Chevy Stevens: Kadonnut

Kannen suunnittelu: Nils Olsson, Katslosa
Design

Chevy Stevens: Kadonnut 2012 (Still Missing 2010) Bazar 360 s. suom. Jaakko Kankaanpää
oma ostos tarjouksesta

Ennen kuin me lopetamme tältä päivältä, minun täytyy rehellisyyden nimissä kertoa vielä yksi juttu - olen nimittäin päättänyt, että en puhu paskaa, ja siitä aion myös pitää kiinni. Kun sanoin, että olin ensi alkuun sekaisin, tarkoitin oikeasti, että olin täysi kahjo. Sen sortin kahjo, joka nukkuu yönsä vaatekomerossa.
Se oli aika helvetin vaikeaa silloin, kun olin juuri tullut kotiin ja asuin vanhassa huoneessani äidin luona. Minun piti livahtaa komeroon aamuyöstä niin että kukaan ei huomannut. Nyt kun olen taas kotona, minulla on tavallaan helpompaa, kun saan päättää kaikesta itse. Mutta en edelleenkään suostu astumaan sisään vieraaseen taloon, ennen kuin olen tarkistanut, missä uloskäynnit ovat. On aika helvetin hyvä, että sinun vastaanottosi on alakerrassa. En nimittäin istuisi tässä, jos olisimme niin korkealla, että ikkunasta ei uskalla hypätä ulos.

Annie O'Sullivan on kiinteistönvälittäjä, jonka asuntonäyttö muuttuu painajaiseksi, kun viimeinen asunnon katsastaja kidnappaa naisen vangiksi vuoristomökkiin. Kadonnut kuvaa Annien vapautumisen jälkeistä aikaa. Vaikka Annie ei enää elä vankina, hänen omasta mielestään on tullut mökkiäkin pahempi vankila.

Viime kuussa kävin Suomalaisessa kirjakaupassa tarkoituksenani vain viettää aikaa ja katsella. Varmasti moni voi arvata, että en lähtenyt kaupasta tyhjin käsin vaan sorruin pokkaritarjoukseen, johon kuuluvia pokkareita sai kolme 15 eurolla. Yksi ostamistani kirjoista oli Chevy Stevensin Kadonnut, jonka kansi oli jäänyt minulle mieleen jostakin blogista. En muistanut, mitä bloggaaja oli kirjasta pitänyt, mutta takakansi lupaili psykologista ja varsin karmivaa jännitystä, joten en voinut vastustaa. Aloin lukea kirjaa saman päivän aikana, koska huomasin kirjan kerrontamuodon olevan kiehtova. Annie on päässyt jo sieppaajansa kynsistä pois, mutta hän käy psykologin luona keskustelemassa tapahtuneesta ja pakenemisen jälkeisestä elämästä. Ei ole kovin yllättävää, että Annien elämä ei ole palannut normaaliksi kotiinpaluun jälkeen vaan hän on traumatisoitunut hyvin pahasti.

Kadonnut on Chevy Stevensin esikoisromaani. Stevens on itse asiassa ennen kirjailijan uraansa työskennellyt juuri kiinteistönvälittäjänä, ja kansiliepeessä kerrotaan, että hän kehitteli päässään karmivia tarinoita, kun odotteli asiakkaita saapuvaksi. Yksi tarinoista käsitteli kidnapattua kiinteistönvälittäjää. En ihan ymmärrä, miten hän on voinut toimia ammatissa, kun on samalla keksinyt päässään näin karmaisevia skenaarioita mutta huvinsa kullakin.

Pidin kirjan kerrontatavasta paljon. Koko kirja kerrotaan Annien näkökulmasta ja äänellä. Annien kokemuksia ja tunteita kuuntelevan psykologin ääni ei ole kuuluvissa lainkaan ja hänestä saa tietää asioita vain Annien psykologille osoittamien kommenttien kautta. Kuitenkin kun Annie kertoo vuodestaan siepattuna, lukija tietää, että Annie ei jää loppuelämäkseen Friikin armoille. Se ehkä hieman lievensi kirjan ahdistavuutta, sillä kaikkien karmivien tapahtumien lisäksi olisi ollut liian karmivaa, jos lukiessa olisi joutunut jännittämään, pääseekö Annie vapaaksi tai säilyykö hän ylipäätään hengissä. Tällaisenakin kirja on ihan kamala.

