lauantai 31. elokuuta 2013

Lukujumista lukubuumiin

Kärsin suuren osan viime kuusta tuosta varmaan kaikkien lukuharrastajien hyvin tuntemasta ongelmasta: lukujumista. Nytkin minulla on lukemiseen liittyviä ongelmia, mutta syy on täysin päinvastainen. Alkukuusta en voinut lukea melkein lainkaan kaunokirjallisuutta vaan olin hautautunut tenttikirjasta tekemiini muistiinpanoihin. Sitten kun olin saanut tentin tehdyksi huomasinkin, että olisin halunnut lukea kaikkea yhtaikaa. Tuo kirja on niin houkutteleva, mutta tuo tuolla sopisi juuri nyt minun mielialaani, vaikka tämän romaanin lukemista olen odottanut jo vaikka kuinka kauan. En lue yleensä kovin montaa kirjaa kerralla. Olen aika nopea lukija ja usein haluan saada keskeneräisen kirjan loppuun ennen kuin aloitan uuden.

Tunnen oloni oudoksi, sillä minulla on tällä hetkellä kahdeksan kirjaa kesken. Tosin kaksi niistä on ollut monta viikkoa tauolla ja yhdestä olen lukenut vasta johdannon, enkä tiedä, milloin luen lisää. Yhtä luen tietokoneen näytöltä hyvin satunnaisesti. Neljää kirjaa voisin kuitenkin sanoa lukevani melko aktiivisesti. Scott Westerfeldin Uglies, Viivi Hyvösen Apina ja uusikuu ja Katherine Nevillen The Eight ovat käsissäni vuorotellen. Kaikki nuo kirjat ovat vielä todella hyviä, mutta silti en ole malttanut lukea vain yhtä kunnolla. The Eight on jännittävä, mutta nyt teoksessa on hieman hitaampi vaihe, joten luin Divergentin ja sen jälkeen halusin lukea lisää dystopiaa. Omassa hyllyssäni on jo puolisen vuotta odottanut Scott Westerfeldin Uglies-sarjaboksi, joten aloitin vihdoin ensimmäistä osaa. Viivi Hyvösen Apina ja uusikuun lukeminen alkoi ihan huomaamatta, kun minulla ei sattunut olemaan keskeneräisiä kirjoja mukanani ja sain kirjan käsiini. Sitten on vielä yksi tenttikirja, joka ei muuten ole tuo Filosofit. Sitä luen muuten vain.

Havainnollistan ongelmaani kuvalla. Seitsemän kirjaa kuvassa olevista on minulla kesken. Loput tuijottavat minua vaativasti ja kuiskivat, miten minua on kehuttu, mikä sinua vaivaa, kun kannoit minut kirjastosta vain makoilemaan pöydän kulmalla tai sinä rakastat minun kirjailijani muita tuotoksia, mitä oikein ajattelit, kun ostit minut, mutta silti luet vain noita muita kirjoja. Jennifer Eganin The Keep ja Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ovat molemmat ylistettyjä, ja The Cuckoo's Calling ja August on luettava ihan vain siksi, että pidän suunnattoman paljon J.K. Rowlingista ja Bernard Beckettistä. Jälkimmäiseltä en ole vielä lukenut vain yhden kirjan, mutta alkuvuodesta lukemani Genesis on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Voisin jopa sanoa, että kirja on mielestäni yksi parhaista kirjoista ikinä. Siitä huolimatta en ole lukenut muutama kuukausi sitten hankkimaani Augustia. Olin niin innoissani, kun sain kirjan käsiini, mutta silti se on edelleen lukupinossani muiden lukemattomien lukemattomien joukossa. August on vieläpä ihan lyhyt. Sen ehtisi lukea yhdessä illassa.

Yritän olla hautautumatta kirjavuoriin ja ehkä jopa valita kirjan, jonka lukisin loppuun muiden kirjojen häiritsemättä. Ensi viikolla luen ainakin Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun ihan alusta loppuun ja haahuilematta välillä muiden kirjojen sivuille, sillä vuorossa on taas yhteislukua Annikan ja Kristan kanssa.

Onko kellään muulla monen kesken olevan kirjan ongelmaa vai onnistutteko te lukemaan vain yhtä kirjaa kerrallaan?

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Veronica Roth: Divergent

Veronica Roth: Divergent 2011 HarperCollins 487 s. (ilmestynyt tammikuussa 2014 suomeksi nimellä Outolintu)
lainattu kirjastosta

My eyes shift to the bowls in the center of the room. What do I believe? I do not know; I do not know; I do not know.
"Those who blamed aggression formed Amity."
The Amity exchange smiles. They are dressed comfortably, in red or yellow. Every time I see them, they seem kind, loving, free. But joining them has never been an option for me.

"Those who blamed ignorance became the Erudite."
Ruling out Erudite was the only part of my choice that was easy.
"Those who blamed duplicity created Candor."
I have never liked Candor. 
"Those who blamed selfishness made Abnegation."
I blame selfishness; I do.
"And those who blamed cowardice were the Dauntless."
But I am not selfless enough. Sixteen years of trying and I am not enough.

My legs go numb, like all the life has gone out of them, and I wonder how I will walk when my name is called.

Tris elää tulevaisuuden Chicagossa, jossa ihmiset jaetaan viiteen ryhmään sen mukaan, mikä kunkin yksilön mielestä on sotien syy. Amityn mielestä vika on väkivaltaisuudessa, Erudite syyttää tietämättömyyttä, Candor välttää kaksinaamaisuutta, Abnegationin mukaan syy on itsekkyydessä ja Dauntlessin mielestä pelkuruus on kaiken pahan alku ja juuri. Nuoret voivat valita ryhmän, jossa he ovat kasvaneet tai vaihtaa ryhmää sen mukaan, mitä he arvostavat. Tris on 16-vuotias ja hänet arvioidaan. Hänen saamansa tulokset ovat kuitenkin hämmentäviä ja hän onkin divergent, poikkeava. Ei ole selvää, mikä ryhmistä on se oikea Trisille. Lisäksi poikkeavuus on vaarallista, ja Trisin on salattava tuloksensa keinolla millä hyvänsä.

Veronica Rothin Divergent-trilogia on aika suuri juttu maailmalla. Ensimmäistä osaa ollaan siirtämässä valkokankaalle ja englanninkielisissä kirjablogeissa ei voi olla törmäämättä Divergentiin, Insurgentiin ja viimeisen Allegiant-nimisen osan odotukseen. Lukulistalleni Divergent oli mennyt jo kuukausia sitten, mutta tarvitsin sarjaa kohti sysäykseksi vielä Nina Marin bloggauksen ennen kuin varasin ensimmäisen osan kirjastosta.

Divergent on kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistäni. Olen lukenut dystopiakirjoja, joiden juoni on jännittävämpi ja joissa on enemmän vaarallisia tilanteita, mutta jonkinlaista vaikeasti selitettävissä olevaa vetovoimaa tässä Rothin kirjassa kuitenkin on. Pidin kirjan ideasta eli siitä, miten ihmiset jaetaan heidän eniten arvostamansa luonteenpiirteen perusteella viiteen ryhmään. Nämä viisi ominaisuutta ovat kaikki arvostettavia, mutta kirjassa tietyn piirteen korostaminen on mennyt liian pitkälle muiden kustannuksella. Kaikkia tarvittaisiin, mutta ryhmien välillä on jännitteitä, koska joidenkin ryhmien arvot koetaan vastakkaisiksi.

Olisin halunnut, että Veronica Roth olisi kirjoittanut enemmän kehittämänsä dystooppisen maailman historiasta. Nyt minulle jäi hieman epäselväksi, miten ja miksi Divergentin tilanteeseen on päädytty. Tietysti kirjassa kerrotaan jonkin verran syitä, mutta Roth olisi voinut kuvailla vielä paremmin viiden eri ryhmän syntyä. Toisaalta en tietenkään voi vielä tietää, selitetäänkö historiasta enemmän trilogian seuraavissa osissa.

Tris kamppailee tyypillisten teini-ikäisten ongelmien kanssa. Mihin hän kuuluu? Kuuluuko hän mihinkään? Onko hän aivan erilainen kuin muut? Koska kyse on dystopiasta, tämä kamppailu on vielä kiivaampaa kuin tavallisilla nuorilla ja Trisin identiteettikriisi saattaa käydä jopa hengenvaaralliseksi.

Mieleeni on myös se, että Divergentin juoni ei pyöri rakkauden ympärillä. Kirjassa on romantiikkaa, mutta juuri sopivasti. Ihastus ja rakkaus heräävät pikkuhiljaa, eikä Divergentissä ole epäuskottavaa rakkautta ensisilmäyksellä. Mielestäni rakkaus on niin syvä tunne, että rakkauden kohde on tunnettava hyvin ennen kuin voi puhua todellisesta rakkaudesta. Toiseen ihmiseen voi tuntea välitöntä vetoa, mutta rakkaus ei ole niin yksinkertaista ja nopeaa.

Divergent ei mitenkään mullista dystopiagenreä, mutta hyvin viihdyttävä ja imuunsa saava kirja se on silti. Suosittelen kirjaa dystopianälän tyydyttämiseen. Varoitan kuitenkin, että kirjan lukijalle voi käydä samoin kuin minulle ja Divergentin jälkeen hän jääkin janoamaan lisää ja entistä parempaa dystopiaa.

Muissa blogeissa: Tarinoiden syvyydet, Le masque rouge, Lukuholistin maistiaiset, Val alorn, Suensivuja ja Bokbabbel.

Edit. Kirjaneidon ansiosta sain tietää, että Divergent olisi Risingshadow-sivuston mukaan ilmestymässä ilmeisesti ensi vuonna myös suomeksi.

tiistai 27. elokuuta 2013

Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia

kansi: Jukka Aalto / Armadillo Graphics
Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia 2013 Gaudeamus 410 s.
lainattu kirjastosta

Miksi puhun "hulluuden" historiasta enkä esimerkiksi "mielisairauksien" tai "psykiatrian" historiasta? Kyse on siitä, että haluan katsoa ilmiötä lääketieteellistä näkökulmaa laajemmin. Haluan myös demedikalisoida hulluutta ja korostaa poikkeavan käyttäytymisen kulttuuri- ja tilannesidonnaisuutta. Aatehistorioitsijana olen herkkä sanoille ja käsitteille ja niiden muuttuville merkityksille, ja jo sana "hulluus" on hyvin monimerkityksinen. Historian kuluessa siihen on esimerkiksi liitetty erilaisia lääketieteellisiä tai juridisia merkityksiä ja määrittelyjä, ja niiden mukaan sanaa on joko pyritty käyttämään tai välttämään. Esimerkiksi Saksassa 1500-1600-luvuilla ihmiset eivät halunneet saada nimitystä "hullu" (Wahnsinnig), koska tällaiset henkilöt voitiin oikeuden päätöksellä asettaa holhouksenalaisiksi. "Hulluksi" luokiteltu saattoi lisäksi menettää omaisuutensa. Niinpä sairaat halusivat mieluummin olla fyysisen taudin seurauksena väliaikaisesti seonneita, vastoinkäymisten kolhimia tai jopa riivattuja. Toisaalta esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa "hulluutta" ei ole koettu kovin vastenmieliseksi termiksi, koska sillä on viitattu tyypillisesti kummalliseen ja ehkä huvittavaan mutta ei varsinaisesti mielenvikaiseen käyttäytymiseen. Sanaa "hulluus" on viljelty usein spontaanisti, kun joku on tehnyt tai sanonut jotakin epätavallista tai merkillistä. Onkin kiinnostavaa seurata, kuinka arkikielen hulluus muuttuu lääketieteellisen diagnoosin ja tulkinnan kautta mielisairaudeksi ja mielenterveyden häiriöksi. Kun psykiatria kehittyi 1800-luvun alkupuolen Länsi-Euroopassa, alkoi hulluus muuttua mielisairaudeksi ja ihmisen vieraantumiseksi sekä omasta itsestä että ympäristöstä.

