Anni Polva: Tiina aloittaa oppikoulun

Kansikuva: Maija Karma

Anni Polva: Tiina aloittaa oppikoulun 1989 (16. painos, 1. painos ilmestyi 1957) Karisto 140 s.
lainattu kirjastosta

- Minne sinä muka pääsit? Leila tuhahti. Hän oli kaksi vuotta Tiinaa vanhempi ja tunsi arvonsa. - Sinä hosut ja touhuat niin mahdottomasti, että sinusta ei saa mitään selkoa.
- Oppikouluun. Yhteislyseoon. Kävin juuri kuulemassa. Tiina oli iloa ja ylpeyttä tulvillaan.
-Kyllä ne raukat sinusta riesan saavat. Toivottavasti et joudu meidän luokalle. Leila kävi itsekin yhteislyseota. Hän oli aloittanut sen edellisenä vuonna, mutta jäänyt keväällä luokalleen. Häntä harmitti, että Tiina oli korotettu oppikoululaiseksi, niin että hän oli menettänyt erikoisasemansa pihapiirissä. Edellisenä vuonna hän oli ollut pihan ainoa tyttö, joka oli käynyt oppikoulua ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa hän oli muistuttanut siitä toisille. Aina kun oli tullut riita tai mielipide-eroavaisuuksia, hän oli huomauttanut ylimielisen arvokkaasti, ettei hänen kannattanut seurustella tyhmempien kanssa.
- Ne eivät ymmärrä yhtään mitään.

Tiina on vallan innoissaan oppikouluun pääsystä. Oppikoulun alkutaipale ei kuitenkaan suju kommelluksitta, sillä onhan kyseessä Tiina, jolle aina sattuu ja tapahtuu. 

Anni Polvan (1915-2003) syntymästä tulee tänään kuluneeksi 100 vuotta. Sen vuoksi tänään kirjablogeissa ilmestyy tiuhaan tahtiin bloggauksia Polvan kirjoista. Listan tänään ilmestyvistä Polva-bloggauksista voi käydä katsomassa Kulttuuri kukoistaa -blogista. Anni Polva oli varsin tuottelias kirjailija, jonka kirjoja on Wikipedian mukaan myyty lähes kolme miljoonaa kappaletta. Minulle Anni Polva oli ennen tätä haastetta tuttu vain Tiina-kirjoistaan. Tiesin, että hän on kirjoittanut muutakin, mutta en ollut tutustunut muuhun Polvan tuotantoon. Vaikka tämä bloggaus käsittelee Tiina-kirjaa, luin tempausta varten toisenkin Polvan kirjan, josta kirjoittamani bloggaus ilmestyy tänään yhdeksän aikaan illalla.

Luin ainakin suurimman osan Tiina-kirjoista ala-asteikäisenä. Ne eivät olleet minulle aivan yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi Neiti Etsivät, mutta pidin siitä, että pääsin uppoamaan entisaikojen nuorten elämään. Olen aina tykännyt lukea erilaisista koulujärjestelmistä. Äitini kävi oppikoulun ja piti lapsuudessaan Tiina-kirjoista. Nämä syyt innostivat minua myöskin Tiina-kirjojen pariin ala-asteella. Valitsin tämän kirjan Anni Polva -haasteeseen juuri siksi, että nimen perusteella päättelin kirjan keskittyvän juuri Tiinan koulunkäyntiin. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon koulun ulkopuolisiakin asioita, koulukuvausta oli mukavan paljon. Sain siis sitä, mitä odotinkin.

Tiina on hyvin oikeamielinen, hyväsydäminen ja nokkela tyttö. Välillä kirjaa lukiessa tuntui, että näitä piirteitä korostettiin liikaakin. Tiina tuntui jo liiankin täydelliseltä. Hän ei vain voinut tehdä mitään kovinkaan väärin.

Erästä tapahtumaa pohjustettiin kirjassa yllättävän paljon siihen nähden, miten nopeasti tapahtuma lopulta sivuutettiin. Muutenkin luvut tuntuivat osittain melko irrallisilta. Edellisen luvun tapahtumiin ei enää viitattu lainkaan, ja ne tuntuivat jo melkein unohtuneen.

Menneiden vuosikymmenten tyttökirjoihin on aina mukava palata. Tiina aloittaa oppikoulun täytyi pyytää kirjaston varastosta. Toivon, että uudetkin lukijat löytäisivät Tiinat, vaikka niitä ei enää olekaan niin helppo saada käsiinsä kuin lapsuudessani, jolloin ne olivat kirjaston hyllyssä esillä. Ehkäpä Anni Polvan juhlavuosi saa kirjastot noutamaan Polvan kirjoja varsinaisen kirjaston puolelle. Joistakin Polvan kirjoista ilmestyy tänä vuonna myös uusia painoksia, joten tänä vuonna Polva saa toivottavasti monia uusiakin lukijoita.

Muualla: Sheferijm, Kirjan pauloissa, Luetaanko tämä?

Tiina-sarja

Tiina, 1956
Tiina aloittaa oppikoulun, 1957
Tiina kesälaitumilla, 1958
Tiina toimii, 1959
Tiina ei pelkää, 1960
Tiinalla on hyvä sydän, 1961
Tiina epäilee Juhaa, 1962
Tiina seikkailee, 1963
Tiina on aina Tiina, 1964
Tiinan uusi ystävä, 1965
Tiina saa ehdot, 1966
Tiinastako näyttelijä, 1967
Tiinaa harmittaa, 1968
Tiinalla on hauskaa, 1969
Tiinaa ei ymmärretä, 1970
Tiinan ampiaiskesä, 1971
Tiinaa tarvitaan, 1972
Tiina joutuu sairaalaan, 1973
Tiinakin ratsastaa, 1974
Tiina ottaa vastuun, 1976
Tiinalle otetaan pikkusisko, 1978
Tiina ei löydä Tinttamaria, 1979
Tiina saa suukon, 1980
Tiina eksyy, 1981
Tiina etsii juuriaan, 1982
Älä itke, Tiina, 1983
Tiina ja vieras poika, 1984
Tiina vauhdissa, 1985
Taitaa olla rakkautta, Tiina, 1986

J. K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire

J. K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 Bloomsbury 636 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja liekehtivä pikari)
lainattu kirjastosta

'The Triwizard Tournament was first established some seven hundred years ago, as a friendly competition between the three largest European schools of wizardry - Hogwarts, Beauxbatons and Durmstrang. A champion was selected to represent each school, and the three champions competed in three magical tasks. The schools took it in turns to host the Tournament once every five years, and it was generally agreed to be a most excellent way of establishing ties between young witches and wizards of different nationalities - until, that is, the death toll mounted so high that the Tournament was discontinued.'
'Death toll?' Hermione whispered, looking alarmed. But her anxiety did not seem to be shared by the majority of students in the Hall; many of them were whispering excitedly with each other, and Harry himself was far more interested in hearing more about the Tournament than in worrying about deaths that had happened hundreds of years ago.

Ennen neljännen lukuvuoden alkua Harry pääsee nauttimaan huispauksen maailmanmestaruuskisoista, mutta kisat eivät suju vain riemukkaissa merkeissä. Voldemortin kannattajat kuolonsyöjät Voldemortin pelätty merkki pimeän piirto ilmestyy taivaalle. Kun Harry palaa kouluun, hänet valitaan Tylypahkan toiseksi edustajaksi Kolmivelhoturnaukseen. Kuka ilmoitti Harryn mukaan ja millä aikeilla, sillä Harry itse ei nimeään Liekehtivään pikariin tiputtanut?

Pottereiden ties mones uusintalukukierros keskeytyi muutamaksi kuukaudeksi, koska oma neljäs Potterini on sen verran surkeassa kunnossa, että minun on jo jonkin aikaa pitänyt korvata huonokuntoinen pokkari uudella kovakantisella. En kuitenkaan ole vielä niin raaskinut tehdä ja siksi päädyin lopulta lainaamaan neljännen Potterin kirjastosta. 

Kolmas kirja on mielestäni lasten- ja nuortenkirjallisuuden rajamailla, mutta neljäs Potter on jo selvästi nuortenkirja. Kirjassa vallitsee synkkä tunnelma alusta alkaen. Lisäksi kirja on huomattavasti aiempia paksumpi. Itse luin neljännen Potterin ensimmäistä kertaa neljännellä luokalla, ja viidennen ilmestyessä olin onneksi jo yläasteella. Samanaikaisesti kun Rowling siirtyy lastenkirjallisuudesta nuortenkirjallisuuteen, Potter-kirjojen päähenkilöt kasvavat lapsista nuoriksi. Neljännessä kirjassa on romantiikkaa ja murrosiän oikkuja. 

Synkkyydestä huolimatta kirjassa pilkahtelee aika ajoin Rowlingille tyypillinen huumori. Se on varmasti yksi syy, miksi kirjat eivät tunnu niin raskailta kuin aiheiden perusteella voisi kuvitella.

Hermione ottaa kotitontut sydämen asiakseen, ja minusta Hermionen kotitonttuaktivismi on yksi neljännen Potterin juonen kiehtovimpia sivujuonteita. Vaikka kirjat sijoittuvat suurimmaksi osaksi taikamaailmaan, monet taikamaailman piirteet ovat tai ainakin ovat olleet nähtävissä oikeassa maailmassakin. Kotitonttujen oloista tulee väistämättä mieleen orjuus, johon Hermione asiaa vertaakin, ja nykyään ajankohtaisempi vähemmistöjen kohtelu.

Rowling esittelee nelosessa muutamankin mielenkiintoisen hahmon. Villisilmä Vauhkomieli ja Rita Luodiko lukeutuvat näihin. Rita Luodiko on varsin oivaltava karikatyyri sensaationhakuisesta journalistista. Luodiko on yksi sarjan raivostuttavimpia henkilöitä, mutta olen iloinen, että Rowling on kirjoittanut hänet mukaan sarjaan.

Muualla: Kirjaneidon tornihuone, La petite lectrice, Cilla in Wonderland, Satun luetut, Todella vaiheessa, Maailman ääreen, Sallan lukupäiväkirja, Uusi kuu ja Kirja käsilaukussa

Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)

Mary Downing Hahn: Kunhan Helen tulee

Mary Downing Hahn: Kunhan Helen tulee (Wait till Helen Comes 1986) 1989 Jalava 144 s. suom. Renne Nikupaavola
lainattu kirjastosta

Ei se ollut sitä, etten olisi koettanut. Kun Heather tuli meille, tein kaiken mahdollisen, mitä suinkin osasin, jotta olisin ollut hänelle kiva isosisko, mutta hän teki selväksi, ettei halunnut olla kanssani missään tekemisissä. Jos koetin kammata häntä, hän karkasi mankumaan Mamille, että tukistin. Jos tarjouduin lukemaan hänelle, hän haukotteli jo ensimmäisellä sivulla ja sanoi tarinaa tylsäksi. Kerran erehdyin antamaan hänen leikkiä vanhoilla Barbie-nukeillani, joita säästin omille lapsilleni, ja hän leikkasi niiltä tukan leikkiessään kampaamoa ja silppusi niiden parhaat vaatteet. Hän jopa repi paperinukkeperheen, jonka tein hänelle, nautti suuresti teilatessaan nuket siinä silmieni edessä. Sitten hän heitti ne roskikseen ja marssi tiehensä.

