Mary Downing Hahn: Kunhan Helen tulee

Mary Downing Hahn: Kunhan Helen tulee (Wait till Helen Comes 1986) 1989 Jalava 144 s. suom. Renne Nikupaavola
lainattu kirjastosta

Ei se ollut sitä, etten olisi koettanut. Kun Heather tuli meille, tein kaiken mahdollisen, mitä suinkin osasin, jotta olisin ollut hänelle kiva isosisko, mutta hän teki selväksi, ettei halunnut olla kanssani missään tekemisissä. Jos koetin kammata häntä, hän karkasi mankumaan Mamille, että tukistin. Jos tarjouduin lukemaan hänelle, hän haukotteli jo ensimmäisellä sivulla ja sanoi tarinaa tylsäksi. Kerran erehdyin antamaan hänen leikkiä vanhoilla Barbie-nukeillani, joita säästin omille lapsilleni, ja hän leikkasi niiltä tukan leikkiessään kampaamoa ja silppusi niiden parhaat vaatteet. Hän jopa repi paperinukkeperheen, jonka tein hänelle, nautti suuresti teilatessaan nuket siinä silmieni edessä. Sitten hän heitti ne roskikseen ja marssi tiehensä.

Molly ja Michael joutuvat muuttamaan äitinsä, isäpuolensa ja sisarpuolensa kanssa vanhaan kirkkoon. He eivät ole kovinkaan innoissaan, sillä heidän tuore sisarpuolensa Heather on oikea pieni riiviö. Heather ei anna Mollylle ja Michaelille edes mahdollisuutta tutustua itseensä ja väittää isälleen uusien sisarustensa piinaavan häntä, vaikka asia on oikeasti toisinpäin. Uuden kodin naapurissa on hautausmaa, joka alkaa nopeasti kiehtoa Heatheria. Hän väittää tutustuneensa sata vuotta sitten eläneeseen Heleniin, jonka aikeet eivät vaikuta kovinkaan hyväntahtoisilta.

Ala-asteikäisenä Kunhan Helen tulee oli yksi pelottavimmista kirjoista ikinä. Taisin lukea kirjan silloin pariinkin kertaan, vaikka epäröin uusintalukua, koska kirja oli minusta vain niin kammottava. Kansi aiheutti edelleen selkäpiissäni väristyksiä, ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua.

Ymmärrän hyvin, miksi kirja tuntui niin pelottavalta kymmenvuotiaana. Viitisentoista vuotta vanhempana uskalsin lukea kirjaa pimeänä syysiltana ja vain muutama kohta tuntui kunnolla hyytävältä, mutta lapsena kirja sai mielikuvituksen valloilleen. Nykyään pidän kauhukirjoissa hieman psykologisemmasta otteesta. Yleensä on mukavampi miettiä, onko selitys yliluonnollinen vai ei, mutta Kunhan Helen tulee ei oikein sellaista mahdollisuutta anna.

Vahvojen yliluonnollisten elementtien lisäksi kirjassa kuvataan paljon uusperheen arkea. Vaikka kaikkien uusperheiden taustalla ei olekaan niin vaikeita tapahtumia ja salaisuuksia kuin kirjassa, kahden osittaisen perheen yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi ei usein ole mikään helppo juttu. Kirjassa varsinkin Heatherin isä suosii selvästi omaa tytärtään ja uskoo aina Heatherin sanaa lapsipuoliensa sijasta. Mollyn ja Michaelin äiti on välikädessä. Hän säälii Heatheria, koska tyttö on menettänyt äitinsä hyvin nuorena mutta ei usko, että omat lapset piinaavat Heatherin väitteiden mukaisesti.

En suosittele kirjaa alle 10-vuotiaille. Lapsille kirja on parhaimmillaan (tai pahimmillaan, miten sen nyt ottaa), koska mielikuvitus tekee lukukokemuksesta karmivamman, mutta hyvin nuorille Kunhan Helen tulee saattaa olla liiankin kauhea. Minua pelotti kymmenvuotiaana, mutta painajaisiin asti kirja ei tainnut sentään tulla. Jossakin vaiheessa lapsuutta kaipasin kauheita kirjoja, ja pelottavia hetkiä tarjosi Hahnin kirjan lisäksi muun muassa Kauhujuttu-sarja ja R. L. Stinen kirjat.