1. Johdanto hulluuteen ja sen historiaan

OSA I. POIKKEAVA KÄYTÖS ANTIIKISTA VALISTUKSEN AIKAAN
2. Käsitykset hulluudesta varhaisista myyteistä keskiajalle
3. Hulluja, narreja ja riivattuja uuden ajan alusta valistukseen

OSA II. SUURI MURROS: 
HULLUUDEN MEDIKALISOITUMINEN 1800-LUVULLA
4. Psykiatrit hulluuden määrittelijöiksi
5. Hulluuden uudet nimet
6. Mielisairaalalaitos

OSA III. HULLUUDEN HOITO JA HALLINTA 1900-LUVULLA: 
PUHETERAPIAA, PSYKOKIRURGIAA JA PIENIÄ PILLEREITÄ
7. Psyykkistä ja somaattista hoitoa
8. Uusia ja uudistettuja diagnooseja
9. Psykofarmakologinen vallankumous

OSA IV. HULLUUDEN HISTORIAN KAKSI PUOLTA
10. Eristäminen, riiston ja tuhoamisen mekanismeja
11. Valonpilkahduksia hulluuden historiassa
12. Hulluus eilen, tänään ja huomenna

Hulluuden selitykset ovat vaihdelleet vuosisatojen kuluessa pahoista hengistä paikallisiin infektioihin, joita yritettiin parantaa suorittamalla hengenvaarallisia leikkauksia. Sairausmääritelmät vaihtuvat ajan mittaan, ja esimerkiksi homoseksuaalisuutta ei useimmissa maissa enää luokitella sairaudeksi. Nykyään ihan tavallinen luonteenpiirre kuten ujous voi aiheuttaa vaikeuksia työelämässä ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Missä on hullun ja tervejärkisen raja? Onko raja vain häilyvä vai onko sellaista olemassakaan?

Luin Hulluuden historiaa poikkeuksellisen kauan, puolentoista kuukauden ajan. Kirjan aihe on raskas ja minulle sopivin tapa lukea kirjaa oli hitaasti ja muiden viihdyttävämpien teosten ohella. Hulluuden historia on järkyttävää, mutta kuitenkin sellaista, jonka pitäisi olla paremmin ihmisten tietoisuudessa. Koulun historian tunneilla oppii kyllä eri sotien käänteet, mutta hulluuden historiaan on varta vasten perehdyttävä, jotta siitä saa kuulla yhtään mitään.

1800-luvulla hulluuden merkkejä etsittiin ihmisten kasvonpiireistä ja kallonmuodosta. En tiennyt, että lobotomian keksijä sai saavutuksestaan lääketieteen Nobel-palkinnon. Lobotomia vaikuttaa nykyään lähinnä kauhuelokuvien pelottelulta, mutta viime vuosisadan puolenvälin tienoilla lobotomialla hoidettiin peräti 12-vuotiaita lapsiakin. Minulle uutta oli myös se, miten orjuuden lakkauttamisen jälkeen Yhdysvalloissa väitettiin, että orjat sekosivat vapaudesta.

Pietikäisen Hulluuden historia on todella hyvä tietopaketti hulluuden historian käänteistä. Olenpa onnellinen, että nykyisin asiat ovat eri tavalla, sillä vielä 1960-luvulla toteutetussa pseudopotilastutkimuksessa huomattiin muun muassa, miten mielisairaalapotilaita kohdeltiin kuin esineitä ja heihin kohdistettiin fyysistä ja sanallista väkivaltaa. Toisaalta Kiinassa on vieläkin mielisairaalaan teljettyinä ihmisoikeusaktivisteja. Näiden poliittisen psykiatrian uhrien määrästä ja oloista tiedetään tosin vähän.

Suosittelen kirjaa lukijoille, joita kiehtovat mielen hutera tasapaino ja varsinkin historiallinen lähestymistapa mielenterveysongelmiin.

Osallistun Hulluuden historialla kahteen haasteeseen: Mental cases ja Mieleni on rajaton. 

Jospa hulluus on ihmisyyttä ja täydellinen mielenterveys puolestaan toiseutta tai ainakin epärealistinen tavoite ja suvaitsemattomuutta lietsova kulttuurinen normi.

Pietikäisen Hulluuden historia muualla:
Savon sanomat

perjantai 23. elokuuta 2013

Lukija blogin takana

Hei! Olen Minna, vuosi sitten turkulaistunut innokas lukija ja opiskelija. Hauska tutustua. Rakastan kissoja, kirjoja, kasvisruokaa ja joitakin k:lla alkamattomia asioita.

Luen kirjoja melko monipuolisesti, mutta tietysti minullakin on genrejä, joita luen mieluummin kuin muita. Nämä minulle mieluisat genret tosin voivat vaihdella, ja minulla saattaa olla kausia, jolloin luen erityisen mielelläni tietynlaista kirjallisuutta. Kohta en ehkä luekaan tällaista kirjallisuutta enää melkein lainkaan, koska genre ei tunnu enää tuoreelta tai jokin muu vain sattuu houkuttelemaan enemmän. Lukeminen on minulle tärkeä harrastus ja tapa paeta todellisuutta ja unohtaa arjen murheet. Välillä kaipaan eskapismia enemmän ja välillä vähemmän, ja tämäkin vaikuttaa siihen, millaista kirjallisuutta milläkin hetkellä luen. Blogini sisältämät kirjat heijastavat vahvasti siis sitä, millainen elämänvaihe ja mielentila minulla milloinkin on. Joskus kerron blogissani myös elämästäni, mutta nämä viittaukset ovat yleensä kirjabloggauksien sivuhuomautuksia. En vietä niin jännittävää ja vaiheikasta elämää, että minun olisi arkeni tapahtumista kovin järkevää kirjoittaa. Haluan myös pitää blogini ennen kaikkea kirjablogina.

Yleensä yritän keksiä minulle mieleisistä kirjoista myös jotakin negatiivista ja epämieluisista vastaavasti jotakin positiivista. Usein tämä onnistuukin, mutta jos negatiivisten tai positiivisten piirteiden keksiminen ei helposti luonnistu, en niitä väkisin koeta miettiä. Luen melko harvoin kirjoja, jotka ovat minusta aivan surkeita. Kuitenkin näitäkin joskus joukkoon mahtuu, sillä olen äärimmäisen huono jättämään kirjoja kesken. Tämä onkin taito, jota minun olisi opeteltava, sillä maailmassa on liikaa oikeasti hyviä kirjoja, jotta olisi aikaa tuhlattavaksi niihin, jotka eivät vain ole minun kirjojani. Kuitenkin kirjat jakavat mielipiteitä hyvinkin vahvasti, ja jos sanon jotakin kirjaa loistavaksi tai surkeaksi, joku muu lukija voi olla täysin päinvastaista mieltä. Tämä on luultavasti sanomattakin selvää, mutta haluan korostaa, että blogini sisältää subjektiivisia näkemyksiäni lukemistani kirjoista.

En opiskele pää- tai sivuaineenani mitään kirjallisuuteen tai suomen kieleen liittyvää. Minulla ei ole siis minkäänlaista oikeaa tietoa siitä, miten kirjakritiikkejä olisi kirjoitettava. Bloggaukseni ovatkin jotakin aivan muuta kuin kirjakritiikkejä, ja kirjabloggauksissani painottuu vahvasti oma lukukokemukseni, johon vaikuttaa oma elämänkokemukseni, kiinnostuksen kohteeni ja niin edelleen. Olen pitänyt lukemisesta seitsenvuotiaasta lähtien ja olenkin vuosien aikana ehtinyt lukea paljon. Lukeminen on tärkein harrastukseni, ja sen takia haluaisin, että blogistani kuultaisi intohimo lukemiseen ja kirjoihin.

Pyydän välillä kirjakustantamoilta arvostelukappaleita. Arvostelukappaleet ovat kuitenkin vain pieni osuus blogissani arvostelemistani kirjoista, ja pyrin kirjoittamaan arvostelukappaleista samalla tavalla kuin muillakin tavoilla käsiini saamistani teoksista. Tosin arvostelukappaleet pääsevät yleensä lukupinoni päällimmäisiin kirjoihin, niitä en ikinä jätä kesken, ja niistä kirjoitan aina blogiini. Suurimman osan kirjoista lainaan kirjastosta. Ostan kirjoja myös itselleni, mutta valitettavasti joudun ostamaan kirjat yleensä alennusmyynneistä tai käytettyinä opiskelijuuteni vuoksi. Haluaisin tukea enemmän etenkin kotimaisten kirjailijoiden työtä, mutta tällä hetkellä se on lähinnä haave, joka toivottavasti vielä toteutuu. Merkitsen blogiteksteihini, mistä kirja on päätynyt luettavakseni.

Kirjoitan blogiini melkein kaikista lukemistani kaunokirjoista. Lähinnä olen jättänyt joistakin lukumaratonilla lukemistani kirjoista bloggaamatta, sillä muuten olisin saanut täydellisen bloggausjumin bloggaamattomien kirjojen vuoren äärellä.

