Risto Isomäki: Kurganin varjot

Risto Isomäki: Kurganin varjot 2014 Tammi 341 s.
lainattu kirjastosta

Hetkeä myöhemmin kalastusalus oli hänen edessään. Juri taittoi alaspäin ja nosti jalkansa pystyyn. Hän putosi pari kolme metriä suoraan alas. Sitten hän kääntyi vaakasuoraan asentoon ja ui kalastusaluksen alle.
Hän näki heti sen, mitä oli pelännyt näkevänsä.
Kalastusaluksen pohja ei ollut enää vaaleansininen. Se oli muuttunut tummanpuhuvan mustaksi.
Callaon maalari.
No voi saatana, ajatteli Juri. No voi saatanan saatanan saatana.
Hän ui lähemmäs ja silitti Mriyan pohjaa kämmenellään.
Maalin pinta oli rosoinen, ja kun hän rapsutti pohjaa, maalia irtosi ja puinen pinta tuli näkyviin. Mustan kerroksen alla ei siis ollut sinistä maalia! Hän potkaisi räpylöillään ja kiersi aluksen ympäri. Musta pinta oli ehjä, vesirajaan asti. Missään ei näkynyt ainoatakaan vaaleansinisen maalin läiskää. Se ei tiennyt hyvää. Se oli todella huono juttu.

Alex on tutkimusryhmän kanssa tutkimassa muinaisia kurganeja. Hän on vakuuttunut siitä, että alueella on koskematon hautakumpu, jota kukaan ei ole vielä löytänyt. Alexin vaimo Irina on miehensä seurana, kunnes hän saa viestin, joka saa hänet jättämään miehensä ja lähtemään Mustallemerelle. Ihmiskuntaa saattaa lähestyä tuhoisa ekokatastrofi.

En ole aiemmin lukenut Risto Isomäkeä, vaikka kehuttu ja Tähtivaeltaja-palkinnon saanut Sarasvatin hiekkaa on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Kun Isomäeltä ilmestyi syksyllä mielenkiintoisen kuuloinen uusi kirja, päätin lukea sen ensimmäisenä. Kirja ei ollut minulle aivan täydellinen lukuelämys, mutta pikkupuutteistaan huolimatta pidän Isomäkeä jo yhden kirjan perusteella suomalaisen tieteiskirjallisuuden kärkijoukkoon kuuluvana nimenä. 

Kirjailija on selvästi perehtynyt aiheisiin, joista kirjoittaa. Kun uhkaskenaariot on luotu kiinnostaviksi ja pelottavan mahdollisiksi, kirja on dystopisen kirjallisuuden ystävälle herkkua. Monen asian pitäisi mennä juuri katastrofille sopivalla tavalla väärin, mutta Isomäen maalaama kauhukuva ei ole aivan mahdoton - valitettavasti. 

Hieman ohuiksi jääneet hahmot on yksi kirjan suurimmista puutteista. Välillä minusta tuntui, etten täysin ymmärtänyt henkilöiden motiiveja, ja etenkin Irinan käytös vaikutti välillä hieman hämmentävältä. Kirjan ihmissuhdedraama on mielestäni aivan tarpeeton eikä herättänyt minussa paljonkaan tunteita varmaankin juuri siksi, että kirjailija ei onnistunut saamaan henkilöitä lihaksi ja vereksi.

Pääasiassa pidin Isomäen kirjoitustyylistä, vaikka usean luvun päättäneet juonikoukut tuntuivat hieman turhilta. Juonikoukut tekevät lukemisesta nopeatempoista, mutta pidän enemmän siitä, kun kirjailija pitää jännitettä vireillä muilla tavoin.

Kurganin varjot sai minut vakuuttumaan Isomäen kirjailijan taidoista ja aion ehdottomasti perehtyä hänen tuotantoonsa lisää. Jotenkin aavistelen, että hänen aiemmasta tuotannostaan voi löytyä vieläkin kirkkaampia helmiä kuin tämä.

Osallistun kirjalla Idän pikajuna -haasteeseen ja kuittaan Varnan käydyksi siksi, että Mustameri hyväksytään kohdan suoritukseksi.

Muualla: Mummo matkalla, Kirjapolkuni, Kirjabrunssi, Kirsin kirjanurkka, Booking it some more, Iltaluvut, Kirjakertomuksia ja Kirjavinkit

Lois Lowry: The Giver

Lois Lowry: The Giver 1993 4 h 47 min äänikirjan lukija: Ron Rifkin
lainattu kirjastosta

The worst part of holding the memories is not the pain. It's the loneliness of it. Memories need to be shared.

Kirjan alussa Jonas on pian 12 vuotta täyttävä poika, joka odottaa jännittyneenä lähestyvää 12-vuotiaille järjestettävää seremoniaa. 12-vuotiaisten seremonia on ikäseremonioista tärkein, sillä sen aikana kukin 12 vuoden iän saavuttanut saa kuulla, mihin tehtävään heidät on määrätty. Jonas ei osaa arvata, mikä hänen tuleva tehtävänsä on, sillä hän ei ole osoittanut mielestään selviä taipumuksia mihinkään suuntaan. Hän saa tehtävän, joka on vain yhdellä yhteisön jäsenellä ja joka on kaikkein arvostetuin. Jonasista tulee muistojen saaja. Häntä varoitetaan heti tehtävän tuskallisuudesta, mutta siltikään Jonas ei osaa varautua siihen, miten hänelle määrätty tehtävä muuttaa hänen maailmankuvansa ja koko elämänsä.

Olen joskus aiemminkin yrittänyt kuunnella kirjastosta löytyviä englanninkielisiä äänikirjoja, mutta jostakin syystä en ole päässyt alkua pidemmälle. Päätin kokeilla vielä kerran ja kuuntelin tämänkertaisen valintani The Giverin loppuun asti vuorokauden aikana. Nyt kun pääsin alkukankeudesta äänikirjojen kuuntelun suhteen, aion ehdottomasti kuunnella äänikirjoja välillä jatkossakin. Silmäni ovat joskus iltaisin sen verran väsyneet, että tarinan kuunteleminen on sen varsinaista lukemista parempi vaihtoehto.

Muistan huomanneeni Lois Lowryn The Giverin monesti listoilla kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea. Luulin kuitenkin monta vuotta, että olen kirjan jo lukenut, sillä muistin lukeneeni kaikki Lowryn kirjat, jotka lapsuuden kirjastoni hyllystä löytyivät. Lopulta minulle selvisi, että kirjaa ei ole lainkaan suomennettu ja silloin tajusin, että en ole kirjaa voinut lapsuudessani lukea. Kirja menikin heti lukulistalle, koska kirjan ideakin kuulosti tällaisen dystopiafanin korviin hyvin kiehtovalta.

Oli mielenkiintoista kuunnella nuorille suunnattu dystopiakirja, joka on kirjoitettu ennen viime vuodet vallinnutta dystopiabuumia. Liian monet nykyiset kirjat noudattavat samantyyppistä kaavaa ja ovat melko samankaltaisia. Minulle tulee Lowryn kirjasta mieleen niin Rothin Divergent, Condien Matched kuin Oliverin Deliriumkin. The Giver on selvästi nykyisen nuorten dystopiakirjallisuuden äiti, mutta siinä on myös ainutlaatuisuutensa. Jonasin koulutusta on kuvailtu hyvin yksityiskohtaisesti. Kirja on paljon rauhallisempi ja seesteisempi kuin sitä seuranneet teokset. Joku voisi kuvailla kirjan loppuosuutta jopa tylsäksi. Silti vaikka välillä mielenkiintoni hieman herpaantui, sillä jotkin yksityiskohdat Jonasin koulutuksesta tuntuivat hieman aiemman toistolta, pidin tällaisesta rauhaisammasta otteesta tarinan kerrontaan. The Giver on mielestäni kokonaisuudessaan vahva ja koskettava kertomus.

Yhteiskunta, jossa Jonas elää, vaikuttaa aluksi jopa utopistiselta. Kukaan ei kärsi, kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä tapaan, jolla yhteiskunta toimii ja sääntöjä noudatetaan mielellään. Kuitenkin utopistinen ensivaikutelma alkaa romuttua pikkuhiljaa. Ensin lukija alkaa miettiä, millaista olisi elää yhteiskunnassa, jossa yksilöillä ei olisi mitään päätäntävaltaa omasta elämästään. Kahdeksanvuotiaat eivät saa enää nukkua lohtuesineen kanssa. Kaikki yhdeksänvuotiaat saavat polkupyörät ja saavat vasta silloin ajaa pyörillä. Ihmiset paritetaan niin kuin yhteisön vanhimmat parhaaksi näkevät, eikä ihmisillä ole lainkaan yksityisyyttä. Unetkin täytyy kertoa yksityiskohtia myöden vanhemmille, jotka eivät ole ikinä lasten biologisia vanhempia. Jonasin kuva idyllisestä yhteiskunnasta alkaa huojua, kun häntä aletaan kouluttaa tehtäväänsä.

Osasin arvailla Jonasille paljastuvia asioita jo ennen kuin ne kerrottiin kirjassa. Arvasin heti, mitä ihmisten vapauttaminen tarkoittaa. Vapautetuiksi tulevat ihmiset, jotka ovat rikkoneet kolmannen kerran sääntöjä, ovat tulleet liian vanhoiksi tai eivät muuten ole sopeutuneet osaksi yhteisöä. Tuskinpa vapauttamisen todellista merkitystä on kovin vaikea arvata, vaikka dystopiakirjoja ei olisi paljon edes lukenut. Siispä kirja ei tarjoillut minulle kovin mullistavia juonenkäänteitä, mutta silti viihdyin sen parissa erinomaisesti. Pidän Lowryn tavasta kuvailla asioita. Kun Jonas kokee intoa tai tuskaa uusien muistojensa vuoksi, Jonasin tunteet välittyivät hyvin myös lukijalle.

The Giver -äänikirjasta haluan sanoa sen verran, että mielestäni formaatti sopi melko hyvin tarinaan tutustumiseen. Näyttelijä Ron Rifkin eläytyi tapahtumiin ja tunteisiin hyvin ja pidin hänen tavastaan esittää eri henkilöitä.

