Anni Polva: Me tytöt 1963 (1946) Karisto 153 s.
lainattu kirjastosta
Koululle päästyä tytöt pesivät naarmuiset kämmenensä, yrittivät paikata hakaneuloilla Maijan hametta ja hiipivät sitten yläkertaan. Luokkien ovet olivat jo auki, mutta koko koulu oli siirtynyt juhlasaliin ottamaan alkavan lukukauden juhlallisesti vastaan. Joku ensiluokan pianotaiteilijoista esitti Merikantoa, ja myöhästyneet pääsivät huomaamatta hiipimään paikoilleen. He tajusivat soitosta tuskin mitään, vielä vähemmän johtajan puheesta, sillä ajatukset palasivat tahtomatta surullisen lystikkääseen kadunylittämiseen, lyseon poikien naurunremakkaan ja revenneeseen hameeseen.
- Tämä oli minun paras hameeni, mistä minä saan nyt uuden? En suinkaan voi vetää talvipakkasella ylleni hihatonta kesäunelmaa? Maija tuskitteli, mutta sai kipeän nipistyksen vastaukseksi, sillä johtaja katseli juuri heitä.
Me tytöt kertoo ystävysten Maijan ja Anjan viimeisestä kauppaopistovuodesta. Vuoteen mahtuu monenmoista: koulun sääntöjen kiertämistä, opintoja, hauskanpitoa ja romantiikkaa.
Luin tämän kirjan osana kirjabloggaajien Anni Polva -tempausta. Aiemmin tänään blogissani ilmestyi teksti Tiina aloittaa oppikoulun -kirjasta samasta syystä. Me tytöt on Polvan hyvin varhaista tuotantoa, sillä se ilmestyi vuoden kirjailijan esikoisteoksen Rakasta minua hiukan jälkeen. Arja ja Syringa ovat muuten bloganneet Polvan esikoiskirjasta tämän päivän kunniaksi. En ollut aiemmin lukenut Anni Polvalta muita kirjoja kuin Tiinoja, ja Me tytöistä pidin ainakin näin aikuisena vielä enemmän kuin Tiinoista. Valitsin kirjan samalla perusteella kuin ensin lukemani Tiinankin. Menneeseen sijoittuvat koulukuvaukset ovat varsin kiehtovia.
Humoristisuus ja päähenkilöiden nokkeluus toivat hieman mieleeni Hilja Valtosen kirjat. Sekä Polvan että Valtosen kirjat ovat varsin lämminhenkisiä, ja lukija voi olla varma siitä, että päähenkilöt pääsevät aina pinteestä onnellisesti. Pidän vanhoista viihdekirjoista enemmän kuin nykyisistä ja luen melkein varmasti Polvan muitakin kirjoja. Me tytöt oli varsin nopea luettava ja viihdyin sen parissa erinomaisesti.
Minusta oli myös varsin mukava lukea ainakin tämän painoksen takakannesta löytyneitä aikalaisarvioita. Esimerkiksi E. J. Ellilä on virkkanut Uusimaa-lehdessä kirjasta näin: "Juttu on hyvä! Se on alusta loppuun elävää elämää, sillä huomaa
selvästi, että kirjoittaja tuntee kaikki kertomansa asiat ja ihmiset.
Tekisipä mieli sanoa, että hän on ollut samassa kauppaoppilaitoksessa
kuin Maija ja Anja ja kenties asunutkin touhukkaan Johanssonskan
täyshoidossa. Meillä ei ole montakaan iloista nuorisokirjaa, joten nyt
saatu lisä otetaan kiitollisesti vastaan."
Aikoinaan Me tytöt on siis luokiteltu nuortenkirjaksi, vaikka nykyään kirjan voisi ajatella olevan myös aikuiseen makuun. Uskon, että olisin pitänyt kirjasta jo teininä, mutta tykkäsin siitä näin aikuisenakin, vaikka nuoruuteni on ollut aika erilaista kuin kirjassa. Tai ehkäpä se onkin yksi syistä, miksi pidin kirjasta niin paljon. Kirjat voivat siepata lukijan mukaansa ja viedä hänet arkisesta todellisuudesta poikkeavaan maailmaan. Tällaiset pakoretket kirjojen sivuilla ovat olleet aina minulle mieleisiä.
Kirjasta ilmestyy uusi painos tänä vuonna. Ilmestymispäivän pitäisi ilmeisesti olla jo tässä kuussa. Lukemani kirjaston kappale oli kolmatta painosta vuodelta 1964, ja tänä vuonna ilmestyvä painos on neljäs. Kolmannen ja neljännen painoksen välissä on siis ollut yli 50 vuotta. Onneksi Karisto on päättänyt ottaa Me tytöistä ja joistakin muistakin Polvan kirjoista uuden painoksen juhlavuoden kunniaksi.
Muualla: Saran kirjat
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1900-luvun kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1900-luvun kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
tiistai 6. tammikuuta 2015
Anni Polva: Tiina aloittaa oppikoulun
![]() |
| Kansikuva: Maija Karma |
lainattu kirjastosta
- Minne sinä muka pääsit? Leila tuhahti. Hän oli kaksi vuotta Tiinaa vanhempi ja tunsi arvonsa. - Sinä hosut ja touhuat niin mahdottomasti, että sinusta ei saa mitään selkoa.
- Oppikouluun. Yhteislyseoon. Kävin juuri kuulemassa. Tiina oli iloa ja ylpeyttä tulvillaan.
-Kyllä ne raukat sinusta riesan saavat. Toivottavasti et joudu meidän luokalle. Leila kävi itsekin yhteislyseota. Hän oli aloittanut sen edellisenä vuonna, mutta jäänyt keväällä luokalleen. Häntä harmitti, että Tiina oli korotettu oppikoululaiseksi, niin että hän oli menettänyt erikoisasemansa pihapiirissä. Edellisenä vuonna hän oli ollut pihan ainoa tyttö, joka oli käynyt oppikoulua ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa hän oli muistuttanut siitä toisille. Aina kun oli tullut riita tai mielipide-eroavaisuuksia, hän oli huomauttanut ylimielisen arvokkaasti, ettei hänen kannattanut seurustella tyhmempien kanssa.
- Ne eivät ymmärrä yhtään mitään.
Tiina on vallan innoissaan oppikouluun pääsystä. Oppikoulun alkutaipale ei kuitenkaan suju kommelluksitta, sillä onhan kyseessä Tiina, jolle aina sattuu ja tapahtuu.
Anni Polvan (1915-2003) syntymästä tulee tänään kuluneeksi 100 vuotta. Sen vuoksi tänään kirjablogeissa ilmestyy tiuhaan tahtiin bloggauksia Polvan kirjoista. Listan tänään ilmestyvistä Polva-bloggauksista voi käydä katsomassa Kulttuuri kukoistaa -blogista. Anni Polva oli varsin tuottelias kirjailija, jonka kirjoja on Wikipedian mukaan myyty lähes kolme miljoonaa kappaletta. Minulle Anni Polva oli ennen tätä haastetta tuttu vain Tiina-kirjoistaan. Tiesin, että hän on kirjoittanut muutakin, mutta en ollut tutustunut muuhun Polvan tuotantoon. Vaikka tämä bloggaus käsittelee Tiina-kirjaa, luin tempausta varten toisenkin Polvan kirjan, josta kirjoittamani bloggaus ilmestyy tänään yhdeksän aikaan illalla.
Luin ainakin suurimman osan Tiina-kirjoista ala-asteikäisenä. Ne eivät olleet minulle aivan yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi Neiti Etsivät, mutta pidin siitä, että pääsin uppoamaan entisaikojen nuorten elämään. Olen aina tykännyt lukea erilaisista koulujärjestelmistä. Äitini kävi oppikoulun ja piti lapsuudessaan Tiina-kirjoista. Nämä syyt innostivat minua myöskin Tiina-kirjojen pariin ala-asteella. Valitsin tämän kirjan Anni Polva -haasteeseen juuri siksi, että nimen perusteella päättelin kirjan keskittyvän juuri Tiinan koulunkäyntiin. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon koulun ulkopuolisiakin asioita, koulukuvausta oli mukavan paljon. Sain siis sitä, mitä odotinkin.
Tiina on hyvin oikeamielinen, hyväsydäminen ja nokkela tyttö. Välillä kirjaa lukiessa tuntui, että näitä piirteitä korostettiin liikaakin. Tiina tuntui jo liiankin täydelliseltä. Hän ei vain voinut tehdä mitään kovinkaan väärin.
Erästä tapahtumaa pohjustettiin kirjassa yllättävän paljon siihen nähden, miten nopeasti tapahtuma lopulta sivuutettiin. Muutenkin luvut tuntuivat osittain melko irrallisilta. Edellisen luvun tapahtumiin ei enää viitattu lainkaan, ja ne tuntuivat jo melkein unohtuneen.
Menneiden vuosikymmenten tyttökirjoihin on aina mukava palata. Tiina aloittaa oppikoulun täytyi pyytää kirjaston varastosta. Toivon, että uudetkin lukijat löytäisivät Tiinat, vaikka niitä ei enää olekaan niin helppo saada käsiinsä kuin lapsuudessani, jolloin ne olivat kirjaston hyllyssä esillä. Ehkäpä Anni Polvan juhlavuosi saa kirjastot noutamaan Polvan kirjoja varsinaisen kirjaston puolelle. Joistakin Polvan kirjoista ilmestyy tänä vuonna myös uusia painoksia, joten tänä vuonna Polva saa toivottavasti monia uusiakin lukijoita.
Muualla: Sheferijm, Kirjan pauloissa, Luetaanko tämä?
Tiina-sarja
Tiina, 1956
Tiina aloittaa oppikoulun, 1957
Tiina kesälaitumilla, 1958
Tiina toimii, 1959
Tiina ei pelkää, 1960
Tiinalla on hyvä sydän, 1961
Tiina epäilee Juhaa, 1962
Tiina seikkailee, 1963
Tiina on aina Tiina, 1964
Tiinan uusi ystävä, 1965
Tiina saa ehdot, 1966
Tiinastako näyttelijä, 1967
Tiinaa harmittaa, 1968
Tiinalla on hauskaa, 1969
Tiinaa ei ymmärretä, 1970
Tiinan ampiaiskesä, 1971
Tiinaa tarvitaan, 1972
Tiina joutuu sairaalaan, 1973
Tiinakin ratsastaa, 1974
Tiina ottaa vastuun, 1976
Tiinalle otetaan pikkusisko, 1978
Tiina ei löydä Tinttamaria, 1979
Tiina saa suukon, 1980
Tiina eksyy, 1981
Tiina etsii juuriaan, 1982
Älä itke, Tiina, 1983
Tiina ja vieras poika, 1984
Tiina vauhdissa, 1985
Taitaa olla rakkautta, Tiina, 1986
Tunnisteet:
1900-luvun kirjallisuus,
1957,
Karisto,
kirjastosta,
kotimainen kirjallisuus,
koulu,
lastenkirjallisuus,
naiskirjailijat,
nuortenkirjallisuus,
Polva 100,
Polva Anni,
tyttökirjat,
uudelleen luetut,
ystävyys
maanantai 29. joulukuuta 2014
Lois Lowry: The Giver
Lois Lowry: The Giver 1993 4 h 47 min äänikirjan lukija: Ron Rifkin
lainattu kirjastosta
The worst part of holding the memories is not the pain. It's the loneliness of it. Memories need to be shared.
Kirjan alussa Jonas on pian 12 vuotta täyttävä poika, joka odottaa jännittyneenä lähestyvää 12-vuotiaille järjestettävää seremoniaa. 12-vuotiaisten seremonia on ikäseremonioista tärkein, sillä sen aikana kukin 12 vuoden iän saavuttanut saa kuulla, mihin tehtävään heidät on määrätty. Jonas ei osaa arvata, mikä hänen tuleva tehtävänsä on, sillä hän ei ole osoittanut mielestään selviä taipumuksia mihinkään suuntaan. Hän saa tehtävän, joka on vain yhdellä yhteisön jäsenellä ja joka on kaikkein arvostetuin. Jonasista tulee muistojen saaja. Häntä varoitetaan heti tehtävän tuskallisuudesta, mutta siltikään Jonas ei osaa varautua siihen, miten hänelle määrätty tehtävä muuttaa hänen maailmankuvansa ja koko elämänsä.
Olen joskus aiemminkin yrittänyt kuunnella kirjastosta löytyviä englanninkielisiä äänikirjoja, mutta jostakin syystä en ole päässyt alkua pidemmälle. Päätin kokeilla vielä kerran ja kuuntelin tämänkertaisen valintani The Giverin loppuun asti vuorokauden aikana. Nyt kun pääsin alkukankeudesta äänikirjojen kuuntelun suhteen, aion ehdottomasti kuunnella äänikirjoja välillä jatkossakin. Silmäni ovat joskus iltaisin sen verran väsyneet, että tarinan kuunteleminen on sen varsinaista lukemista parempi vaihtoehto.
Muistan huomanneeni Lois Lowryn The Giverin monesti listoilla kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea. Luulin kuitenkin monta vuotta, että olen kirjan jo lukenut, sillä muistin lukeneeni kaikki Lowryn kirjat, jotka lapsuuden kirjastoni hyllystä löytyivät. Lopulta minulle selvisi, että kirjaa ei ole lainkaan suomennettu ja silloin tajusin, että en ole kirjaa voinut lapsuudessani lukea. Kirja menikin heti lukulistalle, koska kirjan ideakin kuulosti tällaisen dystopiafanin korviin hyvin kiehtovalta.
Oli mielenkiintoista kuunnella nuorille suunnattu dystopiakirja, joka on kirjoitettu ennen viime vuodet vallinnutta dystopiabuumia. Liian monet nykyiset kirjat noudattavat samantyyppistä kaavaa ja ovat melko samankaltaisia. Minulle tulee Lowryn kirjasta mieleen niin Rothin Divergent, Condien Matched kuin Oliverin Deliriumkin. The Giver on selvästi nykyisen nuorten dystopiakirjallisuuden äiti, mutta siinä on myös ainutlaatuisuutensa. Jonasin koulutusta on kuvailtu hyvin yksityiskohtaisesti. Kirja on paljon rauhallisempi ja seesteisempi kuin sitä seuranneet teokset. Joku voisi kuvailla kirjan loppuosuutta jopa tylsäksi. Silti vaikka välillä mielenkiintoni hieman herpaantui, sillä jotkin yksityiskohdat Jonasin koulutuksesta tuntuivat hieman aiemman toistolta, pidin tällaisesta rauhaisammasta otteesta tarinan kerrontaan. The Giver on mielestäni kokonaisuudessaan vahva ja koskettava kertomus.
Yhteiskunta, jossa Jonas elää, vaikuttaa aluksi jopa utopistiselta. Kukaan ei kärsi, kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä tapaan, jolla yhteiskunta toimii ja sääntöjä noudatetaan mielellään. Kuitenkin utopistinen ensivaikutelma alkaa romuttua pikkuhiljaa. Ensin lukija alkaa miettiä, millaista olisi elää yhteiskunnassa, jossa yksilöillä ei olisi mitään päätäntävaltaa omasta elämästään. Kahdeksanvuotiaat eivät saa enää nukkua lohtuesineen kanssa. Kaikki yhdeksänvuotiaat saavat polkupyörät ja saavat vasta silloin ajaa pyörillä. Ihmiset paritetaan niin kuin yhteisön vanhimmat parhaaksi näkevät, eikä ihmisillä ole lainkaan yksityisyyttä. Unetkin täytyy kertoa yksityiskohtia myöden vanhemmille, jotka eivät ole ikinä lasten biologisia vanhempia. Jonasin kuva idyllisestä yhteiskunnasta alkaa huojua, kun häntä aletaan kouluttaa tehtäväänsä.
Osasin arvailla Jonasille paljastuvia asioita jo ennen kuin ne kerrottiin kirjassa. Arvasin heti, mitä ihmisten vapauttaminen tarkoittaa. Vapautetuiksi tulevat ihmiset, jotka ovat rikkoneet kolmannen kerran sääntöjä, ovat tulleet liian vanhoiksi tai eivät muuten ole sopeutuneet osaksi yhteisöä. Tuskinpa vapauttamisen todellista merkitystä on kovin vaikea arvata, vaikka dystopiakirjoja ei olisi paljon edes lukenut. Siispä kirja ei tarjoillut minulle kovin mullistavia juonenkäänteitä, mutta silti viihdyin sen parissa erinomaisesti. Pidän Lowryn tavasta kuvailla asioita. Kun Jonas kokee intoa tai tuskaa uusien muistojensa vuoksi, Jonasin tunteet välittyivät hyvin myös lukijalle.
The Giver -äänikirjasta haluan sanoa sen verran, että mielestäni formaatti sopi melko hyvin tarinaan tutustumiseen. Näyttelijä Ron Rifkin eläytyi tapahtumiin ja tunteisiin hyvin ja pidin hänen tavastaan esittää eri henkilöitä.
