Rachel Hawkins: Hex Hall

Rachel Hawkins: Hex Hall 2010 Simon and Schuster 323 s.
lainattu kirjastosta

The purpose of Hecate Hall is to protect and instruct shapeshifter, witch, and fae children who have risked exposure of their abilities, and therefore imperiled Prodigium society as a whole.
"I still don't see how helping one girl find a date imperiled other witches," I said, squinting at my mom as we reached into the trunk for my stuff. The thought had been bugging me since the first time I'd read the brochure, but I hadn't had a chance to bring it up. Mom had spent most of the flight pretending to be asleep, probably to avoid looking at my sullen expression.
"It wasn't just that one girl, Soph, and you know it. It was that boy with the broken arm in Delaware, and that teacher you tried to make forget about a test in Arizona..."
"He got his memory back eventually," I said. "Well, most of it."

Sophie on 16-vuotias tyttö, jonka äiti on ihminen ja isä velho. Syntyperä on tehnyt Sophien nuoruudesta tavallista vaikeampaa, sillä hänellä on ollut taipumusta käyttää taikavoimiaan väärässä paikassa väärään aikaan. Kun Sophie tekee liian voimalliseksi osoittautuvan rakkausloitsun, hänet lähetetään Hecate-kouluun, joka on tarkoitettu sääntöjä rikkoneille muodonmuuttajille, keijuille ja noidille. Jo noitavainot osoittivat, etteivät tavalliset ihmiset ymmärrä yliluonnollisia olentoja, joten yliluonnollisten olentojen on opittava pitämään todellinen luontonsa salassa. Uuteenkaan koulun sopeutuminen ei ole kovin helppoa. Sophie ystävystyy koulun ainoan vampyyrin kanssa, jota epäillään koulussa tapahtuneesta ja selvittämättä jääneestä kuolemantapauksesta. Kun Sophie ei suostu liittymään kolmen muun noidan muodostamaan lahkoon, hän saa voimakkaita vihollisia. Kaiken kukkuraksi yhdellä Sophien uusista vihollisista on Sophien kiinnostuksen herättävä poikaystävä nimeltään Archer.

Kuulin Hex Hallista jonkun kirjavloggaajan ansiosta, ja koulumaailman ja taikuuden yhdistäminen herättivät mielenkiintoni. Kenellekään ei taida olla kovin vaikeaa arvata, mikä sarja minulle tuli mieleen ensimmäisenä. Pelkäsin hieman, että kyseessä on Harry Potter -kopio, joka himmenee alkuperäiseen verratessa. Joitakin samoja piirteitä kirjassa tietenkin on, ja niihin kiinnitin huomiota, mutta kirja on juuri sopivan erilainen ja omanlaisensa, jotta se ei olisi koko lukuhetkeä vain kilpaillut mielessäni Potteria vastaan. Sellainen taisto olisi ollut tuhoontuomittu. Potterin lisäksi kirja muistuttaa hyvin etäisesti Mean Girls -elokuvaa, mutta ainakin minusta kirja on paljon kiinnostavampi kuin kyseinen elokuva.

Varsinaista koulupäivien kuvausta kirja sisältää loppujen lopuksi aika vähän, mutta kerrankin se ei edes häirinnyt kovin paljoa. Olen melkein luovuttanut toivoni paranormaali romantiikka -genren kanssa enkä ole sitä vähään aikaan lainkaan lukenut. En jaksanut enää toisiaan toistavia ja kliseisiä juonikuvioita ja epäuskottavia romansseja sellaisten henkilöiden välillä, joiden kohtalosta en välittänyt tippaakaan. Hex Hall ei ole mielestäni aivan tyylipuhdasta paranormaalia romantiikkaa, sillä kirjassa on paljon muutakin. Romanttinen juonikin on kerrankin hyvin rakennettu ja rakkaus ei syttynyt liian nopeasti. Kirja on ehdottomasti parasta paranormaalia romantiikkaa, mitä olen lukenut pitkään aikaan.

Sophie rypee kirjan alkupuolella itsesäälissä. Hänen mielestään on epäoikeudenmukaista, miten hän ei tiedä mitään noitien maailmasta ja on Hex Hallissakin ulkopuolinen. Pidin Sophiesta kuitenkin ihan alusta lähtien ja kirjan edetessä tykästyin häneen vain lisää. Lopun paljastusten jälkeen odotan todella jännittyneenä, mitä Sophielle tapahtuu seuraavissa kirjoissa.

En malttanut laskea kirjaa käsistäni kovin montaa kertaa, sillä halusin koko ajan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Varsinkin lopussa en yhtään arvannut tulevia juonenkäänteitä, ja luulin pari kertaa loppuhuipennuksen jo tulleen ennen kuin huomasin olleeni väärässä. Kirja jätti janoamaan lisää, ja toivon todella, että kirjasto hankkii muutkin osat kokoelmaansa. Laitoin kirjastolle nimittäin hankintaehdotuksen jatko-osista, koska kirjaston hyllystä löytyi vain tämä sarjan aloitusosa.

Huomasin, että Rachel Hawkins on kirjoittanut myös Booktube-kanavilla hehkutetun Rebel Bellen. Kirja on ollut minulla ehkä-lukulistalla, mutta nyt kun tykästyin Rachel Hawkinsiin, Rebel Bellekin alkoi kiinnostaa entistä enemmän.