Molly ja Michael joutuvat muuttamaan äitinsä, isäpuolensa ja sisarpuolensa kanssa vanhaan kirkkoon. He eivät ole kovinkaan innoissaan, sillä heidän tuore sisarpuolensa Heather on oikea pieni riiviö. Heather ei anna Mollylle ja Michaelille edes mahdollisuutta tutustua itseensä ja väittää isälleen uusien sisarustensa piinaavan häntä, vaikka asia on oikeasti toisinpäin. Uuden kodin naapurissa on hautausmaa, joka alkaa nopeasti kiehtoa Heatheria. Hän väittää tutustuneensa sata vuotta sitten eläneeseen Heleniin, jonka aikeet eivät vaikuta kovinkaan hyväntahtoisilta.

Ala-asteikäisenä Kunhan Helen tulee oli yksi pelottavimmista kirjoista ikinä. Taisin lukea kirjan silloin pariinkin kertaan, vaikka epäröin uusintalukua, koska kirja oli minusta vain niin kammottava. Kansi aiheutti edelleen selkäpiissäni väristyksiä, ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua.

Ymmärrän hyvin, miksi kirja tuntui niin pelottavalta kymmenvuotiaana. Viitisentoista vuotta vanhempana uskalsin lukea kirjaa pimeänä syysiltana ja vain muutama kohta tuntui kunnolla hyytävältä, mutta lapsena kirja sai mielikuvituksen valloilleen. Nykyään pidän kauhukirjoissa hieman psykologisemmasta otteesta. Yleensä on mukavampi miettiä, onko selitys yliluonnollinen vai ei, mutta Kunhan Helen tulee ei oikein sellaista mahdollisuutta anna.

Vahvojen yliluonnollisten elementtien lisäksi kirjassa kuvataan paljon uusperheen arkea. Vaikka kaikkien uusperheiden taustalla ei olekaan niin vaikeita tapahtumia ja salaisuuksia kuin kirjassa, kahden osittaisen perheen yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi ei usein ole mikään helppo juttu. Kirjassa varsinkin Heatherin isä suosii selvästi omaa tytärtään ja uskoo aina Heatherin sanaa lapsipuoliensa sijasta. Mollyn ja Michaelin äiti on välikädessä. Hän säälii Heatheria, koska tyttö on menettänyt äitinsä hyvin nuorena mutta ei usko, että omat lapset piinaavat Heatherin väitteiden mukaisesti.

En suosittele kirjaa alle 10-vuotiaille. Lapsille kirja on parhaimmillaan (tai pahimmillaan, miten sen nyt ottaa), koska mielikuvitus tekee lukukokemuksesta karmivamman, mutta hyvin nuorille Kunhan Helen tulee saattaa olla liiankin kauhea. Minua pelotti kymmenvuotiaana, mutta painajaisiin asti kirja ei tainnut sentään tulla. Jossakin vaiheessa lapsuutta kaipasin kauheita kirjoja, ja pelottavia hetkiä tarjosi Hahnin kirjan lisäksi muun muassa Kauhujuttu-sarja ja R. L. Stinen kirjat.

Osallistun kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen (joka innoitti vihdoin toteuttamaan kauan harkitun uusintaluvun), sillä kirjassa on sekä hautausmaita että kummituksia.

Muualla: Vinttikamarissa

J. K. Rowling: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 Bloomsbury 317 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja Azkabanin vanki)
ostettu uutena

But after ten minutes alone in the dark street, a new emotion overtook him: panic. Whichever way he looked at it, he had never been in a worse fix. He was stranded, quite alone, in the dark Muggle world, with absolutely nowhere to go. And the worst of it was, he had just done serious magic, which meant that he was almost certainly expelled from Hogwarts. He had broken the Decree for the Restriction of Underage Wizardry so badly, he was surprised Ministry of Magic representatives weren't swooping down on him where he sat. 
Harry shivered and looked up and down Magnolia Crescent. What was going to happen to him? Would he be arrested, or would he simply be outlawed from the wizarding world? He thought of Ron and Hermione, and his heart sank even lower. Harry was sure that, criminal or not, Ron and Hermione would want to help him now, but they were both abroad, and with Hedwig gone, he had no means of contacting them.
He didn't have any Muggle money, either. There was a little wizard gold in the moneybag at the bottom of his trunk, but the rest of the fortune his parents had left him was stored in a vault at Gringotts Wizarding Bank in London. He'd never be able to drag his trunk all the way to London. Unless...

Harry pelkää tulevansa erotetuksi Tylypahkasta, kun hän suuttuu Vernon-sedän sukulaiselle niin, että tekee taikoja. Hän ei voisi olla yllättyneempi, kun taikaministeri Cornelius Toffee ottaakin hänet lämpimästi vastaan Vuotavassa noidankattilassa eikä anna Harrylle minkäänlaista rangaistusta. Pian Harrylle paljastuu syy taikaministerin hellämielisyyteen. Voldemortin pelätty kannattaja Sirius Musta on karannut velhovankila Azkabanista, ja hänen epäillään jahtaavan Harrya.

Suunnitelmissani ei ollut tarttua kolmanteen Harry Potteriin ihan näin pian toisen osan lukemisen jälkeen. Kuulin kuitenkin tällä viikolla suru-uutisia. Eräs kaverini on menehtynyt, ja oloni on viime päivien ajan ollut yhtaikaa surullinen ja epäuskoinen. En aluksi jaksanut lukea muuta kuin tuttua ja turvallista, ja minulle kaikkein tutuin ja turvallisin kirja on kolmas Harry Potter. Olen lukenut sen lukemattomia kertoja. Tällä kertaa luin sitä välillä kyyneleisin silmin, mutta ajoittain eskapismi myös onnistui.  

Olen aiemminkin maininnut, että suosikki-Potterini on Harry Potter and the Prisoner of Azkaban. Sen näkee kuvassa olevan pokkariversion kunnosta ja olen lukenut kirjan varmaan ainakin kolmekymmentä kertaa. Osittain se johtuu jo aiemmin mainitsemastani asiasta: kolmas Potter on minulle turvasatama. Kun elämässäni on ollut vaikeaa, kirja on lohduttanut ja tarjonnut pakopaikan. Voisin sanoa, että mikään kirja ei ole minulle niin rakas kuin kolmas Potter. 

Syitä kiintymykseeni on myös muita. Tässä osassa tutustutaan ensimmäistä kertaa yhteen lempihahmoistani Sirius Mustaan. Harryn kolmantena kouluvuonna Tylypahkassa on mielestäni paras pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Remus Lupin, jonka järjestämät käytännön harjoitukset tuovat vallan kiinnostavaa tietoa taikaolennoista. Sarja menee synkempään suuntaan, ja Harry saa tietää enemmän vanhempiensa menneisyydestä. Minulle yksi tärkeimpiä kirjan piirteitä on kuitenkin Hermionen elämän kuvailu. Hän uurtaa koulutöidensä parissa ja riitelee parhaiden ystäviensä kanssa. Hän on romahtamisen partaalla perfektionisminsa ja ystävyyssuhteidensa vaikeuksien takia. Kolmannen kirjan tapahtumien vuoksi Hermione on fiktiivinen hahmo, johon pystyn parhaiten samaistumaan.

Kirja taitaa olla sarjassa ainoa, jossa Voldemort ei ole varsinaisesti läsnä edes takaumissa, mutta loppuratkaisu on vallan tärkeä Voldemortin voimiin nousun kannalta. Sarjan kokonaisjuoni etenee tässäkin osassa hyvää vauhtia, ja varsinkin Harryn taustaa syvennetään. 

Kolmas kirja tuo mukanaan myös ankeuttajat, jotka ovat minusta oikeastaan jopa pelottavampia kuin Voldemort. Olen siis Harryn kanssa samaa mieltä. J. K. Rowling on kertonut luoneensa ankeuttajat kuvaamaan masennusta, ja hän on onnistunut tavoitteessaan. En voisi kuvitella paljon ankeuttajia vastenmielisempiä olentoja, sillä kaikkien onnellisten ajatusten imeminen on varsin pelottava kyky.   

♥♥♥♥♥

Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)

Muualla:  La petite lectrice, Cilla in Wonderland, Luettua elämää ja Maailman ääreen. 

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban
2004
2 h 22 min
ohjaaja: Alfonso Cuarón

Katsoin juuri ennen kirjaan tarttumista kolmannen Potterin elokuvaversion. Potter-elokuvat ovat jääneet minulle aina kirjojen varjoon, vaikka nautinkin elokuvien visuaalisuudesta ja monista onnistuneista näyttelijävalinnoista. Alan Rickman on kuin professori Kalkaroksen ruumiillistuma, enkä voisi kuvitella ketään muuta Rubeus Hagridiksi kuin Robbie Coltranen.

Kohtauksiin on lisätty dramatiikkaa, jotta ne olisivat näyttävämpiä. Esimerkiksi lopun kohtaaminen tällipajun kanssa on elokuvassa paljon rajumpi. Tällipaju kieputtaa Hermionea (Emma Watson) ympäriinsä, vaikka kirjassa tällipaju ei ollut tällä kertaa ihan noin väkivaltainen. Harryn (Daniel Radcliffe) matkustus Poimittaislinjan bussilla on myös kirjaa vauhdikkaampi, ja se onkin mielestäni yksi onnistuneimmin kuvattuja kohtauksia. Kahden aiemman Potter-elokuvan katsomisesta on kulunut hetki, mutta muistelen aiemmin huomanneeni, että ohjaajan vaihtumisen myötä esimerkiksi jotkin asiat Tylypahkassa näyttävät hieman erilaisilta. Liikkuvat portaat taisi olla yksi visuaalisesti aiemmista elokuvista eroava juttu.