Tänä vuonna ilmestyi Lowryn kirjaan perustuva elokuva, mutta en ole aivan varma, haluanko nähdä elokuvaa, vaikka kirjasta pidinkin. Minusta tuntuu hieman siltä, että tarina ei ehkä toimisi kovin hyvin elokuvana. Olen kuitenkin hyvin kiinnostunut muista Lowryn kirjoittamista teoksista, jotka sijoittuvat samaan maailmaan vaikka kirjat eivät ilmeisesti muodosta sarjaa, jossa on yhtenäinen alusta loppuun etenevä juoni.
Muualla: Notko, se lukeva peikko, Kujerruksia, Hyönteisdokumentti, Lukuholistin maistiaiset ja Sivukirjasto
The Giver -kvartetti
The Giver (1993)
Gathering Blue (2000)
Messenger (2004)
Son (2012)
lainattu kirjastosta
The worst part of holding the memories is not the pain. It's the loneliness of it. Memories need to be shared.
Kirjan alussa Jonas on pian 12 vuotta täyttävä poika, joka odottaa jännittyneenä lähestyvää 12-vuotiaille järjestettävää seremoniaa. 12-vuotiaisten seremonia on ikäseremonioista tärkein, sillä sen aikana kukin 12 vuoden iän saavuttanut saa kuulla, mihin tehtävään heidät on määrätty. Jonas ei osaa arvata, mikä hänen tuleva tehtävänsä on, sillä hän ei ole osoittanut mielestään selviä taipumuksia mihinkään suuntaan. Hän saa tehtävän, joka on vain yhdellä yhteisön jäsenellä ja joka on kaikkein arvostetuin. Jonasista tulee muistojen saaja. Häntä varoitetaan heti tehtävän tuskallisuudesta, mutta siltikään Jonas ei osaa varautua siihen, miten hänelle määrätty tehtävä muuttaa hänen maailmankuvansa ja koko elämänsä.
Olen joskus aiemminkin yrittänyt kuunnella kirjastosta löytyviä englanninkielisiä äänikirjoja, mutta jostakin syystä en ole päässyt alkua pidemmälle. Päätin kokeilla vielä kerran ja kuuntelin tämänkertaisen valintani The Giverin loppuun asti vuorokauden aikana. Nyt kun pääsin alkukankeudesta äänikirjojen kuuntelun suhteen, aion ehdottomasti kuunnella äänikirjoja välillä jatkossakin. Silmäni ovat joskus iltaisin sen verran väsyneet, että tarinan kuunteleminen on sen varsinaista lukemista parempi vaihtoehto.
Muistan huomanneeni Lois Lowryn The Giverin monesti listoilla kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea. Luulin kuitenkin monta vuotta, että olen kirjan jo lukenut, sillä muistin lukeneeni kaikki Lowryn kirjat, jotka lapsuuden kirjastoni hyllystä löytyivät. Lopulta minulle selvisi, että kirjaa ei ole lainkaan suomennettu ja silloin tajusin, että en ole kirjaa voinut lapsuudessani lukea. Kirja menikin heti lukulistalle, koska kirjan ideakin kuulosti tällaisen dystopiafanin korviin hyvin kiehtovalta.
Oli mielenkiintoista kuunnella nuorille suunnattu dystopiakirja, joka on kirjoitettu ennen viime vuodet vallinnutta dystopiabuumia. Liian monet nykyiset kirjat noudattavat samantyyppistä kaavaa ja ovat melko samankaltaisia. Minulle tulee Lowryn kirjasta mieleen niin Rothin Divergent, Condien Matched kuin Oliverin Deliriumkin. The Giver on selvästi nykyisen nuorten dystopiakirjallisuuden äiti, mutta siinä on myös ainutlaatuisuutensa. Jonasin koulutusta on kuvailtu hyvin yksityiskohtaisesti. Kirja on paljon rauhallisempi ja seesteisempi kuin sitä seuranneet teokset. Joku voisi kuvailla kirjan loppuosuutta jopa tylsäksi. Silti vaikka välillä mielenkiintoni hieman herpaantui, sillä jotkin yksityiskohdat Jonasin koulutuksesta tuntuivat hieman aiemman toistolta, pidin tällaisesta rauhaisammasta otteesta tarinan kerrontaan. The Giver on mielestäni kokonaisuudessaan vahva ja koskettava kertomus.
Yhteiskunta, jossa Jonas elää, vaikuttaa aluksi jopa utopistiselta. Kukaan ei kärsi, kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä tapaan, jolla yhteiskunta toimii ja sääntöjä noudatetaan mielellään. Kuitenkin utopistinen ensivaikutelma alkaa romuttua pikkuhiljaa. Ensin lukija alkaa miettiä, millaista olisi elää yhteiskunnassa, jossa yksilöillä ei olisi mitään päätäntävaltaa omasta elämästään. Kahdeksanvuotiaat eivät saa enää nukkua lohtuesineen kanssa. Kaikki yhdeksänvuotiaat saavat polkupyörät ja saavat vasta silloin ajaa pyörillä. Ihmiset paritetaan niin kuin yhteisön vanhimmat parhaaksi näkevät, eikä ihmisillä ole lainkaan yksityisyyttä. Unetkin täytyy kertoa yksityiskohtia myöden vanhemmille, jotka eivät ole ikinä lasten biologisia vanhempia. Jonasin kuva idyllisestä yhteiskunnasta alkaa huojua, kun häntä aletaan kouluttaa tehtäväänsä.
Osasin arvailla Jonasille paljastuvia asioita jo ennen kuin ne kerrottiin kirjassa. Arvasin heti, mitä ihmisten vapauttaminen tarkoittaa. Vapautetuiksi tulevat ihmiset, jotka ovat rikkoneet kolmannen kerran sääntöjä, ovat tulleet liian vanhoiksi tai eivät muuten ole sopeutuneet osaksi yhteisöä. Tuskinpa vapauttamisen todellista merkitystä on kovin vaikea arvata, vaikka dystopiakirjoja ei olisi paljon edes lukenut. Siispä kirja ei tarjoillut minulle kovin mullistavia juonenkäänteitä, mutta silti viihdyin sen parissa erinomaisesti. Pidän Lowryn tavasta kuvailla asioita. Kun Jonas kokee intoa tai tuskaa uusien muistojensa vuoksi, Jonasin tunteet välittyivät hyvin myös lukijalle.
The Giver -äänikirjasta haluan sanoa sen verran, että mielestäni formaatti sopi melko hyvin tarinaan tutustumiseen. Näyttelijä Ron Rifkin eläytyi tapahtumiin ja tunteisiin hyvin ja pidin hänen tavastaan esittää eri henkilöitä.
Tänä vuonna ilmestyi Lowryn kirjaan perustuva elokuva, mutta en ole aivan varma, haluanko nähdä elokuvaa, vaikka kirjasta pidinkin. Minusta tuntuu hieman siltä, että tarina ei ehkä toimisi kovin hyvin elokuvana. Olen kuitenkin hyvin kiinnostunut muista Lowryn kirjoittamista teoksista, jotka sijoittuvat samaan maailmaan vaikka kirjat eivät ilmeisesti muodosta sarjaa, jossa on yhtenäinen alusta loppuun etenevä juoni.
Muualla: Notko, se lukeva peikko, Kujerruksia, Hyönteisdokumentti, Lukuholistin maistiaiset ja Sivukirjasto
The Giver -kvartetti
The Giver (1993)
Gathering Blue (2000)
Messenger (2004)
Son (2012)
perjantai 10. lokakuuta 2014
Mary Downing Hahn: Kunhan Helen tulee
Mary Downing Hahn: Kunhan Helen tulee (Wait till Helen Comes 1986) 1989 Jalava 144 s. suom. Renne Nikupaavola
lainattu kirjastosta
Ei se ollut sitä, etten olisi koettanut. Kun Heather tuli meille, tein kaiken mahdollisen, mitä suinkin osasin, jotta olisin ollut hänelle kiva isosisko, mutta hän teki selväksi, ettei halunnut olla kanssani missään tekemisissä. Jos koetin kammata häntä, hän karkasi mankumaan Mamille, että tukistin. Jos tarjouduin lukemaan hänelle, hän haukotteli jo ensimmäisellä sivulla ja sanoi tarinaa tylsäksi. Kerran erehdyin antamaan hänen leikkiä vanhoilla Barbie-nukeillani, joita säästin omille lapsilleni, ja hän leikkasi niiltä tukan leikkiessään kampaamoa ja silppusi niiden parhaat vaatteet. Hän jopa repi paperinukkeperheen, jonka tein hänelle, nautti suuresti teilatessaan nuket siinä silmieni edessä. Sitten hän heitti ne roskikseen ja marssi tiehensä.
Molly ja Michael joutuvat muuttamaan äitinsä, isäpuolensa ja sisarpuolensa kanssa vanhaan kirkkoon. He eivät ole kovinkaan innoissaan, sillä heidän tuore sisarpuolensa Heather on oikea pieni riiviö. Heather ei anna Mollylle ja Michaelille edes mahdollisuutta tutustua itseensä ja väittää isälleen uusien sisarustensa piinaavan häntä, vaikka asia on oikeasti toisinpäin. Uuden kodin naapurissa on hautausmaa, joka alkaa nopeasti kiehtoa Heatheria. Hän väittää tutustuneensa sata vuotta sitten eläneeseen Heleniin, jonka aikeet eivät vaikuta kovinkaan hyväntahtoisilta.
Ala-asteikäisenä Kunhan Helen tulee oli yksi pelottavimmista kirjoista ikinä. Taisin lukea kirjan silloin pariinkin kertaan, vaikka epäröin uusintalukua, koska kirja oli minusta vain niin kammottava. Kansi aiheutti edelleen selkäpiissäni väristyksiä, ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua.
Ymmärrän hyvin, miksi kirja tuntui niin pelottavalta kymmenvuotiaana. Viitisentoista vuotta vanhempana uskalsin lukea kirjaa pimeänä syysiltana ja vain muutama kohta tuntui kunnolla hyytävältä, mutta lapsena kirja sai mielikuvituksen valloilleen. Nykyään pidän kauhukirjoissa hieman psykologisemmasta otteesta. Yleensä on mukavampi miettiä, onko selitys yliluonnollinen vai ei, mutta Kunhan Helen tulee ei oikein sellaista mahdollisuutta anna.
Vahvojen yliluonnollisten elementtien lisäksi kirjassa kuvataan paljon uusperheen arkea. Vaikka kaikkien uusperheiden taustalla ei olekaan niin vaikeita tapahtumia ja salaisuuksia kuin kirjassa, kahden osittaisen perheen yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi ei usein ole mikään helppo juttu. Kirjassa varsinkin Heatherin isä suosii selvästi omaa tytärtään ja uskoo aina Heatherin sanaa lapsipuoliensa sijasta. Mollyn ja Michaelin äiti on välikädessä. Hän säälii Heatheria, koska tyttö on menettänyt äitinsä hyvin nuorena mutta ei usko, että omat lapset piinaavat Heatherin väitteiden mukaisesti.
En suosittele kirjaa alle 10-vuotiaille. Lapsille kirja on parhaimmillaan (tai pahimmillaan, miten sen nyt ottaa), koska mielikuvitus tekee lukukokemuksesta karmivamman, mutta hyvin nuorille Kunhan Helen tulee saattaa olla liiankin kauhea. Minua pelotti kymmenvuotiaana, mutta painajaisiin asti kirja ei tainnut sentään tulla. Jossakin vaiheessa lapsuutta kaipasin kauheita kirjoja, ja pelottavia hetkiä tarjosi Hahnin kirjan lisäksi muun muassa Kauhujuttu-sarja ja R. L. Stinen kirjat.
Osallistun kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen (joka innoitti vihdoin toteuttamaan kauan harkitun uusintaluvun), sillä kirjassa on sekä hautausmaita että kummituksia.
Muualla: Vinttikamarissa
lainattu kirjastosta
Ei se ollut sitä, etten olisi koettanut. Kun Heather tuli meille, tein kaiken mahdollisen, mitä suinkin osasin, jotta olisin ollut hänelle kiva isosisko, mutta hän teki selväksi, ettei halunnut olla kanssani missään tekemisissä. Jos koetin kammata häntä, hän karkasi mankumaan Mamille, että tukistin. Jos tarjouduin lukemaan hänelle, hän haukotteli jo ensimmäisellä sivulla ja sanoi tarinaa tylsäksi. Kerran erehdyin antamaan hänen leikkiä vanhoilla Barbie-nukeillani, joita säästin omille lapsilleni, ja hän leikkasi niiltä tukan leikkiessään kampaamoa ja silppusi niiden parhaat vaatteet. Hän jopa repi paperinukkeperheen, jonka tein hänelle, nautti suuresti teilatessaan nuket siinä silmieni edessä. Sitten hän heitti ne roskikseen ja marssi tiehensä.
Molly ja Michael joutuvat muuttamaan äitinsä, isäpuolensa ja sisarpuolensa kanssa vanhaan kirkkoon. He eivät ole kovinkaan innoissaan, sillä heidän tuore sisarpuolensa Heather on oikea pieni riiviö. Heather ei anna Mollylle ja Michaelille edes mahdollisuutta tutustua itseensä ja väittää isälleen uusien sisarustensa piinaavan häntä, vaikka asia on oikeasti toisinpäin. Uuden kodin naapurissa on hautausmaa, joka alkaa nopeasti kiehtoa Heatheria. Hän väittää tutustuneensa sata vuotta sitten eläneeseen Heleniin, jonka aikeet eivät vaikuta kovinkaan hyväntahtoisilta.
Ala-asteikäisenä Kunhan Helen tulee oli yksi pelottavimmista kirjoista ikinä. Taisin lukea kirjan silloin pariinkin kertaan, vaikka epäröin uusintalukua, koska kirja oli minusta vain niin kammottava. Kansi aiheutti edelleen selkäpiissäni väristyksiä, ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua.
Ymmärrän hyvin, miksi kirja tuntui niin pelottavalta kymmenvuotiaana. Viitisentoista vuotta vanhempana uskalsin lukea kirjaa pimeänä syysiltana ja vain muutama kohta tuntui kunnolla hyytävältä, mutta lapsena kirja sai mielikuvituksen valloilleen. Nykyään pidän kauhukirjoissa hieman psykologisemmasta otteesta. Yleensä on mukavampi miettiä, onko selitys yliluonnollinen vai ei, mutta Kunhan Helen tulee ei oikein sellaista mahdollisuutta anna.
Vahvojen yliluonnollisten elementtien lisäksi kirjassa kuvataan paljon uusperheen arkea. Vaikka kaikkien uusperheiden taustalla ei olekaan niin vaikeita tapahtumia ja salaisuuksia kuin kirjassa, kahden osittaisen perheen yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi ei usein ole mikään helppo juttu. Kirjassa varsinkin Heatherin isä suosii selvästi omaa tytärtään ja uskoo aina Heatherin sanaa lapsipuoliensa sijasta. Mollyn ja Michaelin äiti on välikädessä. Hän säälii Heatheria, koska tyttö on menettänyt äitinsä hyvin nuorena mutta ei usko, että omat lapset piinaavat Heatherin väitteiden mukaisesti.
En suosittele kirjaa alle 10-vuotiaille. Lapsille kirja on parhaimmillaan (tai pahimmillaan, miten sen nyt ottaa), koska mielikuvitus tekee lukukokemuksesta karmivamman, mutta hyvin nuorille Kunhan Helen tulee saattaa olla liiankin kauhea. Minua pelotti kymmenvuotiaana, mutta painajaisiin asti kirja ei tainnut sentään tulla. Jossakin vaiheessa lapsuutta kaipasin kauheita kirjoja, ja pelottavia hetkiä tarjosi Hahnin kirjan lisäksi muun muassa Kauhujuttu-sarja ja R. L. Stinen kirjat.
Osallistun kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen (joka innoitti vihdoin toteuttamaan kauan harkitun uusintaluvun), sillä kirjassa on sekä hautausmaita että kummituksia.
Muualla: Vinttikamarissa
Tunnisteet:
1900-luvun kirjallisuus,
1986,
1989,
aaveet,
Hahn Mary Downing,
kauhu,
kirjastosta,
kuolema,
lastenkirjallisuus,
naiskirjailijat,
nuortenkirjallisuus,
perhe-elämä,
spefi,
uudelleen luetut
perjantai 11. heinäkuuta 2014
Hilja Valtonen: Hätävara & Jean Webster: Setä Pitkäsääri
| Ylemmän kannen piirros: Alexander Lindeberg Alemman kannen kuva: Leena Puranen |
ostettu käytettynä
"Ja naisten tapaan haavoitit kielellä."
"Naisten tapaan! Yhtä hyvin miesten tapaan. Kielellään hänkin minua loukkasi."
Maailma on kiero. Pojat ovat siinä aina oikeassa ja tytöt väärässä. Jos tyttö uskaltaa puolustautua, on hän vähintään porsas, äkäsäkki, joka ei ymmärrä leikkiä.
Olen minä kotonakin huomannut, miten isä monesti moittii äitiä samoista virheistä, joita hän itse tekee paljon törkeämmin. "Kultaseni", saattaa isä sanoa äidille lauantaina, "elä puhu pahaa lähimmäisestäsi!" Sunnuntaina hän itse selostaa saman jutun juurtajaksain saarnatuolissa.