Vuorovaikutuksellisuus on yksi kirjabloggaamisen upeimpia piirteitä. Vastaan aina saamiini kommentteihin, vaikka vastaamisnopeuteni vaihtelee. Ilahdun suuresti saamistani kommenteista ja olen iloinen siitä, miten innokkaasti blogiani on kommentoitu. Haluan myös kiittää kaikkia blogini lukijoita, sillä ilman teitä kirjabloggaaminen olisi aivan erilaista. Bloggauksia on paljon mielekkäämpää kirjoittaa, kun tiedän, että blogitekstejäni käy joku lukemassakin.

torstai 22. elokuuta 2013

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

kansi: Hannu Mänttäri & Miika Immonen
Johanna Sinisalo: Enkelten verta 2011 Teos 273 s.
lainattu kirjastosta

Mutta itseeni kohdistuvaa epämukavuutta, onnettomuuksia ja vääryyttä en halua kohdata. Se lienee minun ja koko muun maailman yhteinen piirre. Haluaisimme siirtää kaikkien epämiellyttävien totuuksien myöntämistä loputtomiin.
Ehkä viime aikojen tapahtumat ovat olleet merkki siitä, että olen väistellyt ja töninyt ikävyyksiä luotani niin kauan, että jokin kosminen tinki on vihdoin tullut ylitsevuotavan täyteen.
Siitä on yhdeksän päivää, kun havaitsin pesän tyhjenneen. 
Yhdeksän päivää, kun näin sinisten valojen välkkyvän Toivonojalla.
Asiat tapahtuvat nipuissa. Hyvä onni tuottaa lisää hyvää, ja onnettomuus poikii aina toisen.
Pesille meno on nyt kuin tietäisi suurvaltojen uhitelleen toisilleen jo pitkään, niiden asettaneen kellonajan jonka jälkeen ohjukset lähtevät siiloistaan mikäli vastapuoli ei taivu vaateisiin, ja nyt tuo kirjaimellinen deadline on käsillä ja minun pitää avata televisio ja katsoa uutisista, onko maailmanloppu tullut.

Orvon mehiläispesä on salaperäisesti tyhjentynyt ja vain kuollut kuningatar on jäänyt jäljelle. Mehiläisten joukkokatoamisista on kerrottu uutisissa. Onko tämä mystinen ilmiö saapunut nyt myös Suomeen ja Orvon mehiläistilalle? Orvo ei halua uskoa siihen. Orvon poika Eero on vannoutunut eläinaktivisti, joka pitää eläinoikeusblogia. Eeron mielipiteet herättävät voimakkaita tunteita sekä puolesta että vastaan. Eerolle on tapahtunut jotakin, mikä painaa Eeron isän mieltä. Orvo löytää reitin toiseen todellisuuteen. Voiko Orvo kuitenkaan paeta vai onko hänen kohdattava raadollinen todellisuus?

Luimme Annikan ja Kristan kimpassa Johanna Sinisalon Enkelten verta. Minun on monen vuoden ajan tehnyt mieli tutustua Johanna Sinisalon teoksiin, sillä ne ovat kuulostaneet juuri sellaisilta, joista voisin pitää. Minulla on tällä hetkellä kirjastosta lainattuna myös Ennen päivänlaskua ei voi, joten hyvin todennäköisesti jatkan pian tutkimusretkeäni Sinisalon maailmaan.

Millainen ensikosketukseni Johanna Sinisaloon sitten oli? Enkelten verta tarjosi paljon tietoa ja hivenen maagisuutta. Annikan ja Kristan mielestä kirja oli ehkä liiankin tietokirjamainen, mutta minua varsinkin Eeron kirjoittamien blogitekstien tieto-osuus kiehtoi. Mehiläisiin liittyvät myytit ja niiden elintavat eivät ehkä kiinnostaneet niin paljon, mutta en minä niistäkään lukiessani haukotellut tylsistymisestä.

Tapahtumia avataan hiljalleen. Minä-kertojana toimiva Orvo tiputtelee pikkuhiljaa vihjeitä siitä, miten on käynyt. En ole varma, oliko tämä ensimmäinen kerta, kun luin kirjan, jossa tavallisten kerrontaosuuksien väliin on upotettu blogitekstejä. Tähän kirjaan tällainen kerrontaratkaisu sopii erinomaisesti. Jos EVKA:n (Eläinten vallankumousarmeija) toiminnasta olisi kerrottu tavallisen kerronnan tavoin, kirjasta olisi ehkä tullut liian tietokirjamainen. Nyt tunsin Eeron kiihkon ja blogin kommentit kertoivat vastakkaisista mielipiteistä. Lopussa kirjailija kertookin, että osa eläinoikeuskeskustelujen aineistoista perustuu oikeisiin Internet-keskusteluihin. En ole yllättynyt, sillä tämän kirjasta aistii. Huomasin myös yhtäläisyyksiä kirjan blogiteksteissäkin mainitun Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -teoksen kanssa.

Eläinten oikeuksien tunnustamista, tai oikeastaan tunnustamatta jättämistä, argumentoidaan täysin samoin kuin joskus kaukaisina aikoina valkoisesta poikkeavien ihmisrotujen alemmuutta. Tai vaikkapa naisen.

Eläinten oikeudet ovat asia, jotka herättävät paljon tunteita ja ajatuksia minussa ja varmasti myös monessa muussa ihmisessä. Pystyin hyvin ymmärtämään Eeron ajatuksia, vaikka hänen käyttämänsä keinot olivat makuuni liian radikaaleja. Ennen kaikkea ajattelen, että lihatuotannon haitoista olisi valistettava ihmisiä. Mutta entä silloin, kun kukaan ei suostu kuuntelemaan, sillä totuus on liian karmiva? Mitä silloin on tehtävä? Eero ja EVKA valitsevat teot ennemmin kuin sanat tai oikeastaan he käyttävät tekoja, kun sanat eivät ole saaneet muutosta aikaan. Heidän päälleen ryöppyää paljon vihaa ja vastalauseita. Heidän tekojaan kritisoidaan vääriksi ja heidän suunsa pitäisi kommentoijien mielestä tukkia, sillä se pilaa ihmisten elinkeinon. Mielessäni kaikui vain, mutta entä eläimet. Lihatuotannossa ei ole kyse vain elinkeinosta vaan elävistä olennoista. Millaiset lehmien, sikojen ja kanojen olot ovat ja miten ne teurastetaan? Silmien sulkeminen olisi niin paljon helpompaa, sillä silmien ollessa auki niiden eteen avautuu liiankin kammottava todellisuus. Eeron blogitekstit ovat provosoivia, mutta ainakin ne herättävät keskustelua. Ne eivät jätä ketään kylmäksi, vaikka osa kommentoijista yrittää kiivaasti kieltää blogitekstien asiapitoisuuden. Näitä asioita pohdistelin paljon kirjaa lukiessani, mutta en kirjoita näistä jutuista enempää tähän bloggaukseen. Tämä on kuitenkin kirjabloggaus, ja Enkelten verta -kirjassa oli muutakin. Sinisalon kirja on fiktiota, mutta Enkelten verta -romaanin tekstiä ei voi täysin pitää vain kirjailijan mielikuvituksen tuotoksena. Faktan ja fiktion sekoittaminen tekikin kirjasta minulle unohtumattoman lukuelämyksen.

Mutta mihin ihmeeseen vedetään sitten raja, jos aletaan antaa eläimille oikeuksia? Ihmisoikeudet on helppo ymmärtää, sillä ihminen on laji, joka on tietoinen ja käyttäytyy tietoisen olennon tavoin. Eläimet ovat lähempänä koneita ja robotteja. Kuten tietokoneet, ne reagoivat ulkoiseen maailmaan monimutkaisilla tavoilla, mutta niillä ei ole "ketään kotona". Eihän niillä ole kieltä, tiedettä, taidetta, teknologiaa, minkäänlaista kulttuuria. Näkyykö niiden viisaudesta muka todisteita? Missä ovat katedraalit ja monumentit? Eläimillä on vaistoja ja refleksejä, vain ihminen tekee valintoja. 

Ihmettelin kuitenkin, miksi Eero piti anonyymia blogiaan niin helposti tunnistettavalla nimimerkillä. Hän kertoo ensimmäisessä blogissaan koko nimensä ja toisen blogin pitäminen nimimerkillä ET on melko paljastavaa. Eero vihjailee jo ensimmäisessä blogissaan perustaneensa uuden blogin. Sitten nettiin ilmestyy eläinoikeusblogi, ja sitä pitää ihminen, jonka nimimerkkinä ovat Eeron etu- ja sukunimen alkukirjaimet.  

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka kaipaavat realismia pienellä ripauksella maagisia mausteita eivätkä pety, jos kirja antaakin enemmän kuin vain tavan paeta arkielämää. 

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kirjablogista ja Annika on kirjoittanut kirjasta Rakkaudesta kirjoihin -blogissaan. 

maanantai 19. elokuuta 2013

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

kansi: Susan Fox / Trevillion Images
J. S. Meresmaa: Mifongin perintö 2012 Karisto 470 s.
lainattu kirjastosta

Keskustelu oli kevyttä ja yleisluontoista pääruokaan asti, ja Ardis jännitti leukojaan ettei haukottelisi. Hän leikkasi lohipiirakasta palan ja oli ajatuksiinsa vaipuneena tipahtanut keskustelun kärryiltä, mutta havahtui, kun hän erotti oman nimensä runsaasti viiniä nauttineen belonelaismiehen puheesta.
"...toki nuori, mutta kuningas on varma siitä, että saa hänet viihtymään Boergessa. Ja onhan Hänen Majesteettinsa melko nuorekas ikäisekseen, ei tällainen vanha käppyrä kuten minä."
Boerge oli Belonen pääkaupunki ja kuninkaanlinna. 
"Enkä usko, että hän kasaisi liikaa paineita lastenkaan suhteen. On kuitenkin ihan luonnollista olettaa, että perijöitä tulee, kun tyttö on nuori ja terve.
"Anteeksi, mutta kuka mahtaa olla kyseessä? Ardis kysyi uteliaana.
Belonen asiamies katsoi Ardisista Amargoon ja takaisin suu hieman raollaan. Ardis erotti hänen suupielessään tillin lehden ja kiemursi halusta huomauttaa asiasta. "Ettekö te sitten tiedä?"
Ardisin katse siirtyi hänen isäänsä.
Amargo nosti kyynärpäänsä pöydälle, risti sormensa löyhästi kasvojen eteen ja puhui äänellä, joka osoitetaan tavallisesti lapsille. "Ardis, kyllähän me olemme puhuneet tästä. Olet ollut tietoinen siitä, että näin tulee käymään, ja mitä pikemmin sen parempi, eikö niin? Olen ylpeä voidessani ilmoittaa, että Landis Duverney, Belonen kahdeksas kuningas, on eilen allekirjoittanut avioliittopaperit, jotka vapauttavat sinut alaisuudestani."

Ardis Isvergal järkyttyy saadessaan kuulla, että hänen isänsä aikoo naittaa hänet ikälopulle Landis Duverney -kuninkaalle komean nuoren prinssin sijasta. Amargo Isvergalilla, Merontesin kuninkaalla ja Ardisin isällä, onkin ollut enemmän mielessä vahvan liittolaisen saaminen kuin tyttärensä onnellisuus. Merontesiin sattuu saapumaan Dante Rondestani, joka matkustaa kaupunkiin hankkiakseen arvokkaan kirjan. Dante päätyy kohtalon oikun kautta Ardisin henkivartijaksi ja huomaa kuninkaan tyttären olevan houkuttelevan kielletty. Ardisista tulee kuitenkin Landisin vaimo isänsä allekirjoittaman naimasopimuksen mukaan, mutta Ardis pitää tuoretta aviomiestään ennemmin ystävänä kuin rakastettuna. Landis haluaisi perillistä vaimoltaan, ja Ardisin raskautta odottavat muutkin kuin Landis. Ardis ei osaa arvatakaan, miten tärkeä osa hänellä on erään suunnitelman täyttymisessä, johon liittyvät myös tarujen olennot, mifongit.