Elokuvaversioista on pakko jättää aina osa kirjan tapahtumista pois, jotta elokuva saataisiin mahtumaan ihanteelliseen elokuvamittaan. Esimerkiksi Ronin (Rubert Grint) ja Hermionen riitely on paljon vähäisempää, mutta rypyt ystävyydessä eivät olleetkaan kovin olennaisia juonen kannalta. Osa poisjätetyistä kohtauksista oli kuitenkin sen verran olennaisia, että ne voisivat herättää ihmetystä tarkkaavaisessa katsojassa, joka ei ole lukenut kirjaa. Spoilerivaroitus! Miten Sirius Musta on saanut tietää Kutkasta? Kirjassa mainitaan uutinen, jossa kerrotaan Weasleyn perheen voittaneen kultaa ja jossa on Kutkan sisältävä valokuva. Elokuvassa ei mainita mitään tällaisesta. Elokuvassa vain Harry lausuu Karkotaseet-loitsun, joka saa Kalkaroksen menettämään tajuntansa. Karkotaseet-loitsu on aseistariisuntaa varten eikä sen yhden ihmisen tekemänä pitäisi saada kohdettaan menettämään tajuntaansa. Kirjassa tajunnanmenetys on selitetty sillä, että kaikki kolme, Ron, Hermione ja Harry, lausuvat loitsun yhtaikaa. Spoilerit päättyvät!

Saan ruksata kirjabingossa Kirja & elokuva -ruudun.

J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets

J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 Bloomsbury 251 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
ostettu uutena

Life at The Burrow was as different as possible from life in Privet Drive. The Dursleys liked everything neat and ordered; the Weasleys' house burst with the strange and unexpected. Harry got a shock the first time he looked in the mirror over the kitchen mantelpiece and it shouted 'Tuck your shirt in scruffy!' The ghoul in the attic howled and dropped pipes whenever he felt things were getting too quiet, and small explosions from Fred and George's bedroom were considered perfectly normal. What Harry found most unusual about life at Ron's, however, wasn't the talking mirror or the clanking ghoul: it was the fact that everybody there seemed to like him.
Mrs Weasley fussed over the state of his socks and tried to force him to eat fourth helpings at every meal. Mr Weasley liked Harry to sit next to him at the dinner table so that he could bombard him with questions about life with Muggles, asking him to explain how things like plugs and the postal service worked.
'Fascinating!' he would say, as Harry talked him through using a telephone. 'Ingenious, really, how many was Muggles have found of getting along without magic.'

Harry Potter ei malta odottaa paluutaan Tylypahkaan. Dursleyt kohtelevat häntä edelleen kurjasti ja Harrylla on ikävä uusia ystäviään. Tosin hän ei ole kuullut Ronista ja Hermionesta lainkaan koko kesän aikana. Ovatko he unohtaneet Harryn? Eräänä päivänä Harryn huoneeseen ilmestyy Dobby-niminen kotitonttu, joka kieltää Harrya palaamasta Tylypahkaan, koska siellä odottavaa kauhea vaara. Varoituksista huolimatta Harry palaa Tylypahkaan ja pian Harrylle selviää, ettei toisesta kouluvuodesta ole tulossa ensimmäistä rauhaisampaa.

J. K. Rowlingin kynästä syntynyt Harry Potter -sarja on minulle ehdottomasti elämäni rakkain kirjasarja. En usko, että asia muuttuu, sillä tuskin enää ikinä suhtaudun mihinkään sarjaan lapsuuden ja nuoruuden fanaattisuudella ja innolla. Kasvoin Harryn, Ronin ja Hermionen parissa ja ensimmäisen Potterin luin varmaankin 8-9-vuotiaana ja viimeisen 17-vuotiaana. Viimeinen piti hakea kirjakaupasta ilmestymispäivän aamuna ja vietin erään kauniin festaripäivän lähinnä lukemalla Potteria festarialueella. Ystäväni kävi välillä raahaamassa minut katsomaan myös festareiden esiintyjiä, mutta aika moni bändi soi vain lukuhetkieni taustamusiikkina.

Olen lukenut neljä ensimmäistä Harry Potteria montakymmentä kertaa. Viime vuonna minun piti ostaa pari Potteria toistamiseen, koska toisen, kolmannen ja neljännen Potterin hankkiminen pokkareina ei ollut kovinkaan hyvä päätös. Neljäs Potter on minulla edelleen vain pokkarina, koska kirjakaupoista on melko vaikea löytää kovakantisia englanninkielisiä Pottereita. Kaipa täytyy vain taipua tilaamaan kirja netistä. Pehmeäkantisia kirjoja ei ole tehty kestämään lukuisia lukukertoja ja monia kilometrejä repun tai muuttolaatikon pohjalla. Nyt pääsinkin lukemaan Harry Potter and the Chamber of Secretsin upouutena ja lukunautintoa vain lisäsi se, ettei tarvinnut koko ajan pelätä kirjan hajoavan käsiin.

Toisen Potterin viime lukukerrasta on poikkeuksellisesti ehtinyt kulua jo pari vuotta, mutta silti kirjan tapahtumat olivat säilyneet hyvin mielessäni. Minua ei kuitenkaan Pottereiden kohdalla lainkaan haittaa se, että tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu, koska siitä huolimatta uppoudun joka kerta taikamaailmaan ja elän tapahtumia päähenkilöiden rinnalla.

Ristiriitaisuuksilta tuskin kovin moni kirjailija pystyy välttymään. Nyt huomasin, että toisessa kirjassa valvojaoppilaat saavat vähentää tuvilta pisteitä, mutta viidennessä kirjassa selvästi mainitaan, että valvojaoppilailla ei tuollaista oikeutta ole. Juu tiedän, että ei tuollaista huomaa kukaan muu kuin sellainen, joka todella on lukenut Potterit niin usein, että osaa ne melkein ulkoa. Muitakin ristiriitaisuuksia muistan joskus huomanneeni, mutta en enää muista sen tarkemmin millaisia. Todennäköisesti muistaisin, jos törmäisin niihin uudestaan.

Olen aiemminkin ihmetellyt, miksei kukaan muu tunnu kuulevan mitään silloin, kun Harry kuulee outoja ääniä. Vaikka he eivät tietenkään voi ääniä kuulla samalla tavalla tietystä syystä, kaipa muutkin kuitenkin jonkinlaista ihmeellistä ääntä kuulisivat.

Toinen Harry Potter on viimeisen osan ohella minulle vähiten mieluinen. Koko sarjan lukeneena tiedän, että toinen osa on tärkeä sarjan juonen kannalta, mutta minuun kirjan tapahtumat eivät ole kolahtaneet niin hyvin kuin muiden Pottereiden. Ensimmäisten osien lastenkirjamaisuudesta en usko asian johtuvan, koska ensimmäinen ja kolmas osa ovat suosikkejani. Ensimmäisen osan viehätys perustuu osittain siihen, miten kaikki on niin uutta. Rakastan kuvausta siitä, miten Harry käy ensimmäistä kertaa Viistokujalla ja on hämmästynyt monesta taikamaailman ihmeestä. Kolmannessa esitellään yksi suosikkihahmoni (Sirius Musta), ja Hermionen elämänvaiheet kolmantena kouluvuonna tarjoavat minulle samaistumispintaa. Toinen osa on vain aina ollut minulle laimeampi lukuelämys kahden loistavan kirjan välissä. Vaikka kirjassa on esimerkiksi Gilderoy Lockhart, joka on mielestäni julkisuuden kirojen mainio ruumiillistuma ja ärsyttävyydessään hulvaton eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään, silti en pidä siitä niin paljon kuin suurimmasta osasta muita Pottereita.

Henkilöt ovat ensimmäisten Pottereiden aikana hieman mustavalkoisia, mutta tiedän, että sarjan edetessä inhottavistakin henkilöistä paljastuu myös hyvyyttä ja joistakin liian täydellisistä henkilöistä virheitä. Päähenkilöt myös kypsyvät eivätkä ehkä toimi aina yhtä impulsiivisesti kuin ensimmäisissä kirjoissa. Välillä etenkin Ronin ja Harryn edesottamukset tuntuvat hieman liiankin harkitsemattomilta. Esimerkiksi lentävän auton varastaminen ja sillä lentäminen Tylypahkaan voi olla jännittävä ajatus, mutta hetken harkinnan jälkeen se ei ehkä enää tuntuisi maailman parhaalta idealta.

♥♥♥♥¼

Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)

Elina luki toisen Harry Potterin lapsilleen.
Katrin mielestä kirja jää ensimmäisen osan varjoon.
Pii pohtii, miten toimiva ratkaisu on luoda päähenkilöiksi kolme erilaisista taustoista tulevaa hahmoa.
Fable nautti, kun kirjassa kerrottiin ihan tavallisesta koulunkäynnistä, mutta vähän ihmetystä aiheutti, kun "äksöniä" alkoi tapahtua vasta ihan kirjan loppupuolella.
Cilla toteaa, että velhomaailmaan jää edelleen koukkuun.

Vanhan kirjan arvostuspäivä: Asko Martinheimo: Tuhkanaama ja Taivaantakoja

Asko Martinheimo: Tuhkanaama ja Taivaantakoja 1995 (1987) WSOY 287 s.
saatu lahjaksi

Seitsemän sinistä munaa se muni. Ne ovat ne seitsemän Sinistä Vuorta. Viisi rautamunaa Sulkalintu muni, kuudennen hopeaisen, seitsemännestä synnytti metsän puut, niityn kukat, peurat metsiin, kalat vesiin, linnut puihin laulamaan. Viimeiseksi herätti ihmisen Sinisten Vuorten saarta asumaan. Ihmiselle Taivaantakoja sanoi:
- Kohenna minun ahjoni tulta, paina minun pajani palkeita, että voisin takoa kuun ja tähdet. Tehdään maa hyväksi, ja se on sinun, mutta kirkkaaseen hopeaan älä koske, sillä se on tarkoitettu taivaan tulia varten.
Ihminen ryhtyi kohentamaan Taivaantakojan ahjon tulta ja painamaan hänen pajansa palkeita. Korkealle ja painamaan hänen pajansa palkeita. Korkealle leiskuivat liekit, vielä korkeammalle kohosivat kuu ja tähdet, jotka Taivaantakoja sytytti kirkkaasta hopeasta ahjonsa tulessa öistä taivasta valaisemaan.
Mutta Jäähiset kuiskivat ihmisen korvaan:
- Ei kaikkea hopeaa taivaalla tarvita. Ota palkkasi palkeiden painamisesta.
Ja ihminen otti. Hän otti salaa ja kätki kirkasta hopeaa kivien alle, sillä hän halusi osansa taivaan valoista, jotka eivät koskaan sammu eivätkä vähene.
Mutta Taivaantakoja huomasi ihmisen vilpin ja suuttui. Jäähiset hän karkotti Kylmien Tuulten meren taakse, lukitsi hopean Suureen Arkkuun ja asetti Sulkalinnun sen vartijaksi. Ihmiselle hän luki kovat sanat:
- Olkoon sinun osasi ruostuva rauta. Sitä sinun tulee katuvaisena louhia vuorten uumenista, koska kajosit kirkkaaseen hopeaan.
Murheissaan ihminen lähti vuorten rautaa louhimaan. Päähänsä hän painoi nahkaisen kypärän. Hän oli ensimmäinen patalakki, kaiken alku.

