keskiviikko 13. elokuuta 2014
Arvonnan voittaja
Tein arvonnan random.orgin List Randomizerin avulla. Tällä kertaa onni suosi Ullaa. Laitahan minulle sähköpostia osoitteeseen annaminunlukea (at) gmail.com, jotta voin lähettää Kolmen uudelle omistajalleen. Kiitos kaikille osallistujille!
tiistai 12. elokuuta 2014
Kimberly Raye: Dead End Dating
kannen kuva: Marcin Baranski |
oma ostos uutena
For a fee, of course. After all, a girl's gotta eat (okay, so this girl's gotta keep up her supply of MAC bronzing powder, but you get the idea). Which is why I'm not limiting my services to vamps. Hence my fantabulous entrepreneurial brainstorm: Dead End Dating. A Manhattan-based, equal, opportunity matchmaking service for the smart, savvy, sophisticated single sick and tired of dead-end dating, and the smart, savvy, sophisticated single vampire looking for just that.
I know, I know. It's brilliant. What can I say? Genius runs in my family (ever heard of Marie Curie?). Anyhow, it's a great plan, one that I've already put into motion. Last week, I leased the perfect office space just around the corner from my favorite Starbucks (ah, the smell of mocha latte and maple scones), and I hired my first employee: Evie Dalton. Evie is as human as they come, but I'm a sucker (no pun intended) for an impressive interview ensemble - DKNY miniature jacket, boot-cut Gucci corduroys, Kenneth Cole boots, and the piece de résistance - a rhinestone belt to die for.
Kreivitär Lilliana Arabella Guinevere du Marchette, ystävien kesken vain Lil, ei ole tyypillinen tummanpuhuva ja karmiva vampyyri. Hän rakastaa shoppailua ja toisten rakkauselämään sotkeutumista. Lilin suku ei ole kovin innoissaan, kun Lil päättää perheyrityksessä työskentelyn sijaan perustaa oman deittipalvelun. Asiakkaiden rakkauselämän lisäksi Lilillä on varsin paljon töitä oman sopivan kumppanin löytämisessä. Harmi vain, että Lilin kiinnostus kohdistuu täysin epäsopivaan palkkionmetsästäjä Tyhyn, joka pyytää Lililtä apua deittipalvelujen kautta uhreja etsivän sarjamurhaajan jahtaamisessa.
En oikein keksi päähenkilön vampyyriydelle muuta syytä kuin sen, että kirjailija on päättänyt käyttää hyväkseen kirjan ilmestymisaikaan villinnyttä vampyyribuumia. Rayen luomat vampyyrit ovat lähinnä naurettavia eivätkä mitenkään hyvällä tavalla. Heidän elämänsä pyörii hedelmällisyysasteiden ja orgasmien lukumäärien ympärillä. Mietin jo kirjan keskeyttämistä siinä vaiheessa, kun minulle selvisi, että syntyneet vampyyrit lopettavat vanhenemisen saatuaan ensimmäisen orgasminsa. Siis ihan oikeasti? Vampyyrit lisääntyvät melkein samalla tavalla kuin ihmisetkin, mutta heille lisääntyminen on vain hieman vaikeampaa, koska naisten on saatava orgasmi tullakseen raskaaksi. Twilight-vampyyrit ovat varsin järkeviä luomuksia Rayen vampyyreihin verrattuna.
Jos vampyyrit ovat saaneet ikuisen elämän, luulisin, että heillä olisi muitakin kuin pinnallisia prioriteetteja. Lil haluaa ansaita rahaa, jotta hän voi tuhlata sen solariumissa ja vaatekaupoissa. Lil on myös hieman ärsyttävä, mutta Lilin äiti on vieläkin ärsyttävämpi. Välillä tunsin jopa myötätuntoa Liliä kohtaan, sillä Lilin äidillä ei tunnu olevan muuta elämän sisältöä kuin hyvien naimakauppojen järjestäminen tyttärelleen. Ihan yhtä naimattomat Lilin veljet saavat olla rauhassa, koska he ovat miehiä ja tarvitsevat poikamiesaikaa.
Murhatutkimuksen ja rakkaussotkujen yhdistäminen toi ajoittain mieleen Charlaine Harrisin The Southern Vampire Mysteries -sarjan. Sarjojen genre voi olla sama, mutta Harrisin kirjat ovat paljon jännittävämpiä ja viihdyttävämpiä. Mielestäni paranormaalissa romantiikassa paranormaalien elementtien pitäisi tuoda jotakin lisää kirjaan. Tämä olisi voinut olla melkeinpä samanlainen, jos kirja olisi kertonut tavallisesta nuoresta naisesta vampyyrinaisen sijaan. Tietenkään sitten ei olisi voinut olla vampyyrivitsejä ja jotkin asiat olisivat menneet pikkaisen eri tavalla, mutta päähenkilön vampyyriys jätti minut aika kylmäksi.