Osallistun kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen (joka innoitti vihdoin toteuttamaan kauan harkitun uusintaluvun), sillä kirjassa on sekä hautausmaita että kummituksia.

Muualla: Vinttikamarissa

Lyhyesti: maratonilla luettua osa 1 (Vii5i, Uniensieppaaja & Karkkiautomaatti)

Ursula Poznanski: Vii5i 2013 (Fünf 2012) Atena 421 s. suom. Anne Mäkelä
lainattu kirjastosta

Onneksi olkoon, löysit kätkön!
Tämä rasia on osa eräänlaista peliä, nykyaikaista satelliittipaikannukseen perustuvaa aarteenmetsästystä. Jos löysit rasian sattumalta, peli on nyt sinun osaltasi ohi. Sulje rasia heti ja laita se takaisin samaan paikkaan, josta sen otitkin. Niin on parasta sinun kannaltasi, usko pois.
Jos löysit rasian tarkoituksella, et ehkä olekaan ihan niin tyhmä kuin kaltaisillasi on tapana olla. Olen varma siitä, että "aarrearkkuni" sisältö herättää mielenkiintosi. Toisin kuin tässä pelissä yleensä vaaditaan, sinun ei tarvitse palauttaa rasiaa piiloonsa. Ota se mukaasi ja etsi siitä sormenjälkiä. Tietyssä mielessä niitä löytyy varmasti. 
TFTH

Lehmälaitumelta löytyy kuollut nainen, jonka jalkapohjiin tatuoidut koordinaatit saavat poliisit mukaan karmivaan peliin. Koordinaatit johdattavat etsivä Beatrice Kasparyn ihmiskäden sisältävän rasian luokse. Rasiassa on myös ohjeet, miten seuraavan pisteen koordinaatit on mahdollista selvittää. Tästä alkaa ajojahti, joka kuitenkin tuntuu murhaajan tarkkaan ohjailemalta.

Vielä pari vuotta sitten en ollut kuullutkaan geokätköilystä. En sitä vieläkään itse harrasta, mutta nykyään tunnen muutaman innokkaan geokätköilyharrastajan. En tiedä, olisinko uskaltanut tähän kirjaan edes tarttua, jos geokätköily kuuluisi omiin harrastuksiin. Sen verran hyytävää menoa osasin odottaa kirjassa olevan. Jännitystä kirjasta ei todellakaan puuttunut ja myönnän olleeni hieman peloissani, kun menin kirjan luettuani nukkumaan. Beatrice Kaspary on uskottava päähenkilö, jonka menneisyydessä on synkkiä haamuja ja jolla on vaikeuksia työn ja äitiyden yhdistämisessä. Mietin, onko Vii5i sarjan aloitusosa, ja arveluni olivat oikeassa. Saksaksi on jo ilmestynyt sarjan toinen osa, ja toivon todella, että se käännetään myös suomeksi. Kyllä sen lukeminen saksaksikin varmaan luonnistuisi, mutta saksani on sen verran ruosteessa, että piinaavan hidasta kirjan kahlaaminen saksaksi varmasti olisi.

Poznanskin ensimmäisestä trilleristä on kirjoittanut muun muassa Annika. 

Monica Hughes: Uniensieppaaja 1990 (The Dream Catcher 1986) WSOY 206 s. suom. Saima-Liisa Laatunen
ostettu käytettynä

Kuudennella luokalla useimmat oppilaat alkoivat osoittaa omia erityisiä ESP-taitojaan. Se oli vaikeaa aikaa heille kaikille, koska heitä ikään kuin revittiin kahtaalle. Toisaalta heidän omat erityislahjansa vetivät puoleensa, toisaalta heillä oli yhteinen tarve sulautua kokonaisuuteen, verkoston osaksi. Mutta hän itse ei ollut osoittanut merkkejä minkäänlaisesta hyödyllisestä lahjakkuudesta. Parantamaan hän ei pystyisi: hänen kouransa olivat niin kömpelöt, että sairaat luultavasti käskisivät häntä painumaan matkoihinsa. Hän ei pystynyt saamaan telepaattista yhteyttä kehenkään Kaupungin asukkaaseen, ei kyennyt edes muodostamaan häneltä edellytettyä pikkuruista verkoston osasta pilaamatta koko asiaa. Ja taatusti hänestä ei voisi tulla Opettajaa, koska hänessä ei ollut merkkejä muista taidoista. Hänellä oli ainoastaan päiväunensa. Typerät ja hyödyttömät unelmat.