Puupo Tuhkanaama ei ole patalakkien arvoasteikolla kovinkaan korkealla. Hän on sepän opissa palkeenpolkijana eikä aina osaa käyttäytyä kuin kunnon patalakki. Kuitenkin kun vaskipaitojen päällikkö Jonka-nimeä-ei-pidä-mainita vaatii patalakeilta kohtuuttomien verojen joukossa muun muassa Kirjoitusten vartijan sulkakynän, jonkun on matkustettava Sinisten Vuorten saarelle pyytämään Taivaantakojalta uutta Sulkalinnun siipisulkaa. Muuten Taivaantakojan ja patalakkien liitto on vaarassa. Puupo tarjoutuu vapaaehtoiseksi ja hän lähtee vaaroja täynnä olevalle matkalle.

Tämä viikko on lukemisen juhlaa. Kirjabloggaajatkin halusivat juhlia Lukuviikkoa ja muistuttaa, että myös sesongin ulkopuoliset kirjat voivat olla hyvinkin lukemisen arvoisia. Siksi tänään monessa blogissa julkaistaan bloggaus hieman vanhemmasta kirjasta. Eri lukijat ovat määritelleet vanhuuden hieman eri tavoin, ja minä päädyin lukemaan muutama vuosi ennen syntymääni ilmestyneen kotimaisen fantasiateoksen.

Asko Martinheimo (1934 - 2002) oli suomalainen palkittu ja tuottoisa kirjailija. Hän sai muun muassa Topelius-palkinnon kahdesti (toisen kerran juuri Tuhkanaamasta ja Taivaantakojasta), Väinö Linnan palkinnon ja Anni Swan -mitalin.

Vaikka Asko Martinheimon Tuhkanaama ja Taivaantakoja on saanut aikanaan Topelius-palkinnon, sanoisin, että kirja on nykyään aika unohdettu. En itsekään muistanut kirjan olemassaoloa ennen kuin huomasin sen kirjahyllyssä isäni luona käydessäni ja mieleeni tuli, että minähän pidin tuosta kirjasta aika paljon silloin kymmenvuotiaana.

Pidän fantasiakirjoissa suunnattomasti siitä, jos kirjailija sanoo vain kirjoittaneensa tarinan muistiin löytämiensä kirjoitusten perusteella. Tuhkanaaman ja Taivaantakojan alussa lukee Patalakkikansan Kirjoitusten Vartijoiden vanhoista nahkakääröistä ja Puupo Vahvajalan hyvin säilyneestä kronikasta koonnut ja muistiin merkinnyt Asko Martinheimo. Varsinkin lapsena tällainen fantasiakirjan esittäminen totena toi eskapismiin lisäsäväyksen.

Minulle tuli kirjasta hieman mieleen J. R. R. Tolkienin klassikkoteos Taru sormusten herrasta. Molemmissa lähetetään aika epätodennäköinen henkilö vaaralliselle matkalle ja he kohtaavat matkan varrella erilaisia koettelemuksia. Olin varsin tyytyväinen siihen, että patalakkien ennustettu pelastaja oli sepän nuhjuinen oppipoika eikä arvostettu metsämies tai vastaava. Ryysyistä rikkauteen -tarinoita tietenkin on kirjoitettu paljon, mutta tässä oli jotakin erityisen lumoavaa.

Puupon ihmetys siitä, että kaikki kansat eivät uskokaan Taivaantakojan luoneen maailmaa oli myöskin kiintoisaa. Niin kuin tosielämässäkin myös Martinheimon kirjan eri kansoilla on eri jumalat ja erilaiset uskomukset. Taivaantakojaa ei taideta kertaakaan varsinaisesti kutsua jumalaksi, mutta kyllä hän selvästi on sellaiseen verrattavissa. Bloggauksen alussa oleva lainaus kertoo mielestäni patalakkien syntiinlankeemuskertomuksen. Tosin uskonnolliset viittaukset eivät ole niin selviä kuin esimerkiksi Narnioissa, joten tällaisten seikkojen takia ei kirjaa kannata vierastaa.

Muita blogitekstejä kirjasta ei ole tainnut ilmestyä, mutta suosittelen kirjaa lämpimästi fantasian ystäville. Esimerkiksi Petteri Hannilan Kaukamoisesta pitäneet voisivat tykätä myös tästä. Patalakkikansan vaiheista on kirjoitettu myös toinen kirja Jäähisten mahti, jonka sain äidiltäni kymmenvuotissynttärilahjaksi Tuhkanaaman ja Taivaantakojan lisäksi. Aion ehdottomasti uusintalukea myös sen jossakin vaiheessa.
  
♥♥♥♥

Päivän logo on Niinan tekemä.

Vanhan kirjan päivää vietetään myös ainakin näissä blogeissa (lisäykset mahdollisia):
Kulttuuri kukoistaa
Kirjava kukko
Muumilaakso / Mumindalen
Sockerslott
Nenä kirjassa
Tuulevin lukublogi
Oksan hyllyltä
P.S. Rakastan kirjoja
Kirsin kirjanurkka
Café pour les idiots
Kirjakko ruispellossa
Kirjasfääri
Calendula
Kujerruksia
Yöpöydän kirjat
Sinisen linnan kirjasto
Routakoto
Tarukirja
Orfeuksen kääntöpiiri
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Todella vaiheessa
Kirja joka maasta
Kirjan jos toisenkin
Kirjojen keskellä
Hyönteisdokumentti
Lurun luvut
Hemulin kirjahylly
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Kirjasähkökäyrä
Koko lailla kirjallisesti
Kaikkea kirjasta

Blogien lastenkirjaviikko: C. S. Lewis: The Magician's Nephew

C. S. Lewis: The Magician's Nephew 2007 (1955) HarperCollins 220 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Taikurin sisarenpoika)
lainattu kirjastosta

This is a story about something that happened long ago when your grandfather was a child. It is a very important story because it shows how all the comings and goings between our own world and the land of Narnia first began.
In those days Mr Sherlock Holmes was still living in Baker Street and the Bastables were looking for treasure in the Lewisham Road. In those days, if you were a boy you had to wear a stiff Eton every day, and schools were usually nastier than now. But meals were nicer; and as for sweets, I won't tell you how cheap and good they were, because it would only make your mouth water in vain. And in those days there lived in London a girl called Polly Plummer.



Digoryn taikurieno huijaa Digoryn ja Pollyn koekaniineikseen. Digory ja Polly päätyvät metsään, josta voi kulkea eri maailmoihin. Digoryn uteliaisuuden vuoksi heidän mukaansa tarttuu Jadis, ilkeä kuningatar, joka haluaa valloittaa maailman. Kun lapset yrittävät päästä eroon Jadiksesta, he pääsevät vahingossa näkemään lumoavan Narnian luomisen.

Ajattelin ensin lukea lastenkirjaviikon vuoksi vain minulle uusia lastenkirjoja, mutta sitten muistinkin, että kirjastosta on lainassa The Magician's Nephew, koska jokin aika sitten minulle tuli vastustamaton halu sukeltaa Narnian maailmaan vuosien tauon jälkeen. Muistan, että äiti on lukenut minulle Narnioita ääneen. Lukemaan opittuani luin sarjan ainakin kerran itsekseni ja teini-iässä näin myös kaksi ensimmäistä elokuvaa. Minusta tuntuu, että kolmatta en ole katsonut (pitäisikin katsoa!) ja neljäs on ilmeisesti tällä hetkellä suunnitteilla. 

Vaikka The Magician's Nephew on kuudes Lewisin kirjoittama Narnia-kirja, sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäisenä ilmestynyttä The Lion, the Witch and the Wardrobe -teosta. Narnia-kirjojen lukemisessa kannattaa todellakin noudattaa kronologista järjestystä ilmestymisjärjestyksen  sijaan, sillä The Magician's Nephew pohjustaa tulevien kirjojen tapahtumia. Koska olen muutkin kirjat lukenut, osasin yhdistää monia kirjan juttuja tuleviin tapahtumiin. Kirjassa selviää, miten Narnia luodaan, miten Velhon ja leijonan Valkea velho päätyy Narniaan ja miksi  Velhon ja leijonan päähenkilöt pääsevät vaatekaapin kautta Narniaan.

Tiedän, että joitakin lukijoita häiritsee Narnia-sarjan selvät uskonnolliset viittaukset. Lapsena en niihin edes kiinnittänyt huomiota, mutta eivät ne erityisesti häiritse nykyäänkään, vaikka ne aika selviä ovatkin. Narnia-sarja on rakas osa lapsuuttani ja lähinnä minulle tulee kirjojen lukemisesta nostalginen ja lämmin olo. Lapsuudessani haaveilin enemmän Tylypahkaan kuin Narniaan pääsystä, mutta pidin Narniaakin hyvin hurmaavana satumaana. Maa on kuin lasten päiväunista. Kun Narnia luodaan, toffeenkin voi istuttaa ja siitä kasvaa puu. Narnia on täynnä eläimiä ja taruolentoja, jotka osaavat puhua. Seuraavissa osissa Narniaan eivät enää pääse aikuiset, sillä heillä ei ole enää lapsen uskoa ja mielikuvitusta. Narnian seikkailuissa lapset ovat tärkeässä osassa ja heistä voi kasvaa jopa kuninkaallisia.

The Magician's Nephew ei ole suosikkini Narnia-kirjoista, sillä pidän seuraavien osien tapahtumia ja henkilöitä kiehtovampina, mutta kirja oli silti hyvä tapa palata Narniaan. Haluan lukea muutkin osat jossakin vaiheessa, vaikka tiedän, että tuskin ihan heti ehdin niitä uusintalukea.

Taikurin sisarenpojasta on kirjoitettu ainakin näissä blogeissa: Luettua elämää, Kaleidoscope, sheferijm, Yksi luku vielä... ja Sonjan lukuhetket.

♥♥♥♥

Kuvan on taiteillut Eucco.