Luin ala-asteen viimeisinä vuosina todella paljon fantasiaa. Silloisessa lähikirjastossani oli fantasiahylly tai oikeastaan se oli vain kirjahyllyn pääty, joka oli sopivasti melkein kirjaston sisäänkäynnin vieressä. Se hylly minun oli käytävä katsomassa aina ensimmäisenä, kun vierailin kirjastossa, ja suuren osan sen sisällöstä luinkin noiden vuosien aikana. Viime vuosina olen lukenut harmittavan vähän fantasiaa ja olenkin ajatellut, että minulle tuli pienoinen yliannostus noista vuosista, jolloin pakenin säännöllisesti fantasiamaailmoihin. Tänä kesänä päädyin kuitenkin kirjaston fantasiahyllylle, ja J.S. Meresmaan Mifongin perintö veti minua puoleensa. Ajattelin rakastaneeni fantasiaa niin monen vuoden ajan. Kyllähän minulla oli vielä oltava sisälläni halu upota toisenlaiseen maailmaan ja unohtaa kaikki muu. Olin oikeassa. Fantasian pariin palaaminen tuntui niin uskomattoman hyvältä, että kirjaston fantasiahylly taitaa saada minusta uuden ahkeran vierailijan. 

Mifongin perintö on aika perinteistä fantasiaa, mutta todella koukuttavaa sellaista. Ardis Isvergal on vahva naishahmo, joka ei alistu kiltisti aviomiehensä vallan alle. Myötätuntoni oli täysin Ardisin puolella, sillä hänen Landis-aviomiehensä paljastuu melko sovinistiseksi ja epämiellyttäväksi henkilöksi. Pidin siitä, miten tärkeän ja rohkean henkilöhahmon Meresmaa on Ardisista luonut. Joissakin fantasiakirjoissa naiset ovat liian passiivisia ja miesten varjoon jääviä, jotta he voisivat herättää lukijassa ihailua. Ainakin minä ihailin ja kiinnyin Ardisiin, ja niin uskoisin monelle muullekin lukijalle käyvän. Ardis ei suostu jäämään seikkailuista pois ainakaan, jos hänellä on jotakin hänelle rakasta puolustettavana. Hän on kuitenkin inhimillisen epätäydellinen, mikä tekee Ardisista osittain jopa samaistuttavan henkilöhahmon.

Meresmaa kuvailee tarkasti henkilöitä ja paikkoja. Tämä kerronnan piirre oli minulle mieleinen, sillä näin maisemat ja henkilöt maalautuivat selvästi mieleeni. Vaikka en ole enää niin hyvä kirjoihin eläytyjä kuin lapsena, Mifongin perintö sai minut unohtamaan oman elämäni ja imemään kirjan sivuilta Ardisin, Danten ja muiden elämiä. Pidän muutenkin Meresmaan tyylistä kirjoittaa. Siinä on jotakin ylevää mutta kuitenkin helposti lähestyttävää, mikä mielestäni sopii erinomaisesti fantasiakirjallisuuteen.

Mifongin perinnössä on juuri sopiva ripaus romantiikkaa, ja kirjan seikkailu takaa, ettei juoni muutu missään vaiheessa puuduttavaksi. Olen valittanut, miten joissakin nuortenkirjoissa rakkauskuviot ovat se pääasiallinen ja tärkein juonikuvio. Meresmaan kirjassa ei onneksi näin todellakaan ollut. Kariston sivuilla Mifongin perintö kutsutaan historiallista seikkailuromaania läheneväksi varttuneiden nuorten fantasiatarinaksi. En oikein keksi syytä sille, miksi Mifongin perintö olisi erityisesti nuortenkirjallisuutta, ja takakannesta päätellen kirjalla taitaakin olla kaksoisluokitus (84.2 ja N84.2). Vaikka minun innokkain fantasiakauteni sijoittui lapsuuteni ja nuoruuteni vaihteeseen, monet aikuiset taitavat olla ainakin yhtä innokkaita fantasian lukijoita kuin nuoret.

Mifonki-sarjasta on ilmestynyt tänä vuonna toinen osa Mifongin aika, jonka haluaisin saada luettavakseni pian. 

Käy myös kurkkaamassa J.S. Meresmaan kirjailijan elämästä kertovaa blogia. Sieltä näet, ketkä muut ovat Mifongin perinnöstä kirjoittaneet.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Richelle Mead: Frostbite

kansi: Emilian Gregory & Fanelie Rosier
Richelle Mead: Frostbite 2008 Razorbill 327 s.
lainattu kirjastosta

Things die. But they don't always stay dead. Believe me, I know.
There's a race of vampires on this earth who are literally the walking dead. They're called Strigoi, and if you're not already having nightmares about them, you should be. They're strong, they're fast, and they kill without mercy or hesitation. They're immortal, too - which kind of makes them a bitch to destroy. There are only three ways to do it: a silver stake through the heart, decapitation, and setting them on fire. None of those is easy to pull off, but it's better than having no options at all.
There are also good vampires walking the world. They're called Moroi. They're alive, and they possess the incredibly cool power to wield magic in each of the four elements - earth, air, water, and fire. (Well, most Moroi can do this - but I'll explain more about the exceptions later). They don't really use the magic for much anymore, which is kind of sad. It'd be a great weapon, but the Moroi strongly believe magic should only be used peacefully. It's one of the biggest rules in their society. Moroi are also usually tall and slim, and they can't handle a lot of sunlight. But they do have superhuman senses that make up for it: sight, smell, and hearing. 
Both kinds of vampires need blood. That's what makes them vampires, I guess. Moroi don't kill to take it, however. Instead, they keep humans around who willingly donate small amounts. They volunteer because vampire bites contain endorphins that feel really, really good and can become addictive. I know this from personal experience. These humans are called feeders and are essentially vampire-bite junkies. 

Rose ei pysty unohtamaan ohjaajaansa Dimitriä, vaikka olosuhteet eivät ole heidän suhteelleen myönteiset. Heistä molemmista on tulossa Lissan suojelijoita. Jos he antaisivat tunteilleen vallan, vaarallisen tilanteen koittaessa Lissalle voisi käydä huonosti. Rosen henkilökohtaiset ongelmat työntyvät Rosen mielen perukoille, kun ylhäinen moroi-perhe murhataan. Strigoit eivät olisi voineet toteuttaa murhia ilman ihmisten avustusta. Eikö päivänvalokaan tuo enää turvaa?

En ole ikinä ollut kovin innoissani ihmissusista tai zombeista, vaan vampyyrit ovat olleet se minun juttuni. Pidän niiden mystisyydestä, synkkyydestä ja pelottavuudesta. Niissä on jotakin äärimmäisen paljon minua kiehtovaa. Vampyyribuumin myötä markkinoille on kuitenkin tullut vaikka minkä tasoista vampyyrikirjallisuutta, ja siksi en enää lue mitä tahansa romaania vain siksi, että takakannessa mainitaan nuo yön olennot. Vampire Academy -sarjasta kiinnostuin, sillä siitä oli kirjoitettu paljon ylistyssanoja Goodreads-sivustolla. Vielä kun minulla on heikko kohta sisäoppilaitokseen sijoittuviin teoksiin, en malttanut olla ottamatta selvää, onko sarja niin hyvä kuin monet väittivät.

Luin sarjan ensimmäisen osan Vampire Academyn maaliskuussa. Ensimmäinen osa olikin mieleeni. Vampyyreja ei kuvata aivan perinteisesti, mutta Meadin tapa jakaa vampyyrit strigoihin ja moroihin toimii. Strigoit vastaavat perinteistä kuvaa vampyyreista: ne tappavat saadakseen ravintoa, eivät tunne armoa saalistaan kohtaan ja niitä ei todellakaan haluaisi kohdata pimeällä kujalla. Moroit tarvitsevat myös verta, mutta ottavat sitä vain halukkailta verenluovuttajilta. Strigoiden ja moroiden lisäksi on vielä dhampireja, jotka ovat puoliksi ihmisiä ja puoliksi vampyyreja. Dhampirit suojelevat moroita, sillä dhampirit eivät voi saada keskenään lapsia vaan toisen vanhemman on oltava moroi.

Frostbite on edeltäjäänsä painottuneempi päähenkilöiden rakkauskuvioihin jännittävien käänteiden kustannuksella. Tämä onkin osasyy siihen, miksi pidin sarjan ensimmäisestä osasta tätä kirjaa enemmän. En väitä, ettei kirjassa saisi olla romantiikkaa, mutta haluan, että teos tarjoaa jotakin muutakin kuin kolmiodraamaa ja rakkaussotkuja. Kirjassa on oltava muukin kuin rakkauteen keskittyvä juoni tai minä tylsistyn. Tässä sarjan toisessa osassa on selvästi toinenkin juonikuvio, mutta se ei mielestäni ole riittävän kiehtova tai jännittävä. Strigoit ovat sarjan pahiksia, mutta silti ne eivät onnistuneet saamaan aikaan kauhunväristyksiä.

Henkilökuvaukset menivät ensimmäisessä osassa syvemmälle pinnan alle. Lissan masennus ja itsetuhoisuus toivat Lissan lähelle ja tekivät hänestä uskottavan hahmon. Frosbitessa Lissa tuntuu kuitenkin yhtäkkiä olevan melkeinpä onnensa kukkuloilla ja niin rakastunut Christianiin. Koin tämän täydellisen Lissan mielialan suunnanmuutoksen liian radikaaliksi, jotta se olisi tuntunut oikeasti mahdolliselta.

Aion kuitenkin jatkaa sarjan parissa. Molemmat lukemani Vampire Academy -kirjat ovat olleet nopeasti ahmittavissa ja sopivan kevyitä ilman liian sokerista höttöisyyttä. Tosin vaikka ensimmäinen kirja oli enemmän makuuni, luin sen jo maaliskuussa ja vasta nyt lähes puolen vuoden kuluttua sain tartuttua Frostbiteen. Vampire Academy -bloggauksessani kirjoitin, miten en malttaisi odottaa, koska saan seuraavan kirjan käsiini. Ilmeisesti maltoin ja aika hyvin, mutta tämä pitkä tauko johtui osittain kyllä siitä, että Frostbite tuntui olevan aina lainassa. Lopulta varasin kirjan.

Tämä on vähän sellainen kirja, että sanottavaa on vaikea keksiä. Olen huomannut, että ihan hyvistä kirjoista on aika hankalaa kirjoittaa.