Ruut on pian 15 vuotta täyttävä tyttö, joka kokee itsensä ulkopuoliseksi ja turhaksi. Pian hänelle määrätään tehtävä, joka vastaa hänen erityisiä lahjojaan. Hänellä ei kuitenkaan tunnu olevan samanlaisia lahjoja kuin muilla. Ruut päättää karata, mutta hänet noudetaan takaisin Arkki Kolmoseen. Ruut saa myös oppia, että hänellä on erityinen tehtävä ja hän onkin hyödyllinen osa Arkki Kolmosen yhteisöä. Ruutin näkyjen vuoksi Arkki Kolmosesta lähtee ihmisjoukko kohti Arkki Ykköstä, jonka asukkaita Ruutin näyt ilmeisesti koskevat. Ruut ja muut matkalle lähtijät eivät kuitenkaan osaa odottaa vastaanottoa, joka odottaa heitä Arkki Ykkösessä.

Luin Hughesin Tietokoneen vangit viime kuussa. Pidin kirjasta vielä nykyäänkin niin paljon, että halusin kokea uudelleen myös sarjan toisen osan Uniensieppaajan. Uniensieppaajaa lukiessa en kuitenkaan ollut enää niin varma, olenko lukenut myös tämän kirjan lapsena. Kirja ei vain tuntunut niin tutulta kuin sarjan ensimmäinen osa. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämänkin osan, sillä vaikka kirja ei ollut kovin jännittävä ja ehkä aikuislukijan silmiin liiankin opettavainen, viihdyin Uniensieppaajan parissa. Ulkopuolisen asema ei tosielämässä muutu ihan niin helposti kuin Ruutille käy, mutta toisaalta olisin ollut kovin surullinen, jos Ruut olisi jäänyt syrjityksi ja yksinäiseksi. Mielelläni lukisin myös lisää Arkki Ykkösen ja Arkki Kolmosen asukkaiden vaiheista, mutta tämä jää vain toiveeksi, sillä Arkki Ykkönen -sarjaan kuuluvat vain nämä kaksi kirjaa.

Inka Nousiainen: Karkkiautomaatti 2003 Otava 159 s.
saatu ystävältä

Olen edelleen kaulakuopassasi eikä minulla ole enää mitään sanottavaa. Sinullakaan ei tunnu olevan, ja se sopii minulle. Olen tyytyväinen kun nyt olemme näin. Olen vähällä kysyä, mitä mietit, mutta päätänkin olla kysymättä. 
Sinä olet siinä ja se riittää juuri nyt. Kuka ikinä oletkaan, nimesi voisi olla mikä tahansa. Tomas. Ville. Antti. Mikko. Aleksi. Sebastian. Tuukka. Minun Tuukkani.
Kukaan ei omista täällä ketään ja silti ihmiset käyttävät omistusliitteitä puhuessaan läheisistään, lapsistaan varsinkin, vaikka lapsiaankaan kukaan ei omista loppujen lopuksi yhtään sen enempää kuin naapureitaankaan.

Vilja haaveilee omasta karkkiautomaatista ja ihmettelee, miten odotettujen elämän etappien saavuttaminen ei tunnu lopulta oikein miltään. Viljalla on suhde Tuukkaan, mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä eikä ihan ehkä edes suhteelta.

Olisin kenties pitänyt Karkkiautomaatista ainakin hieman enemmän, jolleivät odotukset olisi olleet liian korkealla Kirkkaat päivä ja ilta -ihastukseni vuoksi. Ehkä Nousiainen on kehittynyt kymmenen vuoden aikana kirjoittajana tai sitten Karkkiautomaatin aihe ei ollut vain minua varten. Ehkä syynä ovat molemmat. Kaunista kieltä Karkkiautomaatissakin on ajoittain, mutta silti tämän kieli jää kauas Kirkkaat päivä ja ilta -teoksen eteerisestä kauneudesta. Karkkiautomaatti ei vain onnistunut tavoittamaan tunteitani ja jäi lukukokemuksena ihan hyväksi. Tätä kirjaa en sijoita joulukuussa vuoden lukuelämysten joukkoon, vaikka Nousiainen listalleni melko varmasti pääseekin. Kirja vain on eri.