En suosittele kirjaa heikkohermoisille lukijoille, sillä kirja sisältää useita hyvin yksityiskohtaisesti kuvattuja ja pahaa oloa aiheuttavia kohtauksia. En kovin usein lue näin väkivaltaisia kirjoja ja luulen, että seuraava kerta ei ole ihan heti. Muutenkin kirja voi jakaa mielipiteitä, mutta minut kirja onnistui koukuttamaan. Loppu tosin meni liian kaukaa haetuksi. En enää pystynyt lainkaan uskomaan, että sellaista voisi tapahtua, vaikka aika karmeita tapauksia viime vuosinakin on valitettavasti paljastunut.

Viime vuosina lehdissä on uutisoitu toinen toistaan karmivammista sieppaustapauksista, joissa naisia on pidetty vankina monien vuosien ajan. Tästä kirjasta tuli väistämättä mieleen todellisen elämän tapaukset. En haluaisi uskoa, että mitään kirjan kaltaista voisi tapahtua, mutta valitettavasti tiedän, että tuskin kirjankaan tapahtumat olisivat ihan mahdottomia. Ne tuntuvat kauheudessaan uskomattomilta, mutta jotkut ihmiset pystyvät valitettavasti aivan karmiviin asioihin. En ole lukenut aiheesta aiemmin, vaikka tosielämän sieppauksistakin on kirjoitettu kirjoja.

Vaikka kirjan lukeminen oli ahdistavaa ja yököttävää, silti kirja onnistui koukuttamaan. Täytyykin ehkä etsiä käsiini muitakin Stevensin kirjoja, sillä hän on ainakin tämän kirjan perusteella taitava rakentamaan ja ylläpitämään jännitystä.

Muualla: Luettuja maailmoja, Järjellä ja tunteella, Kirjaston kummitus ja Luen, siis olen

Agatha Christie: The Mysterious Affair at Styles

Agatha Christie: The Mysterious Affair at Styles 2007 (1920) HarperCollins 297 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Stylesin tapaus)
tarjouskirja

'Well, I've always had a secret hankering to be a detective!'
'The real thing - Scotland Yard? Or Sherlock Holmes?'
'Oh, Sherlock Holmes by all means. But really, seriously, I am awfully drawn to it. I came across a man in Belgium once, a very famous detective, and he quite inflamed me. He was a marvellous little fellow. He used to say that all good detective work was a mere matter of method. My system is based on his - though of course I have progressed rather further. He was a funny little man, a great dandy, but wonderfully clever.'
'Like a good detective story myself,' remarked Miss Howard. 'Lots of nonsense written, though. Criminal discovered in last chapter. Every one dumbfounded. Real crime - you'd know at once.'
'There have been a great number of undiscovered crimes,' I argued.
'Don't mean the police, but the people that are right in it. The family. You couldn't really hoodwink them. They'd know.'

Kun varakas Emily Inglethorp murhataan, hänen nuori ja onnenonkijaksi leimattu aviomiehensä on epäiltyjen listan kärjessä. Hastings sattuu juuri olemaan vierailulla rikospaikaksi joutuneessa talossa ja hän pyytää lähikylässä oleilevaa Hercule Poirot'ta apuun. Tapaus osoittautuukin monimutkaisemmaksi kuin miltä se ensisilmäyksellä näytti, ja Poirot'n päättelykykyä todellakin tarvitaan.

Kun luin viime vuonna neiti Marplen tähdittämän A Pocket Full of Ryen, totesin ikävöiväni Hercule Poirot'ta. Kaipaus Christien kirjojen pariin hiipui kuitenkin säästöliekille, kunnes toissa viikolla kuumeisena yritin keksiä jotakin riittävän helppoa mutta kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Hetken palloilin vaihtoehdosta toiseen, kunnes otin käteeni viime Hulluilta päiviltä ostamani ensimmäisen Poirot-romaanin. Olen lukenut kirjan varmasti ennenkin, sillä hulluttelun jälkeen huomasin omistavani kirjan myös suomenkielisenä, mutta viime lukukerrasta oli kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Olen myös ihastunut näiden signeerattujen pokkaripainosten kansiin. Minusta ne ovat yksinkertaisen tyylikkäitä, ja varmasti hankin kahdelle omistamalleni vielä samantyylisiä seuralaisia.

Tällä kertaa lukunautintoani eivät häirinneet hämärät muistikuvat kirjan tapahtumista. En todellakaan muistanut, miten juonenkäänteet menevät, joten pystyin nauttimaan kirjasta niin kuin lukukerta olisi ollut ensimmäinen. En nuorena pitänyt minkäänlaista lukupäiväkirjaa, joten minulla ei ole aavistustakaan, mitkä kaikki Christien kirjat olen jo ehtinyt lukea, mutta onneksi se ei taida paljon Christien lukemista haitata, jos tarinat ovat kadonneet mielestäni näin täysin.