Tänä vuonna ilmestyi Lowryn kirjaan perustuva elokuva, mutta en ole aivan varma, haluanko nähdä elokuvaa, vaikka kirjasta pidinkin. Minusta tuntuu hieman siltä, että tarina ei ehkä toimisi kovin hyvin elokuvana. Olen kuitenkin hyvin kiinnostunut muista Lowryn kirjoittamista teoksista, jotka sijoittuvat samaan maailmaan vaikka kirjat eivät ilmeisesti muodosta sarjaa, jossa on yhtenäinen alusta loppuun etenevä juoni.

Muualla: Notko, se lukeva peikko, Kujerruksia, Hyönteisdokumentti, Lukuholistin maistiaiset ja Sivukirjasto

The Giver -kvartetti

The Giver (1993)
Gathering Blue (2000)
Messenger (2004)
Son (2012)

Neal Shusterman: UnDivided

Neal Shusterman: Undivided 2014 Simon & Schuster 372 s.
saatu lahjaksi

When Sonia began to tell the tale of her husband, Connor thought he might, at best, get some information - clues as to why Proactive Citizenry was so afraid of not just the man, but the world's memory of him. Janson and Sonia Reinschild, winners of the Nobel Prize for medicine, were erased from history. Connor thought Sonia might give him information. He never expected this!

Älä lue tätä kappaletta, jos et ole lukenut aiempia osia! Muuten bloggaus on spoilerivapaa.
On kulunut lähes kaksi vuotta siitä, kun Connor karkasi kotoaan välttääkseen purettavaksi joutumisen. Starkeyn kasvattilapsista kokoama joukko nuoria levittää kauhua tappamalla purkamisen parissa työskenteleviä ihmisiä. Vaikka nuorisojoukko vastustaa purkamista, heidän toimillaan on epätoivottuja vaikutuksia. Koska ihmiset pelkäävät villiintyneitä nuoria, purkamisen kannatus on kasvanut. Se tuntuu joistakin ihmisistä ainoalta vaihtoehdolta äärimmäisyydestä huolimatta. Lainsäädäntöön yritetään saada uusia pykäliä, jotka muun muassa sallisivat lailliselta tieltä poikkeavien nuorten purkamisen ilman vanhempien lupaa. Voivatko Connor, Lev ja Risa tehdä enää mitään saadakseen purkamisen kielletyksi?
Spoilerit päättyvät.

Shustermanin dystologian ideana on tiivistettynä se, että pro choice - ja pro life -ihmisten väliset erimielisyydet ovat johtaneet karmivaan ratkaisuun. Abortit ovat kiellettyjä, mutta nuoret ovat 13 ja 18 ikävuoden välisenä aikana (tosin ikäraja on alennettu 17 vuoteen ensimmäisen kirjan jälkeen) vapaata riistaa. Jos he käyttäytyvät huonosti, joutuvat huoltajuuskiistojen välikappaleiksi tai ovat muuten vain epätoivottuja, huoltajat saavat ilmoittaa jälkikasvunsa purettaviksi. Purkamisen kannattajat eivät pidä purkamiseksi joutumista edes kuolemana vaan heidän mukaansa nuori jatkaa olemassaoloaan vain hieman eri muodossa. Puretun nuoren osat siirretään muille ihmisille, jotka niitä tarvitsevat.

Aloin lukea Unwind-dystologiaa lähes kaksi vuotta sitten, ja nyt on jälleen yksi kirjallinen matka saapunut päätökseensä. Kun hyvän sarjan saa luetuksi loppuun, olo on kaihoisa, melkeinpä jopa tyhjä. Enää ei tarvitse jännittää tulevien kirjojen tapahtumia ja rakkaiksi tulleiden henkilöiden kohtaloa. Vaikka kirjoihin voi palata, ensimmäistä lukukertaa ei ole enää mahdollista kokea uudelleen. Olen kärsinyt muutaman päivän ajan pienoisesta lukujumista ja olen lukenut sivun yhdestä ja katkelman toisesta kirjasta.

Jokaisessa Unwind-dystologian osassa on ollut juonenkäänteitä, jotka ovat onnistuneet täysin yllättämään minut. Juuri kun olen ajatellut, että mitään karmivampaa ei enää voi tapahtua, Shusterman tarjoilee seuraavan järkytyksen. Silti karmivuus ei ole mennyt liian pitkälle. Vaikka joskus on tullut hetkiä, jolloin mieluummin hyppäisi jonkin kohdan ylitse, silti se on juuri ja juuri lukijan sietokyvyn rajoissa. Lukemista ei voi lopettaa kesken, koska tarina on saanut lukijan liiaksi pauloihinsa.

Minulla on usein ongelmia sarjojen päätösosien kanssa. Varsinkin kun olen menettänyt sydämeni jollekin sarjalle, odotukset viimeistä kirjaa kohtaan kohoavat monesti liiankin korkeiksi. Shusterman ei ole vielä kertaakaan pettänyt minua, ja päätösosa oli todellakin odotuksen arvoinen. Se ei ole liian sekava, vaikka joissakin sarjoissa lopun lähestyessä on liian monia langanpäitä solmimatta ja viimeinen kirja tuntuu hieman hätäiseltä ja hutaistulta. UnDivided ei onneksi kärsi tällaisista ongelmista.

Sarjan piti olla alunperin trilogia, mutta kirjailija huomasi, että viimeiseen osaan vain tuli tekstiä. Hän ei halunnut kuitenkaan karsia ja lyhentää kirjaa ihanteelliseen 400 sivuun vaan hän mieluummin jakoi viimeisen osan kahdeksi kirjaksi. Tämä oli hyvä ratkaisu. Sarja ei tunnu mitenkään venytetyltä, mutta päätösosaan ei ole myöskään tungettu liikaa asioita. Sanoisin, että päätösosa on melkeinpä täydellinen, vaikkakin aivan kirjan lopun odotin menevän hieman eri tavalla. Kuitenkin se on niin pieni kauneusvirhe tässä kirjassa, että olen valmis unohtamaan asian ja rakastamaan UnDividedia ja koko sarjaa täydestä sydämestäni.

Unwind-dystologia on ehdottomasti paras lukemani nuorille aikuisille suunnattu dystopiasarja. Mikään muu ei ole vain yltänyt tällaiselle tasolle. Sarjan idea on nerokas, toteutus on loistava, ja henkilöt ovat inhimillisiä. Jännite on säilynyt kaikkien neljän kirjan ajan. Kaiken viimeistelee Shustermanin taito kirjoittaa. Jos pidät dystopiasta ja olet valmis lukemaan englanniksi, sinun täytyy lukea tämä sarja. Takaan, että et pety.

Unwind-sarja
Unwind (2007)
UnWholly (2012)
UnSouled (2013)
UnDivided (2014) 

Marissa Meyer: Cress

Kansikuva: Michael O.

Marissa Meyer: Cress 2014 Puffin Books 550 s.
lainattu kirjastosta

Bloggaus käsittelee sarjan kolmatta osaa, joten se voi sisältää paljastuksia edellisten osien juonista.

Her satellite made one full orbit around planet Earth every sixteen hours. It was a prison that came with an endlessly breathtaking view - vast blue oceans and swirling clouds and sunrises that set half the world on fire.
When she was first imprisoned, she had loved nothing more than to stack her pillows on top of the desk that was built into the walls and drape her bed linens over the screens, making a small alcove for herself. She would pretend that she was not on a satellite at all, but in a podship en route to the blue planet. Soon she would land and step out onto real dirt, feel real sunshine, smell real oxygen.
She would stare at the continents for hours and hours, imagining what that must be like.
Her view of Luna, however, was always to be avoided. Some days her satellite passed so close that the moon took up the entire view and she could make out the enormous glinting domes on its surface and the sparkling cities where the Lunars lived. Where she, too, had lived. Years ago. Before she'd been banished. 

Cress on ollut vankilassaan maapalloa kiertävässä satelliitissa jo vuosia. Hän kuuluu kuukansaan, mutta hänellä ei ole kansalle ominaisia voimia. Hänestä on kuitenkin kuukansalle hyötyä, sillä hän pystyy muun muassa estämään kuukansan alusten näkyvyyden maapallolla asujille. Viime aikoina Cress on kuitenkin avustanut Cinderin pakomatkaa, sillä hän on kiintynyt ihmisiin tarkkaillessaan heitä. Ihmisten suojeleminen kuukansan valtiaan Levanan päähänpistoilta on alkanut tuntua paljon tärkeämmältä kuin Cressin oman kansan intressit.

Aiemmat osat eivät ole temmanneet minua heti ensimmäiseltä sivulta lähtien otteeseensa, mutta Cress on varsin kiinnostavaa ja vauhdikasta luettavaa alusta saakka. Pidin uudesta hahmosta, Tähkäpäähän perustuvasta Cressistä, aika paljon. Hän on ihastuttavan kömpelö ja ujo uudessa ympäristössä, ja hänen ensi-ihastumisensa kuvailu tuo mieleen omat teiniajat.

En ole kovinkaan paljon lukenut satumukaelmia, mutta olen silti varma, että Meyerin The Lunar Chronicles on genren parhaimmistoa. Meyer käyttää satuja ihailtavan omaperäisesti, ja satuihin löyhästi perustuvissa hahmoissa on paljon aivan uutta. Ensimmäinen osa kärsi pienoisesta ennalta-arvattavuudesta, mutta mielestäni muilla osilla ei ole ollut kovin paljon samantyyppisiä ongelmia. 

Kyborgien kohtelu on herättänyt minussa suuttumusta ensimmäisestä osasta lähtien, mutta onneksi tässä osassa siihen tulee jotakin parannusta. Sarjassa keskitytään kahdenkin väestöryhmän epäoikeudenmukaiseen kohteluun. Kuusta paenneet kuukansan edustajat ovat pelättyjä ja inhottuja, vaikka tämän osan aikana paljastuu, että niin ei ole maapallon ympäri. Kyborgeja ei pidetä varsinaisesti edes ihmisinä, mikä on mielestäni hieman ihmeellisenä, sillä suurin osa kyborgeista on kuitenkin ollut alunperin ihmisiä, joiden osia on vain korvattu teknisillä vempaimilla. Miten tämä yhtäkkiä alentaa ihmisen asemaa ja oikeuttaa hänen hyväksikäyttönsä muun muassa ruton parannuskeinon etsimisessä?