Täältä voi käydä lukemassa jonkun muun mietteitä Inka Nousiaisen Karkkiautomaatista.

Monica Hughes: Tietokoneen vangit

Monica Hughes: Tietokoneen vangit 1986 (Devil on my back 1984) WSOY 221 s. suom. Saima-Liisa Laatunen
omassa kirjahyllyssä

Tomi yritti hymyillä. - Mutta minä luulin meidän olevan ystäviä.
Tyttö katsoi häneen ankarasti. - Sinä et ymmärrä mitään ystävyydestä, hän ilmoitti kävellen matkoihinsa ja jättäen pojan yksin.
Aurinko vaipui puiden väliin ja keittotulet puhallettiin loimuamaan. Kukaan ei piitannut Tomista. Vähitellen kyläläisiä palaili pareittain tai kolmisin metsästä tai niityiltä. Jokaisella oli jotain lisättävää ruokavarastoon: korillinen juuria tai marjoja, naruun pujoteltuja kaloja, pari lintua ja yksi kaniini. 
Muut tervehtivät jokaista tulijaa halauksin ja suudelmin. Villi-ihmisiä, ajatteli varjossa huomaamattomana kyhjöttävä Tomi. Hänen vanhempansa, lordi ja rouva Dentt, eivät olisi koskaan julkisesti koskettaneet toisiaan tuolla tavoin, vielä vähemmän suudelleet. Ja sikäli kuin hän pystyi muistamaan, kukaan ei ollut koskaan syleillyt häntä.
Hän muisti äkkiä Saantopäivän aamun, jolloin hän oli ollut niin hermostuksissaan ja Seitsemänkymmentäkolme oli kurottanut kätensä ja kietonut ne hellästi hänen jalkojensa ympärille. Oliko se todellakin ollut rakkaudentäyteisin hetki koko hänen elämässään: orjan kosketus? Hän sysäsi tuon ajatuksen syrjään mielestään. Pelkkiä villi-ihmisiä, hän päätti lujasti. 

Ihmiset ovat tuhlanneet maapallon voimavarat loppuun. Arkki Ykkösen tarkoituksena on säilyttää ihmisten tietämys ja jalostaa ihmisistä entistä parempia yksilöitä, jotta Arkki Ykkösen asukkaat voisivat Sekasorron aikakauden jälkeen palata ulkomaailmaan ja olla tekemättä uudelleen virheitä. Tomi Bentt on nuori lordi ja asuu Arkki Ykkösessä, jossa ihmiset jaetaan eri luokkiin sen perusteella, miten he kykenevät omaksumaan tietoa. Arkki Ykkösen nuoret lordit eivät opiskele, vaan heidän niskaansa asetetaan tietopaketteja, joiden mukana he saavat vähitellen kaiken tarvittavan tiedon. Kaikki eivät kuitenkaan kestä tiedon omaksumista tällä tavoin, vaan osa ihmisistä sekoaa tiedon määrästä ja he menettävät lordin arvonimen. Niistä, jotka eivät pysty omaksumaan kaikkea tietoa, tulee orjia, työläisiä tai sotilaita. Nämä alemmat yhteiskuntaluokat turvaavat järjestelmän toimimisen ja lordien ylellisen elämän. Orjat eivät ole tyytyväisiä alhaiseen asemaansa vaan alkavat kapinoida. Orjakapinan seurauksena Tomi joutuu Arkki Ykkösen ulkopuoliseen maailmaan, jossa hän ei selviäkään vain tietopakettejen avulla. Tomin on opittava, mitä tarkoittaa todellinen vapaus.