Hex Hall -trilogia

Hex Hall (2010)
Demonglass (2011)
Spell Bound (2012)

Jenna Kostet: Lautturi

kansi: Johanna Lumme

Jenna Kostet: Lautturi 2014 Robustos 199 s.
oma ostos uutena

Tunnen itseni muukalaiseksi, kun kävelen Eeron perässä ulos talosta. Jos voisin empiä, jäisin paikalleni ja kieltäytyisin lähtemästä. Käpertyisin vuoteeseen, jonka Eero on minulle pedannut. Yrittäisin unohtaa kuka olen. Minä kuitenkin seuraan Eeroa porraskäytävään, jonka valot palavat yöllä ja päivällä.
Portaikossa kulkee ihminen, joka nyökkää Eerolle ja vilkaisee minua. Minä en tunne oloani hyväksi omassa kehossani. Eeron vaatteet ovat omituiset päälläni, enkä halua lähteä ulos. Haluan vain piiloon jonnekin, missä minua ympäröivä maailma on tuttu ja turvallinen. En ollut osannut kuvitellakaan, että asiat olisivat ylhäällä näin toisin. En tiennyt, että puut ovat täällä kalpeita, enkä käsittänyt, että tuuli vihmoo näin kovasti ja tekee kylmyyden joka yltää sisälleni asti. 
Ohitamme kulkijan rappusissa ja minä katson lattiaan. Seuraan Eeroa ja haukon henkeäni kun ulkoilma piirittää minut.
Maailman äänet ovat erilaisia kuin kotona.
Haluaisin painaa kädet korvilleni, mutta en voi. Mietin mielessäni huilunokkien laulua ja virran huminaa, ja silloin minun on parempi olla. 

Kai on kotoisin Tuonelan virralta, mutta häntä vaivaa ajatus siitä, mitä ylhäällä on. Mistä sielut tulevat? Hän haluaa kokea ylämaailman, ja siksi hän jättää taakseen tutun ja turvallisen. Jotta hän sulautuisi tavallisten ihmisten joukkoon, hän aloittaa lukion. Yrityksestä huolimatta hän erottuu muista oppilaista käytöstapojensa, käyttämänsä kielen ja ulkomuotonsa vuoksi. Eräs koulun muista oppilaista kiehtoo Kaita erityisesti. Ira on kuitenkin yksi pilkkaajista, niistä, jotka kutsuvat Kaita maitonaamaksi, kunnes jotakin tapahtuu ja kaikki muuttuu.

Tästä lukukokemuksesta kertoo jo paljon se, mitä kirjoitin blogini Facebook-sivulle luettuani kirjasta vasta puolet: Jenna Kostetin Lautturi on aivan mahtava. Tällaisten helmien takia luen. #kirjatovatparhautta
En kovin usein innostu ylistämään kirjoja ennen loppuunlukemista, mutta parin keskinkertaisen kirjan jälkeen Lautturi oli juuri sitä mitä tarvitsin.

Vaikka Iran kerrontaosuudet tuovat mukaan hyvin myös toisen näkökannan, ihastuin erityisesti Kaihin kertojana. Varsinkin Kain osuudet olivat hyvin soljuvaa ja ajoittain viipyilevää tekstiä. Kostet osaa käyttää suomen kieltä ansiokkaasti, ja välillä kirjan kieli tuntui jopa hieman runolliselta vaikkakin hyvin helposti lähestyvältä. Kirjailija on myös hyödyntänyt Edith Södergranin ja Uuno Kailaan runoja tarinassaan. Hänen mukaansa ne saavat tarinan yhdistymään todellisuuteen, ja niissä käsiteltiin paljon kuolemaa, joten ne sopivat hyvin osaksi Lautturia, jossa kuolema on yksi teemoista.

Turun kirjamessuilla Kostet sanoi itse sijoittavansa esikoiskirjansa maagisen realismin ja paranormaalin romantiikan välimaastoon. Huomasin hyvin paranormaalin romantiikan vaikutuksen, sillä ajoittain minulle tuli kirjasta mieleen Stephanie Meyerin Houkutus-kirjat. Tiedän, että tätä ei ehkä pitäisi sanoa, koska Meyerin kirjasarja on joillekuille kirosana, mutta lähinnä asetelma muistutti tuosta menestyssarjasta. Tosin Lautturissa outo ja kiehtova poika on se, joka tulee kouluun uudeksi oppilaaksi. Kirja on ehdottomasti paljon Houkutus-sarjaa paremmin kirjoitettu ja uskottavampi. Jos paranormaali romantiikka olisi aina tällaista, lukisin genreä paljon enemmän.

Kirjan tummanpuhuva tunnelma sai minut täysin pauloihinsa, ja teos jätti jälkeensä kaihoisan olon. Olisin voinut lukea Kaista ja Irasta pidempäänkin. Toisaalta kirja oli juuri hyvä näin. Kun Kostetin esikoiskirja on jo näin upea, jään innolla odottamaan, miten hänen kirjailijan uransa jatkuu.

Osallistun kirjalla Emilien Halloween-lukuhaasteeseen. Parhaiten kirja sopii kohtaan hautausmaita, koska Kai työskentelee koulun ohella hautausmaalla ja kirjassa vietetään siellä melko paljon aikaa.

Lila huomioi kirjan loistavat sivuhenkilöt.
B. N.  toteaa, että kirjassa on hyödynnetty kansanperinnettä kekseliäästi ja nykyaikaan sopivasti.
Elinan mielestä Lautturi erottuu edukseen älykkäänä ja oivaltavana nuortenkirjana.
Vaarnan  mukaan tarina ei olisi voinut loppua mitenkään muuten.

Kimberly Raye: Dead End Dating

kannen kuva: Marcin Baranski

Kimberly Raye: Dead End Dating 2006 Ballantine Books 334 s.
oma ostos uutena

For a fee, of course. After all, a girl's gotta eat (okay, so this girl's gotta keep up her supply of MAC bronzing powder, but you get the idea). Which is why I'm not limiting my services to vamps. Hence my fantabulous entrepreneurial brainstorm: Dead End Dating. A Manhattan-based, equal, opportunity matchmaking service for the smart, savvy, sophisticated single sick and tired of dead-end dating, and the smart, savvy, sophisticated single vampire looking for just that.
I know, I know. It's brilliant. What can I say? Genius runs in my family (ever heard of Marie Curie?). Anyhow, it's a great plan, one that I've already put into motion. Last week, I leased the perfect office space just around the corner from my favorite Starbucks (ah, the smell of mocha latte and maple scones), and I hired my first employee: Evie Dalton. Evie is as human as they come, but I'm a sucker (no pun intended) for an impressive interview ensemble - DKNY miniature jacket, boot-cut Gucci corduroys, Kenneth Cole boots, and the piece de résistance - a rhinestone belt to die for. 