Voi, kun minusta kasvaisi viisas nainen, jolle ei jokainen miehen käppyrä voi sanoa: "Millainen porsas olet! Niin naisten tapaista?"
Vappu Kankare huomaa Jali Kinnusen, kun Jali ehdottaa sanavalmista Vappua toverikunnan uudeksi puheenjohtajaksi. Vappu uskoo tunteidensa olevan vihaa, mutta tunteiden ääripääthän ovat yllättävän lähellä toisiaan. Jali ja Vappu päätyvät naimisiin, mutta Vapusta tuntuu, ettei hän ole Jalille kuin hätävara, jonka sai paremman puutteessa.
Hilja Valtonen (1897-1988) oli kansakoulunopettajanakin toiminut kirjailija. Hänen viihderomaaninsa olivat niin suosittuja, että niistä otetut uusintapainokset toivat hänelle kutsumanimen Painosten herratar. Wikipedian mukaan suomalaisen kirjallisuuden on kiitettävä Valtosta modernista, itsenäisestä naistyypistä.
Olen lukenut Hilja Valtoselta aiemmin vain yhden kirjan: Nuoren opettajattaren varaventtiilin. Luin sen toistamiseen viime kesänä ja Valtosesta innostuneena en voinut olla hankkimatta kirjamessuilta löytämääni Hätävaraa.
Muistan jonkun luonnehtineen Valtosta osuvasti oman aikansa chick litiksi. Allekirjoitan kuvauksen täysin, vaikka nykyisestä chick litistä en niin paljon välitäkään. 1930-luvun valtosmaisesta chick litistä nautin kuitenkin suunnattomasti.
Vaikka kirjassa on selvimmin näkyvissä romanttinen juoni ja kaipaan yleensä kirjalta muutakin, Valtonen taitaa romanttisen kirjallisuuden. Tarinassa on nokkeluutta ja teräviä huomautuksia esimerkiksi sukupuolten eriarvoisesta kohtelusta. Valtosen kieli on usein hulvattoman hauskaa ja omanlaistaan.
Pidin Valtosen esikoisteoksestakin, mutta Hätävara esitteli entisestään terävöityneen ja sukkeloituneen Valtosen. Muistan pitäneeni Valtosen esikoisromaanin päähenkilöstä suunnattomasti, ja niin pidin Vapustakin. Tosin kirjojen naispäähenkilöt muistuttivat hieman toisiaan, mutta he olivat kumpikin juuri sellaisia oman päänsä pitäviä ja sisukkaita naishahmoja, joita ihailen. Vaikka voin aavistaa, että Valtosen muissakin kirjoissa on samantyyppisiä henkilöitä, saatan ihan rehellisesti sanoa, että se ei haittaa yhtään. Onneksi minulla on vielä monta Valtosta lukematta, ja kaksi lukematonta (Vaimoke ja Neiti talonmies) odottaa omassa hyllyssä.
♥♥♥♥¼
Valtosen Hätävara sopii mainiosti kirjabingon Kotimainen kirja -ruutuun.
Jean Webster: Setä Pitkäsääri 1994 (1918, Daddy-Long-Legs 1912) WSOY 176 s. suom. Tyyni Haapanen-Tallgren
ostettu käytettynä
Minulla on uusi, järkähtämätön laki: en koskaan, en koskaan lue läksyjä illalla, oli sitten miten monet kirjalliset kokeet tahansa aamulla. Sen sijaan luen ihan tavallisia kirjoja - minun täytyy, ymmärräthän, kun takanani on kahdeksantoista tyhjää vuotta. Sinä et usko, Setä, minkälainen tietämättömyyden kuilu minun sieluni on, itsekin vasta rupean toteamaan sen syvyyksiä. Tytöt, joilla on kunniallinen perhe ja koti ja ystäviä ja kirjasto, tietävät kuin itsestään asioita, joista minä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Esimerkiksi:
En ole lukenut Hanhiäitiä enkä David Copperfieldiä enkä Ivanhoeta enkä Tuhkimoa enkä Sinipartaa enkä Robinson Crusoeta enkä Kotiopettajattaren romaania enkä Liisan seikkailuja ihmemaassa enkä sanaakaan Rudyard Kiplingiltä. En tietänyt että Henrik VIII oli naimisissa useammin kuin kerran ja että Shelley oli runoilija. En tietänyt että ihmiset ennen vanhaan olivat apinoita ja että Eedenin puutarha on kaunis taru. En tietänyt että R. L. S. oli Robert Louis Stevenson ja että George Elliot oli nainen. En ollut koskaan nähnyt Mona Lisan kuvaa enkä (se on totta, mutta sinä et usko sitä) ollut koskaan kuullut puhuttavan Sherlock Holmesista.
Jerusha Abbot on 18-vuotias orvoksi jäänyt tyttö, joka asuu orpokodissa ja auttaa muista orvoista huolehtimisessa. Jerusha, joka mieluummin käyttää itsestään nimeä Judy, ei voi uskoa hyvää onneaan, kun rikas tuntematon mies lupautuu rahoittamaan Judyn korkeakouluopinnot. Vastineeksi tukija haluaa Judyn kirjoittavan hänelle kirjeen kuukaudessa.
Jean Webster (1876-1916) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka kannatti romaaneissaan naisten koulutusta. Setä Pitkäsääri on kirjeromaani, joka koostuu Judyn setä Pitkäsäärelle osoittamista kirjeistä. Setä Pitkäsäärelle on ilmestynyt myös jatko-osa nimeltään Paras vihollinen.
Judyn kirjeistä huokuu innostuneisuus opiskelua ja uusia asioita kohtaan. Välillä Judy haluaa osoittaa setä Pitkäsäärelle, että Judyn opintojen rahoittaja saa rahoilleen vastinetta ja siksi kirjoittaa yhden kirjeistä melkein kokonaan ranskaksi. Sisäoppilaitoselämä on täysin erilaista kuin Judyn aiempi elämä, ja varsinkin ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Judy saa monia uudenlaisia kokemuksia.
Judy on vuorotellen katkera ja kiitollinen tukijalleen. Setä Pitkäsääri on ehdottanut, että Judy kutsuisi häntä nimellä herra Smith, mutta Judysta nimitys kuulostaa persoonattomalta, joten Judy osoittaa kirjeensä setä Pitkäsäärelle. Judy teeskentelee välillä kirjoittavansa perheelleen, kun hän oikeasti kirjoittaa setä Pitkäsäärelle. Setä Pitkäsäärestä tulee hänelle puuttuvien sukulaisten korvike, ja Judy on välillä suutuksissa ja ymmällään siitä, miksei setä Pitkäsääri vastaa hänen kirjeisiinsä. Katkeruuskohtauksia seuraa katumus, sillä kaikesta huolimatta setä Pitkäsääri on muuttanut Judyn elämää suuresti.
Minulle tuli Jerusha Abbottista mieleen Montgomeryn Uudenkuun Emilia. Molemmat ovat jääneet nuorina orvoiksi ja kumpikin tähtää kirjailijan uraan. Tosin Judyn kirjailijahaaveisiin vaikuttaa setä Pitkäsäären toiveet, kun taas Emilian unelmia lähipiiri vastustaa. Runotytöissä on myös päähenkilön kirjoittamia kirjeitä, sillä Emilia kirjoittaa ensin kirjeitä kuolleelle isälleen.
♥♥♥♥½
Muualla: Kirjan viemää, Saran kirjat, Lukisinkohan, Lumiomena ja Lurun luvut.
Tunnisteet:
1900-luvun kirjallisuus,
1912,
1918,
1938,
kirjabingo,
kotimainen kirjallisuus,
naiskirjailijat,
nuortenkirjallisuus,
oma ostos käytettynä,
Otava,
romantiikka,
Valtonen Hilja,
Webster Jean,
WSOY
lauantai 5. heinäkuuta 2014
Ray Bradbury: Fahrenheit 451
Ray Bradbury: Fahrenheit 451 2008 (1953) HarperCollins 211 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Fahrenheit 451)
lainattu kirjastosta
The magic is only in what books say, how they stitched the patches of the universe together into one garment for us.
'Luckily, queer ones like her don't happen, often. We know how to nip most of them in the bud, early. You can't build a house without nails and wood. If you don't want a house built, hide the nails and wood. If you don't want a man unhappy politically, don't give him two sides to a question to worry him; give him one. Better yet, give him none. Let him forget there is such as thing as war. If the Government is inefficient, top-heavy, and tax-mad, better it be all those than that people worry over it. Peace, Montag. Give the people contests they win by remembering the words to more popular songs or the names of state capitals or how much corn Iowa grew last year. Cram them full of non-combustible data, chock them so damned full of "facts" they feel stuffed, but absolutely "brilliant" with information. Then they'll feel they're thinking, they'll get a sense of motion without moving. And they'll be happy, because facts of that sort don't change. Don't give them any slippery stuff like philosophy or sociology to tie things up with. That way lies melancholy. Any man who can take a TV wall apart and put it back together again, and most men can nowadays, is happier than any man who tries to slide-rule, measure, and equate the universe, which just won't be measured or equated without making man feel bestial and lonely. I know, I've tried it; to hell with it. So bring on your clubs and parties, your acrobats and magicians, your dare-devils, jet cars, motorcycle helicopters, your sex and heroin, more of everything to do with automatic reflex. If the drama is bad, if the film says nothing, if the play is hollow, sting me with the theremin, loudly. I'll think I'm responding to the play, when it's only a tactile reaction to vibration. But I don't care. I just like solid entertainment.'
Guy Montag on palomies, jonka tehtävänä on sytyttää tulipaloja niiden sammuttamisen sijaan. Palomiehet polttavat kirjoja, joiden hallussapito on ehdottomasti kielletty, sillä ne estävät ihmisten onnellisuuden. Kuitenkin kun Guy tapaa naapurinsa Clarissen, Clarissen kanssa keskusteleminen saa Guyn miettimään uudelleen elämäänsä. Guy toteaa, ettei hän ole onnellinen eikä taida edes rakastaa vaimoaan, vaikka hän elää yhteiskunnassa, joka keskittyy tarjoamaan ihmisille nautintoa.
Ray Bradburyn Fahrenheit 451 kuuluu dystopiakirjallisuuden klassikoihin, ja olen siksi halunnut jo kauan sen lukea. Lainasin kirjan keväällä, koska harkitsin osallistuvani lukupiiritapaamiseen, jossa kirjaa käsiteltiin. Aika ei sitten sopinutkaan ja kirjakin jäi odottamaan vuoroaan. En voinut kirjaa enää uusia, joten minun oli pakko lukea se tai palauttaa lukemattomana kirjastoon. On ilmiselvää, että valitsin lukemisen.
Onnistuneimmat dystopiakirjat saavat ensin huoahtamaan helpotuksesta, ettei yhteiskuntamme onneksi ole aivan tällä mallilla. Tämän ajatuksen jälkeen mieleen alkaa hiipiä ajatuksia siitä, millaista todellisuuspohjaa kirjan tapahtumilla on. Maailmassa on maita, joissa sananvapautta rajoitetaan ja joistakin asioista ei vain saa puhua tai kirjoittaa. Länsimaissa taas kulutetaan paljon aivot narikkaan -viihdettä. Saippuasarjat ja tositv-ohjelmat on luotu kevyeksi viihdykkeeksi. Niiden olemassaolo ei ole mielestäni huono juttu. Tunnen ihmisen, joka sanoo tarvitsevansa saippuasarjoja jaksaakseen elämäänsä kuuluvia vaikeita asioita. Minusta niitä pitäisi kuitenkin pääasiassa kuluttaa tasapainona enemmän älyllisiä virikkeitä tarjoavalle toiminnalle.
Ajatteleminen ja tieto lisäävät välillä tuskaa, sillä varmasti moni mieluummin ummistaisi silmänsä epäkohdilta, mutta epäkohdat eivät myöskään parane, jollei niitä huomata ja yritetä parantaa. Pelkästään hedonismiin perustuva kulttuuri jättäisi ihmiset aika tyhjiksi. Nozickin mielihyväkone on ajatuskoe, jonka pyrkimyksenä on todistaa eettinen hedonismi virheelliseksi. Tuskinpa moni olisi kytkemässä itseään mielihyväkoneeseen, sillä ihmiset mieluummin kokevat asioita oikeasti kuin nauttivat koneen heille keinotekoisesti tuottamista kokemuksista.
Propaganda tekee ihmisistä helpommin hallittavia. Jos kansa saadaan olemaan kyseenalaistamatta hallituksen sanomaa, se ei kapinoi. Kirjassa lapset otetaan vanhempien vaikutuksen alaisuudesta pois ennen kuin vanhemmat ovat ehtineet kylvää vaarallisten ajatusten siemenen jälkikasvunsa mieleen. Kun keskustellaan presidenttiehdokkaista, tärkein arviointikriteeri on ulkonäkö.
Välillä lukeminen hieman takkusi, ja melko pian tajusin, että kirjaa ei kannata lainkaan lukea väsyneenä. Bradburyn ajoittain omintakeinen kirjoitustyyli sai minut tipahtamaan kärryiltä, jos ajatukseni harhautuivat hetkeksi muualle. Tavallaan minua huvitti se, että näin kävi juuri kirjan kanssa, jossa puhutaan siitä, miten kirjat lyhenivät ensin lyhenemistään, koska ihmisten keskittymiskyky huonontui. Onneksi yleensä pystyn keskittymään kirjoihin melko hyvin, mutta iltalukeminen juuri ennen nukahtamista ei sopinut tälle kirjalle.
Kirjassa oli joitakin vaikuttavia kohtia. Yksi suosikeistani on bloggauksen alkuun valitsemani lainaus. Jo hetki lukemisen jälkeen minusta alkoi tuntua, että pidän kirjasta enemmän kuin juuri viimeisen sivun luettuani. Kirjan sanoma kypsyy sisälläni, ja todennäköisesti teos tuntuu yhä vaikuttavammalta kuukauden, puolen vuoden ja vuoden päästä. Kuitenkaan Fahrenheit 451 ei kuulu dystopiaklassikkosuosikkeihini, enkä usko, että se kuuluu niihin vuodenkaan päästä. Orwellin 1984 ja Atwoodin The Handmaid's Tale vain ovat mullistaneet ajatusmaailmaani enemmän. Tästä huolimatta Fahrenheit 451 kuuluu varmasti niihin kirjoihin, jotka jättävät jonkinlaisen pysyvän jäljen.
♥♥♥♥
Muualla: Hurja hassu lukija, Kuuttaren lukupäiväkirja, Nulla dies sine legendo, Olgan lukupäiväkirja, Luen, mutta en kirjoita, Yöpöydän kirjat ja Taikakirjaimet
Fahrenheit 451 on voittanut ilmestymisensä jälkeen lukuisia palkintoja, muun muassa yhden harvoista jaetuista Retro Hugo -palkinnoista. Tämän vuoksi kirja sopiikin kirjabingon Palkittu kirja -ruutuun. Kirjan lukemisen myötä saan myös toisen bingon. Kannen perusteella valitsin Lotta-Liisa Joelssonin Vivikan, Susanna Kaysenin Girl, Interrupted perustuu tositarinaan, James Bowenin Katukatti Bobin kannessa komeilee kissa, ja Charlaine Harrisin Real Murders on dekkari.
Kirja on myös kolmas luettu teos TBR100-listaltani.
lainattu kirjastosta
The magic is only in what books say, how they stitched the patches of the universe together into one garment for us.
'Luckily, queer ones like her don't happen, often. We know how to nip most of them in the bud, early. You can't build a house without nails and wood. If you don't want a house built, hide the nails and wood. If you don't want a man unhappy politically, don't give him two sides to a question to worry him; give him one. Better yet, give him none. Let him forget there is such as thing as war. If the Government is inefficient, top-heavy, and tax-mad, better it be all those than that people worry over it. Peace, Montag. Give the people contests they win by remembering the words to more popular songs or the names of state capitals or how much corn Iowa grew last year. Cram them full of non-combustible data, chock them so damned full of "facts" they feel stuffed, but absolutely "brilliant" with information. Then they'll feel they're thinking, they'll get a sense of motion without moving. And they'll be happy, because facts of that sort don't change. Don't give them any slippery stuff like philosophy or sociology to tie things up with. That way lies melancholy. Any man who can take a TV wall apart and put it back together again, and most men can nowadays, is happier than any man who tries to slide-rule, measure, and equate the universe, which just won't be measured or equated without making man feel bestial and lonely. I know, I've tried it; to hell with it. So bring on your clubs and parties, your acrobats and magicians, your dare-devils, jet cars, motorcycle helicopters, your sex and heroin, more of everything to do with automatic reflex. If the drama is bad, if the film says nothing, if the play is hollow, sting me with the theremin, loudly. I'll think I'm responding to the play, when it's only a tactile reaction to vibration. But I don't care. I just like solid entertainment.'
Guy Montag on palomies, jonka tehtävänä on sytyttää tulipaloja niiden sammuttamisen sijaan. Palomiehet polttavat kirjoja, joiden hallussapito on ehdottomasti kielletty, sillä ne estävät ihmisten onnellisuuden. Kuitenkin kun Guy tapaa naapurinsa Clarissen, Clarissen kanssa keskusteleminen saa Guyn miettimään uudelleen elämäänsä. Guy toteaa, ettei hän ole onnellinen eikä taida edes rakastaa vaimoaan, vaikka hän elää yhteiskunnassa, joka keskittyy tarjoamaan ihmisille nautintoa.