Harmi, että Winter ilmestyy vasta ensi vuonna. Luulin sen ilmestyvän jo alkuvuodesta, mutta googletuksen jälkeen minulle selvisikin, että se on ilmestymässä vasta ensi vuoden marraskuussa. Winter vaikuttaa jo nyt todella kiinnostavalta hahmolta sen perusteella, millainen hän oli Cressissä. En yleensä lue sarjojen ekstratarinoita, mutta minun on ehkä pakko lukea kuningatar Levanan tarinan kertova Fairest, jonka pitäisi ilmestyä tammikuussa ja joka on ilmeisesti ihan oikean kirjan pituinen eikä vain novelli. Siinä on kuviakin ja katkelma Winter-kirjasta. Aloin odottaa tammikuuta.

♥♥♥♥½

Kirjaneidon mielestä kirjassa on sopivassa suhteessa toimintaa, jännittäviä paljastuksia, huumoria ja ripaus romantiikkaa.

The Lunar Chronicles 
Cinder 2012
Scarlet 2013
Cress 2014
Winter 2015 

Neal Shusterman: UnSouled

Neal Shusterman: UnSouled 2013 Simon & Schuster 404 s.
ostettu uutena

Risa admires herself in a way she's never taken the time to do before. A makeover. That's something this misguided world is long overdue for as well. If only Risa knew how to make that happen. Her mind goes back to Audrey's heartfelt tale about her son. It used to be that medicine was about curing the world's ills. Research money went into finding solutions. Now it seems medical research does nothing but find increasingly bizarre ways to use Unwinds' various and sundry parts. NeuroWeaves instead of education. Muscle refits instead of exercise. And then there's Cam. Could it be true what Roberta said - that Cam is the wave of the future? How soon until people start wanting multiple parts of multiple people because it's the latest thing? Yes, perhaps unwinding is kept alive by parents desperate to save their children, but it's the vanity trade that allows it to thrive with such gusto.
If there were any other option... It's the first time Risa truly begins to wonder why there isn't. 

Starkeyn johtama nuorisojoukko kapinoi purkamisjärjestelmää vastaan, mutta heidän kapinastaan voi seurata enemmän pahaa kuin hyvää. Connor ja Lev ovat jälleen pakomatkalla. Risa on jättänyt taakseen purettujen osista kootun Camin, ja Cam ei voi unohtaa Risaa. Camilla on myöskin identiteettikriisi. Onko hän varsinaisesti ihminen vai vain eri ihmisten paloista koottu olio? 

Shustermanin dystologian ideana on tiivistettynä se, että pro choice - ja pro life -ihmisten väliset erimielisyydet ovat johtaneet karmivaan ratkaisuun. Abortit ovat kiellettyjä, mutta nuoret ovat 13 ja 18 ikävuoden välisenä aikana (tosin ikäraja on alennettu 17 vuoteen ensimmäisen kirjan jälkeen) vapaata riistaa. Jos he käyttäytyvät huonosti, joutuvat huoltajuuskiistojen välikappaleiksi tai ovat muuten vain epätoivottuja, huoltajat saavat ilmoittaa jälkikasvunsa purettaviksi. Purkamisen kannattajat eivät pidä purkamiseksi joutumista edes kuolemana vaan heidän mukaansa nuori jatkaa olemassaoloaan vain hieman eri muodossa. Puretun nuoren osat siirretään muille ihmisille, jotka niitä tarvitsevat. 

Unwind-dystologiasta on vielä yksi kirja lukematta, mutta voin jo nyt sanoa ilman epäilystä, että Shusterman on onnistunut kirjoittamaan parhaan koskaan lukemani YA-dystopiasarjan. Sarjan kaikki kirjat ovat olleet äärimmäisen koukuttavia, mutta samalla ne ovat tarjonneet ajattelun aihetta. Joistakin ahmittavista kirjoista jää jälkeen hieman tyhjä olo. Lukiessa on aika kivaa, mutta lukemisen ja pienoisen pohdinnan jälkeen tajuaa, että kirja ei periaatteessa tuonut elämääni mitään kovin merkittävää. Shustermanin dystopiasarja on sitä vastoin älykästä nuorten aikuisten kirjallisuutta eikä vain kertakäyttötavaraa. Voisin kuvitella lukevani kirjat uudelleen ja nauttivani niistä toisellakin lukukerralla paljon.

Vaikka pidin sarjan kolmannestakin osasta, se ei aivan yllä ensimmäisen ja toisen tasolle. Yksi minua häirinnyt asia on näkökulman vaihtelut. Samaa metodia on käytetty aiemmissakin osissa, mutta tässä taitaa olla vieläkin enemmän näkökulmia, sillä ensimmäistä kertaa asia häiritsi. Välillä olin jo melkein unohtanut, mihin tilanteeseen jokin henkilö oli viimeksi jäänyt, koska sen jälkeen oli kuvattu vaikka kuinka monelle muulle henkilölle tapahtuneita asioita. Kirja ei tarjoa myöskään niin paljon ravisuttavia uusia juttuja kuin aiemmat. On tässäkin osassa kuitenkin juonen mullistava lopetus. Kiinnostavaa on myös se, miten purkamisen keksimistä avataan. Nuorten purkamisen takana olevat asiat ovat varsin kiinnostavia.

Shusterman on myös onnistunut asiassa, jota kaikissa kirjoissa ei edes yritetä. Hän saa lukijan ymmärtämään syyt myös vastapuolen toiminnalle, vaikka toiminta hirveältä tuntuukin. Purkamisen hyväksymiselle on syynsä, ja niiden uskottava selittäminen tekee kirjasta realistisemman.   

Jos mahdollista, kolmannen osan lopetus tekee sarjan maailmasta vieläkin karmivamman. En malttaisi odottaa lokakuuta ja viimeistä kirjaa. Luulen, että Shusterman onnistuu jälleen yllättämään minut täysin ja uskon rakastavani viimeistä kirjaa. IMDb:n mukaan Unwind-elokuva olisi tulossa ensi vuonna, mutta en vielä uskalla luottaa tähän uutiseen. Kirjailija itse oli julkaissut tällaisen päivityksen elokuvan tilasta muutama päivä sitten.

Tämä sarja on yksi niistä, joille toivoisin suomennosta. Jos elokuva toteutuu ja tulee Suomen elokuvateattereihin, ehkäpä on jonkinlaista toivoa. Suosittelen kirjaa kaikille YA-dystopian ystäville. En oikein usko, että kukaan kyseisestä genrestä pitävä voisi pettyä. Varoitan kuitenkin, että tämä sarja on astetta karmivampi kuin muut YA-dystopiat. Nälkäpelit ovat aikamoisia lasten satuja tähän verrattuna.

♥♥♥♥½

Unwind-sarja
Unwind (2007)
UnWholly (2012)
UnSouled (2013)
UnDivided (lokakuu 2014) 

UnSouled sopii kirjabingon ruutuun Ostettu kirja.

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Ray Bradbury: Fahrenheit 451 2008 (1953) HarperCollins 211 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Fahrenheit 451)
lainattu kirjastosta

The magic is only in what books say, how they stitched the patches of the universe together into one garment for us.

'Luckily, queer ones like her don't happen, often. We know how to nip most of them in the bud, early. You can't build a house without nails and wood. If you don't want a house built, hide the nails and wood. If you don't want a man unhappy politically, don't give him two sides to a question to worry him; give him one. Better yet, give him none. Let him forget there is such as thing as war. If the Government is inefficient, top-heavy, and tax-mad, better it be all those than that people worry over it. Peace, Montag. Give the people contests they win by remembering the words to more popular songs or the names of state capitals or how much corn Iowa grew last year. Cram them full of non-combustible data, chock them so damned full of "facts" they feel stuffed, but absolutely "brilliant" with information. Then they'll feel they're thinking, they'll get a sense of motion without moving. And they'll be happy, because facts of that sort don't change. Don't give them any slippery stuff like philosophy or sociology to tie things up with. That way lies melancholy. Any man who can take a TV wall apart and put it back together again, and most men can nowadays, is happier than any man who tries to slide-rule, measure, and equate the universe, which just won't be measured or equated without making man feel bestial and lonely. I know, I've tried it; to hell with it. So bring on your clubs and parties, your acrobats and magicians, your dare-devils, jet cars, motorcycle helicopters, your sex and heroin, more of everything to do with automatic reflex. If the drama is bad, if the film says nothing, if the play is hollow, sting me with the theremin, loudly. I'll think I'm responding to the play, when it's only a tactile reaction to vibration. But I don't care. I just like solid entertainment.'

Guy Montag on palomies, jonka tehtävänä on sytyttää tulipaloja niiden sammuttamisen sijaan. Palomiehet polttavat kirjoja, joiden hallussapito on ehdottomasti kielletty, sillä ne estävät ihmisten onnellisuuden. Kuitenkin kun Guy tapaa naapurinsa Clarissen, Clarissen kanssa keskusteleminen saa Guyn miettimään uudelleen elämäänsä. Guy toteaa, ettei hän ole onnellinen eikä taida edes rakastaa vaimoaan, vaikka hän elää yhteiskunnassa, joka keskittyy tarjoamaan ihmisille nautintoa.

Ray Bradburyn Fahrenheit 451 kuuluu dystopiakirjallisuuden klassikoihin, ja olen siksi halunnut jo kauan sen lukea. Lainasin kirjan keväällä, koska harkitsin osallistuvani lukupiiritapaamiseen, jossa kirjaa käsiteltiin. Aika ei sitten sopinutkaan ja kirjakin jäi odottamaan vuoroaan. En voinut kirjaa enää uusia, joten minun oli pakko lukea se tai palauttaa lukemattomana kirjastoon. On ilmiselvää, että valitsin lukemisen.