Tekisi mieli sanoa, että osaisin itsekin kirjoittaa paremman kirjan, mutta koska a) kaikki kirjayritelmäni ovat jääneet yritelmän tasolle, b) en kirjoittaisi chick lit -teosta ja c) moni lukija voisi pitää minunkin vitsejäni mukahauskoina, tyydyn vain toteamaan, että olen lukenut parempiakin ja oikeasti jopa hauskoja chick lit -genren edustajia.
Lopuksi sanon vielä jotakin positiivista, jotta tämä bloggaus ei menisi vallan haukkumiseksi. Vaikka kirjassa on paljon parantamisen varaa, sen lukeminen helteen rasittamalla keskittymiskyvyllä menetteli. En odottanutkaan mitään suurta lukuelämystä, ja Rayen luomien vampyyrien aiheuttamasta silmien pyörittelystä huolimatta kirja onnistui ajoittain olemaan ihan viihdyttävä. Kirjassa selviteltiin parisuhdeasioiden ohella murhia, joten lasken tämän mukaan Rikoksen jäljillä -haasteeseen.
♥♥¼
Dead End Dating -sarja
Dead End Dating 2006
Dead and Dateless 2007
Your Coffin or Mine? 2007
Just One Bite 2008
Sucker for Love 2009
Here Comes the Vampire 2013
Tunnisteet:
2000-luvun kirjallisuus,
2006,
Ballantine Books,
chick lit,
fantasia,
naiskirjailijat,
oma ostos uutena,
paranormaali romantiikka,
Raye Kimberly,
spefi,
urbaani fantasia,
vampyyrit
lauantai 9. elokuuta 2014
Sarah Lotz: Kolme & arvonta
Kannen kuvat: plainpicture/Bildhuset, Masterfile |
kustantajalta pyydetty arvostelukappale
Jotenkin olin palannut takaisin saapumisaulaan. En muista miten minä olin sinne kulkeutunut tai oliko joku yrittänyt pidätellä minua siinä kammottavassa salissa. Ajelehdin joukon mukana ja vaistosin, että minua tuijotettiin, mutta sillä hetkellä he eivät olleet sen tärkeämpiä kuin elokuvan avustajat. Ilmassa tuntui jotakin samankaltaista raskautta kuin juuri ennen myrskyn puhkeamista. Ajattelin: Ja hitot, nyt tarvitaan drinkki. Se ei ollut lainkaan minun kaltaistani, koska minähän olin ollut kuivilla jo kymmenen vuotta. Unissakävelin alueen toisessa laidassa olevaa irlantilaishenkistä pubia kohti. Pukupöljien porukka oli keräytynyt baaritiskin ääreen tuijottamaan televisiota. Heidän joukossaan punakka ääliö puhui muka-cockneymurteella aivan liian kovaa, paasasi WTC-iskuista ja toisteli kaikille, että hänen piti päästä Zürichiin puoli kuudeksi tai "päitä putoilisi". Paasaus päättyi kesken lauseen minun lähestyessäni ja minulle tehtiin tilaa kuin tartuntatautipotilaalle. Tietenkin olen sittemmin oppinut, että murhe ja kauhu ovat tarttuvia.
Television ääni oli täysillä ja uutisankkuri - sellainen amerikkalainen botox-hirvitys, jolla oli Tom Cruise -hampaat ja liikaa meikkiä - jaaritteli suoraan kameraa kohti. Hänen takanaan näkyi kuva jonkinlaisesta suosta ja sen yllä leijuvasta helikopterista. Ja sitten luin alareunan otsikon: Maiden Airlinesin kone pudonnut Evergladesiin.
He ovat väärässä, ajattelin. Stephen ja tytöt olivat Go!Go!:n koneessa, eivät tuolla.
Ja sitten minä tajusin. Jokin toinenkin kone oli pudonnut.
Neljä lentokonetta tippuu saman päivän aikana, ja vain kolme ihmistä jää henkiin. Kaikki kolme eloonjäänyttä ovat lapsia. Ensin lasten selviytymistä pidetään ihmeenä, mutta sitten salaliittoteoreetikot ja uskonnolliset piirit alkavat muodostaa omia teorioitaan. Onko neljänneltäkin lennolta jäänyt henkiin lapsi ja ovatko lapset tuhoa mukanaan tuovia Ilmestyskirjan ratsastajia? Saattaisiko kenties avaruusolioilla olla osansa onnettomuuksissa?