Ray Bradburyn Fahrenheit 451 kuuluu dystopiakirjallisuuden klassikoihin, ja olen siksi halunnut jo kauan sen lukea. Lainasin kirjan keväällä, koska harkitsin osallistuvani lukupiiritapaamiseen, jossa kirjaa käsiteltiin. Aika ei sitten sopinutkaan ja kirjakin jäi odottamaan vuoroaan. En voinut kirjaa enää uusia, joten minun oli pakko lukea se tai palauttaa lukemattomana kirjastoon. On ilmiselvää, että valitsin lukemisen.
Onnistuneimmat dystopiakirjat saavat ensin huoahtamaan helpotuksesta, ettei yhteiskuntamme onneksi ole aivan tällä mallilla. Tämän ajatuksen jälkeen mieleen alkaa hiipiä ajatuksia siitä, millaista todellisuuspohjaa kirjan tapahtumilla on. Maailmassa on maita, joissa sananvapautta rajoitetaan ja joistakin asioista ei vain saa puhua tai kirjoittaa. Länsimaissa taas kulutetaan paljon aivot narikkaan -viihdettä. Saippuasarjat ja tositv-ohjelmat on luotu kevyeksi viihdykkeeksi. Niiden olemassaolo ei ole mielestäni huono juttu. Tunnen ihmisen, joka sanoo tarvitsevansa saippuasarjoja jaksaakseen elämäänsä kuuluvia vaikeita asioita. Minusta niitä pitäisi kuitenkin pääasiassa kuluttaa tasapainona enemmän älyllisiä virikkeitä tarjoavalle toiminnalle.
Ajatteleminen ja tieto lisäävät välillä tuskaa, sillä varmasti moni mieluummin ummistaisi silmänsä epäkohdilta, mutta epäkohdat eivät myöskään parane, jollei niitä huomata ja yritetä parantaa. Pelkästään hedonismiin perustuva kulttuuri jättäisi ihmiset aika tyhjiksi. Nozickin mielihyväkone on ajatuskoe, jonka pyrkimyksenä on todistaa eettinen hedonismi virheelliseksi. Tuskinpa moni olisi kytkemässä itseään mielihyväkoneeseen, sillä ihmiset mieluummin kokevat asioita oikeasti kuin nauttivat koneen heille keinotekoisesti tuottamista kokemuksista.
Propaganda tekee ihmisistä helpommin hallittavia. Jos kansa saadaan olemaan kyseenalaistamatta hallituksen sanomaa, se ei kapinoi. Kirjassa lapset otetaan vanhempien vaikutuksen alaisuudesta pois ennen kuin vanhemmat ovat ehtineet kylvää vaarallisten ajatusten siemenen jälkikasvunsa mieleen. Kun keskustellaan presidenttiehdokkaista, tärkein arviointikriteeri on ulkonäkö.
Välillä lukeminen hieman takkusi, ja melko pian tajusin, että kirjaa ei kannata lainkaan lukea väsyneenä. Bradburyn ajoittain omintakeinen kirjoitustyyli sai minut tipahtamaan kärryiltä, jos ajatukseni harhautuivat hetkeksi muualle. Tavallaan minua huvitti se, että näin kävi juuri kirjan kanssa, jossa puhutaan siitä, miten kirjat lyhenivät ensin lyhenemistään, koska ihmisten keskittymiskyky huonontui. Onneksi yleensä pystyn keskittymään kirjoihin melko hyvin, mutta iltalukeminen juuri ennen nukahtamista ei sopinut tälle kirjalle.
Kirjassa oli joitakin vaikuttavia kohtia. Yksi suosikeistani on bloggauksen alkuun valitsemani lainaus. Jo hetki lukemisen jälkeen minusta alkoi tuntua, että pidän kirjasta enemmän kuin juuri viimeisen sivun luettuani. Kirjan sanoma kypsyy sisälläni, ja todennäköisesti teos tuntuu yhä vaikuttavammalta kuukauden, puolen vuoden ja vuoden päästä. Kuitenkaan Fahrenheit 451 ei kuulu dystopiaklassikkosuosikkeihini, enkä usko, että se kuuluu niihin vuodenkaan päästä. Orwellin 1984 ja Atwoodin The Handmaid's Tale vain ovat mullistaneet ajatusmaailmaani enemmän. Tästä huolimatta Fahrenheit 451 kuuluu varmasti niihin kirjoihin, jotka jättävät jonkinlaisen pysyvän jäljen.
♥♥♥♥
Muualla: Hurja hassu lukija, Kuuttaren lukupäiväkirja, Nulla dies sine legendo, Olgan lukupäiväkirja, Luen, mutta en kirjoita, Yöpöydän kirjat ja Taikakirjaimet
Fahrenheit 451 on voittanut ilmestymisensä jälkeen lukuisia palkintoja, muun muassa yhden harvoista jaetuista Retro Hugo -palkinnoista. Tämän vuoksi kirja sopiikin kirjabingon Palkittu kirja -ruutuun. Kirjan lukemisen myötä saan myös toisen bingon. Kannen perusteella valitsin Lotta-Liisa Joelssonin Vivikan, Susanna Kaysenin Girl, Interrupted perustuu tositarinaan, James Bowenin Katukatti Bobin kannessa komeilee kissa, ja Charlaine Harrisin Real Murders on dekkari.
Kirja on myös kolmas luettu teos TBR100-listaltani.
Tunnisteet:
1900-luvun kirjallisuus,
1953,
Bradbury Ray,
dystopia,
HarperCollins,
kirjabingo,
kirjastosta,
kirjoista kertovat kirjat,
klassikko,
mieskirjailijat,
scifi,
spefi
sunnuntai 29. kesäkuuta 2014
Robert J. Sawyer: Flashforward
| Kannen valokuva: Jupiterimages |
saatu lahjaksi
But there was a Catch-22 - one of the few American novels he'd read had introduced him to that concept. By committing suicide - he wasn't afraid to think the word - he could prove that his future wasn't predestined; after all, in not just his own vision, but in that of the restaurant manager, he was alive twenty years hence. So, if he killed himself today - if he swallowed the pills right now - he'd demonstrate conclusively that the future wasn't fixed. But it would be like Pyrrhus's defeats of the Romans at Heraclea and Asculum, the kind of victory that still bears his name, a victory at a horrible cost. For if he could commit suicide, then the future that had so depressed him was not inevitable - but, of course, he'd no longer be around to pursue his dream.
CERNissä, Genevessä sijaitsevassa hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa, järjestetään koe, jonka tavoitteena on Higgsin bosonin löytäminen. Kokeen aikana tiedemiehet menettävät tajuntansa ja he näkevät itsensä jossakin täysin muualla. Herättyään he ajattelevat, että kokeessa on mennyt jokin pieleen, ja tajunnan menetys ja hallusinaatiot ovat aiheutuneita kokeesta. Pian CERNin työntekijöille kuitenkin selviää, että koko maailman väestö on menettänyt tajuntansa samaan aikaan. Suurin osa on nähnyt näkyjä, jotka paikallistetaan 21 vuoden päähän. Ovatko ihmiset nähneet tulevaisuuteensa?
Odotin etukäteen, että kirja muistuttaisi enemmän kirjaan pohjautuvaa televisiosarjaa. Televisiosarjan poliisitutkinnan sijaan kirjassa seurataan CERNin työntekijöitä. Eteymät (engl. flashforward) näyttävät tulevaisuuden 21 vuoden eivätkä puolen vuoden päästä. Videokamerat eivät kirjassa nauhoita mitään tapahtumia eteymän aikana, kun taas televisiosarjassa valvontakameranauhoja taidettiin käyttää tapauksen tutkinnassa. Kirjalla ja televisiosarjalla on yhteistä lähinnä pääidea eteymistä. Eteymät aiheuttavat molemmissa paljon onnettomuuksia. Televisiosarja oli mielestäni nopeatempoisempi ja jännittävämpi, mutta kirjakin oli varsin kiehtovaa luettavaa.
Kirjassa käsitellään paljon tahdon vapautta ja moraalista vastuuta. Voidaanko CERNin kokeen järjestäjiä syyttää lukuisien ihmisten kuolemasta? He eivät olisi mitenkään voineet tietää, millaisia seurauksia kokeella on, mutta toisaalta he olisivat voineet olla järjestämättä koetta. Kuitenkin tieteellisiä kokeita tehdään jatkuvasti ympäri maapalloa, ja CERNin fyysikoiden kokeen piti olla vain yksi muiden joukossa, vaikka siltä toivottiinkin merkittäviä tuloksia.
CERNissä työskentelevä Theo Procopides ei näe eteymän aikana yhtään mitään. Hänelle selviää muiden ihmisten näkyjen avulla, että hänet murhataan alle 50-vuotiaana. Theo yrittää saada mahdollisimman paljon tietoa omasta murhastaan, jotta hän voisi estää kuolemansa. Murhan estämisestä tulee hänelle pakkomielle, joka haittaa muuta elämää. Theon vanhempi kollega Lloyd Simcoe uskoo, ettei tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Eteymät eivät ole näyttäneet vain yhtä mahdollista tulevaisuutta vaan ihmiset ovat nähneet, miltä heidän oikea tulevaisuutensa näyttää. Vaikka he yrittäisivät estää näkynsä toteutumisen, he eivät voi siinä onnistua. Minusta tuntui koko kirjan ajan siltä, että tulevaisuuteen näkeminen vaikuttaa siihen, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Tuntuu käsittämättömältä, miten sillä ei voisi olla olematta vaikutusta. Jos ihmiset saavat väläyksen tulevaisuudestaan, he joko alkavat ohjata elämäänsä näkynsä suuntaan tai yrittävät estää näkynsä toteutumisen. On melko uskottavaa, että osa ihmisistä onnistuu muuttamaan tulevaisuuttaan.
Alun lainauksessa eräs kirjan henkilö miettii, tehdäkö itsemurha vai ei. Hän ei halua kokea näkemäänsä tulevaisuutta, sillä se tarkoittaisi, että hänen unelmansa eivät ole toteutuneet. Hänen halunsa elää on turmeltunut, koska hän ei näe mitään järkeä jatkaa elämäänsä haaveiden romahdettua. Hän on tarvinnut haaveita jaksaakseen eteenpäin. Silti hän tietää, että jos hän tekee itsemurhan, hänen näkemänsä tulevaisuus ei toteudu. Silloin hän on vaikuttanut tulevaisuuteen ja hänen näkynsä onkin vain yksi mahdollisuus. Kuitenkaan hän ei saa parempaa tulevaisuutta, sillä itsemurhan tekeminen tarkoittaisi, ettei hänellä ole tulevaisuutta lainkaan.
Kirjassa on jonkin verran tieteellistä jargonia, ja epäilen, että olisin saanut kirjasta vielä enemmän irti, jos olisin perehtyneempi fysiikkaan. Fysiikka oli kuitenkin koulussa inhokkiaineeni ja olen opiskellut sitä todella vähän sen vuoksi. Suurimman osan kirjasta uskon ymmärtäneeni, mutta osa olisi vaatinut enemmän taustatietoja.
Pääasiassa pidin kirjan lähestymistavasta aiheeseen, mutta loppu meni minusta sekavaksi ryntäilyksi. Lopetuksessa oli myös eräs ratkaisu, joka ei saanut minua kovinkaan innostuneeksi, mutta toisaalta jos asiat olisivat menneet haluamallani tavalla, Sawyerin olisi oikeastaan täytynyt kirjoittaa kirjalle jatko-osa.
Enää ei tuntunut olevan saatavilla muita kuin televisiosarjaa mainostavia pokkareita. En muutenkaan ole kovin ihastunut elokuva- ja televisiosarjapainoksiin, mutta tämä pokkariversio ärsytti minua erityisen paljon. Takakansiteksti oli suurin ongelmani. Takakannessa esitellään lähinnä televisiosarjaa ja annetaan ymmärtää, että kirjan juoni on samanlainen, mutta kirja eroaa televisiosarjasta kuin yö päivästä. Takakantta voisi pitää lähinnä vain televisiosarjan mainoksena eikä se ole todellakaan kelvollinen kuvaus kirjan sisällöstä. Jos kirja ja televisiosarja ovat selvästi erilaisia, eikö kirjan takakannessa kuitenkin pitäisi kuvailla kirjaa eikä kirjaan perustuvaa televisiosarjaa? Kysynpähän vain. Ärsyttävää.
♥♥♥♥¼
Luin Flashforwardin pokkarina, joten rastitan kirjabingon Pokkari-ruudun.
sunnuntai 8. kesäkuuta 2014
J. K. Rowling: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 Bloomsbury 317 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja Azkabanin vanki)
ostettu uutena
But after ten minutes alone in the dark street, a new emotion overtook him: panic. Whichever way he looked at it, he had never been in a worse fix. He was stranded, quite alone, in the dark Muggle world, with absolutely nowhere to go. And the worst of it was, he had just done serious magic, which meant that he was almost certainly expelled from Hogwarts. He had broken the Decree for the Restriction of Underage Wizardry so badly, he was surprised Ministry of Magic representatives weren't swooping down on him where he sat.
Harry shivered and looked up and down Magnolia Crescent. What was going to happen to him? Would he be arrested, or would he simply be outlawed from the wizarding world? He thought of Ron and Hermione, and his heart sank even lower. Harry was sure that, criminal or not, Ron and Hermione would want to help him now, but they were both abroad, and with Hedwig gone, he had no means of contacting them.
He didn't have any Muggle money, either. There was a little wizard gold in the moneybag at the bottom of his trunk, but the rest of the fortune his parents had left him was stored in a vault at Gringotts Wizarding Bank in London. He'd never be able to drag his trunk all the way to London. Unless...
Harry pelkää tulevansa erotetuksi Tylypahkasta, kun hän suuttuu Vernon-sedän sukulaiselle niin, että tekee taikoja. Hän ei voisi olla yllättyneempi, kun taikaministeri Cornelius Toffee ottaakin hänet lämpimästi vastaan Vuotavassa noidankattilassa eikä anna Harrylle minkäänlaista rangaistusta. Pian Harrylle paljastuu syy taikaministerin hellämielisyyteen. Voldemortin pelätty kannattaja Sirius Musta on karannut velhovankila Azkabanista, ja hänen epäillään jahtaavan Harrya.
Suunnitelmissani ei ollut tarttua kolmanteen Harry Potteriin ihan näin pian toisen osan lukemisen jälkeen. Kuulin kuitenkin tällä viikolla suru-uutisia. Eräs kaverini on menehtynyt, ja oloni on viime päivien ajan ollut yhtaikaa surullinen ja epäuskoinen. En aluksi jaksanut lukea muuta kuin tuttua ja turvallista, ja minulle kaikkein tutuin ja turvallisin kirja on kolmas Harry Potter. Olen lukenut sen lukemattomia kertoja. Tällä kertaa luin sitä välillä kyyneleisin silmin, mutta ajoittain eskapismi myös onnistui.
Olen aiemminkin maininnut, että suosikki-Potterini on Harry Potter and the Prisoner of Azkaban. Sen näkee kuvassa olevan pokkariversion kunnosta ja olen lukenut kirjan varmaan ainakin kolmekymmentä kertaa. Osittain se johtuu jo aiemmin mainitsemastani asiasta: kolmas Potter on minulle turvasatama. Kun elämässäni on ollut vaikeaa, kirja on lohduttanut ja tarjonnut pakopaikan. Voisin sanoa, että mikään kirja ei ole minulle niin rakas kuin kolmas Potter.
Syitä kiintymykseeni on myös muita. Tässä osassa tutustutaan ensimmäistä kertaa yhteen lempihahmoistani Sirius Mustaan. Harryn kolmantena kouluvuonna Tylypahkassa on mielestäni paras pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Remus Lupin, jonka järjestämät käytännön harjoitukset tuovat vallan kiinnostavaa tietoa taikaolennoista. Sarja menee synkempään suuntaan, ja Harry saa tietää enemmän vanhempiensa menneisyydestä. Minulle yksi tärkeimpiä kirjan piirteitä on kuitenkin Hermionen elämän kuvailu. Hän uurtaa koulutöidensä parissa ja riitelee parhaiden ystäviensä kanssa. Hän on romahtamisen partaalla perfektionisminsa ja ystävyyssuhteidensa vaikeuksien takia. Kolmannen kirjan tapahtumien vuoksi Hermione on fiktiivinen hahmo, johon pystyn parhaiten samaistumaan.
Kirja taitaa olla sarjassa ainoa, jossa Voldemort ei ole varsinaisesti läsnä edes takaumissa, mutta loppuratkaisu on vallan tärkeä Voldemortin voimiin nousun kannalta. Sarjan kokonaisjuoni etenee tässäkin osassa hyvää vauhtia, ja varsinkin Harryn taustaa syvennetään.