Suosittelen kirjaa paranormaalin romantiikan ystäville.

perjantai 16. elokuuta 2013

Holly Smale: Geek Girl - Matalalentoa mallitaivaalla

Holly Smale: Geek Girl - Matalalentoa mallitaivaalla 2013 (Geek Girl. From Geek to Chic... 2013) Tammi 358 s. suom. Kaisa Kattelus
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

"Viidentoista? Perfectomondo, pikku Kisuliini. Se tietää ilmaista julkisuutta."
Veri pakenee kasvoistani. Ilmaista julkisuutta? Voi ei, hän aikoo tehdä minusta varoittavan esimerkin muille hattuvandaaleiksi havitteleville alaikäisille.
"Ennen kuin viet minua mihinkään", sanon nopeasti, "minun pitää etsiä paras ystäväni. Hän ei tiedä, mihin olen mennyt."
Mies pysähtyy ja käännähtää vapaa käsi lanteellaan. 
"Pikku Vihantaiseni, kunhan olen saanut sinusta valokuvan, saat kipsutella-kapsutella mihin ikinä mieli tekee." Ja sitten hän nauraa heleästi.
Jähmetyn. "Valokuvan?"
"Niin, pikku Rommirusinaiseni. Voisin tietysti piirtääkin, mutta päämajassa sitä ei viime kerralla pidetty kovin hyvänä pilana." Hän kihertää ja tuuppaa minua ranne löysänä. "Ai niin", hän jatkaa ohimennen. "Minä olen muuten Wilbur. Siis -bur, ei -iam. Infinity Modelsista."  

Harriet on tyttö, jonka repussa lukee nörtti. Harriet ei sanaa reppuunsa ole kirjoittanut, mutta hän itsekin myöntää vastaavansa nörtin sanakirjamääritelmää. Hän ei ole lainkaan kiinnostunut muodista vaan hänen mielestään muoti on vain vaatteita. Harriet lähtee kuitenkin parhaan ystävänsä Natin seuraksi muotimessuille, joiden aikana Nat toivoo malliagenttien löytävän hänet ja huomaavan hänen potentiaalinsa. Messujen aikana toinen tytöistä tuleekin löydetyksi, mutta malliagentin löytö on Natin sijasta Harriet. Luokkatoverinsa Alexan vainoama Harriet haluaa elämänsä muuttuvan ja suostuu lähtemään Moskovaan mallikeikalle. Moskovassa Harriet kävelee ensimmäistä kertaa elämässään korkokengillä ja ihastuttaa muotinäytöksessä. Kotiin palattuaan hänellä on vastassa verisesti loukkaantunut paras ystävä ja perheongelmia.

Geek Girl on todella nopealukuinen ja viihdyttävä nuortenkirja. Kiinnyin Harrietiin henkilönä, vaikka hänen kaikkitietävyytensä hieman ärsyttävä luonteenpiirre onkin. Luin kirjaa eilisiltana vielä silloinkin, kun silmäluomeni eivät meinanneet enää pysyä auki, sillä en olisi malttanut jättää kirjaa kesken. Pakko kuitenkin oli, mutta tämä yön pimeille tunneille lukeminen kertoo, että Geek Girl on vetävä ja hauskakin kirja.

Kirja sijoittuu uskottavuuden rajamaille, mutta toisaalta kirjan kerrotaan sisältävän omaelämäkerrallisia aineksia. Geek Girlin kirjoittaja Holly Smale on nimittäin löydetty 15-vuotiaana, ja hän on työskennellyt mallina. Uskoisin kirjassa olevan melko paljon fiktiota, sillä sen verran epätodennäköisiltä jotkin tapahtumat tuntuivat, mutta tuohan kirjailijan mallitausta lisää uskottavuutta kirjan sisältämälle mallimaailman kuvaukselle. Mallimaailma tuntui kuitenkin hieman sivuseikalta muihin kirjan teemoihin verrattuna. Sanoisin, että kirja on oikea rehellisyyden puolustuspuhe ja kertomus vaikeuksien yli kantavasta ystävyyden voimasta.

Malliagentti Wilburin käyttämät hellittelynimet ovat todella naurettavia. En voi kuvitella, että kukaan oikea ihminen kutsuisi aikuista naista pikku Ovenkarmiksi. Todennäköisesti näiden nimitysten on tarkoitus ollakin aivan uskomattomia ja hauskoja. Harrietin isä on henkilöhahmona mielestäni epäuskottava. Hän ei ole kovinkaan isällinen ja on oudon innostunut Harrietin mallin urasta. Harrietin isä vaikuttaa siltä kuin hän haluaisi julkisuuteen Harrietin siivellä tai vähintään tapaamaan julkisuuden henkilöitä. Hänen ylihössöttävä käytöksensä tuntuu minusta enemmän äitimäiseltä kuin isän rooliin sopivalta.

Olin iloinen siitä, että tässä kirjassa mallin elämä ei ollut todellakaan pelkkää glamouria vaan itse asiassa melkein kaikkea muuta. Harrietia syrjitään myös mallimaailmassa koulumaailman tavoin, ja muut mallit ovat kateellisia siitä, miten uusi kasvo sai loistavan sopimuksen, jota he myös olivat tavoitelleet. Kuitenkin jos joku haluaa lukea vielä nuortenkirjan, joka kuvaa mallimaailmaa vielä raadollisemmin ja todennäköisesti uskottavammin, suosittelen Susanne Fülscherin Mustaa kajalia -kirjaa. Kyseinen kirja kuuluu Signal-sarjaan, joka erottui muista nuoruudessani lukemistani nuortenkirjasarjoista rankoilla aiheillaan.

Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat itsekin olleet tai ovat vieläkin hieman nörttejä. 

Muissa blogeissa: Olipa kerran kirjablogi ja Hemulin kirjahylly.

Sophie Kinsella: Twenties Girl

kannen kuva: Lucy Truman (New Division)
Sophie Kinsella: Twenties Girl 2009 Bantam Press 432 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Kevytkenkäinen kummitus)
lainattu kirjastosta

OK. I'm starting to panic here. I'm having a hallucination. A full-on, walking, talking hallucination. And it's coming towards me.
'You can see me.' She points a white finger at me and I shrink back in my seat. 'You can see me!'
I shake my head quickly. 'I can't.'
'And you can hear me!'
'No, I can't.'
I'm aware of Mum at the front of the room, turning to frown at me. Quickly I cough, and gesture at my chest. When I turn back, the girl has gone. Vanished.
Thank God for that. I thought I was going crazy. I mean, I know I've been stressed out recently, but to have an actual vision -
'Who are you?' I nearly jump out of my skin as the girl's voice punctuates my thoughts again. Now suddenly she's striding down the aisle towards me. 'Who are you?' she demands. 'Where is this? Who are these people?'
Do not reply to the hallucination, I tell myself firmly. It'll only encourage it. I swivel my head away, and try to pay attention to the vicar.

Lara Lington on juuri joutunut poikaystävänsä Joshin jättämäksi ja hänen uransa kykyjenmetsästäjänä ei ole alkanut kovin ruusuisesti. Laran 105-vuotias isotäti on kuollut, ja Lara menee Sadie-isotätinsä hautajaisiin, vaikka suku on unohtanut tädin vanhainkotiin Sadien vanhoina päivinä. Hautajaisiin ei ilmesty kovin montaa ihmistä, ja paikalle saapujatkin ovat hautajaisissa joistakin ihan muista motiiveista kuin Sadien pitkän elämän kunnioittaminen. Lara on melko tylsistynyt, kunnes nuori nainen kiinnittää hänen huomionsa. Tässä nuoressa naisessa on vain se kumma seikka, ettei kukaan muu hautajaisväestä vaikuta näkevän häntä. Sadie-isotäti on saapunut omiin hautajaisiinsa, ja hän vaatii Laraa etsimään hukassa olevan kaulakorun. Lara päätyy keskeyttämään hautajaiset ja tekemään asioita, joita ei olisi ikinä kuvitellut tekevänsä kuten pyytämään tuntematonta miestä treffeille ja tanssimaan charlestonia. Hänen on myös saatava Josh takaisin ja pidettävä yritys pystyssä, kun hänen yrityskumppaninsa viettää lomaa Goalla. Sadien kaulakorun löytäminenkin on helpommin sanottu kuin tehty.

Krista määräsi minulle Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa luettavaksi Sophie Kinsellan Kevytkenkäisen kummituksen, koska hän oli huomannut, että luen harvoin chick litiä. Krista oli aivan oikeassa, sillä Twenties Girl on vasta blogini viides kirja, joka saa chick lit -tunnisteen. Pidän chick litiä melko höttöisenä ja ennalta-arvattavana kirjallisuuden lajina. Luen genreä välillä, sillä joskus kaipaan jotakin todella kepeää ja helppoa luettavaa. Silti kovin usein en chick litiin tule tarttuneeksi siksi, että lukemani chick lit -kirjat ovat lukuelämyksinä jääneet melkein poikkeuksetta ihan hyvän tasolle. 

Sophie Kinsellalta olen lukenut aiemmin kirjat Can You Keep a Secret? ja The Secret Dreamworld of a Shopaholic. Jälkimmäisen romaanin luin alkuvuodesta ja vasta lukiessani muistin, että minähän olin lukenut kirjan jo aiemminkin. Ensimmäisen olen ostanut joskus yläasteikäisenä omaan hyllyyni muistaakseni siksi, että halusin luettavaksi jotakin melko helppoa englanninkielistä kirjallisuutta. En ole mitenkään suuresti ihastunut Sophie Kinsellan kirjoihin, ja tuskin olisin lukenut Twenties Girliä, jollei Krista olisi minua haastanut. Olin etukäteen hieman epäileväinen, koska chick litin ja yliluonnollisten vivahteiden yhdistelmä ei kuulostanut aivan minun jutultani. Toisaalta ajattelin, että ainakin tässä kirjassa on jotakin hieman erilaista kuin aiemmin lukemassani chick lit -kirjallisuudessa.

Aluksi kirja ei aivan saanut minua otteeseensa. Huomasin, jos jonkin jutun olisi kuulunut olla hauska, mutta en nauranut. Sadie oli kirjan alussa aivan uskomattoman ärsyttävä henkilö, ja Lara herätti minussa monta kertaa myötähäpeän tunteita, sillä hän eli omissa haavelinnoissaan, joissa Josh oli hänelle se ainoa oikea. Hän ei suostunut kuuntelemaan muiden järkeviä sanoja ja tuntui kuvittelevan, että hänen elämästään tulisi täydellistä, jos hän vain saisi Joshin takaisin. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin lämmetä kirjalle. Huomasinkin välillä suustani pyrkivän ulos naurunpurskahduksen ja kirjan henkilöjenkin muuttuvan siedettävämmiksi. 