Mitä olisi Rikoksen jäljillä -haaste ilman Christietä, joten osallistun kirjalla tietenkin MarikaOksan kesäiseen lukuhaasteeseen. En tätä parhaaksi Christieksi nimittäisi, mutta silti kirja on taattua christiemäistä laatua.

Minusta on aika mielenkiintoista, että vaikka Poirot on valloittanut monen dekkareiden lukijan sydämen, Christie oli kirjailijan uransa loppupuolella tyytymätön luomaansa viiksekkääseen belgialaisetsivään. Nyt kiinnitinkin huomiota siihen, että jo ensimmäisessä 1920-luvulla ilmestyneessä kirjassa Poirot on aika iäkäs ja Hastings jopa epäilee Poirot'n älyn terävyyttä. Kuitenkin Poirot esiintyy vielä 32 romaanissa ja 54 novellissa, joista viimeiset ilmestyivät 1970-luvulla.

En muista, kuinka paljon ajankuvausta Christien myöhemmissä kirjoissa on. En ole siis varma, ovatko 1970-luvulla ilmestyneet kirjat selvästi sijoitettavissa aikaansa. Jos eivät, sitten ehkä olisi mahdollista, että Poirot vain selvittää vielä vanhoilla päivillään hyvin ahkerasti rikoksia. Jos kuitenkin kirjoissa kuluu selvästi 50 vuoden ajanjakso ja Poirot ei huomattavasti ikäänny, epäuskottavuus on väistämätöntä. Todennäköisesti en kuitenkaan näitä asioita miettisi, jollen tietäisi kirjailijan itsensä näitä pohtineen. Christien mielestä Poirot alkoi myös ajan kanssa tuntua liian ärsyttävältä ja karrikoidulta hahmolta. Tavallaan ymmärrän kirjailijan näkemyksen, mutta silti Hercule Poirot on suosikkini kirjallisista salapoliiseista ja hänen paikkansa sellaisena on melko turvattu.

Kumpi on suosikkisi Christien tunnetuista salapoliiseista: Jane Marple vai Hercule Poirot? Kuulisin myös mielelläni, mikä Christien kirjoista on mielestäsi paras, sillä haluaisin kuoria kermat päältä ja lukea kaikkein onnistuneimpia Christien kirjoja.

♥♥♥♥

Muualla: Nulla dies sine legendo, Kirjan viemää, Uusi kuu, Kirjakertomuksia ja Tavaus - kirjoja luetellaan ja ihmetellään

Bernard Beckett: Genesis (uusintaluku)

Bernard Beckett: Genesis 2009 (Genesis 2006) Tammi 164 s. suom. Kaisa Kattelus
tarjouskirja

"On totta, että kun minä puhun sinulle, minun hermosoluni lähettävät impulsseja, kurkunpääni värisee, minussa tapahtuu tuhat sähkökemiallista ilmiötä, mutta jos kuvittelet, että en ole mitään muuta, sitten et ymmärrä maailmasta mitään. Sinun ohjelmasi estää sinua näkemästä syvempää totuutta.
Minä en ole kone. Mitä kone tietäisi märän ruohon tuoksusta aamulla tai itkevän vauvan äänestä? Minä olen auringon lämpö iholla, minä olen viileän aallon tuntu kun se murtuu ylitseni. Minä olen ne paikat, joita en ole koskaan nähnyt mutta joita kuvittelen painaessani silmät kiinni. Minä olen toisen ihmisen hengityksen maku, hänen hiustensa väri.
Sinä pilkkaat lyhyttä elinaikaani, mutta juuri kuolemisen pelko puhaltaa minuun elämää. Minä olen ajattelija, joka ajattelee ajattelemista. Minä olen uteliaisuus, minä olen järki, minä olen rakkaus, ja minä olen viha. Minä olen välinpitämättömyys. Minä olen isän poika, ja hän puolestaan oli oman isänsä poika. Minä olen äitini naurun syy ja itkun aihe. Minä olen ihme, ja minä olen ihmeellinen. Niin, maailma kenties panee sinut liikkeelle virratessaan piiriesi läpi. Mutta minun lävitseni maailma ei virtaa. Se jää minuun. Minä olen maailmassa, ja maailma on minussa. Minun kauttani maailmankaikkeus on oppinut tuntemaan itsensä. Minä olen se, jota ei yksikään kone ikinä kykene tekemään. Minä olen tarkoitus." Adam vaikeni vapisten. Oli mahdoton sanoa, oliko häneltä loppunut happi vai sanat.