Bernard Beckett: Genesis (uusintaluku)

Bernard Beckett: Genesis 2009 (Genesis 2006) Tammi 164 s. suom. Kaisa Kattelus
tarjouskirja

"On totta, että kun minä puhun sinulle, minun hermosoluni lähettävät impulsseja, kurkunpääni värisee, minussa tapahtuu tuhat sähkökemiallista ilmiötä, mutta jos kuvittelet, että en ole mitään muuta, sitten et ymmärrä maailmasta mitään. Sinun ohjelmasi estää sinua näkemästä syvempää totuutta.
Minä en ole kone. Mitä kone tietäisi märän ruohon tuoksusta aamulla tai itkevän vauvan äänestä? Minä olen auringon lämpö iholla, minä olen viileän aallon tuntu kun se murtuu ylitseni. Minä olen ne paikat, joita en ole koskaan nähnyt mutta joita kuvittelen painaessani silmät kiinni. Minä olen toisen ihmisen hengityksen maku, hänen hiustensa väri.
Sinä pilkkaat lyhyttä elinaikaani, mutta juuri kuolemisen pelko puhaltaa minuun elämää. Minä olen ajattelija, joka ajattelee ajattelemista. Minä olen uteliaisuus, minä olen järki, minä olen rakkaus, ja minä olen viha. Minä olen välinpitämättömyys. Minä olen isän poika, ja hän puolestaan oli oman isänsä poika. Minä olen äitini naurun syy ja itkun aihe. Minä olen ihme, ja minä olen ihmeellinen. Niin, maailma kenties panee sinut liikkeelle virratessaan piiriesi läpi. Mutta minun lävitseni maailma ei virtaa. Se jää minuun. Minä olen maailmassa, ja maailma on minussa. Minun kauttani maailmankaikkeus on oppinut tuntemaan itsensä. Minä olen se, jota ei yksikään kone ikinä kykene tekemään. Minä olen tarkoitus." Adam vaikeni vapisten. Oli mahdoton sanoa, oliko häneltä loppunut happi vai sanat.

Anaksimandros on harjoitellut kauan edessään olevaan koitokseen, joka määrää hänen kohtalonsa. Tuleeko hänestä Akatemian jäsen, joiksi pääsevät vain harvat ja valitut? Anaksimandros käy pääsykokeensa aikana läpi Adam Forden historiaa. Adam ei sopeutunut osaksi Valtiota vaan toimi sydämensä ohjaamana. Tästä häntä rangaistaan laittamalla hänet Art-robotin seuralaiseksi.

Bernard Beckettin Genesis oli paras viime vuoden aikana lukemani kirja ja äänestin sitä jopa yhdeksi kaikkien aikojen parhaista kirjoista. Kirja osui sattumalta käsiini Akateemisen alennusmyynnissä, ja takakansiteksti sai minut vakuuttuneeksi, että kirja on lukemisen ja parin euron arvoinen. Aloin lukea kirjaa ostopäivänä ja mykistyin. Tarina vei minut mukanaan ja elin kirjan päähenkilöiden rinnalla iloja ja suruja. Kirjan filosofinen anti ei tietenkään vähentänyt rakkauttani. Filosofisia nuortenkirjoja ei voi ikinä olla liikaa. 

En ole aiemmin kirjoittanut samasta kirjasta blogiini kahdesti.  Genesis on kuitenkin kirja, jonka kohdalla teen poikkeuksen, sillä se ansaitsee kaiken mahdollisen huomion, jonka sille voin blogissani antaa. Tämä toinen Genesis-bloggaukseni on kuitenkin lyhyempi kuin reilu vuosi sitten kirjoittamani.

Genesiksen kohdalla on ajoittain tärkeämpää se, mitä sanotaan kuin miten sanotaan. Kirja herättää paljon ajatuksia, vaikka se ei ehkä aina ole kaunokirjallisesti taitavin mahdollinen. Kuitenkin kirjassa on joitakin aivan hengästyttäviä kohtia muutenkin kuin sisällöltään. Genesis on pääosin suullisen pääsykoekuulustelun muodossa kerrottu pienoisromaani, jonka nykyajan tapahtumat sijoittuvat melkein kokonaan vain yhteen huoneeseen. Kerrontaratkaisu on poikkeava, mutta sopii kirjaan. En oikein keksi, millä muulla tavoin Valtion ja Adam Forden historia olisi voitu kertoa ilman, että kirja tuntuisi todella selittelevältä. Anaksimandroksen kuulustelija jää persoonattomaksi, mutta Anaksimandros, Adam ja Art heräävät kirjan sivuilla henkiin.

Pidin enemmän kirjan lukemisesta englanniksi, mutta ei suomennoskaan huono ollut. Tietenkin asiaan vaikutti sekin, että luin kirjan ensin alkuperäiskielellä ja koin kaiken ensimmäistä kertaa. Kuitenkin myös toisella lukukerralla ja äidinkielelläni luettuna kirja oli vaikuttava ja nautin hetkistä sen parissa.

Vaikka tiesin loppuratkaisun, luin kirjan nopeasti ja silmiini nousi taas muutama kyynel viimeisen sivun luettuani. Genesis on paras sattumalta tekemäni kirjalöytö ja suosittelen kirjaa edelleen lämpimästi kaikille. Kirja tuo hieman mieleeni toisen suosikkini Jostein Gaarderin Sofian maailman, mutta Genesis on helppolukuisempi ja filosofinen materiaali tarjoillaan helpommin sulatettavassa paketissa. Olen niin iloinen, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan.

Sydäntäni on lämmittänyt jokainen Genesiksen saama uusi lukija vuoden aikana. Ilokseni olen vieläpä huomannut, että muihinkin lukijoihin Beckettin kirja on tehnyt syvän vaikutuksen.
Ahmulle jäi kirjan lukemisen jälkeen vahva tunne siitä, että Genesis on tulevaisuudessa klassikko.
Kirja sai Elegian pohtimaan tekoälyn olemusta ja ihmisyyttä. Hänelle tuli myös tunne, että hän olisi halunnut lukea kirjan heti uudestaan.
Nina Mari oli erityisen vaikuttunut siitä, miten Adamin ja Art-robotin välistä kanssakäymistä kuvattiin.
Suketuksesta oli virkistävää lukea jotain omasta tyylistä hieman poikkeavaa, etenkin näin vetävässä ja helposti lähestyttävässä muodossa.
Katrin mielestä kirja tarina on itsessään jo kutkuttava, mutta varsinainen anti on kirjan pohdinnat ja lukijassa heränneet ajatukset ihmisyydestä, sielusta ja tietoisuudesta sekä tekoälystä.
Anni kuvailee Genesistä ainutlaatuiseksi kirjaksi.
Manni P:n mukaan kirjan loppu on arvaamaton, tunteellinen ja kääntää kaiken vielä kerran ylösalaisin sekä jättää lukijansa hetkeksi sanattomaksi.

♥♥♥♥♥

L. M. Montgomery: Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarina

L. M. Montgomery: Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarina 2005 WSOY 473 s.
oma ostos käytettynä

Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarina on yhteislaitos Emilian tarinan kertovista kolmesta kirjasta.

L. M. Montgomery: Pieni runotyttö 1961 uudistettu suomennos (Emily of New Moon 1923) suom. I.K. Inha

- Sinä olet kauhean ruma, sanoi lihava ja jäntterä pikku neiti, joka oli melkein yhtä leveä kuin pitkä. - Korvasi ovat kuin kissan.
- Suotta sinä olet ylpeä, sanoi mustasilmä. - Keittiönne laipio ei ole edes rapattu.
- Ja Jimmy-serkkusi on idiootti, sanoi kastanjakiharainen.
- Eikä ole! huudahti Emilia. - Hänellä on enemmän järkeä kuin kenelläkään teistä. Minusta voitte sanoa mitä tahdotte, mutta uskaltakaapa häpäistä sukuani! Jos sanotte heistä vielä yhdenkään sanan, katson teitä kaikki pahalla silmällä. 
Ei kukaan ymmärtänyt mitä tämä uhkaus tarkoitti, mutta se teki sen kahta tehokkaammaksi. Seurasi lyhyt hiljaisuus. Sitten kiusoittelu alkoi uudelleen toisella tavoin.
- Osaatko sinä laulaa? kysyi laiha pisamainen tyttö, joka tästä huolimatta luuli olevansa hyvin sievä.
- En, sanoi Emilia.
- Osaatko tanssia? 
- En.
- Osaatko laittaa ruokaa?
- En.
- Osaatko virkata pitsiä?
- En.
- Osaatko ristipistoja?
- En.
- Mitä sinä sitten osaat? kysyi pisamainen halveksivasti.
- Minä osaan kirjoittaa runoja, sanoi Emilia, vaikkei hänellä ollut aikomustakaan sanoa sellaista. Ja samassa silmänräpäyksessä hän tiesi, että todella osasi kirjoittaa runoja. Tämän omituisen, aiheettoman vakaumuksen mukana - tuli leimahdus. Ympäröivästä vihamielisyydestä ja epäluulosta huolimatta hänen sielunsa tuntui vapautuvan ja kohoavan tähtiin. Emilian kasvojen haltioitunut ilme hämmästytti ja suututti hänen kiusaajiaan. 

L. M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla 1948 (Emily Climbs 1925) suom. I.K. Inha

Emilia sytytti kynttilänsä, veti sukat jalkaansa, otti ylleen paksun nutun ja kaivoi esiin toisen, puoleksi täytetyn Jimmy-kirjan. Hän ryhtyi kirjoittamaan ainoan kynttilänsä valossa, joka loi huoneen varjoihin kapean valokeitaan. Tässä keitaassa Emilia kirjoitti tumma pää kirjan yli kumartuneena, kun yön hetket hiipivät ohi ja Uuden kuun muut asukkaat nukkuivat rauhallisesti. Emiliaa alkoi viluttaa, hänen jäsenensä tuntuivat jäykiltä, mutta hän ei huomannut sitä. Hänen silmänsä paloivat, posket hehkuivat, sanat tulivat kuin tottelevaiset henkijoukot hänen kynänsä kutsusta.
Kun kynttilä vihdoin räiskyen ja pihisten sammui pieneen talilätäkköönsä, hän havahtui todellisuuteen huoahtaen ja väristen. Kello oli kaksi ja häntä väsytti ja vilutti kovasti. Mutta kertomuksena hän oli saanut valmiiksi, ja se oli paras, jonka hän milloinkaan oli kirjoittanut.
Hän hiipi kylmään pesäänsä tuntien voittajan tyydytystä ja nukahti vaimenevan myrskyn kehtolauluun. 

L. M. Montgomery: Runotyttö etsii tähteään 1949 (Emily's Quest 1927) suom. Laine Järventaus-Aav

- Tähti, mitä ne sitten ovat? Mitä sinä itse luulet niiden olevan? Olen iloinen, että voit huvittaa itseäsi kirjoittamalla. Hienoa kun on sellainen pieni harrastus. Ja jos vielä voit napata kirjoituksillasi muutamia pennosia - no niin, sekin on paikallaan tällaisessa maailmassa. Mutta olisin vihainen, jos uneksisit olevasi joku Brontë tai Austen ja heräisitkin huomaamaan, että olet tuhlannut nuoruutesi haaveiluun.
- En kuvittelekaan olevani Brontë tai Austen. Mutta aikaisemmin et puhunut tuolla tavoin, Dean. Ennen sanoit, että minä voisin tehdä kerran jotakin.
- Lapsen sieviä kuvitelmia ei murskata. Mutta on typerää elättää lapsen unelmia aikuisenakin. Parempi katsoa totuutta silmiin. Sinä kirjoitat omalla tavallaan viehättäviä juttuja, Emilia. Mutta tyydy siihen, älä tuhlaa parhaita vuosiasi pyrkimällä saavuttamattomiin, ponnistelemalla sellaisiin korkeuksiin, joihin kätesi ei yllä.