Onnistuneimmat dystopiakirjat saavat ensin huoahtamaan helpotuksesta, ettei yhteiskuntamme onneksi ole aivan tällä mallilla. Tämän ajatuksen jälkeen mieleen alkaa hiipiä ajatuksia siitä, millaista todellisuuspohjaa kirjan tapahtumilla on. Maailmassa on maita, joissa sananvapautta rajoitetaan ja joistakin asioista ei vain saa puhua tai kirjoittaa. Länsimaissa taas kulutetaan paljon aivot narikkaan -viihdettä. Saippuasarjat ja tositv-ohjelmat on luotu kevyeksi viihdykkeeksi. Niiden olemassaolo ei ole mielestäni huono juttu. Tunnen ihmisen, joka sanoo tarvitsevansa saippuasarjoja jaksaakseen elämäänsä kuuluvia vaikeita asioita. Minusta niitä pitäisi kuitenkin pääasiassa kuluttaa tasapainona enemmän älyllisiä virikkeitä tarjoavalle toiminnalle.

Ajatteleminen ja tieto lisäävät välillä tuskaa, sillä varmasti moni mieluummin ummistaisi silmänsä epäkohdilta, mutta epäkohdat eivät myöskään parane, jollei niitä huomata ja yritetä parantaa. Pelkästään hedonismiin perustuva kulttuuri jättäisi ihmiset aika tyhjiksi. Nozickin mielihyväkone on ajatuskoe, jonka pyrkimyksenä on todistaa eettinen hedonismi virheelliseksi. Tuskinpa moni olisi kytkemässä itseään mielihyväkoneeseen, sillä ihmiset mieluummin kokevat asioita oikeasti kuin nauttivat koneen heille keinotekoisesti tuottamista kokemuksista.

Propaganda tekee ihmisistä helpommin hallittavia. Jos kansa saadaan olemaan kyseenalaistamatta hallituksen sanomaa, se ei kapinoi. Kirjassa lapset otetaan vanhempien vaikutuksen alaisuudesta pois ennen kuin vanhemmat ovat ehtineet kylvää vaarallisten ajatusten siemenen jälkikasvunsa mieleen. Kun keskustellaan presidenttiehdokkaista, tärkein arviointikriteeri on ulkonäkö.

Välillä lukeminen hieman takkusi, ja melko pian tajusin, että kirjaa ei kannata lainkaan lukea väsyneenä. Bradburyn ajoittain omintakeinen kirjoitustyyli sai minut tipahtamaan kärryiltä, jos ajatukseni harhautuivat hetkeksi muualle. Tavallaan minua huvitti se, että näin kävi juuri kirjan kanssa, jossa puhutaan siitä, miten kirjat lyhenivät ensin lyhenemistään, koska ihmisten keskittymiskyky huonontui. Onneksi yleensä pystyn keskittymään kirjoihin melko hyvin, mutta iltalukeminen juuri ennen nukahtamista ei sopinut tälle kirjalle.

Kirjassa oli joitakin vaikuttavia kohtia. Yksi suosikeistani on bloggauksen alkuun valitsemani lainaus. Jo hetki lukemisen jälkeen minusta alkoi tuntua, että pidän kirjasta enemmän kuin juuri viimeisen sivun luettuani. Kirjan sanoma kypsyy sisälläni, ja todennäköisesti teos tuntuu yhä vaikuttavammalta kuukauden, puolen vuoden ja vuoden päästä. Kuitenkaan Fahrenheit 451 ei kuulu dystopiaklassikkosuosikkeihini, enkä usko, että se kuuluu niihin vuodenkaan päästä. Orwellin 1984 ja Atwoodin The Handmaid's Tale vain ovat mullistaneet ajatusmaailmaani enemmän. Tästä huolimatta Fahrenheit 451 kuuluu varmasti niihin kirjoihin, jotka jättävät jonkinlaisen pysyvän jäljen.

♥♥♥♥

Muualla: Hurja hassu lukija, Kuuttaren lukupäiväkirja, Nulla dies sine legendo, Olgan lukupäiväkirja, Luen, mutta en kirjoita, Yöpöydän kirjat ja Taikakirjaimet

Fahrenheit 451 on voittanut ilmestymisensä jälkeen lukuisia palkintoja, muun muassa yhden harvoista jaetuista Retro Hugo -palkinnoista. Tämän vuoksi kirja sopiikin kirjabingon Palkittu kirja -ruutuun. Kirjan lukemisen myötä saan myös toisen bingon. Kannen perusteella valitsin Lotta-Liisa Joelssonin Vivikan, Susanna Kaysenin Girl, Interrupted perustuu tositarinaan, James Bowenin Katukatti Bobin kannessa komeilee kissa, ja Charlaine Harrisin Real Murders on dekkari.
Kirja on myös kolmas luettu teos TBR100-listaltani.

Robert J. Sawyer: Flashforward

Kannen valokuva: Jupiterimages

Robert J. Sawyer: Flashforward 2009 (1999) Tor Books 319 s.
saatu lahjaksi

But there was a Catch-22 - one of the few American novels he'd read had introduced him to that concept. By committing suicide - he wasn't afraid to think the word - he could prove that his future wasn't predestined; after all, in not just his own vision, but in that of the restaurant manager, he was alive twenty years hence. So, if he killed himself today - if he swallowed the pills right now - he'd demonstrate conclusively that the future wasn't fixed. But it would be like Pyrrhus's defeats of the Romans at Heraclea and Asculum, the kind of victory that still bears his name, a victory at a horrible cost. For if he could commit suicide, then the future that had so depressed him was not inevitable - but, of course, he'd no longer be around to pursue his dream.

CERNissä, Genevessä sijaitsevassa hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa, järjestetään koe, jonka tavoitteena on Higgsin bosonin löytäminen. Kokeen aikana tiedemiehet menettävät tajuntansa ja he näkevät itsensä jossakin täysin muualla. Herättyään he ajattelevat, että kokeessa on mennyt jokin pieleen, ja tajunnan menetys ja hallusinaatiot ovat aiheutuneita kokeesta. Pian CERNin työntekijöille kuitenkin selviää, että koko maailman väestö on menettänyt tajuntansa samaan aikaan. Suurin osa on nähnyt näkyjä, jotka paikallistetaan 21 vuoden päähän. Ovatko ihmiset nähneet tulevaisuuteensa?  

Odotin etukäteen, että kirja muistuttaisi enemmän kirjaan pohjautuvaa televisiosarjaa. Televisiosarjan poliisitutkinnan sijaan kirjassa seurataan CERNin työntekijöitä. Eteymät (engl. flashforward) näyttävät tulevaisuuden 21 vuoden eivätkä puolen vuoden päästä. Videokamerat eivät kirjassa nauhoita mitään tapahtumia eteymän aikana, kun taas televisiosarjassa valvontakameranauhoja taidettiin käyttää tapauksen tutkinnassa. Kirjalla ja televisiosarjalla on yhteistä lähinnä pääidea eteymistä. Eteymät aiheuttavat molemmissa paljon onnettomuuksia. Televisiosarja oli mielestäni nopeatempoisempi ja jännittävämpi, mutta kirjakin oli varsin kiehtovaa luettavaa.

Kirjassa käsitellään paljon tahdon vapautta ja moraalista vastuuta. Voidaanko CERNin kokeen järjestäjiä syyttää lukuisien ihmisten kuolemasta? He eivät olisi mitenkään voineet tietää, millaisia seurauksia kokeella on, mutta toisaalta he olisivat voineet olla järjestämättä koetta. Kuitenkin tieteellisiä kokeita tehdään jatkuvasti ympäri maapalloa, ja CERNin fyysikoiden kokeen piti olla vain yksi muiden joukossa, vaikka siltä toivottiinkin merkittäviä tuloksia. 

CERNissä työskentelevä Theo Procopides ei näe eteymän aikana yhtään mitään. Hänelle selviää muiden ihmisten näkyjen avulla, että hänet murhataan alle 50-vuotiaana. Theo yrittää saada mahdollisimman paljon tietoa omasta murhastaan, jotta hän voisi estää kuolemansa. Murhan estämisestä tulee hänelle pakkomielle, joka haittaa muuta elämää. Theon vanhempi kollega Lloyd Simcoe uskoo, ettei tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Eteymät eivät ole näyttäneet vain yhtä mahdollista tulevaisuutta vaan ihmiset ovat nähneet, miltä heidän oikea tulevaisuutensa näyttää. Vaikka he yrittäisivät estää näkynsä toteutumisen, he eivät voi siinä onnistua. Minusta tuntui koko kirjan ajan siltä, että tulevaisuuteen näkeminen vaikuttaa siihen, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Tuntuu käsittämättömältä, miten sillä ei voisi olla olematta vaikutusta. Jos ihmiset saavat väläyksen tulevaisuudestaan, he joko alkavat ohjata elämäänsä näkynsä suuntaan tai yrittävät estää näkynsä toteutumisen. On melko uskottavaa, että osa ihmisistä onnistuu muuttamaan tulevaisuuttaan.

Alun lainauksessa eräs kirjan henkilö miettii, tehdäkö itsemurha vai ei. Hän ei halua kokea näkemäänsä tulevaisuutta, sillä se tarkoittaisi, että hänen unelmansa eivät ole toteutuneet. Hänen halunsa elää on turmeltunut, koska hän ei näe mitään järkeä jatkaa elämäänsä haaveiden romahdettua. Hän on tarvinnut haaveita jaksaakseen eteenpäin. Silti hän tietää, että jos hän tekee itsemurhan, hänen näkemänsä tulevaisuus ei toteudu. Silloin hän on vaikuttanut tulevaisuuteen ja hänen näkynsä onkin vain yksi mahdollisuus. Kuitenkaan hän ei saa parempaa tulevaisuutta, sillä itsemurhan tekeminen tarkoittaisi, ettei hänellä ole tulevaisuutta lainkaan.

Kirjassa on jonkin verran tieteellistä jargonia, ja epäilen, että olisin saanut kirjasta vielä enemmän irti, jos olisin perehtyneempi fysiikkaan. Fysiikka oli kuitenkin koulussa inhokkiaineeni ja olen opiskellut sitä todella vähän sen vuoksi. Suurimman osan kirjasta uskon ymmärtäneeni, mutta osa olisi vaatinut enemmän taustatietoja.

Pääasiassa pidin kirjan lähestymistavasta aiheeseen, mutta loppu meni minusta sekavaksi ryntäilyksi. Lopetuksessa oli myös eräs ratkaisu, joka ei saanut minua kovinkaan innostuneeksi, mutta toisaalta jos asiat olisivat menneet haluamallani tavalla, Sawyerin olisi oikeastaan täytynyt kirjoittaa kirjalle jatko-osa.