Anaksimandros on harjoitellut kauan edessään olevaan koitokseen, joka määrää hänen kohtalonsa. Tuleeko hänestä Akatemian jäsen, joiksi pääsevät vain harvat ja valitut? Anaksimandros käy pääsykokeensa aikana läpi Adam Forden historiaa. Adam ei sopeutunut osaksi Valtiota vaan toimi sydämensä ohjaamana. Tästä häntä rangaistaan laittamalla hänet Art-robotin seuralaiseksi.

Bernard Beckettin Genesis oli paras viime vuoden aikana lukemani kirja ja äänestin sitä jopa yhdeksi kaikkien aikojen parhaista kirjoista. Kirja osui sattumalta käsiini Akateemisen alennusmyynnissä, ja takakansiteksti sai minut vakuuttuneeksi, että kirja on lukemisen ja parin euron arvoinen. Aloin lukea kirjaa ostopäivänä ja mykistyin. Tarina vei minut mukanaan ja elin kirjan päähenkilöiden rinnalla iloja ja suruja. Kirjan filosofinen anti ei tietenkään vähentänyt rakkauttani. Filosofisia nuortenkirjoja ei voi ikinä olla liikaa. 

En ole aiemmin kirjoittanut samasta kirjasta blogiini kahdesti.  Genesis on kuitenkin kirja, jonka kohdalla teen poikkeuksen, sillä se ansaitsee kaiken mahdollisen huomion, jonka sille voin blogissani antaa. Tämä toinen Genesis-bloggaukseni on kuitenkin lyhyempi kuin reilu vuosi sitten kirjoittamani.

Genesiksen kohdalla on ajoittain tärkeämpää se, mitä sanotaan kuin miten sanotaan. Kirja herättää paljon ajatuksia, vaikka se ei ehkä aina ole kaunokirjallisesti taitavin mahdollinen. Kuitenkin kirjassa on joitakin aivan hengästyttäviä kohtia muutenkin kuin sisällöltään. Genesis on pääosin suullisen pääsykoekuulustelun muodossa kerrottu pienoisromaani, jonka nykyajan tapahtumat sijoittuvat melkein kokonaan vain yhteen huoneeseen. Kerrontaratkaisu on poikkeava, mutta sopii kirjaan. En oikein keksi, millä muulla tavoin Valtion ja Adam Forden historia olisi voitu kertoa ilman, että kirja tuntuisi todella selittelevältä. Anaksimandroksen kuulustelija jää persoonattomaksi, mutta Anaksimandros, Adam ja Art heräävät kirjan sivuilla henkiin.

Pidin enemmän kirjan lukemisesta englanniksi, mutta ei suomennoskaan huono ollut. Tietenkin asiaan vaikutti sekin, että luin kirjan ensin alkuperäiskielellä ja koin kaiken ensimmäistä kertaa. Kuitenkin myös toisella lukukerralla ja äidinkielelläni luettuna kirja oli vaikuttava ja nautin hetkistä sen parissa.

Vaikka tiesin loppuratkaisun, luin kirjan nopeasti ja silmiini nousi taas muutama kyynel viimeisen sivun luettuani. Genesis on paras sattumalta tekemäni kirjalöytö ja suosittelen kirjaa edelleen lämpimästi kaikille. Kirja tuo hieman mieleeni toisen suosikkini Jostein Gaarderin Sofian maailman, mutta Genesis on helppolukuisempi ja filosofinen materiaali tarjoillaan helpommin sulatettavassa paketissa. Olen niin iloinen, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan.

Sydäntäni on lämmittänyt jokainen Genesiksen saama uusi lukija vuoden aikana. Ilokseni olen vieläpä huomannut, että muihinkin lukijoihin Beckettin kirja on tehnyt syvän vaikutuksen.
Ahmulle jäi kirjan lukemisen jälkeen vahva tunne siitä, että Genesis on tulevaisuudessa klassikko.
Kirja sai Elegian pohtimaan tekoälyn olemusta ja ihmisyyttä. Hänelle tuli myös tunne, että hän olisi halunnut lukea kirjan heti uudestaan.
Nina Mari oli erityisen vaikuttunut siitä, miten Adamin ja Art-robotin välistä kanssakäymistä kuvattiin.
Suketuksesta oli virkistävää lukea jotain omasta tyylistä hieman poikkeavaa, etenkin näin vetävässä ja helposti lähestyttävässä muodossa.
Katrin mielestä kirja tarina on itsessään jo kutkuttava, mutta varsinainen anti on kirjan pohdinnat ja lukijassa heränneet ajatukset ihmisyydestä, sielusta ja tietoisuudesta sekä tekoälystä.
Anni kuvailee Genesistä ainutlaatuiseksi kirjaksi.
Manni P:n mukaan kirjan loppu on arvaamaton, tunteellinen ja kääntää kaiken vielä kerran ylösalaisin sekä jättää lukijansa hetkeksi sanattomaksi.