Onnettomuuksista selviytyneet lapset eivät ole enää samanlaisia kuin ennen traagisia tapahtumia. Tietenkin lento-onnettomuus ja läheisten menettäminen ovat niin suuria asioita, ettei ole lapsien muuttuminen ole ihmekään. He eivät kuitenkaan tunnu surevan menetettyjä perheenjäseniään, ja heidän lähettyvillään sattuu selittämättömiä asioita. Jotkut ihmiset vakuuttuvat siitä, että pelastuneet lapset ovat pahoja.
Sarah Lotzin Kolme kuului kirjoihin, joita odotin todella malttamattomana. Kolmen piti ilmestyä jo heinäkuun puolessavälissä, mutta heinäkuu meni ilman Kolmea. Eilisaamuna vihdoinkin ovikello soi ja postinkantaja ojensi minulle odotettua pakettia. Vaikka liian monikin kirja odottaa keskeneräisenä, en voinut olla aloittamatta Kolmea heti, kun sain sen käsiini. Yöllä olin saanut luettua viimeisetkin sivut.
Kolme ei tarjonnut minulle aivan niin huikeaa lukuelämystä kuin odotin, mutta kirja on vetävä ja nopealukuinen. Janosin lisää tietoa lapsista ja odotin, mitä loppu tuo tullessaan. Pelkäsin ennalta arvattavampaa lopetusta, mutta onneksi kirjailija ei sellaiseen sortunut. Nautin kirjan poikkeuksellisesta rakenteesta, ja odottamaton lopetus saa kirjan jäämään pyörimään mielessä.
Kirjassa ei ole vain yhtä kertojaa, ja Kolme sisältää Mustasta perjantaista kirjoitetun teoksen. Elspeth Martinsin koostama kohukirja sisältää onnettomuuden uhrien äänittämiä viimeisiä viestejä, chat-keskusteluja, lehtiartikkeleita, sähköpostiviestejä ja haastatteluja. Minusta perinteisestä kaunokirjan rakenteesta poikkeaminen on aina varsin piristävää. Tähänkin tarinaan eri näkökulmat ja fiktiiviset dokumentit tuovat todellisuuden tuntua. Tosin en aivan unohtanut tarinan olevan keksitty, vaikka kannessa muuta väitettiinkin.
Dokumentaarinen rakenne toi mieleeni Max Brooksin World War Z -teoksen. Pidin Brooksin kirjan rakenteesta paljon, mutta loppua kohden aloin kuitenkin kaivata parempaa kontaktia henkilöhahmoihin. Vaikka Kolmessa tarina kerrottiin myös monesta näkökulmasta, tietyt kertojat toistuivat monta kertaa ja heihin sai kirjan edetessä otteen. Mielestäni Kolmessa rakenne on onnistuneempi ja koukuttavampi kuin Brooksin zombikirjassa.
Odotin, että kirja olisi vielä kauhistuttavampi. Jotkin kohdat tuntuivat hieman hyytäviltä, mutta en kuitenkaan pelännyt missään vaiheessa kunnolla. Vaikka Kolmesta ei tullutkaan yhtä suosikkiani toisin kuin odotin, kirja oli varsin mukaansatempaava enkä eilen malttanut paljon muuta tehdä kuin lukea. Kirjan kotisivu on myös ihan mielenkiintoinen.
♥♥♥♥¼
Arvon kerran luetun kappaleen Sarah Lotzin Kolmea. Kirjan arvontaan voi osallistua laittamalla kommentin, jossa mainitsee osallistuvansa arvontaan. Jos haluat osallistua mutta sinulla ei ole omaa blogia, laita kommenttiin myös sähköpostiosoite. Arvontaan voi osallistua elokuun 13. päivään (keskiviikko) kello 18.00 mennessä.
ARVONTA ON PÄÄTTYNYT!
Tunnisteet:
2000-luvun kirjallisuus,
2014,
arvonta,
arvostelukappale,
jännityskirjallisuus,
Karisto,
kauhu,
Lotz Sarah,
mysteeri,
naiskirjailijat,
paranormaali jännitys,
spefi
keskiviikko 6. elokuuta 2014
Marissa Meyer: Cress
Kansikuva: Michael O. |
lainattu kirjastosta
Bloggaus käsittelee sarjan kolmatta osaa, joten se voi sisältää paljastuksia edellisten osien juonista.