Enää ei tuntunut olevan saatavilla muita kuin televisiosarjaa mainostavia pokkareita. En muutenkaan ole kovin ihastunut elokuva- ja televisiosarjapainoksiin, mutta tämä pokkariversio ärsytti minua erityisen paljon. Takakansiteksti oli suurin ongelmani. Takakannessa esitellään lähinnä televisiosarjaa ja annetaan ymmärtää, että kirjan juoni on samanlainen, mutta kirja eroaa televisiosarjasta kuin yö päivästä. Takakantta voisi pitää lähinnä vain televisiosarjan mainoksena eikä se ole todellakaan kelvollinen kuvaus kirjan sisällöstä. Jos kirja ja televisiosarja ovat selvästi erilaisia, eikö kirjan takakannessa kuitenkin pitäisi kuvailla kirjaa eikä kirjaan perustuvaa televisiosarjaa? Kysynpähän vain. Ärsyttävää.

 ♥♥♥♥¼

Luin Flashforwardin pokkarina, joten rastitan kirjabingon Pokkari-ruudun.

Veronica Roth: Allegiant

Kansi: Joel Tippie

Veronica Roth: Allegiant 2013 HarperCollins 526 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Uskollinen)
lainattu kirjastosta

Bloggaus käsittelee sarjan kolmatta kirjaa, joten se sisältää paljastuksia aiempien osien juonista.

"What kind of organisation?"
"The kind that wants to leave the city," she says. "They released some kind of manifesto this morning. They call themselves the Allegiant." When she sees my confused look, she adds. "Because they're allied with the original purpose of our city, see?"
"The original purpose - you mean, what was in the Edith Prior video? That we should send people outside when the city has a large Divergent population?"
"That, yes. But also living in factions. The Allegiant claim that we're meant to be in factions because we've been in them since the beginning." She shakes her head. "Some people will always fear change. But we can't indulge them."
With the factions dismantled, part of me has felt like a man released from a long imprisonment. I don't have to evaluate whether every thought I have or choice I make fits into a narrow ideology. I don't want the factions back.
But Evelyn hasn't liberated us like she thinks - she's just made us all factionless. She's afraid of what we would choose, if we were given actual freedom. And that means that no matter what I believe about the factions, I'm relieved that someone, somewhere, is defying her.

Jeaninen kuoleman jälkeen Tobiaksen äiti Evelyn on noussut uudeksi johtajaksi ja nykyään osastot ovat kiellettyjä. On paljastunut, että kaupungin ulkopuolella asuvat ihmiset ovat perustaneet kaupungin eräänlaiseksi laboratorioksi, jonka asukkaita tarkkaillaan kuin koe-eläimiä. Divergenttien on tarkoitus olla ratkaisu vahingoittuneiden geenien ongelmaan. Evelyn ei halua päästää ketään kaupungin ulkopuolella, mutta Evelynin uudenlainen diktatuuri herättää vastustusta ja Uskolliset-niminen ryhmä (engl. Allegiant) alkaa miettiä keinoja päästä pyytämään apua kaupungin ulkopuolelta. Tris ja Tobias liittyvät joukkoon, joka lähtee kaupungin ulkopuolelle, mutta he eivät osaa lainkaan aavistaa, millainen heidän maailmankuvansa mullistava todellisuus kaupungin rajojen ulkopuolella odottaa.

Olen kuullut Allegiantista lähinnä negatiivisia mielipiteitä. Insurgent oli minulle pienoinen pettymys ja pelkäsin, onko päätösosa myös. Tiesin, että kirjassa tapahtuu jotakin mielipiteet jakavaa ja minulla oli jopa vahva arvaus siitä, mikä tämä asia voisi olla. 

Monesti päätösosat eivät tunnu täysin tyydyttäviltä lopetuksilta, mutta Allegiant oli minusta sopiva päätös sarjalle. Väliosalta ja hieman kaoottiselta tuntunut Insurgent oli onneksi vain hetkellinen notkahdus, ja viimeinen osa oli jälleen ainakin yhtä hyvä kuin Divergent. Roth antoi vastauksia edellisten osien herättämiin kysymyksiin, muun muassa siihen, miksei muiden Yhdysvaltojen kaupunkien tilaa kuvata lainkaan. Aiemmista osista poiketen Roth käyttää sekä Trisiä että Tobiasta kertojaääninä, mikä vaati ensin totuttelua mutta tuntui lopulta hyvältä ratkaisulta.

Luulin tietäväni, miten YA-kirjoissa asiat menevät, enkä uskonut Rothin tekevän sellaista ratkaisua kuin hän teki. Ymmärrän, miksi tämä yksi tapahtuma jakaa mielipiteitä, mutta minusta se oli jollakin tapaa yllättävää ja hieman tuorettakin. Toisaalta minäkin mietin kyyneleet silmissä, miksi näin tapahtui, mutta pääosin pidin Rothin ratkaisua hyvänä. Anteeksi kryptisyyteni, mutta en halua pilata kenenkään lukukokemusta. En kuitenkaan voinut olla hieman pohdiskelematta erästä kirjan tärkeää tapahtumaa.

En edelleenkään pidä Divergent-trilogiaa parhaimpana YA-dystopiasarjana, sillä esimerkiksi Neal Shustermanin Unwind-dystologia peittoaa sarjan mennen tullen. Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi kirja on saanut osakseen niin suuren suosion. Roth on osannut kirjoittaa todella vetävän tarinan, ja sekä ensimmäisen että toisen osan jälkeen jäi tunne, että seuraava osa on saatava luettavaksi mahdollisimman pian. Onneksi luin kirjat englanniksi, sillä epäilen, että suomeksi luettuna sarjan melko yksinkertainen kieli ja preesens-kerronta olisivat häirinneet. Nyt pystyin heittäytymään tarinan vietäväksi ja sivuuttamaan pienet heikkoudet. Viimeisen osan parissa tosin mietin, meniköhän kaikki ihan tieteen sääntöjen mukaan, mutta olen anteeksiantavalla päällä, joten sekään ei häirinnyt niin paljon kuin olisi voinut. Kaikki osat luin huimaavalla vauhdilla, ja muu elämä jäi kirjoille yleensä toiseksi. En lue tätä trilogiaa uudelleen, mutta ainoaksi jäävä lukukerta oli varsin viihdyttävä.

♥♥♥♥

Muualla: Notko, se lukeva peikko, Maailman ääreen, Todella vaiheessa ja Kirjaneidon tornihuone.

Divergent-trilogia
Divergent 2011 (Outolintu)
Insurgent 2012 (Kapinallinen)
Allegiant 2013

Kirjabingossa ruksin ruudun Lainattu kirja. Bloggaan bingokirjoista väärässä järjestyksessä, jos joku sattuu ihmettelemään, miksi ruudukko näyttää yhtäkkiä ihan erilaiselta.

Petri Laine & Anne Leinonen: Kuulen laulun kaukaisen (+BINGO!)

Petri Laine & Anne Leinonen: Kuulen laulun kaukaisen 2014 Kuoriaiskirjat 187 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Petri Laine ja Anne Leinonen ovat kumpikin kokeneita spefi-kirjailijoita, mutta en ollut aiemmin tutustunut kummankaan tuotantoon, vaikka Anne Leinosen hiljattain ilmestynyt Ilottomien ihmisten kylä on vaikuttanut jo ennen tämän novellikokoelman lukemistakin todella kiinnostavalta.

Kuulen laulun kaukaisen kuulosti takakansitekstin perusteella niin kiehtovalta, että ajattelin uskaltautua tutustumaan Laineeseen ja Leinoseen novellien muodossa. Olen todella huono lukemaan novelleja, ja tämä novellikokoelma taisi olla kuluvan vuoden ensimmäinen kosketukseni novelleihin. Kuulen laulun kaukaisen luettuani mietin kuitenkin, miten paljon hienoja kirjallisia elämyksiä menetän novellikammoni vuoksi.

Tänään kosketin maailmaa

Kokoelma alkaa vetävällä avaruuslennon aikana tapahtuvalla kauhukertomuksella. Tänään kosketin maailmaa puistattaa jo ensimmäisellä sivulla, sillä lukijalle selviää heti, että novellin päähenkilö Vera on joutumassa hengenvaaraan. Kerronnan aikamuoto vaihtuu preesensistä imperfektiin ja hyytävän aloituksen jälkeen aletaan kertoa, miten Vera päätyi alun tilanteeseen. Novellin miljöö tuo tunnelmaan lisäsäväyksen, sillä maanpinnalle tippuva meteoriitti konkretisoi avaruuden tuntemattomat vaarat.

Vera on kosmonautti, joka on toteuttanut pitkäaikaisen haaveensa avaruuteen pääsystä. Nyt hänen olonsa on lähinnä tyhjä ja hän tietää tehneensä uransa eteen uhrauksia. Perheen perustaminen tuntuu mahdottomalta.

Avaruuslentäjät näkevät meteoriitin räjähtävän ja saavat tietää sen tippuneen Siperiaan. Veraa tieto järkyttää muita enemmän, sillä Venäjä on hänen kotimaansa. Meteoriitti ei ole kuitenkaan lähelläkään tavallista vaan avaruudesta on tippunut maan päälle ennenkokematon kauhu.

Kauhistuttavan tilanteen kertominen on koukuttava tapa aloittaa, ja tässä novellissa se on mielestäni myös toimiva keino. Lukijalle jää aloituksesta huolimatta jännitettävää. Heti alusta asti on selvää, että avaruuslento ei pääty hyvin. Kauhistuttavia tapahtumia seurataan aluksi etäältä, mutta avaruuslentäjät kokevat kuitenkin tapahtumat läheisiksi maanpinnalla olevien läheistensä vuoksi. Jo alun perusteella on selvää, että jotakin kauheaa on tapahtumassa myös maanpinnan yläpuolella.

Ässä

Ässä sijoittuu jatkosodan aikaan ja novellissa keskitytään joukkoon taistelulentäjiä. Kaikkein taitavin taistelulentäjä Reino selviytyy monesta hengenvaarallisesta tilanteesta. Reinon onni vaikuttaa oikeastaan jo liiankin hyvältä. Mikä on Reinon onnen salaisuus? Jotkut alkavat jo epäillä, että Reino on vakooja.