Lokakuussa Turun kirjamessuilla silmiini osui Runotytön tarina yhtenä niteenä, joka veti minua puoleensa erään antikvariaatin pöydällä. Minun ei ollut tarkoitus enää erityisesti ostostella, mutta hetken emmittyäni totesin, että minua kaduttaisi liikaa, jos jättäisin Montgomeryn kirjan hankkimatta. Kirja odotti muutaman kuukauden hyllyssäni, kunnes päädyin tarttumaan siihen hetkellisestä mielihalusta.

Ahmin Montgomeryn kirjoja lapsuudessani niin kuin moni muukin. Luin Annat, Runotytöt ja Jane Victoriat. Olin kovin ihastunut Montgomeryn tyttökirjojen tunnelmaan ja henkilöihin, mutta uudelleenluku oli jäänyt viime kuuhun asti aikomuksen tasolle. Kirjablogien seuraamisen myötä halu palata uudelleen Montgomeryn kirjoihin oli kuitenkin kasvanut ja etenkin Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin ansiosta olen kaihonnut Annan ja Emilian tarinoiden pariin. Olen todella iloinen, että uusintaluin Runotytöt ja Annat lainaan varmasti jossakin vaiheessa luettavikseni. Annat tosin voisin lukea englanniksi, sillä suomennoksia on kuulemma lyhennetty ja alkuperäiskielellä lukiessa tavoittaa parhaiten sen, millaisen teoksen kirjailija on itse halunnut luoda. Runotytötkin päätyvät ehkä vielä jossakin vaiheessa luettavikseni alkuperäiskielisinä teoksina, mutta koska en voinut vastustaa suomenkielisen yhteispainoksen vetovoimaa, halusin lukea kirjat ensin suomennettuina. Lapsena pidin suuresti sekä Annasta että Emiliasta, mutta Emilia oli näistä kahdesta henkilöstä lähempänä sydäntäni. Osittain samaistuin Emilian luonteeseen, mutta varsinkin Emilian haave kirjailijuudesta sai minut rakastamaan Emiliaa.

Emilia Byrd Starr on orvoksi jäävä tyttö, joka pitää oman päänsä mutta on hyvin oikeudentuntoinen. Isänsä kuoltua Emilia päätyy äitinsä sukulaisten kasvatettavaksi. Emilian tädit ovat välillä järkyttyneitä, koska Emilia ei aina mukaudu aikansa käyttäytymissääntöihin. Ensimmäinen kirja kertoo rakkaan isänsä menettäneen Emilian vaiheista 10-13-vuotiaana, toisessa osassa kerrotaan Emilian tarina lähes 14-vuotiaasta 17-vuotiaaksi ja viimeisen kirjan aikana Emilia varttuu nuoreksi naiseksi.

Teoksissa näkyy hyvin Emilian kasvu. Ensimmäisessä kirjassa Emilia on kuollutta isäänsä haikaileva lapsi, joka kirjoittaa isälleen kirjeitä elämänsä tapahtumista. Hän kiintyy Laura-tätiinsä ja Jimmy-serkkuunsa ja hänen on välillä vaikea elää Elizabet-tädin sääntöjen mukaan. Toisessa osassa Emilia elää nuoruuttaan. Emilia myös lähettelee sinnikkäästi tekstejään lehtiin ja kuten jo kirjan nimestäkin Runotyttö maineen polulla voi päätellä Emilia alkaa saada tekstejään välillä julki. Viimeisessä osassa Emilia tuskailee, koska hänen ei enää annetakaan viettää aikaa kaksin vastakkaisen sukupuolen kanssa ja muutenkin ystävyyssuhteet miesten kanssa tuntuvat monimutkaistuneen. Emilia joutuu myös kohtaamaan uudelleen läheisen ihmisen kuoleman. Pelkäsin jo hetken, että Emilian tarina saa päätöksen, joka olisi tuntunut minusta niin väärältä, mutta onneksi pelkoni ei toteutunut.

Emilian kohtelu tuntui välillä hyvin epäoikeudenmukaiselta. Varsinkin Emilian ensimmäisen opettajan neiti Brownellin toiminta ei saanut minulta lainkaan ymmärrystä. Eikö ole aivan luonnollista, että juuri orvoksi jäänyt ja tutusta ympäristöstä temmattu lapsi saattaa itkeä ensimmäisenä koulupäivänään? Ei lapselta silloin penätä kiukkuisesti itkun syytä ja jätetä välitunneiksi sisälle. Olin niin iloinen, kun Emilian opettaja vaihtui, sillä neiti Brownell oli harvinaisen raivostuttava henkilö. Jaoin täysin Emilian tunteet ensimmäistä opettajaansa kohtaan.

Viimeisen kirjan luettuani jäin haikeisiin tunnelmiin. Emilia ei tuntunut vain kirjan sivuille luodulta henkilöhahmolta vaan oloni oli kuin ystävän hyvästelemisen jälkeen. Onneksi näihin kirjoihin on mahdollista vielä palata, sillä Runotytöt eivät todellakaan jääneet minulle vain lapsuuden rakkaudeksi. Seuraavalla lukukerralla todennäköisesti muistan tapahtumat paremmin, sillä reilussa kymmenessä vuodessa olin oikeastaan täysin unohtanut Runotyttöjen juonen. Minulle oli jäänyt vain mieleen trilogian kirjojen tunnelma ja vahva ihastus kirjoja kohtaan.

Runotytöistä on luonnollisesti kirjoitettu monessa blogissa, sillä ovathan Montgomeryn kirjat monen ahkeran lukijan lapsuuden suosikkeja. Linkitän tällä kertaa vain muutaman arvion, sillä haluan päästä jossakin vaiheessa nukkumaankin.
Maailman ääreen
Jokken kirjanurkka
Matkalla Mikä-Mikä Maahan (ensimmäinen osa & toinen ja kolmas osa)

Carolyn Keene: Kitty och falskmyntarligan

kannen kuva: Andreas Bennwik

Kitty och falskmyntarligan 2008 (The Secret of Candlelight Inn 1997) B. Wahlströms 174 s. ruots. Nina Lunabba (suomennettu nimellä Neiti Etsivä ja kadonnut opaskoira)
ostettu alennusmyynnistä

Hon satte på sig skon, sprang nerför kullen och fram till Marisa, som just hjälpte Bess att ta på Casey halsbandet. 
- Marisa, det är telefon till dig, meddelade Kitty. Någon som heter Eric vill prata med dig.
- Jag undrar varför han ringer mig här, sa Marisa när hon och Misty gick in genom ytterdörren tillsammans med Kitty. Hoppas att det inte har hänt något. 
Kitty följde med henne ut i köket för att hämta mer hushållspapper. Marisa tog luren.
- Hej, Eric, sa hon. Vad är det som står på?
Sedan lyssnade hon ett slag, och Kitty såg hur hon bleknade. Hon grep tag i kanten på diskbänken, och med andra handen kramade hon luren så hårt att knogarna vitnade.
- Sitter du på polisstationen?

Paula Drew'n ystävä Bess Marvin ottaa väliaikaisesti hoidokikseen tulevan opaskoiran. Bessin sokean ystävän Marisan kautta Paula sotkeentuu väärennettyjen setelien arvoitukseen. Viimeksi väärää rahaa levisi ympäri River Heightsia 25 vuotta sitten. Onko vanhalla ja uudella rikoksella jotakin yhteyttä toisiinsa?

Neiti Etsivästä ja Dana-tytöistä kirjoittaneen Carolyn Keenen takana on joukko haamukirjoittajia. Neiti Etsiviä ilmestyi englanniksi 175 osaa, joista on suomennettu 105. En löytänyt syytä sille, miksi Neiti Etsivien suomentaminen lopetettiin, vaikka ne ymmärtääkseni aika suuressa suosiossa Suomessakin olivat. Muistan olleeni hyvin pettynyt, kun suomennoksia ei enää kuulunutkaan, mutta onhan näitä ilmestynyt suomeksikin huikea määrä.

Ahmin Neiti Etsiviä ala-asteikäisenä. Saatuani ensimmäisen kirjastokorttini raahasin aluksi kotiin vain korkeita pinoja Paula Drew'n seikkailuista kertovia kirjoja. Luin kaikki Neiti Etsivät, jotka suinkaan käsiini sain ja luinkin melkein kaikki suomennetut osat. Yläasteella luin muutaman uudelleen, mutta ne tuntuivat silloin liian yksinkertaisilta eikä niiden viehätys ollut säilynyt. Löysin tämän ruotsinkielisen Neiti Etsivän Akateemisen kirjakaupan loppualennusmyynnistä enkä voinut vastustaa kirjaa reilun kahden euron hintaisena. Käyn virkamiesruotsin kurssia, joten yritän käyttää ruotsin kielen taitoani myös vapaa-ajalla tavallista enemmän.  

Suhtauduin kirjaan kuitenkin hieman epäluuloisesti. Minulle on jäänyt päällimmäiseksi mieleen teini-iän pettymys juonen yksinkertaisuuteen. Aluksi kiinnitinkin huomiota yksinkertaiseen kieleen, joka tosin oli hyvä asia ruotsiksi lukemisen kannalta, ja epäloogisuuksiin. Käyköhän Paula Drew ollenkaan koulua, sillä kirjassa puhutaan muun muassa Paulan poikaystävän valmistautumisesta tentteihin, mutta Paula tuntuu voivan keskittyä täysillä arvoitusten ratkaisemiseen? Minulle ei ole jäänyt mieleen, opiskeleeko Paula ylipäätään jotakin enkä myöskään löytänyt Internetistä tietoa asiasta.

En ole lainkaan varma, olenko lukenut kirjan joskus suomeksi. Juoni ei herättänyt mitään mielikuvia, mutta lapsuudessani ahmin Neiti Etsiviä niin paljon, että olen saattanut tämänkin osan lukea. En osannut arvata loppuratkaisua ja lopussa mahdollisia syyllisiä olikin monta. Arvelin, että arvaisin väärentäjien henkilöllisyyden helposti, mutta kirja onnistuikin yllättämään minut täydellisesti. (Edit. Huomasin lapsuudenkodissani käydessäni, että siellä on hyllyssä juuri tämän kirjan suomennos, joten olen lukenut tämän Neiti Etsivän yhdeksänvuotiaana.) Jännittävyydessä kirja ei tietenkään vedä vertoja aikuisille suunnatuille dekkareille, mutta vaaroja oli kuitenkin sen verran, että en jäänyt kaipaamaan enempää.