Kreivitär Lilliana Arabella Guinevere du Marchette, ystävien kesken vain Lil, ei ole tyypillinen tummanpuhuva ja karmiva vampyyri. Hän rakastaa shoppailua ja toisten rakkauselämään sotkeutumista. Lilin suku ei ole kovin innoissaan, kun Lil päättää perheyrityksessä työskentelyn sijaan perustaa oman deittipalvelun. Asiakkaiden rakkauselämän lisäksi Lilillä on varsin paljon töitä oman sopivan kumppanin löytämisessä. Harmi vain, että Lilin kiinnostus kohdistuu täysin epäsopivaan palkkionmetsästäjä Tyhyn, joka pyytää Lililtä apua deittipalvelujen kautta uhreja etsivän sarjamurhaajan jahtaamisessa. 

En oikein keksi päähenkilön vampyyriydelle muuta syytä kuin sen, että kirjailija on päättänyt käyttää hyväkseen kirjan ilmestymisaikaan villinnyttä vampyyribuumia. Rayen luomat vampyyrit ovat lähinnä naurettavia eivätkä mitenkään hyvällä tavalla. Heidän elämänsä pyörii hedelmällisyysasteiden ja orgasmien lukumäärien ympärillä. Mietin jo kirjan keskeyttämistä siinä vaiheessa, kun minulle selvisi, että syntyneet vampyyrit lopettavat vanhenemisen saatuaan ensimmäisen orgasminsa. Siis ihan oikeasti? Vampyyrit lisääntyvät melkein samalla tavalla kuin ihmisetkin, mutta heille lisääntyminen on vain hieman vaikeampaa, koska naisten on saatava orgasmi tullakseen raskaaksi. Twilight-vampyyrit ovat varsin järkeviä luomuksia Rayen vampyyreihin verrattuna.

Jos vampyyrit ovat saaneet ikuisen elämän, luulisin, että heillä olisi muitakin kuin pinnallisia prioriteetteja. Lil haluaa ansaita rahaa, jotta hän voi tuhlata sen solariumissa ja vaatekaupoissa. Lil on myös hieman ärsyttävä, mutta Lilin äiti on vieläkin ärsyttävämpi. Välillä tunsin jopa myötätuntoa Liliä kohtaan, sillä Lilin äidillä ei tunnu olevan muuta elämän sisältöä kuin hyvien naimakauppojen järjestäminen tyttärelleen. Ihan yhtä naimattomat Lilin veljet saavat olla rauhassa, koska he ovat miehiä ja tarvitsevat poikamiesaikaa.  

Murhatutkimuksen ja rakkaussotkujen yhdistäminen toi ajoittain mieleen Charlaine Harrisin The Southern Vampire Mysteries -sarjan. Sarjojen genre voi olla sama, mutta Harrisin kirjat ovat paljon jännittävämpiä ja viihdyttävämpiä. Mielestäni paranormaalissa romantiikassa paranormaalien elementtien pitäisi tuoda jotakin lisää kirjaan. Tämä olisi voinut olla melkeinpä samanlainen, jos kirja olisi kertonut tavallisesta nuoresta naisesta vampyyrinaisen sijaan. Tietenkään sitten ei olisi voinut olla vampyyrivitsejä ja jotkin asiat olisivat menneet pikkaisen eri tavalla, mutta päähenkilön vampyyriys jätti minut aika kylmäksi.

Tekisi mieli sanoa, että osaisin itsekin kirjoittaa paremman kirjan, mutta koska a) kaikki kirjayritelmäni ovat jääneet yritelmän tasolle, b) en kirjoittaisi chick lit -teosta ja c) moni lukija voisi pitää minunkin vitsejäni mukahauskoina, tyydyn vain toteamaan, että olen lukenut parempiakin ja oikeasti jopa hauskoja chick lit -genren edustajia. 

Lopuksi sanon vielä jotakin positiivista, jotta tämä bloggaus ei menisi vallan haukkumiseksi. Vaikka kirjassa on paljon parantamisen varaa, sen lukeminen helteen rasittamalla keskittymiskyvyllä menetteli. En odottanutkaan mitään suurta lukuelämystä, ja Rayen luomien vampyyrien aiheuttamasta silmien pyörittelystä huolimatta kirja onnistui ajoittain olemaan ihan viihdyttävä. Kirjassa selviteltiin parisuhdeasioiden ohella murhia, joten lasken tämän mukaan Rikoksen jäljillä -haasteeseen. 

♥♥¼

Dead End Dating -sarja 
Dead End Dating 2006
Dead and Dateless 2007
Your Coffin or Mine? 2007
Just One Bite 2008
Sucker for Love 2009
Here Comes the Vampire 2013 

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki

kansi: Tex Hänninen

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki 2013 (Mystic City 2012) Karisto 403 s. suom. Kirsi Ohrankämmen
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Vasta silloin huomaan pidättäneeni hengitystäni. Puhallan ilmat ulos ja täytän sitten keuhkoni uudelleen. Suuntaan katseeni mystikkoon, jonka lähettämät säteet ovat kadonneet. Poika seisoo keskellä katua kädet rennosti syvällä taskuissaan.
Aivan kuin hän olisi kuka tahansa nuori. Aivan kuin hän olisi normaali.
Kapinalliset mystikot ovat lainsuojattomia. He ovat vaarallisia, ja heistä pitää tehdä ilmoitus välittömästi. Tiedän sen tuhansien elämäni aikana näkemieni viranomaisilmoitusten perusteella. Mutta...
Tämä mystikko pelasti henkeni. 

Aria Rose on 16-vuotias Ylhästöön kuuluva tyttö, joka on menettänyt muistinsa hileyliannostuksen seurauksena. Hänelle kerrotaan, että hän on rakastunut perheensä vihamiessuvun vesaan Thomasiin ja Thomasin ja Arian rakkaustarina on saanut suvut hautaamaan sotakirveensä. Thomas ei tunnu kuitenkaan lainkaan tutulta ja Aria alkaa epäillä tulevaa avioliittoaan. 

