lainattu kirjastosta
Hän asetti kupin Jennien eteen ja palasi keittiöön. Pörrötukka oli myös vetäytynyt sinne. Poirot tiesi, miten mielellään kyseinen tarjoilijatar pohti vakioasiakkaittensa käytöstä, joten hän arvasi, että keittiössä oli parhaillaan kehkeytymässä vilkas keskustelu ulkomaalaisesta herrasta ja hänen odottamattomasta vierailustaan Jennien pöytään. Poirot ei yleensä puhunut kahvilan muiden asiakkaiden kanssa enempää kuin oli tarpeen. Lukuun ottamatta niitä kertoja, jolloin hän illasti ystävänsä Edward Catchpoolin seurassa, Scotland Yardin rikosetsivän, jonka kanssa hän tilapäisesti asui samassa täysihoitolassa, hän pysytteli omissa oloissaan tavoitteenaan l'hibernation, talvihorros.
Kahvilan tarjoilijoiden juoruilu ei Poirotia haitannut; hän oli kiitollinen siitä, että he olivat kätevästi poissa. Hän toivoi, että sen ansiosta Jennie saattaisi puhua hänelle suoremmin. "Tarjoan teille mieluusti neuvojani, mademoiselle", Poirot sanoi.
"Erittäin ystävällistä, mutta kukaan ei pysty minua auttamaan." Jennie pyyhki silmiään. "Kunpa joku voisikin! Toivoisin sitä enemmän kuin mitään muuta! Mutta nyt on myöhäistä. Olen nimittäin jo kuollut, tai siis kuolen aivan kohta. En voi piileskellä loputtomiin."
Jo kuollut... Jennien sanat toivat huoneeseen uuden viileän henkäyksen.
Hercule Poirot on lempikahvilassaan, kun sisään ryntää nainen, joka paljastaa olevansa kuolemanvaarassa. Nainen ei kuitenkaan halua Poirot'n yrittävän estää murhaa, sillä nainen väittää saavansa ansionsa mukaan. Samana iltana Poirot saa kuulla ystävältään rikosetsivä Catchpoolilta, että Bloxham-nimisessä hotellissa on tapahtunut kolme murhaa. Murhat liittyvät selvästi toisiinsa, sillä kaikkien uhrien suusta löytyy nimikirjaimin varustettu kalvosinnappi. Poirot alkaa epäillä, että myös kuolemaansa ennustanut nainen liittyy tapaukseen.
Minulle ennestään tuntematon brittikirjailija Sophie Hannah on astunut melko isoihin saappaisiin. Kun kuulin aiemmin tänä vuonna, että Christien perikunta on antanut hyväksyntänsä uudelle Poirot-kirjalle, jonka kirjoittajaksi on valittu Sophie Hannah, olin melko epäileväinen. Agatha Christie on omaa luokkaansa lukijan huijaamisessa ja viihdyttävien murhamysteerien luomisessa. En uskonut, että jonkun muun kirjoittama Hercule Poirot -kirja tuntuisi samalta.
Eihän se tuntunutkaan. Ensi sivuilta lähtien huomasin Christien kirjoista tuttuja piirteitä, mutta silti koko ajan oli vain hyvinkin selvää, että kirja ei ole Christien käsialaa. Sophie Hannah ei ole huono kirjoittaja, ja hän ripotteli melko kiinnostavasti lukijan ja rikosetsivä Catchpoolin pään vaivaksi johtolankoja, jotka eivät tuntuneet yhdistyvän toisiinsa ennen kuin Poirot paljastaa kokonaiskuvan. Silti se jokin jäi puuttumaan.
Minusta tuntui, että kirjailija oli takertunut joihinkin Poirotin ominaisuuksiin liiankin tiukasti ja korosti niitä liikaa. Poirot tuntui tutulta mutta osittain myös vieraalta. Hannah ei ollut onnistunut tuomaan häntä kirjansa sivuille juuri oikeanlaisena. Kirja tuntui vain himmeältä jäljitelmältä, ja olisin pitänyt kirjasta enemmän, jollen olisi väistämättä verrannut Hannahin tuotosta Christien aikaansaannoksiin. Tästä tunnustuksesta huolimatta olen varma, että en olisi muutenkaan pitänyt kirjaa mitenkään erityisen huikaisevana dekkarina.
Loppuratkaisu onnistui yllättämään, mitä aina toivonkin dekkarilta. Se kuitenkin tuntui liiankin epäuskottavalta. Christien omatkin loppuratkaisut olivat välillä melko mielikuvituksellisia, mutta silti niitä lukiessani en miettinyt, miksi ihmeessä kirja loppuu näin.
Keskustelimme viime kirjabloggaajien tapaamisessa kirjan kansikuvan hämäävyydestä. Kansi kieltämättä voi saada ensin uskomaan, että kirja olisi Christien kirjoittama. Tosin suomalainen kansi on vähemmän harhaanjohtava kuin esimerkiksi tämä. Kenenköhän arvelisit ensivilkaisulla kirjoittaneen kansien sisällä olevan tarinan? Onhan oikean kirjailijan nimi alanurkassa pienellä, mutta Agatha Christien nimi komeilee kansikuvan yläosassa paljon isommalla. Ei ole kovin vaikea huomata, kenen nimellä kirjaa myydään.
Rehellisesti sanottuna en pidä tämän uuden Hercule Poirot -mysteerin julkaisua kovinkaan tarpeellisena, vaikka olinkin niin utelias, etten malttanut kirjaa olla lukematta. Kirja oli varsin nopealukuinen, ja alun tökkimisestä huolimatta en lopulta olisi todellakaan pystynyt jättämään kirjaa kesken. Silti mielestäni kirja oli vain keskinkertainen salapoliisikirja, jonka pariin ainakaan minun ei tee mieli palata toiste. Seuraavan kerran nautin Hercule Poirotin seurasta lukemalla itsensä rikosten kuningattaren teoksen, sillä niiden pariin haluan palata yhä uudelleen.
Muualla: Blogisisko, Kanervanvarpu ja Hemulin kirjahylly