Kolmas kirja tuo mukanaan myös ankeuttajat, jotka ovat minusta oikeastaan jopa pelottavampia kuin Voldemort. Olen siis Harryn kanssa samaa mieltä. J. K. Rowling on kertonut luoneensa ankeuttajat kuvaamaan masennusta, ja hän on onnistunut tavoitteessaan. En voisi kuvitella paljon ankeuttajia vastenmielisempiä olentoja, sillä kaikkien onnellisten ajatusten imeminen on varsin pelottava kyky.
Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)
Muualla: La petite lectrice, Cilla in Wonderland, Luettua elämää ja Maailman ääreen.
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban
2004
2 h 22 min
ohjaaja: Alfonso Cuarón
Katsoin juuri ennen kirjaan tarttumista kolmannen Potterin elokuvaversion. Potter-elokuvat ovat jääneet minulle aina kirjojen varjoon, vaikka nautinkin elokuvien visuaalisuudesta ja monista onnistuneista näyttelijävalinnoista. Alan Rickman on kuin professori Kalkaroksen ruumiillistuma, enkä voisi kuvitella ketään muuta Rubeus Hagridiksi kuin Robbie Coltranen.
Kohtauksiin on lisätty dramatiikkaa, jotta ne olisivat näyttävämpiä. Esimerkiksi lopun kohtaaminen tällipajun kanssa on elokuvassa paljon rajumpi. Tällipaju kieputtaa Hermionea (Emma Watson) ympäriinsä, vaikka kirjassa tällipaju ei ollut tällä kertaa ihan noin väkivaltainen. Harryn (Daniel Radcliffe) matkustus Poimittaislinjan bussilla on myös kirjaa vauhdikkaampi, ja se onkin mielestäni yksi onnistuneimmin kuvattuja kohtauksia. Kahden aiemman Potter-elokuvan katsomisesta on kulunut hetki, mutta muistelen aiemmin huomanneeni, että ohjaajan vaihtumisen myötä esimerkiksi jotkin asiat Tylypahkassa näyttävät hieman erilaisilta. Liikkuvat portaat taisi olla yksi visuaalisesti aiemmista elokuvista eroava juttu.
Elokuvaversioista on pakko jättää aina osa kirjan tapahtumista pois, jotta elokuva saataisiin mahtumaan ihanteelliseen elokuvamittaan. Esimerkiksi Ronin (Rubert Grint) ja Hermionen riitely on paljon vähäisempää, mutta rypyt ystävyydessä eivät olleetkaan kovin olennaisia juonen kannalta. Osa poisjätetyistä kohtauksista oli kuitenkin sen verran olennaisia, että ne voisivat herättää ihmetystä tarkkaavaisessa katsojassa, joka ei ole lukenut kirjaa. Spoilerivaroitus! Miten Sirius Musta on saanut tietää Kutkasta? Kirjassa mainitaan uutinen, jossa kerrotaan Weasleyn perheen voittaneen kultaa ja jossa on Kutkan sisältävä valokuva. Elokuvassa ei mainita mitään tällaisesta. Elokuvassa vain Harry lausuu Karkotaseet-loitsun, joka saa Kalkaroksen menettämään tajuntansa. Karkotaseet-loitsu on aseistariisuntaa varten eikä sen yhden ihmisen tekemänä pitäisi saada kohdettaan menettämään tajuntaansa. Kirjassa tajunnanmenetys on selitetty sillä, että kaikki kolme, Ron, Hermione ja Harry, lausuvat loitsun yhtaikaa. Spoilerit päättyvät!
Saan ruksata kirjabingossa Kirja & elokuva -ruudun.
ostettu uutena
But after ten minutes alone in the dark street, a new emotion overtook him: panic. Whichever way he looked at it, he had never been in a worse fix. He was stranded, quite alone, in the dark Muggle world, with absolutely nowhere to go. And the worst of it was, he had just done serious magic, which meant that he was almost certainly expelled from Hogwarts. He had broken the Decree for the Restriction of Underage Wizardry so badly, he was surprised Ministry of Magic representatives weren't swooping down on him where he sat.
Harry shivered and looked up and down Magnolia Crescent. What was going to happen to him? Would he be arrested, or would he simply be outlawed from the wizarding world? He thought of Ron and Hermione, and his heart sank even lower. Harry was sure that, criminal or not, Ron and Hermione would want to help him now, but they were both abroad, and with Hedwig gone, he had no means of contacting them.
He didn't have any Muggle money, either. There was a little wizard gold in the moneybag at the bottom of his trunk, but the rest of the fortune his parents had left him was stored in a vault at Gringotts Wizarding Bank in London. He'd never be able to drag his trunk all the way to London. Unless...
Harry pelkää tulevansa erotetuksi Tylypahkasta, kun hän suuttuu Vernon-sedän sukulaiselle niin, että tekee taikoja. Hän ei voisi olla yllättyneempi, kun taikaministeri Cornelius Toffee ottaakin hänet lämpimästi vastaan Vuotavassa noidankattilassa eikä anna Harrylle minkäänlaista rangaistusta. Pian Harrylle paljastuu syy taikaministerin hellämielisyyteen. Voldemortin pelätty kannattaja Sirius Musta on karannut velhovankila Azkabanista, ja hänen epäillään jahtaavan Harrya.
Suunnitelmissani ei ollut tarttua kolmanteen Harry Potteriin ihan näin pian toisen osan lukemisen jälkeen. Kuulin kuitenkin tällä viikolla suru-uutisia. Eräs kaverini on menehtynyt, ja oloni on viime päivien ajan ollut yhtaikaa surullinen ja epäuskoinen. En aluksi jaksanut lukea muuta kuin tuttua ja turvallista, ja minulle kaikkein tutuin ja turvallisin kirja on kolmas Harry Potter. Olen lukenut sen lukemattomia kertoja. Tällä kertaa luin sitä välillä kyyneleisin silmin, mutta ajoittain eskapismi myös onnistui.
Olen aiemminkin maininnut, että suosikki-Potterini on Harry Potter and the Prisoner of Azkaban. Sen näkee kuvassa olevan pokkariversion kunnosta ja olen lukenut kirjan varmaan ainakin kolmekymmentä kertaa. Osittain se johtuu jo aiemmin mainitsemastani asiasta: kolmas Potter on minulle turvasatama. Kun elämässäni on ollut vaikeaa, kirja on lohduttanut ja tarjonnut pakopaikan. Voisin sanoa, että mikään kirja ei ole minulle niin rakas kuin kolmas Potter.
Syitä kiintymykseeni on myös muita. Tässä osassa tutustutaan ensimmäistä kertaa yhteen lempihahmoistani Sirius Mustaan. Harryn kolmantena kouluvuonna Tylypahkassa on mielestäni paras pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Remus Lupin, jonka järjestämät käytännön harjoitukset tuovat vallan kiinnostavaa tietoa taikaolennoista. Sarja menee synkempään suuntaan, ja Harry saa tietää enemmän vanhempiensa menneisyydestä. Minulle yksi tärkeimpiä kirjan piirteitä on kuitenkin Hermionen elämän kuvailu. Hän uurtaa koulutöidensä parissa ja riitelee parhaiden ystäviensä kanssa. Hän on romahtamisen partaalla perfektionisminsa ja ystävyyssuhteidensa vaikeuksien takia. Kolmannen kirjan tapahtumien vuoksi Hermione on fiktiivinen hahmo, johon pystyn parhaiten samaistumaan.
Kirja taitaa olla sarjassa ainoa, jossa Voldemort ei ole varsinaisesti läsnä edes takaumissa, mutta loppuratkaisu on vallan tärkeä Voldemortin voimiin nousun kannalta. Sarjan kokonaisjuoni etenee tässäkin osassa hyvää vauhtia, ja varsinkin Harryn taustaa syvennetään.
Kolmas kirja tuo mukanaan myös ankeuttajat, jotka ovat minusta oikeastaan jopa pelottavampia kuin Voldemort. Olen siis Harryn kanssa samaa mieltä. J. K. Rowling on kertonut luoneensa ankeuttajat kuvaamaan masennusta, ja hän on onnistunut tavoitteessaan. En voisi kuvitella paljon ankeuttajia vastenmielisempiä olentoja, sillä kaikkien onnellisten ajatusten imeminen on varsin pelottava kyky.
♥♥♥♥♥
Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)
Muualla: La petite lectrice, Cilla in Wonderland, Luettua elämää ja Maailman ääreen.
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban
2004
2 h 22 min
ohjaaja: Alfonso Cuarón
Katsoin juuri ennen kirjaan tarttumista kolmannen Potterin elokuvaversion. Potter-elokuvat ovat jääneet minulle aina kirjojen varjoon, vaikka nautinkin elokuvien visuaalisuudesta ja monista onnistuneista näyttelijävalinnoista. Alan Rickman on kuin professori Kalkaroksen ruumiillistuma, enkä voisi kuvitella ketään muuta Rubeus Hagridiksi kuin Robbie Coltranen.
Kohtauksiin on lisätty dramatiikkaa, jotta ne olisivat näyttävämpiä. Esimerkiksi lopun kohtaaminen tällipajun kanssa on elokuvassa paljon rajumpi. Tällipaju kieputtaa Hermionea (Emma Watson) ympäriinsä, vaikka kirjassa tällipaju ei ollut tällä kertaa ihan noin väkivaltainen. Harryn (Daniel Radcliffe) matkustus Poimittaislinjan bussilla on myös kirjaa vauhdikkaampi, ja se onkin mielestäni yksi onnistuneimmin kuvattuja kohtauksia. Kahden aiemman Potter-elokuvan katsomisesta on kulunut hetki, mutta muistelen aiemmin huomanneeni, että ohjaajan vaihtumisen myötä esimerkiksi jotkin asiat Tylypahkassa näyttävät hieman erilaisilta. Liikkuvat portaat taisi olla yksi visuaalisesti aiemmista elokuvista eroava juttu.
Elokuvaversioista on pakko jättää aina osa kirjan tapahtumista pois, jotta elokuva saataisiin mahtumaan ihanteelliseen elokuvamittaan. Esimerkiksi Ronin (Rubert Grint) ja Hermionen riitely on paljon vähäisempää, mutta rypyt ystävyydessä eivät olleetkaan kovin olennaisia juonen kannalta. Osa poisjätetyistä kohtauksista oli kuitenkin sen verran olennaisia, että ne voisivat herättää ihmetystä tarkkaavaisessa katsojassa, joka ei ole lukenut kirjaa. Spoilerivaroitus! Miten Sirius Musta on saanut tietää Kutkasta? Kirjassa mainitaan uutinen, jossa kerrotaan Weasleyn perheen voittaneen kultaa ja jossa on Kutkan sisältävä valokuva. Elokuvassa ei mainita mitään tällaisesta. Elokuvassa vain Harry lausuu Karkotaseet-loitsun, joka saa Kalkaroksen menettämään tajuntansa. Karkotaseet-loitsu on aseistariisuntaa varten eikä sen yhden ihmisen tekemänä pitäisi saada kohdettaan menettämään tajuntaansa. Kirjassa tajunnanmenetys on selitetty sillä, että kaikki kolme, Ron, Hermione ja Harry, lausuvat loitsun yhtaikaa. Spoilerit päättyvät!
Saan ruksata kirjabingossa Kirja & elokuva -ruudun.
Tunnisteet:
1900-luvun kirjallisuus,
1999,
Bloomsbury,
elokuvabloggaus,
fantasia,
kirjabingo,
koulu,
lastenkirjallisuus,
naiskirjailijat,
nuortenkirjallisuus,
oma ostos uutena,
Rowling J. K.,
spefi,
taikuus,
uudelleen luetut
keskiviikko 4. kesäkuuta 2014
Charlaine Harris: Real Murders
Charlaine Harris: Real Murders 1990 Gollancz 202 s.
ostettu uutena
We had twelve regular members, which worked out well with twelve program a year. Not all cases could fill up a two-hour program, of course. Then the member responsible for presenting the Murder of the Month, as we jokingly called it, would have a guest speaker - someone from the police department in the city, or a psychologist who treated criminals, or the director of the local rape crisis center. Once or twice, we'd watched a movie.
But I'd vome up lucky in the draw. There was more than enough material on the Wallace case, yet not so much that I'd be compelled to hurry over it. We'd allocated two meetings for Jack the Ripper. Jane Engle had taken one for the victims and the circumstances surrounding the crimes and Arthur Smith had taken another on the police investigation and the suspects. You can't skimp Jack.
Aurora Teagarden on 28-vuotias kirjastonhoitaja. Aivan tavalliseksi häntä ei kuitenkaan voi sanoa, sillä hänellä on eräs erityislaatuinen harrastus. Hän on yksi Todelliset murhat -klubin kahdestatoista jäsenestä. Harrastus muuttuu hauskasta karmivaksi, kun ennen erästä tapaamista kokouspaikalta löytyy yhden klubin jäsenen ruumis. Kun Lawrencetownin muitakin asukkaita aletaan murhata, epäilykset kohdistuvat klubilaisiin. Kuka muukaan keksisi alkaa tehdä murhia kuuluisien murhien tyyliin?
Charlaine Harris on varmasti parhaiten tunnettu Sookie Stackhouse -kirjoistaan, joiden pohjalta on tehty myös True Blood -niminen televisiosarja. Viimeinen Sookie-kirja ilmestyi kuitenkin viime vuonna, mutta Harrisin toinen yliluonnollinen sarja Harper Connelly ei ole kuulostanut minusta kovin kiinnostavalta. Kun törmäsin kirjakaupassa Aurora Teagarden -sarjan aloitusosaan, takakansi kuulosti niin lupaavalta, että päädyin kirjan hankkimaan itselleni.
Aurora Teagardenista kertova jännityskirjasarja ei sisällä lainkaan yliluonnollisia elementtejä. Minulle tuli kirjasta melko vahvasti mieleen Agatha Christie, vaikka kirja menikin hieman synkempään suuntaan kuin Christien kirjat yleensä. Murhaklubi-idea muistutti minua myös Gillian Flynnin Dark Places -teoksesta, mutta sen sanoisin olevan vielä synkempi ja selvästi raaempi kuin Real Murders. Kirja oli siis jotakin Christien ja Flynnin väliltä synkkyydessään ja väkivaltaisuuden kuvauksessaan. Real Murdersin synkkyyttä vain lisäsi se, kun sain tietää lukemisen jälkeen, että kirjassa toistetut murhat olivat todellisia. Luulin ensin niiden olleen Harrisin mielikuvituksen tuotetta. En vain voi ymmärtää, miten ihmiset voivat tehdä niin kauheita asioita toisilleen.
Murhasarjan keskelle joutuva kirjastovirkailija on omaperäinen keksintö. Vaikka tavallisten ihmisten sekaantuminen murhatutkimuksiin onkin hieman epäuskottavaa, tykkään ei-poliiseista salapoliiseina aika paljon. Ehkä pienoinen epäuskottavuus etäännyttää minua tapahtumista eivätkä karmivat tapahtumat tunnu niin todellisilta. Cozy mystery -genre onkin enemmän minun juttuni kuin yksityiskohtaiseen väkivallan kuvaukseen keskittyvät hyytävät rikoskirjat.
En arvannut murhaajaa eivätkä epäilykseni olleet lainkaan oikeilla jäljillä. Harris siis onnistui hyvin siinä, mitä toivon jännityskirjalta. Lukija oli täysin huijattu.
Tykästyin sarjaan ja etenkin päähenkilöön. Sookie-kirjojen manttelinperijä sarja ei ole, sillä tyyli on melko erilainen. Kirjassa on myös romanttiset vivahteensa, mutta rikos on tärkeämpi osa juonta kuin Auroran mieskuviot. Sookie-kirjoissa taas oli melko suuressa osassa se, kenen kanssa Sookie lopulta päätyy viettämään loppuelämänsä. Pikkukaupunkimiljöö kuitenkin tuo sarjoihin joitakin yhdistäviä piirteitä. Ihmiset ovat tunteneet toisensa pitkään ja tuntemattomat tuntuvat hieman epäilyttäviltä.
Laitan seuraavatkin Aurora Teagarden -mysteerit lukulistalle, sillä ensimmäisessä osassa oli ainakin sitä jotakin selittämätöntä, joka saa kerta toisensa jälkeen palaamaan jonkin sarjan pariin.
♥♥♥♥
Muualla: Luettuja maailmoja ja Kirjastossa tapahtuu.
Kirja on neljäs kirja, jolla osallistun Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen, ja saan ruksia kirjabingossa dekkari-ruudun.
ostettu uutena
We had twelve regular members, which worked out well with twelve program a year. Not all cases could fill up a two-hour program, of course. Then the member responsible for presenting the Murder of the Month, as we jokingly called it, would have a guest speaker - someone from the police department in the city, or a psychologist who treated criminals, or the director of the local rape crisis center. Once or twice, we'd watched a movie.
But I'd vome up lucky in the draw. There was more than enough material on the Wallace case, yet not so much that I'd be compelled to hurry over it. We'd allocated two meetings for Jack the Ripper. Jane Engle had taken one for the victims and the circumstances surrounding the crimes and Arthur Smith had taken another on the police investigation and the suspects. You can't skimp Jack.