Loppujen lopuksi epäluuloni kummitusten ja chick litin yhdistämistä kohtaan olivat turhia. Aaveet sopivat chick litin epätodelliseen, jopa satumaiseen tunnelmaan. Voisin valittaa, miten Laran elämä oli melko epäuskottavaa, mutta kai chick lit on eräänlaista haaveilukirjallisuutta. Asiat eivät todellisessa elämässä mene yleensä ihan niin kuin chick lit -kirjoissa, mutta ihmiset tarvitsevat unelmia ja niiden toteutumisestahan chick lit -kirjat yleensä kertovat. Ainakin Sophie Kinsellan kirjat ovat kokemukseni mukaan sellaisia, jotka voisivat hyvin loppua satujen tapaan lauseeseen: Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Chick litiä voisi mielestäni kutsua aikuisten naisten saduiksi. Päähenkilöt eivät ole varsinaisia prinsessoja, mutta silti he löytävät itselleen täydellisen oman prinssin ja muutkin heidän elämänsä ongelmat ratkeavat uskomattomalla ja parhaalla mahdollisella tavalla.

Twenties Girl on paras tähän mennessä lukemani Sophie Kinsella. Tässä kirjassa oli jopa muutama käänne, jotka onnistuivat yllättämään minut eikä tämä ollut aivan niin kaavamainen kuin aiemmat tutkimusmatkani Kinsellan tuotantoon. En rakastunut, mutta melko matalalla olleet odotukseni ylittyivät. 

Sophie Kinsellan yliluonnollista chick litiä muissa blogeissa: Kirjavinkit, Once upon a time..., Kirjojen keskellä, Kirjan viemää, Ja kaikkea muuta, Kirjapeto, There's no such thing as too many books ja Kujerruksia.

maanantai 12. elokuuta 2013

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

kannen suunnittelu: Laura Lyytinen
Salla Simukka: Valkea kuin lumi 2013 Tammi 237 s.
lainattu kirjastosta

Kansa janoaa sankaritarinoita. He haluavat nähdä, kuulla ja lukea, kuinka hyvä kukistaa pahan. Daavid Goljatin, Jeesus Saatanan, pienet hobitit mahtavan Sauronin. He tahtovat kokea, että sankari kykenee nujertamaan nujertamattoman, lyömään lyömättömän, tuhoamaan kuolemattoman. He janoavat tarinoita, joissa mahdoton muuttuu mahdolliseksi pelottoman ja oikeudenmukaisen sankarin avulla.
Sankarin täytyy olla sympaattinen ja samaistuttava. Hänen pitää olla yhtä aikaa lähellä kansaa ja aavistuksen sen yläpuolella. Hän ei saa olla ylivoimainen. Hänen täytyy joutua taistelemaan, kamppailemaan, kokemaan kipua ja vaikeuksia. Hänen on melkein tuhouduttava, jotta hän voisi nousta viimeiseen taisteluun entistä vahvempana. Sankarin täytyy olla myös haavoittuvainen. Hänellä täytyy olla sellaisia kohtia, joihin vastavoima voi iskeä.

Lumikki on matkustanut Prahaan, jotta voisi viettää rauhassa omaa aikaa, mutta hänen lomasuunnitelmansa muuttuvat, kun tuntematon tyttö lausuu hänelle sanat: Jag tror att jag är din syster. Lumikki on aina tietänyt, että hänen vanhempansa salailevat häneltä jotakin suurta. Voisiko Zelenka olla todellakin hänen siskonsa? Yhtäkkiä Lumikin rauhallinen loma onkin muuttunut hengenvaaralliseksi hipaksi palkkamurhaajan kanssa.

Kevään kuumin kotimainen nuortenkirja taisi olla Salla Simukan Punainen kuin veri. Salla Simukan kynäilemän Lumikki-trilogian käännösoikeudet on myyty jo 33 maahan. En yhtään ihmettele Lumikki Anderssonin suurta suosiota, sillä totesinhan jo keväällä Punainen kuin veren luettuani, miten olisin hihkunut innosta, jos tämän kaltaisia kirjoja olisi julkaistu silloin, kun minä olin teini-ikäinen.

Lumikin kesäromanssista vihjailtiin jo edellisen osan aikana. Valkea kuin lumi -kirjassa lyhyestä rakkaustarinasta kerrotaan enemmän, ja olin todella iloinen siitä, että Salla Simukka oli tuonut kirjaansa erään aiheen, joka tuskin on nuortenkirjoissa yleinen. Kuitenkin siitä on tärkeää kirjoittaa. Pahoittelen tämän huomautuksen salaperäisyyttä, mutta en halua tehdä paljastuksia kirjan tapahtumista.

- Kuinka usein sä ajattelet olevasi kaunis?
Lumikki vaikeni hetken.
- Rehellisesti: En koskaan.
Se oli totta. Häntä oli haukuttu rumaksi niin monta vuotta, että hän oli turtunut siihen. Joskus hän oli ajatellutkin olevansa ruma. Hän oli ajatellut, että se saattaisi olla syy. Että hän oli niin ruma, että alistajien oli yksinkertaisesti pakko sylkeä häntä kasvoihin, lyödä häntä. Hänen ulkonäkönsä ällötti heitä niin paljon, etteivät he voineet pidätellä itseään. Sitten Lumikki oli ymmärtänyt, ettei se pitänyt paikkaansa.
Sen jälkeen hän oli alkanut ajatella, ettei ollut ruma vaan melko mitäänsanomattoman näköinen. Eikä sillä oikeastaan ollut merkitystä, miltä hän näytti. Hän ei ollut kaivannut sitä, että olisi näyttänyt jonkun toisen silmissä kauniilta. Ei ennen kuin hän tapasi Liekin. 

Simukka kuvaa koulukiusaamista kipeän uskottavasti. Kiusaajat ovat polkeneet Lumikin itsetunnon maahan. Toivoisin, että Lumikki Andersson saisi neuvokkaana ja rohkeana henkilöhahmona valettua kiusattuihin nuoriin lukijoihin uskoa siihen, että heistä on vaikka mihin. Kiusaajien sanoja ei kannata uskoa. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän. Minuun sanat vaikuttavat vieläkin, vaikka eivät niin vahvasti kuin silloin joskus. Niistä on vain vaikea päästää irti ja nähdä itsensä ilman ilkeiden haukkumasanojen verhoa. 

Kirja veti minua puoleensa kuin hunajapurkki Nalle Puhia tai kissanminttu kissoja. Vaikka minulla oli repussa mukana keskeneräinen kirja, en malttanut olla aloittamatta Salla Simukan uutuusromaania heti, kun sain sen käsiini. Ahmin sivuja kirjastossa, optikon odotushuoneessa, bussissa ja kotona. Olisin ahminut koko kirjan heti pitämättä lainkaan taukoja, jollei minun olisi välillä ollut pakko irrottaa katsettani Simukan vetävän romaanin sivuista. Toisessa Lumikki-kirjassa riittää jännitystä ensimmäisen osan tapaan, vaikka en kirjaa ihan niin rystyset valkoisina puristanut kuin Simukan ensimmäistä nuorille suunnattua trilleriä.

Lumikki-trilogiaa vaivaavat kuitenkin pienoiset epäuskottavuusongelmat. Ei vain ole kovin todennäköistä, että teini-ikäinen tyttö joutuisi hengenvaarallisiin seikkailuihin kerta toisensa jälkeen. Tässäkin kirjassa on liikaa sattumia, mutta toisaalta en halua valittaa niistä liikaa, sillä nuorille suunnattua trilleriä tuskin voisi kirjoittaa ilman kohtalon oikkuja. Pidän niin paljon siitä, miten Simukka on keksinyt kirjoittaa nuortenkirjallisuuteen lukeutuvan trillerisarjan, että lähinnä hyväksyin kummalliset sattumat pakollisena osana tällaista kirjaa.

Haluan vielä kehua, miten hieno ulkoasu Lumikki-sarjalla on. Pidin ensimmäisenkin osan kannesta, mutta tämän kirjan kansi on mielestäni vieläkin hienompi. Kannen peili tuo mieleen Lumikki ja seitsemän kääpiötä -sadun ilkeän äitipuolen, jolla on tapana kysellä kuvastimelta, ken on maassa kaunehin. Peilistä heijastuva mustavalkoinen kuva sopii kirjan tummaan tunnelmaan.

Suosittelen kirjaa niille, jotka haluavat nuortenkirjalta jännittävyyttä ja vaarallisia tilanteita. Punainen kuin veri oli minulle hieman nautinnollisempi lukuelämys, mutta tämä toinen Lumikki-kirjakin on vallan vetovoimainen pakkaus.

Varjelum on myös blogannut Simukan uutuustrilleristä.

Uusi ulkoasu ja arvonnan voittaja


"Autumn is a second spring when every leaf is a flower." - Albert Camus
Kuten jotkut ovat jo huomanneetkin Anna minun lukea enemmän on näyttänyt hieman erilaiselta muutaman päivän ajan. Parissa saamassani kommentissa onkin sanottu, että blogiteksteistäni saa nyt paremmin selvää. Ulkoasuhan vaihtui juuri siksi, että valkoinen teksti mustalla pohjalla on kuulemma rasittavaa silmille ja sitä on vaikea lukea. Ilmeisesti uusi ulkoasu täyttää tämän tavoitteeni, joten olen tyytyväinen. Huomasin myös, että muutos oli minullekin ihan mieluisaa. Blogini näyttää edelleen minulta, mutta vaihtelu virkistää kuten sanotaan. Värimaailman muuttamisen lisäksi uudistin blogiani myös parilla muulla tavalla, jotka eivät kuitenkaan ole niin huomattavia. Järjestin sivupalkin uudelleen ja vaihdoin kirjailijatunnisteissa kirjailijan sukunimen ensimmäiseksi. Ajattelin myös panostaa hieman aiempaa enemmän blogini kuvalliseen antiin, vaikka varmaan joskus vieläkin päädyn turvautumaan kustantamojen sivuilta ottamiini kansikuviin.

Lupasin arpoa jotakin pientä kirjanystävälle mieluisaa parannusehdotusten esittäjien kesken. Arpaonni suosi Mai Laaksoa. Onnea Maille! Laitathan sähköpostia osoitteeseen annaminunlukea(at)gmail.com.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

S. J. Watson: Before I Go to Sleep

kannen kuva: Veronique Beranger/Getty Images
S. J. Watson: Before I Go to Sleep 2011 Doubleday 366 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Kun suljen silmäni)
lainattu kirjastosta

I realized I do not have ambition. I cannot. All I want is to feel normal. To live like everybody else, with experience building on experience, each day shaping the next. I want to grow, to learn things, and from things. There, in the bathroom, I thought of my old age. I tried to imagine what it will be like. Will I still wake up, in my seventies or eighties, thinking myself to be at the beginning of my life? Will I wake with no idea that my bones are old, my joints stiff and heavy? I can't imagine how I will cope, when I discover that my life is behind me, has already happened, and I have nothing to show for it. No treasure house of recollection, no wealth of experience, no accumulated wisdom to pass on. What are we, if not an accumulation of our memories? How will I feel, when I look in a mirror and see the reflection of my grandmother? I don't know, but I can't allow myself to think of that now.