♥♥♥♥♥

Carolyn Keene: Kitty och falskmyntarligan

kannen kuva: Andreas Bennwik

Kitty och falskmyntarligan 2008 (The Secret of Candlelight Inn 1997) B. Wahlströms 174 s. ruots. Nina Lunabba (suomennettu nimellä Neiti Etsivä ja kadonnut opaskoira)
ostettu alennusmyynnistä

Hon satte på sig skon, sprang nerför kullen och fram till Marisa, som just hjälpte Bess att ta på Casey halsbandet. 
- Marisa, det är telefon till dig, meddelade Kitty. Någon som heter Eric vill prata med dig.
- Jag undrar varför han ringer mig här, sa Marisa när hon och Misty gick in genom ytterdörren tillsammans med Kitty. Hoppas att det inte har hänt något. 
Kitty följde med henne ut i köket för att hämta mer hushållspapper. Marisa tog luren.
- Hej, Eric, sa hon. Vad är det som står på?
Sedan lyssnade hon ett slag, och Kitty såg hur hon bleknade. Hon grep tag i kanten på diskbänken, och med andra handen kramade hon luren så hårt att knogarna vitnade.
- Sitter du på polisstationen?

Paula Drew'n ystävä Bess Marvin ottaa väliaikaisesti hoidokikseen tulevan opaskoiran. Bessin sokean ystävän Marisan kautta Paula sotkeentuu väärennettyjen setelien arvoitukseen. Viimeksi väärää rahaa levisi ympäri River Heightsia 25 vuotta sitten. Onko vanhalla ja uudella rikoksella jotakin yhteyttä toisiinsa?

Neiti Etsivästä ja Dana-tytöistä kirjoittaneen Carolyn Keenen takana on joukko haamukirjoittajia. Neiti Etsiviä ilmestyi englanniksi 175 osaa, joista on suomennettu 105. En löytänyt syytä sille, miksi Neiti Etsivien suomentaminen lopetettiin, vaikka ne ymmärtääkseni aika suuressa suosiossa Suomessakin olivat. Muistan olleeni hyvin pettynyt, kun suomennoksia ei enää kuulunutkaan, mutta onhan näitä ilmestynyt suomeksikin huikea määrä.

Ahmin Neiti Etsiviä ala-asteikäisenä. Saatuani ensimmäisen kirjastokorttini raahasin aluksi kotiin vain korkeita pinoja Paula Drew'n seikkailuista kertovia kirjoja. Luin kaikki Neiti Etsivät, jotka suinkaan käsiini sain ja luinkin melkein kaikki suomennetut osat. Yläasteella luin muutaman uudelleen, mutta ne tuntuivat silloin liian yksinkertaisilta eikä niiden viehätys ollut säilynyt. Löysin tämän ruotsinkielisen Neiti Etsivän Akateemisen kirjakaupan loppualennusmyynnistä enkä voinut vastustaa kirjaa reilun kahden euron hintaisena. Käyn virkamiesruotsin kurssia, joten yritän käyttää ruotsin kielen taitoani myös vapaa-ajalla tavallista enemmän.  

Suhtauduin kirjaan kuitenkin hieman epäluuloisesti. Minulle on jäänyt päällimmäiseksi mieleen teini-iän pettymys juonen yksinkertaisuuteen. Aluksi kiinnitinkin huomiota yksinkertaiseen kieleen, joka tosin oli hyvä asia ruotsiksi lukemisen kannalta, ja epäloogisuuksiin. Käyköhän Paula Drew ollenkaan koulua, sillä kirjassa puhutaan muun muassa Paulan poikaystävän valmistautumisesta tentteihin, mutta Paula tuntuu voivan keskittyä täysillä arvoitusten ratkaisemiseen? Minulle ei ole jäänyt mieleen, opiskeleeko Paula ylipäätään jotakin enkä myöskään löytänyt Internetistä tietoa asiasta.