Luin Salatun voiman kaupungin syksyllä niihin aikoihin, jolloin bloginpitoni oli hieman retuperällä. Kirja ei herättänyt minussa kovin vahvoja tuntemuksia puolesta tai vastaan, joten siksikään kirjasta bloggaaminen jäi. Nyt kuitenkin kaduttaa, koska huomaan muistikuvieni olevan hyvin hämäriä.

Kirjaan on tuotu mukaan vakavia aiheita. Teoksen ihmiset on kirjaimellisesti jaettu kahteen luokkaan. Ylhästössä asustavat korkea-arvoiset ja Syvästössä majailevat yhteiskunnan pohjasakka. Syvästön asukkaisiin kuuluvat myös syrjityt ja vaarallisiksi väitetyt mystikot, joiden energiaa käytetään Ylhästön tarpeiden tyydyttämiseen. Mystikkoihin kohdistuu vakavaa syrjintää ja ennakkoluuloja. Mystikkoja vältellään ja heitä mustamaalataan. Jotkut jopa toivovat, että he menettäisivät äänioikeutensa. 

Lawrencen moderni Romeo ja Julia -tarina ei onnistunut saamaan minua kunnolla otteeseensa. Ehkä olen lukenut liikaa nuorten aikuisten kirjoja kolmiodraamoilla höystettynä. Vaikka kirjassa oli muutakin kuin rakkausjuoni, jäin kaipaamaan lisää jännittävyyttä. Lawrencen luoma dystooppinen maailma oli kuitenkin kiehtova ja se saikin minut lukemaan kirjan. Kirjan maailma ja loppuratkaisu olivat sen verran kiehtovia, että todennäköisesti myös jatkan sarjan parissa.

Juoni ei ollut kovinkaan yllättävä. Pystyin suht helposti arvaamaan monet tärkeistä juonenkäänteistä. Olen huomannut, että monet nuorille aikuisille suunnatuista dystopiakirjoista kerrotaan preesensissä. En ole enää niin allerginen nykyhetken aikamuodolle, mutta koen sen silti useimmiten melko turhaksi kerrontaratkaisuksi.

Tänä keväänä pitäisi ilmestyä sarjan toinen osa Toxic Heart englanniksi. Voisin olettaa, että jossakin vaiheessa sarjan seuraavakin osa ilmestyy suomennoksena.

Muissa blogeissa: Kirjavinkit, Tarinoiden syvyydet, Lukuholistin maistiaiset, Kirjaneidon tornihuone, Hulluna kirjoihin, Yöpöydän kirjat ja Hallanhenki. 

Richelle Mead: Frostbite

kansi: Emilian Gregory & Fanelie Rosier

Richelle Mead: Frostbite 2008 Razorbill 327 s.
lainattu kirjastosta

Things die. But they don't always stay dead. Believe me, I know.
There's a race of vampires on this earth who are literally the walking dead. They're called Strigoi, and if you're not already having nightmares about them, you should be. They're strong, they're fast, and they kill without mercy or hesitation. They're immortal, too - which kind of makes them a bitch to destroy. There are only three ways to do it: a silver stake through the heart, decapitation, and setting them on fire. None of those is easy to pull off, but it's better than having no options at all.
There are also good vampires walking the world. They're called Moroi. They're alive, and they possess the incredibly cool power to wield magic in each of the four elements - earth, air, water, and fire. (Well, most Moroi can do this - but I'll explain more about the exceptions later). They don't really use the magic for much anymore, which is kind of sad. It'd be a great weapon, but the Moroi strongly believe magic should only be used peacefully. It's one of the biggest rules in their society. Moroi are also usually tall and slim, and they can't handle a lot of sunlight. But they do have superhuman senses that make up for it: sight, smell, and hearing. 
Both kinds of vampires need blood. That's what makes them vampires, I guess. Moroi don't kill to take it, however. Instead, they keep humans around who willingly donate small amounts. They volunteer because vampire bites contain endorphins that feel really, really good and can become addictive. I know this from personal experience. These humans are called feeders and are essentially vampire-bite junkies. 

Rose ei pysty unohtamaan ohjaajaansa Dimitriä, vaikka olosuhteet eivät ole heidän suhteelleen myönteiset. Heistä molemmista on tulossa Lissan suojelijoita. Jos he antaisivat tunteilleen vallan, vaarallisen tilanteen koittaessa Lissalle voisi käydä huonosti. Rosen henkilökohtaiset ongelmat työntyvät Rosen mielen perukoille, kun ylhäinen moroi-perhe murhataan. Strigoit eivät olisi voineet toteuttaa murhia ilman ihmisten avustusta. Eikö päivänvalokaan tuo enää turvaa?

En ole ikinä ollut kovin innoissani ihmissusista tai zombeista, vaan vampyyrit ovat olleet se minun juttuni. Pidän niiden mystisyydestä, synkkyydestä ja pelottavuudesta. Niissä on jotakin äärimmäisen paljon minua kiehtovaa. Vampyyribuumin myötä markkinoille on kuitenkin tullut vaikka minkä tasoista vampyyrikirjallisuutta, ja siksi en enää lue mitä tahansa romaania vain siksi, että takakannessa mainitaan nuo yön olennot. Vampire Academy -sarjasta kiinnostuin, sillä siitä oli kirjoitettu paljon ylistyssanoja Goodreads-sivustolla. Vielä kun minulla on heikko kohta sisäoppilaitokseen sijoittuviin teoksiin, en malttanut olla ottamatta selvää, onko sarja niin hyvä kuin monet väittivät.

Luin sarjan ensimmäisen osan Vampire Academyn maaliskuussa. Ensimmäinen osa olikin mieleeni. Vampyyreja ei kuvata aivan perinteisesti, mutta Meadin tapa jakaa vampyyrit strigoihin ja moroihin toimii. Strigoit vastaavat perinteistä kuvaa vampyyreista: ne tappavat saadakseen ravintoa, eivät tunne armoa saalistaan kohtaan ja niitä ei todellakaan haluaisi kohdata pimeällä kujalla. Moroit tarvitsevat myös verta, mutta ottavat sitä vain halukkailta verenluovuttajilta. Strigoiden ja moroiden lisäksi on vielä dhampireja, jotka ovat puoliksi ihmisiä ja puoliksi vampyyreja. Dhampirit suojelevat moroita, sillä dhampirit eivät voi saada keskenään lapsia vaan toisen vanhemman on oltava moroi.

