Mary Downing Hahn: Kunhan Helen tulee

Mary Downing Hahn: Kunhan Helen tulee (Wait till Helen Comes 1986) 1989 Jalava 144 s. suom. Renne Nikupaavola
lainattu kirjastosta

Ei se ollut sitä, etten olisi koettanut. Kun Heather tuli meille, tein kaiken mahdollisen, mitä suinkin osasin, jotta olisin ollut hänelle kiva isosisko, mutta hän teki selväksi, ettei halunnut olla kanssani missään tekemisissä. Jos koetin kammata häntä, hän karkasi mankumaan Mamille, että tukistin. Jos tarjouduin lukemaan hänelle, hän haukotteli jo ensimmäisellä sivulla ja sanoi tarinaa tylsäksi. Kerran erehdyin antamaan hänen leikkiä vanhoilla Barbie-nukeillani, joita säästin omille lapsilleni, ja hän leikkasi niiltä tukan leikkiessään kampaamoa ja silppusi niiden parhaat vaatteet. Hän jopa repi paperinukkeperheen, jonka tein hänelle, nautti suuresti teilatessaan nuket siinä silmieni edessä. Sitten hän heitti ne roskikseen ja marssi tiehensä.

Molly ja Michael joutuvat muuttamaan äitinsä, isäpuolensa ja sisarpuolensa kanssa vanhaan kirkkoon. He eivät ole kovinkaan innoissaan, sillä heidän tuore sisarpuolensa Heather on oikea pieni riiviö. Heather ei anna Mollylle ja Michaelille edes mahdollisuutta tutustua itseensä ja väittää isälleen uusien sisarustensa piinaavan häntä, vaikka asia on oikeasti toisinpäin. Uuden kodin naapurissa on hautausmaa, joka alkaa nopeasti kiehtoa Heatheria. Hän väittää tutustuneensa sata vuotta sitten eläneeseen Heleniin, jonka aikeet eivät vaikuta kovinkaan hyväntahtoisilta.

Ala-asteikäisenä Kunhan Helen tulee oli yksi pelottavimmista kirjoista ikinä. Taisin lukea kirjan silloin pariinkin kertaan, vaikka epäröin uusintalukua, koska kirja oli minusta vain niin kammottava. Kansi aiheutti edelleen selkäpiissäni väristyksiä, ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua.

Ymmärrän hyvin, miksi kirja tuntui niin pelottavalta kymmenvuotiaana. Viitisentoista vuotta vanhempana uskalsin lukea kirjaa pimeänä syysiltana ja vain muutama kohta tuntui kunnolla hyytävältä, mutta lapsena kirja sai mielikuvituksen valloilleen. Nykyään pidän kauhukirjoissa hieman psykologisemmasta otteesta. Yleensä on mukavampi miettiä, onko selitys yliluonnollinen vai ei, mutta Kunhan Helen tulee ei oikein sellaista mahdollisuutta anna.

Vahvojen yliluonnollisten elementtien lisäksi kirjassa kuvataan paljon uusperheen arkea. Vaikka kaikkien uusperheiden taustalla ei olekaan niin vaikeita tapahtumia ja salaisuuksia kuin kirjassa, kahden osittaisen perheen yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi ei usein ole mikään helppo juttu. Kirjassa varsinkin Heatherin isä suosii selvästi omaa tytärtään ja uskoo aina Heatherin sanaa lapsipuoliensa sijasta. Mollyn ja Michaelin äiti on välikädessä. Hän säälii Heatheria, koska tyttö on menettänyt äitinsä hyvin nuorena mutta ei usko, että omat lapset piinaavat Heatherin väitteiden mukaisesti.

En suosittele kirjaa alle 10-vuotiaille. Lapsille kirja on parhaimmillaan (tai pahimmillaan, miten sen nyt ottaa), koska mielikuvitus tekee lukukokemuksesta karmivamman, mutta hyvin nuorille Kunhan Helen tulee saattaa olla liiankin kauhea. Minua pelotti kymmenvuotiaana, mutta painajaisiin asti kirja ei tainnut sentään tulla. Jossakin vaiheessa lapsuutta kaipasin kauheita kirjoja, ja pelottavia hetkiä tarjosi Hahnin kirjan lisäksi muun muassa Kauhujuttu-sarja ja R. L. Stinen kirjat.

Osallistun kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen (joka innoitti vihdoin toteuttamaan kauan harkitun uusintaluvun), sillä kirjassa on sekä hautausmaita että kummituksia.

Muualla: Vinttikamarissa

Sophie Kinsella: Twenties Girl

kannen kuva: Lucy Truman (New Division)

Sophie Kinsella: Twenties Girl 2009 Bantam Press 432 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Kevytkenkäinen kummitus)
lainattu kirjastosta

OK. I'm starting to panic here. I'm having a hallucination. A full-on, walking, talking hallucination. And it's coming towards me.
'You can see me.' She points a white finger at me and I shrink back in my seat. 'You can see me!'
I shake my head quickly. 'I can't.'
'And you can hear me!'
'No, I can't.'
I'm aware of Mum at the front of the room, turning to frown at me. Quickly I cough, and gesture at my chest. When I turn back, the girl has gone. Vanished.
Thank God for that. I thought I was going crazy. I mean, I know I've been stressed out recently, but to have an actual vision -
'Who are you?' I nearly jump out of my skin as the girl's voice punctuates my thoughts again. Now suddenly she's striding down the aisle towards me. 'Who are you?' she demands. 'Where is this? Who are these people?'
Do not reply to the hallucination, I tell myself firmly. It'll only encourage it. I swivel my head away, and try to pay attention to the vicar.