En ole lainkaan varma, olenko lukenut kirjan joskus suomeksi. Juoni ei herättänyt mitään mielikuvia, mutta lapsuudessani ahmin Neiti Etsiviä niin paljon, että olen saattanut tämänkin osan lukea. En osannut arvata loppuratkaisua ja lopussa mahdollisia syyllisiä olikin monta. Arvelin, että arvaisin väärentäjien henkilöllisyyden helposti, mutta kirja onnistuikin yllättämään minut täydellisesti. (Edit. Huomasin lapsuudenkodissani käydessäni, että siellä on hyllyssä juuri tämän kirjan suomennos, joten olen lukenut tämän Neiti Etsivän yhdeksänvuotiaana.) Jännittävyydessä kirja ei tietenkään vedä vertoja aikuisille suunnatuille dekkareille, mutta vaaroja oli kuitenkin sen verran, että en jäänyt kaipaamaan enempää.

Kitty och falskmyntarligan on hyvin sopiva välipalakirja. Sen lukee nopeasti, mutta sen parista on helppo siirtyä jonkin muun kirjan pariin. Kirjan myötä minulle jäi halu lukea myös muita Neiti Etsiviä ruotsiksi. Ehkä käsiini osui poikkeuksellisen mielenkiintoinen Neiti Etsivä, sillä eihän tämä kirja ollut tylsä. Päinvastoin teos oli jopa iloinen ja piristävä yllätys. Pidin siitä enemmän kuin aiemmin aloittamastani Helen Wellsin samantyyppisestä kirjasta Vicki och spöket vid forsen. Ainakin tämän Neiti Etsivän juoni on monimutkaisempi kuin Kitty/Vicki-kirjojen*, vaikka Kitty/Vicki-sarjassa minua hurmaa päähenkilön lentoemännän ammatti.

Ruotsinnoksen nimi kuvaa paljon paremmin juonta kuin suomennettu nimike. Suomennoksen nimi viittaa vain pieneen yksityiskohtaan, kun taas ruotsinkielinen nimi Kitty och falskmyntarligan antaa paljon kokonaisvaltaisemman kuvan juonesta. Oli mielenkiintoista huomata, että englanninkielinen nimi taas viittaakin eri asiaan kuin suomen- ja ruotsinkielisten käännösten nimet. Englanninkielinen nimi kuulostaa mielestäni ehkä mielenkiintoisimmalta, mutta ruotsinkielisellä nimellä on eniten yhteyttä kirjan tarinaan.

* Helen Wellsin Vicki-kirjojen päähenkilö on suomennettu Kittyksi, kun taas Carolyn Keenen Paula Drew on ruotsinkielisissä teoksissa Kitty. Siksi puhuinkin bloggauksen ajan Neiti Etsivästä nimellä Paula, koska koin tavan selkeämpänä.

Kristina Ohlsson: Nukketalo

kansi: Nina Leino

Kristina Ohlsson: Nukketalo 2010 (Askungar 2009) Schildts 425 s. suom. Outi Menna
ostettu alennusmyynnistä

Peter Rydh seurasi epäluuloisesti Fredrikan säälittäviä lohdutusyrityksiä. Fredrika taputti Sara Sebastianssonia yhtä vastahakoisesti kuin joku saattaisi paijata luotaantyöntävää koiraa, jota on kuitenkin pakko paijata siksi, että sen omistaja on hyvä ystävä. Fredrikan kaltaisilla tyypeillä ei ollut mitään virkaa poliisintyössä, siihen tarvittiin ihmisiä, jotka osasivat kohdella muita luontevasti. Kaikkia muita. Peder huokaisi ärtyneesti. Siviilien palkkaaminen poliisilaitokseen ei todellakaan ollut mikään hyvä idea. 
- Viranomaistahoilla tarvitaan uutta huippuosaamista, olivat organisaation silmäätekevät selittäneet päähänpistoaan.
Fredrika oli useaan otteeseen kertonut, mitä kaikkea hän oli opiskellut yliopistossa, mutta Pederiä asia ei suoraan sanottuna olisi voinut vähempää kiinnostaa. Fredrika käytti puhuessaan liikaa ja liian pitkiä sanoja. Hän monimutkaisti asioita. Hän ajatteli liian paljon ja tunsi liian vähän. Hän ei yksinkertaisesti soveltunut poliisintyöhön. 

Nuori äiti on junamatkalla tyttärensä kanssa. Äiti poistuu hetkeksi junasta ja juna ehtiikin lähteä jatkamaan matkaansa kyydissään vain tytär ilman äitiään. Kun juna pysähtyy päätepysäkillään, pieni tyttö on kadonnut. Onko tytär joutunut vanhempiensa avioeron välikappaleeksi vai onko hänelle tapahtunut jotakin vielä pahempaa?