Aurora Teagarden on 28-vuotias kirjastonhoitaja. Aivan tavalliseksi häntä ei kuitenkaan voi sanoa, sillä hänellä on eräs erityislaatuinen harrastus. Hän on yksi Todelliset murhat -klubin kahdestatoista jäsenestä. Harrastus muuttuu hauskasta karmivaksi, kun ennen erästä tapaamista kokouspaikalta löytyy yhden klubin jäsenen ruumis. Kun Lawrencetownin muitakin asukkaita aletaan murhata, epäilykset kohdistuvat klubilaisiin. Kuka muukaan keksisi alkaa tehdä murhia kuuluisien murhien tyyliin?
Charlaine Harris on varmasti parhaiten tunnettu Sookie Stackhouse -kirjoistaan, joiden pohjalta on tehty myös True Blood -niminen televisiosarja. Viimeinen Sookie-kirja ilmestyi kuitenkin viime vuonna, mutta Harrisin toinen yliluonnollinen sarja Harper Connelly ei ole kuulostanut minusta kovin kiinnostavalta. Kun törmäsin kirjakaupassa Aurora Teagarden -sarjan aloitusosaan, takakansi kuulosti niin lupaavalta, että päädyin kirjan hankkimaan itselleni.
Aurora Teagardenista kertova jännityskirjasarja ei sisällä lainkaan yliluonnollisia elementtejä. Minulle tuli kirjasta melko vahvasti mieleen Agatha Christie, vaikka kirja menikin hieman synkempään suuntaan kuin Christien kirjat yleensä. Murhaklubi-idea muistutti minua myös Gillian Flynnin Dark Places -teoksesta, mutta sen sanoisin olevan vielä synkempi ja selvästi raaempi kuin Real Murders. Kirja oli siis jotakin Christien ja Flynnin väliltä synkkyydessään ja väkivaltaisuuden kuvauksessaan. Real Murdersin synkkyyttä vain lisäsi se, kun sain tietää lukemisen jälkeen, että kirjassa toistetut murhat olivat todellisia. Luulin ensin niiden olleen Harrisin mielikuvituksen tuotetta. En vain voi ymmärtää, miten ihmiset voivat tehdä niin kauheita asioita toisilleen.
Murhasarjan keskelle joutuva kirjastovirkailija on omaperäinen keksintö. Vaikka tavallisten ihmisten sekaantuminen murhatutkimuksiin onkin hieman epäuskottavaa, tykkään ei-poliiseista salapoliiseina aika paljon. Ehkä pienoinen epäuskottavuus etäännyttää minua tapahtumista eivätkä karmivat tapahtumat tunnu niin todellisilta. Cozy mystery -genre onkin enemmän minun juttuni kuin yksityiskohtaiseen väkivallan kuvaukseen keskittyvät hyytävät rikoskirjat.
En arvannut murhaajaa eivätkä epäilykseni olleet lainkaan oikeilla jäljillä. Harris siis onnistui hyvin siinä, mitä toivon jännityskirjalta. Lukija oli täysin huijattu.
Tykästyin sarjaan ja etenkin päähenkilöön. Sookie-kirjojen manttelinperijä sarja ei ole, sillä tyyli on melko erilainen. Kirjassa on myös romanttiset vivahteensa, mutta rikos on tärkeämpi osa juonta kuin Auroran mieskuviot. Sookie-kirjoissa taas oli melko suuressa osassa se, kenen kanssa Sookie lopulta päätyy viettämään loppuelämänsä. Pikkukaupunkimiljöö kuitenkin tuo sarjoihin joitakin yhdistäviä piirteitä. Ihmiset ovat tunteneet toisensa pitkään ja tuntemattomat tuntuvat hieman epäilyttäviltä.
Laitan seuraavatkin Aurora Teagarden -mysteerit lukulistalle, sillä ensimmäisessä osassa oli ainakin sitä jotakin selittämätöntä, joka saa kerta toisensa jälkeen palaamaan jonkin sarjan pariin.
♥♥♥♥
Muualla: Luettuja maailmoja ja Kirjastossa tapahtuu.
Kirja on neljäs kirja, jolla osallistun Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen, ja saan ruksia kirjabingossa dekkari-ruudun.
Tunnisteet:
1900-luvun kirjallisuus,
1990,
cozy mystery,
dekkarit,
Gollancz,
Harris Charlaine,
jännityskirjallisuus,
kirjabingo,
murha,
naiskirjailijat,
oma ostos uutena
Susanna Kaysen: Girl, Interrupted
Susanna Kaysen: Girl, Interrupted 1995 (1993) Virago 169 s.
saatu toiselta bloggaajalta
For many of us, the hospital was as much a refuge as it was a prison. Though we were cut off from the world and all the trouble we enjoyed stirring up out there, we were also cut off from the demands and expectations that had driven us crazy. What could be expected of us now that we were stowed away in a loony bin?
The hospital shielded us from all sorts of things. We'd tell the staff to refuse phone calls or visits from anyone we didn't want to talk to, including our parents.
"I'm too upset!" we'd wail, and we wouldn't have to talk to whoever it was.
As long as we were willing to be upset, we didn't have to get jobs or go to school. We could weasel out of anything except eating and taking our medication.
In a strange way we were free. We'd reached the end of the line. We had nothing more to lose. Our privacy, our liberty, our dignity. All of this was gone and we were stripped down to the bare bones of our selves.
Naked, we needed protection, and the hospital protected us. Of course, the hospital had stripped us naked in the first place - but that just underscored its obligation to shelter us.
18-vuotias Susanna Kaysen lähetetään masennuksen vuoksi sairaalahoitoon. Alunperin sairaalahoidon on tarkoitus kestää muutama viikko, mutta Susanna päätyy olemaan psykiatrisessa sairaalassa lähes kaksi vuotta. Kaksikymmentä vuotta tapahtuneen jälkeen Susanna kirjoittaa kokemuksistaan kirjan, jossa hän kuvailee muita sairaalan asukkeja ja päästää lukijan ajoittain myös oman päänsä sisään.
Olisin halunnut lukea Kaysenin muistelmateoksen jo viime vuonna, mutta juuri kun ajattelin lainaavani kirjan, huomasin Girl, Interruptedin poistuneen kirjaston kokoelmasta. Lainattavissa oli enää ruotsinkielinen ja kirjan lukeminen vain siirtyi. Mainitsin alkuvuonna tilanteesta Elegialle, joka tarjoutui ystävällisesti lähettämään kappaleensa minulle (kiitos!). Hyväksyin tarjouksen riemuissani ja nyt omien kirjojen kesän myötä päädyin kirjan myös lukemaan. Olen nähnyt kirjaan pohjautuvan elokuvan muutaman kerran, ja pidän siitä suuresti.
Kirja on kerrottu episodimaisesti. Minua häiritsi etenkin se, etteivät luvut olleet kronologisessa järjestyksessä. Melko alussa kerrotaan erään henkilön kuolemasta ja silti hän on monessa seuraavassa luvussa elossa eikä hänen itsemurhaansa pohdita kuin muutamassa luvussa. Myös eräs psykiatrisen sairaalan asukki karkaa, mutta kohta taas kerrotaan tapahtumista, joissa hän oli mukana ollessaan hoidossa. En ymmärtänyt, miksi tällaiseen omituiseen kerrontaratkaisuun on päädytty.
Kirjan tapahtumat olivat melko tuttuja, sillä suuri osa niistä on siirretty melko uskollisesti valkokankaalle. Tosin joitakin on jätetty pois ja joitakin asioita lisätty, mutta pääosin elokuva on hyvin uskollinen kirjalle. Kirja on elokuvaa parempi väline pohdiskeluun, joten sitä oli enemmän, mutta minusta suurin osa pohdiskelusta jäi hieman pintaraapaisuksi. Lopussa Susanna kertoi siitä, miten muut suhtautuvat Susannan visiittiin psykiatrisessa sairaalassa ja miten hän lopulta totesi parhaaksi olla kertomatta menneisyydestään.
Tarina ja henkilöt jäävät hieman etäisiksi. Uskaltaisin jopa sanoa, että harvinaista kyllä elokuva on parempi kuin kirja. Elokuvan katson varmasti vielä monta kertaa, mutta kirjalle riitti aivan hyvin yksi lukukerta. Odotin kirjalta elokuvan perusteella enemmän.
♥♥♥¼
Elegian mielestä kirja kannattaa lukea huumorimielellä, sillä mitenkään erityisen syvällinen saati koskettava kirja ei ole.
Nulla dies sine legendo -blogissa todetaan, että kirjan lukemalla saattaa jopa oppia jotain itsestään.
Girl, Interrupted on ensimmäinen luettu teos TBR100-listaltani ja saan kirjan luettuani ruksia yli kirjabingon tositarinaan perustuva -ruudun.
saatu toiselta bloggaajalta
For many of us, the hospital was as much a refuge as it was a prison. Though we were cut off from the world and all the trouble we enjoyed stirring up out there, we were also cut off from the demands and expectations that had driven us crazy. What could be expected of us now that we were stowed away in a loony bin?
The hospital shielded us from all sorts of things. We'd tell the staff to refuse phone calls or visits from anyone we didn't want to talk to, including our parents.
"I'm too upset!" we'd wail, and we wouldn't have to talk to whoever it was.
As long as we were willing to be upset, we didn't have to get jobs or go to school. We could weasel out of anything except eating and taking our medication.
In a strange way we were free. We'd reached the end of the line. We had nothing more to lose. Our privacy, our liberty, our dignity. All of this was gone and we were stripped down to the bare bones of our selves.
Naked, we needed protection, and the hospital protected us. Of course, the hospital had stripped us naked in the first place - but that just underscored its obligation to shelter us.
18-vuotias Susanna Kaysen lähetetään masennuksen vuoksi sairaalahoitoon. Alunperin sairaalahoidon on tarkoitus kestää muutama viikko, mutta Susanna päätyy olemaan psykiatrisessa sairaalassa lähes kaksi vuotta. Kaksikymmentä vuotta tapahtuneen jälkeen Susanna kirjoittaa kokemuksistaan kirjan, jossa hän kuvailee muita sairaalan asukkeja ja päästää lukijan ajoittain myös oman päänsä sisään.
Olisin halunnut lukea Kaysenin muistelmateoksen jo viime vuonna, mutta juuri kun ajattelin lainaavani kirjan, huomasin Girl, Interruptedin poistuneen kirjaston kokoelmasta. Lainattavissa oli enää ruotsinkielinen ja kirjan lukeminen vain siirtyi. Mainitsin alkuvuonna tilanteesta Elegialle, joka tarjoutui ystävällisesti lähettämään kappaleensa minulle (kiitos!). Hyväksyin tarjouksen riemuissani ja nyt omien kirjojen kesän myötä päädyin kirjan myös lukemaan. Olen nähnyt kirjaan pohjautuvan elokuvan muutaman kerran, ja pidän siitä suuresti.
Kirja on kerrottu episodimaisesti. Minua häiritsi etenkin se, etteivät luvut olleet kronologisessa järjestyksessä. Melko alussa kerrotaan erään henkilön kuolemasta ja silti hän on monessa seuraavassa luvussa elossa eikä hänen itsemurhaansa pohdita kuin muutamassa luvussa. Myös eräs psykiatrisen sairaalan asukki karkaa, mutta kohta taas kerrotaan tapahtumista, joissa hän oli mukana ollessaan hoidossa. En ymmärtänyt, miksi tällaiseen omituiseen kerrontaratkaisuun on päädytty.
Kirjan tapahtumat olivat melko tuttuja, sillä suuri osa niistä on siirretty melko uskollisesti valkokankaalle. Tosin joitakin on jätetty pois ja joitakin asioita lisätty, mutta pääosin elokuva on hyvin uskollinen kirjalle. Kirja on elokuvaa parempi väline pohdiskeluun, joten sitä oli enemmän, mutta minusta suurin osa pohdiskelusta jäi hieman pintaraapaisuksi. Lopussa Susanna kertoi siitä, miten muut suhtautuvat Susannan visiittiin psykiatrisessa sairaalassa ja miten hän lopulta totesi parhaaksi olla kertomatta menneisyydestään.
Tarina ja henkilöt jäävät hieman etäisiksi. Uskaltaisin jopa sanoa, että harvinaista kyllä elokuva on parempi kuin kirja. Elokuvan katson varmasti vielä monta kertaa, mutta kirjalle riitti aivan hyvin yksi lukukerta. Odotin kirjalta elokuvan perusteella enemmän.
♥♥♥¼
Elegian mielestä kirja kannattaa lukea huumorimielellä, sillä mitenkään erityisen syvällinen saati koskettava kirja ei ole.
Nulla dies sine legendo -blogissa todetaan, että kirjan lukemalla saattaa jopa oppia jotain itsestään.
Girl, Interrupted on ensimmäinen luettu teos TBR100-listaltani ja saan kirjan luettuani ruksia yli kirjabingon tositarinaan perustuva -ruudun.
maanantai 2. kesäkuuta 2014
Agatha Christie: The Mysterious Affair at Styles
Agatha Christie: The Mysterious Affair at Styles 2007 (1920) HarperCollins 297 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Stylesin tapaus)
tarjouskirja
'Well, I've always had a secret hankering to be a detective!'
'The real thing - Scotland Yard? Or Sherlock Holmes?'
'Oh, Sherlock Holmes by all means. But really, seriously, I am awfully drawn to it. I came across a man in Belgium once, a very famous detective, and he quite inflamed me. He was a marvellous little fellow. He used to say that all good detective work was a mere matter of method. My system is based on his - though of course I have progressed rather further. He was a funny little man, a great dandy, but wonderfully clever.'
'Like a good detective story myself,' remarked Miss Howard. 'Lots of nonsense written, though. Criminal discovered in last chapter. Every one dumbfounded. Real crime - you'd know at once.'
'There have been a great number of undiscovered crimes,' I argued.
'Don't mean the police, but the people that are right in it. The family. You couldn't really hoodwink them. They'd know.'
Kun varakas Emily Inglethorp murhataan, hänen nuori ja onnenonkijaksi leimattu aviomiehensä on epäiltyjen listan kärjessä. Hastings sattuu juuri olemaan vierailulla rikospaikaksi joutuneessa talossa ja hän pyytää lähikylässä oleilevaa Hercule Poirot'ta apuun. Tapaus osoittautuukin monimutkaisemmaksi kuin miltä se ensisilmäyksellä näytti, ja Poirot'n päättelykykyä todellakin tarvitaan.
Kun luin viime vuonna neiti Marplen tähdittämän A Pocket Full of Ryen, totesin ikävöiväni Hercule Poirot'ta. Kaipaus Christien kirjojen pariin hiipui kuitenkin säästöliekille, kunnes toissa viikolla kuumeisena yritin keksiä jotakin riittävän helppoa mutta kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Hetken palloilin vaihtoehdosta toiseen, kunnes otin käteeni viime Hulluilta päiviltä ostamani ensimmäisen Poirot-romaanin. Olen lukenut kirjan varmasti ennenkin, sillä hulluttelun jälkeen huomasin omistavani kirjan myös suomenkielisenä, mutta viime lukukerrasta oli kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Olen myös ihastunut näiden signeerattujen pokkaripainosten kansiin. Minusta ne ovat yksinkertaisen tyylikkäitä, ja varmasti hankin kahdelle omistamalleni vielä samantyylisiä seuralaisia.
Tällä kertaa lukunautintoani eivät häirinneet hämärät muistikuvat kirjan tapahtumista. En todellakaan muistanut, miten juonenkäänteet menevät, joten pystyin nauttimaan kirjasta niin kuin lukukerta olisi ollut ensimmäinen. En nuorena pitänyt minkäänlaista lukupäiväkirjaa, joten minulla ei ole aavistustakaan, mitkä kaikki Christien kirjat olen jo ehtinyt lukea, mutta onneksi se ei taida paljon Christien lukemista haitata, jos tarinat ovat kadonneet mielestäni näin täysin.
Mitä olisi Rikoksen jäljillä -haaste ilman Christietä, joten osallistun kirjalla tietenkin MarikaOksan kesäiseen lukuhaasteeseen. En tätä parhaaksi Christieksi nimittäisi, mutta silti kirja on taattua christiemäistä laatua.
Minusta on aika mielenkiintoista, että vaikka Poirot on valloittanut monen dekkareiden lukijan sydämen, Christie oli kirjailijan uransa loppupuolella tyytymätön luomaansa viiksekkääseen belgialaisetsivään. Nyt kiinnitinkin huomiota siihen, että jo ensimmäisessä 1920-luvulla ilmestyneessä kirjassa Poirot on aika iäkäs ja Hastings jopa epäilee Poirot'n älyn terävyyttä. Kuitenkin Poirot esiintyy vielä 32 romaanissa ja 54 novellissa, joista viimeiset ilmestyivät 1970-luvulla.
En muista, kuinka paljon ajankuvausta Christien myöhemmissä kirjoissa on. En ole siis varma, ovatko 1970-luvulla ilmestyneet kirjat selvästi sijoitettavissa aikaansa. Jos eivät, sitten ehkä olisi mahdollista, että Poirot vain selvittää vielä vanhoilla päivillään hyvin ahkerasti rikoksia. Jos kuitenkin kirjoissa kuluu selvästi 50 vuoden ajanjakso ja Poirot ei huomattavasti ikäänny, epäuskottavuus on väistämätöntä. Todennäköisesti en kuitenkaan näitä asioita miettisi, jollen tietäisi kirjailijan itsensä näitä pohtineen. Christien mielestä Poirot alkoi myös ajan kanssa tuntua liian ärsyttävältä ja karrikoidulta hahmolta. Tavallaan ymmärrän kirjailijan näkemyksen, mutta silti Hercule Poirot on suosikkini kirjallisista salapoliiseista ja hänen paikkansa sellaisena on melko turvattu.