Frostbite on edeltäjäänsä painottuneempi päähenkilöiden rakkauskuvioihin jännittävien käänteiden kustannuksella. Tämä onkin osasyy siihen, miksi pidin sarjan ensimmäisestä osasta tätä kirjaa enemmän. En väitä, ettei kirjassa saisi olla romantiikkaa, mutta haluan, että teos tarjoaa jotakin muutakin kuin kolmiodraamaa ja rakkaussotkuja. Kirjassa on oltava muukin kuin rakkauteen keskittyvä juoni tai minä tylsistyn. Tässä sarjan toisessa osassa on selvästi toinenkin juonikuvio, mutta se ei mielestäni ole riittävän kiehtova tai jännittävä. Strigoit ovat sarjan pahiksia, mutta silti ne eivät onnistuneet saamaan aikaan kauhunväristyksiä.

Henkilökuvaukset menivät ensimmäisessä osassa syvemmälle pinnan alle. Lissan masennus ja itsetuhoisuus toivat Lissan lähelle ja tekivät hänestä uskottavan hahmon. Frosbitessa Lissa tuntuu kuitenkin yhtäkkiä olevan melkeinpä onnensa kukkuloilla ja niin rakastunut Christianiin. Koin tämän täydellisen Lissan mielialan suunnanmuutoksen liian radikaaliksi, jotta se olisi tuntunut oikeasti mahdolliselta.

Aion kuitenkin jatkaa sarjan parissa. Molemmat lukemani Vampire Academy -kirjat ovat olleet nopeasti ahmittavissa ja sopivan kevyitä ilman liian sokerista höttöisyyttä. Tosin vaikka ensimmäinen kirja oli enemmän makuuni, luin sen jo maaliskuussa ja vasta nyt lähes puolen vuoden kuluttua sain tartuttua Frostbiteen. Vampire Academy -bloggauksessani kirjoitin, miten en malttaisi odottaa, koska saan seuraavan kirjan käsiini. Ilmeisesti maltoin ja aika hyvin, mutta tämä pitkä tauko johtui osittain kyllä siitä, että Frostbite tuntui olevan aina lainassa. Lopulta varasin kirjan.

Tämä on vähän sellainen kirja, että sanottavaa on vaikea keksiä. Olen huomannut, että ihan hyvistä kirjoista on aika hankalaa kirjoittaa.

Suosittelen kirjaa paranormaalin romantiikan ystäville.

Charlaine Harris: Dead Ever After

Charlaine Harris: Dead Ever After 2013 338 s. (ilmestynee suomeksi nimellä Sydänverellä huhtikuussa 2014)
lainattu kirjastosta

Dead Ever After on The Southern Vampire Mysteries -kirjasarjan päätösosa, joten jos ei kaikkia aikaisempia kirjoja ole lukenut ja ne aikoo vielä lukea, en suosittele lukemaan bloggaustani. Jonkinlaisia paljastuksia edellisten kirjojen tapahtumista nimittäin tekstini varmasti sisältää. Olen lukenut kaikki kirjat englanniksi, mutta sarjastahan ilmestyy toiseksi viimeinen osa suomeksi tämän vuoden loppupuolella. Tuskin olen täysin väärässä, jos veikkaan, että Dead Ever After suomennetaan vuonna 2014 tai 2015.

When I'd been a child, some people have regarded me with a blend of unease and disgust. Telepathic children can say the worst things at the worst times, and no one likes them for it or forgets that they blurted out something private and secret. Telepathy in a child is nothing short of terrible. Even I, the actual telepath, had felt that way. Some people had been absolutely frightened by my ability, which I hadn't had the skill to conceal. After I'd gained some control over what I said when I "overheard" something startling or awful from the thoughts of a neighbor, I'd seldom seen that expression. I'd forgotten how painful it could be.

Sookie on herättänyt Samin henkiin käyttämällä isoäidiltään perinnöksi saamaansa cluviel doria. Kaikki eivät ole tyytyväisiä Sookien toimintaan pelastavana enkelinä, ja jopa Sam on yllättävän etäinen. Sookiella on muitakin murheita, sillä Eric-vampyyrin on määrä hylätä Sookie. Ericin luoja nimittäin on sopinut Ericin menevän naimisiin Freydan, Oklahoman vampyyrikuningattaren kanssa. Sookien sydänsurut muuttuvat hänen huolistaan vähäisimmiksi, koska osa Sookien lukuisasta vihollisjoukosta päättää lähteä kostoretkelle ja saa Sookien telkien taakse syytettynä murhasta.

Pidin alunperin ideasta, että vampyyrit ovat tulleet ihmisten tietoisuuteen, koska se erotti The Southern Vampire Mysteries -sarjan vampyyrikirjojen massasta. On tietenkin ihan luonnollista, etteivät vampyyrit ole ainoa yliluonnollinen laji Sookie-kirjojen todellisuudessa, mutta silti sarjan edetessä mukaan on tullut hieman liikaa kaikkea uutta. Viimeisessä kirjassa eräs henkilöistä tekee jo sopimuksen paholaisen kanssa. En olisi halunnut Harrisin tuovan mukaan vielä tällaistakin, koska jo Sookien keijusukujuurille kohottelin hämmentyneenä kulmiani.