Aavistin jo etukäteen, etten pidä toisesta novellista yhtä paljon kuin ensimmäisestä. Novelli ei todellakaan ollut huono vaan idea liiankin onnekkaasta sotalentäjästä oli ihan onnistunut, mutta sodan aikana tapahtuvat tarinat eivät yleensä jaksa ylläpitää mielenkiintoani. Jotenkin novelli tuntui muutenkin kokoelman aloitusta vetelämmältä. Idea ja loppuratkaisu eivät olleet yhtä riipiviä. Ehkä niiden ei ollut tarkoitustakaan olla. Tänään kosketin maailmaa on mielestäni luokiteltavissa kauhuksi, kun taas Ässä on ennemminkin sotakertomus yliluonnollisin vivahtein. Sodan kuvaus nousi välillä oikeastaan enemmän pinnalle kuin varsinainen Reinon kuoleman väistely.

Lumen kevät

Novellin minäkertojana toimiva päähenkilö on lähetetty planeetalle, joka on surkeista luonnonoloista huolimatta geologien ja arkeologien unelmakohde. Päähenkilö vaistoaa, ettei planeetta ole autio, vaikka todisteet väittävät muuta. Planeetalla alkaa sattua salaperäisiä kuolemantapauksia, mutta päähenkilön omin silmin näkemä ruumis katoaa kuin tuhka tuuleen. Lukija saa hyvin pian tietää, että päähenkilöllä on salattavaa. Novellin idea toi hieman mieleeni Harstadin Darlah - 172 tuntia kuussa. Jännite voimistuu hiljalleen, mutta en pitänyt novellia yhtä kauhistuttavana kuin kokoelman aloittavaa avaruuteen sijoittuvaa novellia.

Kuvat eivät valehtele

Kuvat eivät valehtele on kokoelman toinen historiallinen novelli. Novelli sijoittuu Neuvostoliittoon ja päähenkilönä on puolueen virkamies Vasili Tupakov. Tupakov on oppinut täyttämään käskyt turhia kyselemättä, mutta eräänä päivänä hän saa salaperäisen kirjeen. Kirjeen kirjoittaja väittää tuntevansa Vasilin, vaikka Vasililla ei ole muistikuvaa kirjoittajasta. Vasilin lausahtama "En tiedä enää, kuka on ystävä, kuka vihollinen." kuvaa hyvin Vasilin mieleen ujuttautuvaa epäluottamusta. Onko hänen koko elämänsä valetta? Tästä novellista mieleeni tuli aika vahvasti Orwellin Vuonna 1984. Kuvailisin novellia dystopiseksi, sillä Neuvostoliiton ihmisten elämien hallinta on viety astetta todellisuutta pidemmälle lisäämällä kertomukseen scifi-elementti. Voisin kuitenkin hyvin kuvitella, että Neuvostoliiton aikana olisi voitu turvautua novellissa esiteltyyn kojeeseen, jos sellainen vain olisi ollut saatavilla.

Kuulen laulun kaukaisen 

Kokoelman viimeinen novelli, joka on antanut nimensä koko kokoelmalle, on teoksen ainoa rakkauskertomus. Kielletty rakkaus eri muodoissaan on varsin tyypillinen aihe, mutta novellin asetelma ei kuitenkaan ole aivan perinteinen. Haalea ja Kuulas ovat olentoja, jotka ovat yhtyneet toisiinsa siitä huolimatta, että niin ei saisi tehdä. Yhtymisen seuraukset ovat saaneet heidät pakenemaan, sillä muuten Kuulas vangittaisiin ja Haalea tapettaisiin. He laskeutuvat levähtämään autiolta vaikuttavalle planeetalle, koska Kuulas on pian jakautumassa ja hän ei voi jatkaa matkaa pidemmälle. Planeetalta löytyy yllättäen suojelija, jolta saatu apua saattaa muuttaa kaiken.

Mikään novelleista ei todellakaan ollut huono, mutta pidin muutamasta enemmän kuin muista. Tänään kosketin maailmaa ja Kuvat eivät valehtele olivat minulle kokoelman helmiä. Ensimmäinen karmi selkäpiitä, sillä kirjan tarjoama uhkavisio oli todella pelottava ja jollakin tapaa myös mahdollisen tuntuinen. Vaikka avaruutta on tutkittu, se on vielä kuitenkin myös tuntematon. En pitäisi mitenkään mahdottomana, että sieltä tulisi maan pinnan päälle jotakin ennalta arvaamatonta, vaikka ehkäpä novellin meteoriitin mukanaan tuoma vaara ei olekaan todennäköisimmältä tuntuva mahdollisuus. Olisi ollut ihme, jollei Kuvat eivät valehtele olisi ollut mieleeni, sillä 1984 on yksi lempiklassikoitani. Novellissa oli kuitenkin myös sopivasti omaperäisyyttä. Kaikki novellit tarjosivat juuri sitä, mitä pelkään, että en saa novelleilta. Novellien juonet olivat hyvin rakennettuja ja tarinat toimivat hyvin novellin mittaisina. Minkään novellin loppu ei töksähtänyt ja jättänyt kaipaamaan venytystä.

♥♥♥♥¼

Muualla: Routakoto

Kuulen laulun kaukaisen sopii hyvin kirjabingon Alle 200 sivua -lokeroon. Voin myös ensimmäistä kertaa huudahtaa BINGO! Dekkarina luin Charlaine Harrisin Real Murders -kirjan, fantasiakirjaa edusti Merja Mäen Venesataman Tillinka & Vaaralliset vuoret, romantiikkaa toi mukaan Kiera Cassin The Selection ja Marissa Meyerin Scarlet kuuluu kirjasarjaan. Vaatimattomana tavoitteenani on saada koko ruudukko täyteen heinäkuun loppuun mennessä, mutta se saattaa osoittautua liian haastavaksi. Seuraavan bingon uskon kuitenkin saavani torstaisen lukumaratonin aikana.

Marissa Meyer: Scarlet

Marissa Meyer: Scarlet 2013 Puffin 452 s.
lainattu kirjastosta

But she'd been gone for over two weeks. Just disappeared without sending a comm, without a good-bye, without any warning. She'd even missed Scarlet's eighteenth birthday, though she'd bought the ingredients for Scarlet's favorite lemon cake the week before. 
None of the farmhands had seen her go. None of the worker androids had recorded anything suspicious. Her portscreen had been left behind, though it offered no clues in its stored comms, calendar, or net history. Her leaving without it was suspicious enough. No one went anywhere without their ports.
But that wasn't the worst of it. Not the abandoned portscreen or the unmade cake.
Scarlet had also found her grandmother's ID chip.
Her ID chip. Wrapped in cheesecloth spotted red from her blood and left like a tiny package on the kitchen counter.
The detective said that's what people did when they ran away and didn't want to be found - they cut out their ID chips. He'd said it like he'd just solved the mystery, but Scarlet figured most kidnappers probably knew that trick too.

Scarlet on kirjasarjan toinen osa, joten bloggaus sisältää paljastuksia ensimmäisen osan juonesta!

Scarlet Benoit'n isoäiti on ollut kadoksissa yli kaksi viikkoa ja poliisi on päättänyt lopettaa tapauksen tutkinnan, sillä he ovat varmoja siitä, että Scarletin isoäiti on kadonnut vapaaehtoisesti. Scarlet ei jaa poliisien mielipidettä vaan aloittaa oman etsintäretkensä, johon hän saa apua mystiseltä Wolfilta. Toisaalla Cinder on karkaamassa vankisellistään. Hän ei ole vielä tottunut ajatukseen, että hän on prinsessa Selene, Lunar-kansan oikea johtaja. Vallan kaapannut kuningatar Levana haluaa saada Cinderin käsiinsä keinolla millä hyvänsä, sillä hän ei halua menettää kruunuaan kyborgi-prinsessalle. 

Marissa Meyerin Scarlet on ollut minulla kesken poikkeuksellisen kauan, sillä aloin lukea sitä jo kaksi ja puoli kuukautta sitten. Kirjan lukeminen ei kestänyt pitkään siksi, että kirja olisi huono vaan siksi, että lukufiilikseni ei vain ole ollut oikea. Olen valittanut, ettei YA-spefi ole oikein maistunut eikä tämänkään lukeminen oikein edistynyt juuri siksi, että kirja on kyseistä genreä. 

Scarlet oli joiltakin osin ensimmäistä osaa parempi mutta joiltakin osin myös huonompi. Kirja oli hieman vähemmän ennalta arvattava, vaikka nytkin kaikki käänteet eivät yllättäneet. Kirjan varsinainen päähenkilö Scarlet ei kuitenkaan ollut minusta yhtä kiehtova hahmo kuin Cinder, mutta onneksi kirjassa riitti kyllä Cinderiakin. Ennen sarjan lukemista jotenkin luulin, että kirjat ovat itsenäisiä teoksia, koska minulle oli selvinnyt, että kussakin kirjassa on eri päähenkilö, mutta toisen osan luettuani huomaan olleeni täysin väärässä. Toista osaa lukiessa ei ole samanlaista maailmaan ja ideaan kohdistuvaa alkuviehätystä kuin sarjaan tutustuessa, mutta The Lunar Chronicles -sarjan idea onneksi jaksaa kiinnostaa enemmän kuin yhden kirjan verran.

En ole lukenut paljon satumukaelmia, mutta Meyer näyttää, miten vanhoja ideoita kierrätetään tyylikkäästi. Sarja ei tunnu hetkeäkään tunkkaiselta tai ennen kuullulta vaan kirjailija on onnistunut ottamaan valitsemistaan saduista tuttuja piirteitä, joita hän käyttää aivan uudella tavalla. Scarletin hahmo perustuu pieneen Punahilkkaan, mutta Scarlet ei onneksi ole niin avuton kuin moni perinteisten satujen naishahmo. Vaikka Scarletista ei tullut minulle niin mieleinen kuin Cinderista, Scarlet on myös varsin onnistunut hahmo. Jään odottamaan mielenkiinnolla, millaisen hahmon Meyer on luonut Tähkäpää esikuvanaan, sillä seuraava osa Cress perustuu kyseiseen satuun.