Kitty och falskmyntarligan on hyvin sopiva välipalakirja. Sen lukee nopeasti, mutta sen parista on helppo siirtyä jonkin muun kirjan pariin. Kirjan myötä minulle jäi halu lukea myös muita Neiti Etsiviä ruotsiksi. Ehkä käsiini osui poikkeuksellisen mielenkiintoinen Neiti Etsivä, sillä eihän tämä kirja ollut tylsä. Päinvastoin teos oli jopa iloinen ja piristävä yllätys. Pidin siitä enemmän kuin aiemmin aloittamastani Helen Wellsin samantyyppisestä kirjasta Vicki och spöket vid forsen. Ainakin tämän Neiti Etsivän juoni on monimutkaisempi kuin Kitty/Vicki-kirjojen*, vaikka Kitty/Vicki-sarjassa minua hurmaa päähenkilön lentoemännän ammatti.

Ruotsinnoksen nimi kuvaa paljon paremmin juonta kuin suomennettu nimike. Suomennoksen nimi viittaa vain pieneen yksityiskohtaan, kun taas ruotsinkielinen nimi Kitty och falskmyntarligan antaa paljon kokonaisvaltaisemman kuvan juonesta. Oli mielenkiintoista huomata, että englanninkielinen nimi taas viittaakin eri asiaan kuin suomen- ja ruotsinkielisten käännösten nimet. Englanninkielinen nimi kuulostaa mielestäni ehkä mielenkiintoisimmalta, mutta ruotsinkielisellä nimellä on eniten yhteyttä kirjan tarinaan.

* Helen Wellsin Vicki-kirjojen päähenkilö on suomennettu Kittyksi, kun taas Carolyn Keenen Paula Drew on ruotsinkielisissä teoksissa Kitty. Siksi puhuinkin bloggauksen ajan Neiti Etsivästä nimellä Paula, koska koin tavan selkeämpänä.

Monica Hughes: Tietokoneen vangit

Monica Hughes: Tietokoneen vangit 1986 (Devil on my back 1984) WSOY 221 s. suom. Saima-Liisa Laatunen
omassa kirjahyllyssä

Tomi yritti hymyillä. - Mutta minä luulin meidän olevan ystäviä.
Tyttö katsoi häneen ankarasti. - Sinä et ymmärrä mitään ystävyydestä, hän ilmoitti kävellen matkoihinsa ja jättäen pojan yksin.
Aurinko vaipui puiden väliin ja keittotulet puhallettiin loimuamaan. Kukaan ei piitannut Tomista. Vähitellen kyläläisiä palaili pareittain tai kolmisin metsästä tai niityiltä. Jokaisella oli jotain lisättävää ruokavarastoon: korillinen juuria tai marjoja, naruun pujoteltuja kaloja, pari lintua ja yksi kaniini. 
Muut tervehtivät jokaista tulijaa halauksin ja suudelmin. Villi-ihmisiä, ajatteli varjossa huomaamattomana kyhjöttävä Tomi. Hänen vanhempansa, lordi ja rouva Dentt, eivät olisi koskaan julkisesti koskettaneet toisiaan tuolla tavoin, vielä vähemmän suudelleet. Ja sikäli kuin hän pystyi muistamaan, kukaan ei ollut koskaan syleillyt häntä.
Hän muisti äkkiä Saantopäivän aamun, jolloin hän oli ollut niin hermostuksissaan ja Seitsemänkymmentäkolme oli kurottanut kätensä ja kietonut ne hellästi hänen jalkojensa ympärille. Oliko se todellakin ollut rakkaudentäyteisin hetki koko hänen elämässään: orjan kosketus? Hän sysäsi tuon ajatuksen syrjään mielestään. Pelkkiä villi-ihmisiä, hän päätti lujasti. 

Ihmiset ovat tuhlanneet maapallon voimavarat loppuun. Arkki Ykkösen tarkoituksena on säilyttää ihmisten tietämys ja jalostaa ihmisistä entistä parempia yksilöitä, jotta Arkki Ykkösen asukkaat voisivat Sekasorron aikakauden jälkeen palata ulkomaailmaan ja olla tekemättä uudelleen virheitä. Tomi Bentt on nuori lordi ja asuu Arkki Ykkösessä, jossa ihmiset jaetaan eri luokkiin sen perusteella, miten he kykenevät omaksumaan tietoa. Arkki Ykkösen nuoret lordit eivät opiskele, vaan heidän niskaansa asetetaan tietopaketteja, joiden mukana he saavat vähitellen kaiken tarvittavan tiedon. Kaikki eivät kuitenkaan kestä tiedon omaksumista tällä tavoin, vaan osa ihmisistä sekoaa tiedon määrästä ja he menettävät lordin arvonimen. Niistä, jotka eivät pysty omaksumaan kaikkea tietoa, tulee orjia, työläisiä tai sotilaita. Nämä alemmat yhteiskuntaluokat turvaavat järjestelmän toimimisen ja lordien ylellisen elämän. Orjat eivät ole tyytyväisiä alhaiseen asemaansa vaan alkavat kapinoida. Orjakapinan seurauksena Tomi joutuu Arkki Ykkösen ulkopuoliseen maailmaan, jossa hän ei selviäkään vain tietopakettejen avulla. Tomin on opittava, mitä tarkoittaa todellinen vapaus.

Olin jo jonkin aikaa miettinyt, minkä niminen olikaan eräs kirja, johon ala-asteikäisenä ihastuin. Muistin vain hämärästi perusidean, ja minulla taisi olla myös mielikuva kirjan kansikuvasta. Onneksi Googlen avulla päädyin lukemaan Yöpöydän kirjat -blogin bloggausta juuri siitä kirjasta, jonka nimeä olin yrittänyt kuumeisesti muistella. Etsin verkkokirjakaupoista Hughesin teoksia ensin alkuperäiskielisinä. Devil on my backin löytäminen osoittautui kuitenkin niin vaikeaksi, että päädyin ostamaan Arkki Ykkönen -sarjan netistä käytettynä ja suomenkielisenä. Sen verran rakkaita kirjat olivat minulle lapsuudessani, että sarja oli saatava omaan hyllyyn. Voihan Arkki Ykkönen -kirjoja pitää myös ensimmäisenä kosketuksenani dystopiakirjallisuuteen. 

En mielelläni jätä kirjabloggauksia roikkumaan. Monica Hughesin Tietokoneen vangit luin kuitenkin jo lukumaratonini aikana eli yli kolme viikkoa sitten. Syystä tai toisesta olen blogannut monesta maratonin jälkeen lukemastani kirjasta, mutta Hughesin Arkki Ykkönen -sarjan ensimmäisestä osasta kirjoittaminen on jäänyt vain aikomuksen tasolle. En silti halua jättää kirjoittamatta Tietokoneen vangeista, joten kirjoitan tämän bloggauksen en ihan tuoreiden muistikuvien ja kirjasta tekemieni muistiinpanojen pohjalta.

Tomi on aluksi hyvin itsekeskeinen ja vain omaa etuaan tavoitteleva henkilö. Pyörittelin silmiäni, kun Tomi varasti hänet kuolemalta pelastaneiden ihmisten ainoan veitsen ja ruokavarantoja. Onneksi Tomi kehittyy kirjan edetessä, ja lopussa hän tekeekin jo teon, joka on erittäin epäitsekäs ja ihailtava. Arkki Ykkösen nuorena lordina Tomista on tullut ylipainoinen ja huonokuntoinen ihminen, joka nojaa päätöksien teossa tietopaketteihin eikä osaa kunnolla käyttää omia aivojaan. Tavallaan Tietokoneen vangeissa piilee opetus siitä, miten pelkällä konemaisesti omaksutulla tiedolla ei selviä oikeassa maailmassa. Selviytymiseen tarvitaan myös käytännön järkeä ja kokemusta.

Tietokoneen vangeissa käy myös hyvin konkreettisesti ilmi, miten raskas taakka liiallinen tietomäärä voi olla. Tomin ryhti on huono ja mukavan nukkumiasennon löytäminen ei ole hänelle helppoa, sillä tietopaketit painavat. Kun Tomi päättää irrottaa niskassaan olleet tietopaketit, hänen selkänsä suoristuu ja mieli kevenee. Hän on vihdoinkin vapaa ilman tietopakettien tuomaa taakkaa.

Arkki Ykkösessä lordeja palvelevien orjien kohtelu muistuttaa menneisyyden oikeisiin orjiin suhtautumista. Orjia ei pidetä oikeastaan edes ihmisinä, ja heidän inhimillisyytensä yritetään piilottaa nimettömyyden taakse. Orjia kutsutaan vain numerolla. Ei ole ihmekään, että orjat nousevat vastarintaan. 

Loppu jätti lukijan mieleen leijumaan monta vastaamatonta kysymystä. Todennäköisesti ainakin osaan näistä saan vastauksen lukemalla uudelleen myös Hughesin Uniensieppaajan, joka odottaa lukijaansa kirjahyllyssäni. Aikuisiällä luettuna Tietokoneen vangit ei ollut aivan niin vaikuttava lukukokemus kuin lapsuudessa ahmittuna, mutta ymmärrän kyllä hyvin, miksi olen Tietokoneen vangeista pitänyt niin paljon. Kirjan hohto on himmentynyt, mutta en jäänyt todellakaan katumaan sitä, että uskalsin lukea teoksen jälleen. 

Suosittelen Tietokoneen vankeja dystopisen nuortenkirjallisuuden ystäville. Dystopiakirjallisuutta suolletaan nykyään markkinoille niin paljon, että lukijan on vaikea erotella helmet harmaasta massasta, mutta Tietokoneen vankien parissa kannattaa käyttää hetki aikaansa. Kirja ei tunnu yhtään vanhentuneelta, vaikka se on julkaistu lähes kolmekymmentä vuotta sitten.

Kannattaa käydä katsomassa myös jo mainitsemani Nafisanin bloggaus Tietokoneen vangeista.

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons 2002 (1990) 212 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Lohikäärmeen prinsessa)
omassa kirjahyllyssä

"Aren't you a little slow?" she asked irritably. "There've been eight knights here before you."
"Eight?" the prince said, frowning. "I thought by now there'd have been at least twelve. Perhaps I'd better come back later."
Cimorene stared at him in surprise. "Why?"
"Well, it would look better," Therandil explained seriously. "There's not much glory in defeating a dragon that hasn't already beaten ten or fifteen people at least. Sir Gorolax of Mirstwold won't even consider going after a dragon whose score is less than forty-five. I don't think I want to risk waiting that long, but eight just doesn't seem like enough."
"You're going to go away and wait until Kazul has defeated fifteen knights before you come back to rescue me?" Cimorene said. She found Therandil's smug confidence very annoying, but she didn't like to say so straight out.
"Not if you'd rather be rescued now, of course," Therandil said hastily. "Though you ought to consider the advantages, and I expect it won't be so very long..." His voice trailed off, and he looked at her hopefully.