Vähän vaikuttaa siltä, että Harris kierrättää vanhoja ideoitaan, jottei hänen tarvitsisi keksiä uusia. Ensimmäisessä kirjassa Sookien veljeä Jasonia syytetään murhista, joihin hän ei ole syyllinen, ja juuri edellisessä osassa Sookien rakastettu Eric lavastetaan syyllikseksi murhaan. Viimeisessä osassa eräät Sookien lukuisista vihollisista päättävät saattaa Sookien tilanteeseen, jossa Sookie joutuu syyttömänä kalterien taakse. Minä ainakin aistin jonkinlaista toisintoa edellisien osien juonista. Dead Ever Afterissa tuodaan kyllä hyvin esille, miten paljon Sookien tilanne muistuttaa Jasonin menneisyyttä. Silti olisin ehkä halunnut Harrisin keksivän jotakin hieman omaperäisempää viimeiseen kirjaan. En kaikkia käänteitä osannut ennustaa, mutta silti ne yllätyksetkään eivät tuoneet kovin kummoisia väristyksiä. 

Aloin ensin seurata True Blood -sarjaa ja vasta sitten innostuin lukemaan kirjoja. Välillä minua on häirinnyt, miten eri tavalla asiat menevät televisiossa. Esimerkiksi True Bloodin viidennellä kaudella (spoilerivaroitus!) Tara muutetaan vampyyriksi, kun taas kirjasarjan viimeisessä osassa hän on tuore äiti. Selvästi toisistaan eroavat juonet tietenkin tekevät sarjan seuraamisesta mielekkäämpää, vaikka olisi lukenut myös kirjoja, mutta aika usein minun mielessäni pyörii liikaa, että ei tämä näin mennyt Harrisin kirjassa.

Ilmeisesti minua on melko vaikea miellyttää päätösosilla, sillä petyn todella helposti kirjasarjojen loppuratkaisuihin. Luin juuri ennen Dead Ever Afteria Lauren Oliverin dystopiatrilogian viimeisen osan Requiemin, ja se petti odotukseni vielä pahemmin kuin The Southern Vampire Mysteriesin päättävä kirja. Dead Ever Afteria lukiessa en ollut kuitenkaan tyytyväinen siihen, kenen kanssa Sookie lopulta päätyi yhteen. Se kysymys oli aika keskeinen, koska Sookien rakkaussotkut ovat olleet tärkeässä osassa Harrisin sarjassa. Loppu ei herättänyt oikein mitään kunnollisia tunteita paitsi ärtymystä siitä, että eihän tämän nyt näin kuulunut mennä.

Sookie-kirjat eivät ole mitään kaunokirjallisia mestariteoksia, mutta hyvin ne ovat jaksaneet viihdyttää. Lopun jättämistä negatiivisista tuntemuksista huolimatta vietin mielelläni vielä kerran päivän Sookien ja kumppanien seurassa. Minulla on jopa hieman haikea olo siitä, että olen saanut luettua viimeisen Sookie-kirjan. Reilu kolme vuotta sitten taisin aloittaa kirjojen parissa, ja nyt tämäkin sarja on luettu. En tiedä, kestäisikö tämä kirjasarja uusintalukua. Jos kaipaan Sookien, Ericin ja Billin seuraan liikaa, onhan vielä tv-sarja. Tosin olen hieman kyllästynyt True Bloodiin, ja viidennen kauden käänteet eivät olleet oikein mieleeni. Siksi en ole vielä edes alkanut katsoa kuudetta kautta, vaikka aiempina kesinä olen odottanut True Bloodin uutta kautta melkein yhtä paljon kuin tuoreita mansikoita ja valoisia öitä.

Viimeisen Sookie-kirjan ovat ehtineet lukea ainakin Satu, Maija (jonka bloggauksesta muuten selvisi, että lokakuussa ilmestyy vielä After Dead -niminen kirja, jossa on hieman joidenkin henkilöiden sarjan jälkeisistä vaiheista), Ponna ja Minna Vuo-Cho.

Isaac Marion: Warm Bodies

Isaac Marion: Warm Bodies 2011 239 s.
lainattu kirjastosta

No one I know has any specific memories. Just a vague, vestigial knowledge of a world long gone. Faint impressions of past lives that linger like phantom limbs. We recognize civilization - buildings, cars, a general overview - but we have no personal role in it. No history. We are just here. We do what we do, time passes and no one asks questions. But like I've said, it's not so bad. We may appear mindless, but we aren't. The rusty cogs of cogency still sin, just geared down and down till the outer motion is barely visible. We grunt and groan, we shrug and nod, and sometimes a few words slip out. It's not that different from before.
But it does make me sad that we've forgotten our names. Out of everything, this seems to me the most tragic. I miss my own and I mourn for everyone else's, because I'd like to love them, but I don't know who they are.

R on zombi, jonka on vaikea ilmaista itseään puhumalla ja joka ei muista nimestään muuta kuin, että se taisi alkaa R-kirjaimella. R:n elämä muuttuu, kun hän syö Julien poikaystävän. Kun zombi syö ihmisen aivot, zombin pään täyttävät syödyn muistot. Perryn syömisen myötä R kiintyy Julieen ja haluaa suojella häntä muilta zombeilta. Tästä alkaakin epätodennäköinen zombipojan ja ihmistytön välinen epätodennäköinen rakkaustarina, josta ei vaikeuksia puutu.

En ole kovin innostunut zombeista. Epäilisin, että syy siihen, miksi vampyyrit ovat voittaneet nämä toiset kauhuleffoista tutut olennot, on se, miten vampyyrien sielunelämästä kerrotaan edes joskus. Zombit ovat melkein aina vain ihmisten aivoja syöviä ja öriseviä eläviä kuolleita, ja yleensä on melko merkityksetöntä, onko ihmisiä vastassa zombeja vai joitakin muita hirviöitä. Warm Bodies kiinnosti minua siksi, että ihmiseen rakastuva zombi kuulosti uudelta ja raikkaalta idealta. Tätähän minä juuri olen kaivannut. Kirjaa, jossa zombit ovat muutakin kuin tunteettomia ja etäisiksi jääviä vihollisia. 

R:n ajatukset ilmaistaan välillä todella kauniisti. Ajoittain lukija melkein unohtaa, että kertoja on zombi. Vaikka R:llä on suuria vaikeuksia ilmaista ajatuksiaan ääneen, ongelmat eivät ulotu hänen sisäiseen puheeseensa. Kun Julie tekee erottelun elävien ihmisten ja zombien välillä, R ajattelee, miten hän mieluiten pitäisi zombejakin ihmisinä. R onkin hyvin inhimillinen ja pidin R:stä paljon. Voisin sanoa, että ajattelin R:ää ihmisenä, jolla vain sattuu olemaan poikkeuksellisia ongelmia.