Toista osaa lukiessani en nähnyt punaista (pun intended) niin usein kuin Cinderin parissa. Lähinnä yksi kohtaus, jossa Cinderin äitipuoli Adri haukkuu Cinderiä prinssi Kaille ja toteaa, etteivät kyborgit ole muuta kuin rasite ahkeralle yhteiskunnalle sai minut raivoihinsa. Adri kohteli Cinderia miehensä kuoleman jälkeen kuin orjaa ja pakotti Cinderin tuomaan kaikki kovalla työllä ansaitsemansa rahat Adrin käytettäviksi. Kukakohan tässä kuviossa on se ahkera ja kuka rasite? Adri kohtelee Cinderia niin epäoikeudenmukaisesti, että en voi muuta kuin inhota ilkeää äitipuolta sydämeni pohjasta. Meyer on onnistunut luomaan hyvin voimakkaita tunteita herättävän hahmon.

Tarina käy vain jännittävämmäksi sarjan edetessä ja luen varmasti kolmannen osan kesän aikana, vaikka se ei omien kirjojen kesään sovikaan. The Lunar Chronicles on aika koukuttava sarja ja molempien lukemieni osien jälkeen on tullut tunne, että tätä on pakko saada lisää. 

♥♥♥♥¼

The Lunar Chronicles 
Cinder 2012
Scarlet 2013
Cress 2014
Winter 2015 

Kirjaneito ei malta odottaa, minne seuraavat osat tarinan vielä vievät.
Katinka suosittelee viihdykkeeksi.

Scarletin lukemisen myötä voin rastittaa ensimmäisen lokeron kesäisessä kirjabingossa. Se sopisi useampaankin lokeroon, mutta päätin sijoittaa sen kuuluu kirjasarjaan -lokeroon. Lokeroiden rastittelu on aluksi varmasti aika helppoa, sillä minusta tuntuu, että kaikki parina seuraavana viikkona lukemani kirjat sopivat bingon johonkin lokeroon, mutta varmasti bingoilusta tulee ajan myötä vain haastavampaa, koska vaikeimmat lokerot jäävät jäljelle.

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua

Alkuperäispäällys: Y. Bora Ülke

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua 2014 (Don't Turn Around 2012) WSOY 350 s. suom. Inka Parpola
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän oli melko varma siitä, että oli löytänyt oikean sivuston. Näytti siltä, että kyseessä oli jonkinlainen lääketieteellinen tutkimuslaitos, joskin tutkimuksen kohde oli haudattu koodinimien jonon alle. Hän kaiveli vielä lisää, mutta suurin osa yrityksen tiedostoista oli lukittu sellaisten palomuurien taakse, jotka torjuivat hänen ensimmäiset kuvainnolliset yrityksensä heittää köysitikkaat niiden yli. Peter tiesi, että mikäli hänellä olisi riittävästi aikaa, hän pystyisi ohittamaan ne - hän oli aikoinaan hakkeroitunut kenenkään huomaamatta Pentagonin, FBI:n ja Scotland Yardin tietokantoihin ihan vain huvin vuoksi. Kysymys kuuluikin, saattoiko mikään, mihin Bob oli sotkeutunut, olla etsintätyöhön uhratun ajan arvoista.
Todennäköisesti ei, Bob päätti. Hän haukotteli ja sammutti tietokoneen.
Minuuttia myöhemmin hänen kotitalonsa etuovi potkittiin rikki.  

Noa Torson herää sairaalavuoteessa itselleen tuntemattomasta paikasta, jonne päätymisestä hänellä ei ole mitään muistikuvia. Hän on menettänyt elämästään kolme viikkoa, ja rintakehässä on leikkausarpi. Noa ei todellakaan aio jäädä sairaalavuoteeseen vaan aloittaa hurjan pakomatkan. Mitä hänelle on oikein tehty ja miksi häntä jahdataan kokonaisen miesjoukon voimin? Peter Gregory inhoaa isänsä tekopyhyyttä ja on sen vuoksi perustanut hakkeriyhteisön, jonka tavoitteena on rangaista heikompiaan hyväksikäyttäviä ihmisiä. Eräänä päivänä hän löytää sattumalta isälleen kuuluvia papereita, jotka käsittelevät projektia nimeltä Persefone. Peter ehtii tutkia projektin taustaa vain pienen hetken, ennen kuin hänen kotiinsa tunkeutuu mies, joka väittää tuntevansa Peterin vanhemmat ja vie mukanaan Peterin tietokoneen. Peter päättää pyytää apua yhdeltä hakkeriyhteisönsä taitavimmista jäsenistä, joka sattuu olemaan juuri Noa.

Voin jo heti aluksi todeta, että enpä ole pitkään aikaan koukuttunut johonkin sarjaan näin nopeasti ja pahasti. Toinen osa on ilmestynyt jo englanniksi ja päätösosakin ilmestyy alkukielellä elokuussa. Kirjastosta jatko-osia ei löydy ja muutenkin haluan sarjan omaan hyllyyni, joten täytynee kirjashoppailla toinen osa piakkoin.

WSOY:n sivuilta ottamassani kansikuvassa sitaatti ei näköjään näy, mutta suomenkielisen version kannessa kirjaa verrataan Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia -teokseen. Kerrankin etukannen vertaus menestysteokseen osui oikeaan. Noa Torson voisi olla Lisbeth Salanderin pikkusisko, mutta silti kirja ei tuntu halvalta Larsson-kopiolta. Idea on erilainen ja scifimpi. Kerrontatyyli on vauhdikkaampi ja enemmän toimintaan keskittyvä.

Noa Torson on entinen lastenkotinuori, joka on menettänyt vanhempansa pienenä ja jolla ei ole ollut onnea sijaisperheiden kanssa. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Noa ei ole saanut rakkautta vaan lähinnä vain kokemuksia, jotka ovat lisänneet aikuisiin kohdistuvaa luottamuksen puutetta. Noa on leimattu ongelmanuoreksi, sillä hän on istunut pari lyhyttä vankilatuomiota, mutta syyt tuomioihin ovat varsin inhimillisiä. Toinen vankilatuomioista johtui siitä, että Noa varasti sijaisvanhempiensa auton, jotta olisi voinut vierailla vanhempiensa haudalla.

Noa on hyödyntänyt tietokonenerouttaan luomalla itselleen uuden identiteetin ja mahtavat sijaisvanhemmat. Hän ei halua enää joutua heiteltäväksi perheestä toiseen vaan Noa on aloittanut itsenäisen elämän. Nyt hänet on valittu tutkimuskohteeksi siksi, ettei kukaan osaa kaivata Noaa. Noa on juuri sellainen naishahmo, joita kirjoissa ei voi olla liikaa. Hän on älykäs, itsenäinen ja henkisesti vahva vaikka onkin kokenut kovia. Peter jää minusta selvästi etäisemmäksi ja mielenkiinnottomammaksi hahmoksi, mutta hän toimii ihan hyvänä vastaparina Noalle.

Kirja ei ole mikään tyypillinen dystopiakirja, mutta siinä on silti aistittavissa dystopisia elementtejä. En oikein voi puida asiaa enempää, sillä vahvimmat dystopiset piirteet paljastuvat lopussa. Vaikka mainitsen dystopiset vivahteet, kirja on mielestäni varsin raikas nuortenkirja eikä ole juuttunut nuortenkirjallisuuden kliseisiin. En ainakaan ole lukenut muita nuorille suunnattuja teknojännäreitä, vaikka todennäköisesti niitä on olemassa.

Suosittelen kirjaa tietokoneiden parissa kasvaneille nuorille, jotka tarttuvat harvemmin kirjaan, sillä uskon vähemmän innokkaiden lukijoidenkin voivan innostua Gagnonin sarjasta. Tosin toivon kyllä myös muunlaisten ihmisten tutustuvan Gagnonin trilogiaan, mutta varoitan, että siihen on helppo jäädä koukkuun.

♥♥♥♥½

PERSEFONE-trilogia
Kukaan ei kaipaa sinua 2014 (Don't Turn Around 2012)
Don't Look Now 2013
Don't Let Go elokuussa 2014

Maria Kinnusen mukaan kirja alkaa nopeatempoisesti ja sellaisena se myös jatkuu.
Millan mielestä koko teoksen ajan kirjassa säilyy ahdistunut ilmapiiri ja sopivan salamyhkäinen ote henkilöihin.
Kirjus toteaa tämänkin kirjan osoittavan, että ihmisen pahin vihollinen on toinen ihminen.
Anunkin mielestä Peter jäi Noan varjoon.
Kirjakulkurin kirja vei mennessään.

Koushun Takami: Battle Royale

Koushun Takami: Battle Royale 2003 (Batoru Rowaiaru 1999) 616 s. engl. Yuji Oniki
lainattu kirjastosta

"We have received a report from the Special Defense Forces and the government that the Program in Kagawa Prefecture ended yesterday at 3:12 p.m. It has been three years since the last Program was conducted here. The subject class was Third Year E Class from Zentsuji No. 4 Junior High School. The undisclosed location was Shidakajima Island, four kilometres away from Tadotsu-cho. The winner emerged after 3 days, 7 hours, and 43 minutes. Furthermore, with the retrieval of the corpses and autopsies conducted today, the causes of deaths for all 38 students have been determined: 17 from gunshot wounds, 9 from knife or blade wounds, 5 from blunt weapons, and 3 choked to death..."
An image of what appeared to be "the winner", a girl clad in a tattered sailor suit uniform came on the screen. Pressed between two Special Defense Forces soldiers, she looked back at the camera, her face twitching. Under her long messy hair, some dark red substance stuck to her right temple. Shuya could still clearly recall how her twitching face occasionally formed what appeared to be, strangely enough, a smile.
He realized now that this was the first time he had seen an insane person. But at the time he had no idea what was wrong with her. He only felt inexplicably afraid, as if he'd seen a ghost. 