Kumpi on suosikkisi Christien tunnetuista salapoliiseista: Jane Marple vai Hercule Poirot? Kuulisin myös mielelläni, mikä Christien kirjoista on mielestäsi paras, sillä haluaisin kuoria kermat päältä ja lukea kaikkein onnistuneimpia Christien kirjoja.
♥♥♥♥
Muualla: Nulla dies sine legendo, Kirjan viemää, Uusi kuu, Kirjakertomuksia ja Tavaus - kirjoja luetellaan ja ihmetellään
tarjouskirja
'Well, I've always had a secret hankering to be a detective!'
'The real thing - Scotland Yard? Or Sherlock Holmes?'
'Oh, Sherlock Holmes by all means. But really, seriously, I am awfully drawn to it. I came across a man in Belgium once, a very famous detective, and he quite inflamed me. He was a marvellous little fellow. He used to say that all good detective work was a mere matter of method. My system is based on his - though of course I have progressed rather further. He was a funny little man, a great dandy, but wonderfully clever.'
'Like a good detective story myself,' remarked Miss Howard. 'Lots of nonsense written, though. Criminal discovered in last chapter. Every one dumbfounded. Real crime - you'd know at once.'
'There have been a great number of undiscovered crimes,' I argued.
'Don't mean the police, but the people that are right in it. The family. You couldn't really hoodwink them. They'd know.'
Kun varakas Emily Inglethorp murhataan, hänen nuori ja onnenonkijaksi leimattu aviomiehensä on epäiltyjen listan kärjessä. Hastings sattuu juuri olemaan vierailulla rikospaikaksi joutuneessa talossa ja hän pyytää lähikylässä oleilevaa Hercule Poirot'ta apuun. Tapaus osoittautuukin monimutkaisemmaksi kuin miltä se ensisilmäyksellä näytti, ja Poirot'n päättelykykyä todellakin tarvitaan.
Kun luin viime vuonna neiti Marplen tähdittämän A Pocket Full of Ryen, totesin ikävöiväni Hercule Poirot'ta. Kaipaus Christien kirjojen pariin hiipui kuitenkin säästöliekille, kunnes toissa viikolla kuumeisena yritin keksiä jotakin riittävän helppoa mutta kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Hetken palloilin vaihtoehdosta toiseen, kunnes otin käteeni viime Hulluilta päiviltä ostamani ensimmäisen Poirot-romaanin. Olen lukenut kirjan varmasti ennenkin, sillä hulluttelun jälkeen huomasin omistavani kirjan myös suomenkielisenä, mutta viime lukukerrasta oli kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Olen myös ihastunut näiden signeerattujen pokkaripainosten kansiin. Minusta ne ovat yksinkertaisen tyylikkäitä, ja varmasti hankin kahdelle omistamalleni vielä samantyylisiä seuralaisia.
Tällä kertaa lukunautintoani eivät häirinneet hämärät muistikuvat kirjan tapahtumista. En todellakaan muistanut, miten juonenkäänteet menevät, joten pystyin nauttimaan kirjasta niin kuin lukukerta olisi ollut ensimmäinen. En nuorena pitänyt minkäänlaista lukupäiväkirjaa, joten minulla ei ole aavistustakaan, mitkä kaikki Christien kirjat olen jo ehtinyt lukea, mutta onneksi se ei taida paljon Christien lukemista haitata, jos tarinat ovat kadonneet mielestäni näin täysin.
Mitä olisi Rikoksen jäljillä -haaste ilman Christietä, joten osallistun kirjalla tietenkin MarikaOksan kesäiseen lukuhaasteeseen. En tätä parhaaksi Christieksi nimittäisi, mutta silti kirja on taattua christiemäistä laatua.
Minusta on aika mielenkiintoista, että vaikka Poirot on valloittanut monen dekkareiden lukijan sydämen, Christie oli kirjailijan uransa loppupuolella tyytymätön luomaansa viiksekkääseen belgialaisetsivään. Nyt kiinnitinkin huomiota siihen, että jo ensimmäisessä 1920-luvulla ilmestyneessä kirjassa Poirot on aika iäkäs ja Hastings jopa epäilee Poirot'n älyn terävyyttä. Kuitenkin Poirot esiintyy vielä 32 romaanissa ja 54 novellissa, joista viimeiset ilmestyivät 1970-luvulla.
En muista, kuinka paljon ajankuvausta Christien myöhemmissä kirjoissa on. En ole siis varma, ovatko 1970-luvulla ilmestyneet kirjat selvästi sijoitettavissa aikaansa. Jos eivät, sitten ehkä olisi mahdollista, että Poirot vain selvittää vielä vanhoilla päivillään hyvin ahkerasti rikoksia. Jos kuitenkin kirjoissa kuluu selvästi 50 vuoden ajanjakso ja Poirot ei huomattavasti ikäänny, epäuskottavuus on väistämätöntä. Todennäköisesti en kuitenkaan näitä asioita miettisi, jollen tietäisi kirjailijan itsensä näitä pohtineen. Christien mielestä Poirot alkoi myös ajan kanssa tuntua liian ärsyttävältä ja karrikoidulta hahmolta. Tavallaan ymmärrän kirjailijan näkemyksen, mutta silti Hercule Poirot on suosikkini kirjallisista salapoliiseista ja hänen paikkansa sellaisena on melko turvattu.
Kumpi on suosikkisi Christien tunnetuista salapoliiseista: Jane Marple vai Hercule Poirot? Kuulisin myös mielelläni, mikä Christien kirjoista on mielestäsi paras, sillä haluaisin kuoria kermat päältä ja lukea kaikkein onnistuneimpia Christien kirjoja.
♥♥♥♥
Muualla: Nulla dies sine legendo, Kirjan viemää, Uusi kuu, Kirjakertomuksia ja Tavaus - kirjoja luetellaan ja ihmetellään
Tunnisteet:
1900-luvun kirjallisuus,
1920,
ale-/tarjouskirja,
Christie Agatha,
dekkari,
esikoisteos,
HarperCollins,
murha,
murhamysteeri,
naiskirjailijat,
salapoliisikirjallisuus
tiistai 27. toukokuuta 2014
J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets
J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 Bloomsbury 251 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
ostettu uutena
Life at The Burrow was as different as possible from life in Privet Drive. The Dursleys liked everything neat and ordered; the Weasleys' house burst with the strange and unexpected. Harry got a shock the first time he looked in the mirror over the kitchen mantelpiece and it shouted 'Tuck your shirt in scruffy!' The ghoul in the attic howled and dropped pipes whenever he felt things were getting too quiet, and small explosions from Fred and George's bedroom were considered perfectly normal. What Harry found most unusual about life at Ron's, however, wasn't the talking mirror or the clanking ghoul: it was the fact that everybody there seemed to like him.
Mrs Weasley fussed over the state of his socks and tried to force him to eat fourth helpings at every meal. Mr Weasley liked Harry to sit next to him at the dinner table so that he could bombard him with questions about life with Muggles, asking him to explain how things like plugs and the postal service worked.
'Fascinating!' he would say, as Harry talked him through using a telephone. 'Ingenious, really, how many was Muggles have found of getting along without magic.'
Harry Potter ei malta odottaa paluutaan Tylypahkaan. Dursleyt kohtelevat häntä edelleen kurjasti ja Harrylla on ikävä uusia ystäviään. Tosin hän ei ole kuullut Ronista ja Hermionesta lainkaan koko kesän aikana. Ovatko he unohtaneet Harryn? Eräänä päivänä Harryn huoneeseen ilmestyy Dobby-niminen kotitonttu, joka kieltää Harrya palaamasta Tylypahkaan, koska siellä odottavaa kauhea vaara. Varoituksista huolimatta Harry palaa Tylypahkaan ja pian Harrylle selviää, ettei toisesta kouluvuodesta ole tulossa ensimmäistä rauhaisampaa.
J. K. Rowlingin kynästä syntynyt Harry Potter -sarja on minulle ehdottomasti elämäni rakkain kirjasarja. En usko, että asia muuttuu, sillä tuskin enää ikinä suhtaudun mihinkään sarjaan lapsuuden ja nuoruuden fanaattisuudella ja innolla. Kasvoin Harryn, Ronin ja Hermionen parissa ja ensimmäisen Potterin luin varmaankin 8-9-vuotiaana ja viimeisen 17-vuotiaana. Viimeinen piti hakea kirjakaupasta ilmestymispäivän aamuna ja vietin erään kauniin festaripäivän lähinnä lukemalla Potteria festarialueella. Ystäväni kävi välillä raahaamassa minut katsomaan myös festareiden esiintyjiä, mutta aika moni bändi soi vain lukuhetkieni taustamusiikkina.
Olen lukenut neljä ensimmäistä Harry Potteria montakymmentä kertaa. Viime vuonna minun piti ostaa pari Potteria toistamiseen, koska toisen, kolmannen ja neljännen Potterin hankkiminen pokkareina ei ollut kovinkaan hyvä päätös. Neljäs Potter on minulla edelleen vain pokkarina, koska kirjakaupoista on melko vaikea löytää kovakantisia englanninkielisiä Pottereita. Kaipa täytyy vain taipua tilaamaan kirja netistä. Pehmeäkantisia kirjoja ei ole tehty kestämään lukuisia lukukertoja ja monia kilometrejä repun tai muuttolaatikon pohjalla. Nyt pääsinkin lukemaan Harry Potter and the Chamber of Secretsin upouutena ja lukunautintoa vain lisäsi se, ettei tarvinnut koko ajan pelätä kirjan hajoavan käsiin.
Toisen Potterin viime lukukerrasta on poikkeuksellisesti ehtinyt kulua jo pari vuotta, mutta silti kirjan tapahtumat olivat säilyneet hyvin mielessäni. Minua ei kuitenkaan Pottereiden kohdalla lainkaan haittaa se, että tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu, koska siitä huolimatta uppoudun joka kerta taikamaailmaan ja elän tapahtumia päähenkilöiden rinnalla.
Ristiriitaisuuksilta tuskin kovin moni kirjailija pystyy välttymään. Nyt huomasin, että toisessa kirjassa valvojaoppilaat saavat vähentää tuvilta pisteitä, mutta viidennessä kirjassa selvästi mainitaan, että valvojaoppilailla ei tuollaista oikeutta ole. Juu tiedän, että ei tuollaista huomaa kukaan muu kuin sellainen, joka todella on lukenut Potterit niin usein, että osaa ne melkein ulkoa. Muitakin ristiriitaisuuksia muistan joskus huomanneeni, mutta en enää muista sen tarkemmin millaisia. Todennäköisesti muistaisin, jos törmäisin niihin uudestaan.
Olen aiemminkin ihmetellyt, miksei kukaan muu tunnu kuulevan mitään silloin, kun Harry kuulee outoja ääniä. Vaikka he eivät tietenkään voi ääniä kuulla samalla tavalla tietystä syystä, kaipa muutkin kuitenkin jonkinlaista ihmeellistä ääntä kuulisivat.
Toinen Harry Potter on viimeisen osan ohella minulle vähiten mieluinen. Koko sarjan lukeneena tiedän, että toinen osa on tärkeä sarjan juonen kannalta, mutta minuun kirjan tapahtumat eivät ole kolahtaneet niin hyvin kuin muiden Pottereiden. Ensimmäisten osien lastenkirjamaisuudesta en usko asian johtuvan, koska ensimmäinen ja kolmas osa ovat suosikkejani. Ensimmäisen osan viehätys perustuu osittain siihen, miten kaikki on niin uutta. Rakastan kuvausta siitä, miten Harry käy ensimmäistä kertaa Viistokujalla ja on hämmästynyt monesta taikamaailman ihmeestä. Kolmannessa esitellään yksi suosikkihahmoni (Sirius Musta), ja Hermionen elämänvaiheet kolmantena kouluvuonna tarjoavat minulle samaistumispintaa. Toinen osa on vain aina ollut minulle laimeampi lukuelämys kahden loistavan kirjan välissä. Vaikka kirjassa on esimerkiksi Gilderoy Lockhart, joka on mielestäni julkisuuden kirojen mainio ruumiillistuma ja ärsyttävyydessään hulvaton eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään, silti en pidä siitä niin paljon kuin suurimmasta osasta muita Pottereita.
Henkilöt ovat ensimmäisten Pottereiden aikana hieman mustavalkoisia, mutta tiedän, että sarjan edetessä inhottavistakin henkilöistä paljastuu myös hyvyyttä ja joistakin liian täydellisistä henkilöistä virheitä. Päähenkilöt myös kypsyvät eivätkä ehkä toimi aina yhtä impulsiivisesti kuin ensimmäisissä kirjoissa. Välillä etenkin Ronin ja Harryn edesottamukset tuntuvat hieman liiankin harkitsemattomilta. Esimerkiksi lentävän auton varastaminen ja sillä lentäminen Tylypahkaan voi olla jännittävä ajatus, mutta hetken harkinnan jälkeen se ei ehkä enää tuntuisi maailman parhaalta idealta.
♥♥♥♥¼
Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)
Elina luki toisen Harry Potterin lapsilleen.
Katrin mielestä kirja jää ensimmäisen osan varjoon.
Pii pohtii, miten toimiva ratkaisu on luoda päähenkilöiksi kolme erilaisista taustoista tulevaa hahmoa.
Fable nautti, kun kirjassa kerrottiin ihan tavallisesta koulunkäynnistä, mutta vähän ihmetystä aiheutti, kun "äksöniä" alkoi tapahtua vasta ihan kirjan loppupuolella.
Cilla toteaa, että velhomaailmaan jää edelleen koukkuun.
ostettu uutena
Life at The Burrow was as different as possible from life in Privet Drive. The Dursleys liked everything neat and ordered; the Weasleys' house burst with the strange and unexpected. Harry got a shock the first time he looked in the mirror over the kitchen mantelpiece and it shouted 'Tuck your shirt in scruffy!' The ghoul in the attic howled and dropped pipes whenever he felt things were getting too quiet, and small explosions from Fred and George's bedroom were considered perfectly normal. What Harry found most unusual about life at Ron's, however, wasn't the talking mirror or the clanking ghoul: it was the fact that everybody there seemed to like him.
Mrs Weasley fussed over the state of his socks and tried to force him to eat fourth helpings at every meal. Mr Weasley liked Harry to sit next to him at the dinner table so that he could bombard him with questions about life with Muggles, asking him to explain how things like plugs and the postal service worked.
'Fascinating!' he would say, as Harry talked him through using a telephone. 'Ingenious, really, how many was Muggles have found of getting along without magic.'
Harry Potter ei malta odottaa paluutaan Tylypahkaan. Dursleyt kohtelevat häntä edelleen kurjasti ja Harrylla on ikävä uusia ystäviään. Tosin hän ei ole kuullut Ronista ja Hermionesta lainkaan koko kesän aikana. Ovatko he unohtaneet Harryn? Eräänä päivänä Harryn huoneeseen ilmestyy Dobby-niminen kotitonttu, joka kieltää Harrya palaamasta Tylypahkaan, koska siellä odottavaa kauhea vaara. Varoituksista huolimatta Harry palaa Tylypahkaan ja pian Harrylle selviää, ettei toisesta kouluvuodesta ole tulossa ensimmäistä rauhaisampaa.
J. K. Rowlingin kynästä syntynyt Harry Potter -sarja on minulle ehdottomasti elämäni rakkain kirjasarja. En usko, että asia muuttuu, sillä tuskin enää ikinä suhtaudun mihinkään sarjaan lapsuuden ja nuoruuden fanaattisuudella ja innolla. Kasvoin Harryn, Ronin ja Hermionen parissa ja ensimmäisen Potterin luin varmaankin 8-9-vuotiaana ja viimeisen 17-vuotiaana. Viimeinen piti hakea kirjakaupasta ilmestymispäivän aamuna ja vietin erään kauniin festaripäivän lähinnä lukemalla Potteria festarialueella. Ystäväni kävi välillä raahaamassa minut katsomaan myös festareiden esiintyjiä, mutta aika moni bändi soi vain lukuhetkieni taustamusiikkina.
Olen lukenut neljä ensimmäistä Harry Potteria montakymmentä kertaa. Viime vuonna minun piti ostaa pari Potteria toistamiseen, koska toisen, kolmannen ja neljännen Potterin hankkiminen pokkareina ei ollut kovinkaan hyvä päätös. Neljäs Potter on minulla edelleen vain pokkarina, koska kirjakaupoista on melko vaikea löytää kovakantisia englanninkielisiä Pottereita. Kaipa täytyy vain taipua tilaamaan kirja netistä. Pehmeäkantisia kirjoja ei ole tehty kestämään lukuisia lukukertoja ja monia kilometrejä repun tai muuttolaatikon pohjalla. Nyt pääsinkin lukemaan Harry Potter and the Chamber of Secretsin upouutena ja lukunautintoa vain lisäsi se, ettei tarvinnut koko ajan pelätä kirjan hajoavan käsiin.