Kirsi Hietanen sai minut kesällä kiinnostumaan Kristina Ohlssonin dekkareista. Olin jopa niin vakuuttunut Ohlssonin kirjojen laadukkuudesta, että ostin sarjan ensimmäisen osan itselleni, kun se osui alennusmyynnin aikana silmiini. Yritän hankkia kirjahyllyyni kirjoja, joiden arvelen kestävän monta lukukertaa, ja siksi dekkarit lainaan yleensä kirjastosta. Olen kuitenkin iloinen, että Ohlssonin Nukketalo on omassa hyllyssäni. Mielestäni teos voisi hyvinkin kestää toisen lukukerran ennen kuin kaikki tapahtumat ovat haihtuneet päästäni ja tämän voisi hyvillä mielin tyrkyttää myös kaverille lainaan.

Nukketalon aihe on melko karmea. Lapsiin kohdistuva väkivalta tuntuu vielä ahdistavammalta kirjoissa kuin aikuisiin kohdistuvat hirmuteot. Sieppaajan motiivia en tosin joutunut jännäämään, sillä se valkeni minulle paljon aiemmin kuin tapauksen tutkijoille. Tällä kertaa minua ei oikea arvaukseni kuitenkaan häirinnyt, sillä muuten kirja onnistui pitämään minut otteessaan loppuun saakka. Nukketalo on erinomainen jännityskirja. Olen huomannut tykästyneeni psykologisiin trillereihin, sillä ihmisen pimeä puoli kiehtoo pelottavuudessaan.

Peder Rydhiä pidin aluksi sovinistin perikuvana. Hänestä paljastui onneksi hieman pidettävämpiäkin piirteitä kirjan edetessä, sillä muuten hän olisi ehkä jäänyt epäuskottavan mustavalkoiseksi hahmoksi. Fredrika Bergmanille poliisina työskentely aiheuttaa sopeutumisvaikeuksia ja miespuolisten työkavereiden suhtautuminen Fredrikaan on melko alentuvaa. Nukketalossa henkilöiden väliset suhteet ja jännitteet nousevat tärkeäksi tarinan sivujuonteeksi. Odotan myös seuraavalta osalta onnistunutta henkilökuvausta ja lukijan mukaansa nappaavaa juonta.

Pidän myös Nukketalon kannesta. Kansikuva oikeastaan olikin asia, joka ensimmäisenä kiinnitti huomioni. Sitten kun sain tietää myös perusidean, olin varma, että haluan Ohlssonin kirjoihin jossakin vaiheessa tutustua.

Muissa blogeissa: Nenä kirjassa, Kuristava kirsikka -lukupäiväkirja ja Luettua elämää.

Agatha Christie: A Pocket Full of Rye

Agatha Christie: A Pocket Full of Rye 2002 (1953) 317 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Salaperäiset rukiinjyvät)
omassa kirjahyllyssä

It was possible, of course, that Mr Fortescue's sudden illness was due to natural causes, but Dr Isaacs of Bethnal Green had not thought so and Sir Edwin Sandeman of Harley Street had not thought so.
Inspector Neele pressed a buzzer conveniently situated at his left hand and demanded that Mr Fortescue's personal secretary should be sent in to him.
Miss Grosvenor had recovered a little of her poise, but not much. She came in apprehensively, with nothing of the swanlike glide about her motions, and said at once defensively: 'I didn't do it!'
Inspector Neele murmured conversationally: 'No?'
He indicated the chair where Miss Grosvenor was wont to place herself, pad in hand, when summoned to take down Mr Fortescue's letters. She sat down now with reluctance and eyed Inspector Neele in alarm. Inspector Neele, his mind playing imaginatively on the themes Seduction? Blackmail? Platinum Blonde in Court? etc., looked reassuring and just a little stupid. 
'There wasn't anything wrong with the tea,' said Miss Grosvenor. 'There couldn't have been.'