42 japanilaisen oppilaan luokka luulee olevansa matkalla luokkaretkelle, mutta päätyykin tahtomattaan yhdeksi Ohjelmaan (engl. Program) osallistuvaksi luokaksi. Satunnaisesti valitut viisikymmentä junior high schoolin (vastaa suurinpiirtein yläastetta) kolmannen vuoden luokkaa joutuu osallistumaan hallituksen järjestämään Ohjelmaan, jossa heidän täytyy tappaa luokkatovereitaan. Viimeiseksi hengissä oleva oppilas on voittaja. Jos Ohjelman aikana kuluu 24 tuntia ilman yhtään kuolemaa, kaikki kuolevat. 

Luin kaksi vuotta sitten pääsykoekiireiden ohella Suzanne Collinsin The Hunger Games -trilogian. The Hunger Gamesin yhteydessä olen usein kuullut vertauksia japanilaiseen kulttiklassikkoon Battle Royaleen, jonka nimi taisi olla minulle tuttu jo entuudestaan, mutta lukulistalle se ei ollut aikaisemmin päätynyt. Pidin Collinsin trilogiasta, joten sen vuoksi päätin, että Battle Royalekin on jossakin vaiheessa luettava. Lainasin kirjan jo syksyllä, mutta jouduin palauttamaan sen lukemattomana kirjastoon, koska lukuaikaa ei ollut riittävästi. Toisella lainauskerralla onneksi löysin aikaa kirjan lukemiselle, vaikka se paksukainen onkin. 

Ymmärrän hyvin, miksi monet ovat huomanneet yhtäläisyyksiä The Hunger Gamesiin. Perusasetelmassa on paljon samaa. Satunnaisesti valitut nuoret laitetaan taistelemaan toisiaan vastaan siihen asti, että vain yksi on hengissä. Peli on jokavuotinen ja sen kanssa on opittu elämään, vaikka perustelut pelin järjestämiselle ovatkin aika kyseenalaisia. 

Lähestymistapa on kuitenkin erilainen. The Hunger Gamesissa peliä tarkastellaan minä-kertojana toimivan Katnissin näkökulmasta, kun taas Battle Royalen kaikkitietävän kertojan tarkastelukohteet vaihtelevat. Tosin Battle Royalessakin palataan erityisen usein muutamiin henkilöihin ja pari pitkäänkin hengissä säilyvää oppilasta jäävät vain vähäiselle huomiolle. Vaikka sekä The Hunger Games että Battle Royale luokitellaan nuorten aikuisten kirjallisuudeksi, Battle Royalen väkivaltaisuus on paljon yksityiskohtaisempaa kuin Collinsin menestystrilogiassa. Kovin herkälle lukijalle en kirjaa siksi suosittelekaan.

Lisäksi Battle Royalen oppilaiden kohtalosta ei tiedoteta mitään yksityiskohtia saaren ulkopuolelle ennen kuin voittaja on selvinnyt. The Hunger Gameshan on eräänlainen karmiva tosi-tv-ohjelma, jota kansalaiset voivat seurata kotoaan. Battle Royalen oppilaita ei kukaan ulkopuolinen voi auttaa ja heillä on vain heille alussa jaetut varusteet, joihin kuuluu muun muassa jonkinlainen ase. Ase saattaa olla mitä vain konekivääristä laitteeseen, jonka avulla saa tietää, miten paljon oppilaita on lähistöllä. Battle Royale tuntui vielä julmemmalta kuin The Hunger Games siitäkin syystä, että henkilöt joutuvat surmaamaan omia luokkatovereitaan. He tuntevat toisensa ainakin jotenkuten toisin kuin The Hunger Gamesin osanottajat.

Tein myöskin hauskan huomion, kun otin myös The Hunger Gamesin kirjahyllystäni vertailtavaksi. Sekä omistamani The Hunger Gamesin pokkariversion että lukemani pehmeäkantisen Battle Roaylen kannessa on ylistyssanoja samalta kuuluisalta kirjailijalta. Stephen King kehuu Battle Royalea sanoilla an insanely entertaining pulp riff ja ylistää The Hunger Gamesia lausahduksella: Constant suspense... I couldn't stop reading.

Erityisen mielenkiintoista oli se, miten eri oppilaat suhtautuvat peliin ja miten he käyttäytyvät sen edetessä. Osa liittoutuu läheisten ystäviensä kanssa, osa piilottelee ja osa päättää surmata muita kylmäverisesti. Erään oppilaan mielestä hänellä on suurempi oikeutus jäädä henkiin, koska hän on erityislahjakas ja siksi maailma tarvitsee häntä enemmän kuin hänen koulutovereitaan.

Odotin, että Battle Royale olisi vielä järisyttävämpi lukuelämys. Pidin kirjasta todella paljon enkä sitä varmasti unohda, mutta olisin kaivannut vielä lisää jotakin. Loppu oli ehkä hieman epätyydyttävä ja minusta tuntuu, etten täysin tajunnut viimeisen lauseen merkitystä. Loppua kohden väkivalta muuttuu myös hyvin irrationaaliseksi, mutta toisaalta on aika ymmärrettävää, että vainoharhaisuus ja jopa suoranainen hulluus saivat oppilaita valtaansa pelin edetessä.

Battle Royalea ei ole suomennettu. Kirjan pohjalta on ilmestynyt japanilainen elokuva, jota en ole nähnyt, mutta jonka todennäköisesti aion katsoa, vaikka elokuvan väkivaltaisuus arveluttaakin.

Sinisen kissan mukaan teoksessa nähdään monenlaisia esimerkkejä siitä, mihin luottamus tai sen puute voivat johtaa. Mielestäni se olikin yksi kirjan mielenkiintoisimmista puolista.

♥♥♥♥½

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa 2012 (Darlah - 172 timer på månen 2008) Karisto 438 s. suom. Elina Uotila
lainattu kirjastosta

"Ajatelkaapa tätä: me lähetämme sinne kolme nuorta, ja he saavat kukin oman kameran, omat tehtävänsä, joita heidän tulee suorittaa Kuussa. Koko maailma haluaa tietenkin seurata tapahtumia, kiinnostuneita televisiokanavia riittää varmasti jonoksi asti ja koko tutkimusretki rahoittaa käytännössä itse itsensä."
Miehet nyökyttelivät nyt jo ponnekkaammin.
"Mutta miten me oikein päätämme, keitä sinne lähtee?"
Lewis hymyili taas, entistä viekkaamman näköisenä.
"Me järjestämme arvonnan."
Se oli viimeinen asia, joka keskustelussa sanottiin. Sen jälkeen miehet järjestivät aiheesta äänestyksen ja kaikki nostivat kätensä ilmaan. He olivat kuulennon puolesta. Sen jälkeen heille jaettiin paksut kirjekuoret, joissa tilanne oli kuvattu yksityiskohtaisesti. Kuorissa oli kaksi raporttia vuodelta 1974, jotka kertoivat Kuussa tehdyistä löydöistä, sekä lukuisia valokuvia - useimmat niistä erittäin tummia ja epätarkkoja - jotka osoittivat että siellä oli todellakin jotain, mitä siellä ei olisi pitänyt olla.

Les! Lue! -blogin Reeta kirjoitti muutama viikko sitten norjalaisesta nuortenkirjasta, jonka idea kuulosti varsin erikoiselta. NASA järjestää arvonnan, jonka voittavat kolme nuorta pääsevät mukaan kuulennolle. Arpaonni suosii japanilaista Midoria, ranskalaista Antoinea ja norjalaista Miaa. Kuussa heitä kuitenkin odottavat kauhut, jollaisia he eivät osanneet aavistaa.

Kirjan nuoria kuvattiin melko stereotyyppisesti. Antoine kituu sydänsurujen vuoksi ja uskoo rakkautensa olevan kuolematonta. Midori on sopeutumaton ja kaipaa uudenlaista alkua. Mialla kärsii ymmärtämättömistä vanhemmista ja haaveilee kuuluisan muusikon urasta. Henkilöt olivat melko ohuita ja olisin toivonut, että he olisivat olleet hieman monipuolisempia ja siten uskottavampia. Päähenkilöiden syyt avaruuteen lähtöön olivat myös hieman outoja. Olisin odottanut, että joku henkilöistä olisi todella haaveillut avaruuteen pääsystä, mutta kaikille avaruus tuntui olevan välietappi tai pakokeino.

Kirjan loppupuoli oli todella puistattava. Loppuratkaisu oli myös yllättävä, koska olen tottunut tietynlaiseen nuortenkirjojen noudattamaan kaavaan. Harstad oli kuitenkin välittämättä mistään normeista ja kirjoitti omanlaisensa lopun. En ensin oikein osannut päättää, pidinkö loppuratkaisusta vai enkö, mutta nyt olen sitä mieltä, että se oli aika huikea. Se jäi kummittelemaan mieleeni. 

Annoin juonen ja etenkin loppuratkaisun takia kirjalle joitakin epäkohtia anteeksi. Alussa esimerkiksi henkilöiden pinnallinen kuvaus häiritsi, koska kirjailija keskittyi kuvaamaan henkilöiden päätöksen takana olevia syitä ja elämäntilannetta. Ensimmäiset 200 sivua odotin lähinnä pääsyä Kuuhun. Kun nuoret pääsivät Kuuhun, en enää paljoa välittänyt siitä, millaisia henkilöt olivat. Tosin en heihin kovin suuresti kiintynyt, ja välinpitämättömyyteni henkilöitä kohtaan vaikutti kyllä siihen, millaisia tunteita kirjan tapahtumat saivat aikaan.

Ainakin Wow! signaali ja Emilie Sageen tapaus eivät ole Harstadin mielikuvituksen tuotetta. Niiden selityksistä ja Emilien tapauksen totuudenmukaisuudesta voi tietenkin jokainen tehdä omat johtopäätöksensä. Pidän siitä, että kirjailija ottaa selvää todellisista tai huhutuista asioista ja yhdistää niitä kirjansa juoneen. Tämä tekee kirjasta vielä karmivamman. 

♥♥♥♥

Muissa blogeissa: Mustemaailmani, Alas taikavirtaa, Lopunajan lauseet, Notko, se lukeva peikko, Diutun kirjaimia, Kirjaston kummitus, Jos vaikka lukisi..., Kansien välissä, Operaatio-E, Tulin Luin Bloggasin, Books and pictures, Sivullinen Stooreja ja Olipa kerran kirjablogi.