Zombit eivät voi vastustaa aivoja, koska niiden mukanaan tuomat muistot saavat heidät hetkeksi tuntemaan itsensä eläviksi. Zombit eivät voi luonnolleen mitään eivätkä selviä muuten kuin syömällä ihmisen lihaa. Tämä oikeastaan herättää lukijassa kysymyksen, ovatko zombit pahoja vai vain luontonsa vankeja. Kuitenkin tuntui ihmeelliseltä, miten helposti Julie antaa R:lle anteeksi, kun Julie saa tietää, että R oli se, joka söi Perryn. Vaikka Julie tiedostaa hyvin, että R:n on elettävä ihmislihalla, olisin olettanut, että Julie olisi edes hetken ajan ollut R:lle vihainen. Mielestäni tällainen olisi ollut luonnollisempi reaktio kuin Julien "No ethän sinä voinut asialle mitään, en minä siksi voi syyllistää sinua teostasi" -suhtautuminen.

Zombien elämässä on samankaltaisia piirteitä kuin ihmiselämässä. Zombit menevät naimisiin, ja vaikka he eivät pysty lisääntymään keskenään, heille määrätään zombilapsia. Zombit eivät kuitenkaan kiinny samalla tavoin lapsiinsa kuin ihmisvanhemmat, sillä vaikka lapsi sattuisi kuolemaan, menehtynyt lapsi korvataan helposti uudella eivätkä zombivanhemmat jää suremaan. Zombilapset käyvät myös koulua, vaikka heille opetetaankin perinteisten matematiikan ja historian sijasta ihmisten saalistustapoja.

Kirjassa on kaksi osaa. Valitettavasti toinen osa latisti hyvän kirjan ihan hyväksi. Tämän ehkä selittää se, että ensin oli I Am a Zombie Filled With Love -novelli ja vasta sitten Warm Bodies. Novelli on melkein suoraan osa Warm Bodiesia, vaikka päähenkilön nimi on eri kirjain, romaanissa kertoja ei osaa lukea ja loppuratkaisu on eri. 

Voin suositella Warm Bodiesia lukijalle, joka haluaa kokea hieman erilaisen rakkaustarinan. Kielletty rakkaus on tietenkin ideana hieman kulunut, mutta Warm Bodies tarjoaa tuoreen lähtökohdan perinteiselle asetelmalle. Kirjaan kannattaa myös tarttua, vaikka ei olisi kovin innoissaan zombi-ilmiöstä. Kirjan lukemisen jälkeen on selvää, ettei zombeja ole pakko kuvata aina samalla tavalla.

Isaac Marion on vahvistanut, että hän kirjoittaa Warm Bodiesille jatko-osaa. Todennäköisesti senkin luen, vaikka vähän pelkään, että petyn. Warm Bodiesin lopetus oli pettymys, ja valitettavasti luulen, että se enteilee myös ensimmäistä huonompaa toista osaa.

Tästä erilaisesta zombikirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Oona, Anu, Nuuba, Reta ja Kirjakulkuri. 

Gail Carriger: Soulless

Gail Carriger: Soulless
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2009 Sivumäärä: 357

Luin muutamia viikkoja sitten Gail Carrigerin uuden nuortensarjan aloittavan Etiquette & Espionage -kirjan. Se sai minut kiinnostumaan myös Carrigerin aikuisille suunnatuista Alexia Tarabotti -kirjoista.

Alexia Tarabotti on naimaton nuori nainen, jolla ei ole sielua. Sieluttomat ihmiset ovat hyvin harvinaisia, ja he ovat menneisyydessä metsästäneet vampyyreja, sillä sieluttomat ihmiset pystyvät neutralisoimaan yliluonnolliset voimat pelkällä kosketuksellaan. Kirjan alussa Alexia tappaa vahingossa häntä vastaan hyökänneen vampyyrin. Vampyyrin hyökkäys on perin omituista, sillä yleensä vampyyrien pitäisi tietää sieluttomista ja jättää heidät rauhaan ainakin ruokamielessä. Pian alkaa selvitä, että kuljeksivia yksinäisiä vampyyreja on viime aikoina ilmestynyt alueelle enemmänkin. Yksinäisiä vampyyreja  ja ihmissusia on myös kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Joiltakin osin kirja oli mielestäni melko ennalta-arvattava. Ainakin yhden mielestäni keskeisen juonenkäänteen arvasin melko varhaisessa vaiheessa. En pitänyt tätä siis kovin jännittävänä kirjana. Kannessa Soulless-teosta myös mainostetaan häijyn hauskaksi kirjaksi. Huomasin joitakin kohtia, joiden tiesin kirjailijan tarkoittaneen hauskoiksi, mutta minun huumorintajuuni ne eivät täysin kolahtaneet. Tästä huolimatta pidin kirjaa viihdyttävänä ja aion lukea myös muut Alexia Tarabottista kertovat kirjat. Romanttinen juoni oli suuressa osassa, joten jos ei piittaa romanttisesta kirjallisuudesta, tätä kirjaa ei oikein voi suositella. Kirjan romanssi ei ollut kovinkaan omaperäinen, sillä tietenkin kirjan alussa toisiaan muka inhoavat ihmiset päätyvät yhteen.

Myös Etiquette & Espionage -kirjassa oli ihmissusia sekä vampyyreja, mutta tässä kirjassa ne olivat tärkeämmässä osassa. Toisin kuin ensimmäisessä Carrigerilta lukemassani kirjassa vampyyrit ja ihmissudet eivät ole vain sivuroolissa vaan tärkeä osa juonta. Ihmissusi on toinen osapuoli kirjan romanttisessa juonessa ja kirjan seikkailujuoni keskittyy siihen, kuka kidnappaa yliluonnollisia olentoja. Vampyyreista annan aina kirjalle plussaa, sillä minua nuo yön olennot kiehtovat kovasti. Tämän kirjan vampyyrit olivat kuitenkin ehkä hieman liian kesyjä minun makuuni.