Toisen Potterin viime lukukerrasta on poikkeuksellisesti ehtinyt kulua jo pari vuotta, mutta silti kirjan tapahtumat olivat säilyneet hyvin mielessäni. Minua ei kuitenkaan Pottereiden kohdalla lainkaan haittaa se, että tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu, koska siitä huolimatta uppoudun joka kerta taikamaailmaan ja elän tapahtumia päähenkilöiden rinnalla.
Ristiriitaisuuksilta tuskin kovin moni kirjailija pystyy välttymään. Nyt huomasin, että toisessa kirjassa valvojaoppilaat saavat vähentää tuvilta pisteitä, mutta viidennessä kirjassa selvästi mainitaan, että valvojaoppilailla ei tuollaista oikeutta ole. Juu tiedän, että ei tuollaista huomaa kukaan muu kuin sellainen, joka todella on lukenut Potterit niin usein, että osaa ne melkein ulkoa. Muitakin ristiriitaisuuksia muistan joskus huomanneeni, mutta en enää muista sen tarkemmin millaisia. Todennäköisesti muistaisin, jos törmäisin niihin uudestaan.
Olen aiemminkin ihmetellyt, miksei kukaan muu tunnu kuulevan mitään silloin, kun Harry kuulee outoja ääniä. Vaikka he eivät tietenkään voi ääniä kuulla samalla tavalla tietystä syystä, kaipa muutkin kuitenkin jonkinlaista ihmeellistä ääntä kuulisivat.
Toinen Harry Potter on viimeisen osan ohella minulle vähiten mieluinen. Koko sarjan lukeneena tiedän, että toinen osa on tärkeä sarjan juonen kannalta, mutta minuun kirjan tapahtumat eivät ole kolahtaneet niin hyvin kuin muiden Pottereiden. Ensimmäisten osien lastenkirjamaisuudesta en usko asian johtuvan, koska ensimmäinen ja kolmas osa ovat suosikkejani. Ensimmäisen osan viehätys perustuu osittain siihen, miten kaikki on niin uutta. Rakastan kuvausta siitä, miten Harry käy ensimmäistä kertaa Viistokujalla ja on hämmästynyt monesta taikamaailman ihmeestä. Kolmannessa esitellään yksi suosikkihahmoni (Sirius Musta), ja Hermionen elämänvaiheet kolmantena kouluvuonna tarjoavat minulle samaistumispintaa. Toinen osa on vain aina ollut minulle laimeampi lukuelämys kahden loistavan kirjan välissä. Vaikka kirjassa on esimerkiksi Gilderoy Lockhart, joka on mielestäni julkisuuden kirojen mainio ruumiillistuma ja ärsyttävyydessään hulvaton eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään, silti en pidä siitä niin paljon kuin suurimmasta osasta muita Pottereita.
Henkilöt ovat ensimmäisten Pottereiden aikana hieman mustavalkoisia, mutta tiedän, että sarjan edetessä inhottavistakin henkilöistä paljastuu myös hyvyyttä ja joistakin liian täydellisistä henkilöistä virheitä. Päähenkilöt myös kypsyvät eivätkä ehkä toimi aina yhtä impulsiivisesti kuin ensimmäisissä kirjoissa. Välillä etenkin Ronin ja Harryn edesottamukset tuntuvat hieman liiankin harkitsemattomilta. Esimerkiksi lentävän auton varastaminen ja sillä lentäminen Tylypahkaan voi olla jännittävä ajatus, mutta hetken harkinnan jälkeen se ei ehkä enää tuntuisi maailman parhaalta idealta.
♥♥♥♥¼
Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)
Elina luki toisen Harry Potterin lapsilleen.
Katrin mielestä kirja jää ensimmäisen osan varjoon.
Pii pohtii, miten toimiva ratkaisu on luoda päähenkilöiksi kolme erilaisista taustoista tulevaa hahmoa.
Fable nautti, kun kirjassa kerrottiin ihan tavallisesta koulunkäynnistä, mutta vähän ihmetystä aiheutti, kun "äksöniä" alkoi tapahtua vasta ihan kirjan loppupuolella.
Cilla toteaa, että velhomaailmaan jää edelleen koukkuun.
Tunnisteet:
1900-luvun kirjallisuus,
1998,
Bloomsbury,
fantasia,
lastenkirjallisuus,
naiskirjailijat,
nuortenkirjallisuus,
oma ostos uutena,
Rowling J. K.,
spefi,
taikuus,
uudelleen luetut
Maria Gripe: Salaisuus varjossa
Maria Gripe: Salaisuus varjossa 1985 (Skuggan över stenbänken 1982) Tammi 278 s. suom. Eila Kivikk'aho
lainattu kirjastosta
Carolin istui Nadjan kanssa takan ääressä ja näin hänen kuiskaamalla kertovan, mitä kaikkea hän näki hiilloksessa, kuin olisi kertonut satua, ja minusta alkoi tuntua, että Carolinin kannalta voi sittenkin olla parempi, että kaikki loppuu alkuunsa. Tämä ei kuitenkaan vastaisi hänen odotuksiaan. Ei mitään paistettuja omenoita. Eikä satuja. Hänet passitettaisiin kuitenkin Svean luo keittiöön. Ja siellä hän totisesti saisi tuta, ettei tänne kyläilemään tultu vaan talon uudeksi piiaksi.
Svean mielestä naurettavimpia tässä maailmassa olivat ihmiset jotka eivät tienneet paikkaansa. Olipa sitten kyseessä niin sanottu herrasväki, joka alentui "rahvaan" tasolle, tai palvelusväki joka koppaillen "nosti nokkaansa", samantekevää, yhtä paha niin tai näin. Moisia rikkomuksia kuvaamaan ei tahtonut löytyä kyllin voimakkaita sanoja. Ne olivat "loukkaus jumalia kohtaan"!
Isoäidin kertoman mukaan tämä oli Carolinin ensimmäinen työpaikka perheessä, ja mahtoiko tyttö edes tajuta, mitä se merkitsi.
Äiti parka, hänen täytyi ottaa lukuun myös isoäidin tunteet. Miltä sekin näyttäisi, jos hän erottaisi isoäidin suositteleman tytön jopa ilman koeaikaa? Ei niin voi tehdä. Tilanne oli kaikkea muuta kuin hauska.
Hän joutui usein välikäteen. Nytkin oli hankaluuksia tiedossa tekipä mitä tahansa. Piti vain päättää, kumman suututtaisi, Svean vai isoäidin. Omaan mielipiteeseen ei ollut varaa. Ja niin kävi melkein aina. Kun toisilla oli luja tahto, niin sai siinä pyristellä ennen kuin pääsi irti kaikkien muiden mielipiteistä. Se nieli voimia, eikä sitä sitten enää jaksanut ajaa läpi omaa tahtoaan. Mikäli enää tiesikään, mitä tahtoi.
Berta on 14-vuotias 1900-luvun alkua elävä tyttö, jonka perheeseen tulee uusi sisäkkö Carolin. Svea-taloudenhoitaja suhtautuu alusta asti Caroliniin epäilevästi mutta sallii Carolinin kuitenkin jäädä perheeseen. Carolinin ja Svean voimakkaat tahdot ovat jatkuvasti törmäyskurssilla ja Svea pelkää Carolinin tavoittelevan omaa paikkaansa. Carolinissa on kieltämättä jotakin salaperäistä. Mihin hän katoaa öisin?
Eräs kirjabloggaaja (ehkä Maria?) kehui Gripen Varjo-sarjaa jonkin Facebook-keskustelun aikana. En ollut sarjasta ennen kuullut, joten otin heti selvää, millaisesta sarjasta on kyse. Sarja kuulosti kiinnostavalta, joten päätin pyytää ensimmäistä osaa kirjaston varaston uumenista luettavakseni. Huomasin kirjan eräpäivän lähestyvän uhkaavaa vauhtia, joten kirjaan oli vihdoin tartuttava.
Ensisivuista lähtien pidin kirjan kerrontatyylistä ja tunnelmasta. Gripe on onnistunut luomaan kirjaan sopivan yliluonnollisen tunnelman, ja Carolinista hän on tehnyt varsin mystisen hahmon. Tosin onnistuin arvaamaan muutaman juonenkäänteen melko helposti, mutta silti kirja oli lukunautinto loppuun asti.
Varsinaisten juonikuvioiden lisäksi kirjassa on vahvasti läsnä 1900-luvun alun yhteiskunnalliset kamppailut. Svea ja Carolin kiistelevät tulisesti siitä, pitäisikö naisilla olla oikeus äänestää. Myöskin luokkajako herättää ajatuksia. Svean mielestä jokaisen ihmisen on tunnettava paikkansa ja siinä asemassa, johon synnytään, pitää myös pysytellä. Carolin taas on aivan eri linjoilla. Bertan pikkusisko Nadja näkee painajaisia, sillä lehdissä kerrotaan, että Titanicissa halvimmilla lipuilla matkustaneet lapset lukittiin hytteihinsä. Kirja on kirjoitettu 1980-luvulla, joten Gripe on tietysti tiennyt, että naiset saivat äänioikeuden. Kirjassa onkin paljon parempia perusteluja naisten äänioikeuden puolesta kuin sitä vastaan, mutta en tiedä, onko alkuperäisissäkään äänioikeuskeskusteluissa esitetty Svean mielipiteitä parempia argumentteja yleistä äänioikeutta vastaan.
Jos muutama juonenpätkä olisi jäänyt solmimatta lopussa, odottaisin ehkä toisen osan lukemista enemmän. Nyt ensimmäinen osa toimii aika hyvin itsenäisenäkin teoksena, mutta tykkäsin ideasta ja tyylistä sen verran, että myös muut osat menevät lukulistalle.
Toivoisin, että nuoret osaisivat pyytää luettavakseen myös varastoon päätyneitä kirjoja. Sieltä voi löytyä nimittäin oikeita helmiä ja mielestäni esimerkiksi Gripen kirja on varsin piristävää vaihtelua nykyisin kirjoitettaviin nuortenkirjoihin.
♥♥♥♥¼
Pauliinalle kirja on kouluvuosien suosikki, jonka hän luki uudestaan.
Maria kuvailee kirjan kertovan ystävyydestä ja sisaruudesta, identiteetin etsimisestä ja luokkaeroista.
Sara on kirjoittanut sarjan kolmesta ensimmäisestä kirjasta.
Vauhkon mukaan kirja sopii kaikille, jotka ovat kiinnostuneita historiasta, perhesuhteista, salaisuuksista ja vanhoista valokuvista.
Kertomus jatkuu -blogissa todetaan Carolinin haastavan Bertankin kyseenalaistamaan perheensä ja yhteiskunnan tarjoamia arvoja.
lainattu kirjastosta
Carolin istui Nadjan kanssa takan ääressä ja näin hänen kuiskaamalla kertovan, mitä kaikkea hän näki hiilloksessa, kuin olisi kertonut satua, ja minusta alkoi tuntua, että Carolinin kannalta voi sittenkin olla parempi, että kaikki loppuu alkuunsa. Tämä ei kuitenkaan vastaisi hänen odotuksiaan. Ei mitään paistettuja omenoita. Eikä satuja. Hänet passitettaisiin kuitenkin Svean luo keittiöön. Ja siellä hän totisesti saisi tuta, ettei tänne kyläilemään tultu vaan talon uudeksi piiaksi.
Svean mielestä naurettavimpia tässä maailmassa olivat ihmiset jotka eivät tienneet paikkaansa. Olipa sitten kyseessä niin sanottu herrasväki, joka alentui "rahvaan" tasolle, tai palvelusväki joka koppaillen "nosti nokkaansa", samantekevää, yhtä paha niin tai näin. Moisia rikkomuksia kuvaamaan ei tahtonut löytyä kyllin voimakkaita sanoja. Ne olivat "loukkaus jumalia kohtaan"!
Isoäidin kertoman mukaan tämä oli Carolinin ensimmäinen työpaikka perheessä, ja mahtoiko tyttö edes tajuta, mitä se merkitsi.
Äiti parka, hänen täytyi ottaa lukuun myös isoäidin tunteet. Miltä sekin näyttäisi, jos hän erottaisi isoäidin suositteleman tytön jopa ilman koeaikaa? Ei niin voi tehdä. Tilanne oli kaikkea muuta kuin hauska.
Hän joutui usein välikäteen. Nytkin oli hankaluuksia tiedossa tekipä mitä tahansa. Piti vain päättää, kumman suututtaisi, Svean vai isoäidin. Omaan mielipiteeseen ei ollut varaa. Ja niin kävi melkein aina. Kun toisilla oli luja tahto, niin sai siinä pyristellä ennen kuin pääsi irti kaikkien muiden mielipiteistä. Se nieli voimia, eikä sitä sitten enää jaksanut ajaa läpi omaa tahtoaan. Mikäli enää tiesikään, mitä tahtoi.
Berta on 14-vuotias 1900-luvun alkua elävä tyttö, jonka perheeseen tulee uusi sisäkkö Carolin. Svea-taloudenhoitaja suhtautuu alusta asti Caroliniin epäilevästi mutta sallii Carolinin kuitenkin jäädä perheeseen. Carolinin ja Svean voimakkaat tahdot ovat jatkuvasti törmäyskurssilla ja Svea pelkää Carolinin tavoittelevan omaa paikkaansa. Carolinissa on kieltämättä jotakin salaperäistä. Mihin hän katoaa öisin?
Eräs kirjabloggaaja (ehkä Maria?) kehui Gripen Varjo-sarjaa jonkin Facebook-keskustelun aikana. En ollut sarjasta ennen kuullut, joten otin heti selvää, millaisesta sarjasta on kyse. Sarja kuulosti kiinnostavalta, joten päätin pyytää ensimmäistä osaa kirjaston varaston uumenista luettavakseni. Huomasin kirjan eräpäivän lähestyvän uhkaavaa vauhtia, joten kirjaan oli vihdoin tartuttava.
Ensisivuista lähtien pidin kirjan kerrontatyylistä ja tunnelmasta. Gripe on onnistunut luomaan kirjaan sopivan yliluonnollisen tunnelman, ja Carolinista hän on tehnyt varsin mystisen hahmon. Tosin onnistuin arvaamaan muutaman juonenkäänteen melko helposti, mutta silti kirja oli lukunautinto loppuun asti.
Varsinaisten juonikuvioiden lisäksi kirjassa on vahvasti läsnä 1900-luvun alun yhteiskunnalliset kamppailut. Svea ja Carolin kiistelevät tulisesti siitä, pitäisikö naisilla olla oikeus äänestää. Myöskin luokkajako herättää ajatuksia. Svean mielestä jokaisen ihmisen on tunnettava paikkansa ja siinä asemassa, johon synnytään, pitää myös pysytellä. Carolin taas on aivan eri linjoilla. Bertan pikkusisko Nadja näkee painajaisia, sillä lehdissä kerrotaan, että Titanicissa halvimmilla lipuilla matkustaneet lapset lukittiin hytteihinsä. Kirja on kirjoitettu 1980-luvulla, joten Gripe on tietysti tiennyt, että naiset saivat äänioikeuden. Kirjassa onkin paljon parempia perusteluja naisten äänioikeuden puolesta kuin sitä vastaan, mutta en tiedä, onko alkuperäisissäkään äänioikeuskeskusteluissa esitetty Svean mielipiteitä parempia argumentteja yleistä äänioikeutta vastaan.
Jos muutama juonenpätkä olisi jäänyt solmimatta lopussa, odottaisin ehkä toisen osan lukemista enemmän. Nyt ensimmäinen osa toimii aika hyvin itsenäisenäkin teoksena, mutta tykkäsin ideasta ja tyylistä sen verran, että myös muut osat menevät lukulistalle.
Toivoisin, että nuoret osaisivat pyytää luettavakseen myös varastoon päätyneitä kirjoja. Sieltä voi löytyä nimittäin oikeita helmiä ja mielestäni esimerkiksi Gripen kirja on varsin piristävää vaihtelua nykyisin kirjoitettaviin nuortenkirjoihin.
♥♥♥♥¼
Pauliinalle kirja on kouluvuosien suosikki, jonka hän luki uudestaan.
Maria kuvailee kirjan kertovan ystävyydestä ja sisaruudesta, identiteetin etsimisestä ja luokkaeroista.
Sara on kirjoittanut sarjan kolmesta ensimmäisestä kirjasta.
Vauhkon mukaan kirja sopii kaikille, jotka ovat kiinnostuneita historiasta, perhesuhteista, salaisuuksista ja vanhoista valokuvista.
Kertomus jatkuu -blogissa todetaan Carolinin haastavan Bertankin kyseenalaistamaan perheensä ja yhteiskunnan tarjoamia arvoja.
Tunnisteet:
1900-luvun kirjallisuus,
1982,
1985,
Gripe Maria,
historiallinen fiktio,
kasvutarina,
kirjastosta,
luokkaerot,
mysteeri,
naiskirjailijat,
naisten oikeudet,
nuortenkirjallisuus,
Ruotsi,
Tammi,
yhteiskuntakritiikki
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)