Kuvittele tilanne, jossa heräisit joka päivä ilman mitään muistikuvaa edellisestä päivästä saatikka paristakymmenestä viime vuodesta. Et tunnistaisi vieressäsi nukkuvaa aviomiestäsi ja peilistä katsoisi parikymmentä vuotta vanhempi ihminen kuin koet olevasi. Näin on tapahtunut Christinelle joka aamu 18 vuoden ajan.

Before I Go Sleepin idea on vallan mielenkiintoinen. Kirja alkaa kuin kauhuromaani, kun Christine menee kylpyhuoneeseen eikä tunnista peilikuvaansa. Lukija voi kuvitella, miltä tuollainen tuntuisi ja miten Christine varmasti epäilee tulleensa hulluksi. Minulla on heikko kohta psykologisille trillereille, ja ne ovat yleensä hyvinkin kutkuttavia juoneltaan.

Before I Go to Sleep sisältää melko paljon toistoa, mutta se on juonen ja kerrontaratkaisun takia pakollista. Christine kirjoittaa päiväkirjaa, johon yrittää koota muistojensa palasia. Hänelle paljastuu samoja asioita yhä uudelleen ja hän kokee samanlaisia tuntemuksia melkein päivittäin. Christine elää jokapäiväistä suurta identiteettikriisiä. Tässä kirjassa toisto toimii, koska tällä tavoin lukija kokee asiat Christinen tavoin.

Kirjassa on kuitenkin yksi iso pulma. Olen huono arvaamaan trillereiden juonenkäänteitä, mutta tämän kirjan loppuratkaisun minä kuitenkin arvasin ihan liian aikaisin. Aavistelin tulevaa, mutta ajattelin, että olen tälläkin kertaa väärässä. Tiedän, että minut on helppo yllättää, joten epäilin, että Watsonilla on jotakin vielä kierompaa keksittynä. No ei ollut, ja tämä huononsi lukuelämystäni todella paljon. Minä pidän siitä, että minut yllätetään. Olisin halunnut tulla yllätetyksi, suorastaan janosin sitä, mutta lopulta Before I Go to Sleep ei antanut minulle sitä, mitä kirjalta odotin.

Toinen minua häirinnyt asia oli se, voisiko muistinmenetys toimia niin kuin Christinellä. Myönnän, etten ole perehtynyt amnesiaan kovinkaan hyvin, mutta minusta Christinen muistin toimimistapa tuntui epäuskottavalta. Hän muistaa yön jälkeiset tapahtumat, mutta edellinen päivä on hiipunut melkein täysin mielestä. Tiedän, että nukkuessaan ihmiseltä haihtuu joitakin ns. turhia muistijälkiä. Olisiko tässä siis kyse siitä, että Christinen aivot pitäisivät kaikkia tai ainakin suurinta osaa päivän aikana syntyneistä muistijäljistä turhina?

Minulle tuli hieman mieleen tämän kesän suuri tapaus Gillian Flynnin Gone Girl (Kiltti tyttö). Watsonin trilleri jää kuitenkin väistämättä toiseksi Flynnin teokselle. Gone Girlin hohto on himmennyt kuukausien kuluessa, mutta silti muistan vielä hyvin, miten en voinut päästää kirjaa käsistäni ja en osannut arvata tulevia tapahtumia etukäteen. Gone Girlin loppuratkaisu ei tosin ollut mieleeni. En pitänyt Before I Go to Sleep -kirjankaan loppuratkaisusta, mutta eri syistä kuin Gone Girlin tapauksessa. S.J. Watsonin esikoistrillerin loppu ei oikein onnistunut herättämään minussa mitään tunteita.

Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat jääneet kaipaamaan lisää Flynnin Gone Girlin kaltaisia trillereitä. En voi luvata yhtä yllättäviä juonenkäänteitä, mutta kyllä tämän Watsonin trillerinkin parissa voi viettää melko viihdyttäviä hetkiä.

Haluaisin lukea kirjan, jonka käänteet saisivat minut yllätetyksi kerta toisensa jälkeen. Watsonin kirjalta sellaista kokemusta odotin, mutta teos ei täyttänyt odotuksiani. En yleensä ole kovin hyvä arvaamaan kirjan tarjoilemia yllätyksiä, joten esimerkiksi Gone Girl yllätti minut täysin, vaikka moni on ilmeisesti kuitenkin arvannut ainakin osan kyseisen kirjan jujuista. Minkä kirjan arvelisitte olevan sellainen, joka pitäisi minua hereillä aamun tunneille asti? Mitä jännityskirjaa ei vain voi laskea käsistään ennen kuin viimeiset sivut on luettu?

Watsonin trilleri muissa blogeissa: Nenä kirjassaKirjavinkitOota, mä luen tän eka loppuunKirjava kammariJärjellä ja tunteellaLuettuja maailmojaAnnelin lukuvinkitRakkaudesta kirjoihinLuettuaSivusta sanoenValikoiva kirjatoukkaValopolkuVauhkon kirjat ja kirjaimetKirjojen keskelläKirjasähkökäyräSonjan lukuhetket, Kirjavalas ja Kirjakko ruispellossa.

lauantai 10. elokuuta 2013

Vicki Myron & Bret Witter: Kirjastokissa

kannen kuva: Rick Krebsbach
Vicki Myron & Bret Witter: Kirjastokissa 2009 (2008) (Dewey: A Small Town, a Library and the World's Most Beloved Cat 2008) Loisto-pokkarit 303 s. suom. Laura Beck
saatu blogiarvonnasta

Ensimmäinen mitä tunsin, oli jäätävän ilman tuulahdus. Joku oli ahtanut kirjan kiilaksi niin että luukku oli jäänyt auki. Laatikossa oli yhtä kylmä kuin ulkonakin, ehkä jopa kylmempää, koska laatikko oli metallia. Siellä olisi voinut säilyttää pakastelihaa. Minä haukoin vielä kylmästä henkeäni, kun näin kissanpennun.
Se kyyhötti laatikon vasemmassa reunassa pää painuksissa, tassut alleen kipristettyinä, ja yritti näyttää mahdollisimman pieneltä. Kirjoja oli epämääräisissä pinoissa laatikon yläreunaan asti ja ne peittivät pennun osittain näkyvistä. Nostin yhtä kirjaa varovasti nähdäkseni paremmin. Pentu nosti katseensa minuun, hitaasti ja surullisesti. Sitten se painoi päänsä ja kyyristyi koloonsa. Se ei yrittänyt näyttää rohkealta. Se ei yrittänyt mennä piiloon. En usko että se oli edes peloissaan. Se vain toivoi että joku pelastaisi sen.
Tiedän että sydämen sulaminen kuulostaa kliseeltä, mutta uskon että minulle tapahtui juuri niin tuona hetkenä: kaikki luunikin sulivat. En ole mikään sentimentaalinen ihminen. Olen yksinhuoltajaäiti ja maalaistalon tytär, ja olen puskenut läpi hyvinkin vaikeista paikoista, mutta tämä oli niin, niin... odottamatonta.

Spencer on pikkukaupunki, joka sijaitsee Iowan osavaltiossa, Yhdysvalloissa. Tämän pienen kaupungin kirjaston palautuslaatikkoon on eräänä päivänä ilmestynyt jotakin hyvin yllättävää, sillä palautuslaatikossa on kirjojen keskellä pieni ja kylmästä tärisevä kissanpentu. Kirjaston henkilökunta ja ennen kaikkea kirjastonjohtaja Vicki Myron ottavat kissanpennun hellään huomaansa. Kissa saa nimekseen Dewey Readmore Books, ja hän aloittaa matkansa monien ihmisten sydämiin Spencerin kirjaston omana kissana.

Sain kirjan sheferijmin blogissaan järjestämästä kirja-arvonnasta ja olin todella ilahtunut. Kirjastokissa on ollut lukulistalla siitä lähtien, kun alkuvuonna sain kuulla kirjasta ja Deweysta. Kissakirjat ovat sellaisia, jotka mielelläni haluan myös omaan hyllyyni, joten tämä arvontapalkinto onnistui ilahduttamaan minua todella paljon. En voinutkaan olla aloittamatta kirjaa heti, kun sen käsiini sain.

Aluksi pidin kirjaa hyvän mielen kirjana, koska nauroin niin monesti Deweyn keksinnöille. Pystyin kuvittelemaan Deweyn seikkailemassa lamppujen päällä ja metsästämässä salavihkaisesti kuminauhoja milloin mistäkin. Huomasin pian, että Deweyn tarinan rinnalla kuljetettava Vickin, Deweyn sijaisemon, elämäntarina oli kuitenkin harvinaisen surullinen. Silti vasta lopussa kyynelehdin vuolaasti ja sain poikaystäväni ihmettelemään, mikä minulla on hätänä. Vastaukseksi sopersin, että se kissa nukutettiin. Tiesin, että Dewey kuolee lopussa, mutta silti Deweyn viimeisistä hetkistä lukeminen oli todella vaikeaa. Deweyn vakava sairaus ja kuolema nostattivat pintaan surua, joka uinuu sisälläni. Menetin puolitoista vuotta sitten ensimmäisen kissaystäväni, ja perheenjäseneksi muodostuneen lemmikin menetys on todella kova paikka.

Deweyn lisäksi kirjan kiintoisinta antia olivat kertomukset kirjastolaitoksen kehityksestä ja kirjastossa työskentelystä. Kirjastokissan lukijalle tulevat tutuiksi sekä Spencerin kirjaston arki että juhla. Deweyn 19 vuoden pituisen elämän aikana kirjastolaitos ja Spencerin kirjasto ehtivät kokea monta muutosta. Kirjastokissassa kerrotaan jopa lyhyesti, millaista eräässä kirjastossa oli 1900-luvun alussa. Kirja tarjosi mielenkiintoista tietoa tällaiselle kirjastojen suurelle ystävälle. En osaisi kuvitella elämääni ilman kirjastoja, sillä ne tekevät elämästäni paljon rikkaampaa ja kirjaisampaa.

Olin odottanut saavani lukea 300 sivua Deweyn elämästä. Siksi olinkin hieman pettynyt, että kirjan kirjoittaja Vicky Myron keskittyi niin paljon myös omaan elämäänsä ja sen vaikeuksiin. Tavallaan tämän ratkaisun ymmärrän, koska kai Vicky Myron haluaa korostaa sitä, miten merkittävä osa Deweyllä on Vickyä välillä murjoneessa elämässä. Myönnän kuitenkin toivoneeni usein, että tarina palaisi jälleen takaisin kirjastoon ja Deweyn luokse. Monista surullisista elämänkohtaloista olen lukenut, mutta tämä oli ensimmäinen kirjastokissasta lukemani kirja. Pienoinen pettymys ei kuitenkaan paljon haitannut, vaan enimmäkseen kirja sai minut melkein kehräämään tyytyväisyydestä. Olisin kehrännyt, mutta ihmiset eivät harmi vain osaa tuottaa tuota taivaallista ääntä.