Peruskouluikäisenä minulla oli erilaisia lukijakausia. Ala-asteikäisenä ihastuin tyttökirjoihin, hullaannuin hevoskirjoihin, ahmin fantasiaa ja viimein siirryin dekkareihin. Yläasteella pelottelin jonkin aikaa itseäni kauhukirjoilla ja jatkoin myös fantasian ja dekkareiden parissa. Tietenkin näiden kausien aikana luin muidenkin genrejen kirjoja, mutta eniten minua viehätti se uusin genrelöytö. Varsinkin teini-iän suosikkigenreistä moni on kulkenut kanssani aikuisuuteen, ja säännöllisin väliajoin jokin niistä muistuttaa mieltäni olemassaolostaan. Kun dekkarit olivat se ykkösjuttu, Agatha Christien kirjat olivat suuressa suosiossani. Viimeksi luin kuitenkin Christietä varmaan vajaa kymmenen vuotta sitten. Alkuvuonna tekemistäni alennusmyyntilöydöistä yksi oli pokkariversio Agatha Christien A Pocket Full of Rye -kirjasta. Jokin aika sitten minuun alkoi hiipiä halu lukea pitkästä aikaa Christietä. Halu oli jäädäkseen, joten oli taivuttava ja tartuttava Christien kirjaan.

Rex Fortescue kuolee aamuteensä juomisen jälkeen. Ensin vaikuttaa selvältä, että Rexiä reilusti nuorempi vaimo on syyllinen miehensä myrkyttämiseen. Juttu muuttuu kinkkisemmäksi, kun myös Rexin leskeksi jäänyt vaimo myrkytetään ja sitten kuolee vielä palvelustyttö. Neiti Marple lukee murhista lehdestä ja saapuu paikalla, koska on tuntenut kuolleen Gladys-palvelustytön. Neiti Marple huomaa pian, että murhat kuulostavat oudon samalta kuin vanha lastenloru. Voiko tämä olla vain sattumaa?

Takakannessa kirjaa mainostetaan parhaaksi Miss Marple -romaaniksi, mutta minuun kirja ei tehnyt mitään erityisen suurta vaikutusta. Toisaalta epäilen vahvasti, että A Pocket Full of Rye on yksi niistä Christien kirjoista, jotka luin silloin vuosia sitten, kun Christie-kärpänen oli minua kovaa puraissut. Kirjassa oli jotakin hämärästi tuttua, ja loppuratkaisustakin arvasin etukäteen sen verran, että joko olen vuosien aikana muuttunut paremmaksi Christien kehittämien mysteerien selvittäjäksi tai en miettinyt ensimmäistä kertaa, kuka se murhaaja sitten onkaan.

A Pocket Full of Rye ei ollut erityisen hyvä, mutta ei erityisen huonokaan Christie. Keskinkertainenkin Christie päihittää kuitenkin monet nykyisistä dekkaristeista mennen tullen. Jos luen Christien kirjan ensimmäisen kerran, Christie onnistuu poikkeuksetta johdattamaan minut täysin väärille jäljille. Olen täysin vailla hajua oikeasta murhaajasta, ennen kuin Jane Marple tai Hercule Poirot paljastaa havaintonsa. Minun tekisi mieli lukea seuraavana Christienä jokin Poirot-dekkari, sillä häntä ikävöin vielä. Hercule Poirot, tuo viiksekäs alkujaan belgialainen etsivä, on asettunut sydämeeni vielä kotoisammin kuin neiti Marple siitä huolimatta, että Marplea kiehtovana henkilönä pidänkin.

Christien kirjoja on kritisoitu siitä, ettei Christien kirjan sivuille luomissa ihmisissä ole syvyyttä. Kirjojen on myös väitetty sisältävän loogisia ristiriitaisuuksia. Henkilöitä koskevan kritiikin allekirjoitan osittain, mutta en minä parempaa henkilöiden rakennusta Christien kirjoihin tavallaan edes haluaisi. Joskus fiktion voi suosiolla antaa fiktiota. Mitä siitä, vaikkei Christien kirjojen kaltaisia henkilöitä oikeassa elämässä olisi? Christien kirjojen henkilöt eivät ole jääneet mieleeni, jollei oteta lukuun Poirotia ja Marplea, joita ainakin minun on mahdoton unohtaa. Osa Christien kirjojen viehätyksessä piilee mielestäni henkilöiden jättämisessä sen verran etäisiksi, että lukija ei pysty arvaamaan murhaajaa. En tiedä, olisivatko Christien kirjoittamat murhamysteerit niin vaikeita ratkaista, jos henkilökuvaukset olisivat syvällisempiä. Minä pidän Christien kirjoja nopeasti ahmittavana viihteenä, eikä minua harmita, että kirjojen henkilöt saattavat olla hieman heppoisesti kuvattuja.

Vaadin Christieltä enemmän kuin monelta muulta dekkaristilta, joten arvosana on siksi näin alhainen, vaikka kirjan parissa viihdyin. Todennäköisesti myös hämärät muistijäljet mahdollisesta edellisestä lukukerrasta vähensivät kirjan jännittävyyttä, joten tähtiä en voi tämän enempää antaa.

***+