin tyytyväinen. Diana aikuistuu kirjan kuluessa ja kärsii mustasukkaisuudesta ja sydänsuruista. En varmasti ole ainoa, jonka mielestä Diana kuuluu yhteen Henryn kanssa. Penelopesta en oikein pidä, sillä hänestä saa melko ilkeän ja juonittelevan kuvan. Tietenkään totuus ei ole ikinä näin mustavalkoinen, mutta en ole huomannut Penelopessa paljonkaan hyviä piirteitä. Ehkä vaikea rakkaus Henryyn on muokannut Penelopen luonnetta ja tekoja huonompaan suuntaan. Ainakin näin minä mietin, kun yritin pohtia, miksi Penelope on sellainen kuin hän on.

Lukujen alussa on aina katkelma jostakin käytösoppaasta tai lehden seurapiirisivulta. Mielestäni nämä ovat hyvä keksintö, sillä ne aina kertovat hieman siitä, mitä luvussa tapahtuu. Silti paljastukset eivät ole niin suuria, että ne pilaisivat lukukokemusta.

Kirja on melko kevyttä lukemista, mutta mielenkiintoisuutta lisää miljöö. Luen paljon mieluummin sotkuisista rakkauskuvioista silloin, kun niihin sotkeutuneet henkilöt asuvat 1800-luvun lopun New Yorkissa. Kirjan loppu oli surullinen, mutta myös mielestäni jännittävämpi kuin ensimmäisen osan. Odotan vielä suuremmalla mielenkiinnolla, mitä kolmannessa osassa tapahtuu kuin odotin toisen kirjan tapahtumia. Juoni oli muutenkin vaikeammin ennakoitavissa kuin ensimmäisessä osassa. Tämä oli ehdottomasti plussaa.

Aion ehdottomasti lukea vielä sarjan kolmannen ja neljännen osan. Toinenkin Godbersenin kirjoittama sarja houkuttelee minua paljon.

Tämänkin kirjan kohdalla on pakko mainita, miten hieno Rumorsin kansi on. Epäilisin tämän kannen esittävän Dianaa, kun ensimmäisessä oli kai Elizabeth. Ei visuaalinen kauneus kirjoissa tietenkään se tärkein asia ole, mutta mielenkiinnon kirjan ulkonäkö saa heräämään.

1800-luvun viimeisistä kohtalokkaista hetkistä ovat lukeneet myös muun muassa Kata, Emilie, Tiina ja Laura.

****

Joyce Carol Oates: My Sister, My Love - The Intimate Story of Skyler Rampike

Joyce Carol Oates: My Sister, My Love - The Intimate Story of Skyler Rampike
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008 Sivumäärä: 562 Suomenkielinen käännös: Sisareni, rakkaani

My Sister, My Love on kolmas lukemani kirja Joyce Carol Oatesilta. Ensimmäinen oli minulle pettymys suurien ennakko-odotusteni vuoksi, ja toista lukiessani aloin ymmärtää, miksi Oatesia pidetään niin suuressa arvossa. My Sister, My Love oli kirja, johon rakastuin. Nyt ymmärrän täydellisesti, miksi Oatesia ylistetään niin paljon ja niin monelta taholta.

My Sister, My Love -kirjan syntyyn on vaikuttanut lapsimissi JonBenet Ramseyn murha, josta muistan lukeneeni moniltakin lehtien sivuilta ollessani lapsi. Tämän kirjan päähenkilö ei ole missi vaan menestyvä taitoluistelija. Bliss Rampiken kohtalo on kuitenkin sama kuin tosielämän vastineensa: kuolla aivan liian nuorena ja tulla vielä kuuluisammaksi menehtymisensä jälkeen. Kirjan kertoja on Skyler, Blissin isoveli, jota media on jopa epäillyt Blissin murhaajaksi. Skylerin perhe on raunioina Blissin kuoleman jälkeen. Skyler saa diagnooseja diagnoosin perään ja nielee pillereitä vaikka mihin sairauteen. Vaikka alusta lähtien lukija tietää Blissin kohtalon, aluksi kuvataan elämää Blissin kanssa. Kirjassa kerrotaan, kuinka Blissistä tuli menestynyt taitoluistelija ja miten kuuluisuus tässäkin tapauksessa oli siunauksen sijaan kirous.

Oli sydäntäsärkevää lukea Blissin ja Skylerin pohdintoja siitä, miten heidän täytyy menestyä, jotta vanhemmat rakastaisivat heitä. Bliss uskoi, että jos hän kaatuu jääkaukalossa, kukaan ei enää rakasta häntä. Skyler vannoo, että hän rakastaa. Varsinkin Betsey vaatii lapsiltaan, erityisesti Blissiltä, paljon. Betsey oli nuoruudessaan hyvä luistelija, mutta hän ei kuitenkaan päässyt huipulle. Hän haluaa elää unelmansa lapsensa kautta. Tämä saa hänet tekemään kovasti töitä Blissin menestyksen eteen ja olemaan välittämättä siitä, että Bliss ei haluaisi jäädä pois koulusta, sillä hänen ystävänsä käyvät koulussa. Ainakin kun olen joskus nähnyt dokumentteja lapsimisseilystä, äidit tuntuvat niissä usein suhtautuvan pakkomielteisesti tyttäriensä kilpailu-uraan. Lapsista tehdään pieniä aikuisia, eikä se ulkopuolisen silmissä vaikuta hyvältä asialta.

My Sister, My Love on tietenkin surullinen. Miten tällaisesta aiheesta voisi olla kirjoittamatta koskettavasti?

Minua ihmetytti, miten kaikilla kirjan henkilöillä tuntui olevan vaikka kuinka monta lääketieteellistä diagnoosia. Suurimmasta osasta en ikinä ollut kuullutkaan, enkä ole varma, ovatko ne oikeita sairauksia vai Oatesin keksintöjä. Olen melko varma, että Oatesin tarkoituksenakin oli kuvata liioitellusti tätä, miten kaikkiin ongelmiin ratkaisuna on jokin pilleri. Tavallaan Skylerin mielen sisäiset ongelmat olivat sivujuonne kirjassa, mutta varsinkin lopussa ne kohosivat tärkeäksi teemaksi.

Kirja oli välillä hankalalukuinen, sillä siinä on lukuisia alaviitteitä. En tiedä, olisiko niiden huomautuksia pystynyt jotenkin sulauttamaan osaksi varsinaista tekstiä, mutta niihin tottui pian. Lopulta ne tuntuivat ihan sopivankin kirjaan.

Kirjan aloitus on loistava muotoilu Anna Kareninan kuuluisasta virkkeestä, jonka mukaan kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, kun taas jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Dysfunctional families are all alike. Ditto "survivors".

Skylerin ja Blissin vanhemmilla on paljon ongelmia jo ennen Blissin kuolemaakin, joten kirjassa kerrotaan myös siitä, miten Skyler selviytyy isänsä naisjuttujen ja äitinsä ylitunteellisten kohtauksien keskellä.

Mielestäni kirjassa kuvataan sen verran Skylerin mielenterveysongelmia, että osallistun tällä kirjalla Mieleni on rajaton -lukuhaasteeseen.

Oatesin kirjoista houkuttaisivat seuraavaksi ainakin The Gravedigger's Daughter ja Blonde. Vai sattuisiko teillä olemaan Oatesin tuotannosta muita suosituksia luettavaksi?

Tämän kirjan ovat kirjabloggareista lukeneet muun muassa Lukuneuvoja, Karoliina vanhassa blogissaan ja Leena Lumi.

*****