Olin jo jonkin aikaa miettinyt, minkä niminen olikaan eräs kirja, johon ala-asteikäisenä ihastuin. Muistin vain hämärästi perusidean, ja minulla taisi olla myös mielikuva kirjan kansikuvasta. Onneksi Googlen avulla päädyin lukemaan Yöpöydän kirjat -blogin bloggausta juuri siitä kirjasta, jonka nimeä olin yrittänyt kuumeisesti muistella. Etsin verkkokirjakaupoista Hughesin teoksia ensin alkuperäiskielisinä. Devil on my backin löytäminen osoittautui kuitenkin niin vaikeaksi, että päädyin ostamaan Arkki Ykkönen -sarjan netistä käytettynä ja suomenkielisenä. Sen verran rakkaita kirjat olivat minulle lapsuudessani, että sarja oli saatava omaan hyllyyn. Voihan Arkki Ykkönen -kirjoja pitää myös ensimmäisenä kosketuksenani dystopiakirjallisuuteen. 

En mielelläni jätä kirjabloggauksia roikkumaan. Monica Hughesin Tietokoneen vangit luin kuitenkin jo lukumaratonini aikana eli yli kolme viikkoa sitten. Syystä tai toisesta olen blogannut monesta maratonin jälkeen lukemastani kirjasta, mutta Hughesin Arkki Ykkönen -sarjan ensimmäisestä osasta kirjoittaminen on jäänyt vain aikomuksen tasolle. En silti halua jättää kirjoittamatta Tietokoneen vangeista, joten kirjoitan tämän bloggauksen en ihan tuoreiden muistikuvien ja kirjasta tekemieni muistiinpanojen pohjalta.

Tomi on aluksi hyvin itsekeskeinen ja vain omaa etuaan tavoitteleva henkilö. Pyörittelin silmiäni, kun Tomi varasti hänet kuolemalta pelastaneiden ihmisten ainoan veitsen ja ruokavarantoja. Onneksi Tomi kehittyy kirjan edetessä, ja lopussa hän tekeekin jo teon, joka on erittäin epäitsekäs ja ihailtava. Arkki Ykkösen nuorena lordina Tomista on tullut ylipainoinen ja huonokuntoinen ihminen, joka nojaa päätöksien teossa tietopaketteihin eikä osaa kunnolla käyttää omia aivojaan. Tavallaan Tietokoneen vangeissa piilee opetus siitä, miten pelkällä konemaisesti omaksutulla tiedolla ei selviä oikeassa maailmassa. Selviytymiseen tarvitaan myös käytännön järkeä ja kokemusta.

Tietokoneen vangeissa käy myös hyvin konkreettisesti ilmi, miten raskas taakka liiallinen tietomäärä voi olla. Tomin ryhti on huono ja mukavan nukkumiasennon löytäminen ei ole hänelle helppoa, sillä tietopaketit painavat. Kun Tomi päättää irrottaa niskassaan olleet tietopaketit, hänen selkänsä suoristuu ja mieli kevenee. Hän on vihdoinkin vapaa ilman tietopakettien tuomaa taakkaa.

Arkki Ykkösessä lordeja palvelevien orjien kohtelu muistuttaa menneisyyden oikeisiin orjiin suhtautumista. Orjia ei pidetä oikeastaan edes ihmisinä, ja heidän inhimillisyytensä yritetään piilottaa nimettömyyden taakse. Orjia kutsutaan vain numerolla. Ei ole ihmekään, että orjat nousevat vastarintaan. 

Loppu jätti lukijan mieleen leijumaan monta vastaamatonta kysymystä. Todennäköisesti ainakin osaan näistä saan vastauksen lukemalla uudelleen myös Hughesin Uniensieppaajan, joka odottaa lukijaansa kirjahyllyssäni. Aikuisiällä luettuna Tietokoneen vangit ei ollut aivan niin vaikuttava lukukokemus kuin lapsuudessa ahmittuna, mutta ymmärrän kyllä hyvin, miksi olen Tietokoneen vangeista pitänyt niin paljon. Kirjan hohto on himmentynyt, mutta en jäänyt todellakaan katumaan sitä, että uskalsin lukea teoksen jälleen. 

Suosittelen Tietokoneen vankeja dystopisen nuortenkirjallisuuden ystäville. Dystopiakirjallisuutta suolletaan nykyään markkinoille niin paljon, että lukijan on vaikea erotella helmet harmaasta massasta, mutta Tietokoneen vankien parissa kannattaa käyttää hetki aikaansa. Kirja ei tunnu yhtään vanhentuneelta, vaikka se on julkaistu lähes kolmekymmentä vuotta sitten.

Kannattaa käydä katsomassa myös jo mainitsemani Nafisanin bloggaus Tietokoneen vangeista.