Her satellite made one full orbit around planet Earth every sixteen hours. It was a prison that came with an endlessly breathtaking view - vast blue oceans and swirling clouds and sunrises that set half the world on fire.
When she was first imprisoned, she had loved nothing more than to stack her pillows on top of the desk that was built into the walls and drape her bed linens over the screens, making a small alcove for herself. She would pretend that she was not on a satellite at all, but in a podship en route to the blue planet. Soon she would land and step out onto real dirt, feel real sunshine, smell real oxygen.
She would stare at the continents for hours and hours, imagining what that must be like.
Her view of Luna, however, was always to be avoided. Some days her satellite passed so close that the moon took up the entire view and she could make out the enormous glinting domes on its surface and the sparkling cities where the Lunars lived. Where she, too, had lived. Years ago. Before she'd been banished.
Cress on ollut vankilassaan maapalloa kiertävässä satelliitissa jo vuosia. Hän kuuluu kuukansaan, mutta hänellä ei ole kansalle ominaisia voimia. Hänestä on kuitenkin kuukansalle hyötyä, sillä hän pystyy muun muassa estämään kuukansan alusten näkyvyyden maapallolla asujille. Viime aikoina Cress on kuitenkin avustanut Cinderin pakomatkaa, sillä hän on kiintynyt ihmisiin tarkkaillessaan heitä. Ihmisten suojeleminen kuukansan valtiaan Levanan päähänpistoilta on alkanut tuntua paljon tärkeämmältä kuin Cressin oman kansan intressit.
Aiemmat osat eivät ole temmanneet minua heti ensimmäiseltä sivulta lähtien otteeseensa, mutta Cress on varsin kiinnostavaa ja vauhdikasta luettavaa alusta saakka. Pidin uudesta hahmosta, Tähkäpäähän perustuvasta Cressistä, aika paljon. Hän on ihastuttavan kömpelö ja ujo uudessa ympäristössä, ja hänen ensi-ihastumisensa kuvailu tuo mieleen omat teiniajat.
En ole kovinkaan paljon lukenut satumukaelmia, mutta olen silti varma, että Meyerin The Lunar Chronicles on genren parhaimmistoa. Meyer käyttää satuja ihailtavan omaperäisesti, ja satuihin löyhästi perustuvissa hahmoissa on paljon aivan uutta. Ensimmäinen osa kärsi pienoisesta ennalta-arvattavuudesta, mutta mielestäni muilla osilla ei ole ollut kovin paljon samantyyppisiä ongelmia.
Kyborgien kohtelu on herättänyt minussa suuttumusta ensimmäisestä osasta lähtien, mutta onneksi tässä osassa siihen tulee jotakin parannusta. Sarjassa keskitytään kahdenkin väestöryhmän epäoikeudenmukaiseen kohteluun. Kuusta paenneet kuukansan edustajat ovat pelättyjä ja inhottuja, vaikka tämän osan aikana paljastuu, että niin ei ole maapallon ympäri. Kyborgeja ei pidetä varsinaisesti edes ihmisinä, mikä on mielestäni hieman ihmeellisenä, sillä suurin osa kyborgeista on kuitenkin ollut alunperin ihmisiä, joiden osia on vain korvattu teknisillä vempaimilla. Miten tämä yhtäkkiä alentaa ihmisen asemaa ja oikeuttaa hänen hyväksikäyttönsä muun muassa ruton parannuskeinon etsimisessä?
Harmi, että Winter ilmestyy vasta ensi vuonna. Luulin sen ilmestyvän jo alkuvuodesta, mutta googletuksen jälkeen minulle selvisikin, että se on ilmestymässä vasta ensi vuoden marraskuussa. Winter vaikuttaa jo nyt todella kiinnostavalta hahmolta sen perusteella, millainen hän oli Cressissä. En yleensä lue sarjojen ekstratarinoita, mutta minun on ehkä pakko lukea kuningatar Levanan tarinan kertova Fairest, jonka pitäisi ilmestyä tammikuussa ja joka on ilmeisesti ihan oikean kirjan pituinen eikä vain novelli. Siinä on kuviakin ja katkelma Winter-kirjasta. Aloin odottaa tammikuuta.
♥♥♥♥½
Kirjaneidon mielestä kirjassa on sopivassa suhteessa toimintaa, jännittäviä paljastuksia, huumoria ja ripaus romantiikkaa.