Minua on jo hieman alkanut ärsyttää se, miten monissa kirjoissa romanttisesti toisistaan kiinnostunut pari on hengenvaarassa ja kuitenkin vain lemmiskelevät. Tekisi mieli kiljua heille, eikö teillä oikeasti ole muuta tekemistä. Tässä kirjassa oli kohtaus, jossa Alexia ja eräs nimeltä mainitsematon mies ovat vankisellissä ja heillä on vain tunti aikaa ennen kuin heidän vangitsijansa palaavat. Silti he tekevät kaikkea muuta kuin kehittävät pakosuunnitelmaa, vaikka Alexia aina välillä toteaa, että heidän pitäisi niin tehdä.

Kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Satu ja Raija.

*** 1/2

Richelle Mead: Vampire Academy

Richelle Mead: Vampire Academy
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2007 Sivumäärä: 332

Lissa Dragomir on moroi, kuolevainen vampyyri. Rose Hathaway on Lissan suojelija. Kirjan alussa Lissa ja Rose ovat paenneet Pyhän Vladimirin Akatemiasta, sillä Lissa on siellä vaarassa. Heidät kuitenkin löydetään ja viedään takaisin Akatemiaan. Rosea rangaistaan siitä, että hän oli vastuuton viedessään Lissan, joka sattuu vieläpä olemaan prinsessa, vaaralliseen ulkomaailmaan. Pian Lissan ja Rosen Akatemiaan paluun jälkeen Lissan huoneeseen alkaa ilmestyä kuolleita eläimiä. Yhden kerran kuolleen eläimen lisäksi Lissan huoneeseen on ilmestynyt viesti, jossa sanotaan, että kirjoittaja tietää, mikä Lissa on. Tämä saa varsinkin Rosen pelkäämään, että joku on saanut selville Lissan salaisuuden, joka oli osasyynä Rosen ja Lissan pakoon Akatemiasta.

Loppua kohden kirja oli paikoin niin jännittävä, että ahmin sivuja sivujen perään, sillä halusin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kirja oli paras lukemani vampyyrikirja tänä vuonna. Ehkä tämä tunnustus ei vaikuta paljolta, koska olen lukenut vuoden 2013 aikana vasta kaksi vampyyrikirjaa, mutta toinen niistä oli Anne Ricen Interview With the Vampire -klassikko. Siitäkin pidin, mutta tämä kuitenkin kohosi hieman sen yli.

Vampyyreista on kirjoitettu todella moni eri tavalla. Jotkin kuvaukset eivät enää oikein edes tunnu vampyyreilta, kuten Twilight-sarjan auringossa hohtavat ja eläinten verellä elävät vampyyrit. Mead on myös tehnyt vampyyreiden maailmasta omanlaisensa, mutta mielestäni Meadin luoma versio vampyyreista on mielenkiintoinen, vaikka ei olekaan ihan perinteinen. Vampyyreita on kahta lajia: moroi ja strigoi. Moroi on kuolevainen ja syntynyt vampyyriksi. Strigoi on kuolematon ja tehty vampyyriksi. Strigoit ovat moroin luontaisia vihollisia, ja siksi moroita suojelevat dhampirit. Dhampirit ovat syntyneet moroin ja ihmisen suhteesta eivätkä voi lisääntyä muun kuin moroin kanssa. Siksi he ovat valmiita jopa kuolemaan puolustaessaan moroita. Moroille on tärkeitä myös taikavoimat, ja heistä jokaiselle määräytyy oma elementti, jonka he hallitsevat.

Pidän yleensä kirjoista, jotka sijoittuvat sisäoppilaitoksiin. Yleensä ihastun erityisesti niihin kirjoihin, jotka kertovat kouluista, jollaisia ei oikeasti ole olemassa. Vampire Academyssakin varsinkin Lissan lukujärjestys näyttää mielestäni todella hyvältä. Lissa opiskelee muun muassa venäjää, muinaista runoutta, eläinten käyttäytymistä ja fysiologiaa, slaavilaista taidetta ja elementtien kontrolloinnin perusteita. Tässä kirjassa ei valitettavasti paljon koulupäiviä kuvattu. Yksi syy, miksi pidän niin paljon Harry Pottereista on se, että niissä oppitunteja kuvataan joskus hyvinkin tarkasti. Viime aikoina lukemissani sisäoppilaitoksiin sijoittuvissa kirjoissa niin ei valitettavasti ole ollut. Minua ei haittaisi, vaikka kirja olisi koulupäiväkuvausten takia hieman pidempi. Toisaalta eivätpä kai kaikki lukijat ole niin viehättyneitä lukemaan oppitunneista.

Kirjassa käsiteltiin myös masennusta, mikä oli mielestäni aika harvinaista fantasiakirjalle. Mielestäni tämä sopi kirjaan, varsinkin, kun kirjassa paljastuvat syyt, miksi Lissasta tuntuu pahalta.

Vampire Academy -sarjasta on ilmestynyt kuusi kirjaa, ja lisäksi Mead kirjoittaa tällä hetkellä Bloodlines-nimistä sarjaa, joka on Vampire Academyn spin off. Lukemista siis tämän maailman osalta riittää, ja siitä olen iloinen. En malttaisi odottaa, milloin saan käsiini tämän sarjan toisen kirjan.

Richelle Meadin kirjoja ei ilmeisesti ole ilmestynyt suomeksi. Toivottavasti tämä asia korjattaisiin, sillä vaikka pahin vampyyribuumi on ehkä ohi, uskoisin, että suomalaiset nuoret voisivat innostua näistä kirjoista. Löysin nettisivun, jonka mukaan Vampire Academysta oltaisiin tekemässä elokuva. Jos tämä uutinen on totta, ehkäpä elokuvan innoittamana Vampire Academy käännetään myös suomeksi. Ainakin sitä voi toivoa.

Osallistun tällä kirjalla Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen.

**** 1/2