Luin Lumotun metsän kronikat -sarjan ollessani hieman yli kymmenvuotias. Olin innoissani, kun uusi osa saapui kirjastoon ja taisin ihailla päähenkilöä prinsessa Cimorenea aika lailla. Alkuvuodesta muistin, miten innoissani tästä sarjasta olin lapsena ja päätin, että voisin lukea kirjat uudelleen. Suomalaisen verkkokaupassa ei joutunut maksamaan alkuperäiskielisestä sarjan aloitusosasta montaa euroa, joten päätin hankkia kirjan omaan hyllyyn. Kirjastosta lainatut kirjat valitettavasti usein päihittävät omat kirjat, koska kirjaston kirjoja ei voi pitää ikuisesti luonaan, joten kului useampi kuukausi, ennen kuin ehdin lukea Dealing with Dragonsin.

Prinsessa Cimorene on prinsessa, joka haluaisi tehdä arvolleen sopimattomia asioita. Hänen isänsä kieltää kuitenkin miekkailutunnit, taikuuden opettelun, latinan opiskelun ja kaiken muunkin mielenkiintoisen. Lopulta Cimorene joutuu karkaamaan kotoaan, sillä muuten hänet naitettaisiin prinssille, joka ei ole myöskään kovin kiinnostava. Cimorenesta tulee ensimmäinen vapaaehtoinen lohikäärmeen prinsessa, mutta hänen vaikeutensa eivät lopu tähänkään päätökseen. Prinssit yrittävät nimittäin ahkerasti pelastaa hänet, ja Cimorenen täytyy selittää prinssille prinssin perään, miten hän viihtyy oikein hyvin Kazulin prinsessana.

Prinsessa Cimorene on todella piristävän erilainen prinsessa. Hän ei kaipaa pelastavaa prinssiä vaan toimii itsenäisesti ja ajattelee omilla aivoillaan. Mielestäni tällaista henkilöä kaipaisivat myös lapsille luettavat sadut, sillä satujen prinsessat ovat usein ärsyttävän avuttomia. Kunhan he vain ovat riittävän kauniita ja avun tarpeessa, prinssi jo rientää pelastamaan heidät ja hän saa prinsessan ohella puoli valtakuntaa. En pidä tällaisia prinsessoja kovin hyvinä samaistumisen kohteina nuorille tytöille. Prinsessa Cimorenessa on särmää, nokkeluutta ja älyä, jollaista olisi hyvä olla muillakin satujen prinsessoilla.

Viittaukset kaikille tuttuihin satuihin ovat kiehtovia. Prinsessa Cimorene ei välitä siitä, miten kunnollinen prinsessa yleensä toimii, mutta hän tiedostaa sen, kuinka hänen toimintansa on kohahduttavaa. Dealing with Dragonsin puhuva sammakkokaan ei ole lumottu prinssi vaan sammakko, joka on oppinut puhetaidon monilta tapaamiltaan sammakkoprinsseiltä. 

Kirjan varsinainen juoni ei ollut kovin jännittävä. Oli melko selvää, millainen loppuratkaisu on ja siihen johtaneet tapahtumat olivat melko turvallisia. Nautinkin enemmän Cimorene-prinsessan ja Kazul-lohikäärmeen arjesta kuin varsinaisesta seikkailusta. 

Pidin lukujen otsikoista. Niissä kuvataan hauskasti ja sopivan salaperäisesti, mitä luvussa ainakin tapahtuu. Esimerkiksi ensimmäisen luvun nimi on In Which Cimorene Refuses to Be Proper and Has a Conversation with a Frog.

Dealing with Dragons on hauska ja viihdyttävä sadunomainen romaani lapsille ja lapsenmielisille. Juoni on ehkä hieman liian heppoinen aikuiseen makuun, mutta kirjan muut elementit korvaavat tarinassa olevat puutteet. Noin kymmenvuotiaille lukijoille kirja voi olla erittäin mieleistä luettavaa. Kyllä sarja uusintaluvunkin kestää, joten aion vielä tarttua sarjan muihinkin osiin.

Prinsessa Cimorenen seikkailuista ovat kirjoittaneet ainakin Emilie ja Titania. 

J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone

J. K.Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 Bloomsbury 223 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja viisasten kivi)

Kuka olisi onnistunut olemaan kuulematta Harry Pottereista ja niiden synnyttämästä maailmanlaajuisesta ilmiöstä? Wikipedian mukaan Harry Pottereiden virallisia käännöksiä oli viitisen vuotta sitten ilmestynyt 67 kielellä. Potterin taikamaailma on kääntynyt jopa parille kielelle, joita kukaan ei enää puhu äidinkielenään, nimittäin latinaksi ja muinaiskreikaksi.

Minä kasvoin Pottereita lukien ja voi sitä tyhjyyttä, kun viimeinen Potter oli ilmestynyt ja luettu loppuun. Luin ensimmäisen Potterini luultavasti kolmasluokkalaisena ja viimeisen Potterin ilmestyessä olin jo 17-vuotias. Harry Potterit ovat ehdottomasti minulle kaikkein tärkein kirjasarja. En usko, että mikään sarja voi Pottereita ylittää, sillä en ole enää koskaan lapsi, joka eläytyi Tylypahkan arkeen ja seikkailuihin voimakkaasti. Lapsuudessa kirjoihin uppoutuminen ja eläytyminen oli jotakin niin ainutlaatuista, että en todennäköisesti sellaista enää niin vahvasti ikinä koe. Kuitenkin Pottereiden maailma on tuttu ja turvallinen, ja se toivottaa minut aina lämpimästi tervetulleeksi, kun haluan paeta oikeaa maailmaa. Tällä kertaa ensimmäinen Potter oli juuri sopivaa luettavaa, kun opiskelustressi ja myöhästynyt kevät painavat mielialaa alaspäin.

'Welcome,' said Hagrid, 'to Diagon Alley.'
He grinned at Harry's amazement. They stepped through the archway. Harry looked quickly over his shoulder and saw the archway shrink instantly back into solid wall.
The sun shone brightly on a stack of cauldrons outside the nearest shop. Cauldrons - All Sizes - Copper, Brass, Pewter, Silver - Self-Stirring - Collapsible said a sign hanging over them.
'Yeah, you'll be needin' one,' said Hagrid, 'but we gotta get yer money first.'
Harry wished he had about eight more eyes. He turned his head in every direction as they walked up the street, trying to look at everything at once: the shops, the things outside them, the people doing their shopping. A plump woman outside an apothecary's was shaking her head as they passed, saying, 'Dragon liver, sixteen Sickles an ounce, they're mad...' 

Harry Potterin vanhemmat kuolivat, kun hän oli vasta vauva, ja siksi hän on päätynyt tätinsä perheen kasvatettavaksi. Petunia-täti ja Vernon-setä kohtelevat Harrya kuitenkin paljon huonommin kuin omaa biologista Dudley-poikaansa. Joku alkaa lähetellä Harrylle kirjeitä, joiden päätymisen Harryn luettavaksi Vernon-setä yrittää estää keinolla millä hyvänsä. Lopulta Harry kuitenkin saa selville, mistä tässä ahkerassa kirjepommituksessa on kyse. Harryn vanhemmat eivät kuolleetkaan auto-onnettomuudessa, vaan heidät murhasi historian pelätyin velho, hän-joka-jääköön-nimeämättä. Harry ei ole tavallinen poika, vaan hän on velho, joka aloittaa pian opinnot Tylypahkassa, maailman hienoimmassa noitien ja velhojen koulussa. Harryn ensimmäinen kouluvuosi tuo hänen elämäänsä monta uutta jännittävää kouluainetta ja oudon mysteerin. Mitä on kolmannen kerroksen käytävässä, jonne kukaan oppilaista ei saa mennä?

Alku on mielestäni kirjan tylsin osuus. Pidän niin paljon Tylypahkan tapahtumien kuvauksesta, että Harryn arki Dursleyn perheen luona ei minua niin kiehdo. Dursleyt kohtelevat Harrya vieläpä niin kehnosti, että lukijaa alkaa raivostuttaa. Dudley on kirjallisuuden pahiten hemmoteltu lapsi ja eipä Dudleyn luonteessa ole muutenkaan kehumista.

Rowlingin huumori on läsnä koko kirjan ajan. Poikkeuksetta minut saavat tirskumaan sellaiset pienet kohdat kuin Aunt Petunia often said that Dudley looked like a baby angel - Harry often said that Dudley looked like a pig in a wig. Kun kirjasarjan teemana on hyvän ja pahan taistelu, pienten naurattavien kommenttien viljely tekstissä on piristävä lisä.

SPOILERIVAROITUS! Viisasten kiveä suojaavien turvajärjestelyjen ohi pitäisi olla muka todella vaikea päästä. Silti kolme ensimmäisen vuoden koululaista selviää niistä ilman mitään kovin suuria vaikeuksia. Ei ole kovin uskottavaa, etteivät Tylypahkan opettajat olisi kyenneet kehittämään vaikeammin ratkaistavia tehtäviä, koska liian helppojahan nuo olivat. SPOILERIT PÄÄTTYVÄT!

Ensimmäinen Harry Potter -kirja on kaikkein selkeimmin lastenkirjallisuutta. Välillä kirja on jopa lähellä satua. Sarja kuitenkin synkkenee loppua kohden, eivätkä viimeiset Potterit enää sovellu kovin pienille lukijoille. En enää koskaan tavoita sitä samaa tunnelmaa, jonka koin, kun sukelsin ensimmäistä kertaa Pottereiden taikamaailmaan alle kymmenvuotiaana. Silti edelleen ihastun joka lukukerralla Viistokujaan ja Tylypahkaan. Kaiken näkee Harryn ihmettelevin silmin. Kaikki on niin uutta, outoa ja kiehtovaa.

Olen lukenut koko sarjan monta kertaa ja tiedän loppuratkaisun, joten Pottereita lukiessani tulen aina välillä miettineeksi tulevien kirjojen tapahtumia. Etsin vihjeitä tulevasta. Olisinko voinut arvata etukäteen, että niin tulee tapahtumaan? En kuitenkaan enää ole niin innokas vihjeiden etsijä kuin vuoden 2007 kesällä. Muistaakseni ehdin lukea kuusi ensimmäistä Potteria kahdesti tai kolmesti, ennen kuin viimeinen osa vihdoin ilmestyi ja pystyin lukemaan, kuinka siinä sitten kävikään.

Todennäköisesti suuri osa kirjablogisteista on Potterinsa lukenut, mutta mainitsen tässä Jorin, Cillan ja Emilien arvostelut.

*****