Lara Lington on juuri joutunut poikaystävänsä Joshin jättämäksi ja hänen uransa kykyjenmetsästäjänä ei ole alkanut kovin ruusuisesti. Laran 105-vuotias isotäti on kuollut, ja Lara menee Sadie-isotätinsä hautajaisiin, vaikka suku on unohtanut tädin vanhainkotiin Sadien vanhoina päivinä. Hautajaisiin ei ilmesty kovin montaa ihmistä, ja paikalle saapujatkin ovat hautajaisissa joistakin ihan muista motiiveista kuin Sadien pitkän elämän kunnioittaminen. Lara on melko tylsistynyt, kunnes nuori nainen kiinnittää hänen huomionsa. Tässä nuoressa naisessa on vain se kumma seikka, ettei kukaan muu hautajaisväestä vaikuta näkevän häntä. Sadie-isotäti on saapunut omiin hautajaisiinsa, ja hän vaatii Laraa etsimään hukassa olevan kaulakorun. Lara päätyy keskeyttämään hautajaiset ja tekemään asioita, joita ei olisi ikinä kuvitellut tekevänsä kuten pyytämään tuntematonta miestä treffeille ja tanssimaan charlestonia. Hänen on myös saatava Josh takaisin ja pidettävä yritys pystyssä, kun hänen yrityskumppaninsa viettää lomaa Goalla. Sadien kaulakorun löytäminenkin on helpommin sanottu kuin tehty.

Krista määräsi minulle Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa luettavaksi Sophie Kinsellan Kevytkenkäisen kummituksen, koska hän oli huomannut, että luen harvoin chick litiä. Krista oli aivan oikeassa, sillä Twenties Girl on vasta blogini viides kirja, joka saa chick lit -tunnisteen. Pidän chick litiä melko höttöisenä ja ennalta-arvattavana kirjallisuuden lajina. Luen genreä välillä, sillä joskus kaipaan jotakin todella kepeää ja helppoa luettavaa. Silti kovin usein en chick litiin tule tarttuneeksi siksi, että lukemani chick lit -kirjat ovat lukuelämyksinä jääneet melkein poikkeuksetta ihan hyvän tasolle. 

Sophie Kinsellalta olen lukenut aiemmin kirjat Can You Keep a Secret? ja The Secret Dreamworld of a Shopaholic. Jälkimmäisen romaanin luin alkuvuodesta ja vasta lukiessani muistin, että minähän olin lukenut kirjan jo aiemminkin. Ensimmäisen olen ostanut joskus yläasteikäisenä omaan hyllyyni muistaakseni siksi, että halusin luettavaksi jotakin melko helppoa englanninkielistä kirjallisuutta. En ole mitenkään suuresti ihastunut Sophie Kinsellan kirjoihin, ja tuskin olisin lukenut Twenties Girliä, jollei Krista olisi minua haastanut. Olin etukäteen hieman epäileväinen, koska chick litin ja yliluonnollisten vivahteiden yhdistelmä ei kuulostanut aivan minun jutultani. Toisaalta ajattelin, että ainakin tässä kirjassa on jotakin hieman erilaista kuin aiemmin lukemassani chick lit -kirjallisuudessa.

Aluksi kirja ei aivan saanut minua otteeseensa. Huomasin, jos jonkin jutun olisi kuulunut olla hauska, mutta en nauranut. Sadie oli kirjan alussa aivan uskomattoman ärsyttävä henkilö, ja Lara herätti minussa monta kertaa myötähäpeän tunteita, sillä hän eli omissa haavelinnoissaan, joissa Josh oli hänelle se ainoa oikea. Hän ei suostunut kuuntelemaan muiden järkeviä sanoja ja tuntui kuvittelevan, että hänen elämästään tulisi täydellistä, jos hän vain saisi Joshin takaisin. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin lämmetä kirjalle. Huomasinkin välillä suustani pyrkivän ulos naurunpurskahduksen ja kirjan henkilöjenkin muuttuvan siedettävämmiksi. 

Loppujen lopuksi epäluuloni kummitusten ja chick litin yhdistämistä kohtaan olivat turhia. Aaveet sopivat chick litin epätodelliseen, jopa satumaiseen tunnelmaan. Voisin valittaa, miten Laran elämä oli melko epäuskottavaa, mutta kai chick lit on eräänlaista haaveilukirjallisuutta. Asiat eivät todellisessa elämässä mene yleensä ihan niin kuin chick lit -kirjoissa, mutta ihmiset tarvitsevat unelmia ja niiden toteutumisestahan chick lit -kirjat yleensä kertovat. Ainakin Sophie Kinsellan kirjat ovat kokemukseni mukaan sellaisia, jotka voisivat hyvin loppua satujen tapaan lauseeseen: Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Chick litiä voisi mielestäni kutsua aikuisten naisten saduiksi. Päähenkilöt eivät ole varsinaisia prinsessoja, mutta silti he löytävät itselleen täydellisen oman prinssin ja muutkin heidän elämänsä ongelmat ratkeavat uskomattomalla ja parhaalla mahdollisella tavalla.

Twenties Girl on paras tähän mennessä lukemani Sophie Kinsella. Tässä kirjassa oli jopa muutama käänne, jotka onnistuivat yllättämään minut eikä tämä ollut aivan niin kaavamainen kuin aiemmat tutkimusmatkani Kinsellan tuotantoon. En rakastunut, mutta melko matalalla olleet odotukseni ylittyivät. 

Sophie Kinsellan yliluonnollista chick litiä muissa blogeissa: Kirjavinkit, Once upon a time..., Kirjojen keskellä, Kirjan viemää, Ja kaikkea muuta, Kirjapeto, There's no such thing as too many books ja Kujerruksia.