En tiedä, olisinko kokenut Kirjastokissan näin vahvasti, jollei minulla olisi ollut kunniaa tuntea montaa ihastuttavaa ja ainutlaatuista kissapersoonaa. Nyt peilasin kirjan tapahtumia omiin kokemuksiini kissoista, ja monia muistoja Dewey toikin mieleeni. 

Suosittelen kirjaa etenkin sekä kissojen että kirjastojen ystäville.

Dewey-kirjastokissa on seikkaillut ainakin Kirjavinkeissä, Kirjakaapin avaimessa, A pile of books and a cup of tea -blogissa, sheferijm-blogissa ja Onko kaunosieluista kyborgeiksi? -blogissa.

perjantai 9. elokuuta 2013

Heinäkuussa luettua

Heinäkuun luettujen listaaminen on viipynyt, ja blogini on ollut muutenkin tavallista hiljaisempi niin kuin ehkä joku on huomannut. Pari viime viikkoa olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa tenttiin valmistautumiseen ja päivällä kävin sen sitten vihdoin tekemässä. Olen uupunut mutta iloinen, sillä vihdoinkin voin taas keskittyä kaunokirjallisuuden lukemiseen. Heinäkuussa minua vaivasi pienoinen lukujumi, luin liian monta keskinkertaista kirjaa, ja ne hyvätkään kirjat eivät tuntuneet niin hyviltä kuin yleensä. Tavallaan minulle teki hyvää, että viime viikkoina olen voinut viettää kirjojen maailmassa vain lyhyitä hetkiä silloin tällöin. Tänään onkin ollut sellainen olo, että haluaisin lukea kaikkea mahdollista yhtä aikaa.

Heinäkuun aikana luin 15 kirjaa. Osallistuin kuun aikana Blogistanian toiseen yhteiseen lukumaratoniin, jonka tuloksista voi käydä lukemassa tarkemmin Hys, äiti lukee nyt! -blogista. Maratonin aikana lähes 40 blogistia lukivat yhdessä yli 30 000 sivua.

Heinäkuussa luin seuraavat kirjat:
Haruki Murakami: Kafka rannalla
Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick
Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä
Pekka Matilainen: Kupoli 
Jessica Brody: Unremembered 
Johanna Holmström: Itämaa 
Neal Shusterman: UnWholly 
Ursula Poznanski: Vii5i 
Monica Hughes: Uniensieppaaja 
Inka Nousiainen: Karkkiautomaatti 
Maria Syvälä: Lähtö (lyhyesti-bloggaus tulossa)
Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi (bloggaus tulossa)
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie (lyhyesti-bloggaus tulossa)
Saara Henriksson & Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat
Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Luin 13 kirjaa suomeksi ja kaksi englanniksi. Kahdeksan lukemistani kirjoista on kotimaisia. Yhdeksän lukemistani kirjoista on naiskirjailijoiden tuotoksia ja viiden kirjan kannessa on miehen nimi. Luin kuukauden aikana yhden novelliantologian, jossa oli sekä miesten että naisten kirjoittamia novelleja. Kuukauden aikana luin 4232 sivua. Keskiarvoksi tulee 282 sivua per kirja.

Kuukauden vaikuttavimpia lukuelämyksiä olivat Haruki Murakamin Kafka rannalla, Neal Shustermanin UnWholly ja Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi. Nämä kolme kirjaa ovat niin erilaisia ja hyviä, että en osaa laittaa niitä minkäänlaiseen järjestykseen. En lukenut mitään kovin huonoa kirjaa, mutta niitä ihan hyviä luin senkin edestä. Ehkä kuun vaisuimman lukuhetkeni vietin David Foenkinoksen Nainen, jonka nimi on Nathalie parissa.

Tällä hetkellä luen muun muassa hulluuden historiasta ja kirjastossa asuneesta kissasta. Näistä kirjoista kirjoittelen lisää varmaankin viikonlopun aikana.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Herman Koch: Lääkäri

Herman Koch: Lääkäri 2013 (Zomerhuis met zwembad 2011) Siltala 447 s. suom. Sanna van Leeuwen
lainattu kirjastosta

Siitä on nyt puolitoista vuotta, ja Ralph Meier on kuollut. Ja huomisaamuna minun on mentävä terveydenhuollon ammattihenkilöiden valvontalautakunnan eteen. Ei sen asian vuoksi missä olin hänelle tuolloin avuksi, vaan erään toisen, joka sattui reilu puoli vuotta myöhemmin: tapauksen, jota voitaisiin kutsua vaikkapa hoitovirheeksi. Valvontalautakunnan suhteen en ole kovinkaan huolissani. Lääkäripiireissä kaikki tuntevat toisensa, monet ovat jopa vanhoja opiskelukavereitani. Täällä ei käy niin kuin Yhdysvalloissa, missä lakimies voi tuhota lääkärin uran yhden väärän diagnoosin takia. Tässä maassa saa mennä todella pitkälle. Ja vielä sittenkin. Varoitus, hyllytys pariksi kuukaudeksi, ei sen ihmeempää.
Minun on vain tehtävä kaikkeni, jotta lautakunnan jäsenet näkisivät tapauksen edelleenkin hoitovirheenä. On pysyttävä valppaana. Minun on itse uskottava siihen sataprosenttisesti - hoitovirheeseen. 

Marc Schlosser on joutumassa valvontalautakunnan eteen, koska hän on tehnyt kuolettavan hoitovirheen. Oliko sittenkään kyseessä hoitovirhe vai kuoliko Marcin potilas, Ralph Meier, henkilökohtaisten kaunojen vuoksi? Marc kertoo takautuvasti, miten Ralphiin tutustui ja mitä tapahtui Meierin perheen kesähuvilalla, jossa Marc perheineen vietti kohtalokkaan loman.
  
Luin Herman Kochin kehutun The Dinner -kirjan huhtikuussa. Kirjan luettuani kuulin, että Kochilta on ilmestymässä syksyltä uusi suomennos. Varasin Herman Kochin Lääkärin jo talvella ja kerrankin sain kirjan heti ensimmäisenä kirjastosta. Minun oli pakko lukea kirja viime viikolla parissa päivässä, jotta pystyisin tällä viikolla keskittymään tenttiin lukemiseen. Kochin romaanin tapahtumat eivät olisi antaneet minulle hetken rauhaa, jos olisin yrittänyt lukea kirjaa vain hitaasti pänttäämisen rinnalla.

Goodreads-sivustolla Lääkäriä on arvosteltu liiallisesta samankaltaisuudesta Illallisen kanssa. Kyllähän nämä kaksi Kochin kirjaa muistuttavat toisiaan melko paljon, mutta ei Koch kuitenkaan mielestäni syyllisty liialliseen ideoiden kierrättämiseen. Koch taitaa tällaisen kirjallisuuden, joten miksi hän ei saisi kirjoittaa useampaa toisiaan muistuttavaa kirjaa. Illallinen ja Lääkäri ovat kuitenkin kaksi eri kirjaa jo esimerkiksi erilaisten miljöiden vuoksi. Illallinen tapahtuu suljetussa ympäristössä vain muutamien henkilöiden ollessa kokoontuneina ravintolapöydän ympärille ja Lääkäri Marcin vastaanotolla, mutta myös kesähuvilalla.

Marc ei ole todellakaan lääkäri, jonka vastaanotolle haluaisi päätyä. Marc antaa potilailleen tavanomaista enemmän aikaa, mutta Marcin huomio herpaantuu jo muutaman minuutin jälkeen. Marcin pään sisälle joutuva lukija ihmettelee, miten hän on edes päätynyt lääkäriksi. Niin vastenmielisiltä eräät lääkärin työtehtävät Marcista tuntuvat. Lääkärin henkilöt ovat yhtä epämiellyttäviä kuin Illallisenkin. Jotkin henkilöiden tekemät valinnat tuntuivat minusta hyvin radikaaleilta, mutta toisaalta en ehkä ymmärtänyt niitä liian erilaisen elämäntilanteen vuoksi.

Olin kuullut, että Lääkärin kertojana toimiva Marc on epäluotettava, ja ehkä luin kirjan hieman eri tavoin siksi. En ole varma, yritinkö lukea liikaa rivien välistä, ja epäilenkin lukevani Kochin uutuuskirjan joskus vielä uudelleen, koska haluaisin tietää, mitä mieltä olisin tapahtumista toisella lukukerralla.

Minua kiehtoo ihmisen pimeä puoli. Vaikka mielenkiintoni oli sekä Illallista että Lääkäriä lukiessani kauhistukseen sekoittunutta, voisin sanoa Kochin sopivan minulle. Toivottavasti saan lukea vielä monta Kochin romaania, sillä tämän kirjailijan tyyliin ja juonen kehittelyyn en ole ihan heti kyllästymässä. Suosittelenkin Lääkäriä niille, joille Illallinen ei ollut liikaa. 

Lääkäri on ehtinyt vierailla seuraavissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihinEniten minua kiinnostaa tieLeena Lumi ja Kirjakaapin avain.

tiistai 6. elokuuta 2013

Mitkä ovat blogini huonot ja hyvät puolet?

Aikomuksenani oli kysellä blogiani koskevia risuja ja ruusuja vasta, kun blogini täyttää vuoden eli tammikuussa. Kuitenkin sain eräältä teistä lukijoista kommentin, että valkoinen teksti mustalla pohjalla ei ehkä ole se kaikkein lukijaystävällisin vaihtoehto. Nyt haluankin siis palautetta siitä, ovatko muut samaa mieltä ja kaipaatteko muunlaisia muutoksia blogin ulkoasuun tai sisältöön. Risuja ja ruusuja kehiin, olisin niistä kiitollinen.

En blogini ulkoasua ole kovin paljon miettinyt, vaan tein blogistani melko tummasävyisen, koska itse synkkyydestä pidän. Olen huomannut, että blogini poikkeaa värimaailmaltaan melkein kaikista muista kirjablogeista, mutta en ole itse pitänyt blogiani kuitenkaan vaikealukuisena. Oma silmä kuitenkin voi olla sokea sellaisille seikoille, jotka muiden mielestä ovat suuriakin ongelmia.

Voisin peräti arpoa jotakin pientä tähän kyselyyni kommentoijien kesken. Arvontavoitto olisi jotakin pientä kivaa ja toivottavasti kirjanystäville mieluisaa. Kirja-arvonnan järjestän vasta ensimmäisten blogisynttärien kunniaksi, mutta yritän keksiä jonkin ilahduttavan pienen palkinnon arvottavaksi nytkin, koska haluan kiittää vastaajia.

EDIT. Muokkasin blogini otsikkoa hieman. Toivottavasti se erottuu noin hieman paremmin. Muut muutokset jätän ensi viikolle, ja kehittämisehdotukset ovat edelleen tervetulleita. Ei tuo blogin otsikon muutoskaan ole pakosti lopullinen, koska ei se ehkä vielä ole ihan sellainen kuin siitä haluaisin. Kiitos kommenteista. Paljon hyviä vinkkejä te olette jo antaneet.