The Lunar Chronicles
Cinder 2012
Scarlet 2013
Cress 2014
Winter 2015
maanantai 4. elokuuta 2014
Kirjakuva päivässä -haaste: ensimmäiset neljä päivää
Ensimmäisen päivän teemana oli luettavana. Minulla on tällä hetkellä kesken aikamoinen pino kirjoja. Kuvassa näkyvistä Cressin sain jo luetuksi, ja nyt luen Miss Mabel's School for Girls -kirjaa, joka vaikutti ideansa perusteella paljon lupaavammalta kuin on ollut. Haluan kuitenkin saada Omien kirjojen kesää eteenpäin, ja kirjaa on jäljellä vain reilu sata sivua, joten ajattelin lukea kirjan vihdoinkin loppuun noin kuukauden tauon jälkeen. Aika moni kuvan kirjoista on jo loppusuoralla, mutta olen ollut viime aikoina levoton lukija enkä ole ennen Cressiä jaksanut keskittyä oikein mihinkään kirjaan. Cress tuli kuitenkin luettua aika nopeasti, ja ehkäpä tuo taikakoulukirjakin paranee loppua kohti. Toivossa on hyvä elää.
Toisen päivän kuvan otin vasta kolmannen päivän puolella, koska elokuun toisena en käyttänyt melkein lainkaan aikaa lukemiseen. Kolmantena päivänäkään en mennyt parveketta kauemmas lukemaan ja ampiainen häiriköi parvekelukuhetkiä, mutta hetken sain nauttia seuranani Meyerin Cress ja tuulenvire.
Kolmannen päivän teemaa varten meinasin ensin etsiä omasta hyllystä kirjan, jonka alkuperäisestä ilmestymisvuodesta on kulunut kauimmin. Päätin kuitenkin kuvata kirjan, joka on ensimmäisiä omia kirjojani. Sain Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssin joululahjaksi vuonna 1998 eli 8-vuotiaana. Opin lukemaan ensimmäisellä luokalla, joten tuo on ollut ensimmäisiä omia kirjojani, vaikkakaan ei varmasti ihan ensimmäinen. Ihastuin kirjaan ikihyviksi ja luinkin sen jo joululoman aikana useampaan kertaan, koska en halunnut päästää tarinasta irti. Lukioaikoina tulin hankkineeksi kirjan myös alkuperäiskielellä. Muita ranskankielisiä kirjoja minulla ei olekaan omana.
Neljännen päivän kuvan otin jo aamuyöllä, koska tulin kotiin yhdentoista jälkeen sunnuntai-iltana kirja laukussa. Olin tapaamassa ystävääni ja varmuuden vuoksi otin kirjan mukaan, jos häntä olisi pitänyt odottaa, mutta en lopulta tullut lukeneeksi kirjaa lainkaan. Ilman kirjaa oloni on kuitenkin orpo, ja jos jätän kirjan kotiin, silloin yleensä aina tulee hetki, jolloin kirja olisi ollut tarpeen.
Toisen päivän kuvan otin vasta kolmannen päivän puolella, koska elokuun toisena en käyttänyt melkein lainkaan aikaa lukemiseen. Kolmantena päivänäkään en mennyt parveketta kauemmas lukemaan ja ampiainen häiriköi parvekelukuhetkiä, mutta hetken sain nauttia seuranani Meyerin Cress ja tuulenvire.
Kolmannen päivän teemaa varten meinasin ensin etsiä omasta hyllystä kirjan, jonka alkuperäisestä ilmestymisvuodesta on kulunut kauimmin. Päätin kuitenkin kuvata kirjan, joka on ensimmäisiä omia kirjojani. Sain Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssin joululahjaksi vuonna 1998 eli 8-vuotiaana. Opin lukemaan ensimmäisellä luokalla, joten tuo on ollut ensimmäisiä omia kirjojani, vaikkakaan ei varmasti ihan ensimmäinen. Ihastuin kirjaan ikihyviksi ja luinkin sen jo joululoman aikana useampaan kertaan, koska en halunnut päästää tarinasta irti. Lukioaikoina tulin hankkineeksi kirjan myös alkuperäiskielellä. Muita ranskankielisiä kirjoja minulla ei olekaan omana.
Neljännen päivän kuvan otin jo aamuyöllä, koska tulin kotiin yhdentoista jälkeen sunnuntai-iltana kirja laukussa. Olin tapaamassa ystävääni ja varmuuden vuoksi otin kirjan mukaan, jos häntä olisi pitänyt odottaa, mutta en lopulta tullut lukeneeksi kirjaa lainkaan. Ilman kirjaa oloni on kuitenkin orpo, ja jos jätän kirjan kotiin, silloin yleensä aina tulee hetki, jolloin kirja olisi ollut tarpeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)